Suolaiset kyyneleet

Alkukesä tai keskikesä. Kuka siitäkään määräsi? Ilma oli lämmin, aurinko paistoi ja linnut lauloivat iloisesti. Luulisi, että olisi ollut keskikesä, mutta kuitenkin oli vain alkukesä.
Tori-Katu vilisi ihmisiä. Niin aikuisia kuin lapsiakin. Labell-Inao Unual Bell Jyran-Tarolintytärkin oli heidän keskuudessaan. Kerman värisessä mekossaan sinisilmäinen, vaaleahiuksinen tyttö asteli kadulla. Osa tunnistikin hänet ja tervehti hymyillen. Lab hymyili heille väkinäisesti takaisin ja nyökkäsi päätään tervehtien.
Hänen pitkät hiuksensa olivat kahdella palmikolla, eivätkä ne tarttuneet lämpimään kesätuuleen hulmuamaan, kuten olisivat aukinaisena tehneet. Lab asteli kiireisin askelin ja väisteli vastaantulevia ihmisiä. Joihinkin hän törmäsi ja sai vihaisia katseita peräänsä.
"Anteeksi", Lab mutisi peräänsä ja keskittyi vain väistämään seuraavaa vastaantulijaa. Hänen vauhtinsa kiihtyi kiihtymistään. Jalat astuivat mekon helmalle vauhdin yhä kiihtyessä ja Lab kokosi helmojaan käsiinsä. Lab törmäsi vauhdilla tanakkaan mieheen ja pyörähti iskusta ympäri. Mies jatkoi kiroillen matkaansa.

"Anteeksi!" tyttö huusi hänen peräänsä ja pyörähti takaisin ympäri astuen taas mekkonsa helmoille. Helma ei kuitenkaan antanut periksi. vaan sillä oli kaksi vaihtoehtoa, joko revetä, tai heittää Lab nurin. Se valitsi jälkimmäisen.
Lab lensi naamalleen tielle. Onneksi oli kuiva kesäpäivä, eikä mekko likaantunut paljoa. Vaikka eihän Lab välittänyt, mutta hänen äitinsä ja isänsä välittivät hänenkin puolesta. He pitivät huolen, että Lab oli aina siistin näköinen, minne ikinä hän menikin. Lab ei välittänyt. Hänestä ei ollut noloa maata siinä maassa. Eikä hän tuntenut häpeää siitä, että kuului korkeimpiin aatelisiin ja likasi mekkonsa maan hiekalla. Lab ei jaksanut välittää nyt yhtään mistään, vaan hän nousi istumaan tielle ja puhkesi kyyneliin.
Onnekseen hän istui tien vieressä, myyntikojujen välissä, eikä kovinkaan moni kiinnittänyt häneen huomiota. Lab antoi periksi tunteilleen ja antoi surullisten kyynelten valua. Hän istui tien reunalla, kiersi kätensä polviensa ympärille ja itki välittämättä muista kulkijoista. Silti hänen korvansa kuuntelivat koko ajan lähiympäristöä. Hän osasi yhä olla varuillaan, vaikka olikin murtunut.

//Jjuu. Eli mukaan saa.. tai oikeastaan.. mukaan on pakko tulla.//

Gabrielle hyppeli iloisena hyvästä säästä. Kadulla kulki niin paljon väkeä, että hyvä jos mahtui kulkemaan. Keisäinen tunnelma oli saanut väkijoukon haltuun, ja Gabrielle aikoi myöhemmin esitellä uuden tanssinsa koko kansalle.
Neito hyppi ja kiiruhti ihmisten välissä, joskus ihmiset loivat outoja katseita häneen. Punaiset hiukset vain hulmusivat, kuin valtava liekkimeri.

Erään kojun kohdalla Gabrielle pysähtyi. Kojussa myytiin herkullisia leivonnaisia ja vieläpä kohtuuhintaan. Haltia osti yhden leivoksen ja sujautti rahan myyjälle. Samassa nainen olikin jo hävinnyt suureen joukkioon kadulla. Myyjä laski rahat, niitä ei ollut aivan tarpeeksi, muttei jaksanut välittää asiasta. Mitä nyt yhdestä leivonnaisesta. Ja olihan siinä rahaa aivan riittämiin.

