Aaltojen syleilyssä

"Onko kaikki hyvin? En kai minä tehnyt mitään?", Rakuna kysyi Iolta kun neito oli mennyt halaamaan indigonsinihiuksista. Hetken Io oli vaiti, imien itselleen halauksesta voimaa ja ennen kaikkea hyvää tuulta.
"Lähinnä minä en tehnyt mitään", Io sitten sanoi hiljaa, vieläkin vähän häveten itseään kykenemättömyytensä ja purkauksensa vuoksi. Ehkä hänen pitäisi selittää asia Rakunalle, ettei tämä luulisi Ion suuttuneen miehelle. Itselleenhän hän vain oli vihainen.
"Minua vain ärsytti kun en voi tehdä mitään ja joudun jättämään kaiken raskaan työn sinulle", Io selitti. Onneksi hänen ärtymyksensä oli suurelta osin kadonnut kun hän sai olla hetken siinä miehen lähellä.

Kun Rakuna kertoi saaneensa kaikki säkit kärryille Io tyytyi nyökkäämään. Miehen silmien syvä katse oli nimittäin jälleen vanginnut hänet, tanssijatar vain tuijotti harmaita silmiä ja tunsi jälleen jättävänsä maan pinnan ja matkustavansa jonnekin kauas, kauas noiden silmien syvyyteen. Tunnetta vielä vahvisti suudelma, jonka Rakuna painoi Ion huulille. Neito sulki silmänsä ja vastasi suudelmaan, joka poisti viimeisetkin ärtymyksenrippeet hänen mielestään. Niinpä kaunis hymy leikitteli jälleen Ion kasvoilla heidän irtautuessaan toisistaan.

"Nyt kun olemme täällä sisällä, meidän pitäisi varmaan huolehtia tuosta ovesta", Io totesi palaten taas siihen hetkeen. Neito tarttuikin heti toimeen, tämän hän sentään saisi tehtyä itsekin. Tanssijatar työnsi keskellä huonetta seisovan pöydän ovea vasten ja saikin sen aika hyvin tuettua kiinni. Eipä sille nyt muuta voisi tehdä, mutta ainakin se näyttäisi suljetulta. Ja Io oli kuitenkin kerännyt sen verran mainetta seudulla ettei ihan kuka tahansa yrittäisikään murtautua hänen kotiinsa.

Saatuaan oven suljettua Io veti verhot pois yhden ikkunan edestä ja avasi ikkunaluukut. Lasia ikkunassa ei ollutkaan, se kun oli aivan liian kallista. Aukko oli sen verran iso, että siitä pääsisi isompikin henkilö kohtuullisen helposti läpi, niimpä se ei tuottanut pienikokoiselle Iolle lainkaan ongelmia. Kun Rakunakin olisi ulkona, saisi Io suljettua luukut ulkopuolelta joten nekään eivät houkuttelisi kutsumattomia vieraita.

Io nosti nyt hupun päähänsä ja käveli kärryjen luo. Valjaat hän noukki valmiiksi käsiinsä, käännellen niitä hetken kunnes taas muisti miten ne oli viimeksi laittanut.
"Kaipa sinun pitää taas muuttua ja sitten meidän pitää lähteä matkallemme satamaan. Toivottavasti Freija harhauttaa Kaupungin-Vartijat pois tieltämme", Io sanoi. Neito uskoi vahvasti vaanien jumaliin, erityisesti Freijaan. Temppelissä hän kuitenkin vieraili harvoin, sen sijaan hän lähestyi jumalia erilaisten rukousten kautta. Usko jumaliin oli peräisin Ion valkyyriaäidiltä, kuten niin moni muukin asia neidon elämässä.


//päädyin vielä koneelle niin pääsin vastaamaan jotain ^^
ja siun tekstissäs nyt ei taaskaan ollu mitään vikaa <3//

Rakuna kuunteli hiljaa Ion sanat, hymynkareen suliessa hänen kasvoilleen.
"Ehkä minun oli aika tehdä jotain", mies sitten sanoi hiljaa ja rauhallisella äänensävyllään. Hän silitti hajamielisesti neidon mustia suortuvia ja hymyili, jokseenkin hieman vaisusti, sillä kaikki vähän aika sitten tapahtuneet jutut painuivat hänen mieleensä. Mies ei voinut itselleen mitään, vaikka kuinka halusikin. Voisi sen kaiketi laskea demonisuuden varaan, muttei kuitenkaan toisaalta. Kuitenkin onnellisuus otti ensimmäisen sijan miehen sydämessä nyt. mikä sitä voisi enää sammuttaa, kun sen roihuava tuli nieli miehen sisäänsä.

"Nyt kun olemme täällä sisällä, meidän pitäisi varmaan huolehtia tuosta ovesta"
Ion ääni kantautui soinnullisena puolidemonin korviin suudelman jälkeen. Io rupesikin heti toimeen oven kanssa ja Rakuna tyytyi katsomaan vierestä vaikka tunsikin itsensä kovin toimettomaksi sen takia, muttei viitsinyt häritiä neitokaista. Mies antoi harmaiden silmiensä katsella ympärilleen, huoneessa. Kodikas, ja onneksi ne ruumiit oli nyt siivottu ja kuskattu kärryihin. Huoneessa oli vasta pestyn lattian tuoksu. Nennahan se olikin pessyt lattian siltä kohdin jossa verta oli ollut.

Rakuna kuljetti sormeaan jonkin tason päällä, jonka luokse oli kävellyt. Ei pölyä siinäkään, ei ainakaan paljoa. Enemmän hänellä olisi omassa kotonaan. ja nyt tuon indigonsinihiuksisen mieleen palautui pieni kissa. Mitenköhän Raru pärjäsi? Se oli kuitenkin rakas Rakunalle, kuten Iokin. Rarukin oli pitänyt Iosta, vaikkei se yleensä ihan niin helposti tutustunut uusiin henkilöihin, vaikka seurallinen olikin.
Miehen teräville kasvoille muodostui kaunis hymy, hänen ajatellessaan sitä pientä mustavalkoista kissaa kotonaan. Kyllä se pärjäisi, oli se pärjännyt muulloinkin.

Seuraavaksi mies näki, kun Io jo puikkelehti ikkunasta ulos. Mies käveli ikkunan luo ja pian oli tuokin ulkona. Onneksi mies oli siro, eikä mikään kauhean raskasrakenteinen. Siksi jotkut aliarvioivatkin hänet taistelutaidoissaan. Rakuna katsahti nopeasti Ioa ja käveli sitten kärryjen luo, jääden neitoa sinne odottamaan. Hän irroitti miekan vyön lanteiltaan ja piteli sitä kädessään. Pian mies veti miekkansa jälleen huotrastaan ja sivalsi muutaman kerran ilmaa. Tämä miekka oli kevyempi, kuin se toinen, mutta aivan yhtä hyvä. Silti hänellä oli jotenkin toispuoleinen osa, kun toista miekkaa ei ollut mukana, mutta kyllä hän yhdelläkin miekalla pärjäisi.

"Kaipa sinun pitää taas muuttua ja sitten meidän pitää lähteä matkallemme satamaan. Toivottavasti Freija harhauttaa Kaupungin-Vartijat pois tieltämme"
Kuului Ion kaunis ääni ja kaunis oli neitonen muutenki, vaikkei kasvoja kovinkaan paljoa näkynyt hupun takia. Silti Rakuna tiesi, että hupun alla olivat kaikista rakastettavimmat kasvot, ne joihin hän oli niin täydellisesti ihastunut.
"Kyllä, ja nyt sinun on varmaan parempi hypätä kärryille. Ota miekkani sinne myös, jooko", Rakuna sanoi ja pyysi lopulta että Io ottaisi miekan kärryille myös. Hän käveli hitaasti muutamalla askeleella neidon luo ja laski toisen hupun. Hän halusi vielä kerran nähdä nuo kauniit kasvot ja itsevarmat silmät, ennen kuin he lähtisivät kohti satamaa.
"Rakastan sinua", mies kuiskasi jälleen hiljaa neidon korvaan ja nosti sitten hupun takaisin neidon päähän, kääntäen tuolle selkänsä ja käveli kärryjen luo, nopeasti Ioon vilkaisten ja muuttui sitten jälleen tuoksi komeaksi nelijalkaiseksi.

Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Nyt hänkin mielessään pyysi Freijaa auttamaan, vaikkei niinkään uskonut mihinkään sellaisiin.


//No teikän teksti on aina niin ihanaa<33//

Kun Rakunakin oli päässyt ulos ikkunasta, sulki Io luukut ulkoapäin. Siitäkin pääsisi toki sisään jos haluaisi, mutta eipä ainakaan avonainen ikkuna ollut houkuttamassa varkaita kuin hunaja mehiläisiä. Kun Io sitten huppu päässään käveli jo kärryjen luona odottavan sinihiuksisen luo, näki hän miehen heilauttavan miekkaansa muutaman kerran. Kevyesti ja sulavasti aseen terä halkoi ilmaa Rakunan käden ohjaamana. Jo tuosta näki, että mies osasi käsitellä asettaan. Olihan Io nähnyt sen aiemminkin tänä iltana, mutta siihen muistoon liittyi myös ikäviä tunteita. Niinpä neidon kasvot ehkä hieman synkkenivät hänen kävellessään ja sitä synkkyyttä lisäsi huoli odottavasta tehtävästä.

"Kyllä, ja nyt sinun on varmaan parempi hypätä kärryille. Ota miekkani sinne myös, jooko", Rakuna sanoi Ion todettua, että Rakunan pitäisi varmaan taas muuttua. Kun mies käveli tanssijattaren luo, otti neito käteensä tämän tarjoaman miekan. Rakuna laski Ion hupun hetkeksi alas ja hänen katsoessaan neitoa ahmi tämä miestä silmillään, kasvoille hetkeksi kohonneen synkkyyden väistyessä luottavaisen hymyn tieltä. Kyllä he tästä selviäisivät, kumpikaan ei ollut mikään typerä ensikertalainen. Ei tämän kuitenkaan mitenkään mahdottoman vaarallista pitäisi olla, jos hyvä tuuri kävisi heillä ei olisi lainkaan ongelmia.

"Rakastan sinua", Rakuna kuiskasi hiljaa Ion korvaan, saaden entistä hehkuvamman hymyn nousemaan neidon kasvoille.
"Ja minä rakastan sinua", neito kuiskasi takaisin, kun mies vielä oli siinä aivan lähellä sanottuaan sanansa. Sitten Rakuna vetäytyikin pois Ion korvanjuuresta ja kohotti hupun takaisin tämän päähän. Mies käveli kärryjen luokse ja muuttui jälleen hevoseksi. Io laski Rakunan miekan kuskinpukille ja laittoi jälleen valjaat sinijouhisen hevosen ylle. Vieläkään homma ei hoitunut aivan itsestään, mutta sujui se jo kätevämmin kuin ensimmäisellä kerralla.

Io painoi vielä suukon hevosen turvalle ja nousi sitten kärryille. Miekan hän peitti viitallaan, turha sitä olisi näkyvillä pitää.
"Katua pitkin oikealle", neito kehotti Rakunaa, vaikka arveli tämän itsekin tuntevan reitin. Ainakin Rakuna nyt tietäisi Ion olevan valmis lähtöön.

Heidän kulkiessaan pitkin Payonin sokkeloisia katuja Io varmuuden vuoksi neuvoi Rakunalle reittiä hiljaisella äänellä. Muutoin hänen kaikki aistinsa keskittyivät tarkkailemaan ympäristöä, soihdun välähdystä tai metallin kilahdusta joka kertoisi Kaupungin-Vartijoiden partioiden lähestymisestä. Kerran Io näkikin soihdun lepatusta heidän edessään ja pyysi Rakunaa pysähtymään hetkeksi. Häiriön aiheutti kuitenkin vain yksinäinen humalainen, joka hoiperteli pitkin katua heilutellen soihtuaan. Tuo ei kyllä kauaa saa pitää rahojaan eikä ehkä henkeäänkään, Io tuumasi hieman halveksien kun he taas jatkoivat matkaansa. Kumma että mies oli tähänkin asti säilynyt hengissä jos aina noin käyttäytyi.

Ilman suurempia välikohtauksia he kuitenkin alkoivat lähestyä satama-aluetta. Siitä alkaisi matkan vaikein osuus, täällä väkeä ja myöskin Kaupungin-Vartijoita riittäisi.
"Meidän ei varmaan kannata yrittää laitureille, sinne emme pääsisi rauhassa", Io sanoi hiljaa heidän kulkiessaan eräällä tavallistakin pahanhajuisemmalla sivukujalla. Hetken mietittyään Io kuitenkin keksi toisen vaihtoehdon.
"Muistatko vielä sen kiven, jonka luota noukit minut silloin kaksi viikkoa sitten? Se on syrjäisessä kolkassa satamaa ja sen juurella on syvää, siis juuri sopiva paikka meidän tarkoituksiimme", neito sanoi. Puhuessaan Io kävi entistäkin valppaammaksi ja veti yhden veitsistä käteensä. Nyt täytyisi olla todellakin varuillaan.


