Aaltojen syleilyssä

Rakuna odotti toisessa huoneessa Ioa, joka yhä oli pukeutumasssa. Mies kierteli hetken huoneen ympäri ja jäi sitten paikoilleen, kun Io saapuikin toisesta huoneesta, päällään samainen mekko mikä oli aikaisemminkin ollut, ja mikä oli ollut kuivumassa takan vieressä, sen kastuttua.

"Eipä mitään", mies sanoi hiljaa, kun neito kiitti vaatteensa lainasta. Hienoinen hymy jälleen karisi tuon kasvoille, ja hetken päästä, mies sai taas kuulla neidon äänen, kun tui puoliääneen kirosi, samalla kun setvi hiuksiaan.
Rakuna ei pahemmin piitannut hiustensa takuista, kun niitä ei koskaan tuntunut tulevankaan. Indigonsinisethiukset olivat aina olleet melko siistit ja takuttomat, joten harjaa ei mies pahemmin tarvinnut.

Ja sitten kysymys Rakunan hiuksista, sai miehen naurahtamaan.
"Voih, kyllä ne ovat", mies vastasi naureskellen ja haroen indigonsinisiähiuksiaan.
Aina ne olivat herättäneet huomiota. Juuri se asia hänessä, oli tehnyt pienestä Rakunasta Paholaisen.
"Jotkut vanhukset lapsuuskylässäni tuomistivat minut Pahan Perimäksi juuri hiusteni takia", mies jälleen kertoi.
Että hän niin vihasi niitä kaikkia, jotka hänet olivat tuominneet heti synnyttyään.

Onneksi Io keksi jotain muuta, meinaan Rakunan mielestä ei kuitenkaan ollut kovin mukavaa muistella menneisyyttänsä, jonakin paimenena vuorilla.
"Eivät oikeastaan. Olin oppipoikana erään kääpiön luona, joka takoi ne minulle", mies sanoi hiljaa jälleen kerran ja hymähti hienoisesti kävellen miekkojensa luo ja nostaen toisen, niistä painavamman ylös kasvojensa tasalle ja tarkasteli niitä kuvioita.
Sama kuvio, täysin sama, kuin hänellä oli myös käsivarressaan.

//Olen pahoillani, tästä tuli hieman lyhyt ja erittäin kökkö ^^'//

"Kyllä minä sinut ennemmin laittaisin pelastavien enkelten kuin paholaisten joukkoon", Io tuumasi. Hänen teki mielensä kysellä enemmänkin, mutta huomatessaan toisen ilmeen hän vaikeni. Mies tuskin haluaisi puhua lapsuudestaan sen enempää.

"Minä en ole juurikaan ollut kääpiöiden kanssa tekemisissä, olen vain nähnyt muutamia tuolla kaduilla. Ovatko he kovinkin erilaisia kuin ihmiset?", Io kysyi uteliaana Rakunalta.

Io alkoi saada hiuksensa lopultakin selviksi. Hänen mieleensä juolahti, ettei hänellä oikeastaan ollut enää mitään varsinaista syytä olla täällä, olihan hän lähes kunnossa ja saanut mekkonsakin takaisin päälleen. Iosta kuitenkin tuntui, ettei hän vielä haluaisi lähteä. Samalla Io arveli, että mies kyllä haluaisi varmaan jo olla rauhassa. Hetken Io istui epätietoisena, miettien mitä nyt tekisi.

Lopulta Io teki päätöksensä, hän oli todellakin kuluttanut miehen vieraanvaraisuutta aivan liikaa.
"Taidan nyt lähteä kotiini, kiitos paljon kaikesta", Io sanoi ja hymyili miehelle. Io nousi tuoliltaan, jätti kamman pöydälle ja otti veitsensä takan edestä. Saatuaan ne paikoilleen Io käveli ovelle. Käsi ovenkahvalla Io kääntyi vielä miehen puoleen.
"Ole kotona kahden viikon päästä puolenpäivän jälkeen, tulen käymään ja tuon jotain mukanani", Io sanoi hymyillen hieman salaperäisesti. Sitten hän avasi oven ja astui ulos talosta.

Io ei mennyt suoraan kotiinsa, vaan kävi ensin tanssiryhmäänsä kuuluvien ystäviensä ja muutamien kapakanpitäjien luona. Sitten Io kävi Majatalo Freijassa, josta hän aina sai murhatoimeksiantonsa. Seuraavat kaksi viikkoa tulisivat olemaan kiirettä täynnä.

//Iolla on vähän suunnitelmia : D jatketaanko siitä kahden viikon päästä uuteen topiciin vai miten tehdään?//

Rakuna hymähti hieman, kuullessaan, mihin tyttö sijoittaisi hänet mieluummin. Enkeleihin, kuin paholaisiin. Mutta niin, hänet oli jo pienestä tuomittu pahaksi, Pahan Perimäksi, ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Vieläkin sai mies syyllistäviä katseita ja inhoksuvia sellaisiakin, mutta mies oli itse kasvanut kovaksi ja tunteettomaksi, ettei enää vaan jaksanut välittää ihmisten katseista tai puheista. Hälle se oli aivan se ja sama, mitä muut hänestä ajattelivat, raukkamaisia he hänen mielestään olivat, kun eivät tulleet koskaan päin naamaa sanomaan.

Seuraavan kysymyksen kuullessaan, Rakuna muisti täydellisesti kääpiön, joka häntä oli opastanut.
"Eivät ole. Minusta he ovat vielä fiksumpia, kuin muut. He ajattelevat ja ovat melkein kuin kaikki me muutkin"; mies totesi hiljaa neidon kysymykseen ja naurahti sille, kun muisteli menneitä aikoja kääpiön luona. Monta pitkää päivää ja monta unetonta yötä, oli tuo nuorukaisena viettänyt, ja yrittänyt opetella kaikkea, mitä pitikin. Kääpiö, jonka luona hän oli, ei ollut mitään kaikista laiskimpia, kuten kääpiöt eivät yleensäkään ole ja kääpiö oli todellakin pistänyt hänet tekemään kaiken täydellisesti. Mitään virheitä ei suvaittu, vaan jos teki yhdenkin virheen, niin koko juttu piti aloittaa alusta.

Hänen katseensa tarkasteli pienen hetken ajan Ioa, joka istui jonkin aikaa mietteliäänä, mutta ei Rakuna siitä pahemmin välittänyt. Itse hän aika usein oli hieman liiankin poissaoleva tyyppi ja hiljainen kun oli, niin jotkut saattoivat jopa luulla mykäksi, mikä vain oikeastaan huvitti herraa yhä vain enemmän, kun hälle muutaman kerran olikin tultu sanomaan, että oletko sinä mykkä, vai miksi et puhu?

Hienoinen pettymys tulvahti miehen lävitse, kun hän kuuli Ion sanovan, että lähtisi kotiin. Jostain syystä mies olisi halunnut tutustua neitoon lisää, mitä ei oikein osannut itselleenkään selittää, että miksi.
"Eipä mitään"; indigonsinihiuksinen tyytyi toteamaan hiljaa ja katsoi neidon menoa oven suuntaan, kun tuo oli saanut veitsensä paikoilleen.
Hän ei kääntynyt ihan heti kuitenkaan katsomaan oven suuntaan, vaankuullessaan lopun lauseesta, niin vasta sitten nuo paksut, indigonsiniset hiukset heilahtivat ja tuo kääntyi katsomaan Ioon, nyökäten, ja kasvoillaan hieman oudoksuva ilme. Mitä tuo neito nyt oikein aikoi?

Sitten, kun Io oli mennyt, niin Rakuna vain istahti paikalleen lattialle ja napsautti tulen uudestaan takkaan, josta se jo oli ehtinyt hiipua, oli enää vain hiillos. Hiljaisena tuo katsoi tulen loimuamista ja rapsutti viereensä tullutta Rarua.