Gabrielle vilkuili taakseen, mutta kauppias ei lähtenyt hänen peräänsä. Haltia heläytti kauniina kumpuavan naurun ja ihmiset kääntyilivät katsomaan häntä. Mutta ei se mitään.
Gabrielle jatkoi kiertelyään, tälläkertaa mutustellen leivostaan.
Samassa hän huomasi nuoren neidon, ihmistytön. Tyttö istui ja itki. Voi ressukka.
Haltia astui lähemmäs neitoa, mutta huomasi vasta sitten, että toinen oli selvästi aasa. Miten minua säälittääkin tuo tyttö. Mutta hän näyttää aivan aasalta, minä olen sentään vaani. Mutta..."
Gabrielle astui varoen lähemmäs tyttöä. "Hei tyttö! Mitä sinä siinä itket?", hän sanoi niin ystävällisesti kuin vain osasi.
Toinen saattaisi suuttua, sillä mistäs hän tiesi, miten aateliasia puhuteltaisiin. Gabrielle siirtyi hieman syrjempään, sillä jos katujoukossa joku näkisi hänet tuon seurassa... Gabrielle jäi odottamaan yhä itkevän tytön vastausta.

Torikadulla oli tavanomaista enemmän väkeä. Aurinkoinen kaunis sää oli saannut väen liikkeelle tuhlaamaan rahojaan. Tuo päivä olisi ollut erinomainen tienata rahaa, mutta sitä hän ei tarvinut. Edelliset päivät olivat olleet tuottoisia. Nyt hänellä oli lepopäivä.

Leipurin kojun eteen oli kerääntynyt väkeä. Eräs haltianainen lähti juuri leivoksensa kanssa, odottamatta, että myyjä laski rahat. Pitkään mies rahoja laskeskeli, ennen kuin päätyi mitä ilmeisemmin siihen tulokseen, että niitä oli liian vähän. Synkkä ilme kasvoillaan tämä vilkaisi suuntaan minne haltianainen oli kadonnut, mutta tästä ei näkynyt enää jälkeäkään. Myyjä päätti luovuttaa ja siirtyi seuraavan asiakkaan ostoksiin. Tällä kertaa hän ei antanut leivosta, ennen kuin pätyi tulokseen, että rahat riittivät. Sigmund hymähti. Hän oli juuri nähnyt arkipäiväisen näytöksen siitä, miten näpistys tapahtuu. Naiset olivat ovelia. Hän lähti tarkoituksetta kulkemaan siihen suuntaan mihin nainen oli kadonnut. Väkijoukko oli vähän väljempää, kuin leipurin kodun edessä. Sigmund vilkuili kiinnostuneena ympärilleen. Kesätunnelma oli vallannut väen. kaikki tuntuivat oleva iloisia. Iloinen nauru kumpuili siellä täällä ja vastaan tulijat hymyilivät.

Vain yhden poikkeuksen hän huomasi. Puutarhurin ja sekatavarakauppiaan kojujen välissä istui tyttö. Hän oli kiertänyt kädet polvien ympärille ja itki lohduttomasti. Yllättävän tunteellinen Aasaksi. Yleensä sellaiset osasivat vain mulkoilla nenänvarttaan pitkin, tai sitten hymyillä kuin nuket. Mielenkiintoista. Aasahan neiti selvästi oli, ei vaani olisi arkipäivänä niin hienoon pukuun pukeutunut. Vasta nyt Sigmund huomasi naisen, joka tytön vierellä seisoi ja katseli tätä huolestuneena. Sama naien, minkä hän oli nähnyt leipurin kojulla. Sigmund asteli neitien luokse. Kysyvästi hän katsoi tuota haltianaista, mutta tämä ei näyttänyt osaavan kertoa syytä tunteenpurkaukseen. "Mikä on neidillä hätänä?" Sigmundin äänensävy osoitti, että hän oli valmis lohduttamaan, mutta vaivoin hän pystyi vastustamaan kiusausta lisätä perään jotain piikikästä. Hän laski kätensä naisen olkapäälle ja istuutui maahan tämän viereen, viitaten samalla haltianaistakin istuutumaan.

