Aukion taikaa, ja illan aikaa.

//Sovittu peli, eli Akapus tänne, kitoos.//

Armida tuhahti. Nyt hän oli sitten saapunut Keskus-Aukiolle. Porukkaahan siellä ei paljon tällaisena sodan eristämänä, kylmänä iltana. Pian Armida hytisikin jo kylmästä. Voi, kun olisi joku muukin täällä. Tähän asti hän oli aiheuttanut ongelmia niille ihmisilla joiden kanssa oli viettänyt aikaa tällä. Ensimmäisen kanssa katutappeluun, toisen kaataa lähteeseen, naamalleen. No, olihan tämä sitä hänen tunnettua tuuriansa. Ei mitään sen kummenpaa. Voih, miksi olen aina yksin? Hän ajatteli vilkuillen puiden varjoon. Siellä olikin penkki. Kuin häntä varten.

Armida hiipparoi penkille ja istahti siihen tyytybäisenä. kukaan muu ei ollut ehtinyt. Jokin rakasteleva nuoripari vilkaisi häntä paheksuen, ja asteli pois käsi kädessä, ja sitähän vastaan Armidalla ei kylläkään ollut mitään. Häipyköön jonnkein kuusen molemmat, senkin, senkin öllöt. Hän ajatteli, mutta tiesi että tuo ajatus ei ollut mikään paras, taikka edustavin. Varsinkaan sota aikaan. Onneahan niillä oli jotka ovat pysyneet yhdessä näinkin painostavalla hetkellä yhdessä, kuin sota.

Armida yskäisi kuuluvasti ja pyyhäisi nenänsä. Ja kaiken lisäksi flunssakin aikoi jyrätä tuon naisen alleen. Ikäänkuin kukaan ei enään suosisi häntä. Juurikin hänen oman tuurinsa tapaista. Kerran nolla, ainiaan nolla. Ja yksinäinen nolla Armida sitten olikin. Hyvin yksinäinenkin. Olihan hänellä kyllä pari ystävää, murhaajia.

Armida yskäisi jälleen ja paransi otettansa penkillä vikuillen yhä ympärillensä.

Noin puolisen vuorokautta oli kulunut Argon rantautumisesta Payonin Satamaan. Njordissa miehistön jäsenet olivat eronneet toisistaan tyytyväisinä, mutta raukeina. Virkeyden puutteesta huolimatta suurin osa jatkoi matkaansa tuopilliselle. Matka Itärannikolle oli ollut pitkä ja raskas, säät olivat kuitenkin olleet suotuisat, rantautumiset onnistuivat hyvin, eikä aluskaan kärsinyt pahempia vaurioita, parempaa ei olisi voinnut odottaa matkatessa avorannikolla epävarmoissa syyssäissä. Vielä, kun aluksen ruumaan oli saatu valtavasti käypää kauppatavaraa, jolla kotisatamassa oli kyllä menekkiä, ei kapteeni voinnut muuta kuin nauraa röhöttää helposta rahasta. Se, että he hyötyivät muiden ahdingosta, kivisti vain minimaalisen verran sydänalassa. Toiselta kannalta katsoessa kauppa-alus täydellä ruumalla nimittäin oli oikea pelastava enkeli kapungille, jossa nähtiin nälkää ja puutetta kiltojen välisen tilanteen kiristyessä entisestään.

Siitä ei ollut kauaa, kun Akapus oli saannut kuulla kaupungin todellisen tilan. Merille ei tieto välittynyt ja vain lyhyillä vierailuilla kaupungissa kaikki oli pintapuolisesti hyvin. Raaputettaessa hieman pintaa syvemmälle saattoi vastakkaisten kiltojen välillä havaita jännitteen, joka voimistui. Herra merikapteeni ei osannut sanoa tilanteeseen juuta, eikä jaata. Ainoa asia, mikä merkitsi, oli se että kauppatavaran hinta oli kohonnut pilviin ja mies alkoi täydellä ruumalla ottaa suunnakseen Payonin niin kauan, kun se Argolla oli vielä mahdollista. Joskus hän oli kironnut aluksen pientä kokoa. Ruumaan mahtui vain niin vähän kauppatavaraa, että kuljettaminen muualta oli hädin tuskin kannattavaa, mutta nyt kuului kiitos hänen vuosien takaiselle rahapulalleen, joka johti vaatimattoman pienikokoisen purjealuksen ostoon. Argoon kohdistetut salakuljetus epäilykset olivat vaatimattomia niiden rinnalla jotka kohdistettiin suuriin aluksiin.

