Taivaan kyyneleet

//eikä ees tuon kliseisempi otsikko... ^^' mutta mukaan saa tulla kuka tahtoo tai peräti useampikin pelaaja ^^//


Taivas oli kauttaaltaan tasaisen harmaa ja pudotti kaupunkiin suuria, raskaita pisaroita. Runollisimmat saattoivat ajatella taivaan itkevän kaupungissa vellovan sodan vuoksi, tuollaisia ajatuksia vilahteli myös Mellerin mielessä. Satyyrin silmät eivät hohtaneet tavallista sineään, vaan suru oli saanut katseen verhoutumaan yllä kaartuvaa taivasta muistuttavaan harmauteen. Suru kaupungin vuoksi, suru kuolleiden vuoksi, suru sodan synnyttämien leskien ja orpojen vuoksi, suru kaikkien niiden viattomien vuoksi, jotka nyt saivat kärsiä. Meller oli todellakin lempeä luonne, joka kantoi huolta aivan joka ikisestä, auttaisi lähes ketä tahansa eikä voisi tehdä pahaa kärpäsellekään.

Satyyri seisoi ulkona, mutta oli kuitenkin suojautunut sateelta temppelin katonreunan alle. Vaaleat hiukset valuivat vapaina pitkälle selkään, luoden melko vahvan kontrastin kastanjanruskeaan ihoon. Miehen yllä olivat yksinkertaiset vaaleansiniset housut ja sävy sävyyn sointuva paita, jalassaan melko kuluneen näköiset saappaat. Asunsa yksinkertaisuus saattoi saada kysymään, mitä hän oikein teki aasojen temppelillä. Ja saman kysymyksen hän oli esittänyt itselleenkin monia kertoja. Mutta loppujen lopuksi vastaus oli yksinkertainen. Vaaleahiuksinen oli entinen aasa, eivätkä hänen vanhempansa olleet kiltaa jättäneet. Huolissaan poikiensa turvallisuudesta pariskunta oli saanut hankittua Mellerille ja Alexille turvapaikan temppeleiltä, vaikkeivät tietenkään olleet voineet pakottaa nuorukaisia ottamaan paikkaa vastaan. Hetken mietittyään Meller oli päättänyt tulla tänne, ainakin hän saisi turvaa ja voisi auttaa haavoittuneita, vaikka se tarkoittikin sitä, että joutui hetkeksi luopumaan puolueettomuudestaan, ainakin näennäisesti.

Huokaisten Meller laski katseensa maahan, jaloissaan pyörivään oranssiin lohikäärmeeseen, joka kohotti pienen hymynkareen miehen huulille. Sota ei todellakaan ollut häntä varten, mutta ainakin hänellä oli tukenaan veljensä ja Heininsä. Ja satyyri tahtoi tosiaan tehdä kaiken voitavansa helpottaakseen ihmisten kärsimyksiä ja lopettaakseen taistelut. Yksin ei paljoon kyennyt, mutta kenties sitten yhdessä, Viima-liikkeen voimin. Toivottavasti he voisivat toiminnallaan saada aikaan edes keskustelua kiltojen johdoissa.

Äkkiä Hein valpastui ja käänsi katseensa läheistä kulmausta kohden. Ennen kuin Meller ehti reagoida, oli pieni otus vilahtanut nurkan taakse ja samassa kuuluikin jonkun kivunhuudahdus. Isäntäänsä jopa yli-innokkaasti suojeleva lohikäärme oli tainnut olettaa jonkun olevan kovinkin suuri uhka Mellerille ja oli tätä puolustaakseen hyökännyt tuon onnettoman kimppuun. Kaikkialla vallitseva sodan aiheuttama jännitys oli tehnyt pienestä otuksesta entistä suojelevaisemman ja se suhtautui yhä vain epäluuloisemmin vieraisiin.

Huolestuneena Meller seurasi Heiniä nurkan taakse, toivottavasti lohikäärmeen terävien hampaiden kohteeksi joutunut ei olisi saanut mitään pahoja vammoja. Eihän Hein kovin suuri ollut, hyvä jos puoli metriä häntineen kaikkineen, mutta sen hampaat olivat kuitenkin terävät ja otus saattoi purra hyvinkin ikävästi.
"Hein, päästä irti!" satyyri komensi.

Tuuli puhalsi vienosti puihin. Puut heiluivat, ja myötäilivät tuulen laulua. Saattoi kuulla sen, kun tuuli kertoi sitä omaa tarinaansa, sitä minkä me kaikki voimme kuulla. Lehdet tanssivat kaduilla kauniisti ja odottivat katsojia sille esitykselle. Mutta liikkumiskiellon takia ei kovinkaan moni päässyt nauttimaan tästä silmäänpistävästä esityksestä. Kaikesta huolimatta tästä kaupungista kuitenkin löytyi pari sellaista hurjapäätä, ketkä eivät liikkumiskiellosta olleet moksiskaan. He riskeeraavat henkensä, mutta joskus se on sen arvoista. Yksi niistä harvoista keitä täällä on, on eräs soturitar. Ei kovinkaan tunnettu, mutta kuitenkin. Tämä neitokainen tekee usein mitä lystää, mutta arvostaa silti sääntöjä. Paitsi ei tässä tapauksessa. Hänellä oli oma miekkansa turvana, ja hän osasi vielä käyttää sitä, joten huolta ei siis tainnut olla. Ainakaan hänen osalta. Muiden kuitenkin pitäisi pitää varansa, sillä tämä nainen ei välttämättä aina varokkaan, ainakaan ihan jokaista.

