Aaltojen syleilyssä

Iorweth istui rannasta esiintyöntyvän pitkulaisen kallion kärjessä katsellen nousevan auringon valaisemaa merta. Oli varhaista ja Io oli pukeutunut paksuun tummanpunaiseen mekkoon suojautuakseen yön jälkeensä jättämältä viileydeltä, jota aurinko ei vielä ollut hälventänyt.

Io huokasi. Hänen mielessään pyörivät muistot edesmenneestä äidistä. Vaikka Io olikin surrut surunsa äitinsä kuoltua kymmenen vuotta sitten, hiipi haikeus yhä ajoittain mieleen. Tällaisina haikeina hetkinä Io hakeutui usein meren äärelle, vaikkei muuten siitä välittänytkään. Eihän hän osannut edes uida.

Io huokasi toistamiseen. Hänen mieleensä palasivat elävinä ne kerrat, joina hänen valkyyriaäitinsä oli opettanut häntä taistelemaan. Jo pienestä pitäen Io oli saanut oppia aseetonta taistelua ja vähän vanhempana hän oli saanut viimein harjoitella myös teräaseiden käyttöä. Kuten äitinsäkin, Io taisteli mieluiten lähellä vastustajaa käyttäen veitsiään, käsiään ja jalkoja tasapuolisesti aseinaan. Nytkin hän kantoi mukanaan kuutta veistä, kahta saappaanvarsissa, kahta mekonhelmojen kätköissä ja kahta mekkonsa pitkien hihojen sisässä, mistä ne sai helposti pudotettua käteen.

Ajatuksiinsa uppoutunut Io kuuli äkkiä ääniä takaansa. Nopeasti hän kohottautui istuma-asennostaan veitset käsissään aikoen kääntyä äänen aiheuttajaa kohti.

Se jäi kuitenkin pelkäksi aikomukseksi. Ion istuinkivi oli yllättävän liukas ja Io horjahti noustessaan ylös. Kaatuessaan hän ehti nähdä äänen aiheuttaneen lokin ennen kuin alkoi vieriä kiven kylkeä alas syvään veteen.

Typerää pelästyä pelkkää lintua, Io ehti ajatella ennen osumistaan veteen. Vesi oli melko kylmää ja Ion paksu mekko kastui nopeasti muuttuen painavaksi. Hyvät veitsetkin lensivät jonnekin aaltojen sekaan. Kallio Ion vieressä oli niin jyrkkä ja sileä, ettei Io saanut siitä minkäänlaista otetta. Pärskien hän yritti epätoivoisesti pysytellä pinnalla ja ajatuksissaan hän kirosi katkerasti uimataidottomuuttaan.

Kumpa joku varhainen kulkija olisi nähnyt minut ja tulisi auttamaan, Io toivoi hartaana. Kylmä vesi alkoi jo hieman kangistaa Ioa eikä painava puku laisinkaan helpottanut pinnalla pysyttelyä.

//Tänne aivan vapaasti auttamaan Io-parkaa pinteestä//

Rakuna käveli pitkän yö työn jälkeen kohti kotiaan. Se murha oli tullut tehtyä, mikä piti jo monta päivää sitten tehdä, mutta, kun mies ei ollut saanut sitä miestä näkyviinsä, ei sitten millään. No, nyt kaikki oli hoidettu, puuttui enää vain puolet rahoista, jotka hän menisi sitten jossain vaiheessa hakemaan.

Demoninpuolikas käveli niin ajatuksissaan, että heräsi vasta siihen, kun oli tullut sataman ja samalla rannan lähelle. Meri kohisi hiljaisesti aamulla ja Rakunaa se jotenkin tuntui rauhoittavan. Palkkamurhaaja halusi yleensä olla ihan vain yksin, eikä pahemmin puhunut kenellekkään, joten hakeutuikin aina sellaisiin paikkoihin jossa ketään ei olisi. Nyt mies ajatteli, että voisi mennäkin katsastamaan rannan, sillä kissa pärjäisi kotona kyllä.

Hetken päästä tuo olisi aivan pienen kallionkielekkeen luona. Hän ei kuullut vieläkään mitään ääniä, mutta lokit kyllä kirkuivat senkin edestä. Mies ei nyt edes pitänyt miekkansa tuvesta kiinni, vaan kädet roikkuivat rentoina alhaalla, kylkien vierillä.
Tuon indigonsiniset hiukset leijailivat tuulessa ja harmaat silmät katsahtivat aurinkoa. Oli varhainen.

Yhtäkkiä hän kuuli jonkin loiskahduksen tapaisen. Mitä ihmettä, oliko joku pudonnut jostakin? Mies ei ollut kerennyt katsella edes ympärilleen, mutta heti Rakuna riensi äänen suuntaan. Onneksi puolidemonilla oli hyvä kuulo.
Hän olikin pian sen kallion päällä ja katsahti siitä alas.
Nainen, tuolla vedessä.

Indigonsiniset hiukset kerkesivät vain lehahtamaan jälleen kun tuo hyppäsi ketterästi alas kalliolta, aaltoihin. Ei se kovin syvää siinä kohti ollut, mutta aallot tekivät kulun hankalaksi. Hän kahlasi itsensä, tai oikeastaan puoliksi ui itsensä naisen luokse. Puku taisi painaa aika paljon. Rakuna nosti neidon syliinsä ja kahlasi itsensä takaisin rantahiekalle, jossa sitten laski neidon alas käsivarsiltaan.

Jostain syystä mies oli mennyt auttamaan tuota neitoa, yleensä mies ei olisi niin tehnyt. Se oli hälle yksi ja sama asia, kuka kuolisi kuka ei. Nyt olivat asiat kuitenkin toisin.
Rakuna katsahti neitoa ja väläytti pienen mitättömän hymynsä ja otti askeleen lähteäkseen, mutta kääntyi sitten kuitenkin vielä indigonsiniset hiukset heilahtaen neidon suuntaan.

//Rakuna tuli ja pelasti, anteeksi pieni autohittaus ^^' Toivottavasti kelpaan seuraksesi n.n//

//Ainahan seura kelpaa, ja neidon pelastaminen hädästä on aivan sallittua ; ) //

Äkkiä Io tunsi kädet ympärillään ja huomasi että häntä vietiin rantaa kohti. Onneksi sentään joku täällä osaa uida, Io ajatteli helpottuneena. Kun pelastaja laski Ion rantahiekalle, yski Io ensitöikseen kaiken nielemänsä veden keuhkoistaan. Niistä muodostui jonkinkokoinen lammikko, joka kuitenkin imeytyi pian hiekkaan. Kun Io tunsi voivansa taas hengittää, hän nousi pystyyn tarkkailemaan pelastajaansa.

Mies - se tämä tuntematon henkilö ilmeisestikin oli - ei ollut kovin pitkä, vaan kohosi vain hieman Ion päätä korkeammalle. Jotenkin tämä teki Ion olon kotoisaksi, useimmat kun olivat Ioa selvästi pidempiä. Erityisesti Ion huomiota kiinnittivät miehen indigonsiniset hiukset. Vaistomaisesti Io vilkaisi omia mustia suortuviaan, jotka vesi oli liimannut yhteen. Kaiken kaikkiaan mies vaikutti mielenkiintoiselta ja tutustumisen arvoiselta tapaukselta.

"K-k-kiitos p-paljon", Io sanoi ja huomasi änkyttävänsä. Kylmyys kalisutti Ion hampaita ja hän alkoi hypellä ja hieroa vartaloaan käsillään lämmitelläkseen. Satamakapakoihinkaan ei pääsisi lämmittelemään, sillä mikäli Ion tiedot pitivät paikkaansa, ei yksikään kapakka ollut tähän aikaan auki. Viimeisetkin juhlijat oli jo heitetty ulos ja kapakkaa valmisteltiin jo alkavan päivän varalle.

"Kuule, et sattuisi tietämään tässä lähistöllä mitään paikkaa, jossa voisi lämmitellä", Io kysyi tapansa mukaan tuttavallisesti ja aivasti samassa komeasti, ei sentään tuntemattoman pelastajansa päälle.
"Sinäkin varmaan kastuit siellä vedessä, saamme vielä jonkin", Io aivasti jälleen, ehtien juuri kääntää päänsä poispäin miehestä, "kuolemantaudin kun tuolla uiskentelimme". Kolmas aivastus vei jopa voiton kahdesta edellisestä välttyen juuri ja juuri osumasta miehen kasvoille. Ajatuksissaan Io alkoi jo haroa nenäliinaa mekkonsa poimuista, mutta tajusi sen sitten turhaksi. Mitäpä hän märällä nenäliinalla tekisi?