//Ahh. Seuraa //

Lab kuuli haltianaisen askeleet ja tiesi jo noista kevyistä askeleista, että paikalle tulija oli haltia. Lab nosti katseensa naisen kasvoihin. Lab tiesi, että haltiat olivat hyvin kauniita ja tämäkin nainen oli Labin mielestä erittäin kaunis. Varmaan kauneimmasta päästä haltioissa, Lab arveli, vaikka ei ollutkaan paljoa haltioita nähnyt. Naisen punaiset hiukset miellyttivät Labia ja tyttö olisi hymyillyt, jos olisi pystynyt. Hymy, jonka hän sai kasvoilleen oli vain väkinäinen yritys, joka sekoittui itkuiseen irvistykseen. Lab hautasi kasvonsa takaisin käsiinsä, kunnes kuuli toiset askeleet. Vähän raskaammat, mutta kuitenkin melko kevyet. Lab luuli sitä ensin ihmisnaiseksi, mutta kuullessaan miehen äänen, hän yllättyi melkoisesti ja nosti katseensa mieheen.

Lab tunnisti miehen oitis satyyriksi. Olihan hän nähnyt aika monta satyyria elämässään. Hänen paras ystävänsä, apulaisensakin oli satyyri. Tai no, nyt tämä apulainen oli entinen.
Lab puri huultaan vähän liian kovaa ja maistoikin pian veren suussaan. Hän nuolaisi huuliaan ja pyyhki kyyneleitään pitkään hihaansa niiskaisten vähän väliä. Hän yritti piristyä, koska ei halunnut liikaa huomiota.
"Voi älkää te minusta välittäkö. Ei teidän tarvitse", Lab sanoi yrittäen kuulostaa kohteliaalta, vaikka hänen äänensä oli murtunut ja itkuinen. Silmät punaisina itkemisestä hän yritti nostaa katseensa takaisin mieheen ja hymyillä, vaikka ei pystynytkään.

Koko ajan hän oli kuitenkin valpas ja valmiina, jos jotain sattuisi. Hän kuunteli yhä puolella korvalla ohikulkijoita ja tarkkaili myös näitä kahta, jotka olivat liittyneet hänen seuraansa.
'Miten isä saattoi? Oli väärin tehdä niin katala temppu.'
Lab nojasi päätänsä pöydän jalkaan ja puri taas huultaan, kunnes muisti kivun ja lopetti. Itku oli taas lähellä, mutta hän sai nieltyä sen. Hän kohdisti katseensa pölyiseen maahan ja nieli yhä itkua, joka meinasi tulla. Ei hän halunnut vaivata muita asioillaan. Heillä oli varmasti paljon tärkeimpiä asioita itsellään. Hänen juttunsa oli pieni asia. Tai no, se oli suuri asia Labille, mutta pieni asia muille, kuten hänen isälleen.

Gabrielle pelästyi kauheasti vieras ääntä. Olisihan se voinut olla joku, joka tunsi tytön, joku ylhäinen tai hieman alhaisempikin. Katsahdettuaan mieheen, päätteli haltia kuitenkin, ettei mies ollut ennen nähnyt häntä tai tyttöä.
Gabrielle mietti, miksi mies oli tullut tänne, miksi häntä kiinnosti tuon tytön murheet? Ajatuksia pyöri Gabriellen päässä, eikä hän malttanut keskittyä mihinkään.

Tytön vakuuttelut eivät tehneet Gabrielleen juuri vaikutusta. Miten monia kertoja hän itsekkin oli nuorena ollut samassa tilanteessa.
"Minusta tuntuu, ettei tämä paikka ole sopiva tähän keskusteluun. Sinun", Gabrielle viittasi tyttöön päin " on parasta tulla minun mukaani. Vilkas Torikatu ei ole oikea paikka itkevälle tytölle." Haltia kumartui sanomaan hiljempaa: "Jos sinulla ei ole paikkaa´, minne mennä... Tule nyt vain hetkeksi mukaani, siellä olet hyvässä turvassa"

Gabrielle hipaisi kevyesti tytön olkaa ja lähti kulkemaan pois päin. Hän liikkui harkitusti ja luikahti vieressä olevan myyntikojun taakse. Siellä hän kääntyi viittomaan lempeä ilme kasvoillaan tytölle. " Tuo tyttö... Hän tarvitsee apuani. Miksi siis en auttaisi? Tämä voi olla varomatonta, mutta enhän minä tässä mitään menetäkkään. Tytöllä on selvästi murheita, miksi muuten hän täälläkään liikkuisi ilman palvelusväkeä ja itkisikin vielä? " Gabrielle mietti, mitä ihmettä olikaan tekemässä ja lähti taas kulkemaan, kohti myyntikojun takana olevaa reittiä. Hän kulki sen verran hitaasti, että tyttö pysyisi mukana jos haluaisi. Eihän hän voinut ketään pakottaa.