//Sain jopa sen työn tehtyä että pääsin vastaamaan ^^
ja siulla nyt vasta ihanaa onkin <3 //

Rakuna olisi voinut jälleen lähteä liitelemään jonnekkin kauas taivaisiin, kun Io lausui sanat:
"Ja minä rakastan sinua"
Rakuna painoi kaikki nuo sanat syvälle mieleensä, ja hän itse tunsi ihan samalla tavalla. Mikä voisi tulla heidän väliinsä? Rakkaus, se oli vasta jokin aika sitten ollut hyvin outo käsite tuolle sinihiuksiselle, mutta nyt...Hän ei voisi elää ilman sitä kaunista ja lämmintä tunnetta, jonka Io oli hänen sydämeensä saanut ujutettua, vain sillä että neito oli olemassa. Rakunan olisi tehnyt mieli vain olla siinä Ion lähellä, mutta työt odottivat, eikä aikaa ollut tuhlattavaksi ihan ylen määrin. EHkä sen homman jälkeen he saisivat viettää heille kuuluvaa aikaa, ihan kaksistaan. Nennastakaan tuskin olisi harmia, ei ainakaan hetkeen. Kuka ties, mitä se vanha nainen nytkin juoruili kylällä, tai nyt hän ehkä oli kyllä jo nukkumassa, jos unta saattoi saada enää.

Ion kosketus sai hevoseksi muuttuneen Rakunan aina värähtämään mielihyvästä kylläkin. Sinijouhinen yönmusta hevonen seisoi rauhallisesti kuitenkin paikoillaan ja odotti, että Io saisi valjaat laitettua. nyt se menikin taas hieman nopeammin, kuin aikaisemmni, vaikka se ei silloinkaan ollut kestänyt kovinkaan kauaa.
Suukon tuo mustahiuksinen neito painoi hevosen silkinpehmeälle turvalle. Rakuna hörähti pehemeästi, kuin kiitokseksi. Harmaat, rauhalliset silmät tarkkailivat Ioa joka sittemmin kipusikin kärryille. Yön musta hevonen asteli muutaman kerran paikoillaan ja heilautti nopeasti häntäänsä. Onneksi ei ollut kärpäsiä.

"Katua pitkin oikealle"
Kuului Ion ääni hänen takaansa ja hevonen lähti rauhallisesti astelemaan eteenpäin, kavioiden tömistäessä sointuvasti maata. Näytti siltä, kuin hevosen harmaat silmät olisivat saaneet katseeseensa pienen liekin. Hevosen jalatkin tuntuivat kipinöivän joka askeleella, mutta jos joku tavallinen kulkija näkisi, niin varmasti luulisi sen olevan vain harhanäky. Mutta joku joka tiesi niin se ei ollutkaan niin outoa. Olihan Rakuna tulen arvokas kantaja, joka kehittyi aina vain parempaan suuntaan, kun harjoitteli palavan tulen käyttöä.

Rakunakin näki vain kylläkin siluettina miehen, joka heilutteli soihtuaan. Korvat kääntyivät luimuun ja Rakuna pysähtyi hetkeksi, kun Io sitä pyysi. Joku mikä lie juoppo sitten olikaan. Rakuna kuopi maata kärsimättömänä ja ehkä hieman uhkaavana, kunnes sitten lähti matkaansa jatkamaan.
'Ei kyllä varmaan saa pitää henkeään kovinkaan pitkään' ajatteli Rakunakin jatkaessaan rauhallista kävelyään kohti satamaa.

Eräässä vaiheessa hevonen kuitenkin nopeensi tahtinsa hienoiseksi hölkäksi, ollen kuitenkin koko ajan varuillaan, jos paikalle sattuisi joitakin rellestäjiä.
Ion ääni kantautui jälleen hevosen korviin ja samaa oli mieskin ajatellut. Laitureille olisi ihan turha mennä.
"Muistatko vielä sen kiven, jonka luota noukit minut silloin kaksi viikkoa sitten? Se on syrjäisessä kolkassa satamaa ja sen juurella on syvää, siis juuri sopiva paikka meidän tarkoituksiimme"
yön musta hevonen hörähti ja viskasi päätään nopeasti ylöspäin ja liekki loisti hevosen harmaiden silmien katseessa. Hevonen kiihdytti vauhtinsa kevyeksi raviksi. Sen kauniit askeleet tömähtelivät maahan kiivaammin, lyöden jälleen kipinöitä. Onneksi nyt oli liikkeellä vain humalaisia.

Pian he olivatkin sen samaisen kielekkeen luona. Rakuna odotti, että Io jälleen avaisi hänen valjaansa ja että hän pystyisi jälleen muuttumaan kaksijalkaiseksi.

Sen jälkeen Rakuna painoi nopean suudelman Ion huulille ja kävi toimeen, pyytäen hiljaa, että Io hieman vahtisi ympäristöä. Neidolla kuitenkin oli ehkä herkemmät aistit, ja olihan Rakunallakin, mutta mies käytti miekkaansa, jos vaara uhkasi. Siksi joskus saattoikin jokin asia mennä mönkään.

Hetken päästä säkit oli heitetty veteen ja helpompaa niiden veteen viskominen oli, kuin heittely kärryille.
"Terve menoa", mies sanoi hiljaa säkeille ja kääntyi sitten mustahiuksisen neidon puoleen hymyillen.
"Työ tehty ja se on kokonaan sinun ansiotasi", mies kuiskasi vetäen Ion jälleen lähelle itseään.

Jostain kaukaa kuului jotakin örvellystä ja pian näkyviin saapuikin kolmen hengen porukka. Humalaisia nuoria miehiä. Rakunan kasvoille kohosi hieman halveksiva ilme, tuollainen hänkin oli joskus ollut, mutta eipä ollut enää. Ajatus puistatti häntä itseäänkin.


//Gomen tätä tekstinlaatua >.< Inpis kun lähti jonnekkin Havaiille xD//

Ion ehdotettua sopivaa hävityspaikkaa miesten ruumiille lähti Rakuna ravaamaan kaviot kipinöiden. Onnekseen he eivät törmänneet Kaupungin-Vartijoihin tai muihin häiriköihin, muutamat kaduilla remuavat humalaisetkaan eivät kiinnittäneet heihin sen enempää huomiota. Kun he pääsivät kallionkielekkeen luo, huokasi Io helpotuksesta. Kaupungin-Vartijat eivät onneksi olleet pysäyttäneet heitä ja nähneet kärryillä lojuvia ruumiita, siitä he eivät helpolla olisikaan selvinneet. Jos he tyhjien kärryjen kanssa kulkiessaan törmäisivätkin Kaupungin-Vartijoihin, heitä syytettäisiin vain ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta, mikä ei aiheuttaisi läheskään niin paljon ongelmia.

Tanssijatar jätti Rakunan miekan kuskinpukille ja laskeutui itse alas riisuakseen hevosen valjaista. Jälleen hän käsitteli valjaita hieman tottuneemmin kuin edellisellä kerralla, tekemällä todellakin oppi. Kun Rakuna sitten oli vapautunut valjaistaan ja muuttunut jälleen ihmiseksi, sai Io jälleen yhden suukon mieheltä. Yhdistettynä Ion tuntemaan helpotukseen siitä, että työ oli melkein tehty, suudelma sai jälleen hymyn neidon kasvoille. Nopeasti hän sipaisi kädellään miehen kasvoja ennenkuin heidän täytyi taas keskittyä ruumiinhävitysoperaatioonsa.

Sitten Rakuna pyysikin Ioa vahtimaan ympäristöä ja nyökäten neito käänsi katseensa ympäröivään pimeyteen, tarkkaillen sitä kaikilla aisteillaan niin hyvin kuin saattoi. Veitset olivat tanssijattaren käsissä, valmiina käytettäväksi jos tarvetta ilmenisi. Io näki kuitenkin vain sataman kapakoissa loimottavia valoja ja kuuli niistä vaimeana kantautuvaa melua. Neidon sydän keveni jokaisen säkkien pudotessaan aiheuttaman loiskahduksen myötä, vaikka toisaalta ne tuntuivat kaikuvan niin kovina hiljaisessa yössä. Kenenkään ei kuitenkaan pitäisi olla kuuloetäisyydellä.

"Terve menoa", Io kuuli Rakunan sanovan ja kääntyi taas miehen puoleen.
"Työ tehty ja se on kokonaan sinun ansiotasi", mies kuiskasi ja veti Ion lähelle itseään.
"Sinähän se tässä raskaamman työn teit", Io muistutti Rakunaa. Kun heillä nyt oli viimeinkin edes hetki aikaa, saattoi neito nyt rauhassa painaa pitkän ja rakkaudentäyteisen suudelman miehen huulille. Ion kädet kietoutuivat Rakunan ympärille ja hän joutui seisomaan hieman varpaillaan, olihan mies kuitenkin häntä pidempi. Vaikka he vielä seisoivatkin siinä kalliolla, kärryt vierellään ja ruumiit meressä alapuolellaan, oli pahin kuitenkin ohi ja tällaisellekin oli jälleen aikaa.

Kun suudelma sitten loppui, avasi Io hymyilevän suunsa puhuakseen. Hänet kuitenkin keskeytti humalaisten nuorukaisten porukka, joka oli nyt neidon huomaamatta tullut rannalle melko lähelle heitä. Nuorilla miehillä oli soihdut mukanaan ja niiden valopiiri ulottui juuri ja juuri myös Ioon ja Rakunaan.

"Kattokaa millaset hiukset tolla äijällä on", yksi nuorukaisista huudahti ja kaksi muuta remahti nauramaan.
"Luuleeko se olevansa jotenkin erikoinen tuon tukkansa kanssa", toinen jatkoi.
"Hei lutka, paljon toi luonnonoikku sai maksaa sulle tosta?", kolmas sanoi puhuen tällä kertaa Iolle. Jokaisella miehistä näytti olevan todella hauskaa, heidän naurunsa oikein kaikui muutoin hiljaisella rannalla.

Ion kasvot muuttuivat synkemmiksi jokaisen nuorukaisten sanoman sanan myötä. Hitto vie, oliko noiden ollut ihan pakko tulla juuri tänne aukomaan päätään, Io voihkaisi mielessään.
"Ota ihan rauhallisesti", neito kuiskasi Rakunalle. Heidän olisi ihan turha ruveta nyt riehumaan, kun viimeinkin alkoivat olla selvillä vesillä. Io ei kyllä oikein tiennyt, mitä nyt pitäisi tehdä. Sanoilla noita humalaisia tuskin saisi taltutettua, muttei neito halunnut heitä vahingoittaakaan jollei tarvetta ollut, kaikesta miehiä kohtaan tuntemastaan kiukusta huolimatta. Mutta sitten Io sai ajatuksen.

"Mehän voisimme hieman pelotella noita", Io ehdotti kuiskaten sanansa Rakunan korvaan ja pienen hymyn kohotessa jälleen neidon kasvoille.
"Minä voin olla loitsivinani niin sytytä sinä heidän hiuksensa tai vaatteensa tuleen", Io sanoi, kasvojen ilmeen käydessä enemmän ilkikuriseksi kuin ärtyneeksi, vaikka hän olikin miesten sanoista vihastunut.

"Hei, on epäkohteliasta kuiskata seurassa!", yksi miehistä huudahti nauraen samalla. Io ei kuitenkaan välittänyt miehen sanoista, vaan alkoi sen sijaan messuta jotain siansaksaa ja liikutella samalla käsiään. Esityksensä päätteeksi neito kohdisti yhteenliitetyt kätensä miehiin, jotka katsoivat häntä selvästi varuillaan.


//ilkeitä humalaisia ; ( mutta Io ja Rakuna saa kostonsa : D//

Rakunakin oli helpottunut, helpottuneempi, kuin oli koskaan ollutkaan, kun hän oli saanut viskottua kaikki ruumissäkit meren vietäväksi. Se tuntui niin huojentavalta, nyt he voisivat pestä kätensä koko jutusta, unohtaa se. Turha siitä olisi enää puhuakaan, ei ainakaan päiväsaikaan.

Kävellessään takaisin Ion luokse, mies kuitenkin poikkesi nopeasti ottamaan miekkansa ja tottunein käsin laittoi sen takaisin vyötäisilleen.
"Sinähän se tässä raskaamman työn teit"
Kuului Ion lausahdus, kun hän oli aluksi sanonut, että kaikki oli Ion ansiota. Ja tottahan kaikki ajattelutyö olikin.
"Niin, mutta ilman sinun ajatteluasi emme välttämättä olisi tässä", mies sanoi, mutta sitten hän saikin tuntea taas ihanan, rakastavan suudelman huulillaan. Aina se tuntui yhtä ihanalta. Kuin sen kertomat tunteet aina pulpahtaisivat takaisin pintaan.
Indigonsinihiuksinen kiersi kätensä Ion niskan taakse ja tunsi neidon käsien kiertyvän oman kehonsa ympäri, nautinnollisten väreiden saattelemana.