Näitä kapteeni mietti ison kärrytien johtaessa hänen jalkojaan syvemmälle kaupunkiin. Silmissä -joihin oli vangittu pala välkehtivää merensinistä- oli havaittavissa pientä huolen häivettä, joka kasvoi sitä suuremmaksi mitä lähempänä kaupungin keskus oli. Torikadun hän ohitti, elämää siellä ei ollut -ei sillä, että Akapus sitä tuona hetkenä olisi välttämättä kaivannut-. Eräs tietty tie, tie jota pitkin pääsi keskus aukiolle veti miestä puoleensa. Tien varrella oli talo, talo joka oli hänen lapsuuden kotinsa. Lähes jokainen ikkuna kyseisessä kartanon tapaisessa oli pimeänä, vain toisesta kerroksesta eräästä kaari-ikkunasta hohti valoa pimeään. Akapus ei tiennyt kenelle huone kuului, hän ei ollut edes varma kuka kartanossa nykyään asui. Tieto ei hänelle enää kuulunutkaan, mies jatkoi matkaansa päättäen käydä pikaisesti vilkaisemassa mahdollista elämää keskusaukiolla. Tosin iltahan oli jo taittumassa yöhön.

Niin kuin kapteeni oli epäillyt, näytti aukiolla kovin hiljaiselta. Kun nuoripari hiipi puiden suojista käsikädessä, seikkaili Akapusin mieleen likaisia ajatuksia, eikä hän edes vaivautunut estämään kasvoilleen leviävää kaksimielistä hymyä. Kapteeni otti kuitenkin suunnakseen tuon paikan joille puut loivat varjoja.

Toisin kuin hän oli odottanut, oli joku toinenkin löytänyt noiden puiden varjoon. Puiden varjossa istuessaan muuten tyhjällä penkillä tuo tummiin sävyihin verhoutunut neito näytti yksinäiseltä, mikä rohkaisi Akaa lähestymään.
"Mahtaako penkiltä löytyä tilaa kaltaiselleni?" Hän kysäisi ja levitti huulilleen hymyä, jonka sävyä ei tuossa hämärässä erottanut. Akapus ei odottonut mahdollista hyväksyntää vaan astahti kepeästi muutaman askeleen ja istahti neidon viereen. Hän laski neidon puoleisen käden selkänojalle lepäämään ja näin väkisinkin joutui kääntymään hivenen naisen puoleen.
"No, saanko udella mikä vetää sinua keskusaukiolle tähän aikaan vuorokaudesta?"

// Tässäpä tämä -tökeröintä-, mutta toivottavasti löydät tekstistä koukun, josta jatkaa (: //

Armida vilkuili yhä kiinostuneena, niitä ihmisiä jotka olivat uskaltautuneet tähän iltaan. Omituista kyllä, niitä olikin parikin kappaletta. Ensin hän oli nähnyt sen nuorenparin, ja nyt tuolta, sumusta tännepäin käveli mies, merimies. Tuo mies näytti kovasti siltä, että aikoi suunnata askeleensa kohti Armidaa, ja sehän oli oikeastaan Armille aivan sama, sillä tikari oli aina valmiina toimintaan, jos jotain tapahtuisi mikä ei olisi hänen mieleensä. Armida yskäisi hiljaisena, ja hänen hiuksensa tulivat suun eteen. Kiroten hän sipaisi ne pois ja kuuli toisen ihmisen, ehkä hieman matalan äänenkin.

"Mahtaako penkiltä löytyä tilaa kaltaiselleni?" Armida vilkaisi puhujaa. Kyllä, se oli se sama merimies jonka hän oli nähnyt astelevan häntä kohti äsken. Armida ei tehnyt elettäkään sanoakseen kyllä, taikka ei. Pian mies jo näyttikin löytävän itse vastauksen, ja tämä istahti Armidan viereen, hyvin rennon oloisena. Ihmeen rennon oloisena, verraten tähän sotaan, mutta ehkäpä mies ei ole Payonilainen...