Ephany seisoi yksin kadulla. Hänen hiuksensa heiluivat vienosti tuulessa ja hän katseli lehtiä, jotka pyörivät tuulen mukana. Ikäänkuin ne olisivat esiintyneet juuri hänelle. Ephanyn pää kääntyili välillä, kun hän katseli ympärillensä. Aina kannattaisi olla varuillansa ja tarkkailla. Sen hän oli oppinut jo nuorena. Ephany yskäisi hiljaa ja laittoi hiuksensa korvien taakse. Hän ei ollut kuullut mitään pitkään aikaan serkustansa. Ikään kuin tämä olisi kadonnut kuin maan nielemä. Ephany huokaisi syvään ja tunsi tuulenvireen ihollansa. Alkoi pikku hiljaa tulla jo kylmempi. Sadepisaroitakin alkoi ripotella, ja ne osuivat maahan loiden pieniä puroja kaduille. Ephany seisoi aivan liikkumatta pienen hetken saateessa, kunnes tunsi märät hiuksensa selkää vasten. Inhottavaa. Pian nainen saikin jo liikettä jalkojensa alle. Hän lähti kävelemään kadulla. Askeleet kaikuivat kaduilla naisen astellessa päättäväisesti kohti jotakin. Hän ei vielä itsekkään tiennyt minne oli menossa, mutta pian se kaiketi selviäisi. Hän jatkoi yhä eteenpäin, ikäänkuin odottaen ihmettä. Käveltyään hetken, jos toisenkin hän ei ollut vieläkään missään. Pelkkää katua kadun jälkeen. Ephany tarttui itseänsä käsivarrista ja hytisi hieman kylmästä. Tuuli puhalsi hieman kovempaa, ja se sai Ephanyn huulet muuttamaan väriänsä kauniin sinisiksi. Alahuuli tärisi hieman ja Ephany tunsi kylmyyden vaatteidensa sisällä. Nainen yskäisi ja jatkoi matkaansa.

Nyt Ephany olikin perillä. Hän oli saapunut temppeleille, ja ajatteli, että voisi ihan hyvin jäädä rukoilemaan hetkeksi. Rukoilla kaikille lapsille suojelusta sodassa. Ja tietenkin kaikille muillekkin. Naisen täytyisi vain kiertää ovelle. Ephany suuntasi askeleensa kohti ovea, mutta ennekuin hän oli edes sille seinälle päässyt missä oli ovi, joutui hän hyökkäyksen kohteeksi. Nainen tunsí paljaassa jalassansa villtävää kipua, mikä levisi pian koko jalkaan. Jalka kuumotti ja Ephany kirkaisi kivusta. Jalasta valui verta, paljon verta.

"Hein, päästä irti!"
Kuului huuto ja tuo lohikäärmeeksi selvinnyt hyökkääjä irroitti tottelevasiesti hampaansa Ephanyn jalasta. Ephany makasi maassa hengittäen hyvin, hyvin hiljaa. Tajun lähtö ei ollut lähellä, todellakaan. Hän yskäisi ja katsoi vertavuotavaa jalkaansa hetken, kunnes kiinnitti huomion lohikäärmeen omistajaan. Tämän pienen, mutta pippurisen otuksen omistaja oli mies, minkä Ephany oli ehkä joskus nähnyt. Hän ei ollut varma siitä. Mies oli ehkäpä nin 17-19 vuotta. Mies oli suunnilleen 165 senttiä, ei kovinkaan pitkä. Ephany olikin reilusti miestä pitempi.

Miehellä oli kastanjanruskea iho, ja siksipä Ephany veikkasi, että tämä voisi hyvin olla satyyri. Miehellä oli aika pitkät vaaleat hiukset ja taivaansiniset housut, sekä paita. Yleisesti mies näyttikin komealta. Ephany hymyili hieman kaiken kivun lomassa. Ei mikään hassumpi ilmestys. Ephanyä alkoi jälleen pyöryttää ja hän katsoi miestä avunpyytävästi, änkyttäen jotain "Apua" sanaa. Hänen jalassansa olevasta haavasta vuosi verta nyt todella runsaasti. Ephany voihkaisi ja vaipui maahan pyörtyen.

//Minäpäs nyt tänne tungen.//

Ylisuojelevaisen Heinin hampaiden uhriksi oli joutunut nuori ihmisnainen. Nainen oli melkoisen kaunis pitkine vaaleine hiuksineen ja kauniine piirteineen, se Mellerin oli myönnettävä. Hieman hämmästystä herätti naisen asu, toinen näytti selvästi soturilta. Satyyri oli kuitenkin kasvanut aasana, joten hänestä oli melko luonnotonta ajatella naista taistelemassa. Mutta suurimman osan miehen huomiosta vei naisen jalassa oleva haava, selvästikin Heinin aiheuttama. Meller avasi juuri syynsä pyydelläkseen anteeksi Heinin tekemisiä ja tarjotakseen apuaan, kun nainen pyörtyi.

Hieman huolestuneena satyyri kiiruhti kulman taakse ja sisään temppelin ovesta, toruen matkalla mukana seuraavaa Heiniä, jonka korvat painuivat luimuun ja koko olemus muuttui katuvaksi. Ei satyyri kyennyt kauaa olemaan vihainen tuolle otukselle, eihän viha muutoinkaan kuulunut hänen luonteeseensa, niinpä toruminenkin loppui melko nopeasti kun hän näki pienen otuksen katumuksen. Mies saattoi vain toivoa, että oranssi lohikäärme ottaisi opikseen.

Temppeli oli melkoisen täynnä vieriviereen aseteltuja makuusijoja ja turvaa hakeneita kaupunkilaisia. Lopulta vaaleahiuksinen kuitenkin pääsi pujottelemaan tavaroidensa luo ja otti sideharsoa, joitakin yrttejä ja muuta tarvitsemaansa, kääntyi sitten nopeasti kannoillaan ja asteli ripeästi takaisin ulkona odottavan naisen luo. Parantaja ei ollut aivan varma, oliko toinen jo tajuissaan, mutta hän päätti hoitaa ensin haavan ja alkaa sitten herättelemään toista. Miehellä ei ollut mitään desinfioivaa liuosta mukanaan, mutta hän pyyhki haavan varovaisesti puhtaaksi kankaalla ja ripotteli siihen sitten erästä yrttiä, joka pitäisi haavan puhtaana ja estäisi tulehduksia. Sitten oli vuodossa sideharso, jonka mies kietoi osaavasti haavan ympärille, juuri sopivan tiukalle.