Suudelman loputtua Rakuna sipaisi yhden mustan suortuvan pois Ion kasvoilta, mutta pian harmaiden silmien katse siirtyi kolmeen nuorehkoon, humalassa joka ikinen.

Yksi huudahtikin seuraavaksi jotain hänen hiuksistaan ja toinen, että yrittikö hän olla jotenkin erilainen hiustensa kanssa. Käsi lipui uhkaavasti kohti miekan kädensijaa ja silmien pupillit muuttuivat täysin viiruiksi. Rakuna oli juuri aukaisemassa suutaan, vastatakseen noiden nuorien lausahduksiin, kun miehet sitten lausuivat jotain erittäin erittäin kiittämätöntä.
"Hei lutka, paljon toi luonnonoikku sai maksaa sulle tosta?"
Rakuna vetäisi jo miekkansa esiin ja oli huudahtavinaan jotain, kunnes Ion rauhallinen kuiskaus sai mielensä joksikin aikaa tyyntymään.
"Ota ihan rauhallisesti"
Oli Io hänelle sanonut ja mies jäi kuin jäikin paikoilleen, kuitenkin silmien ärsyyntynyt katse kolmessa humalaisessa rettelöitsijässä. Tuo viimeinen kommentti olisi vienyt ilman Ion pelastusta, jokaiselta kolmelta hengen sen siliän tien. Rakuna ei ollut henkilö, joka ajatteli ennen kuin teki vaan juuri toisinpäin, joskaan ei aina edes ajatellut jälkeenpäinkään.

Ja Iostahan ei puhuttu tuohon sävyyn ollenkaan. Rakuna oli vihaa ja ärtymystä täynnä. Jos hän yksin olisi ollut, eikä Iosta olisi puhuttu mitään pahaa, niin mies olisi ihan oma rauhallinen itsensä, mutta nyt hänestäkin oli rauhallisuus kaukana.

Io kuitenkin näytti jälleen keksineen jotain. Pelotella noita kolmea.
"Minä voin olla loitsivinani niin sytytä sinä heidän hiuksensa tai vaatteensa tuleen"
Rakunankin kasvoille nousi hieman ilkikurisempi ilme, ja hän jäi katsomaan kun Io sähelsi jotain siansaksaa hänen vierellään ja kolme humalaista katsoivat häntä varuillaan, ihan selvästi.

Tyytyväisyyden tunne virtasi miehen lävitse.
Ja kun Io sitten kohotti yhteen liitetyt kätensä miehiin päin, niin siinä samalla saattoi jostain kuulua kolme napsahdusta, Rakunan selän takaa.
Ja kohta kahdella muulla oli paita tulessa ja sillä joka oli laukonut viimeisen kommentin, oli hiukset ilmiliekeissä. Rakuna oli jokseenkin ihmeissään. Koskaan ennen hän ei ollut saanut tuollaista aikaan tulellaan, mutta nyt. Siinä hän vain katsoi hymyillen, kun miehet juoksivat ympäriinsä, kohti parempaa rantaa luultavasti, kuitenkin olivat pian poissa näkyvistä, joskin tulen roihuaminen kyllä näkyi vielä hetkenkin päästä.

"Sinä olet kyllä loistava", Rakuna sanoi hymyillen Iolle, silmien saaden jälleen kauniin loisteensa takaisin. Häntä oikeastaan nauratti se, että yksi niistä kolmesta oli sanonut häntä luonnonoikuksi. No sehän hän varmaan olikin. Tavallinen luonnonoikku.
Mies veti Ion lähelleen ja huokaisi, nyt oli onneksi säästytty murhilta, Ion tervänä ajatusmaailman ansiosta. ilman sitä olisi Rakuna taas ajautunut kolmeen murhaan.


//Luonnonoikku xD Io on kyllä ihana<33//

Ion rauhoittelevat sanat olivat todellakin paikallaan, Rakuna oli selvästi tulistunut noille miehille ja veti jo miekkaansakin esiin. Kun Io sitten kertoi indigonsinihiuksiselle ideansa, nousi miehen kasvoille ärtymyksen sijaan ilkikurisuutta. Io piti noitumisesityksen ja sen lopuksi hän oli kuulevinaan muutamia napsautuksia Rakunan suunnalta. Niihin hän ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota, sillä nyt hänen eteensä aukeni oikeastaan melko miellyttävä näky.

Rakuna oli todellakin onnistunut sytyttämään nuorukaiset tuleen. Kahdella paloi paita ja yhden hiukset liekehtivät oikeastaan ihan mukavasti, vaikka niistä tulikin kyllä ikävää käryä neidon nenään. Io ei voinut mitään sille, että häntä alkoi naurattaa. Helisevä nauru saattelikin nuorukaisia heidän ryntäillessään päättömästi edestakaisin ja paetessa kauemmas rannalle. Joku humalaisista näkyi sentään tajuavan olevansa meren rannassa ja juoksi aaltoihin.

"Lähtekääpäs nyt toki kipittämään kotia kohti, äitinne varmaan odottavat", Io huikkasi vielä nuorukaisten perään huvittuneella äänellä, edelleen naurahdellen. Sen verran Io oli ärtynyt nuorukaisten puheista, ettei nyt jaksanut välittää olivatko he loukanneet itseään. Omapa oli vikansa.

"Sinä olet kyllä loistava", Rakuna sanoi Iolle hymyillen ja veti neidon takaisin lähelleen.
"Olihan minun jo aika löytää sisäinen noitani", Io virnisti takaisin. Hän ei ollut tiennytkään omaavansa tällaisia näyttelijänlahjoja, ainakin noihin humalaisiin hänen esityksensä oli mennyt täydestä. Ja kukaan tuskin uskoisi humalaisten tarinoita tulta loitsivasta noidasta, joten heitä ei voitaisi edes syyttää mistään.

Juuri nyt Io halusi vain olla aivan rauhassa, olla Rakunan kanssa. Neidon järkevä puoli kuitenkin muistutti, että he seisoivat edelleen kalliolla Renon kärryjen kanssa, ruumiit vain joidenkin metrien päässä meressä, aaltojen syleilyssä.

"Meidän kai pitäisi nyt viedä nuo kärryt takaisin Renolle, ennenkuin liimaudumme tähän loppuyöksi", Io sanoi, aloittaen lauseensa huokauksella mutta päättäen sen pieneen virnistykseen.
"Kunhan saamme vielä sen velvollisuuden pois alta, ehdimme tehdä mitä haluamme", neito jatkoi hymyillen. Äkkiä tanssijattaren suusta karkasi makea haukotus. Parin viikon univelat alkoivat tuntua ja Io tunsi itsensä nyt melko väsyneeksi, eihän enää ollut jännitystä pitämässä häntä hereillä. Neidon väsyneet silmät katsahtivat rantahietikolla makaaviin soihtuihin, jotka nuorukaiset olivat jättäneet jälkeensä. Hieman hämmästyneenä hän katsoi hiekkaa toisen kerran, nyt tarkemmin. Aivan kuin jokin olisi heijastanut soihtujen valoa.

Utelias kun oli, Io laskeutui kalliolta tarkistaakseen, mitä oli nähnyt. Hämmästyksekseen neito veti hiekasta esiin veitsen, saman veitsen jonka hän oli kadottanut kaksi viikkoa sitten. Aseen terä ei ollut edes ruostunut. Ja mitä ihmettä, oliko tuossa vielä toinenkin? Nyt neito oli jo todella ihmeissään, hänen molemmat veitsensä makasivat siinä hietikolla vierekkäin, vaikka hän oli luullut menettäneensä ne lopullisesti.
"Veitseni", Io sanoi puoliääneen, hämmästellen tuuriaan.
"Pudotin nämä veitset silloin kaksi viikkoa sitten, luulin jo hukanneeni ne lopullisesti", neito selitti Rakunalle.


//hah, täytyhän toi aaltojen syleily tuonne tunkea, onhan se jo tän pelin nimikin : D//

Rakuna työnsi miekkansa takaisin huotraansa, kun nuo nyt palavat nuorukaiset juoksivat poispäin heistä - kohti rantaa. Joku ilmeisesti oli keksinyt myös mennä kastelemaan itsensä.

"Olihan minun jo aika löytää sisäinen noitani"
Ion ääni kuului, kun Rakuna oli vetänyt hänet lähelleen ja sanonut , että neitonen oli ollut loistava, kun oli esittänyt esityksensä.
Humalaisia nyt oli muutenkin liikkeellä siihen aikaan illasta, tai yötähän se nyt olikin jo. Rakuna huokaisi hiljaa ja silitti hajamielisesti Ion hiuksia, kunnes neidon suloinen ääni kantautui hänen korviinsa.
"Meidän kai pitäisi nyt viedä nuo kärryt takaisin Renolle, ennenkuin liimaudumme tähän loppuyöksi"
"Tottakai", mies vastasi hymyillen
"Kunhan saamme vielä sen velvollisuuden pois alta, ehdimme tehdä mitä haluamme"
Virne neidon kasvoilla sai hienoisen virneen nousemaan myös tämän sinihiuksisen herran kasvoille.

Raru palautui myös miehen mieleen. Mitenköhän se pärjäsi, kissaparka. Ihan kotiin unohdettuna, kaipa sitä pitäisi käydä moikkaamassa. Voisihan hän ainakin kysyä sitä Iolta.

Io olikin laskeutunut jo alas kalliolta, ja oli näköjään löytänyt jotakin.
Veitsensä... Ne jotka olivat tippuneet kaksi viikkoa sitten, kun he olivat ensimmäistä kertaa tavanneet.
Rakunan kasvoille nousi kaunis hymy ja hän nyökkäsi neidolle, otti kärryjen aisoista kiinni ja veti ne alas, kun oli heittänyt valjaat kunnolla kärryjen päälle.
Ne eivät oikeastaan paljoa painaneet, ja mies olisi melkein pystynyt vetämään ne niinkin ja tietysti ne nyt olivat kevyemmät kuin silloin, kun kasa ruumiita oli levännyt niiden päällä.

Hän kuitenkin jätti kärryt siihen, olisi kuitenkin varmaan fiksumpaa mennä ja liikkua hevosena.
Hän kuitenkin käveli taas Ion lähelle ja katsoi toisen syviin sinisiin silmiin.
"Tuota, jos nyt et haluaisi vielä erota, niin voisinhan tietenkin tulla luoksesi yöksi. Siellä on ehkä turvallisempaa kuin omassa kotonani", Rakuna sanoi hiljaa ja naurahtikin pienesti jatkaen sitten pian, "ja jos et pane pahaksesi, niin voisimme varmaan poiketa hakemassa Rarun. En raaski jättää häntä yksin."
Raru oli miehelle myös hyvin rakas.


//Niin kökköä kuin vaan voi olla .<< Inspis taisi sanoa itsensä kokonaan irti tai jotain -.-...//

Ion hakiessa yllättäen löytyneitä veitsiään Rakuna raahasi keventyneet kärryt alas kallion laelta. Sitten mies jätti kärryt rantahietikolle ja tuli taas Ion luokse, katsoen neitoa jälleen yhdellä niistä syvistä, syvistä katseistaan joihin tanssijatar vain halusi upota. Kun Rakuna puhui, sai Io vaivoin vedettyä itsensä ylös noiden harmaiden silmien syvyydestä kuunnellakseen miehen sanoja.

"Tuota, jos nyt et haluaisi vielä erota, niin voisinhan tietenkin tulla luoksesi yöksi. Siellä on ehkä turvallisempaa kuin omassa kodissani", Rakuna sanoi hiljaa ja naurahti hieman.
"Ja jos et pane pahaksesi, niin voisimme varmaan poiketa hakemassa Rarun. En raaski jättää häntä yksin", mies jatkoi.
"Turhaan sinä edes kysyit", Io vastasi hymyillen ja käveli aivan miehen lähelle.
"En todellakaan tahdo erota sinusta, en nyt enkä koskaan, en edes väliaikaisesti, vaikka kenties joskus onkin pakko. Ja otan teidät erittäin mielelläni vieraisille talooni", neito jatkoi ja kietoi nyt kätensä Rakunan niskan taa.
"Onneksi emme joudu juurikaan kiertämään jos poikkeamme hakemassa Rarun", Io sanoi hiljaa seistessään siinä aivan lähellä miestä. Nyt jo tutuiksi tulleita reittejä seuraten neidon toinen käsi kuljeskeli pitkin Rakunan kasvoja, seuraillen niiden kaarteita. Leuan kärjestä korvanjuureen, sieltä ylös otsalle, kaarros nenää pitkin takaisin alas sivelemään ylähuulen amorinkaarta ja siitä posken poikki kaulalle ja lopulta niskaan, indigonsinisten hiusten sekaan. Pieni varpaille kohottautuminen, hieman tiukempi ote toisesta ja jälleen yksi niin nautinnollinen ja rakkaudentäyteinen suudelma löysi tiensä miehen huulille. Ja tämä suudelma oli pitkä, niin pitkä ja niin täynnä kaikkea sitä tunnetta, jonka neito sai ammennettua sydämensä pohjattomalta tuntuvasta lähteestä, joka pulppusi yhä uutta rakkautta tuota sinihiuksista miestä kohtaan.