Jokin esti häntä lähtemästä vielä paikalta, tuota indigonsinihiuksista. Hän jäi siihen paikalleen ja arvioi neitoa katseellaan, noiden harmaiden silmien aina arvioivalla katseella, mutta nyt hän ei arvioinut vastustajaa tai uhria vaan pelastamaansa neitoa. Jokseenkin outoa, Rakuna olisi yleensä vain lähtenyt tosiaan paikalta, tai jättänyt tuon oman onnensa nojaan.

Hetken päästä tuo kuuli neidon änkyttävän äänen, mutta Rakuna ymmärsi kyllä, että neidolla taisi myös olla kylmä. No ei ihme, kuka ties kuinka kauan tuo oli vedessä ollut. Vesi ei kuitenkaan ollut mitään lämpöistä.
Indigonsinihiuksinen tyytyi kuitenkin vain nyökkäämään ja hymyilemään jotenkin mekaanisesti. Hän ei yleensä ollut tottunut sellaisiin tilanteisiin. Noh, kerrankos elämässä hyvä työkin tehdään.

"Kuule, et sattuisi tietämään tässä lähistöllä mitään paikkaa, jossa voisi lämmitellä"
Aivastus karkasi tuon sanoman jälkeen neidon suusta ja Rakuna mietti hetken. Oliko siinä lähellä tosiaan jotakin paikkaa. Jokunen nuhjuinen kapakka ehkäpä, mutta siellä olisi kyllä varmaan jonkun näköinen takka.
Ei paha ajatus ollenkaan, mutta hänen ykllä pitäisi mennä kotiinsa. Kissa odotti siellä, eikä se kovin usein yksin joutunut olemaan, paitsi yöt. Mutta aamuisin se oli tottunut siihen, että isäntä tulisi kotiin.

"Sinäkin varmaan kastuit siellä vedessä, saamme vielä jonkin"
Aivastuksen jälkeen neito taas jatkoi:
"kuolemantaudin kun tuolla uiskentelimme"
Rakuna nyökkäsi nyt, hiljaa kuten yleensä ja katsahti neitoa.
Vihdoin ja viimein tuo kuitenkin tokaisi, siihen tyyneen ja rauhalliseen, jokseenkin kolkkoon sävyyn, mutta se ei ollut ilkeä.
"Minä asun tässä ihan lähellä. Voimme mennä sinne. Siellä toki on tulipesä...jonkinlainen ja minun pitäisi mennä vilkaisemaan kissaani."
Indigonsiniset hiukset lehahtivat jälleen tuulessa ja tuon kasvoille nousi jälleen se hienoisen mekaaninen ilme.
Kuinka tyhmältä se varmaan kuulostikin, rahvaalla palkkamurhaajalla oli lemmikkikissa. No, minkäs teet.

// ^^//

"Minä asun tässä ihan lähellä. Voimme mennä sinne. Siellä toki on tulipesä...jonkinlainen ja minun pitäisi mennä vilkaisemaan kissaani.", Io kuuli miehen sanovan. Pelkkä ajatus lämpimistä liekeistä ilahdutti Ioa ja hän väläytti miehelle leveän hymyn. Sitten Io tajusi myös lopun miehen puheesta, paistateltuaan hetken hymyillen mielikuvitustakkansa lämmössä.

"Oi, onko sinulla kissa", Io huudahti innostuneena.
"Minä pidän kovasti kissoista, mutta minulla ei koskaan ole ollut omaa kissaa. Millainen se kissa on?" Io puhua pulputti. Puhetta seurasi - jälleen - aivastus.
"Kyllä minun vähän tarkemmin pitäisi harkita uimaretkiäni, tällaisella kelillä piti pulahtaa tuonne veteen. Ja olisi sitä kai pitänyt opetella uimaankin ennenkuin alkaa uimahyppyjä harrastamaan", Io puheli puoliksi itsekseen. Äkkiä hänen huomionsa kääntyi taas kokonaan miehen puoleen.
"Mutta menemmekö me nyt, lämmin tuli ja kissasi odottavat meitä", Io sanoi miehelle hieman hymyillen, valmiina lähtemään liikeelle.

Viattoman näköiset sinisilmät katselivat miestä Ion odottaessa, että mies näyttäisi tietä asunnolleen. Jo ennestään Io oli pitänyt miehestä, olihan tämä sentään pelastanut hänen henkensä, ja kuullessaan kissasta Io arveli miehen olevan ihan mukava tapaus. Eihän kukaan täysin paha pitäisi kissaa ylimääräisenä ruokittavana suuna talossaan.

Mutta ei Io toki niin tyhmä ollut, että olisi täysin luottanut ventovieraaseen mieheen, ei hän niin olisi pärjännyt kymmenvuotiaasta saakka omin avuin. Vaivihkaa, jo tavaksi tulleella eleellä, Io sipaisi mekkonsa helmaa tarkistaakseen veitsien olevan paikoillaan laskosten uumenissa. Ihan vain kaiken varalta. Samalla Ion mielessä käväisi harmi parhaiden veitsien menetyksestä meren aaltoihin kun hän oli pudonnut kalliolta. Mutta oli se kuitenkin pienempi paha kuin hukkuminen. Hänen täytyisi vain ostaa uudet veitset vanhojen tilalle, ei se sen kummempaa ollut.

Rakunan ilme pysyi värähtämöttämänä, tyynenä, vakavana. Mies antoi tuulen heiluttaa hiuksiaan ja katseli harmailla silmillään neitoa, jonka oli juuri pelastanut.
Hieman hermostuneena tuo kuitenkin katsahti muutaman kerran ympärilleen ja pohti mielessään muutamia asioita. Hänen pitäisi olla jo piilossaan, koska milloin tahansa hänen yöllä tappamansa mies saatettaisiin löytää, vaikka Rakuna sitä suuresti epäilikin, muttei ollut siltikään asiasta täysin varma.

Kun tuo neitonen sitten huudahti, että oliko hällä kissa, niin mies luopui ajatuksistaan ja näytti taas olevan ihan hereillä. Hienoinen hymynkare vierähti tuon vakaville kasvoille ja mies sitten nyökkäsi, jotenkin mekaanisesti.
"Minä pidän kovasti kissoista, mutta minulla ei koskaan ole ollut omaa kissaa. Millainen se kissa on?"
Mies hymähti hiljaa ja laski katseensa maahan ja nosti sen sitten taas ylös, kun neito vain puhua pulputti.
Sitten tuo vihdoin aukaisi suunsa ja sanoi hiljaa ja samalla kolkolla äänellään:
"Hän on mustavalkoinen poikakissa, Raru."
Ei mies enempää viitsinyt siinä alkaa puhua. Hän oli muutenkin hiljaista, joidenkin mielestä liian hiljaista sorttia, ja eihän mies oikeammin pitänyt edes turhanpäiväisestä lörpöttelystä. Kyllä tuo muita kuunteli, muttei itse löpissyt joutavia.

Rakuna kuunteli toisella korvalla neidon höpinöitä uimaretkistä, ja että olisi hyvä ollut opetella uimaankin.
Kun toinen sitten hetken päästä sanoi:
"Mutta menemmekö me nyt, lämmin tuli ja kissasi odottavat meitä"
Niin indigonsinihiuksinen nyökkäsi vaisusti ja kasvoilla karehti jälleen hienoinen hymy.

Rakuna kääntyi menosuuntaan ja käveli hitaasti eteenpäin, jotta neito pysyisi perässä. Vasta sitten mies tajusi, ettei edes tiennyt toisen nimeä, mutta ei jaksanut nyt siinä alkaa sitä kyselemään, kaipa se sitten joskus selviäisi.
Tuon käsi livahti nopeasti miekan huotralle, kuin tarkistaakseen että miekka oli, kuin olikin tallessa. Samaten tuo myös tarkisti, että selässään oleva miekka on paikoillaan. Ilman niitä tuo tunsi olonsa hieman suojattomammaksi, vaikka osasi puolustaa itseään toki muutenkin.