Kun Heinin aiheuttamat haavat oli nyt hoidettu, oli vuorossa naisen herättely. Toisen ei todellakaan kannattaisi maata siinä kylmällä kiveyksellä.
"Herätkäähän nyt, hoidin haavanne. Teidän ei kannata jäädä tänne kylmään makoilemaan", satyyri sanoi naiselle ja leyhytteli tämän nenän alla eräänlaista hajusuolaa, joka usein auttoi pyörtyneiden herättelyssä. Onneksi toiselle, että tuo oli sentään lyyhistynyt temppelin katon luoman suojan alle eikä sateeseen, vaikka toinen olikin märkä jo ennestään. Muutamia hiljaisesti lausuttuja sanoja, sormien pieni liikahdus ja lämmin tuulahdus ympäröi naisen, kuivattaen nopeasti pahimman kosteuden ja pitäen toisen lämpimänä. Eipä toinen ainakaan vilustuisi, kunhan nainen nyt vielä heräisi.


//Mukavaa saada seuraa ^^//

Ephany tunsi kuinka piemys valtasi hänen mielensä kokonaan. Naisen mieleesä oli sekavia ajatuksi ja hän saattoi juuri, ja juuri tuntea kuinka joku koski hänen jalkaansa. Sen enempää ei Ephany pystynyt tuntemaan. Olihan hän pyörtynyt. Yhtäkkiä hän haistoi jotain. Hänen nenänsä nyrpistyi, ja hän tunsi lämpimän ilmavirran ympärillänsä. Nainen veti tuota hajua yhä syvemmälle nenäänsä, kunnes alkoi jo hahmotella näkymiä. Hän näki miehen edessänsä. Ephanyn näkymät huojuivat ja heiluivat. Häntä pyörytti yhä. Naisen suusta pääsi kirosana ryöppy, mitä hän hieman häpesikin. Olihan hän aasa, eivätkä aasat sentään noin usein kiroile. Ainakaan hänen mielestänsä.

Ephany painoi kädellänsä päätään ja yritti nousta ylös. Yritykseksi se jäikin. Nainen hoiperteli ilman minkään näköistä ajan tajua. Hän änkytti miehelle "Kiitos" ja lähti kävelemään muualle päin. Jalat kuitenkin pettivät alta ja hän tuupertui noin kahden metrin päähän miehestä. Häntä pyörytti yhä, ja sitä hän kirosikin yhä mielessänsä. Hän ei kaipaisi apua. Olihan hän soturitar. Ephany hengitti syvään ja alkoi valmistautua uuteen yritykseen. Hänen pitäisi päästä täältä pois. Nainen hengitti yhä syvvän ja keräsi kaikki voimansa. Hän pinnisteli minkä pystyi, mutta ei päässyt ylös. Ephany kiroili nyt ääneen etsien pako reittiä ympäriltänsä. Sen hän tarvitsisi. Vettä ripotteli naisen niskaan ja selkään tämän ollessa kontallansa maassa. Hänen hiuksensa roikkuivat märkinä, taas. Nainen tunsi kipua jalassansa. Hän yritti epätoivoiseti kontata kadulle, mutta kipu jalassa esti sitä pahasti. Nainen lyysähtikin pian maahan. Mies oli noin kolmen metrin päässä hänestä. Ephany toivoi koko sydämmestänsä, ettei mies tunnistaisi häntä, sillä se saattaisi olla hieman noloa hänelle.

Ephany pysytteli aivan hiljaa toivoen, ettei mie enään kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Oikeastaan hän toivoi, että mies menisi rukoilemaan takaisin, ja unohtaisi hänet aivan kokonaan. Tällainen ei ollut Ephanyn mieleen, ei ollenkaan. Hän yskäisi vilkuillen ympärillensä. Mies ei olisi kaukana. Hän yritti nousta pystyyn, ja jotenkin onnistui. Hän nilkutti miehen luokse ja hymyili tälle. Ensin hän pakoili tätä, ja nyt meni tämän luokse vapaa ehtoisesti. Olisiko hän ehkä tulossa hulluksi??

Kun nainen lopulta heräili ja hänen silmänsä aukesivat, nousi Mellerin kasvoille ystävällisen ilahtunut hymy, joka kääntyi hieman hämmästyneeseen suuntaan kirousryöpyn purkautuessa heräilevän soturittaren suusta. Tuollaista kielenkäyttöä satyyri ei ollut osannut odottaa naisen suusta, vaikka tuo kuinka soturi olikin. Naisen ylösnousuyrityksiä mies katsoi hieman huolestuneena, toinen ei kyllä vieläkään ollut hyvässä kunnossa.
"Eihän tuo nyt mitään, olkaa nyt vain varovainen", Meller kehotti naista, huolestuneisuus äänessään ja seurasi katseellaan tuon huteroa menoa, joka pian päättyi kaatumiseen, liikeen jatkuessa nyt konttaamisena. Satyyri otti muutaman askeleen lähemmäs naista, haluten auttaa tuota varsinkin kun neito lyyhistyi taas maahan. Heinkin oli nyt huolestunut ja se pyöri miehen jaloissa, yhä häpeissään saamiensa torujen vuoksi.

Mutta ennen kuin Meller ehti naisen luo, oli tuo taas ponnistautunut pystyyn ja käveli nyt hymyillen satyyrin luo, vaikka äsken olikin yrittänyt mennä pois. Nuorukaisen täytyi myöntää itselleen, ettei oikein ymmärtänyt tätä soturitarta. Mutta se ei nyt ollut hänen päällimmäinen huolensa, se oli tuon naisen jalka, jonka Hein oli raadellut melkoisen pahasti kun haava aiheutti vaaleahiuksiselle neidolle noin paljon vaikeuksia.
"Teidän ei kannata yrittää rasittaa jalkaanne tarpeettomasti. Antakaahan kun autan teidät tuonne sisälle lepäämään hetkeksi ja hankin teille jonkinlaisen kävelykepin. Jos vain maltatte lepuuttaa jalkaanne, se tulee kyllä paranemaan ainakin lähes entisen veroiseksi", nuorukainen sanoi hieman lohduttavasti ja tarjosi käsivartensa toisen tueksi, lähtien sitten rauhallisesti kävelemään takaisin temppeliin, tarkoituksenaan johdattaa nainen jonnekin sinne istumaan.