Illemmalla hän taas sai toimeksiannon. Rikas aatelinen pitäisi murhata. Mies vaihtoi vaatteensa tavallisimpiin vaatteisiin, joilla yleensä ulkona liikkui ja otti miekkansa, ja lähti tekemään työtään, yhä mielessään Io, ja tuon outo, salaperäinen lähtö ja varsinkin ne sanat:
"Ole kotona kahden viikon päästä puolenpäivän jälkeen, tulen käymään ja tuon jotain mukanani."

//Ihan miten vaan ^^//

//Noh, jatkan nyt tähän sitten : D//

Ion kaksi viikkoa olivat kuluneet kiireisissä merkeissä. Joka ilta hänellä oli ollut tanssiesityksiä ja öisin murhakeikkoja. Päivät olivat menneet nukkumiseen ja Rakunan palkkion valmistelemiseen. Ioa ei kuitenkaan harmittanut tämä vähääkään, hän todellakin halusi palkita sen sinihiuksisen miehen.

Nyt Io käveli Payonin katuja matkallaan Rakunan luo. Yllään hänellä oli vaaleankeltainen mekko, jonka neliskanttinen kaula-aukko oli reunustettu ohuella kirjaillulla kankaansuikaleella. Samanlaista kangasta oli myös Ion vyötäröllä paksumpana nauhana, joka oli takaa sidottu rusetiksi. Vyötäröllä Iolla oli pieni pullottava pussukka, mutta rahaa siinä ei ollut. Ne Io oli piilottanut mekkonsa salataskuun, kuten aina teki. Kädessään Io kantoi mustaa kangasnyyttiä. Veitsetkin Iolla oli mukana, tosin vain kaksi paria, toinen hihansuissa ja toinen saappaanvarsissa. Mereen lentäneiden veitsien tilalle Io ei ollut vielä hankkinut uusia.

Ion sitomattomat hiukset hulmahtelivat hieman leppoisessa tuulessa hänen lähestyessään Rakunan asuntoa. Välimatkan lyhentyessä Ion jännitys kasvoi. Entä jos mies ei olisikaan kotona? Io halusi mielellään tavata Rakunan, muutenkin kuin antaakseen palkkionsa. Hän pelkäsi kuitenkin, että indigonsinihiuksinen saattoi ajatella aivan toisin.

Kun Io pääsi Rakunan ovelle, hän pysähtyi hetkeksi. No niin, Io komensi itseään. Nyt ei sitten mitään typeryyksiä ja hupsuja kuvitelmia. Io veti vielä syvään henkeä, ennen kuin kohotti kätensä ja koputti oveen. Jännittyneenä hän jäi odottamaan, avattaisiinko hänelle.

Rakunan kaksiviikkoinen kului siinä missä muutkin viikot. Öisin tuo sai tehdä työtään, murhata, palkkamurhata ihmisiä. Hänen kylmälle, tunteettomalle luonteelleen se ei kuitenkaan saanut aikaan mitään epätoivoisia ajatuksia, ei mitään. Mies teki vain työtään. Se oli hänen elämisen perusta, tappaa.
Päivisin tuo yritti hieman levätä ja rauhoittua aina välillä, jos keikat eivät olleet menneet ihan niinkuin olisi pitänyt. Olihan mies melkein joutunut vankituksi tuossa eräänä yönä. Sitä hän ei kuitenkaan nyt jaksanut enää ajatella, kun se oli ollutta ja mennyttä, nyt ihmiset vain katselivat tarkemmin ympärilleen -- ihan vain Rakunan, tuon indigonsinihiuksisen Pahan Perillisen takia.

Mies kuitenkin oli kotona, silloin, kun kaksi viikkoa oli kulunut. Ei ollut tuo puolidemoni unohtanut Ioa, jonka oli pelastanut parisen viikkoa sitten joutumasta uppeluksiin veden alle. Mies oli myös silloin ollut jotenkin omituinen. Ei ollenkaan oma, kylmä sekä tunteeton kivisydäminen itsensä. Hän oli ollut ihan liian lempeä silloim, mutta mies ei jaksanut olla silloin mikään murhaaja, jolla ei ole sydäntä. Hän ei silloin vain voinut jättää neitoa veden varaan, ei mistään hinnasta, vaikka yleensä niin tekikin, sillä murhaajan virka ei sallinut pelastaa ihmisiä, vaan saattaa heidän sielunsa kuoleman porteille.

Kuitenkaan hän ei ollut unohtanut Ioa, eikä tuon tulemista. Nyt mies vain istuskeli huoneessa, tuon takan ääressä, puhdistaen miekkojaan. Raru nukkui jossakin makuuhuoneessa, se oli juuri saanut syödäkseen niin, pitihän sitä ruokalepo pitää.
Miehen mielestä tunnit kuluivat ihan liian hitaasti, minuutitkin matelivat ja sekunnit sulkeutuivat ihan liian hitaasti.
Hän ei ollenkaan ollut perillä ajasta, muuta kuin että se tuntui ihan liian pitkältä, ollakseen totta. Indigonsiniset hiukset lainehtivat kauniina tuon selän päällä. Miehellä oli tavalliset vaatteensa, paita jossa ei ollut kuin toinen hiha, joten toisen käsivarren tatuointi näkyi nyt hyvin --sen ohdake kuvioinnit, samanlaiset, kuin hänen miekassaan.

Hienoinen koputus kantautui puolidemonin korviin ja tuo katsahti ovelle harmailla silmillään ja nousi sitten ylös matolta. Jotenkin hänen olonsa oli hirveän outo, vaikkei se päällepäin näkynytkään. Miehen ilmeettömät, tunteettomat kasvot, sellaisethan ne aina olivat, niin niistä ei voinut päätellä yhtikäs mitään.
Mies kuitenkin käveli hitain askelin ovelle ja katsahti eteensä.
"Io..:" mies sanoi hiljaa ja hienoinen hymynpilkahdus käväisi miehen kasvoilla. Toinen oli jotenkin vielä enemmän nätimpi, kuin viimeksi. Keltainen mekko sai neidon olemuksen pirteämmäksi. Ja nyt mies jo kirosi ajatuksiaan, hän kuitenkin astahti sivuun, hienoisesti hymyillen ja pyysi neidon sisään.

//Jtn tönkköä kirjoitin ^^''//

Kun Rakuna avasi oven, sulivat Ion kasvot iloiseen hymyyn.
"Hei taas", Io sanoi silmät sädehtien. "Kuten näet, minulla on hieman tuomisia", Io sanoi kohottaen kädessään olevaa kangasnyyttiä ja hymyillen salaperäisesti.

Sisälle päästyään Io ojensi nyyttiä Rakunalle. Nyytissä oli tumma kauluspaita melko leveine hihoineen ja siinä oli edessä napit. Lisäksi mukana olivat tummat housut ja nyytin käärinliinana toiminut viitta, jonka reunoihin oli kirjailtu samanlaisia ohdakkeita kuin miehen miekkoihin. Vaatteiden kangas ei ollut erityisen hienoa, mutta se oli kestävää ja hyvälaatuista.

"Sovita niitä toki yllesi, yritin tehdä niistä sopivankokoiset mutta en tiedä kuinka onnistuin", Io kehotti Rakunaa kaivaen samalla neulan ja lankaa vyötäröllään olevasta pussista, jotta voisi korjata vaatteita jos olisi tarvis.

"Lisäksi ajattelin tarjota sinulle tämän illan. Kylpylään, teatteriin, syömään, mitä vain tahdotkin", Io sanoi. Io oli hetken hiljaa, ennen kuin jatkoi selvästi vaisummalla äänellä. "Tai jos pidät mieluummin hauskaa jonkun muun kanssa, voin toki antaa rahat sinulle ja jättää sinut rauhaan". Ion katse, joka oli aiemmin ollut kiinnitettynä Rakunaan, harhaili nyt muualla huoneessa. Io ei osannut selittää itselleen, miksi toivoi niin kovasti että mies hyväksyisi tarjouksen. Tuskinpa hän minun kanssani haluaa aikaansa tuhlata, Io tuumi mielessään.