Suudelman loputtua jäi Ion kasvoille mitä kaunein hymy. Viitan huppu oli jo aikaa sitten päätynyt niskaan ja tuuli sai leyhytellä mustia suortuvia, kieputtaen niitä mielensä mukaan ja sekoittaen niitä toisiin, indigonsinisiin hiuksiin. Siniset silmät tuikkivat onnea ja rakkautta ja heijastivat lisäksi hieman tähtien valoa. Neito todellakin oli vielä paljon tavallistakin kauniimpi, oli kuin itse rakkaudenjumalatar Freija, jumalattarista kaunein, olisi laskeutunut maan päälle.

"Minä sitten rakastan sinua", Io sanoi miehelle hiljaa, painaen sitten päänsä toisen rintaa vasten. Hän kuuli miehen sydämen sykkeen korvaansa vasten, tunsi miehen siinä aivan lähellään, haistoi tämän miellyttävän tuoksun. Lähes kaikkien aistien voimin Io nautti Rakunasta, nautti rakastamansa miehen läsnäolosta. Hiljainen huokaus karkasi neidon huulilta, mutta se oli tyytyväinen huokaus.

Mutta jälleen pieni järjen ääni Ion sisällä muistutti, etteivät he vieläkään olleet sen selvemmillä vesillä. Pitäisi hankkiutua jonnekin muualle täältä rannalta.
"Jaksaisimmeko me vetää noita kärryjä yhdessä ilman, että sinun tarvitsee muuttua? Olisi niin mukavaa kun voisi samalla jutella. Ja sinäkin voisit käyttää miekkaasi jos kohtaamme vaikeuksia", Io sanoi Rakunalle, kohottaen jälleen yhä sädehtivät silmänsä kohti miehen kasvoja. Jolleivät tunneperustelut tehonneet, niin ehkä sitten järkisyyt. Itse neito kyllä näki asian lähinnä tunteen kannalta, tuntuisi mukavammalta jos Rakunan ei tarvitsisi muuttua hevoseksi, vaikka siitä sitten seuraisikin Iolle lisätyötä.


//eikä siulla ees ollu kökköä ^^
jälleen sarjassamme Jonan iltaraapustuksia... mutta itseasiassa oon jopa melkein tyytyväinen tän laatuun. vaikka parantaakin kyllä voi vielä reippaasti//

Rakunan katse oli kiinnittynyt Ion sinisten silmien tuikkivaan ja lämpimään katseeseen. Siihen hän olisi voinut jäädä koko loppuiäkseen. Mikään ei tuntunut enää yhtä tärkeältä, kuin tämä neitonen, joka oli jostain siunaantunut hänen elämäänsä. Jos Io nyt lähtisi, tai tapahtuisi jotain, niin Rakuna ei varmaan voisi koskaan enää tuntea rakkautta. Io oli ensimmäinen, jota mies oli koskaan rakastanut, hän ei kaivannut muuta.

"En todellakaan tahdo erota sinusta, en nyt enkä koskaan, en edes väliaikaisesti, vaikka kenties joskus onkin pakko. Ja otan teidät erittäin mielelläni vieraisille talooni"
Ion ääni kantautui aina yhtä rakastettavana ja tuo kietoikin kätensä sinihiuksisen niskan taakse. Toinen käsi seikkaili pitkin Rakunan kasvoja, joille oli jälleen noussut tuo hymy, jonka Io oli jostain syvältä puolidemonin sisimmästä löytänyt ja palauttanut noille vakaville, muuten niin teräväpiirteisille kasvoille. Rakunan toinen käsi eksyi seikkailemaan Ion mustissa hiuksissa - jälleen kerran, kunnes hän sitten tunsi Ion otteen tiukkenevan hieman ja eksyipä taas neidon huulet miehen huulia vasten. Rakuna vastasi suudelmaan, ja antoi jälleen rakkautensa pulputa jostain sydämestään. Hänellä ei välttämättä ollut sanoja kuvaamaan sitä, minkä Io oli saanut hänessä tuntemaan, mutta tämä oli ehkä juuri se oikea tapa osoittaa, kuinka tärkeä neito olikaan hänelle.

"Minä sitten rakastan sinua"
Io sanoi suudelman loputtua, ja harmaat silmät ahmivat tuota kauneutta. Tähtien tuikinta silmissä, neito todellakin oli kuin jokin jumala. Hänen enkelinsä.
Mustahiuksinen painoi päänsä miehen rintaa vasten ja Rakuna kietoi rakastavasti kätensä neidon ympäri ja hieman pidempänä laski leukansa Ion pään päälle, katselleen sieltä kaukaisuuteen, noilla harmailla silmillään.
"Ja minä sinua. Oma enkelini", Rakuna sanoi hiljaa, ääni täynnä rakkautta ja lempeyttä. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja muisteli parin viikon takaista ensi kohtaamista Ion kanssa ja tätä päivää. Hän ei haluaisi antaa hetkeäkään pois, eikä hänen tarvinnutkaan. Mies nautti siitä mitä hän nyt sai kokea tuon rakastamansa sinisilmäisen neidon kanssa.

"Jaksaisimmeko me vetää noita kärryjä yhdessä ilman, että sinun tarvitsee muuttua? Olisi niin mukavaa kun voisi samalla jutella. Ja sinäkin voisit käyttää miekkaasi jos kohtaamme vaikeuksia"
Kuului jälleen hiljaisuuden jälkeen Ion ääni ja siniset silmät katsoivat Rakunaa. Miehen kasvoille nousi lämmin hymy ja tuo nyökkäsi.
"Tottakai, enkä minäkään jaksaisi muuttua hevoseksi" mies sanoi lempeästi, silmien tuikkiessa myöskin tähtien kirkasta valoa. Eipä hän todellakaan mitenkään mielellään miksikään hevoseksi muuttuisi, ja olisi tosiaan mukavampi jutella Ion kanssa.

Miehen käsi siirtyi Ion leuan alle ja ja sitten tuo painoi pienen suudelman Ion lämpimille, täyteläisille huulille.
"Menemmekö, että päästään täältä joskus poiskin", Rakuna naurahti tuulenvireen taas napatessa kiinni hänen sinisistä hiuksistaan. Mies käveli kärryjen luo, tarttui kiinni toisesta aisasta ja katsahti Ioon. Hän ei todellakaan tarvitsisi enää mitään muuta, kuin tuon mustahiuksisen neidon...ja rakkauden.


//Hyväähän tuo taas oli<33 Ihan liiankin suloista<33
Tästä nyt tuli mitä tuli, tämän meikän inspiksen kanssa, mutta ainakin sain jotain aikaa ^^//

"Ja minä sinua. Oma enkelini", Rakuna vastasi Iolle, saaden jälleen onnellisuuden ja rakkauden hyökymään neidon sisällä. Tuntui aivan siltä kuin mies olisi tehnyt hänestä pysyvästi onnellisen ja sitten vielä tämänkaltaisilla lausahduksilla ja ihanilla teoilla kasvattanut tuon onnen moninkertaiseksi, niin ihanaksi ja suureksi että Io jo ihmetteli kuinka jaksoi pitää sen kaiken sisällään hajoamatta kappaleiksi. Ei neito toki toivonut tämän huumaavan onnen ja rakkauden katoamista, ei suinkaan. Jos hän saisi päättää, hän viettäisi loppuelämänsä näin onnellisena, Rakunan kanssa.

Hetken kuluttua Io ehdotti että he vetäisivät kärryjä yhdessä ja Rakuna suostui ajatukseen. Mutta ennen työhön ryhtymistä sai Io maistaa huulillaan vielä yhden mieheltä tulevan pehmeän suudelman.
"Menemmekö, että päästään täältä joskus poiskin", Rakuna naurahti suudelman jälkeen ja Io nyökkäsi vastaukseksi. Aivan miehen jäljessä neitokin käveli kärryjen luokse ja tarttui toiseen aisaan, nostaen sen olkapäälleen missä se varmaan kulkisi helpoimmin. Yhdessä he sitten lähtivät liikkeelle, suunnaten reittinsä kohti Rakunan kotia ja siellä odottavaa Rarua. Jälleen Io terästi aistinsa mahdollisten häiriöiden varalle.

"Minä en kyllä jaksa enää yhden ainoatakaan Kaupungin-Vartijaa, petollista vaania tai humalaista tänä yönä", Io sanoi haukotellen. Hieman hänen luomensakin lurpsahtelivat, mutta kovasti hän yritti pitää itsensä hereillä. Sen neito kyllä tiesi, että kun hän pääsisi taas kotiin hänen olisi pakko ruveta nukkumaan heti, parin viikon univelat painoivat häntä sen verran raskaina. Siitä Io muisti myös rahat, jotka oli kerännyt tätä iltaa varten. Käyttöön oli päätynyt vain yksi kolikko, se jonka hän oli antanut majatalonpitäjälle korvaukseksi yksityisestä ruokailutilasta. Ja nyt kun Io ei edes tarvinnut uusia veitsiä, hänellä ei ollut varsinaista tarvetta rahoille. Alunperinhän rahat olikin kerätty Rakunaa eikä neitoa itseään varten, mutta nyt tuntuisi ehkä turhan tökeröltä antaa ne miehelle.

"Täytyy kyllä sanoa että tämä ilta ei mennyt ihan kaavailujeni mukaan", Io hymähti ajatellessaan mitä kaikkea olikaan tapahtunut ja mitä hän oli odottanut tapahtuvaksi.
"Mutta sinä kyllä ylitit kaikki odotukseni", neito jatkoi hieman virnistäen. Io oli olettanut, että saisi kenties jutella jonkin verran Rakunan kanssa, istua tämän vieressä teatterissa tai jotain muuta sellaista. Hän ei ollut uskaltanutkaan toivoa, että illasta olisi tullut näin ihana. Kaupungin-Vartijat tosin olivat synkentäneet sitä hetkeksi, mutta muutoin neito oli leijunut jossain korkealla pilvissä ja se oli vain Rakunan ansiota.

Tutun reitin kulkeminen herätti muistoja Ion mielessä, kuinka hän kaksi viikkoa sitten oli märkänä ja hytisevänä astellut näitä samoja katuja, silloinkin Rakunan seurassa. Asiat olivat muuttuneet sen jälkeen, mutta vain hyvään suuntaan.
"Oli kyllä todellakin onni että silloin kaksi viikkoa sitten osuit rannalle", Io sanoi hymyillen. Ilman sitä sattumusta, tai kenties sitä kohtalon johdatusta, neito olisi saattanut hukkua mereen ja, ennenkaikkea, hän ei olisi ehkä ikinä tavannut Rakunaa, miestä jota rakasti jo nyt kaikesta sydämestään.

Pian he saapuivatkin Rakunan asunnolle, jonne ei ollut pitkä matka rannalta.
"Voin odotella ulkona sen aikaa että haet Rarun, se tästä vielä puuttuisikin jos joku keksisi viedä nämä kärryt", Io sanoi. Neito laski kärryjen aisan olkapäältään ja siirtyi nojailemaan kuskinpukkia vasten. Aikansa kuluksi hän veti esiin toisen rannalta löytämistään veitsistä ja pyöritteli sitä sormissaan.


//oli pakko vähän muokata tätä kun niin häiritsi noi pahimmat tönks-tönksit -.-
ja toistan ehkä itseäni, mutta aiheesta: siulla oli taas tosi ihanaa tekstiä <3//

Suuntasivatpa nuo kaksi rakastunutta yksilöä matkansa kohti Rakunan asuntoa, jossa Raru odottelikin jo. Yksinään pentu oli joutunut olemaan, mutta siihen karvapallero olikin kyllä jo tottunut. Rakuna oli niin paljon poissa, mutta aina mies sille ruokaa ja juomaa jätti, ettei nyt ihan nälkään kuolisi.

"Minä en kyllä jaksa enää yhden ainoatakaan Kaupungin-Vartijaa, petollista vaania tai humalaista tänä yönä"
Rakuna naurahti Ion sanoille, ja totesi sitten lempeästi, hieman hiljaisemmalla äänellä:
"Enpä kyllä minäkään."
Io selitti hetken päästä, että ilta ei ollut mennyt ihan hänen kaavailujensa mukaan, Rakunalle se taas oikeastaan oli arkipäivää, ja hän ei edes ollut odottanut Ioa tulevaksi. Tai sitähän hän oikeastaan olikin toivonut. Koko sydämestään, että saisi nähdä tuon mustahiuksisen neidon, jonka kaksi viikkoa sitten pelasti aaltojen syleilyistä.
"Mutta sinä kyllä ylitit kaikki odotukseni"
Kuului Ion lämmin ääni, ja mies saattoi nähdä hienoisen virneen neidon kauniilla kasvoilla.
"Minä en edes uskonut sinun tulevan, vaikka kieltämättä ajattelin sinua koko ajan", Rakuna sanoi hiljaa, ja olisi punastunutkin ehkä hieman tuon myöntäessään, mutta sitä ei pahemmin näkynyt.