Onneksi hänen asunnolleen ei olisi pitkä matka sieltä rannalta. Hän kun sattui asumaan ihan sataman lähistöllä, eräässä pienssä talonrähjässä. Tarpeeksi hyvä ja lämmin asunto hälle ja kissalleen.

Kun sinihiuksinen mies lähti kävelemään, ilmeisesti kotiaan kohti, seurasi Io nopeasti perässä. Mies käveli melko hitaasti, ilmeisesti hän ajatteli ettei Io muuten pysyisi hänen vauhdissaan. Io halusi kuitenkin päästä nopeasti lämpimään, ja niinpä hän käveli reippaasti miehen rinnalle ja jopa hiukkasen edemmäksi kuin mies, haluten näin ilmaista että kyllä pääsisi nopeamminkin kulkemaan.

"Olipa onni että satuitte juuri nyt rannalle", Io sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän ei koskaan jaksanut olla kauaa hiljaa jos puhuakin saattoi. "En tiedä miten voisin korvata teille henkeni pelastamisen", Io puhui teititellen miestä itse sitä huomaamatta.

Ioa paleli jo kovasti ja hän tärisi kävellessään. Välillä myös puistatukset ravistelivat hänen kehoaan ja Io tunsi olevansa kuin jonkun vapisevin käsin langan päässä hyppyyttämä sätkynukke. Kävellessään Io myös aivasteli aina välillä. Varmaan vilustuin tuolla vedessä, ties minkä taudin saan vielä, Io mietti surkeana.

"Saisinko kenties tietää pelastajani nimen?", Io kysyi kun hiljaisuutta oli taas kestänyt vähän aikaa. Eipä hän ainakaan liikaa energiaa tuhlaa puhumiseen, Io tuumi. Eikä miehen tunteistakaan juuri mitään näkynyt tämän kasvoilta, pari kertaa pieni hymy oli vilahtanut esiin. Io tiesi itse olevansa aivan erilainen, hänen tunteensa saattoi nähdä hyvin selvästi hänen kasvoiltaan.

Io katseli ympärilleen heidän kävellessään. Talot muuttuivat koko ajan pienemmiksi ja huonokuntoisemmiksi. Eipä hänen omakaan kotinsa ollut koolla pilattu, mutta oli hänellä ollut sentään varaa pitää se kunnossa. Miestä katsoessaan Io kuitenkin arveli, että tällä olisi varaa asua paremmallakin seudulla jos hän vain haluaisi. Kaiketi tällä oli syynsä asuinpaikkansa valintaan, mutta niitä Io ei sentään viitsinyt ruveta utelemaan.

Rakunan kävellessä hitaasti eteenpäin, tuo kuuli neidon olevan pian rinnallaan, ja kohta tuo olikin hieman edempänä häntä.
Mies puisteli päätään, hymyili hienoisesti ja vaivihkaa, ja sitten otti muutaman nopeamman askeleen ja käveli nyt samaa tahtia, kuin tämä neito.

Kuullessaan toisen puhuvan, ei Rakuna edes kääntynyt toisen suuntaan, mutta silti miehen ilme saattoi muuttua hetkeksi jotenkin oudoksi, kuullessaan loput neidon lauseesta:
"En tiedä miten voisin korvata teille henkeni pelastamisen"
Indigonsinihiuksinen huokaisi hiljaa ja katsahti nopeasti sivusilmällä toista vieressään ja totesi sitten hiljaa, samalla äänellään, kuten yleensä:
"Ei sitä tarvitse korvata, satuin vain samaan aikaan paikalle. Kuka hyvänsä olisi niin tehnyt",
mies sanoi, eivätkä sanat olleet ollenkaan hänen arkipäiväisiä sanojaan. Miehen teki mieli koskettaa otsaansa, kuin tarkistaakseen, että oliko hällä kenties kuumetta, mutta ei tuo kuitenkaan viitsinyt.
Ihan tervehän hän oli, ainakin toivoi niin, vaikkei nämä sanat, eikä neidon pelastaminen hänen persoonallisuuteensa yleensä kuulunut. Mieshän sentään oli tunnettu kylmäverinen palkkamurhaaja, jonka melkein kaikki alamaailman henkilöt tunsivat.

Mies kuuli neidon aivastukset, ja ripensi sitten hieman tahtiaan. Toinen tosiaan saisi jonkun kuolemantaudin, ja olihan Rakuna itsekin märkä, mutta se ei vaikuttanut häneen oikeastaan mitenkään. Hienoinen kylmyys, kuitenkin piti häntäkin otteessaan, ja toki olisi mukava päästä pian lämpimään asuntoon.
"Saisinko kenties tietää pelastajani nimen?"
Nyt Rakuna katsahti jälleen nopeasti neitoon ja hymähti sitten hiljaa.
"Kutsukaa Rakunaksi", mies sitten hetken päästä sanoi, kysyen sitten samalla muutamalla sanalla neidon nimeä.

Talot nyt siellä olivat, mitä olivat. Ties mitä rötöstelijöitä ja alamaailman sankareita niillä nurkilla asui ja niinhän asui Rakunakin. Pienessä vaatimattomassa asunnossaan.
Ja pianhan se talo tuli näkyviin, jossa Rakuna asui. Se oli pieni ja sen rinnallaoli heti toinen talo. Ikkunat olivat pieniä ja suurin osa peitetty jotenkin.
Rakuna pysähtyi talonsa eteen, joka näytti niin pieneltä, ja niinhän se olikin.
Kun mies sitten astui sisälle, oven avattuaan ja odotettuaan, että neito menisi myös. Perässään hän sulki suuren tammisen oven.
Huoneeseen, johon asuttiin, oli avara, mutta loppuen lopuksi kodikas. Takka näytti hyvin houkuttelevalta, ja Rakuna sytytti ensin muutaman öljylampun palamaan, jotta saisi hieman valoa. Ne valaisivatkin kauniisti huonetta oranssilla valollaan.
Rakuna laittoi halkoja tulipesään ja sytytti sen napsauttamalla sormiaan. Hänhän kuitenkin hallitsi tulenkäytön jokseenkin, vaikka se aika heikkoa olikin, mutta tulen sai ainakin nopeasti sytytettyä.

Keittiön tapainen oli samassa tilassa oleskeluhuoneen kanssa ja sitten huoneesta johti vielä ovi toiseen huoneeseen, jossa Rakuna oikeastaan nukkui, silloin kun ei nukahtanut jonnekkin muualle. Myös eräät tikkaat johtivat pienelle parvelle, jossa pysyti nukkumaan.

Raru, tuo pieni mustavalkoinen kissa huomasi tulijat ja se nousi pienestä koristaan ja venytteli. Sitten se kipitti isäntänsä jalkoihin ja pyöri siinä hetken aikaa, kunnes sitten huomasi uuden tulokkaan. Häntä heiluen, se kipitti varovasti neidon luo, ja naukaisi pienesti.
"Hän on Raru, seurallinen persoona."

Kuullessaan miehen keiltäytyvän palkkiosta Io ei viitsinyt ruveta inttämään vastaan. Hän kuitenkin päätti mielessään, että ainakin jotain hänen olisi keksittävä korvaukseksi, vaikkei mies mitään pyytänytkään. Ei hän voinut noin vain kuitata henkensä pelastamista.

Kuullessaan miehen nimen Io hieman ihmetteli. Enpä ole tuollaista nimeä kuullutkaan aikaisemmin, Io tuumi.
"Minä olen Io", nainen vastasi miehen kysyttyä hänen nimeään.

Lopulta he pääsivät perille miehen asunnolle. Se oli melko pieni, itseasiassa pienempi kuin Ion koti. Mutta eipä mies yksin asuvana tainnut isompaa taloa tarvitakaan, kun taas Ion kotona oli joskus asunut kolme ihmistä: Io ja hänen edesmenneet vanhempansa.

Kun Rakuna sytytti tulen takkaan sormiaan napsauttamalla, Io veti tahtomatta henkeään niin että mieskin varmaan kuuli sen. Mikä tämä mies oikein on, Io ajatteli hieman hermostuneena. Syvään hengittäen Io pakotti itsensä rauhoittumaan, mutta hänen kätensä hakeutuivat tahtomattaan mekonhelmaan piilotettujen veisten läheisyyteen. Hieman rauhoituttuaan Io kuitenkin käveli tulisijan luo ja kyykistyi sen eteen lämmittelemään, hieroen samalla itseään käsillään jotka nyt suostuivat jättämään veisten turvallisen läheisyyden.