Kun mies todellakin avasi oven, niin miehen kasvoille nousi jokseenkin hämmentynyt ilme, tuon Ion nähdessään. Mies ei tiennyt oikeastaan miksi hänellä oli niin kummallinen olo, mutta kuitenkin kun Io oli päässyt sisään, niin mies asteli perässään hänen luokseen.
Ja kohta Io heiluttelikin pussia, jotakin nyyttiä hänen edessään. Rakunan kulmat nousivat kysyvään ilmeeseen, mutta tuo kuitenkin otti pussin toisen kädestä ja avasi sen pöydän päällä.

Ihmetys oli suuri, kun sisältä löytyi kangasta, vaatteita. Kauniita, hyvin tehtyjä sellaisia. Ja viittaan mies rakastui ensi silmäyksellä. Samanlaisia ohdake- kuviointeja, kuin hänen miekassaan ja käsivarressaan.
Mies meni ihan sanattomaksi, vaikka olikin yleensäkin hiljainen, mutta nyt tuo ei keksinyt yhtään mitään sanottavaa.
Miehen katse, noiden harmaiden, yleensä kolkkojen ja jäätävien, häijyjen silmien katse, se siirtyi Ioon.
"Sovita niitä toki yllesi, yritin tehdä niistä sopivankokoiset mutta en tiedä kuinka onnistuin"
Rakuna nyökkäsi, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa. Miksi Io oli nähnyt noin paljon vaivaa? Hänhän vain pelasti neidon vedestä, ja sanoikin vielä, ettei tarvitse mitään.
No, mies kuitenkin kera indigonsinisten hiuksiensa ja vaatteiden, kääntyi makuuhuonettaan päin, ja sulki perässään oven.

Kun tuo puolidemoni viimeinkin asteli ulos huoneesta, niin tuon silmät katsoivat heti Ioa. Mies näytti oikeastaan suorastaan entistä komeammalta Ion tekemissä vaatteissa, ja varsinkin viitta. Sitä mies tulisi kantamaan varmaan koko elämänsä. Kengät jotka hänen jaloissaan olivat, sopivat myös melko hyvin Ion tekemään asusteeseen, ne olivat saapikkaiden malliset ((vastaavat nykypäivän maihareita : D)).

Ion kuitenkin alkaessa puhumaan, harmaiden silmien katse kiinnittyi enemmän tuohon naiseen.
"Lisäksi ajattelin tarjota sinulle tämän illan. Kylpylään, teatteriin, syömään, mitä vain tahdotkin"
Rakuna oli ihan ymmällään. Pahan Perillinen kun ei koskaan ollut saanut yhtäkään kohteliasta sanaa, ja mitä nyt...?
Io kuitenkin jatkoi, jolloin Rakuna naurahti hienoisesti:
"Tai jos pidät mieluummin hauskaa jonkun muun kanssa, voin toki antaa rahat sinulle ja jättää sinut rauhaan"

"Tottakai seurasi kelpaa, ja sinun ei todellakaan olisi tarvinnut tehdä näitä, tai mitään", mies sanoi hiljaa, samanlaisella sävyllä kuin ennenkin, mutta se oli hivenen erilainen, kuin ennen.
Hän oli ihan hämmentynyt tästä kaikesta.
Muutaman askeleen lähemmäs takkaa ja miekkoja, niin tuo otti miekkansa, tai oikeastaan vain toisen niistä, painavamman, ja työnsi sen huotraan, jonka oli laittanut sillä kertaa lanteilleen ja otti sitten muutaman askeleen lähemmäs Ioa, hymyillen.

Kun Rakuna oli saanut Ion antamat vaatteet päälleen, katseli Io vaatteita hetken arvioivasti. Ne olivat ehkä hieman löysät, muttei Io niitä kovin tiukoiksi ollutkaan tarkoittanutkaan. Mitään korjaamista vaativaa Ion katse ei tavoittanut. Hetkeksi Io unohtui muuten vain tuijottamaan miestä, mutta sitten hän sai esitettyä Rakunalle tarjouksensa illanvietosta.

Kuullessaan miehen suostuvan tarjoukseensa Io hymyili sädehtivästi, kauniimmin kuin oli vielä kertaakaan tuolle miehelle hymyillyt.
"Kyllä minun todellakin tarvitsi. Useammastakin syystä", Io sanoi, edelleen hymyillen. Io odotti, kun hieman hämmentyneen näköinen Rakuna kävi hakemassa toisen miekkansa. Oikeastaan Io oli iloinen, että mies oli niin hämmentynyt, tarkoittihan se että Io oli saanut tämän todellakin yllätettyä lahjallaan.

Kun Rakuna sitten seisoi lähtövalmiina, puhui Io jälleen.
"No, mihin sinä haluat mennä. Minä ja rahani olemme käytettävissäsi, kunhan ihan mahdottomuuksiin ei mennä", Io sanoi naurahtaen lopuksi. Hän teki sitä aika usein, naurahteli puhuessaan. Ja koska Io puhui usein, kiiri hänen naurunsa usein kuulijoiden korviin. Se ei kuitenkaan ollut mikään epämiellyttävä nauru, vaan pikemminkin kaunis helähdys.

Kun tuo sitten katsahti Ioa, ja oli kysynyt oman kysymyksensä, miksi? Niin sittenhän tuo sai vastauksensa:
"Kyllä minun todellakin tarvitsi. Useammastakin syystä",
Rakunan kasvoilla loisti yhä hienoinen outo katse, joka ei ollut ollenkaan häijy tai ilkeä, oikeastaan jotenkin ihan liian hämmentynyt.
Hän ei koskaan todellakaan ollut saanut keneltäkään mitään, paitsi ehkä äidiltään joskus parin villasukkia, mutta ei mitään muuta. Kaikki oli tuo joutunut hankkimaan itse, kovalla työllä, josta ei loppuen lopuksi saanut muuta kuin haukkuja, ja nyt. hän vain pelasti neidon hukkumasta ja antoi yöpymis paikan. Kaikki meni ihan oudoksi.

Ja sitten, kun Rakuna oli valmis, niin puhui Io jälleen:
"No, mihin sinä haluat mennä. Minä ja rahani olemme käytettävissäsi, kunhan ihan mahdottomuuksiin ei mennä"
Rakunakin naurahti, pelkästään sen takia, että Ion naurahdus oli kuulostanut jokseenkin niin suloiselta.
'Ja mitä hemmettiä minä oikein ajattelen?' mies ajatteli mielessään ja katsahti sitten jälleen Ioon ja sanoi:
"Minulle on ihan sama, kunhan se ei ole mikään ihan ihmistäyteinen paikka, eikä sinun olisi tarvinnut tehdä tätä."
Mies katsoi harmailla silmillään syvälle Ion silmiin ja hämmentyi vain entisestään. Sitten tuo yhtäkkiä käännähti ja indigonsiniset hiukset lehahtivat ilmanvirtauksen mukana.
Tuo sammutti takasta tulen, sormiaan napsauttamalla ja katsoi, että Rarulla oli ruokaa, ja vettä, vaikka olikin tarkistanut sen hetki sitten.
Ehkä hän muuten vaan halusi kääntyä, olihan se tylyä tollottaa vaan toista.

"No mennään nyt kuitenkin", mies naurahti kääntyessään jälleen ja avasi ulko-oven pitäen sitä auki Iolle ja asteli sitten perässä ulos, lukiten sen kiinni jonkinnäköisellä lukolla, vaikkei kukaan siihen hänen taloonsa koskaan halunnut mennäkkään.

"Minulle on ihan sama, kunhan se ei ole mikään ihan ihmistäyteinen paikka, eikä sinun olisi tarvinnut tehdä tätä." Rakuna sanoi katsoen samalla Ioa pitkään silmiin. Io tunsi melkein uppoavansa niihin harmaisiin silmiin, kun mies sitten äkkiä käännähtikin sammuttamaan takkatulta ja huolehtimaan kissastaan. Ion onneksi mies ei käännyttyään nähnyt, kuinka puna uhkasi levitä Ion kasvoille. Punerrus ehti onneksi kadota Ion poskilta ennen kuin Rakuna taas kääntyi Ioa kohti.