"Saisinko kenties tietää nimenne?" mies kysäisi, hän halusi yleensä tietää kaikkien tapaamiensa ja auttamiensa nimet, ihan jo senkin vuoksi että toista voisi kutsua kohteliaasti nimeltä. Meller oli kuitenin saanut kunnon aateliskasvatuksen, vaikka yleensä hän ei käyttäytynyt sentään kaikkien etiketin vaatimusten mukaisesti. Sellainen käytös vain hämmensi useimpia ihmisiä, jotka eivät olleet moisia tapoja oppineet. Mutta jos nuorukainen halusi, osasi hän olla aatelispiireissä kuin kotonaan.

Hein lähestyi naista katuvaisen näköisenä, korvat luimussa ja häntä ja siivet maassa. Oranssi otus oli kuitenkin varuillaan, toisin kuin isäntänsä se ymmärsi että kaikki eivät välttämättä olleet ystävällisiä, tuo vieras nainenkin saattaisi kostaa lohikäärmeen aiheuttamat vahingot. Mutta koska Meller näytti pitävän naisesta, halusi Heinkin pyytää tekoaan anteeksi omalla tavallaan. Siksi se nyt luimisteli soturittaren jaloissa, varoen kuitenkin, ettei ollut tiellä.

Ephany tuijotti tuota miestä yhä avunpyytävästi silmiin tämän ennättäessä vastaamaan jotakin. "Teidän ei kannata yrittää rasittaa jalkaanne tarpeettomasti. Antakaahan kun autan teidät tuonne sisälle lepäämään hetkeksi ja hankin teille jonkinlaisen kävelykepin. Jos vain maltatte lepuuttaa jalkaanne, se tulee kyllä paranemaan ainakin lähes entisen veroiseksi" Tuo mies sanoi ja katsahti häneen. he lähtivät kulkemaan temppelin ovelle päin. "Saisinko kenties tietää nimenne?" Mies yhtäkkiä kysyi. Ephany katsahti tuota miestä kummastuneena, miettien miksi tuo hänen nimensä haluaisi tietää. Hän hengitti hieman keräten voimia vastaamiseen. "Minun nimeni? " Hän aloitti rahisevalla äänellä. " Se on Ephany. Ephany-Cassie Sanda Moníka-Jéannentytär. Eikä siitä sitten sen enempää. " Hän sanoi ja hengitti hieman tarttuen miehen käsipuoleen pysyäkseen paremmin pystyssä.

Ephanystä tuntui siltä, kuin tuo lohikäärmeen purema olisi vienyt kaikki voimat häneltä. Vaikkei se niin ollut. Nyt hän tunsi kuinka tuo lohikäärme vielä kehtasikin pyöriä hänen jaloissansa, mutta tällä kertaa hieman katuvaisena. Ephanyn suu kääntyi vienoon hymyyn ja hän käänsi katseensa tuohon mieheen. Tuuli puhalsi Ephanyn hiukset tämän naamalle ja hän rupesi vaivautuneena repimään hiuksiaan taakse. Tyttö huokaisi huomattuaan tuon yrityksen jäävän toivottomaksi. Hän katsahti mieheen nolona ja toivoi että, he voisivat nyt lähteä kävelemään jo kohti temppelin ovea.

Sumua oli ilmestynyt ilmaan sillä aikaa kun Ephany oli harhaillut pitkin maita ja mantuja. Tyttö vilkaisi ympärillensä jähmettyen yhtäkkiä paikoillensa. Hän irroitti kätensä miehen kädestä ja otti miekkansa katsellen ympärille. Heidän seurassansa oli selvästikkin joku. "Shh.." Hän sanoi ja laittoi etusormen huuliensa eteen. Tarkoittaen, että miehen pitäisi olla hiljaa. Ephany asteli eteenpäin katsellen pimeyteen. Näytti siltä, ettei tuo jalka vaivannut häntä nyt ollenkaan kun hän huomasi jotakin epäilyttävää. Tyttö asteli yhä eteenpäin, katsomatta taakseen. Oli hieman vaikeaa erottaa jotakin kun sumu oli niin paksu juuri tällä hetkellä. Ephany kuuli yhtäkkiä viuhahduksen ilmassa ja hän painui automaattisesti maahan, kun nuoli lennähti hänen ylitsensä. Tyttö hengitti syvään ja kääntyi ympäri miehen puoleen huolestuneen näköisenä. "Oletteko te kunnossa?" Hän kysyi ja katsahti mieheen. Ennenkuin Ephany ehti muuta tehdä, lennähti taas nuoli ilmassa. Hän väisti sen voltilla, mutta tunsi samassa kipua jalassansa. Tyttö oli unohtanut kokonan tuon kipeän jalan. Hän kirosi ja katsahti mieheen.

//Sori sekavaa O.o //

"Minun nimeni?" nainen sanoi kysyvästi Mellerin kysyttyä hänen nimeään heidän lähdettyään kävelemnään temppelin ovea kohden. Meller nyökkäsi ja pian nainen esittäytyikin.
"Se on Ephany. Ephany-Cassie Sanda Moníka-Jéannentytär. Eikä siitä sitten sen enempää", nainen esitteli itsensä ja tarttui samalla satyyrin tueksi tarjoamaan käsivarteen.
”Minä olen Meller-Nidon Urdon Bara-Feldininpoika, Meller riittää. Ammatiltani parantaja”, vaaleahiuksinen mies esittäytyi vuorostaan, vaikkei toinen hänen nimeään kysynytkään. Kävely sujui melko hitaasti, Meller ei halunnut ottaa sitä riskiä, että pakottaisi toisen kulkemaan liian nopeasti loukkaantuneen jalkansa kanssa. Ephanyn pitäisi tosiaankin malttaa nyt antaa jalkansa levätä.