"Oli kyllä todellakin onni että silloin kaksi viikkoa sitten osuit rannalle"
Io sanoi jälleen hetken päästä ja Rakuna käänsi harmaat silmänsä tähän, siltä tieltä, jota he nyt kulkivat.
"Vaikken yleensä sano näin, mutta ehkä kohtalo puuttui peliin silloin", mies sanoi hiljaa ja lempeästi, lämpimän hymyn sulaessa hänen teräville kasvoilleen.
Hän vain niin rakasti tuota sinisilmäistä neitoa. Hän ei koskaan haluaisi päästää siitä kauniista tunteesta irti. Rakkaus. Nyt hän sai todellakin tuntea sen, rakkauden palon. Tuntui kuin Io olisi jokaisella katseella näyttänyt aina vain entistä kauniimmalta. Rakuna halusi vaalia sitä rakkautta niin pitkään, kuin vain pystyisi, hän ei koskaan päästäisi irti, ellei olisi ihan pakko. Mies menettäisi henkensäkin tämän neidon takia.

"Voin odotella ulkona sen aikaa että haet Rarun, se tästä vielä puuttuisikin jos joku keksisi viedä nämä kärryt"
io sanoi, kun he vihdoin olivat Rakunan asunnon edessä. Rakuna nyökkäsi pienesti, katsoi hetken aikaa Ioa ja katsosi sitten omaan taloonsa, joka näytti paljon sotkuisemmalta, kuin Ion oma asunto.
Siellä mustavalkoinen pieni kissakin nukkui, tuolin päällä. Rakunan kasvoille levisi taas hienoinen hymy, kissan näkeminenkin aina lämmitti sydäntä.
"Raru, mennään. Saat tulla mukaani nyt", mies puhui karvapallerolle ja käveli hitaasti sen luokse, nostaen sen syliinsä. Kissa nyt ei paljoa painanut Rakunan sylissä, ehkä juuri ja juuri nelisen kiloa, jos sitäkään.

Kissa näytti hivenen hölmistyneeltä. Miksi isäntänsä haki sen ulos, kesken hyvien unien.
"Voimme jatkaa matkaa", Rakuna sanoi, kun pääsi ovesta ulos. Raru oli kiivennyt Rakunan olkapäälle ja näytti pysyvänkin siinä, kuin jokin ammattilainen, olihan se matkustanut herran olkapäällä monia kertoja aikaisemminkin.


//Uwaah~~ Niin siullakin nyt on aina ihanaa<33
Minä taas en saanut itsestäni mitään irti >.< Sentään sain etiikan työn tänään tulostettua, huomenna palautuspäivä xD//

"Minä en edes uskonut sinun tulevan, vaikka kieltämättä ajattelin sinua koko ajan", Rakuna sanoi vastaukseksi Ion sanoihin ja sai neidon hitusen naurahtamaan tämän ajatellessa omia tuntemuksiaan.
"Minä taas pelkäsin ettet sinä olisi kotona tai et ainakaan tahtoisi päästää minua sisään, enhän minä silloin tiennyt lainkaan mitä minusta ajattelit. Ja sinä hallitsit melkein kaikkia ajatuksiani niiden viikkojen aikana", neito kertoi hieman hymyillen. Onneksi hänen pelkonsa eivät olleet toteutuneet, kaikkea muuta. Ja suurimmatkin unelmat, jotka tanssijatar oli itselleen sallinut, olivat jääneet kauaksi todellisuudesta.

"Vaikken yleensä sano näin, mutta ehkä kohtalo puuttui peliin silloin", Rakuna vastasi hiljaa Ion seuraaviin sanoihin. Io käänsi katseensa sinihiuksiseen ja sai nähdä miehen kasvoille nousseen lämpimän hymyn, joka sai neidonkin hymyilemään entistä kauniimmin.
"Oikeastaan on hyvin lohdullista ajatella, että jokin ylempi voima ohjaa ja suojelee meitä", Io sanoi puhuen myös hiljaa. Neito oli aina uskonut vahvasti jumaliin ja ne olivat osa hänen arkista elämäänsä. Ja vaikkei Rakuna uskoisikaan samoin, ei se tanssijatarta horjuttaisi tai haittaisi. Harva hänen ystävistäänkään ajatteli jumalia sen kummemmin.

Kun he pääsivät Rakunan talolle, jäi Io ulos kärryjen luo ja mies meni hetkeksi sisälle hakeakseen Rarun. Taitavasti veitsi pyörähteli neidon sormissa, vaikka tämän ajatukset olivat aivan muualla kuin aseessaan. Itseasiassa tanssijattaren mietteet askaroivat siinä samassa kohteessa johon ne olivat kiinnityneet jo pari viikkoa sitten, Rakunassa ja siinä ihanassa tunteessa jonka mies oli tuonut neidon elämään.
Kaksi viikkoa sitten Io oli kohdannut Rakunan aivan sattumalta ja heti toinen oli vaikuttanut mielenkiintoiselta tapaukselta. Ja sinä lyhyenä aikana, jonka oli viettänyt miehen kanssa, neito oli jo ruvennut pitämään sinihiuksisesta aika tavalla, vaikkei silloin ollutkaan sitä itselleen vielä kunnolla myöntänyt. Ja tänään... Tänään hän oli saanut huomata että todellakin rakasti Rakunaa, huolimatta siitä miten vähän miestä vielä tunsi ja kuinka lyhyen ajan oli vasta saanut viettää tämän kanssa. Neito saattoi vain toivoa että saisi viettää vielä kauan tuon rakastamansa miehen kanssa, loppuelämä kuulosti mukavan mittaiselta ajalta.

"Voimme jatkaa matkaa", kuului Rakunan ääni kärryjen toiselta puolelta ja sitten mies tulikin esiin Raru olkapäällään. Vastaansa Rakuna sai Ion kauniin hymyn. Neidon kasvot lähes hehkuivat kaikkea sitä rakkautta, johon hän halusi kietoa sinihiuksisen, kietoa eikä koskaan päästää pois. Hymyn kuitenkin keskeytti Ion suusta ilmoille karkaava mahtava haukotus.
"Minun pitäisi varmaan tosiaan päästä nukkumaan", neito hymähti, laittoi veitsensä takaisin paikoilleen ja nosti kärrynaisan jälleen olkapäälleen. Edessä oli vielä melko pitkä matka, mutta enemmän Io oli huolissaan uneliaisuudestaan kuin voimiensa riittävyydestä.

Matkalla Ion talolle tanssijatar ei aloittanut keskustelua, haukotteli vain välillä. Väsymys hiljensi jopa tämän yleensä niin puheliaan neitosen. Io tyytyi vain siirtämään jalkaa toisen eteen ja tarkkailemaan ympäristöään niin hyvin kuin väsyneillä aisteillaan kykeni. Onneksi lähes koko matka kulki vaanialueella, jonne Kaupungin-Vartijat tulivat päivisinkin varovaisina ja öisin jättivät kokonaan tulematta. Ion asuinseudulla ei aasoja suvaittu.

Häiriöittä he pääsivät Renon pihamaalle ja jättivät kärryt taloa vasten nojaavaan huteraan vajaan.
"Melkein kotona jo", Io huokasi iloisena kun he lähtivät kävelemään neidon talolle. He olivat päässeet lopullisesti eroon Kaupungin-Vartijoista ja nyt heillä olisi aikaa toisilleen. Vaikka neito oli kyllä niin väsynyt että hänen pitäisi päästä nukkumaan, niin paljon kuin hän halusikin vain olla Rakunan kanssa. Sitten he pääsivätkin Ion ovelle ja olkapäällään ovea työntäen neito sai sen aukeamaan takana olevasta pöydästä huolimatta, se kun ei kuitenkaan ollut kovin painava.
"Ajattelin että sinä voisit nukkua makuuhuoneessa niin minä voin nukkua vanhassa sängyssäni tuolla varaston puolella", Io ehdotti. Vaikka neidon vanha vuode olikin vähän pieni, mahtuisi hän siihen kyllä kun koukistaisi jalkansa.


//no hyvinhän sie taas kirjotit ^_^
toiset on ollu ahkeria ja toiset vähän vähemmän ahkeria xD//

"Oikeastaan on hyvin lohdullista ajatella, että jokin ylempi voima ohjaa ja suojelee meitä"
Io sanoi ja Rakuna tyytyi vain nyökkäämään. Hän ei niinkään perustanut mistään Jumalista tai korkeimmista voimista. hän ei ollut kasvanut perheeseen, jossa Jumalia olisi kovinkaan paljon kunnioitettu ja osittain mies oli katkera Jumalille myös kamalasta menneisyydestään. Mutta nyt näytti kaikki olevan jokseenkin kohdallaan. Hän sai olla Ion kanssa, eikä mitään muuta kaivannutkaan. Hän ei vaihtaisi hetkeäkään enää pois. Io sai hänet jotenkin niin paljon lämpimämmäksi, kaikki kylmyys ja karuus tuntui hälvenevän pois.

"No ehkä uni oli kelpuutettavaa minullekkin", mies sanoi vastaukseksi, kun Io sanoi, että hänen olisi varmaan parasta mennä nukkumaan.
Haukotus karkasi myös miehen kasvoille ja Raru tuntui myös torkkuvan miehen olkapäällä. Päivä oli ollut jopa kokeneelle palkkamurhaajalle raskas. Onneksi hänellä ei ollut mitään palkkausta juuri tälle yölle, hänhän oli jättänyt viestin, ettei ottanut palkkauksia vastaan sinä iltana, eikä seuraavina päivinä, ellei rahasumma olisi riittävän suuri.

Pian he kuitenkin onneksi saapuivat Renon pihalle, ja jättivät hiljaa kärryt omille paikoilleen. Melkein kotona, tosiaan. Rakuna hamusi Ion käden omaansa ja silitti peukalollaan neidon kämmenselkää, joka tuntui ihanan pehmeältä ja lämpimältä. Rakuna piti kaikesta huolimatta silmällä joka ikistä liikettä jonka näki tai kuuli. Hän oli varuillaan koko ajan.

"Ajattelin että sinä voisit nukkua makuuhuoneessa niin minä voin nukkua vanhassa sängyssäni tuolla varaston puolella"
Rakuna käänsi katseensa Ioon, kun oli pujahtanut ovesta sisälle ja laskenut Rarun lattialle. Nyt se tarkasteli innoissaan uusia paikkoja, pieni pörröinen otus.
"Ei, ei käy päinsä. Sinä nukut ihan omassa sängyssäsi, tarvitset kunnon levon, kaunokaiseni", Rakuna sanoi hiljaa ja lempeästi. Hänhän ei päästäisi Ioa nukkumaan minnekkään varastoon.
Mies veti mustahiuksisen lähelleen ja katsahti harmailla silmillään taas noihin syvän sinisiin silmiin ja painoi suudelman noille lämpimille, täyteläisille huulille, joiden makua ei koskaan tulisi unohtamaan.

"En vaihtaisi hetkeäkään kanssasi pois", Rakuna kuiskasi sitten neidon korvaan ja nosti neidon käsivarsilleen. Rakuna oli itsekin väsynyt, mutta Io meni silti edelle. Mustahiuksinen neitonen tarvitsi nyt kunnon yöunet.
Mies kantoi Ion makuuhuoneen sänkyyn ja jäi itse istumaan sängyn reunalle, antaen katseensa kiertää Ion kauniissa kasvoissa.
"Miau", kuului lattialta pieni naukaisu. Raru oli seurannut heitä. Mies hymähti pienesti ja mnosti otuksen syliinsä.


//Anteeksi tekstin kökköyttä taas >.< Oli kuitenkin pakko vastailla //

Viimeinkin he saivat vietyä kärryt Renon huteroon vajaan ja edessä oli enää pieni kävely Ion talolle, kotiin ja lämpimään petiin. Io sai huomata Rakunan tarttuneen käteensä ja jälleen yksi rakkauden ja onnellisuuden tulvahdus valtasi neidon mielen. Ion sormet pujottautuivat sinihiuksisen sormien lomaan ja puristivat hieman toisen kättä. Mustahiuksisen kasvoille nousi jälleen yksi lempeä hymy, jonka lumovoima oli suunnattu vain ja ainoastaan Rakunalle.

"Ei, ei käy päinsä. Sinä nukut ihan omassa sängyssäsi, tarvitset kunnon levon, kaunokaiseni", Rakuna vastasi Iolle heidän päästyä sisään ja Rarun ryhdyttyä tutkimaan tätä uutta paikkaa. Kuullessaan indigonsinihiuksisen kieltäytyvän Io hämmästyi, mutta lauseen jatko palautti jälleen suloisen hymyn neidon kasvoille. Sanansa sanottuaan mies vetikin Ion aivan lähelleen ja mielellään neito jälleen painautuikin tuota toista vasten ja vastasi pian seuraavaan suudelmaan, yhteen noista niin monista ja niin ihanista.