"No mennään nyt kuitenkin", mies naurahti ja avasi oven pitäen sitä auki Iolle. Päästyään ulos Io mietti päänsä puhki, mikä nyt olisi sopiva paikka. Io oli odottanut että Rakuna itse päättäisi jotain, eikä nyt oikein tiennyt mitä ehdottaa.

"No, jospa aloittaisimme niin, että menisimme johonkin mukavaan majataloon syömään?", Io ehdotti epäröiden. "Ehkä sinä sitten keksit jotain mitä tahdot tehdä, tämän illan on kuitenkin tarkoitus olla nimenomaan sinun palkkiosi", hän jatkoi hymyn palatessa kasvoille.

Io lähti kävelemään kohti erästä muistamaansa vähän parempaa majataloa, joka ei ollut erityisen kaukana Rakunan asunnolta. Aurinko oli vasta juuri ohittanut lakipisteensä ja paistoi melko lämpimästi alas kadulle. Kävellessään Io kohotti hymyilevät kasvonsa nauttimaan auringon lämmöstä ja sulki siniset silmänsä. Samalla nainen hamuili Rakunan kättä käteensä, jottei silmät suljettuina lähtisi kävelemään ties minne.

Saatuaan auringonpaistattelusta tarpeekseen Io avasi taas silmänsä ja kääntyi hymyillen Rakunan puoleen.
"Eivätkö tällaiset aurinkoiset päivät olekin mukavia?", Io kysäisi onnellisena hymyillen, tuulen leikitellessä mustilla suortuvilla.

Rakuna ei oikeastaan tiennyt, miksi oli niin yhtäkkiä vain kääntynyt, mutta mies tunsi olonsa jotenkin niin kummalliseksi, kun oli vain katsonut Ioa suoraan silmiin. Miehestä ei koskaan ennen ollut tuntunut samalta.
Mutta pian tuo karisti ajatukset päästään jonnekkin taka-alalle, turha sellaisia olisi nyt sillä hetkellä miettiä, kun oli muitakin asioita huolehdittavana. Io oli ollut jokseenkin erittäin ystävällinen hänelle, vaikka mies oli vain kylmä palkkamurhaaja, joka yleensä oli kova kivisydäminen tappaja. Mutta sinä aamuna, kun mies oli pelastanut Ion, oli jokin vetänyt häntä rannan puoleen.

"No, jospa aloittaisimme niin, että menisimme johonkin mukavaan majataloon syömään?"
Rakuna nyökkäsi Ion ehdotukselle ja hymyili jopa, mutta sisimmässään toivoi, että majatalo ei kovin täynnä olisi. Mies saisi muuten varmaan taas jonkin kohtauksen, kun ihmisiä olisi liikaa. Hän ei vain voinut sietää väkijoukkoja, ei sitten ollenkaan. Ne olivat jotain niin hirvittäviä asioita. Siksi mies ei koskaan kävellyt esimerkiksi torilla, koska ihmisiä oli aivan liikaa.
"Ehkä sinä sitten keksit jotain mitä tahdot tehdä, tämän illan on kuitenkin tarkoitus olla nimenomaan sinun palkkiosi"
Tuohonkin mies vain hymähti. Katsoisi sitä sitten jonkin ajan päästä.

Mies käveli hitaasti, jotenkin ajatuksissaan ion vierellä. Hän ei niinkään pitänyt auringon paisteesta, mutta ei se tietenkäänb mikään suuri vaiva hänelle ollut kuitenkaan. Joskus olisi tietenkin hyvä olla auringossakin.
Indigonsiniset hiukset leijailivat kevyessä tuulessa ja auringon valo sai ne näyttämään entistä kauniimmilta. Mies oli muutenkin komea, Ion tekemissä vaatteissa.

Hetken päästä tuo tunsi Ion käden omassaan ja Rakuna hätkähti hieman, joskin melko huomaamattomasti ja sydän tuntui hyppäävän kurkkuun. Mitä ihmettä? Hän katsahti harmailla silmillään Ioa, joka kulki sillä hetkellä silmät kiinni, nauttien näköjään auringosta. Miehen toinen kulma kohosi aavistuksen verran, mutta tuo kuitenkin piti neitoa kädestä, vaikka yleensä välttelikin kaikkea sellaista. Hän kun ei ollut koskaan saanut osakseen yhtään lämpöä, tai ystävällisyyttä.

Mies tuntui jälleen uppoavan omiin ajatuksiinsa ja vasta sitten, kun Io kääntyi häneen päin ja lausahti omat sanansa, niin tuntui Rakuna vasta silloin heräävän.
"Öh, joo, vaikka pidänkin enemmän hämärästä", indigonsinihiuksinen sanoi hiljaa, ja katsahti jälleen harmailla silmillään Ioa, ja hymyili hienoisesti.

Io tunsi jostain syystä olonsa hyvin onnelliseksi. Tällainen kaunis päivä ja käsi Rakunan kädessä. Juuri muuta Io ei nyt tuntenut tarvitsevansa. Tämä onnellisuus paistoi Ion kasvoilta myös hänen lausuessaan miehelle sanansa aurinkoisista päivistä.
"Öh, joo, vaikka pidänkin enemmän hämärästä", indigonsinihiuksinen vastasi hieman hymyillen.
"Hämärässä on kyllä se hyvä puoli ettei silloin voi polttaa ihoaan", Io naurahti. Io piti paljon auringonpaisteesta, mutta hänen ihonsa paloi helposti auringossa. Elämänsä aikana Io oli monesti nauttinut täysin rinnoin auringosta, vain huomatakseen että iho oli palanut monin kohdin aivan punaiseksi.

Ei mennyt enää kovin kauaa kun he saapuivat Ion etsimän majatalon luo. Se ei ollut erityisen suuri, mutta siisti ja laadukas paikka. Majatalon luo päästyään Io päästi hieman vastentahtoisesti irti Rakunan kädestä. Hän kuitenkin halusi pitää molemmat kätensä vapaina, ihan vain kaiken varalta. Tällaisiin parempiinkin majataloihin kun saattoi eksyä vaikka minkälaista väkeä. Sitä Io ei osannut ottaa huomioon, että Rakunan läsnäolo kyllä hillitsisi suurinta osaa taskuvarkaista ja muista tällaisista. Io ei vain osannut nähdä Rakunaa sellaisena.

Majatalossa ei tähän aikaan ollut vielä kovinkaan paljoa väkeä. Io käveli tiskille majatalonpitäjän luo noukittuaan jonkin verran rahaa mekkonsa salataskusta.
"Onkohan teillä joitain yksityispöytiä vapaana?", Io kysäisi tukevahkolta mieheltä. Huomattuaan Ion rahat mies lähti maireasti hymyillen johdattamaan heitä pieneen sivuhuoneeseen, jossa he saisivat olla rauhassa.
"Soittakaa pöydällä olevaa kelloa, niin Eleina tulee palvelemaan teitä", mies sanoi poistuessaan Ion antama kolikko kädessään.

Huone ei ollut kovin iso ja sen pöytäkin oli vain kahdelle hengelle. Eiköhän tämä ole sopiva paikka, Io tuumi mielessään istahtaessaan toiselle puolelle pöytää.

Hiljaa tuo indigonsinihiuksinen käveli katua pitkin, käsi yhä Ion kädessä. Se tuntui niin erikoiselta, mies ei oikein tiennyt miten olisi pitänyt olla, tai mitä olisi pitänyt sanoa, mutta tyytyi sitten vain olemaan hiljaa ja kuuntelemaan mitä Io seuraavaksi sanoisi.
"Hämärässä on kyllä se hyvä puoli ettei silloin voi polttaa ihoaan"
Rakuna naurahti hienoisesti ja katsoi kuitenkin eteenpäin, harmailla silmillään, antaen tuulen lehytellä hiuksiaan.