Suojelunhalu vei pikkuhiljaa tilaa sydämestä, kun Sigmund katsoi tuota itkevää tyttöä. Hätä tuntui olevan aito ja Sigmund oli valmis lohduttamaan. Tyttö pyyhki hihaansa itkuisia silmiä, yritti ilmiselvästi reipastua ja lopettaa kyynelien virran. "Voi älkää te minusta välittäkö. Ei teidän tarvitse." Tyttö nosti katsettaan hiukan ja yritti urheasti hymyillä.

Sigmund oli jo sanomassa jotain, mutta toinen ehti ensin "Minusta tuntuu, ettei tämä paikka ole sopiva tähän keskusteluun. Sinun" Nainen viittasi tyttöä kohti. "on parasta tulla minun mukaani. Vilkas Torikatu ei ole oikea paikka itkevälle tytölle." Sigmund kuuli vielä sanatkin, jotka haltia kuiskasi hiljaa tytön korvaan. Hämmentyneenä hän katsoi haltianaista, miten tämä pystyi noin vain olla syrjäyttämään hänet? Se ei käynnyt. Hän nipisti huulensa uhmakkaaksi viivaksi ja nosti leukaansa. Hän tahtoi antaa samalla mitalla takaisin. Jos haltia ei häntä ollut huomaavinaankaan ei hänkään huomannut tätä. "Jos voin auttaa sinua, teen sen mielelläni." Haltia oli luikahtanut viereisen myyntikojun taakse ja viittoi tyttöä seuraamaan. Sigmund tuijotti haltiaa pistävästi, nosti kätensä tytön olkapäältä, nousi seisomaan ja pudisteli housujaan. Kevyesti hän hipaisi tytön olkapäätä ja hymyili tälle lämpimästi. "Hän ei näytä minun seuraani tahtovan, joten en voi auttaa, vaikka mielelläni sen olisin tehnyt." Sigmund viittoi haltiaan, joka kurkki kojun nurkalta. "Mutta pärjäile." Heilautti hän kättään ja katosi sitten ihmisvilinään.

Labell oli ensin ymmällään, mutta nopeiden refleksien ansiosta myös aivot toimivat nopeasti ja hän tajusi hyvinkin pian missä mennään. Haltian sanat olivat saaneet hänet ymmälleen. Ja samalla kimpaantumaan. Ei hän mikään pikkulapsi ollut. Lab ei tiennyt mitä tehdä ja hämmennystä lisäsi vielä miehen sanat. Äh, luultiinko häntä ihan avuttomaksi. Lab oli useita kertoja ennenkin liikkunut ulkona yksin. Hän teki sitä aina iltaisin. Silloin sai tehdä mitä huvittaa ja puhua kenelle huvittaa. Lab ei ollut niitä tyttöjä, jotka kulkivat puolisen tusinaa palvelusväkeä perässään hännystä kantaen ja varoi astumasta lätäkköön. Ehei, Lab oli se tyttö, jonka olisi tehnyt mieli hyppiä lätäköissä innosta ja piirrellä sormillaan kuraiseen rantahiekkaan kuvioita.
Juuri se erilaisuus sai vanhemmatkin valppaaksi. Onneksi he eivät sentään tienneet Labin öillisistä menoista. Jos he olisivat saaneet tietää, Lab olisi teljetty loppu iäkseen huoneeseen ja ruoka olisi tarjoiltu hänelle sinne. Lab ei tietenkään halunnut jäädä kiinni, joten hän oli opetellut kulkemaan hiljaa kuin hiiri, olemaan ketterä kuin kissa ja piiloutumaan varjoihin kuin rotta. Jo seitsemäntoista vuotta ne taidot olivat olleet erittäin hyödylliset, sillä Lab ei ollut vieläkään jäänyt kiinni.

Lab katsoi miehen perään, kunnes tämä katosi väen paljouteen. Lab pyyhki viimeisetkin kyyneleensä hihaansa -Itkemiseen ei nyt ollut aikaa- ja nousi. Hän käännähti katsomaan haltiaa ja mietti lähtisikö seuraamaan häntä. Haltiat olivat kyllä ketterämpiä kuin hän ja nopeampia ja parempia taistelemaan, joten jos haltia yrittäisi jotain, pitäisi terästää aistinsa äärimmäisyyksiin.

