Aaltojen syleilyssä

"No, kuten varmaan olen sanonutkin, me tanssimme kapakoissa. Ja niissä yleisonä on pääasiassa humalaisia miehiä, joten kaipa sitä voi arvata millaisia esityksiä he haluavat. Kauniita, nuoria naisia ja paljasta pintaa"
Kuului neidon vastaus hänen kysymykseensä, mitä neidot oikeastaan tanssivatkin, ja vastaus osui melkeinpä kohdilleen sen kanssa mitä herra olikin jo alunperin ajatellutkin.
Kasvoilleen kohosi hienoinen hymy, ja tämä kuunteli loppuun, mitä Io sanoi. Kätensä silitteli neidon mustia hiuksia, ja hymy pysytteli noilla terävillä kasvoilla.

Kun tuli puhe toimeksiannoista, niin kertoi Io, että hän haki aina majatalo Freijasta omat toimeksiantonsa, jos siis lisätienestiä halusi. No, Rakunalla niitä oli lähestulkoon joka yö, ja ne eivät yleensä olleet mitään pieniä keikkoja, vaan jonkin isomman jehun murhia. Nyt ei kyllä ollut tullut pitkään aikaan mitään sellaista, mikä pitäisi hoitaa mahdollisimman nopeasti pois päiväjärjestyksestä.

"Hei kuule, mitä sanoisit ottaisimme vaikka ruokaa mukaan ja menisimme Thorin taistelukentälle? En ole saanut harjoitella taistelemista pitkään aikaan ja voisimme sitten syödä siellä tai jossain muualla, miten vain. Vähän erilainen eväsretki"
Kuului Ion innostunut ääni ja poisti miehen ajatukset kuin tykki konsanaan. Eväsretki? Kaikkea tuo hänen rakastamansa neitonenkin keksi. Mutta hymy pysytteli yhä miehen kasvoilla ja tämä nyökkäsi. Kyllä se hänelle sopisi, sillä jokainen hetki rakkaan Ionsa kanssa oli hänelle kultaakin kalliimpi. Niitä hetkiä kannattaisi vaalia ikuisesti ja ottaa kaikesta kaikki irti, jos siihen olisi mahdollisuus.

Neitonen vetäytyikin pois miehen päältä, ja yhtäkkiä kaikki tuntui niin tyhjältä, mutta pian Rakunakin nousi sängyltä ylös ja suoristautui seisomaan sängyn viereen, venytellen käsiään. Uni oli todellakin tehnyt hyvää tällekkin murhaajalle, kenelleppä se ei tekisi.
Hän kuunteli hymyillen, kun Io puheli puoliksi kai itsekseen ja valitsi sopivampia vaatteita, pyytäen sitten loppuen lopuksi Rakunaa poistumaan huoneesta, ja mies lähti kävelemään ovea kohti, kuitenkaan ei mies voinut vastustaa kiusausta ja suukotti nopeasti toista suupielen lähistölle, virnistäen sitten itsekin ja katosi ovesta toiseen huoneeseen.

Raru olikin jäänyt Ion sängylle vielä nukkumaan, mutta se kaiketi voisi jäädäkin Ion luokse siksi aikaa, kun he olisivat poissa. Rakuna antoi harmaiden silmien katseen kiertää huoneessa. Se todellakin oli kotoisa, ja siistikin, ainakin siistimpi, kuin hänen asuntonsa. Siniset hiukset näyttivät säihkyviltä, ja hyvävointisilta. Miehestä näki kyllä nyt selvästi, että tämä oli hänen elämänsä parasta aikaa. Hän ei haluaisi koskaan kadottaa sitä hetkeä elämästään, kun hän ensi kertaa tapasi tuon mustahiuksisen neidon, ja kantoi pois aaltojen syleilystä.