Muutamia ihmisiä käveli heidän ohitseen, jotkut hymyilivät, toiset taas eivät. Rakuna nyt ei välittänyt muista, kuin Iosta. Ihmiset kuitenkin olivat loppuen lopuksi sydämettömiä, ainakin jotkut.

Kun Io päästi Rakunan kädestä irti niin toinen ei olisi yhtäkkiä halunnutkaan päästää toisesta irti, ja hienoinen pettymys tulvahti mieheen. Mies ihmetteli omaa käytöstään pitkän aikaa, aina siihen saakka, kun he pääsivät sisään, ja Io käveli suoraan tiskin luokse. Rakuna käveli perässä ja katseli ympärilleen. Ihan viihtyisän oloinen paikka, eikä ollut ainakaan paljoa ihmisiä, mikä helpotti miestä suuresti.
Sitten hieman pönäkämpi henkilö, majatalon pitäjä näemmä, saattoi heidät pöytään ja mies huomasi majatalon pitäjän vilkaisevan häntä muutaman kerran hieman oudosti, mutta kun mies sitten lähti omiin puuhiinsa, niin Rakunakin sai jälleen mielen rauhan.

Hetken päästä tuo istahti Ioa vastapäätä ja katsahti jälleen ympärilleen, kuin olisi pelännyt, että yhtäkkiä sinne ryntäisi joukko ihmisiä.
"Mukavan oloinen paikka"; mies sitten vihdoin totesi, ja katsahti harmailla silmillään Ioa, joka näytti yhäkin entistä kauniimmalta. Tuntui kuin hänen katseensa olisi voinut upota tuohon olemukseen.
Rakuna hymyili hienoisesti ja käänsi sitten katseensa puisen pöydän pintaan. Mikä hänen oikeastaan oli? Mies ei itse tajunnut ollenkaan.

"Mukavan oloinen paikka", Rakuna totesi heidän istahdettuaan pöydän ääreen.
"Niin on", Io nyökkäsi hymyillen. "Pääsimme kerran tanssimaan tänne, siitä minä tämän majatalon muistin. Luulen kyllä, että yleensä täällä on jotain muuta kuin kapakkatanssijoita viihdyttämässä, sen verran hienompi paikka kuitenkin", Io naurahti.

Jotenkin Io taas unohtui tarkkailemaan miestä hetkeksi. Sitten hän taas aivan kuin havahtui hereille.
"Mitäs sinä olet puuhaillut nämä kaksi viikkoa?", Io kysäisi Rakunalta, sipaisten samalla kasvoilleen karanneita hiussuortuvia korvansa taakse. Katse tavoitti Rakunan yllä olevat vaatteet.
"Ovatko nuo vaatteet muuten yhtään sinun tyylisesi?", Io kysyi sitten. Typerää, jos hän olisi tehnyt toiselle sellaiset vaatteet, mitä tämä ei edes käyttäisi.

Vilkaistessaan pöytää Io huomasi, että siinä oli jokin paperi täynnä kirjoitusta. Io arveli sen olevan ruokalista, muttei ollut varma.
"Viitsisitkö sinä lukaista ääneen mitä tuossa ruokalistalla on, minun lukutaitoni kun on vähän heikoissa kantimissa", Io pyysi indigonsinihiuksista. Ioa aina vähän harmitti, kun hänen lukutaidottomuutensa nousi esille. Mutta eivät hänen vanhempansakaan olleet osanneet lukea ja opetuksen hankkiminen oli kallista.

Io nojautui hieman taaemmaksi tuolillaan ja kohotti katseensa kohti kattoa. Hän halusi keskittyä kuuntelemaan miehen ääntä tämän lukiessa. Jotenkin Io vain piti niin kovasti miehen rauhallisesta äänestä, harmi vain että tämä puhui niin harvoin. Hetken Ion mielessä käväisi häiritsevä ajatus, miltä miehen ääni kuulostaisi puhuessaan aivan hiljaa Ion korvaan. Nopeasti hän kuitenkin hätisti moiset mietteet mielestään.

Rakuna oli hieman hämillään kaikesta, mutta ei näyttänyt sitä ulospäin. Hän kuunteli toisen kertomusta siitä, kuinka hän oli päässyt tanssimaan tähän samaiseen majataloon, missä he nyt istuskelivatkin. Rakunan tarvitsi kyllä myöntää itselleen, että oli ajatellut Ioa monesti sen parin viikon aikana.
Pää ihan sekaisin, mies ajatteli ja yritti keskittyä olennaiseen, elikkä siihen, että kuunteli neitoa ja vietti aikaansa neidon kanssa, eikä vain ajatellut omia sekaisia ajatuksiaan.

"Mitäs sinä olet puuhaillut nämä kaksi viikkoa?"
Tuo lausahdus sai indigonsinihiuksisen heräämään, jälleen omista ajatuksistaan ja tuo katsahti harmailla silmillään neitoa edessään.
"Enpä mitään kummempia. Öisin ollut töissä ja päivisin sitten levännyt", mies kertoi tiivistetysti aikansa kulun, eipä siinä ollutkaan mitään sen ihmeempiä juttuja. Hän oli saanut muutamia hieman isompia keikkoja, ja ne olivatkin sujuneet ihan hyvin. Rahaakin oli siunaantunut ihan mukavasti.

Kun neito sitten kysyi tekemistään vaatteista, niin mies naurahti ja nyökkäsi.
"Ne ovat juuri oikeanlaiset, kiitos sinulle", Rakuna sanoi hymyillen ja katsoi Ioa. Miten tuo neito sai hänet jotenkin niin erilaiseksi? Hän ei ollut se kylmä, kolkko mies, mikä yleensä oli.

Mies katsoi hetken aikaa taas ihan ympärilleen, ei ehkä uskaltanut jostain syystä katsoa Ioon, kuin tuo olisi pelännyt lukittautuvansa neidon olemukseen kokonaan.
Harmaiden silmien katse kuitenkin pian siirtyi tuohon neitoon, joka sitten sanoikin:
"Viitsisitkö sinä lukaista ääneen mitä tuossa ruokalistalla on, minun lukutaitoni kun on vähän heikoissa kantimissa"
Rakuna nyökksäi ja nappasi listan käteensä. Se oli tosiaankin täynnä kirjoitusta, ja se oli kuin olikin ruokalista, ainakin toiselta puolelta, mutta toiselle puolelle (sille jota Rakuna nyt katsoi) oli kirjoitettu jotakin muuta.

Mies kuitenkin aukaisi suunsa puhuakseen. Niinhän Io oli halunnut, että hän lukisi sen, vaikka ei olisi halunnutkaan, sillä teksti oli jotakin ihan epämääräistä, jollakin tavalla siis epämääräistä.

"Silmäsi ovat, kuin yö,
niiden sininen hohde.
Et voi tietääkään, kuinka paljon olen sinua ajatellut.

Kaikki viikot,
yöt, päivät..
Kuitenkin palasti luokseni.
Toit takaisin sen lämmön,
jota olit aiemmin osoittanut minua kohtaan..."

Tuohon Rakuna puheensa sitten lopettikin, ja katsoi hämmentyneenä kirjoitusta. Miksi kaikki passasi niin hyvin yhteen, vaikkei Rakuna ollutkaan nähnyt tuota kirjoitelmaa ennen.
"Öööh, ruokalista...niinh, tässä toisella puolella", mies takelteli ja vilkaisi nopeasti Ioa, noihin sinisiin silmiin. Miksi kaikki meni nyt jotenkin ihan oudoksi? Rakuna ei oikein tiennyt mitä ajatella?

Kuullessaan Rakunan pitävän Ion tekemistä vaatteista Io hymyili hieman kainosti.
"Hyvä että pidät niistä, olen aiemmin tehnyt vaatteita vain itselleni niin en tiennyt lainkaan miten nuo onnistuisivat", Io sanoi.