Äsken maata kastellut sade oli jättänyt jälkeensä nopeasti tihenevän sumun, joka hämärsi näkyvyyden. Onneksi täällä nyt sen verran näki, että tiesi minne oli menossa. Eikä temppelin ovea olisi kovin vaikeaa löytää, kunhan vain seuraisi heidän vieressään kohoavaa seinää. Kävellessään Meller loi useita huolehtivia katseita vieressään kulkevaan naiseen, valmiina auttamaan jos toinen vaikka kompastuisi tai tuntisi yhä heikotusta. Lempeä katse tarkkaili myös Heiniä, joka saatuaan Ephanylta pienen hymyn oli tulkinnut sen anteeksiannoksi. Nyt pieni otus vaikutti taas iloiselta ja terhakalta ja se kuljeskeli ympäriinsä, pysytellen kuitenkin jatkuvasti kaksijalkaisten lähettyvillä.

Ephanyn äkkiä jähmettyessä satyyrikin pysähtyi, luoden naiseen kysyvän katseen. Mitään hän ei kuitenkaan sanonut, olihan Ephany sihinällään kehottanut olemaan hiljaa. Ja äkkiä nainen ei ollutkaan siinä hänen vieressään ja jokin suhahti aivan miehen editse. Kesti hetken, ennen kuin Meller tajusi kyseessä olevan nuolen, jonka Ephany oli nopeasti väistänyt. Nyt nuoli törrötti temppelin seinästä sulat väristen. Hämmästyneenä Meller tuijotti sitä hetken, kuka nyt heitä haluaisi ampua?
"Oletteko te kunnossa?" kuului Ephanyn kysymys.
”Olen, se meni ohi”, nuorukainen vastasi, selvää hämmennystä äänessään. Hän ei ollut todellakaan tottunut olemaan hyökkäyksen kohteena. Ja sitten vielä toinen nuoli, Ephanyyn tähdätty, jonka neito väisti taitavalla voltilla. Mellerin oli pakko ihailla tuota notkeaa liikettä, mutta jalalle se ei kyllä varmasti tehnyt yhtään hyvää.
”Yrittäkäähän nyt varoa tuota jalkaanne”, satyyri sanoi naiselle lempeän nuhtelevalla äänellä.

Meller yritti tähyillä jousiampujaa sumun kätköistä, mutta eihän siitä mitään tullut. Satyyrilla oli kuitenkin ässä hihassaan. Jälleen joitakin hiljaisesti lausuttuja sanoja, sormet punoivat ilmaan kuviota ja tuulenhenkäys hajotti sumun hetkeksi. Ainahan tällaiset temput verottivat voimia, mutta pitkällisen harjoituksen ansiosta tämä ei ollut Mellerille vielä mitenkään kuluttavaa. Näkyvyyden nyt palatessa nuorukainen etsi jousiampujan silmiinsä ja näkikin tuon sitten läheisen talon katolla. Mutta eniten häntä hämmästytti Hein. Pieni lohikäärme oli heti vaaran havaittuaan lähtenyt etsimään sen aiheuttajaa ja oli nyt pureutunut tiukasti tummiin vaatteisiin kietoutuneen jousiampujan käteen.

Satyyrin kasvoille nousi hieman huolestunut ilme tuota näkyä katsoessaan. Miesparka, joka sai nyt kärsiä Heinin terävistä hampaista. Meller tosiaankin luotti ihmisten hyvyyteen niin paljon, ettei edes osannut pelätä jousiampujaa. Tuolla täytyi varmasti olla jokin syy, joka oli hänet pakottanut kohottamaan aseensa toista kaupunkilaista vastaan, tuskin hän sitä aivan vapaasta tahdostaan oli tehnyt. Kukaan tuskin halusi vapaaehtoisesti sotaan, kenties vain velvollisuus oli saanut hänet ryhtymään moiseen.
”Hein, päästä toki irti hänestä! Hoi mies, oletteko kunnossa?” Meller korotti äänensä kantamaan vastapäiselle katolle. Jousiampujan kasvoilla saattoi nähdä hämmästyneen ilmeen, tuollaisia sanoja hän oli varmaan viimeiseksi odottanut. Mutta Hein ei nyt suostunut päästämään irti miehen kädestä, vaikka Meller käskikin. Jousiampuja oli aivan varmasti uhannut satyyrin henkeä ja lohikäärme aikoi puolustaa nuorukaista, tajusi tuo sitten olevansa vaarassa tai ei.


//Ei ollu yhtään sekavaa minusta ^^//

”Olen, se meni ohi” Se oli helpottavaa kuulla. Ephany huokaisi ja katsahti satyyriin. "Seuraava voi osua. Ole varovainen."
Hän sanoi ja nilkutti hieman kauemmaksi miehestä. Jalkaa kirveli hieman, mutta tyttö toivoi sen menevän ohitse. Aikahan haavat parantaa, vai eikö? ”Yrittäkäähän nyt varoa tuota jalkaanne” Mies vielä lisäsi. Ephany vilkaisi tätä, ja loi kasvoillensa pienen hymyn tapaisen.
Hän oli varma, että pystyisi kyllä huolehtimaan itsestään. Tai ainakin tähän asti oli pystynyt. "Minä pärjään kyllä, ja niin pärjää jalkanikin. Teidän tässä pitäisi olla varovainen." Tyttö sanoi ja hymähti jälleen. Hänkun ei ollut tottunut saamaan neuvoja tuntemattomilta, mutta kerta se ensimmäinenkin.

Ephany kuuli kuinka tuo satyyri, joka oli esittäytynyt Melleriksi sanoi jotakin. Hän meinasi jo sanoa 'mitä', mutta ymmärsi, että mies teki jotakin loitsun tyyppisiä asioita. Yhtäkkiä sumuverho alkoi ikäänkuin haihtua, tai ainakin kadota hetkeksi. Ephany kohautti kulmiaan ihmeissään ja huokaisi. Niimpä niin- mieshän oli satyyri. Eli se ei ollut mikään ihmekkään. Ephany astui lähemmäs tätä tähyillen sumun keskelle. Hän näkikin kuin näkikin miehen. Tämä oli läheisen talon katolla, mutta jotakin ylimääräistä näytti roikkuvan tämän kädessä. Ephany tirskahti. Se oli se sama lohikäärme, mikä oli purrut häntä jalkaan. Ja nyt se oli selvästikkin saanut taas ylitsesuojelemis puuskan. Hauskaa. Ephany vilkaisi Melleriä. Tämä ei näyttänyt ainakaan miltään maailman iloisimmalta. Enneminkin Ephany saattoi kuvitella tämän ilmeen huolestuneeksi. Mutta koska mies oli tämän edessä, katsellen tuota jousiampujaa, ei Ephany pystynyt näkemään tämän kasvoja. Meller katseli vieläkin tuota miestä, Ephanyn tirskuvan hieman vieressä.