Kun pieni mustavalkoinen kissa tuli naukaisten Ion luo, alkoi hän heti rapsuttelemaan ja silittelemään sitä. Syrjäsilmällä Io kuitenkin tarkkaili Rakunan tekemisiä. Minun pitäisi varmaan saada kuivattua vaatteeni, Io mietti. Häntä hieman arvelutti riisua mekkoaan, mutta lopulta hän päätti että mekkoa olisi pakko kuivattaa. Hän ei saisi itseään ikinä lämpimäksi jos hän pitäisi litimärän mekon päällään.

"Voisinkohan asettaa mekkoni johonkin kuivumaan? Ja jos voisit mitenkään lainata minulle jotain päälle pantavaa siksi aikaa että se kuivuu?", Io pyysi. "Anteeksi kun joudun näin vaivaamaan, mutta en varmaan lämpiä ikinä jos pidän tämän litimärän mekon päälläni", Io selitteli toivettaan.

Io tärisi vieläkin, eikä meinannut oikein pysyä pystyssä ollessaan kyykkyasennossaan. Niimpä Io istahti lattialle ja otti saappaat jalastaan saadakseen edes varpaansa lämpiämään. Saappaat Io asetti lähelleen, sillä hän tunsi olonsa turvallisemmaksi kun saappaiden varsiin kiinnitetyt veitset olivat käden ulottuvilla. Olihan Rakuna tähän mennessä ollut ystävällinen Iolle, varsinkin kun pelasti hänen henkensä, mutta tulensytysnäytös oli saanut Ion varuilleen.

"Lisäksi tarvitsisin varmaan jonkin tilkun johon voisin kuivata veitseni, etteivät ne ihan ruostu", Io pyysi hetken kuluttua. Tietäisipä mies nyt ainakin varmasti, että Io oli aseistautunut.

Rakuna katseli ympärilleen talossaan ja muisti sitten, että neitonenhan oli esitellyt itsensä Ioksi. Nyt ainakin tuota voisi kutsua jollakin nimellä, käväisi miehen mielessä ja tuo hymähti itsekseen.
Harmaiden silmien katse siirtyi takan tuleen, jonka hän oli sormia napsauttamalla saanut syttymään.
Hän ei ollenkaan tiennyt mitä Io siitä ajatteli, mutta ei se oikeastaan häntä liikuttanut. Sitä paitsi, eihän ketään ihmistä saisi tuleen noilla melko heikoilla voimillaan, jotka olivat peruja demoni-isältään. Hän osasi juuri ja juuri sytyttää takan, tai jotain muuta pientä kivaa. Ehkä hän juuri ja juuri saisi ihmisen hiukset syttymään.

Raru taas oli mielissään saadessaan osakseen huomiota ja tarkasteli innoissaan tuota uutta neitosta, jonka isäntä oli kotiin tuonut.
Se kierhäti selälleen ja venytteli tassujaan ilmaan. Sen karva oli silkinpehmeää ja sen silmät siniset.
Pieni kissa jäi siihen takan eteen, neidon viereen makaamaan.

Rakuna oli juuri ajattelemassa samaa asiaa, että tuskinpa neito haluaisi olla litimärän mekon kanssa, ja juuri sittenhän Io alkoikin puhumaan:
"Voisinkohan asettaa mekkoni johonkin kuivumaan? Ja jos voisit mitenkään lainata minulle jotain päälle pantavaa siksi aikaa että se kuivuu?"
Indigonsinihiuksinen hymyili hienoisesti ja nyökkäsi, mutta odotti kuitenkin sen aikaa, että neito saisi sanottavansa loppuun.
"Anteeksi kun joudun näin vaivaamaan, mutta en varmaan lämpiä ikinä jos pidän tämän litimärän mekon päälläni"
Rakunan harmaat silmät olivat nyt jääneet tarkkailemaan neitoa ja sitten tuo aukaisikin suunsa ja sanoi:
"Tottakai. Sen voi laittaa tuohon takan vieressä olevan pöydän päälle vaikka kuivumaan. Ainakin siinä on lämmin."

Sitten tuo indigonsinihiuksinen poistui toiseen huoneeseen ja etsi jotakin sopivaa, mikä saattaisi sopia tuolle neidolle, joka kuitenkin oli pienempi kokoisempi kuin hän. Mies huomasi sen asusteen etsimisen olevan hieman vaikeampaa, mutta pian tuo löysi, sen mitä oli etsinytkin.
Se oli pitkä musta, vähän kuin aamutakki. (Nykypäivän kimonon tapainen)
Ja löysi hän siihen vielä valkoisen silkkisen nauhan, jonka voisi kietoa sitten ympäri, jotta se hieman muotoutuisi paremmin, vaikka siinä napit olivatkin.

Juuri, kun mies saapui huoneeseen, hän saattoi kuulla:
"Lisäksi tarvitsisin varmaan jonkin tilkun johon voisin kuivata veitseni, etteivät ne ihan ruostu"
Nopeasti hän repäisi jostain eräästä pienestä lipaston laatikosta pienen rätin, jonka vei vaatteen kanssa Iolle.
"Toivottavasti nämä kelpaavat", mies sanoi, hienoinen hymynkare kasvoillaan.
Hän oli kyllä huomannut neidon olevan aseistautunut. Sitten tuo muisti omat miekkansa ja otti selässään olevan miekan huotrineen pois, samoin lanteillaan lepäävän miekan huotrineen pois, ja laittoi ne eräälle pöydälle.

Saatuaan vaihtovaatteita Io siirtyi toiseen huoneeseen riisuutumaan, ei hän sitä todellakaan tuon miehen edessä aikonut tehdä. Suljettuaan oven perässään Io kuoriutui mekostaan ja pukeutui miehen antamaan vaatteeseen. Ensin Io aikoi asettaa mekon helmoista esille vetämänsä veitset vaatteen mukana saamalleen vyölle, mutta kuullessaan miehen laskevan aseensa pöydälle päätti Iokin jättää aseistautumatta.

Pukeuduttuaan hieman löysään vaatteeseen Io palasi takaisin oleskeluhuoneeseen ja levitti mekkonsa pöydälle kuivumaan. Toivottavasti lattia ei ihan kastu, Io tuumi katsellessan vettätippuvaa vaatettaan. Io otti itselleen tuolin ja istahti takan eteen kuivaamaan veitsiään, asettuen kuitenkin niin että näki miehen koko ajan.

Kun veitset olivat viimein kuivat, asetti Io ne saappaiden viereen takan eteen. Mistähän minä saan rahat uusiin veitsiin niiden mereen pudonneiden tilalle, Io mietti hieman huolissaan. Veitset olivat sen verran kalliita, että Io saattaisi joutua tekemään parikin murhakeikkaa saadakseen rahat kasaan. Aatelisista toki saisi enemmän rahaa, mutta tanssiasten jälkeisen epäonnistumisen jälkeen Io tyytyi mieluummin varmempiin ja turvallisempiin kohteisiin.

Kissa oli käpertynyt Ion syliin ja Io silitteli sitä hieman hajamielisesti. Io halusi tietää Rakunasta enemmän, hän oli aina utelias uusien tuttavuuksien suhteen. Niinpä Io hetken hiljaisuuden jälkeen avasikin jälleen suunsa.
"Oletko kauankin asunut Payonissa", Io kysyi mieheltä. Se olisi ainakin turvallinen keskustelunaihe, ei mitään kovin henkilökohtaista.

Rakuna nojasi kädellään pöytään, johon oli aseensa pistänyt ja jäi odottamaan Ioa joka meni vaihtamaan märkiä vaatteitaan. Vasta silloin mies huomasi, että olihan hän itsekin mennyt sinne uiskentelemaan, ja olihan hälläkin märät vaatteet. No mies kerkiäisi vaihtamaan vaatteensa sitten, kun Io saisi omat vaatteensa kuivumaan ja saisi ihan rauhassa pukea hänen antaman vaatteensa päälleen.

Hienoinen hymynkare karehti miehen kasvoilla, kun Io sitten viimein palasi. Rakuna väläytti melko jopa ystävällisen hymynsä, ja katosi hän sitten puolestaan huoneeseen ja vaihtoi rivakasti vaatteet mustaan, kimonon tapaiseen vaatteeseen, ja sitoi sen kiinni paksulla leveällä nauhalla ja laittoi vielä päälleen viitan, jonka sattui löytämään tuolin päältä.
Sitten tuo meni jälleen siihen huoneeseen, jossa takka porisi ihanasti ja Io istuskeli kuivaamassa veitsiään. Terviltä näyttivät, ei tuollainen mukavalta ihossa tuntuisi.