Mies laittoi kätensä Armin puoleiselle selkänojalle, ikäänkuin olisi tuntenut Armidan koko elämänsä ajan. Armida vetäytäytyi hieman kasaan, mutta kesti paineen hiljaisesti. Tuolla miehellä olikin herrasmiehen lähestymistatapoja. Harvinainen näky.
"No, saanko udella mikä vetää sinua keskusaukiolle tähän aikaan vuorokaudesta?"
Mies sanoi, ja vilkaisi Armidaa kysyvästi. Armin suu kääntyi hymyyn ja hän käänsi itsensä miehen puoleen. Nyt he olivat siinä, tapittaen toisiaan silmästä silmään, ilman uteliaita katseita.

Armida hymähti ja katsoi miestä flirttailevalla katseella. Pian hän aloittikin jo oman puheensa.
"Mikäkö minua vetää keskusaukiolle?" Hän sanoi ja katseli miestä yhä. "Saanen kysyä samaa?" Hän lopulta tyytyi vastaamaan, hymyillen ilkikurisesti. Eihän hän nyt kaikille salaisuuksia paljasta.... No, ei aivan kaikille. Asia olikin nyt vähän erilainen. Armida ymmärsi sen ainakin, ettei mies ole Payonissa viettänyt koko elämäänsä sillä jos olisi tämä tietäisi, että Armida on murhaaja.

Tuuli puhalsi Armidan ja miehen naamaa jasten ja se sai Armidan hiukset taas villiintymään. Hän laski ne alas hiljaisesti, katsoen miestä, joka näytti miettivän vastausta. Armida yskäisi hiljaisesti. Hiljaisuus oli kiusallinen.

Akapus asetti kätensä penkin puiselle selkänojalle, näin ollen mies käänsi kurssiaan yhä enemmän kohti neitoa ja tarkasteli häntä hymyillen.
"No, saanko udella mikä vetää sinua keskusaukiolle tähän aikaan vuorokaudesta?" Kapteeni herätteli ilmaan jo hivenen kulunutta aloitusrepliikkiä, mutta pettämätöntä. Vastausta odottaessaan hän siirsi katseensa aukiolle, jossa varjot jatkoivat tanssiaan. Selkänahassa kulki pieniä väristyksiä, kuin sähköaaltoja. Osa oli luonnollisesti illan viileyden aiheuttamia, mutta joukkoon oli sekoittunut myös muutamia kauhunväristyksiä. Olihan aukio Akapusin elämässä kauhun keskipiste. Syy oli niinkin pienistä asioista, kuin tarinoista Odinin hengestä. Ylijumala henki kuulemma yöaikaan lähti kerrokselleen Payoniin patsaastaan ja tuli kostamaan väärintekijöille ja laiskiaisille, kullekkin tekonsa mukaan. Kapteeni oli aina ollut väärintekijä ja laiskiainen varsinkin, joten hänellä oli syytä pelätäkkin.

Neitokainen hymähti juuri oikeaan aikaan pelastaakseen herra merikapteenin sydänalaan hiipivältä, sen toimintaa nopeuttavalta iskulta, jota kutsuttiin peloksi. Mies siirsi katseensa takaisin seuralaiseensa ja kohtasi viettelijän katseen. Akapusin huulille vaelsi hymy, joka oli jo hetkeksi päässyt valahtamaan. Imarreltu hän oli neidon katseesta, mutta taipuvaisena asioita liiottelemaan, miehen mielessä käväisi jo ikäero. Akapus oli kolmekymmentäseitsämän, neidon iästä ei ollut mitään muuta hajua, kuin kovin nuoren näköinen olemus.
"Mikäkö minua vetää keskusaukiolle?" Neito toisti ja katsoi häntä tutkaillen. "Saanen kysyä samaa?" Hän esitti vastakysymyksen ilkikurisesti hymyillen. Neiti salaperäinen. Akapus naurahti.

avoimella aukiolla tuivertava tuuli sujahti jostain oksistojen välistä heidänkin syrjäiseen sopukkaansa saaden vilunväreet selkäpiissä kulkemaan yhä voimakkaampina. Kylmäsi, mutta sen oli merimies joutunut kestämään monesti purjehtiessaan vielä voimakkaampana, joten ei ollut syytä valittaa. Nuoren naisen esittämä vastakysymys oli oikeastaan sangen osuva. Eihän mies itsekkään ollut päässyt siitä selville. Hän epäili kuitenkin ettei vastapuoli kaivannut mitään erityisen perusteellista vastausta, kun itsekkin oli ohittanut kysymyksen toisella. "Sanotaanko, että tulin katsomaan elämänlaatua öisellä keskusaukiolla. Typerä kai olen, kun en piittaa ulkonaliikkumiskielloista, mutta kuka minut haluaisi surmatakkaan?" Akapus vuodatti kepeään sävyyn ja nousi pystyyn tarjoten kättään.