Ephany vilkaisi tuota miestä katolla ja veti miekkansa huotrasta. se kimalteli hieman kuun valosta, vaikkei valoa paljon näkynytkään. Naisen silmät vilahtelivat miekassa ja hän suuntasi sen eteensä hymillen. ”Hein, päästä toki irti hänestä! Hoi mies, oletteko kunnossa?” Meller huusi miehelle. Jousiampuja katseli heitä hetken ja rupesi sitten ravistelemaan kättään siinä toivossa, että saisi tuon lohikäärmeen irti kädestään. Ephany naurahti hieman. "Se ei aijo päästää irti." Hän huusi jousiampujalle. "Meller, odota täällä, käyn sanomassa tuolle tyypille pari hyvin valittua sanaa." Ephany sanoi kääntyen mieheen päin. Odottamatta vastausta hän lähti jo nilkuttamaan kohti portaita, mitkä veivät talon katolle. Niitä pitkin olisi helppoa kiivetä sinne. Ja eikun matkaan.

Hän tarttui ensimmäiseen portaaseen/Mikä se nyt olikaan juttuun ja ennekuin huomasikaan oli jo viimeisellä. Tyttö kampesi itsensä ylös heilutellen miekkaa. Hän näki jousiampujan silmistä kauhun, mutta myös sen, että tämä oli valmiina taistelemaan. Ephany tirskui vieläkin tuota kädessä roikkuvaa lohikäärmettä. "Usko jo. Se ei aijo irroittaa." Ephany sanoi jousiampujalle ja lähti astelemaan tätä kohti. Tuon miehen kasvoilta loisti se, että tämä pelkäsi. Ephany naurahti oma hyväisesti ja kääntyi katsomaan maahan. "Meller oletko sinä siellä? " Hän huusi voitonriemuisesti. "Odota vielä hetki ei tämän kanssa mene enään kauan!" Hän vielä lisäsi hymyillen ja lähti taas tuota salaperäistä miestä kohti. Tämä saisi kohta surmansa.

Ephany vilkaisi sivusilmällänsä lohikäärmettä. Se alkoi jo irroittaa miehen kädestä ja pian näyttikin siltä, että sen hampaat irtosivat. Tuo pieni otus putosi katolle, ja mönki syrjään. Se näytti ymmärtävän, että Ephany voisi nyt hoitaa tästä loput. Ephany siirsi oikean valkansa eteen ja oli valmiina iskemään. Tyttö huokaisi ja torjui miehen alkeellisen potkun helposti. Jousiampujan silmistä näkyi pelko yhä, mutta myös jokin salaperäisyys. Yhtäkkiä tuo mies teki arvaamattoman liikkeen. Tämän kädet nappasivat salamannopeasti nuolen kotelosta, ja tämä ampui tämän Melleriä päin. Ephany pelästyi ja käänsi katseensa Mellerin suuntaan. "Oletko sinä kunnossa?" Hän kysyi ja tunsi samassa iskun selässänsä. Tuo jousiampuja oli päässyt yllättämään, ja pahasti.

//Lyhyt.//

"Seuraava voi osua. Ole varovainen", Ephany sanoi ja Meller nyökkäsi, kenties aivan hitusen kalvenneena ruskean ihonsa alla. Nuoli oli kieltämättä pelästyttänyt hänet, hän ei todellakaan ollut tottunut olemaan maalitauluna. Eihän satyyri koskaan ollut oppinut hitustakaan taistelemisesta, vaikka nyt sellaiset opit olisivat varmasti auttaneet.

Mutta, luonnollisesti, Meller huolehti aina enemmän muista kuin itsestään, niinpä hän kehotti naista varomaan jalkaansa.
"Minä pärjään kyllä, ja niin pärjää jalkanikin. Teidän tässä pitäisi olla varovainen", soturineito sanoi hymähtäen. Satyyri nyökkäsi hieman hymyillen, vaikka hänen mielestään varovaisuus oli kuitenkin naiselle aiheellisempaa. Nuorukainen oli kuitenkin saanut tyypillisen aateliskasvatuksen, joka saneli muun muassa sen, että miehen tehtäviin kuului pitää huolta naisista eikä toisin päin. Ja vaikkei Meller ollutkaan mikään miekkasankari tai muutoin perinteinen mies, tahtoi hänkin kuitenkin noudattaa tuota periaatetta parhaansa mukaan.

Koska jousiampujaa ei sumun vuoksi kyennyt havaitsemaan, loi satyyri tuulenpuuskan, joka pyyhkäisi harmaan vaipan hetkeksi syrjään. Esiin paljastuivat läheisellä katolla seisova jousiampuja ja tuon käteen tarttunut Hein, minkä näkeminen sai Mellerin hieman huolestuneeksi kummankin puolesta. Läheltään, Ephanyn suunnalta, mies oli kuitenkin kuulevinaan nauruntirskettä. Sitä hän ei voinut ymmärtää, mitä huvittavaa oikein oli kärsivässä miehessä? Satyyri ainakin tunsi vain puhdasta huolta, vaikka mies olikin yrittänyt ampua häntä jousellaan. Siksi hän kysyikin toisen vointia, mutta siihen tuntematon ei vastannut mitään.

Sen sijaan mies ravisteli kättään, saadakseen Heinin irrottamaan otteensa.
"Se ei aijo päästää irti", Ephany huudahti miehelle, eikä Hein tosiaankaan aikonut. Sitkeästi pieni lohikäärme puri teräviä hampaitaan miehen käteen.
"Meller, odota täällä, käyn sanomassa tuolle tyypille pari hyvin valittua sanaa", soturineito sanoi Mellerille ja lähtikin samassa kulkemaan kohti läheistä taloa ja sen katolla odottavaa miestä. Satyyri ynähti jotain myöntävää vastaukseksi, tietämättä oikein mitä hänen itsensä pitäisi tehdä.