"En vaihtaisi hetkeäkään kanssasi pois", kuuluivat Rakunan Ion korvaan kuiskaamat sanat, jotka jälleen tekivät tuon nuoren naisen niin onnelliseksi. Samassa indigonsinihiuksinen kohotti Ion käsivarsilleen eikä neito voinut estää pientä yllättynyttä huudahdusta puikahtamasta ilmoille. Nopeasti mustahiuksinen kuitenkin toipui yllätyksestään ja kietoi kätensä toisen kaulan ympärille.
"Sinä sitten tosiaan ajattelit pitää huolta minun nukkumisestani", Io sanoi, äänen ollessa sekoitus huvittuneisuutta ja Rakunan huolehtivaisuudesta seurannutta onnellisuutta, tunnetta siitä että mies tosiaan välitti hänestä.

Pian Io löysikin itsensä vuoteestaan, Rakunan istuessa siinä hänen vierellään, paikalle tassutellut Raru sylissään. Jotenkin tuo näky oli niin harmoninen, suorastaan kotoisa. Melkein kuin tässä olisi hänen perheensä, niin vähän aikaa kuin neito olikin Rakunan tuntenut. Kaikki tämä sai Ion niin kovin onnelliseksi, minkä kyllä kuvastuikin neidon kauniilta kasvoilta, erityisesti niiden hehkuvasta hymystä. Jonkin aikaa Io vain katseli tuota edessään olevaa näkyä, tuota miestä jota hän niin kovin rakasti, jokaikistä yksityiskohtaa ja rakastettavaa kokonaisuutta.

"Sinäkään et kyllä mene sinne liian pieneen sänkyyn nukkumaan vaan jäät tänne minun viereeni", Io sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen edelleen hymyillen. Rakuna tosiaan voisi hyvin tulla siihen neidon viereen, olihan tämä vuode kuulunut ennen Ion vanhemmille ja siihen mahtui helposti kaksi.

Ion maatessa siinä pehmeällä vuoteella alkoi häntä väsyttää entistä enemmän. Niinpä hän ei nyt jaksanut ruveta vaihtamaan vaatteitaan yöksi, veti vain veitset esiin kätköistään ja rahat taskustaan, jotteivät ne painaisi ikävästi yön aikana. Veitset mustahiuksinen asetti lattialle käden ulottuville ja rahapussin hän viskasi puolihuolimattomasti jonnekin sängyn alle, kaiken varalta pois näkyvistä. Avoimeksi unohtunutta ulko-ovea Io ei edes muistanut, eikä olisi sille varmaan mitään jaksanut tehdäkään. Neidon ajatukset täyttivät vain uni sekä tietysti Rakuna, joka ei ollut loitonnut hänen mielestään koko päivänä.


//ja taas turhaan pyytelet anteeks, kirjotit niin ihanasti <3
tähän omaani en kyllä taaskaan oo täysin tyytyväinen >.< //

Ion yllättynyt huudahdus, hänen nostaessaan neidon solakan vartalon käsivarsilleen, sai miehen naurahtamaan hieman. Kädet tuo neitokainen kietaisi miehen niskan taakse, mikä sai mukavan oloiset väreet kulkemaan miehen selkäpiitä pitkin, jälleen kerran.
"Sinä sitten tosiaan ajattelit pitää huolta minun nukkumisestani"
Ion ääni kantautui nopeasti miehen suippoihin korviin ja tämä naurahti jälleen.
"Tottakai, pidän silmällä sinua ja sinun untasi", mies sanoi hiljaa ja rauhallisesti, harmaiden silmien vilkaistessa nopeasti mustahiuksista neitoa. Toinen oli hyvin kaunis, ja tuntui kuin kauneus vain lisääntyisi jokaisella silmäyksellä, jonka mies toiseen loi.

Rakuna oli istahtanut sängylle, kun oli laskenut Ion siihen ensin ja nyt Raru tassutteli tyytyväisenä miehen sylissä. Se tahkoi kynsiään miehen jalkoihin, ja loi samalla pienet kylmät väreet kulkemaan miehen ihossa. Kissa kehräsi ja pian hypähti pois miehen sylistä mennen nukkumaan Ion sängyn jalkopäähän kerälle. Sen olemus oli niin rento, sillä ei ollut huolenhäivääkään. Raru vietti kissanpäiviä, ja vielä ihan kirjaimellisesti. Onnen kissa.

"Sinäkään et kyllä mene sinne liian pieneen sänkyyn nukkumaan vaan jäät tänne minun viereeni"
Ion ääni sai Rakunan havahtumaan, ja vasta sitten mies tajusi, että oli tuijottanut Ioa koko sen ajan ja puoliksi myös tuota kerälle mennyttä karvapalleroa.
Io heitti osan taskuissaan olevista tarvikkeista pois ja Rakunakin otti aseensa irti, vöineen päivineen ja laittoi sängyn viereen nojalleen.

Rakuna katseli hetken Ioa ja hymyili. Toinen oli niin kaunis, niin valveilla, kuin torkkuessaankin. Mies ei ollut ihan varma, oliko toinen varmasti nukahtanut, mutta sitten tuo sinihiuksinen muisti ulko-oven ja hiippaili laittamaan sen kiinni, ettei kukaan viitsisi edes ajatella murtautumista liian helpolla tavalla. Sitten tuo käveli takaisin makuuhuoneen puolelle ja kipusi Ion viereen silittäen hetken aikaa neidon mustia suortuvia. Uni alkoi painaa hänenkin silmäluomiaan kiinni. Eipä mieskään ollut kovin paljon nukkunut viime päivinä. Hetken päästä mies olikin hienoisessa unessa, kuitenkin heti valmiina heräämään, jos tarvis vaati.

"Tottakai, pidän silmällä sinua ja sinun untasi", Rakuna sanoi ja jälleen miehen huolehtivaisuus lämmitti Ion mieltä, oli niin ihanaa kun toinen todella tuntui välittävän hänestä. Pian neito olikin miehen kantamana päätynyt vuoteeseen ja indigonsinihiuksinen istui siinä hänen vieressään, sylissään kissa joka kylläkin pian siirtyi mustahiuksisen jalkopäähän nukkumaan. Io kehotti Rakunaakin nukkumaan ja mies riisuikin miekkavyönsä, vaikka jäikin vielä istualleen. Neito ehti jo torkahdella, mutta heräsi kun sinihiuksinen nousi ja kävi sulkemassa ulko-oven. Hyvä että oli tuon muistanut, kun Io oli sen autuaasti unohtanut.

”No tulithan sinä”, Io sanoi puoliunessa kun Rakunakin viimein asettautui pitkälleen. Sitten tuo jo nukahtikin eikä enää tuntenut miehen silittävän hiuksiaan, vaikka se ja päivän muut tapahtumat elivätkin neidon unissa. Tietäen Rakunan olevan vierellään Io nukkui syvää ja rauhallista unta pitkälle seuraavaan päivään, vaikka yleensä aamuvirkku olikin.

Kun neito sitten viimein heräsi, oli puolipäivä jo ohitettu. Harvoin hän nukkui näin pitkään, mutta nyt oli ollut aikakin päästä eroon ainakin osasta kertyneitä univelkoja. Vielä silmät suljettuina Io tunsi jotain lämmintä vierellään, muttei juuri heränneenä tajunnut mitä se oli. Kun mustahiuksinen sitten avasi silmänsä ja vilkaisi ympärilleen, huomasi hän hilautuneensa nukkuessaan aivan Rakunan kylkeen kiinni ja oli nyt käpertyneenä miestä vasten. Sinihiuksinen näytti vielä nukkuvan, joten Iokaan ei liikkunut jottei herättäisi toista. Sen sijaan neito sulki jälleen silmänsä, kuunteli miehen rauhallista hengitystä ja nautti tämän lämmöstä vierellään.

Io oli nyt kuitenkin sen verran pirteä, ettei kauaa jaksanut vain maata aloillaan. Niinpä hän tuumasi, että voisi hyvinkin olla aika herättää Rakuna, olivathan he kuitenkin jo nukkuneet pitkään. Mahdollisimman varovaisesti neito kohottautui toisen kyynärpäänsä varassa pystympään ja painoi sitten pienen suukon sinihiuksisen otsalle. Mustat hiukset valahtivat kehystämään Ion kasvoja, saattoipa jokunen suortuva kutitella Rakunaakin.
”Huomenta”, Io toivotti hiljaa ja hymyili hitusen veitikkamaisesti, yhä puoliksi kohottautuneena toisen ylle. Siniset silmät tutkailivat rauhassa miehen komeita kasvoja tämän heräillessä ja jälleen tuo näky sai lämpimän tunteen ailahtamaan neidon sydämessä.


//kirjotin tän jo eilen illalla mutta kun iki-ihana netti taas pätkäs niin pääsin vasta nyt laittaan... -.-//

Rakunan uni oli jotenkin niin levollista. Mies ei ollut pitkään aikaan nukkunut niin hyvin, kuin nyt. Hän ei toisinaan taas ollut kerennyt nukkumaan kunnolla, töidensä takia. Sinihiuksinen oli kuitenkin tottunut, turtunut väsymykseensä, eikä oikeastaan enää edes huomannut olevansa väsynyt.

Hän oli autuaan tietämätön, kuinka pitkälle päivä olikaan edennyt. Siinä Ion vierellä oli ollut niin lämmin, ja hyvä nukkua, ettei mies olisi halunnut herätä koskaan. Kuitenkin pian tuo tunsi muutaman suortuvan kutittelevan kasvojaan ja suukon otsallaan. Hymy nousi koristamaan miehen teräväpiirteisiä kasvoja, tuo ei kuitenkaan avannut vielä silmiään. Hänen kätensä kuitenkin kiertyivät neidon selän taakse ja tämä veti neidon päälleen, avaten sitten harmaat silmänsä. Hän katsoi sinisiin silmiin, jotka tuikkivat aina niin kauniisti. Mies ei koskaan haluaisi unohtaa niiden tuiketta.
"Huomenta", Rakuna toivotti myös, muistaen että hetki sitten tämä mustahiuksinen neitonen toivotti sitä samaa myös hänelle. Sinihiuksinen ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta ja niinpä mies painoi huulensa neidon pehmeitä huulia vasten.
"Nukuitko hyvin?" mies kysyi hiljaa, samalla mystisellä äänellään neidolta ja pyyhki muutaman suortuvan neidon kasvoilta. Hän oli ainakin nukkunut hyvin, paremminkin kuin hyvin.

Raru oli huomannut isäntänsä ja tämän neidon heräämisen ja naukaisi haukotellen samalla. Rakuna vilkaisi nopeasti kissaa ja hymähti. Raru hyppäsi lattialle ja kierähti maahan, ja alkoi sitten pesemään itseään. Kissa oli aina niin huvittavan ja hellyyttävän näköinen.

"Olet aina niin kaunis", Rakuna kuitenkin totesi pian, hellitettyään katseensa toisesta rakkaastaan, Rarusta ja siirtäen sen Ioon. Hän ei ollut koskaan eläessään nähnyt ketään Io kauniimpaa neitoa.


//Anteeksi kauhian kököksi ja lyhyeksi jäi taas -,- Oli kuiteski pakko vastata ja nää näppikset lagas kans koko ajan -.- No, mut kuitenkin, piti lähtee niin jäi miksikä jäi .z//

Otsalle suuntautuneen suukon jälkeen Rakunan kasvoille kohonnut hymy sai Ionkin hymyilemään. Mies näytti vielä niin paljon tavallistakin komeammalta kun salli hymyn koristaa kasvojaan. Sitten neito sai tuntea sinihiuksisen kädet selässään ja pian hän löysikin itsensä makaamasta toisen päältä. Rakunan huomenet kuultuaan Io avasi suunsa puhuakseen, kun sinihiuksisen suudelma sulkikin sen tehokkaasti. Eipä se kyllä neitoa haitannut, päin vastoin. Mielellään hän vastasi tuohon suudelmaan.

"Jos sinulla on noin kylmä niin olisi sinulle löytynyt lisäpeittokin", Io sitten virnistäen sanoi sen mitä hänen oli pitänyt sanoa jo hetki sitten. Mielelläänhän hän siinä makoili, kunhan nyt vähän kiusoitteli toista. Ja näkihän sen neidon ilmeestäkin että hän oli vain onnellinen siinä ollessaan.
"Minä nukuin vallan mainiosti kun sain olla sinun vierelläsi" Io vastasi Rakunan kysymykseen, virnistyksen vaihtuessa lempeämpään hymyyn. Neidon käsi leikitteli indigonsinisillä hiuksilla, kietoen suortuvia sormien ympärille ja levitellen niitä ympäri tyynyä. Tuo näky, miehen komeat kasvot sinisten hiusten kehystäminä, se sai neidon sydämen jälleen tulvimaan rakkautta joka taas hehkuikin hänen kasvoillaan.