//Noppeesti kirjoitin, joten saattaapi olla hyvinkin virherikas ^^ Toivottavasti eivät nyt silmille hypi .D//

Ion pyynnöstä Rakuna lähtikin jo huoneesta, jotta neito voisi vaihtaa vaatteensa. Miehen ennen poistumistaan suikkaama suukko jätti kauniin hymyn sinisilmän kasvoille, mutta sellainenhan niillä oli melkein aina tuon läsnäollessa. Nopeasti Io veti paidan ja housut ylleen ja noukki sitten lattialta kaksi paria veitsiä, yhden parin saappaanvarsiin ja yhden paidan hihoihin. Jäljelle jääneen parin ja rahansa neito piilotti erään irtonaisen lattialaudan alle, jos joku keksisi tulla taloon omin luvin ei mustahiuksinen aikonut tehdä tuon ryöstötoimia aivan helpoiksi.

Ovelle kiiruhtaessaan Io vielä vilkaisi sängyssä autuaasti nukkuvaa Rarua. Sai kissa toki hänenkin puolestaan jäädä tänne, ei kai sitä taistelukentälle kannattanut raahata. Sitten neito astuikin oleskeluhuoneen puolelle ja etsi heti silmiinsä sinne jo hetki sitten siirtyneen Rakunan, kuin varmistaakseen ettei toinen ollut kadonnut minnekään. Ja eihän tuo toki ollutkaan, vaan odotteli Ioa, näyttäen komealta kuten aina ja sulattaen täysin neidon sydämen, vaikka hän oli jo ajatellut ettei siellä enää mitään sulamista olisikaan. Rakunan näkeminen vain oli aina niin sykähdyttävää.

Io siirtyi kaapeilleen ja kaivoi sieltä esiin koriin, jota yleensä käytti ostoksia tehdessään. Tuohon hän asetti ruokailuvälineet ja eilisen kasvispadan, varmistettuaan ensin ettei se ollut ehtinyt mennä huonoksi.
"Meidän pitää varmaan käydä matkalla kaivolla ja ottaa vettä mukaamme", neito totesi laittaessaan tyhjän juomaleilin koriin muiden tavaroiden seuraksi. Hän oli nyt valmis lähtöön ja niin varmaan oli Rakunakin.

"Pitänee kulkea taas ikkunan kautta", Io hymähti ja kävelikin heti ne muutamat askeleet ikkunan luo ja avasi luukut. Ei todellakaan kannattaisi jättää rikkinäistä ovea repsottamaan aivan avoimena, ei edes keskellä kirkasta päivää. Ruokakorinsa kanssa keinotellen neito pääsikin ulos ja jäi sitten odottamaan Rakunaa. Oli kyllä tosiaan kummallista kuinka elämä saattoi heittää eteen lähes mitä tahansa. Vielä eilenkään, ainakaan ennen puoltapäivää, Io ei olisi voinut kuvitellakaan lähtevänsä tällaiselle eväsretkelle Rakunan tai kenenkään muunkaan kanssa, varsinkaan ikkunan kautta. Mutta kerta se oli ensimmäinenkin.


//No eipä ne ainaskaan meikän silmiä kiusinu, tuskin niitä onkaan ^_^//

Rakuna odotti tyytyväisenä Ioa, ja uppoutui taas hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Miten hän olikaan voinut löytää tämän onnen, jonka Io hänelle soi? Vielä jokin aika sitten semmoinen ei olisi edes mahtunut miehen ajatuksiin. Onni, se oli vain niin epämääräinen käsite, kuten rakkauskin. Mies oli aina ajatellut, että niitä ei olisi olemassakaan, mutta nyt hänen täytyi myöntää olevansa hyvinkin väärässä asioiden suhteen. Onni ja rakkaus, ne olivat olemassa, ja jopa Rakuna sai kokea ne kummatkin, vaikka aluksi oli epäillytkin. Siniset hiukset kiiltelivät hohtaen ja harmaissa silmissä oli suhteellisen lempeä, epätavallinen ilme, jonka vain Io sai kokea, ei kukaan muu.