"Usko jo. Se ei aijo irroittaa", Meller kuuli Ephanyn sanovan jousiampujalle päästyään ylös. Nuorukainen oli nyt saanut miettiä hetken ja hän päätti seurata Ephanya, koska hän oli huolissaan kaikista kolmesta, jotka seisoivat katolla. Kunpa tämä vain ei menisi väkivaltaiseksi, sitä oli tässä kaupungissa muutenkin jo aivan liikaa.

Meller ehti kuitenkin vain talon juurelle, kun Hein irrotti otteensa jousimiehestä ja hypähti hetken kuluttua alas satyyrin luo. Toisin kuin nuorukainen, lohikäärme oli valmis jättämään jousiampujan Ephanyn hoidettavaksi. Vaikkei satyyri itse osannutkaan pitää miestä uhkana, pienellä otuksella oli asiasta omat mielipiteensä. Vaaleahiuksinen nuorukainen tarkasti Heinin kunnon, katsellen kuitenkin samalla jatkuvasti katon tapahtumia.

Äkkiä ylhäältä lensi nuoli, valitettavan hyvällä tähtäyksellä tällä kertaa. Kärki upposi sisään Mellerin käsivarresta ja sai satyyrin älähtäen pudottamaan Heinin sylistään. Hampaat puristuivat yhteen ja kyyneleet nousivat harmaisiin silmiin. Meller ei ollut koskaan ennen haavoittunut, viaton, ystävällinen Meller. Hän ei ollut koskaan uskonut, että joku voisi tahallaan häntä vahingoittaa, eivät ihmiset olleet sellaisia, eiväthän?

"Oletko sinä kunnossa?" Meller kuuli Ephanyn kysymyksen, mutta samassa jousiampuja iski soturineitoa. Huolestunut satyyri lähti samassa kapuamaan katolle, unohtaen melkein vertavuotavan haavansa. Terve käsi puristui haavan ympärille ja nuorukainen yritti parhaansa mukaan unohtaa kivun, vaikkei voinutkaan estää silmiään vettymästä. Eikä hän oikeastaan halunnutkaan, hänen mielestään oli aivan oikein itkeä, jos itketti. Ei sellainen ollut mikään heikkouden merkki.

"Sattuuko sinuun?" Meller kysyi Ephanyltä huolestuneena. Vieressä jousimies naureskeli heille melko ilkeän kuuloisesti, pidellen kuitenkin hänkin kättään, johon Hein oli pureutunut.
"Hyvä mies, mikä teidät on oikein saanut tähän? Mikä saa teidät tekemään jotain tällaista, uhkaamaan toista elävää olentoa? Elämä on kovin arvokas, sitä ei pitäisi käsitellä varomattomasti. Kai te sentään ymmärrätte, kuinka vaarallinen aseenne on. Ja jokaisen sydämessä ääni kertoo, milloin tekee väärin, kuinka on mahdollista, että olette kadottaneet tuon äänen", Meller sanoi jousiampujalle hiljaa, surumielisellä äänellä. Hän ei suinkaan ollut surullinen itsensä vuoksi, hän oli surullinen tuon miehen vuoksi. Kuinka toinen olikaan hairahtunut. Mies kuunteli satyyrin puheita selvästi hämmentyneenä, hän ei varmastikaan ollut odottanut moista.

"Te ette varmasti tahdo todella tehdä tätä, tiedän sen", Meller sanoi, kovin pahoittelevan kuuloisena. Hän todellakin oli surullinen tuon miehen puolesta, oli varmasti kamalaa joutua tekemään moista. Jousiampuja ei vieläkään osannut reagoida, hän vain tuijotti tuota satyyria melkein kuin mielenvikaista.
"tulkaahan mukaani niin sidon tuon Heinin aiheuttaman haavan kädessänne", nuorukainen sanoi ystävällisesti hymyillen.
"Minä en teidän hoitojanne tarvitse", jousiampuja murahti, tyrkkäisi aivan lähelleen tulleen Mellerin kauemmas ja lähti juoksemaan paikalta. Hän ei luottanut miekkaa kantavaan naiseen eikä varsinkaan tuohon outoja puhuvaan mieheen.

Meller oli aidosti surullinen miehen lähtiessä, kuinka kukaan voisi olla noin julma? Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään tuon pysäyttämiseksi, valinta oli miehen oma.
"Tarvitsetko apua, että pääsemme takaisin temppelille", nuorukainen kysyi sitten Ephanyltä, huolehtimatta vieläkään omasta haavastaan, vaikka se saikin kyllä jonkinmoisen irvistyksen hänen kasvoilleen.


//Tää kyllä vähän venähti... ^^'' Mutta siun pelaus ei kyllä oo lyhyttä nähnykään : D//

Ephany tunsi paiskautuvansa maahan. Hän ei pystynyt liikuttamaan itseään vähään aikaan, mutta kuuli silti Mellerin äänen. "Sattuuko sinuun?" Tämä kysyi hyvin huolestuneena. "En tiedä oikein." Ephany rääkäisi hiljaa. Tuo ilkeä jousiampuja nauroi vieressä. Ephanyn suu puristui viiruksi ja hän kirosi mielessänsä tätä typerystä. Hyökätä nyt heidän kimppuun kaikista Valhallan olennoista. Miksi juuri he. Eihän Ephany edes tuntenut koko miestä, mutta tunsiko Meller tämän?

"Hyvä mies, mikä teidät on oikein saanut tähän? Mikä saa teidät tekemään jotain tällaista, uhkaamaan toista elävää olentoa? Elämä on kovin arvokas, sitä ei pitäisi käsitellä varomattomasti. Kai te sentään ymmärrätte, kuinka vaarallinen aseenne on. Ja jokaisen sydämessä ääni kertoo, milloin tekee väärin, kuinka on mahdollista, että olette kadottaneet tuon äänen" Meller sanoi surulisena. Ephany tunsi kuinka hänen poskellensa valui kyynel. Kuinka kauniisti tuo mies puhuikaan. Ephany huokaisi itkien ja kääntyi katsomaan Jousiampujaa tämä näytti ilkeältä, mutta samaan aikaan hyvin hämmentyneeltä.