'Pahus. Mitä minä nyt teen?' Lab mietti itsekseen, ennen kuin päätti, että lähtee seuraamaan haltiaa. Lab astui takaisin väen paljouteen ja puikkelehti paljain varpain tungoksen läpi seuraavalle myyntikojulle, jonka taakse tyttö luikahti seuraten haltiaa. Lab oli törmätä tähän tultuaan kujalle ja väisti täpärästi haltian selän.
"Kaikella kunnioituksella, teidän korkeutenne, mutta jos tarjoatte jonkinlaista suojelusta tai turvaa, niin osaan kyllä puolustautua itsekin", Lab kuiskasi aivan lähellä haltiaa. Sanat "teidän" ja "korkeutenne" saattoivat särähtää tottumattoman korvaan, mutta se oli Labin tapa puhutella kaikkia. Hänen mielestään kaikki olivat saman arvoisia, eli yhtä arvokkaita. Siksi hänestä kaikkia piti puhutella ylväästi ja arvokkaasti.
Lab hymyili itsekseen. Hän piti siitä, että sai hämmästyttää toisia ja hän tiesi, että juuri tämä puhetapa hämmästytti aina kaikkia. Varsinkin, kun puhuja oli joku niin korkeassa arvossa oleva kuin Lab. Lab ei kuitenkaan pitänyt arvoaan minkäänlaisena arvona. Arvot olivat orjia varten ja hänestä kukaan Valhallasta ei ollut orja. Orjat olivat niitä, jotka tekivät vastoin omaa tahtoaan, kadottivat omat ajatuksensa ja joutuivat pyörteeseen, josta ei ollut pääsyä yksin takaisin. Orjuudesta pääsi vapaaksi vain toisten avulla. Labista arvot olivat orjuuttavia ja siksi hän ei pitänyt niistä eikä käyttänyt niitä. Hän vihasi arvoja.

Gabrielle näki tytön empivän hetken, ennen kuin tämä päätti seurata haltiaa. Gabrielle mietti taas kerran, mitä olikaan tekemässä. No, päätös oli jo tehty ja oli aivan liian myöhäistä paeta tilanteesta millään keinolla. "Voi hyvänen aika sentään! En minä ole mikään lellihousu, olenhan haltia, tuskin tuollainen tyttönen voi minulle mitään pahaakaan tehdä" Gabrielle ajatteli aivan pyörällä päästään. Miksi tällainen tilanne yllättäen oli alkanut arveluttaa häntä?

"Teidän.......Korkeutenne. Teidän Korkeutenne
Sanat kaikuivat Gabriellen päässä. Kukaan, ei kukaan, ollut ikinä sanonut noin hänelle. Yrittikö tyttö loukata häntä, osoittaa olevansa korkeammalla arvoasteikolla? Sanat ärsyttivät lievästi haltiaa, mutta kuitenkaan hän ei kauheasti yllättynyt. Tuosta nuoresta naisesta oli jo alun alkaen uhkunut uhoa, jota Gabrielle kyllä kunnioitti.
"Tottakai sinä osaat pitää puolesi", Gabrielle vakuutti, vaikkei aivan vakuuttuneelta kuullostanutkaan. "Minusta kuitenkin tuntuu, että kaipaisit paikkaa, jossa voisit olla hetken rauhassa, selvitellä ajatuksiasi...", Gabrielle puheli hiljalleen, samalla kun käveli kokoajan kapeammaksi muuttuvaa kulkureittiä. "Ei enää pitkää matkaa", haltia sanoi enemmin itselleen kuin tytölle, joka kulki tämän takana.

Labell nyökkäsi ja se pieni uhka ja arvokkuus mikä hänessä äsken vielä näkyi, hävisi samalla, kun Labin hartiat lysähtivät alas. Paljain varpain kulkeminen kesähelteellä oli aina ollut hänen lempipuuhaansa. Jo lapsena hän oli mennä viilettänyt ilman kenkiä, vaikka hänen palvelusväkensä oli aina huutanut hänen peräänsä. Kotiin hän oli sitten palannut jalat kurassa ja hiekassa ja hänet oli patistettu kylpyyn.
Lab kietaisi yhden hiuskiehkuran hoikan sormensa ympärille ja rupesi pyörittämään sitä.
'Minnehän haltia johdattaa minua?' Lab ihmetteli ja katseli kapealla kujalla ylöspäin, asuntojen ikkunoihin. Ne olivat köyhimpien asuntoja. Kuja vietti koko ajan vähän viistoon, alas päin ja pian ikkunat hävisivät.