Iokin kuuli Rarun naukaisun ja vilkaisi hänkin nopeasti kissaa, suloista olentoa johon neito oli jo ihastunut. Kauniin siniset silmät kohdistuivat kuitenkin nopeasti takaisin Rakunaan, ei hän kovin pitkään malttanut olla katsomatta tuota rakastamaansa miestä.
"Olet aina niin kaunis", Rakuna sanoi ja sai jopa hennon punan kohoamaan Ion kasvoille. Neito ei kuitenkaan ollut niin tottunut kehuihin.
"Löytyy sitä useita kauniimpiakin naisia", Io sanoi hieman naurahtaen.
"Mutta harvoja noin ihania miehiä", tummakutrinen neito jatkoi ja vaiensi mahdolliset vastalauseet pitkällä, pehmeällä suudelmalla.

Kun he lopulta erkaantuivat, oli Io jonkin aikaa aivan hiljaa ja ehkä hieman hajamielisesti hymyillen vain katseli siinä aivan edessään olevia komeita kasvoja, tahtoen ikuistaa tämän onnellisen hetken mieleensä ikuisiksi ajoiksi. Viimein hän kuitenkin taas heräsi tuijottelustaan ja käänsi katseensa sen sijaan hetkeksi ikkunaan, arvioidakseen kellonaikaa auringonvalon asemasta. Yllätyksekseen neito huomasi puolipäivän jo menneen, hän ei ollut uskonutkaan heidän nukkuneen niin pitkään.
"Kyllä meille tosiaan uni maittoikin, puolipäivä on jo mennyt. En ole pitkään aikaan nukkunut näin pitkään", Io sanoi hieman hymähtäen.
"Niin muuten, jos sinulla on nälkä niin sano vain, voin lämmittää sitä eilistä kasvispataa", neito sanoi kun asia äkkiä juolahti hänen mieleensä. Hänellä itsellään ei ollut nälkä juuri herättyään, mutta Rakunan tilanne saattaisi olla toinen.


//ja taas sie huppana ihan turhaan valittelet tekstinlaatuas <3//

Kiusoitteleva kommentti kantautui tuon mustahiuksisen neidon huulilta. Rakuna virnisti leikittelevästi ja saikin pian kuulla neidon äänen uudestaan.
"Minä nukuin vallan mainiosti kun sain olla sinun vierelläsi"
Rakunan harmaat silmät katsoivat Ion sinisiä silmiä, ja tuo tunsi, kun Io pyöritteli hänen sinisiä hiuksiaan sormiensa ympäri.
Rarun naukaistessa kääntyi herran, ja myös päällään makaavan neidon katseet pieneen, pörröiseen krvapalleroon, kuitenkin katseet eivät pitkään erossa toisistaan pysyneet, vaan molemmat käänsivät silmiensä tuikkivan katseen takaisin, ja Rakuna lausui rakastavan kommenttinsa ilmoille, saaden tuon mustahiuksisen ehkä hiukan punastumaankin. Hymy suli noille miehen teräväpiirteisille kasvoille, kun hän katseli mustahiuksista Ioa, naista jota todellakin rakasti koko sydämestään. Oliko rakkaus ensi silmäyksellä sittenkin mahdollista? Ainakin Rakunan suhteen oli. Mies oli heti ensimmäisen kerran tämän neidon nähtyään tuntenut sisällänsä jonkin muuttuneen.
"Löytyy sitä useita kauniimpiakin naisia"
Rakuna tuhahti, kuitenkaan mies ei kerennyt vastaamaan mitään, kun mies sai taas kuulla lausahduksen Ion suusta ja sen jälkeen tuntea huulillaan jälleen ihanan, rakkaudentäyteisen suudelman. Pitkänkin sellaisen.

Kun suudelma taas loppui, niin Rakuna sulki hetkeksi harmaat silmänsä ja silitti hajamielisesti Ion hiuksia, tämän katsoessa ikkunaan päin. Indigonsinihiuksinen raotti toista silmäänsä ja katsahti Io, mumisten sitten jotain epäselvää vastaukseksi.
Hän oli todellakin nukkunut hyvin, paremmin kuin pitkään aikaan. Ion läsnäolo oli saanut hänet paljon rauhallisemmaksi ja jotenkin erillaisemmaksi, kuin ennen. Miehen murhanhimo oli läksinyt pois, joskin se kyllä palaisi aina takaisin tarpeen tullen. mies ei kuitenkaan voisi muuttaa sitä, miksi oli syntynyt, ja miksi oli kasvanut. Hänen lapsuutensa oli melkolailla helvettiä, mutta yt hän tunsi olevansa taivaassa.

"Niin muuten, jos sinulla on nälkä niin sano vain, voin lämmittää sitä eilistä kasvispataa"
Rakuna naurahti pehmeästi ja avasi harmaat silmänsä, ja katsoi taas Ioa, antaen kätensä silittää neidon sileitä kasvoja.
"Ei, minulle ei ole nälkä, kiitos kysymästä", mies vastasi hiljaa, samalla rauhallisella äänellään ja ujotti kätensä mustien hiusten lomasta, painaen taas pienen suukon Ion pehmeille huulille. Miten hän rakastikaan tuota neitoa niin paljon, kuin mitään tai ketään koskaan ennen oli rakastanut. Mutta se tunne, hän ei haluaisi koskaan kadottaa sitä. Se oli jo nyt syöpynyt miehen kiviseen ja jäiseen sydämeen, ja mieleen.

"Ei, minulle ei ole nälkä, kiitos kysymästä", Rakuna vastasi Iolle ja taasen kulkeutui pieni suukko neidon huulille.
"Oikeastaan hyvä niin, en nyt olisi oikein jaksanutkaan mitään ruokaa ruveta tekemään", mustahiuksinen vastasi hieman virnistäen. Io loikoili todellakin mieluummin siinä rakastamansa miehen kanssa, varsinkin kun heillä ei nyt ollut kiire mihinkään. Myöhemmin hänellä kyllä olisi tanssiharjoitukset, mutta ne olisivat vasta illalla. Esitystä tänään ei ollut laisinkaan, viimeiset kaksi viikkoa niitä oli Ion pyynnöstä ollut niin tiuhaan että he saattoivat hyvin pitää nyt pienoisen tauon.

Neidon toinen käsi kulkeutui taas Rakunan kasvoille ja hennot sormet kuljeskelivat pitkin ja poikin noita kasvoja, joiden näkeminenkin aina ilahdutti Ioa, antaen sellaista lämpöä ja onnea joita vain rakkaus pystyi tarjoamaan. Jälleen sinisilmäisen neidon kasvoilla karehti se mitä kaunein ja onnellisin hymy, joka oli pysytellyt hänen kasvoillaan oikeastaan koko sen ajan mitä hän oli nyt ehtinyt olla hereillä.

Io oli ehkä hieman hankalassa asennossa kun kannatteli ylävartaloaan käsiensä varassa. Niinpä hän laski päänsä Rakunan rintaa vasten ja kuuli korvaansa vasten miehen sydämen sykkeen ja rauhallisen hengityksen. Alati hymyillen neito sulki silmänsä, hänen toinen kätensä oli yhä sinihiuksisen poskea vasten ja toisella kädellään hän etsi miehen käden, pujottaen sormensa miehen sormien lomaan. Oli todellakin ihanaa olla niin lähellä Rakunaa.

Äkkiä Io tunsi painon selässään ja hätkähti hieman, yllättyneen ilmeen kohotessa neidon kasvoille. Sitten hän kuitenkin tajusi että se oli vain Raru, joka oli hypännyt takaisin sängylle ja nähnyt tanssijattaren selän mukavana oleskelupaikkana. Ion hätkähdys oli kuitenkin saanut Rarun putoamaan selän päältä ja nyt se tyytyikin käpertymään aivan heidän viereensä. Eihän tuo mustavalkoinen kissa toki tahtonut jäädä tapahtumien ulkopuolelle.
"Voisi kuvitella että tämä sänky on kovinkin pieni kun kaikki olemme pakkautuneet tähän yhteen kasaan", Io hymähti.

"En kai minä paina kovin paljoa ja hankaloita oloasi", Io sitten kysyi Rakunalta hitusen huolestuneena. Mies kuitenkin oli nyt hänen allaan eikä hän halunnut aivan lytistää miestä tai muuten vaikeuttaa tämän oloa. Hyvin hän voisi siirtyä sinihiuksisen vierelle, jos tuon oli hankala olla kun neito lepäsi hänen päällään.

Rakunakin oli jälleen sulkenut silmänsä, hymyn kuitenkin karehtiessa noilla kasvoilla. Hän tunsi, kun Ioa painoi päänsä miehen rintaa vasten ja hienoiset väreet se sai kulkemaan miehen ihoa pitkin. Ja samassa mies myös tunsi, kun kädet kiertyivät yhteen, Ion pujottaessa sormensa, Rakunan sormien lomitse. Miten hän rakastikaan tuota mustahiuksista neitoa, ja juuri noita mustia suortuvia hän silitti toisella kädellään, joka oli vielä vapaana.

Rakuna myös tunsi Ion värähtävän, kun tuo mustavalkoinen karvanivaska hyppäsi neitosen selän päälle, pudoten siitä kuitenkin ja käpertyi sen jälkeen heidän viereensä. Rakunan oli pakko hymyillä kissalle, niin suloinen sekin oli. Ei todellakaan halunnut jäädä paitsi mistään.
"Voisi kuvitella että tämä sänky on kovinkin pieni kun kaikki olemme pakkautuneet tähän yhteen kasaan"
Rakuna tyytyi hymähtämään, ja sulkemaan jälleen silmänsä. Hän vain halusi nauttia hetkestä, siitä, kun hän sai olla niin ihanan lähellä rakastamaansa neitoa.

"En kai minä paina kovin paljoa ja hankaloita oloasi"
Rakunan oli aivan pakko avata silmänsä ja katsahtaa Ioa. Viimein tuo naurahti.
"Ensinnäkään et paina juuri mitään, ja sinä et tee oloani todellakaan huonommaksi, höpsö", mies vastasi lempeästi, joskin äänessä oli hieman surullisuutta, mitä melkein oli vaikea huomata. Tehdä oloa huonommaksi...Ei Io sai hänen olonsa vain paremmaksi, mutta entäs Io? Toinen ei varmaan koskaan pysytisi unohtamaan sitä, mitä näki silloin vartijoiden kanssa. Rakuna häpesi itseään. Hän olisi halunnut irrottaa sen osan persoonastaan. Tappaja, mikä muukaan hän oli? Siksi hänet oli synnytetty, siksi häntä oli kidutettu, hänestä oli kasvanut tappaja, joka ei kaihtanut tappamista. Sitä Rakuna pelkäsikin. Mitä jos hän ei pystyisi hillitsemään joskus itseään. Sinihiuksisen käsi luopui sillittämisestä ja siihen hän nyt hautasi kasvonsa. Hän ei pystyisi katsomaan itseään koskaan enää. Hän oli näyttänyt toisen minänsä rakastamalleen neidolle. Mikä törppö hän olikaan.
Miekka, se oli luotu puolustukseen, ei tappaiseen. Rakuna oli pettämnyt kääpiömestarin, käyttänyt tämän taitoa väärin. Harjoittanut murhaamista, vain sen koston takia, jonka hän lapsuudessaan joutui kokemaan, ja nyt hän pelkäsi menettävänsä sen hyvän minkä oli vasta vähän aika sitten löytänyt.

"Io, tiedäthän, että minä rakastan sinua, ja mikään ei tule koskaan väliimme, en varsinkaan minä", sinihiuksinen sanoi erityisen hiljaa ja oli ehkä muotoillutkin lauseen hieman tönköksi, mutta toivoi Ion ymmärtävän sen. Rakkaus, se oli puhdasta. Sen takia ei tarvinnut vuodattaa verta.


//Nyt se alko angstiks xD No ei ihme mullakin soi täällä jtn Nightwishin angsti kappaleita xD //

Iokin vain nautti siitä hetkestä, tosin hänen tapauksessaan koska sai olla niin lähellä rakastamaansa miestä. Neidosta tuntui niin turvalliselta kun hän saattoi vain levätä siinä Rakunan kanssa, tuntea käden silittävän hiuksiaan ja miehen itseään vasten. Yhä vain mustahiuksisen ilme muuttui onnellisemmaksi. Ei, tästä miehestä hän ei aikonut päästää irti, Io tekisi tosiaan kaikkensa Rakunan ja tämän rakkauden vuoksi. Hetki hetkeltä hän ymmärsi paremmin valkyyriaäitiään, joka oli jättänyt kotinsa, perheensä ja ystävänsä muuttaakseen Payoniin miehen perässä, ihmismiehen josta myöhemmin tuli Ion isä. Jos Rakuna sitä pyytäisi, jättäisi Io nykyisen elämänsä varmaan asiaa kahdesti miettimättä ja ottaisi askeleen uuteen ja tuntemattomaan, millainen se ikinä olisikin.