Hän oli hiljaa ja käveli itsekin omien aseidensa viereen ja otti jostain pöydältä erään liinan ja käveli sitten taas Ion luokse, istahtaen lattialle ja alkaen hänkin kuivaamaan omia aseitaan. Olivathan nekin kuitenkin kastuneet siellä vedessä.
Samalla tuo ajatteli mikä olisi hänen seuraava keikkansa. Hän ei ollut kovinkaan paljon ansainnut rahaa viime aikoina, mutta ihan tarpeeksi, jotta pystyi elämään.

"Oletko kauankin asunut Payonissa"
Vasta nuo sanat iskeytyivät indigonsinihiuksisen tajuntaan ja tuo heräsi aatteistaan. Harmaat silmät katsahtivat Ioon ja tuo hymähti hieman.
"Jonkin aikaa. Melko kauan oikeastaan", mies vastasi hiljaa toisen kysymykseen ja käänsi sitten katseensa miekkoihin, jotka kiilsivät kauniisti tulen lähellä. Kääpiön takomia, kummatkin. Niiden teriin oli kuvioitu ohdakkeita, samanlaisia kuin hänen käsivarteensa, joka nyt oli piilossa, koska hiha peitti sen.

"Entäpä itse?" mies sitten kysyi saman kysmyksen neidolta hetken päästä. Hän ei tosiaan ollut puheliasta sorttia, mutta jollain tavalla tuo luotti neitoon. Hän ei itsekään oikein osannut sanoa, miksi. Hän vain luotti.

Raru kehräsi neidon sylissä ja nukkui tuhisten. Takan tuli lämmitti sitäkin, ja se ihmetteli, kuinka isäntä oli nyt laittanut takan palamaan, mieshän ei yleensä sitä tee.

Rakuna oli taas hetken ajatuksissaan, mutta sitten taas katsahti Ioa, kysyen:
"Sano jos sinulla on nälkä, niin tuolta kyllä saattaa löytyä jotakin purtavaa."
Mies naurahti jokseenkin oudosti, mutta ihmeen lempeästi.
Hän jatkoi aseidensa kuivaamista.

Iosta oli oikeastaan melko mukavaa istua takan äärellä miehen vieressä, hänen säikähdyksensä tulen sytyttämisestä oli jo tiessään. Erityisesti Io nautti takan lämmöstä, hän alkoi viimeinkin hieman lämmetä lainatun vaattensa sisällä. Oli myös mukavaa, kuinka luottavaisena kissa nukkui Ion sylissä. Io hymyili hellästi katsellessaan kissaa.

Io huomasi myös miehen miekat, joita tämä kuivasi Ion vieressä vaihdettuaan vaatteensa. Ne olivat hienoa tekoa ja kauniisti koristellut, varmaan paljon laadukkaammat kuin Ion omat veitset, vaikkei niissäkään nyt vikaa ollut.

"Minä olen asunut koko pienen ikäni täällä kaupungissa", Io vastasi miehen kysymykseen. "Joskus olisi kyllä mukavaa päästä näkemään vihreää ruohoa silmänkantamattomiin", Io haaveili. Io oli hyvillään että mies oli vaivautunut kysymään, Io oli kyllä jo huomannut ettei mies kovin puhelias ollut. Aikamoinen vastakohta Iolle siis.

"Sano jos sinulla on nälkä, niin tuolta kyllä saattaa löytyä jotakin purtavaa", mies sanoi hieman naurahtaen. Io piti miehen naurusta. Oikeastaan, kun sitä ajatteli, Io piti myös miehen äänestä. Se oli jotenkin niin rauhoittava.
"En minä mitään tarvitse, söin kotona ennen lähtöäni", Io vastasi miehelle.
"Se varmaankin selittää sen, miksi meinasin upota sinne mereen kuin kivi", Io naurahti.

"Mitä sinä teet työksesi?", Io kysyi mieheltä hetken kuluttua. Io tiesi kyllä, että oli luonteeltaan melkoisen utelias, muttei voinut sille mitään. Hänen kysymyksensä olivat kuitenkin niin viattomassa tarkoituksessa esitettyjä, etteivät ihmiset yleensä loukkaantuneet.

Takan lämpö alkoi saada myös tuota indigonsinihiuksista raukeaksi. Hän kuivaili hiljaisena, mietteliäisenä yhä miekkojaan, välistä taas katsahti Ioon ja Raruun, joka neitosen sylissä nukkui.
Jokseenkin kaikki tuo tuntui hyvinkin omituiselta, koska siitä oli pitkä aika, kun Rakuna viimeksi oli ollut tekemisissä ihmisten kanssa.

"Minä olen asunut koko pienen ikäni täällä kaupungissa"
Neito sanoi ja Rakuna tyytyi vain hymyilemään, eikä edes katsonut neitoa, kunnes tuo sitten jatkoi:
"Joskus olisi kyllä mukavaa päästä näkemään vihreää ruohoa silmänkantamattomiin"
Rakuna kun oli nähnyt niin paljon paikkoja, niin hälle se ei ollut uutta, mutta totta kuitenkin osittain. Ehkä hänenkin teki joskus mieli mennä jonnekkin siitä vanhasta talonrähjästä, siitä nuhjuisesta kaupunginosasta jossa asui.
"Totta."
Mies totesi rauhallisesti, ja hiljaa, aivan kuin aikaisemminkin ja vilkaisi nopeasti harmailla silmillään Ioa, hymähtäen pienesti.

Hänen toteamukseensa ruuasta, neito vastasi, ettei hällä oikeastaan ollut nälkä, koska oli syönyt ennen kotoa lähtöään.
Rakuna nyökkäsi ja kuunteli sitten lopun lauseesta.
"Se varmaankin selittää sen, miksi meinasin upota sinne mereen kuin kivi"
Neidon kevyt naurahdus, sai jonkinlaisen hymyntapaisen jälleen Rakunankin kasvoille ja sitten mies nosti katseensa miekoistaan neitoon ja naurahti:
"No et sinä kyllä paljoa painanut..."

Hetken aikaa mies kerkesi olemaan ihan hiljaa, ja kuunteli vain toisella korvallaan Rarun kehräystä ja tulen leimuamista, puiden rätinää.
Sitten Io kysäisikin:
"Mitä sinä teet työksesi?"
Harmaat silmät kaventuivat, tuskin huomattavasti, ja tuo jätti katseensa tuleen.
Mitähän hänen pitäisi Iolle kertoa?
"Olen..." Rakuna aloitti huokaisten, sillä hän ei yhtään tiennyt mitä Io oikein ajattelisi hänen työstään, mutta kuten hänen persoonallisuuteensa yleensä kuuluikin niin sanoi mies sen sitten suoraan:
"...palkkamurhaaja."
Kevyt naurahdus karkasi jälleen miehen huulilta ja hän katsahti sitten Ioa:
"Entäpä itse?"
Tuo sitten kysyi.

Kuullessaan Rakunan olevan palkkamurhaaja Io nyökkäsi hiljaa itsekseen. Jotain sellaista hän oli arvellutkin nähtyään miehen miekat.
"Sittenhän meitä on kaksi", Io totesi hieman vinosti hymyillen.
"Pääasiassa kyllä elätän itseni tanssimalla, mutta ei ihmisten tappaminenkaan minulle vierasta ole. Ulkonäkö voi pettää", Io totesi hymyillen. Io ei todellakaan näyttänyt miltään kylmäveriseltä murhaajalta. Päinvastoin, suurine sinisine silmineen ja hieman lapsenomaisine kasvoineen Io näytti hyvinkin viattomalta. Lisäksi hänen pituutensa, tai lähinnä sen puute, sai hänet näyttämään suunnilleen viisitoistavuotiaalta, vaikka hän olikin kahdenkymmenen. Toki viattomuus kuului olennaisesti Ion luonteeseen, mutta hänellä oli myös kova puolensa. Se puoli oli pitänyt Ion hengissä nämä kymmenen vuotta sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut ja jättänyt hänet yksin ilman sukulaisia tai muita huolenpitäjiä.