Io saapui huoneeseen ja Rakunan kasvoille suli lempeä, lämmin hymy, nähdessään taas tuon mustahiuksisen. Sinihiuksinen katseli Ion touhua, joka oli melko nopeaa. Mustahiuksinen pakkasi ruokatarvikkeita koriin ja totesi sitten, laittaessaan juomaleiliä koriin, muiden tarvikkeiden sekaan.
"Meidän pitää varmaan käydä matkalla kaivolla ja ottaa vettä mukaamme"
Rakuna nyökkäsi hymyillen, ja kysyi samalla:
"Muuten, voisiko Raru jäädä tänne?"

Ion todetessa että piti taas kulkea ikkunan kautta, niin mies virnisti nopeasti, odottaen että neito pääsisi ensiksi, ja tuli sitten itse perässä. Ovi todellakin pitäisi korjata, tämä mietti nopeasti, katsahtaessaan ovea vielä kerran, ennen kuin sitten käänsi harmaiden silmiensä katseen takaisin Ioon.
"Missäpäin se kaivo muuten on?" Rakuna kysyi taas hiljaa ja hymähti. Oli vain jotenkin niin outoa lähteä Ion kanssaeväsretkelle Thorin kentälle.
"Ja muuten, voisimmeko käydä minun asuntoni kautta. Hakisin vain toisen miekkani, aika orpo olo ollut ilman sitä", mies sanoi ja naurahti ehkä hieman pelokkaastikin. Mitä Iokin nyt mahtaisi ajatella, mutta aseet loivat myös Rakunalle turvaa.


//Millaistakohan tästäkin nyt taas tuli? xD//

"Muuten, voisiko Raru jäädä tänne?" Rakuna kysyi kun Io oli saanut korinsa pakattua.
"Tottahan toki, ainakin jos sillä ei ole tapana repiä peittoja tai muuta sellaista", neito vastasi hieman hymähtäen. Ei hän tosissaan uskonut että Raru mitään sellaista tekisikään, olihan se varmasti jo tottunut yksinoloon.
"Valitettavasti minulla ei ole sille mitään ruokaa, tosin jossain täällä piileksii hiiri tai useampikin", sinisilmä vielä sanoi, jälleen hieman naurahtaen. Hän vain oli niin hyvällä tuulella tänään, hyvinnukutun yön jäljiltä ja ennen kaikkea Rakunan vuoksi. Eilisiltaisesta väsymyksestä ei näkynyt jälkeäkään, tänään Iolla tosiaan oli energiaa vaikka muille jakaa.

Kun he nyt olivat valmiita lähtöön, kapusi Io ulos ikkunan kautta ja Rakuna tulikin heti perässä.
"Missäpäin se kaivo muuten on?" Rakuna kysyi kun mustahiuksinen oli juuri sulkemassa ikkunaluukkuja.
"Ja muuten, voisimmeko käydä minun asuntoni kautta. Hakisin vain toisen miekkani, aika orpo olo ollut ilman sitä", mies vielä jatkoi naurahtaen.
"Käyhän se. Jos hieman kierrämme, osumme yhdelle kaivolle", Io vastasi. Hän ymmärsi hyvin, että sinihiuksinen halusi toisenkin miekan mukaansa. Neito olisi itsekin tuntenut olonsa hieman vajaaksi ilman neljää veistään, vaikka osasi ilmankin puolustautua. Hän oli kuitenkin pitänyt veistä mukanaan kahdeksanvuotiaasta, osana äitinsä antamaa taistelukoulutusta. Tuolle koulutukselle kuului kiitos siitä, että hän oli enää edes hengissä.

Io pujotti oikean kätensä sormet Rakunan sormien lomaan, vasemmalla kädellään hän kantoi ruokakoria. Neito lähti johdattamaan heitä näitä niin hyvin tuntemiaan katuja pitkin, ensin kaivolle jossa täyttäisi vesileilin, sitten Rakunan kodille josta tuo saisi hakea miekkansa ja lopulta tie veisi heidät Thorin taistelukentälle. Vilvoittava tuuli leyhytteli välillä neidon hiuksia ja kauniisti paistava aurinko sai hänen mielialansa vielä entistäkin korkeammalle. Tästä tulisi varmasti hyvä päivä.