Kesken mietteidensä Io tajusi, että Rakunan saattoi olla tukalaa olla ja varmistikin sitten, että tuo jaksaisi olla siinä neidon alla. Pienen hetkosen mies oli hiljaa, ennenkuin vastasi naurahtaen.
"Ensinnäkään et paina juuri mitään, ja sinä et tee oloani todellakaan huonommaksi, höpsö", Rakuna sanoi lempeästi, mutta Io oli erottavinaan pienen surullisen juonteen toisen äänestä. Neito ei ollut varma kuulemastaan, mutta tuo sai kuitenkin hänet hieman huolestuneeksi eikä huuliltaan kirvonnut sitä naurahdusta, joka muuten olisi miehen sanoista seurannut. Sinisilmäisen ilme oli nyt mennyt vakavaksi ja hän odotti, josko Rakuna vielä puhuisi ja hän saisi vahvistuksen tai kiellon sille mitä luuli kuulleensa.

"Io, tiedäthän, että minä rakastan sinua, ja mikään ei tule koskaan väliimme, en varsinkaan minä", Rakuna sanoi erittäin hiljaa. Tuon lauseen kuultuaan Io arveli ymmärtävänsä, mikä miehen mieltä painoi. Eihän neito sitä eilistä tapausta ollut ehtinyt unohtaa, vaikka oikeastaan olisi halunnut. Tuskin hän koskaan sitä unohtaisi, jonkin verran se kuitenkin painoi hänen mieltään oikeastaan koko ajan, kalvaen jossain kaukana taka-alalla. Mutta taka-alalla Io aikoi sen pitääkin, senkään hän ei antaisi kohota esteeksi heidän välilleen, vaikka se kyllä häntä hieman huolettikin. Mutta juuri nyt neidolle oli tärkeintä karkottaa huoli Rakunan mielestä. Jälleen Io kohottautui käsiensä varaan, jotta näkisi toisen kasvot.

"Kyllä minä tiedän. Ja muista sinä, että mitä tahansa tapahtuukin, minä rakastan sinua", Io sanoi hymyillen kuten vain Rakuna hänet sai hymyilemään, niin kauniisti ja lämpimästi. Siniset silmät katsoivat syvälle noihin harmaisiin, tahtoen omasta puolestaan viestittää kaikkea sitä rakkautta jota neito tunsi. Varovaisesti mustakutrinen ujutti kätensä miehen pään taakse, kohotti sitä hieman ja painoi sitten jälleen lempeän suudelman sinihiuksisen huulille, karkottaakseen sillä kaiken huolen tuon mielestä. Ja karkottaakseen omankin huolensa syvälle mielensä syövereihin, mistä se ei aivan pian palaisi mieleen kummittelemaan.

Suudelman jälkeen Io oli hetken hiljaa, tutkaillen jälleen Rakunan kasvoja katseellaan. Miehen pään taakse ujutettu käsi siirtyi taas kulkemaan tuon kasvoille ja välillä se vaelsi myös sinihiuksisen rinnalle.
"Haluatko muuten tänään tulla katsomaan tanssiharjoituksiamme", Io ehdotti hetken hiljaisuuden jälkeen. Eiväthän harjoitukset toki olisi niin hienoa nähtävää kuin varsinainen esitys, mutta jotain niistäkin näkisi. Ja jostain syystä Ioa ehkä hieman jopa hävetti esiintyä Rakunalle täydessä tanssiasussa ja oikeassa esityksessä, ne tanssit kun kuitenkin olivat tosiaan rohkeita.


//iltaraapustuksia ei ookaan ihan vähään aikaan tullu, joten venytin vaihteeks kunnolla myöhälle xD
ja nyt vasta tajusin että ollaan jo 9. sivulla O.o//

Io nojautui taas käsiensä varaan ja katseli Rakunaa. Mies veti kätensä syrjemmälle ja vilkaisi muutaman kerran noita sinisiä silmiä jota niin rakasti, joista ei halunnut koskaan eroon. Silti tuntui jotenkin pahalta katsoa niiden syvään, siniseen mereen. Hän pelkäsi joku päivä kadottavansa nuo rakastamansa silmät, eikä näkisi niiden kaunista, rakastavaa tuiketta enää koskaan. Ajatus oli pelottava, ja se painoi koko ajan sinihiuksisen herran mieltä.
"Kyllä minä tiedän. Ja muista sinä, että mitä tahansa tapahtuukin, minä rakastan sinua"
Rakunan oli nyt pakko katsoa noita sinisiä silmiä, niin rakastava katse. Miehen silmistä taas paistoi hienoinen huoli, mutta kuitenkaan, hän ei voinut olla hymyilemättä. Se koristi jälleen hienoisesti miehen teräviä kasvonpiirteitä. Hetken päästä hän sai myös tuntea rakastamansa huulet omillaan, tuntea taas sen rakkauden, josta ei haluaisi koskaan eroon. Jos hän joutuisikin eroon, niin mies etsisi kuolemaansa asti sitä, lakkaamati.

Suudelma, pitkä ja lämmin. Sen kautta rakkaus virtasi, eikä kumpikaan saanut sitä koskaan varmastikaan liikaa, ei ainakaan Rakuna. Miehen käsi siirtyi jälleen hamuamaan mustia kutreja, ja huoli oli kadonnut mielestään taka-alalle. Turha sitä olisi miettiä, piti elää siinä hetkessä, siinä ajassa. Ei miettiä menneitä, eikä tulevia. Se elämä elettiin vain kerran, mitään ei voisi hukata. Kaikesta hienosta ja onnellisesta piti ottaa kaikki irti ja suru ja huoli piti vain kokea silloin, kun sen aika olisi.
"Haluatko muuten tänään tulla katsomaan tanssiharjoituksiamme"
Rakunan ajattelu jälleen keskeytyi ja miehen kasvoille nousi jälleen hienoinen hymy, ja tämä nyökkäsi.
"Tottakai haluan", mies vastasi lämpimästi ja katsahti Ioa.
"Mitä te oikeastaan tanssitte?" Rakuna kysyi hetken päästä hiljaa ja silitteli samalla Ion hiuksia ja vilkaisi myös välillä vieressään nukkuvaa Rarua. Kissa oli kerällä ja tuhisi unissaan. Jahtasikohan hiiriä, kuka ties.
Huomio kuitenkin siirtyi nopeaan takaisin Ioon. Miten häntä, julmaa palkkamurhaajaa, olikaan kohdannut tälläinen onni, josta hän ei koskaan päästäisi irti.

"Minunkin varmaan pitänee käydä tänään illalla katsomassa, josko toimeksiantoja on tullut, tokkopa kylläkin", Rakuna sanoi kohta ja naurahti sanojensa perään. Palkkauksia oli tullut hirveän vähän oikeastaan nyt lähiaikoina, ja nekin joita tuli, olivat vain jonkun rikkaan aasan päiviltä saamista. No, rahastahan Rakuna sitä teki, ja nyt kyllä mielellään jättäisi murhaamisetkin sikseen, vaikka tiesi, että Io varmaan ymmärtäisi kyllä. Rahaahan hänkin tarvitsi.
"Mutta sekin sitten vasta myöhään illalla", hän vielä lisäsi ja painoi nopean suukon Ion poskelle.

Aurinko oli jo korkealla, ja päivä tuloillaan. Yleensä Rakuna vasta tuli kotiin siihen aikaan, paitsi nyt. Ja olikin viime yänsä nukkunut paremmin kuin hyvin. Siitä todellakin oli pitkä aika, kun Rakuna oli nukkunut yöllä. Mies naurahti lämpimästi ajatuksilleen. Oikea yökukkuja hänkin oli, no ei ketään kyllä menty päivällä murhaamaan, kun kaikki olivat liikkeellä ja kaiken kukkuraksi Rakuna kiersi kaikki ihmispaljoudet, jos vain suinkin mahdollista.


//Mööh~~ Mitäköhän tästäkin tuli? xD
Joo, yhdeksättä sivua mennään <33~//

"Tottakai haluan", Rakuna vastasi Ion ehdotukseen ja sai taas ilahtuneen ilmeen neidon kasvoille. Tanssiminen oli hänelle kuitenkin erittäin rakas harrastus, tai oikeastaanhan se oli työ, mutta silti se tuntui enemmänkin harrastukselta. Ja Io halusi mielellään, että mies tapaisi hänen ystävänsä, nuo kun olivat neidolle erittäin tärkeitä. Mustahiuksinen saattoi vain toivoa, että nämä hänen elämälleen tärkeät ihmiset tulisivat toimeen keskenään.

"Mitä te oikeastaan tanssitte?", Rakuna kysyi neidon hiuksia silitellen ja aiheutti taas pienen punehtumisen Ion vaaleilla kasvoilla. Hän ei voinut mitään sille, että häntä hieman jopa hävetti kertoa sinihiuksiselle millaisia ne tanssit oikein olivatkaan.
"No, kuten varmaan olen sanonutkin, me tanssimme kapakoissa. Ja niissä yleisonä on pääasiassa humalaisia miehiä, joten kaipa sitä voi arvata millaisia esityksiä he haluavat. Kauniita, nuoria naisia ja paljasta pintaa", Io naurahti kuivasti.
"Vaikka meillä onkin veitset näkyvästi mukanamme, eivät kaikki aina silti tajua että katsoa saa, muttei koskea. Oppivat kyllä senkin sitten pian", neito jatkoi melko vakavana, vaeten sitten pieneksi hetkeksi.
"Mutta jotainhan sitä täytyy elääkseen tehdä, ja minä kuitenkin nautin siitä kun saan tanssia", Io sanoi iloisemmin. Mieluummin tuo neito kyllä tanssisi sellaisissa paikoissa, joihin ihmiset tulivat nimenomaan tanssin takia. Mutta turha hänen varmaan oli sellaisista haaveilla, piti olla tyytyväinen siihen mitä saattoi tehdä.

"Minunkin varmaan pitänee käydä tänään illalla katsomassa, josko toimeksiantoja on tullut, tokkopa kylläkin", Rakuna sanoi naurahtaen lopuksi.
"Mutta sekin sitten vasta myöhään illalla", mies vielä jatkoi ja suikkasi suukon neidon poskelle.
"Silloin jos minä lisätöitä tarvitsen niin käyn kysymässä Majatalo Freijasta, yleensä aina jokin homma löytyy", Io kertoi. Freijasta löysi aina jonkun joka näitä töitä välitti, muutama heistä oli tehnyt yhteistyötä myös neidon isän kanssa.

"Hei kuule, mitä sanoisit ottaisimme vaikka ruokaa mukaan ja menisimme Thorin taistelukentälle? En ole saanut harjoitella taistelemista pitkään aikaan ja voisimme sitten syödä siellä tai jossain muualla, miten vain. Vähän erilainen eväsretki", Io ehdotti hetken kuluttua, innostuen ainakin itse heti ajatuksesta. Voisi olla mielenkiintoistakin päästä kunnolla näkemään kuinka Rakuna taisteli. Neidon arvion mukaan mies oli ainakin aseellisessa taistossa häntä parempi, vaikka he kyllä taistelivatkin aika erilaisilla aseilla.

Io tunsi suorastaan pursuavansa energiaa hyvin nukutun yön jäljiltä eikä tuo nyt enää malttanut loikoilla siinä Rakunan kanssa, niin mukavaa kuin se olikin. Neito nousi miehen päältä sängyn vierelle ja venytteli hieman itseään katsellen samalla ulos ikkunasta. Päivä tosiaan näytti kauniilta. Hymyilevin kasvoin sinisilmä kääntyi taas Rakunaa kohden.
"Emme kai me voi koko päivää viettää sängyssä köllötellen", Io sanoi virnistäen. Sitten hän jo kiersikin toiselle puolelle sänkyä ja avasi vaatekaapin oven.
"Tarvitsen ehdottomasti jotain kevyempää ylleni", neito puheli puoliksi itsekseen ja selaili ihan kohtuullista vaatevalikoimaa, jonka jokainen vaatekappale oli hänen itsensä tekemä. Lopulta tuo päätyi ruskeaan paitaan ja samansävyisiin housuihin, hameessa olisi hankala taistella.
"Näistä ei ainakaan näy lika niin helposti", Io hymähti. Ainakin aseetonta taistelua harjoitellessa saattoi helposti lentää ketoon ja tahria itsensä.
"Mutta jos nyt viitsisit siirtyä vaikkapa oleskeluhuoneen puolelle", neito sanoi hieman virnistäen.


//Sanoisin että hyvää tekstiä siulta tuli <3
Ja nyt se rupes häpeileen itteään ja selittään jotain omaa tuosta tanssimisesta O.o
en kyllä tiiä malttaako tästä pelistä luopua niin että jatkaa sitä Thorissa xD//