Labia suretti. Hän olisi antanut vaikka koko omaisuutensa noille köyhille, jos olisi saanut. Miksi hänen täytyi omistaa niin paljon rahaa ja kaikkea, vaikka hän ei tehnyt sillä määrällä mitään. Hänen vanhempansa olivat aina olleet ahneita ja haalineet vain rahaa ja tavaraa itselleen. Lab tiesi, että hänen vanhempansa eivät edes rakastaneet toisiaan. He olivat menneet naimisiin rahakolikot silmissä vilkkuen. Molemmat rikkaita ja hyvä maineisia. Kun Labin äiti oli alkanut odottaa lasta, tilanne oli vähän muuttunut. He olivat alkaneet ajatella lastakin ja sitä mitä lapsi saisi perinnöksi. Niinpä niin, aina vain rahaa.

Lab huokaisi itsekseen. Hän halusi mennä naimisiin miehen kanssa, jota rakastaa välittämättä siitä, oliko miehellä rahaa vai ei. Hän halusi pienet häät maalla ja hevosrattaat viemässä heidät pois hääpaikalta. Pienen väkijoukon täynnä hääparin ystäviä toivottamassa hääparille onnea ja niin pois päin. Lab halusi elää onnellisesti, eikä raha taatusti tuonut onnea. Vain pelkkää surua ja kiukkua.

"Minne oikein viette minua?" Lab kysyi yhtäkkiä edellään kulkevalta haltianaiselta ja ihaili tämän punaisia hiuksia.
'Olisipa minullakin punaiset hiukset. Se erottaisi minut suvustani', Lab ajatteli kiukuissaan.

Kuja kapeni entisestään. Gabrielle tiesi kuitenkin, minne oli menossa. Jokainen askel oli tuttu, jo kerran astuttu. Samat katukivet, joiden värit olivat vuosien saatossa haalistuneet...
Hän oli löytänyt tämän paikan aivan sattumalta. Pienihän hän oli vielä silloin ollut, oi noita aikoja! Vaikka, olenhan minä vieläkin nuori, Gabrielle tuumi muistellen kaiholla lapsuuden harmittomuutta, huolettomuutta, iloisuutta. Ja hän muisti sen.

Gabrielle pysähtyi hetkeksi ja kääntyi katsomaan tyttöä. "Vien sinut omaan paikkaani, voisin sanoa jopa että yhteen asunnoistani, eihän siellä kukaan muu käy kuin minä. Onhan minunkin elämäni hyvää, kun useamman yöpaikankin omistan", Gabrielle sanoi kuivasti naurahtaen. "Näytit niin surulliselta tuolla kadullakin. Kyllä minun on pakko sinut viedä muualle", haltia jatkoi käännähtäen ympäri ja jatkaen kävelyään.

Yhtäkkiä haltia nainen pysähtyi. Hän kääntyi vasemmalla olevaan kapeaan koloon. Tuota pyöreää aukkoa tuskin kukaan olisi huomannut, jollei sen paikkaa olisi tietänyt. Gabrielle kuitenkin tiesi kulkureitin menevän tästä, ja niimpä hän laskeutui kontalleen ja lähti tunnelia pitkin synkän oloiseen koloon.
Matka tunnelissa ei ollut pitkä, ehkä vain kolmisen Gabriellen mittaa, mutta se tuntui sitäkin pitemmältä. Oli synkkää ja pimeää, eikä tunnelia oltu tietystikään pesty koskaan. Siksi se olikin aika limaisen tuntuinen, ällöttävä ja kostea.

Sitten haltia vihdoin saapui tunnelin päähän ja nousi ulos päästyään seisomaan. Gabrielle jäi odottamaan tyttöä saapuvaksi.

Lab kuunteli haltianaisen puhetta sanaakaan sanomatta. Hänen olonsa oli jo vähän parempi. Enää ei surettanut ja kyyneleetkin olivat jo kuivuneet. Kuitenkin jossain syvällä sisimmässään Lab tunsi sen kurjan olon. Se vaani siellä. Odotti, kunnes Labell ei olisi enää varuillaan ja iski sitten uudestaan. Lab tiesi sen. Sellaista suru oli. Jos sen vain sysäisi pois, se tulisi myöhemmin, silloin kun sitä ei kaivata. Labell inhosi sitä tunnetta. Kun tiesi, että siellä se suru oli. Vaanimassa. Teki mieli huutaa sille ääneen. Käskeä sen näyttäytyä.