"Te ette varmasti tahdo todella tehdä tätä, tiedän sen", Meller sanoi taas. "Kyllä hän tahtoo." Ephany kuiskasi lähes olemattomasti. Tuo mies oli hirviö. "Tulkaahan mukaani niin sidon tuon Heinin aiheuttaman haavan kädessänne", Meller jatkoi iloisesti, ja ystävällisenä. Ephany huokaisi päätänsä pyöritellen. Tarjota nyt apua viholliselle. "Minä en teidän hoitojanne tarvitse", Mies sanoi ja lähti paikalta. 'Ja näin tuo vihollinen karkaa. Piru, miksei Meller tehnyt mitään?' Ephany ajatteli vihaisena. Nyt Meller kääntyi taas hänen puoleensa. Ensimmäistä kertaa Ephany näki miehen kädessä haavan. Tähän olikin osunut.

"Tarvitsetko apua, että pääsemme takaisin temppelille", Meller kysäisi huolestuneena. Ephany lähti nousemaan vaivalloisesti ylös. "Meller, olen soturi ja uskon kyllä pärjääväni. Pääsen helposti alas voltilla. Tavatkaamme tuolla alhaalla, niin autan sinut sitten sisään Temppeliin. meidän molempien haavat näyttävät tarvitsevan hoitoa." Ephany sanoi ystävällisesti ja lähti nousemaan ylös. Niustuaan hän vielä vilkaisi Melleriin. "Tavataan alhaalla." Hän sanoi ja vilkutti. Sitten tyttö hyppäsi alas hymyillen. matkalla hän teki muutaman voltin, ja taitavasti hän olikin jo maassa.

Ephany näki miehen tulevan alas katolta. "Tule mennään." Hän kuiskasi hiljaa. "Pääsetkö sinä?"
Hän vielä kysäisi huolestuneena..

//Sori autohitti ja lyhyys.//

"Meller, olen soturi ja uskon kyllä pärjääväni. Pääsen helposti alas voltilla. Tavatkaamme tuolla alhaalla, niin autan sinut sitten sisään Temppeliin. Meidän molempien haavat näyttävät tarvitsevan hoitoa", Ephany vastasi Mellerin kysyttyä, tarvitsisiko nainen kenties apua. Satyyri nyökkäsi, mutta huolestunut ilme ei kaikonnut mihinkään hänen kasvoiltaan. Hein oli hyökännyt naisen jalkaan ja jousimies oli lyönyt soturitarta, siinä oli jo riittämiin syytä toimia varovaisesti. Kuin myös olkapäästä törröttävässä nuolessa, mutta sitähän Meller ei ajatellut.
"Tavataan alhaalla", Ephany sanoi ylös noustuaan ja hyppäsi alas, parantajan katsellessa suoritusta ihaillen. Harva pystyisi moiseen edes täydessä kunnossaan, saati sitten vahingoittuneena.

Meller itse laskeutui alas huomattavasti rauhallisemmin, varsinkin koska tikapuita oli vaikea kulkea vain yhden käden varassa. Lisäksi kämmeneen haavasta tarttunut veri liukasti otetta ja hankaloitti kapuamista entisestään. Lopulta satyyri kuitenkin pääsi alas ja Hein ryntäsi heti selvästi huolestuneena hyörimään hänen jalkoihinsa.
"Älähän nyt huoli Hein, olen ihan kunnossa", nuorukainen sanoi hiljaa lohikäärmeelle, vaikka parantajana tiesi kyllä tarkkaan vointinsa. Kyllä hän varmasti tulisi parantumaan, mutta aivan kunnossa hän ei tosiaankaan ollut.

"Tule mennään", Ephany kuiskasi hiljaa ja Meller nyökkäsi jälleen, puristaen taas haavaa toisella kädellään. Huono tuuri, että nuoli oli osunut oikeaan käteen, jota hän yleensä käytti. Ja erittäin huono tuuri, että nuoli oli ylipäätään osunut häneen, satyyri oli aivan varma että miehen oli ollut tarkoitus vain pelotella. Kuka nyt tahallaan vahingoittaisi muita? Sodastakin huolimatta nuorukainen oli säilyttänyt viattoman asenteensa ja luulonsa siitä, että kaikki olivat yhtä ystävällisiä ja auttavaisia kuin hän itse.

"Pääsetkö sinä?" soturitar kysyi huolestuneena.
"Toki, eihän tämä kävelyä haittaa", Meller sanoi mahdollisimman iloisesti ja lähti kävelemään takaisin temppeleille, kivun tykyttäessä olkavarressa sydämenlyöntien tahtiin. Ilme oli vääntyneenä irvistykseen, kipu ei todellakaan ollut jotain sellaista, johon nuori satyyri olisi tottunut. Hein juoksenteli nuorukaisen ja soturittaren ympärillä kuin jokin laumaansa paimentava lammaskoira, se aikoi selvästi pitää huolen siitä, ettei kummallekaan enää sattuisi mitään. Pieni hymynkare käväisi välillä Mellerin kasvoilla hänen seuraillessa oranssin otuksen touhuilua.

Temppeleille paenneiden aasojen katseet kääntyivät selvästi pelokkaina Melleriin ja Ephanyyn heidän astuessaan sisään. Jälleen lisää haavoittuneita.
"Mitä teille tapahtui?" joku satyyrille tuntematon mies tuli kysymään. Jyhkeän kokoinen ja haarniskoitu mies oli selvästi soturi ja halusi jo ammattinsa vuoksi saada selville, missä kaksikon kimppuun oli oikein käyty.
"Jonkun miehen nuolet lensivät vähän harhaan", nuorukainen selitti asian kuten sen itse näki ja jatkoi matkaansa yrttiensä ja muiden tarvikkeidensa luo, välittämättä soturimiehen kummaksuvista katseista.


//Tuokaan ei ollut ollenkaan lyhyt, älä suotta anteeksi pyytele ^__^ eikä tuollainen ihan minimaalinen hitti minua haittaa ^^
toivottavasti tää nyt ei jääny kovin huonoon kohtaan ^^''//