Kun Rakuna alkoi Ion pyynnöstä lukea ruokalistaa, Io hämmästyi. Nopeasti hän käänsi katseensa takaisin mieheen. Tuollaistako siinä lukee, Io ihmetteli. Io oli kuullut nuo sanat ennenkin, ne olivat osa erästä laulua. Sitä esitettiin duettona, ja Rakuna oli juuri lukenut siitä miehen osuuden. Jotenkin Iosta tuntui kuin indigonsinihiuksinen olisi todellakin tarkoittanut lukemaansa.

Jostain syystä, Io ei sitä itselleenkään osannut selittää miksi, Io jatkoi laulua. Seuraavaksi laulussa oli vuorossa naisen osa. Io ei sitä tiennyt, mutta sekin oli painettu ruokalistan toiselle puolelle. Yhden muutoksen sanoihin Io kuitenkin teki, kappaleessa kun puhuttiin alunperin vaaleahiuksisesta miehestä. Hiljaa Io lauloi jatkon heleällä äänellään.

"Tokihan luoksesi palasin
Sillä tyhjiä olivat viikot ilman sinua
Hetket kuluivat vitkaan

Yksin kaipasin sinua
Katseesi tuntua, äänesi sointia
Noita indigohiuksia"

Io vaikeni. Jotenkin hän nyt vasta tajusi, mitä oli mennyt tekemään. Ruveta nyt laulamaan tuollaisia, ihan typerää! Ja miksi ihmeessä hän oli muuttanut niitä sanoja? Rakuna varmaan lähtisi heti pois, pitäisi Ioa ihan typeränä. Ion kasvot lehahtivat aivan punaisiksi ja hän painoi katseensa syliinsä, sättien samalla mielessään itseään.

Kaikki tuo oli ihan outoa. Mies käänsi katseensa Ioon, hiljaisen takeltelunsa jälkeen ja sai kuulla jotakin kaunista, erittäin kaunista, tuo kaikki luki myös paperilla. Hän tunsi hivenen hämmästyvänsä, mutta silti nuo harmaat silmät upposivat täysin Ion sinisiin silmiin, joihin mies tunsi muutenkin vajoavansa, aina, kun niihin katsoi. Hän ei osannut tulkita sitä tunnetta, jota tunsi, kuunnellessaan noita sanoja, ja mitä ihmettä? Io oli vaihtanut yhden sanan toiseen, indigonsinisiin hiuksiin. Mies oli ihan pihalla. Hän oli aivan sanaton, ei osannut sanoa yhtään mitään. Kuunteli vain noita kauniita sanoja, jotka näyttivät kuuluvan johonkin lauluun. Ja Ion ääni. Koskaan ennen, ei ollut mies kuullut mitään kauniimpaa.

Sitten Io vaikeni. Rakuna saattoi huomata punastuksen neidon kasvoilla, ja sitten tuo jo käänsi katseensa muualle.
Mies ei kuitenkaan osannut vielä sanoa mitään, vaan katsoi taas ruokalistan toista puolta, jossa luki vielä jotain.

"Ole kanssani koko tämä aika.
Ole vain vierelläni,
älä enää lähde pois.

Haluan vain upota noihin sinisiin silmiin,
tuntea tuoksusi,
lämpösi lähellä itseäni.
Älä lähde, vaan jää."

Mies jatkoi sanoja, mutta ei nyt sentään ihan laulanut, vaan sanoi ne. Rakuna tuntui jähmettyvän kokonaan paikoilleen, kun luki sanoja. Samanlaiset, mitä hän oikeastikin tunsi.
Harmaat silmät tarkastelivat sanoja, mutta sitten tuo siirsi sivuun paperin ja katsoi Ioa harmailla silmillään, mutta ei sanonut mitään vieläkään. Tuntui, että puhekyky olisi kokonaan mennyt ja sydänkin hakkasi tuhatta ja sataa. Hän ei tiennyt miksi tunsi yhtäkkiä niin, miksi oikeastaan oli ajatellut Ioa sen kahden viikon aikana.
"Tuotaah..." Rakuna taas takelteli ja haroi osittain hieman hermostuneenakin indigonsinisä hiuksiaan. Onneksi lähellä ei ollut ketään muuta, vain Io ja hän, kahdestaan.

//Awww...<3//

Io ei olisi voinut olla hämmästyneempi kuullessaan Rakunan jatkavan lukemista. Korviaan uskomatta hän kohotti katseensa mieheen. Pian Ion kasvoille levisi hymy, sellainen hymy että se olisi varmaan sulattanut kivenkin. Miehen lopetettua Io jatkoi taas laulamalla, vuodattaen kaiken tunteensa ulos laulun mukana. Koko ajan laulaessaan Io katseli Rakunaa, kuin ei voisi saada tästä näystä tarpeekseen.

"Jos vain sallit
Luoksesi jään
En lähde milloinkaan

Painaudun syliisi lämpimään
Pidän sinusta lujasti kiinni
Ethän päästä minusta koskaan irti"

Mikäli Io muisti oikein, päättyi laulu tähän. Hänen kasvoiltaan paistoi kaikki se tunne, mitä hänellä oli indigonsinihiuksista kohtaan. Hän tunsi olonsa onnellisemmaksi kuin koskaan. Tunne oli niin huikaiseva, että Io tunsi suorastaan pakahtuvansa. Io ei ollut koskaan uskonut voivansa tuntea jotain sellaista. Io ei osannut sanoa mitään, vaan antoi hymynsä puhua puolestaan.

//Oih... <3//

Harmaat silmät katsahtvat toista jälleen kerran ja Io hymyili, kauniimmin, kuin ketään muu. Se olisi todellakin voinut sulattaa vaikka kivenkin, se sulatti jopa Rakunan.
Ja silti nuo siniset silmät katsoivat häntä koko ajan ja neitonen jatkoikin lauluaan, mikä sai toisen entistä hämmästyneemmäksi, mitä nyt jo oli. Hän ei osannut koskaan näyttää tunteitaan oikeastaan mitenkään --semmoinen kylmä kun oli. Palkkamurhaajana hän ei koskaan ollut tuntenut mitään sen erikoisempaa.

Silti toisen lopetettua laulunsa, ei voinut indigonsinihiuksinen päästää katsettaan irti toisesta, ehkä hän pelkäsi sen katoavan jonnekkin? Rakunan olisi jostain syystä vain niin tehnyt mieli kaapata tuo liiankin suloinen neitonen syliinsä ja vain pitää Iosta kiinni.

Rakuna ei osannut hänkään sanoa mitään. Hienoinen hymy nousi kyllä tuon palkkamurhaajankin kasvoille, eihän hän voinut olla hymyilemättä, kun toinen hymyili vastapäätä niin suloisesti ja oli sulattanut miehen sydämen lähes kokonaan.
Mitä hänen olisikaan pitänyt sanoa, kun mies ei osannut muuta kuin takellella, saamatta kuitenkaan suustaan mitään fiksua.

Lähellä ei onneksi tosiaankaan ollut ketään ja Rakuna oli siitä ihan hyvillään. Harmaat silmät vain katsoivat Ioa ja indigonsinihiuksinen ojensi kätensä pöydän yli Iolle.
"Et tiedäkään...kuinka paljon olen sinua ajatellut", mies sai viimein sanottua, hiljaa ja sillä samaisella äänellään, millä nyt aina puhui, paitsi että siinä ei ollut lähes yhtään jäätävyyttä, eikä häijyyttä. Se oli lempeä suoraan sanoen, mutta silti tuokin pelkäsi, että Io vain lähtisi paikalta, jättäen hänet siihen, mutta sitten taas toisaalta ei.

//Vähän kökköä näin aamutuimaan ^^'' <3<3<3//

Jollain tapaa Rakuna näytti Ion silmiin komeammalta kuin koskaan. Ehkä se johtui miehen hymystä, ehkä Io viimeinkin salli itsensä nähdä miehen koko komeudessaan, tai ehkä se oli tämän hetken taikaa. Mikä syy olikaan, ahmi Io tuota näkyä silmillään herkeämättä, kuin haluaisi tallentaa Rakunan jokaikisen piirteen lähtemättömästi mieleensä.