Lab nielaisi kuuluvasti, kun haltianainen sukelsi pieneen tunneliin. Helppoahan naisen oli, ei hänellä ollut yllään valkoista, pitkää hametta. Lab kokosi hameensa helmat käteensä ja meni kyykkyyn. Hän ei polvistuisi siihen. Ei sen takia, että hänen mekkonsa pilaantuisi. Se oli jo pilalla. Eikä senkään takia, että tunneli oli likainen. Tai no tavallaan. Jos hän polvistuisi siihen. Hänet tapettaisiin kotona, jos hän ilmestyisi sinne valkoinen mekko ihan mustana. Sen takia Lab suojeli mekkoaan astellessaan kyykkyasennossa tunneliin. Hän aikoi suoriutua sen läpi niin. Oli pimeää, kylmää ja kosteaa. Ja tunneli haisikin. Lab alkoi miettiä mitä hän teki täällä. Eihän hän edelleenkään tuntenut haltianaista. Ties vaikka tämä olisi ansa. Ties vaikka vaanit olisivat keksineet salajuonen ja nyt hänet kidnapattaisiin ja hänen perheeltään vaadittaisiin lunnaita.
Lab murtui ajatuksesta. Jos hän saisi kidnappauksen jälkeen vielä elää, hän vaatisi vaanien tappaa hänet. Olisi paljon pahempaa elää kotona, teljettynä lukkojen taakse, jotta uusia kidnappauksia ei tapahtuisi, kuin kuolla.

Hän saapui tunnelin päähän ja kohotti katseensa haltianaiseen samalla kun nousi kyykkyasennosta seisomaan. Lab katsahti taakseen tunneliin. Sen päästä tuli valoa ja Lab jäi tunnelin läheisyyteen. Se oli hänen ainoa tiensä ulos.
"Mikä tämä paikka on?" Lab kysyi katsellessaan ympärilleen.

// Anteeksi, että vastaus kesti. Jostain syystä netti takkuili aina täällä forumilla, enkä pystynyt vastaamaan. Mutta nyt toimii taas //

Gabrielle katseli kuinka tyttö tuli tunnelista ulos. Toinen ei selvästikään ollut kontannut, vaan kävellyt jotenkin kyykyssä - tai jotain sen tapaan. "Miten epäkäytännöllistä pitää valkoista mekkoa", tuumasi Gabrielle, vaikkei huomauttanutkaan mitään ääneen.
Tytön kysymys ei yllättänyt haltianaista.
"Tämä", Gabrielle aloitti pitäen taidepaussin. "Tämä on eräs piilossa olevista paikoistani. Ei tämä tietenkään ole minun, virallisesti. Tänne tulen, jos minun tarvitsee ja täältä lähden, kun olen saanut sen, mitä halusin." Gabrielle tunsi hienoista ylpeyttä piilostaan. Eihän se hääppöinen ollut, kivinen pieni huone, jossa ei ollut kuin yksi, samean lasin suojaama ikkuna. Ainoa ulospääsytienä oli sama tunneli, josta sisäänkin oltiin päästy.
Huoneessa ei ollut muita huonekaluja, kuin matala, ruskea pöytä ja kulunut väritön sohva, josta törrötti kolme jousta.
Gabrielle ei tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä tytölle. Haltia voisi jättää hänet tänne ja häipyä tai sitten odotella että tyttö puhuisi itse. Gabrielle tuli siihen tulokseen, ettei tytön jättäminen kannattanut.

"Miksi itkit kadulla? Jos et halua puhua minulle, en voi auttaa sinua. Muutoinkin, en tiedä oliko hyvä idea tuoda sinua tänne, mutta jos en voi auttaa sinua, onnetonta..." Gabrielle oli päättänyt puhua asiat suoraan tytölle. Uteliaisuus ja myötätunto olivat ajaneet Gabriellen tähän kiperään tilanteeseen ja kyseiset tunteet saisivat myös auttaa hänet tästä pulasta.

//Joulukiireet mulla oli, vaan ei enää//