Io istui pitkään hiljaa, unohtuen välillä tuijottamaan miehen sinisiä hiuksia ja välillä takkatulta. Itse Io ei huomannut kuinka hänen poskensa alkoivat punoittaa kuumeen vähitellen noustessa. Sen sijaan Io kyllä huomasi, miten hänen ajatuksensa alkoivat harhailla ja muuttua sekaviksi, mutta ei hän siitäkään jaksanut välittää.

Lopulta kuume kohosi niin korkeaksi, että Io alkoi nähdä harhoja. Mielessään Io palasi ajassa taaksepäin ja näki edessään äitinsä.
"Äiti, mitä me tänään teemme?", Io sanoi äkkiä lapsenomaisella äänellä, puhuen omasta mielestään äidilleen joka aikoi taas opettaa Iolle taistelutaitoja.
"Oi, saanko minä viimein omat veitset. Ihanaa!", Io huudahti ja nousi tuolistaan ylös pudottaen samalla Rarun, jota ei Ion kuumeisessa mielessä ollut edes olemassa. Äkillinen nousu sai kuitenkin Ion sekaisen pään pyörälle.
"Äiti, minua pyörryttää...", Io sanoi heikosti ja lysähti samassa tajuttomana lattialle.

//Piti kehittää tähän jotain äksöniä, toivottavasti Rakuna tietää mitä tehdä : D//

Rakuna kuunteli ihan mielissään, mitä toinen kertoi omasta työstään ja oli muutenkin jokseenkin ihmeen helpottunut siitä, ettei toinen saanut mitään kauheaa paniikkikohtausta, kun tämä kertoi olevansa murhaaja.
Toisaalta, mies ei ollut pitänytkään Ioa ihan sellaisena, kuin saattaisi luulla. Tyttö kuitenkin oli aseistettu ynnä muuta.

Io oli jotenkin liian hiljaa yhdessä vaiheessa, ja Rakunastakin se alkoi tuntua hieman hämäävältä. Mies vilkaisi muutaman kerran tyttöä, ihan kuin tarkistaakseen kaiken olevan kunnossa. Neito oli liian vaitelias, ja vaikka Rakuna oli tuntenut tuon ihan vain hetken aikaa, niin kyllä mies tiesi, että Io oli sellainen joka puhui paljon.
Mies jatkoi miettimistään hetken aikaa, kunnes kuuli jälleen Ion äänen, mutta se oli jotenkin erilainen.
"Äiti, mitä me tänään teemme?"
Rakunan kulmat kohosivat hienoisesta hämmästyksestä ja tuo käänsi harmaiden silmien katseensa neidon suuntaan.
"Oi, saanko minä viimein omat veitset. Ihanaa!"
Nyt Rarukin tippui neidon sylistä, mutta onneksi kissa tippuu aina tassuilleen, joten kissa oli ihan varuillaan, joskin hieman pöllämystynyt siitä, että neito oli hänet yhtäkkiä tiputtanut.
"Äiti, minua pyörryttää..."
Nuo viimeiset neidon sanat saivat Rakunankin nousemaan ylös heti sillä samaisella hetkellä, ja sitten neito lysähtikin tajuttomana lattialle.

Indigonsinihiuksinen huokaisi hiljaa, mutta otti sitten muutaman askeleen lähemmäs tyttöä ja kosketti kädellään Ion otsaa, joka oli ihan tulikuuma.
"Voi Io..." mies sanoi hiljaa, melkein kuiskaten, nosti sitten neidon käsivarsilleen, joka ei oikeastaan tuntunut missään. Neito kuitenkin oli loppuen lopuksi hyvin kevyt.

Rakuna kantoi Ion omaan sänkyynsä, toiseen huoneeseen. Laittoi viltin tuon päälle ja katosi sitten taas toiseen huoneeseen, etsien käsiinsä jonkin näköisen vadin ja täytti sen vedellä, jota oli viime aamuna hakenut. Se oli onneksi viileää vielä, koska se sattui olemaan talon viileimmässä paikassa.
Sitten tuo etsi jonkinlaisen liinan ja vei kummatkin toiseen huoneeseen, Ion luokse ja kasteli liinan vedellä, ja taitteli sen neidon otsalle. Se ainakin hieman viilentäisi noin ensi alkuun.

Mies istahti neidon viereen ja mietti hetken, mitä sitten pitäisi tehdä. Rakuna kuitenkin vaan odotti, odotti että neito siitä virkoaisi. Hetken päästä tuo kuitenkin haki, vielä toisen viltin neidon päälle, jotta toinen ei vilustuisi enempää. Kuume oli kovan oloinen.
Harmaat silmät seurasivat tyttöä ja jonkin ajan päästä tuo kasteli liinaa uudestaan vedessä.
Myös Raru eksyi sinne huoneeseen ja hypähti sängylle käpertyen Ion jalkojen juureen pieneksi karvamytyksi.

//Kökköäh... Rakuna nyt teki mitä parhaaksi näki : D//

Io ei tajunnut lainkaan, miten Rakuna siirsi hänet vuoteeseen lepäämään. Vähitellen Ion tajuttomuus kuitenkin muuttui uneksi, ja Io nukkuikin useamman tunnin. Lähempänä puoltapäivää Io kuitenkin heräsi hieman pöpperöisenä. Aluksi hän ajatteli olevansa omassa sängyssään, mutta tajusi ympärilleen katsoessaan olevansa jossain aivan muualla. Hitaasti Ion kuumeiset aivot käsittivät, että hänen täytyi olla Rakunan luona.

Miten ihmeessä minä tähän vuoteelle päädyin, Io ihmetteli mielessään. Hänen viimeinen muistikuvansa oli istuminen takan ääressä omiin ajatuksiin vaipuneena. Ja nyt hän löysi itsensä Rakunan sängystä! Tätä Io ei todellakaan tajunnut.

Hitaasti Io kohotti itseään pystyyn sängyllä, olo oli jotenkin kovin voimaton. Ion noustessa hänen otsalleen asetettu kostea liina putosi hänen syliinsä. Senkään olemassaoloa Io ei ollut edes tajunnut. Pystymmästä asennostaan Io näki Rarun nukkuvan jalkopäässä ja hymyili sille hieman hajamielisesti.

Sitten Io huomasi myös Rakunan vieressään.
"Miten minä oikein tähän päädyin?", Io kysyi vielä unisena ja mitään tajuamatta. Ikkunasta ulos katsoessaan Io huomasi, että päivä oli edennyt jo pitkälle. Johonkin oli kadonnut pari tuntia, mutta minne?

Sen verran Io kyllä tajusi, ettei hän ollut todellakaan terve. Tällaisessa kunnossa hänen ei kannattaisi lähteä toikkaroimaan kotiinsa, mutta eihän hän miehenkään luo voinut jäädä. Ion aivot ponnistelivat keksiäkseen ratkaisun, mutta turhaan. Mitään hyvää ratkaisua ei tullut Ion kuumeiseen mieleen.

//Tuo sinun nyt ei ole kökköä nähnytkään, meikä kun on ihan aloitteleva ropettaja niin tulee varmaan mitä sattuu : D ja ihan hyvinhän se Rakuna näkyy tämän maanvaivan kanssa pärjäävän : D niin ja toivottavasti se Rakuna tosiaan oli nyt tuossa sängyn vieressä : D//

Rakuna ei tiennyt sillä hetkellä ajasta mitään. Hän vain vartoi ioa, odotti että tämä heräisi, ja torkahti itsekin välillä. Viime yö oli kuitenkin vienyt osan hänen voimistaan, ja yleensä tuo tosiaan vietti päivänsä nukkumalla, koska yöt olivat palkkamurhaajan aikaa.

Raru nukkui todellakin tyytyväisenä siinä kerällä, sekin kuin odottaen, että Io heräisi, toipuisi.
Kissan kehräys kantautui hyvin puolidemonin korviin ja rauhoitti miestä. Hienoinen huoli täytti tuon ajatukset.
Toivottavasti Io pian heräisi.

Jossain vaiheessa tuo haki pieneen lasiin vettä, jotta neito saisi juoda herättyään ja samalla tuo sitten kävi lisäämässä puita tulipesään, jotta se ei ihan hyytyisi.