Io tunsi olevansa kuin unessa, kuin huumattu. Hän kurkotti omaa kättään kohti Rakunan ojennettua kättä, mutta tuntui kuin Ion käsi olisi suorastaan madellut pitkin pöydän pintaa. Lopulta Ion käsi kuitenkin saavutti Rakunan käden. Käden, jonka otteessa Ion hentojen sormien kuuluikin olla.

"Et tiedäkään...kuinka paljon olen sinua ajatellut", mies sanoi hiljaa, saaden Ion pamppailevan sydämen vieläkin kovempaan vauhtiin. Kohta se varmaan halkeaisi kaikesta siitä onnesta, mikä sen osaksi oli tullut.
"Et puoliksikaan niin paljon kuin minä sinua", Io sanoi pehmeästi, puristaen hieman Rakunan kättä. Tästä kädestä hän ei tahtoisi irrottaa enää koskaan, kädestä joka oli vetänyt hänet tähän uuteen elämään.
"Silloin kaksi viikkoa sitten... En olisi tahtonut lähteä vielä, mutta ajattelin että halusit vain päästä nopeasti minusta eroon, tuotinhan minä sinulle kaikenlaista vaivaa", Io sanoi, puhuen hänkin hiljaa. Tuntui kuin kovat äänet olisivat voineet rikkoa tämän lumouksen.
"Ensin sait onkia minut sieltä kylmästä vedestä ja sitten vielä jouduit huolehtimaan minusta kuin sairastuin, vieraasta ihmisestä omassa kodissasi", Io jatkoi.
"Minun oli pakko korvata se sinulle. Ja erityisesti halusin vielä nähdä sinut, ilahduttaa sinua", Io sanoi alati hymyillen.

//Nyt vasta tajusin miten lyhyttä multa tulikaan viimeks, äh >.< mutta oih että noita kahta...<3<3<3//

Harmaat silmät, ne katsoivat jokaikistä ääriviivaa, jonka Iosta löysivät. Tuntui, ettei hän haluaisi koskaan kääntää katsettaan pois toisesta, ei koskaan. Siniset silmät, varsinkin ne tuntuivat saavan osakseen Rakunan katseen. Niihin voisi melkein pelätä uppoavansa, mutta sitä mies tavallaan halusikin. Upota noiden kauniiden silmien sineen.
Hän kuitenkin ihmetteli omia tunteitaan, syvällä sisällään. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut mitään sellaista. Se oli oikeastaan ihan outoa Rakunalle. monet olivat kyllä pitäneet hänestä, mutta hän harvemmin kenestäkään. Io oli vain jotenkin niin ainutlaatuinen, mies ei vain tiennyt miten. Sen hän kuitenkin tiesi, ettei haluaisi päästää Ioa lähtemään, kuten oli laulun kautta sanonutkin. Hän vain halusi olla siinä, Ion lähellä.

Sitten, kun Ion lämmin käsi kosketti hänen ojennettua kättään, niin Rakuna saattoi tuntea sydämensä sykkeen tihenevän. Hän sulki Ion pienemmän käden omaan kämmeneensä ja hymyili toiselle. Mutta sisällä jokin kysyi häneltä, että mikä mieheen oikein oli mennyt? Rakuna ei todellakaan tiennyt, ei osannut vastata kysymykseen, mutta sen tuo tiesi, että tunteet, joita hän Ioa kohtaan tunsi olivat jotenkin niin miellyttäviä.

Rakuna hymähti, kuullessaan Ion seuraavat sanat, ja käänsi hetkeksi katseensa vihdoin toisaalle. Hän joutui kuitenkin pian huomaamaan, ettei voinut pitää silmiään erossa toisesta, ja käänsikin sitten harmaiden silmiensä syvän katseen takaisin toiseen.
Hienoinen käden puristus sai Rakunan sydämen taas pomppaamaan kurkkuun ja sitten tuo kuuli Ion seuraavan lausahduksen.
"Et sinä tuottanut minulle ollenkaan vaivaa..." mies sanoi hiljaa, ja hymyili.
"Ensin sait onkia minut sieltä kylmästä vedestä ja sitten vielä jouduit huolehtimaan minusta kuin sairastuin, vieraasta ihmisestä omassa kodissasi"
Ion seuraavat sanat kuuluivat noin ja Rakunan kasvoille nousi jälleen se lempeä hymy.
"Io...sinusta ei todellakaan ollut vaivaa", mies sanoi hiljaa ja kuunteli sitten Ion seuraavan lauseen, hymyillen toiselle yhä.
"Ilahdutat minua jo sillä, että edes näen sinut", Rakuna totesi jälleen, hienoisen hiljaa ja olisi todellakin halunnut vain kaapata neidon omaan syliinsä, silittää noita mustia hiussuortuvia, tuntea toisen lähellään.

//Ei siulla ole edes lyhyttä ^^ Awww...<3<3 *sai jonkin söpöstely kohtauksen*//

Io ei olisi voinut kuvitellakaan tuntevansa oloaan vielä onnellisemmaksi, mutta sen Rakunan seuraavat sanat saivat kuitenkin aikaan.
"Ilahdutat minua jo sillä, että edes näen sinut", mies sanoi.
Io tuntui, että hän oli räjähtämäisillään kaikesta tästä onnentunteesta. Hän olisi halunnut huutaa keuhkonsa tyhjiksi ja kauemmin, tanssia keskellä suurinta toria kuten ei koskaan ollut tanssinut, tuoda onnensa julki koko maailmalle. Hän halusi painautua tuota indigonsinihiuksista vasten, tuntea tämän kosketuksen ihollaan, laskea päänsä tämän rintaa vasten, olla ikuisesti tämän vierellä.

Äkkiä Io ei enää kestänyt istua paikallaan, istua pöydän erottamana Rakunasta. Io ponnahti ylös tuoliltaan ja kiersi pöydän ympäri miehen vierelle, ängeten itsensä tämän kanssa samalle tuolille.
"Näin on paljon parempi", Io sanoi hymyillen miehelle. Toisen kätensä Io kietoi Rakunan niskan taakse, jottei putoaisi tuolilta. Tuntui kuin kädellä olisi ollut oma tahto sen upotessa miehen paksujen hiusten sekaan. Vapaalla kädellään Io otti hieman tukea pöydästä.
"Tässä on kyllä vähän kiikkerä istua, pidähän huoli etten putoa", Io sanoi ja hymyili jollain tapaa veikeästi. Äkkiä Io suikkasi nopean suukon kohti Rakunan poskea. Io ei tiennyt, mikä sai hänet käyttäytymään tuolla tavoin, eikä hän kyllä välittänyt. Kaikki, millä nyt oli merkitystä, oli tuo mies hänen vieressään.

//Tuossa on ehkä jotain joka täyttää autohitin tuntomerkit mutta ehkä se ei haittaa? :] *on ihan söpistelykohtauksen valloissa*<3<3//

Rakunan harmaat silmät vaan katsoivat, vieläkin, noita sinisiä silmiä vastapäätä itseään. Miehen hymy oli mitä komein ja niin oli mies kokonaisuudessaan muutenkin. Hän ei vain tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä, sanoa edes. Pää raksutti tyhjää, tai oikeastaan se oli täynnä tuota Ion olemusta.
Kun hän oli sinä päivänä nähnyt neidon ovensa ulkopuolella. Ja katsonut tuohon kauniiseen ilmestykseen. Rakkaudeksiko sitä kutsuttiin?