Ajatukset valkenivat, kun Io sitten yhtäkkiä nousikin pystyyn, liinan pudotessa neidon syliin.
Rakuna nosti harmaiden silmien katseensa ylös neitoon ja hienoinen hymy nousi tuon kasvoille, jälleen kerran.
"Miten minä oikein tähän päädyin?"
Rakuna naurahti lempeästi ja totesi neidon kysymykseen:
"En minä voinut sinua sinne lattiallekkaan jättää."

Ja tottahan tuo oli. Ei edes indigonsinihiuksinen ollut niin sydämetön, että olisi jättänyt neidon tuonne kylmälle lattialle.
"Ja kotiin sinun on turha lähteä tuossa kunnossa", mies sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen hieman topakalla äänellä, ja hymyili sitten.
"Ja älä edes ajattele, että sinusta olisi vaivaa", Rakuna lisäsi vielä nousten sitten pystyyn.

Rarukin heräsi ja venytteli sängyn päädyssä, kunnes se sitten huomasi Ion heränneen ja tepsutteli neidon luo, alkaen kehräämään entistä lujempaa.

//Kyllä, hän siinä oli ^^ Eikä Io ole mikään maanvaiva : DD//

"En minä voinut sinua sinne lattiallekkaan jättää", Rakuna vastasi Ion kysymykseen.
"Lattialle?", Io ihmetteli, kuin ajatellen ääneen. Hän ei lainkaan muistanut pyörtymistään tai sitä edeltäneitä houreita, eivätkä hänen ajatuksensa muutenkaan kulkeneet oikein parhaalla mahdollisella tavalla.

"Ja kotiin sinun on turha lähteä tuossa kunnossa", Rakuna sanoi, kuin toistaen Ion aiemmat ajatukset.
Io oli juuri avaamassa suunsa pyytäkseen anteeksi aiheuttamaansa vaivaa, kun Rakuna puhuikin taas.
"Ja älä edes ajattele, että sinusta olisi vaivaa", mies sanoi. Io loksautti heti suunsa kiinni.

Kun Io huomasi vesilasin vieressään, hän tajusi olevansa todella janoinen. Niinpä Io hörppäsi hieman vapisevin käsin lasin tyhjäksi ja laski sen sitten nopeasti kädestään peläten muuten pudottavansa sen. Raru oli hiippaillut Ion viereen ja hymyillen Io rapsutteli kissaa vajoten samalla syvemmälle vuoteeseen. Hiljalleen Ion silmäluomet alkoivat lurpahdella kiinni ja lopulta hän nukahti jälleen.

Io torkkui melkein vuorokauden. Välillä hän heräsi houreisiinsa huutaen kovaan ääneen, välillä hän vain avasi silmänsä hetkeksi. Kauaa hän ei kuitenkaan koskaan jaksanut hereillä pysytellä, vaan nukahti pian uudelleen kuumeen väsyttämänä.

Kun Io lopulta heräsi kunnolla seuraavana päivänä, tunsi hän olonsa virkeämmäksi. Kuumetta ei enää juurikaan ollut, sen sijaan oli tullut jäytävä nälkä. Raru nukkui jälleen Ion sängyllä ja niinpä Io nousi varoen ylös, jottei häiritsisi kissaa. Hiljaa hän tassutteli huoneen ovelle, aikoen etsiä itselleen jotain syömistä.

//No on Iosta jo aika paljon vaivaa Rakunalle ollut : D Ensin saa uida tämän ylös merestä ja sitten mokoma menee ja sairastuu : D//

Rakuna katseli vierestä neitoa ja hymyili välillä. Hyvä vain, että toinen joikin hieman, sillä kuumeisena ei aina muista juoda, vaikka se juuri olisikin tärkeätä.
Ja niin, neitohan kippasi koko lasin vettä kurkkuunsa.
Rakuna otti lasin ja katsoi vielä kerran Ioa ja Rarua ennen kuin meni hakemaan vettä lisää.

Kun tuo sitten palasikin, niin Io oli jo kunnon unessa. Rakuna peitteli tyttöä paremmin ja häipyi sitten toiselle puolelle.
Samassa oveenkin koputettiin ja siellä oli palkkaus. Murha pitäisi hoitaa.
Rakuna mietti hetken lähtisikö, mutta päätti sitten lähteä, raha ei kuitenkaan kasvanut puussa, ja hänen pitäisi saada jostain hieman lisää.
Mies vaihtoi vaatteensa, otti miekkansa, ja kävi nopeasti katsastamassa ion, joka nukkui vielä silloin rauhallisesti. Sitten tuo häipyi..

Palattuaan aamuyöllä, mies oli aivan läpimärkä ja väsynyt. Nopeasti, heti kun oli päässyt sisään ovesta, tuo riensi katsomaan Ioa. Toinen nukkui vieläkin Rarun kanssa. Hienoinen hymy käväisi jälleen indigonsinihiuksisen huulilla ja sitten tuo kävi vaihtamassa vaatteensa ja sytytti sammuneen takan uudestaan sormia napsauttamalla. Nopeasti tuo kuivasi myös miekkansa ja nukahtikin sitten siihen matolle, miekkojensa ja takkatulen ääreen.

//Noh, Rakuna nyt on sillä päällä että se ihan mielellään pelasti Ion merestä ja hoivaa häntä : DDD
Muttah, kröh, hieman kökköä, nopeesti meinaan kirjoitin : DD//

Kun Io avasi oven, näki hän ensimmäiseksi takan eteen matolle nukahtaneen Rakunan. Jokin sai Ion seisahtumaan ja tarkkailemaan miestä, joka oli ensin pelastanut hänet hukkumasta ja sitten vielä hoitanut tämän sairastuessa. Ion siniset silmät kävivät läpi miehen, tämän siniset hiukset, miellyttävät kasvot ja hoikan vartalon. Suljettujen silmien Io muisteli olevan harmaat.

Äkkiä Io tajusi mitä teki, tuijottaa nyt toista tällä tavalla. Itseään soimaten Io hiippaili keittiönurkkausta kohti ja aukoi varoen kaappeja, jottei herättäisi miestä. Tavallisesti Io ei olisi näin mennyt toisten kaappeja tonkimaan, mutta nälkä sai Ion unohtamaan normaalit tapansa.

Ion metsästysretki komeroiden uumeniin oli melkoisen menestyksekäs, ja hän sai kasaan tarpeeksi aineksia keittoa varten. Niinpä Io sytytti tulen lieteen, perinteisiä keinoja käyttäen, ja valmisti tarpeeksi ruokaa itselleen ja Rakunalle. Pöydällä kuivuneen mekkonsa Io laskosti tuolin selkänojalle. Sitten Io kattoi pöytään ruokailuvälineet kahdelle, otti itselleen reilun annoksen tuoksuvaa keittoa ja asettautui syömään.

Askaroidessaan Io mietti, miten onnekas olikaan ollut kun Rakuna oli sattunut pelastamaan hänet hukkumasta. Niin aikaisin rannalla ei yleensä ollut ketään ja kovin moni ei myöskään olisi vienyt tuntematonta kotiinsa ja vielä huolehtinut tästä tämän sairastuessa. Io mietti myös, miten voisi ikinä korvata miehelle tämän ystävällisyyden. Mies itse oli kyllä kieltäytynyt palkkiosta, mutta Io aikoi pitää päänsä. Hetken miettimisen jälkeen ajatus alkoi muotoutua Ion päässä. Se vaatisi vielä hiomista ja Io saattaisi joutua tekemään urakalla töitä ansaitakseen tarpeeksi rahaa. Mies oli kuitenkin todellakin ansainnut palkkionsa.

//No enpä sanois että sun nopeekaan kirjoitus kökköä olisi : D//

Rakuna, hän oli täydessä unessa. Nukahtanut matolle, miekkojensa viereen, eikä huomannut edes, että Io oli herännyt. Hän ei huomannut nukkumiseltaan neidon katsetta.
Indigonsiniset hiukset olivat levinneet tuon nukahtaessa, mutta näyttivät silti hyviltä ja hoidetuilta, vaikka sade vesi olikin kastellut ne viime yönä.

Hän ei myöskään huomannut Ion askareita, ei sitä touhuamista, kaappien availua. Mies ei varmaan koskaan ollut nukkunut niin hyvin. No, hän ei kyllä ollut nukkunut moneen päivään eikä yöhön silmäystäkään, koska työ oli vienyt niin paljon aikaa. Rakuna kun ei myöskään väsynyt niin helpolla, mutta nyt viime yön keikan jälkeen hän oli niin väsynyt, ettei uskonutkaan.

Herätessään mies hetken aikaa venytteli ja nousi istumaan haroen indigonsinisiä hiuksiaan. Hän ei huomannut Ioa vieläkään, mutta haistoi sitten jonkin tuoksun. Oudon tuoksun, hnä ei ollut haistanut sitä aikaisemmin.
Kun nuo harmaat silmät kulkivat huoneessa, ja pysähtyivät sitten Ioon, niin hymy levisi tuon kasvoille, hämmästyneen ilmeen kera. Se ei ollut ollenkaan Rakunan tapaista hymyillä sillä tavalla, jotenkin lempeämmin kuin yleensä. Myös silmien häijy, kolkko katse oli tiessään.

"Io", mies huokaisi ja pyöritti päätään muutaman kerran, nousten sitten seisomaan, ja käveli neidon ja pöydän luo.
Hän oli oikeastaan sanaton ja ei keksinytkään mitään fiksua sanottavaa siihen tilanteeseen.

Keitto tuoksui erittäin hyvältä, mutta mies ei vielä istahtanut vaan katsoi vain Ioa.
"Olet terveempi?" Rakuna sanoi hieman kysyvällä äänellä. Sitten tuo istahti ja antoi lempeähkön katseensa yhä tarkkailla Ioa.
"Olet näköjään herännyt aikaisemmin", mies sitten sanoi hiljaisella äänellään ja siirsi katseensa makuuhuoneesta tallustelevaan, venyttelevään kissaan. Rarukin oli vihdoin herännyt ja tullut katsomaan mitä muut oikein touhusivat.

//Kyllä se vähän tuppaa olemaan ^^//

Io ei ollut vielä ehtinyt syödä ruokaansa kun Rakuna heräsi. Miehen hymyillessä Iolle ei Io voinut olla vastaamatta siihen omalla iloisella hymyllään. Hän tosiaankin saisi hymyillä useammin, se tekee hänet niin mukavan näköiseksi, Io tuumi.

"Kyllä, tunnen oloni jo lähes terveeksi. Ja ehdinhän minä jo nukkua ihan riittävästi", Io vastasi miehen kysymyksiin, naurahtaen lopuksi pehmeästi.
"Otin vapauden etsiä jotain syötävää ja tein keittoa, ota toki jos maistuu. Kyllä sen ihan syömäkelpoista pitäisi olla", Io sanoi vieläkin hieman hymyillen. Sitten Io jatkoi oman keittonsa syömistä ja sai itsensä viimein kylläiseksi.

"Taidan vaihtaa oman mekkoni päälleni, se on sentään jo kuivunut", Io sanoi hetken kuluttua. Io nousi ylös ja otti mekkonsa tuolin selkänojalta ja saappaansa takan edestä. Veitsensä hän kuitenkin jätti lattialle.

Io oli jo makuuhuoneen ovella kun hän käännähti takaisin Rakunaa kohti.
"Sattuisiko sinulla olemaan kampaa tai jotain, pitäisi saada nämä hiukset setvittyä", Io kysäisi Rakunalta yrittäen samalla vetää kättään takkuisten mustien hiustensa lävitse.
"Nämä ovat kyllä niin sekaisin että ne pitäisi varmaan leikata jos ne haluaisi kunnolla selviksi", Io hymähti käden jäätyä jumiin takkuihin.

Rakuna istahti pian Ioa vastapäätä ja katsahti keittokulhoa. Ruoka ainakin tuoksui hyvältä, joten mies päätti sitten kuitenkin ottaa hieman keittoa lautaselle. Eikä se maistunut pahalta, ei ollenkaan. Parempaa ruokaa saisi hakea, ja Rakuna oli itse niin laiska ettei koskaan jaksanut tehdä ruokaa itselleen. Puolidemoni kun oli niin hän selvisi paremmin pitempiä aikoja syömättä, kuin ihminen. Tietenkin juotavaahan tuo tarvitsi toki, mutta ei välttämättä ruokaa.
Ja töittensä takia ruoka jäi usein syömättä. Yöllä olisi keikat ja päivällä mies sitten nukkui, ainakin yritti tai sitten oli muuten vaan jossakin, mutta ei ruokailemassa.

Hienoinen helpotus tulvahti mieheen, kun Io kertoi olevansa lähes terve. Mies tyytyi hymyilemään hieman ja nyökkäämään. Turha siinä olisi mitään pölöttää.
Ion seuraavankin lauseen jälkeen mies vain naurahti, eikä sanonut mitään. Kyllähän ruoka hälllekkin maistui, eikä miestä ollenkaan haitannut, että Io oli ottanut vapauden hieman etsiä ruokaa. Itsehän hän oli niin eilen sanonutkin, että talosta kyllä saattoi löytyä jotakin. Ja itse hän nukkui vielä silloin kun Io oli näemmä herännyt.
Pian tuokin oli syänyt sen annoksensa, mitä oli lautaselleen ottanut ja kiitti hiljaa neitoa.
"Teit hyvää keittoa", indigonsinihiuksinen vielä lopuksi lisäsi.

Kun Io sitten nousi ylös, otti mekkonsa ja saappaansa, ja lähti kohti makuuhuonetta, todeten sitä ennen, että vaihtaisi omat vaatteet takaisin ylleen, niin Rakuna nyökkäsi ja nousi hänkin seisomaan, kääntyen myös Ioa kohti.

Kun neito kysyi kampaa, niin Rakuna joutui hetken miettimään. Kyllä hänellä taisi jossain olla, ja niin tuo sitten muistikin, että ihan lähellähän se olikin.
"Siellä makuuhuoneen pienessä lipastossa on jotain, etsi vaikka sieltä", mies totesi hiljaa ja hymyili vielä lopuksi, kun Io sanoi, että hiuksensa pitäisi varmaankin leikata, jotta ne saisi kunnolla selviksi.

Sillä aikaa kun Io puki, niin Rakuna piti seuraa Rarulle, joka oli mennyt kerälle nukkumaan erään tuolin päälle. Mies katsahti Ion veitsiä ja sitten omiaan, jotka lojuivat yhä lattialla.
Sitten tuo muuten vaan jäi odottamaan Ioa, haroen hieman omia indigonsinisiähiuksiaan.

//Jottain kökköä taas kirjoitin xD//

Io itseasiassa hieman punehtui kuullessaan miehen kehuvan ruokaa.
"Kiitä onneasi ettet ollut paikalla kun tein ruokaa ensimmäisiä kertoja. Minulla ei ollut ketään opettamassa ja ne keitokset maistuivat aivan järkyttävän pahalle", Io naurahti.

Siirryttyään vaatteineen toiseen huoneeseen Io vaihtoi ensimmäiseksi oman mekkonsa ylleen. Sitten hän avasi lipaston ja pienen etsiskelyn jälkeen löysikin hieman harventuneen kamman. Io ei kuitenkaan viitsinyt jäädä makuuhuoneen puolelle setvimään hiuksiaan vaan siirtyi takaisin oleskeluhuoneen puolelle.

"Jätin sen vaatteesi siihen sängyn päälle, kiitos lainasta", Io sanoi Rakunalle istahtaessaan takaisin pöydän ääreen. Sitten alkoi suuri urakka. Ion hiukset menivät muutenkin melko helposti takkuun ja nyt ne olivat kunnolla sotkussa. Sinnikkäästi Io kuitenkin setvi hiuksiaan, kiroten välillä puoliääneen kun tunsi kovemman nykäyksen päänahassaan. Kiroukset olivat melkoisen muhkeita, olihan Io viettänyt suuren osan ajastaan sataman kapakoissa.

"Ovatko hiuksesi luonnostaan tuon väriset", Io kysäisi Rakunalta taistellessaan takkujensa kanssa. Asia oli mietityttänyt Ioa heti siitä lähtien kun hän oli miehen nähnyt, mutta hän ei ollut tullut kysyneeksi sitä mieheltä.

Ion katse ehätti myös miehen aseisiin ja erityisesti niiden koristeluun.
"Nuo miekat olivat varmaan kalliit", Io arveli. Hän oli itsekin haaveillut koristelluista veitsistä, mutta hinnat olivat olleet liian korkeat hänen kukkarolleen. Niinpä Ion oli ollut tyytyminen koruttomampiin aseisiin.