Sitten Io teki seuraavan siirtonsa ja nousi tuolistaan, ängeten itsensä samalle tuolille indigonsinihiuksisen kanssa. Kaikki oli vain tapahtunut niin nopeasti, ettei Rakuna edes kerennyt ajatella mitään. Mies kuitenkin pian huomasi, että piti siitä, kun Io istui niin lähellä häntä.
Ja neidon käsi, joka kiertyi miehen niskan taakse, sai kylmät väreet kulkemaan Rakunan selässä, mutta sekin oli vain mielihyvää.
Mies katsahti harmailla silmillään Ioa ja hymähti, kun toinen sanoi, että hänen pitäisi katsoa, ettei neito tippuisi tuolilta.
Ja seuraava suukko, Rakuna meinasi pakahtua onnesta ja jostakin sanoinkuvaamattomasta mielihyvästä. Siinä oli vain jotenkin niin hyvä olla.

Pian Rakuna kuitenkin kyllästyi siihen, että Io vain istuskeli hänen vieressään, kun toinen voisi aivan yhtä hyvin istua hänen sylissään. Mies kaappasi toisen syliinsä ja silitti toisen kauniita mustia suortuvia.
"Tiedätkö, olet yksinkertaisesti syötävän kaunis", mies kuiskasi hetken päästä neidon korvaan, hiljaisella äänellään ja kiersi kätensä Ion ympäri, että toinen nyt ei tippuisi hänen sylistään.
Hän saattoi tuntea Ion lämmön itseään vasten, ja nautti siitä. Hän ei välittänyt ympäristöstään ollenkaan, vaan vaan siitä hetkestä jossa nyt oli. mikään ei voisi pilata sitä hetkeä, tai tietenkin voi, mutta sitäkään puolta ei Rakuna halunnut ajatella.

Vain siinä, hän olisi halunnut vain sopertaa kaikkea kaunista neidolle, mutta hiljainen, kun oli, niin ei sitten viitsinyt. Mies vain oli hiljaa ja nautti Ion läheisyydestä. Voisiko olla mitään parempaa, ja vaikka Rakuna oli aina uskonut, ettei voisi tuntea, sitä tunnetta, jota kutsuttiin rakkaudeksi, mutta mikään ei näköjään ollut mahdotonta.

//Nääh~~ Mitä pienestä hitistä, kun minullakin sattuu tässä sitä olemaan xD Joten älä sie pahastu siitä ^^''
*kohtauksen saaneena yhä*<3//

Io ei voinut uskoa tilannetta todeksi. Siinä hän istui, Rakunan vierellä, ja suikkasi vielä suukonkin tämän poskelle. Ja sitten Rakuna nostikin Ion syliinsä ja silitti tämän hiuksia. Hiljaa myös Ion oma käsi siveli miehen indigonsinisiä hiuksia, toisen käden siirtyessä hivelemään tämän kasvoja. Ja ne sanat, ne kauniit sanat jotka mies Iolle lausui, kuiskasi hiljaa hänen korvaansa.
"Tiedätkö, olet yksinkertaisesti syötävän kaunis."
Rakunan kuiskaus lähetti nautinnolliset väreet pitkin Ion kehoa. Hän oli aina ollut herkkä kaulan seudulta ja kun mies hiljaa puhalsi sinne puhuessaan, voi miten Io siitä pitikään!
Rakuna kietoi kätensä Ion ympärille ja onnellisena Io painautui miestä vasten. Tässä hän voisi istua loppuelämänsä, tämän lähemmäksi taivasta ei maan päällä varmaan pääsisi. Ainakaan Io ei aikonut lähteä ottamaan asiasta selvää, hän aikoi pysytellä juuri tässä.
"Sittenpähän meidän ei tarvitse tilata syötävää", Io naurahti hiljaa miehen korvaan, vastaukseksi tämän sanoille. Hetken Io vain nautti siitä ihanasta tunteesta, jonka Rakuna oli herättänyt hänen sisällään. Aivan kuin koko keho olisi sykkinyt kaipuuta mieheen.

"Onneksi otimme tämän pöydän emmekä jääneet salin puolelle", Io sanoi sitten hiljaa.
"En olisi varmaan kestänyt jos en olisi päässyt tähän syliisi. Ja tästä minä en tahdo lähteä enää koskaan", mustatukkainen supatti tuon sinitukkaisen korvaan. Kuin varoen Io painoi taas suukon Rakunan poskelle, sitten vielä toisen. Kolmas hipaisi kiusoittelevasti miehen suupieliä, kun taas neljäs ei enää epäröinyt koskettaa tämän huulia.


//Ehkä tässä pelissä ei voida välttyä pieniltä hiteiltä xD
tällaista tekstiä saa aikaan iltasella kun pitäisi olla jo pois koneelta, ääh... >.< *vieläkin kohtauksen alaisena* <3<3 //

Ion kädet saivat myös kylmät väreet kulkemaan Rakunan selkäpiitä pitkin, nautinnollisesti kylläkin. Ja varsinkin silloin, kun tuo koski miehen kasvoja. Miten hän pitikään siitä. Ion lämpimästä kosketuksesta, siitä kaikesta. Neidosta, joka vain istui hänen sylissään, jonka korvaan kuiksasi muutaman kauniin sanan.
Io painautui häntä vasten ja miehen sydämen syke jälleen kiihtyi. Outoa, miten tämä, kylmä ja häijy luonne, olikin yhtäkkiä mitä rakastettavin ja lempein? Sitä ei mies kuitenkaan jaksanut vieläkään ajatella, vaan nautti, kokonaan nautti Iosta ja tuon tuomasta läheisyydestä. Miten toista ei voisi olla rakastamatta? Hän ei ehkä ollutkaan ajatellut neitoa turhaan nuo viimeiset piinaavat kaksi viikkoa.

"Sittenpähän meidän ei tarvitse tilata syötävää"
Rakuna naurahti Ion sanoille lemepästi ja nyökkäsi hiljaa. Puhuminen ei edelleenkään kuulunut hänen arkisiin tapoihinsa, vaikka tuo kaunis olento hänen sylissään olikin saanut hänet puhumaan huomattavasti enemmän. Mies hymyili asialle ja silitti samalla neidon mustia hiussuortuvia, jotka painuivat silkkisesti tuon sormien lävitse.
Ja kun Io sitten totesi, että oli hyvä etteivät he olleet ottaneet pöytää salin puolelta, niin taas soi Rakuna kauniin hymynsä Iolle. Hän nyt ei olisi muutenkaan viihtynyt siellä, missä oli vähänkin liikaa ihmisiä. Nyt siellä puolella sei onneksi olleet kuin he, ja ehkä tuolla jossain kauempana muutama vanha pariskunta, mutta ne taisivat olla niin kaukana, etteivät nähneet mitään. Ja harmaasilmäistä ei olisi haitannut laisinkaan vaikka olisivat nähneetkin.

Seuraavat Ion sanat saivat hänen harmaiden, silmien rauhallisen katseen siirtymään takaisin neitoon ja tuo puolidemoni kuunteli hiljaa Ion sanat:
"En olisi varmaan kestänyt jos en olisi päässyt tähän syliisi. Ja tästä minä en tahdo lähteä enää koskaan"
Ja sitten jälleen muutama suukko, yksi lähenteli aika mukavasti toisen suupieliä, johon Rakuna vain vastasi hienoisella virnistyksellä, ja neljäs sitten painuikin hänen huulilleen. Miten ihanalta se tuntuikaan, voisiko olla mitään parempaa.
Harmaasilmäinen tarkasteli hymyillen neidon kasvoja ja antoi kätensä silittää neidon poskea, painaen hänkin sitten muutaman kiusoittelevan suukon naisen suupielen läheisyyteen. Mikä voisi sammuttaa sitä mitä tuo oikeasti tunsi neitoa kohtaan, josta ei muuten tiennytkään pahemin mitään. Mutta Rakunalle riitti se, että Io vain oli siinä.
Pian tuo painoikin pehemän suudelman neidon huulille ja silitti yhä samalla noita mustia hiussuortuvia.

//Ei voi ei xD
Tällästä meikällä taas tuloo puoli kahdeksan aikaan aamulla xD Se on hieman kökköä ^^' Kuuntelen vain Sonatan Tallulahia täällä ja kohta saan taas jonkin kohtauksen <3<3//