"Haluaako neiti lähteä mukaan katselemaan Payonin yöelämää?"

// Uu, lyhyttä : D Edit. Missä mielentilassa olen mahtanutkaan olla, kun tällästä on tullut kirjotettua :S Kirjoitusvirhe viidakko tuli korjatuksi, mutta teksti on edelleen hirveetä luettavaa ! //

Armida heilautti hiuksensa taakse ja silmäili miestä flirttaillen. Mies oli kuitenkin unohtunut muistelemaan jotain, taikka jotain muuta vastaavaa. Aivan sama. Armida tuhahti hiljaa ja vilkaisi miestä. Nyt vasta hän tarkkaili tätä kunnolla. Mies oli lihaksikas, mutta aika pien kokoinen. Miehellä oli aika pitkät hiukset verraten siihen, kuinka pitkät miehillä yleensä oli. Tavalliset housut, ehkä hiukan kireätkin ja hihaton paita. Armidan silmät seikkailivat katsellen, ehkä hieman arvostellenkin miestä, mutta tätä se ei paljonkaan näyttänyt huomaavan.

Mies naurahti Armidalle, sen jälkeen kun hän oli esittänyt kysymyksensä. Tätä selvästikkin huvitti Armidan käytös. Ei ärsyyyänyt, mutta huvitti. Miehen kasvoille ilmestyi useita naurunryppyjä. Tuuli heilautteli Armidan hiuksia ympääriinsä ja ne esyivät naamalle. Armida pyyhkäisi ne taas nopeasti pois, ja jatkoi hillitöntä hymyään. Hän ei itsekkään uskonut tuota hymyä enään. Eikä hänellä ollut aavistustakaan miksi hän oli tänne tullut. Mie oli miettinyt vastaustansa ja vastasi Armidalle, vienosti hymyillen.

"Sanotaanko, että tulin katsomaan elämänlaatua öiseltä keskusaukiolta. Typerä kai olen kun en piittaa ulkonaliikkumis kielloista, mutta kuka minut haluaisi surmatakkaan?" Mies sanoi ja nousi ylös penkiltä. Armida hymyili, ihan hyvin hän voisi haluta tappaa miehen. Pian mies jatkoi puhettansa. "Haluaako neiti lähteä mukaan katselemaan Payonin yöelämää?" Armida hymyili huomaamattomasti ja mietti sitä, että mitä tarkoittaa Payonin yöelämä.

Armida istui yhä penikklä, mutta ei voinutkaan vastustaa kutsua. Hän oli päättänyt suostua, joten tyttö laittoi kätensä miehen käden päälle. Olikohan tämä sittenkään paras vaihtoehto? Sitä Armida ei tiennyt, mutta kannattaa yrittää.... Eihän sitä koskaan tiedä.

//Anteeksi lyhyt, mutta vuorokeskustelussa on vähän vaikeata kirjoittaa romaaneja : D //

Neito hymyili hänelle tuskin huomattavasti, mutta se jo rohkaisi Akapusin ojentamaan kätensä johon neito voisi tarttua. Niin hän tarttuikin, laski siron ja pehmeän kätensä suurempaan, jonka työ oli kovettanut. Mies hymyili ja puristi varovaisesti tuota kättä, uskaltamatta yltyä sen suurempiin lähestymiseleisiin. Neito sai syvälle kursailemattoman merikapteenin olemuksen taakse hautautuneet käytöstavat pyrkimään pintaan. Akapus oli aivan kuin uusi mies, tuskin kukaan miehistön jäsenistä olisi häntä tunnistanut ja jos näin olisi käynnyt, olisi ilmoille varmaankin päässyt epäuskoinen naurunröhäkkä. Asia sattui olemaan niin, että tämä mies päästi mielensä seilaamaan kaukaisimpiin muistikuviinsa. Nihin, missä hän oli vielä nuori poika. Hivenen kuriton, mutta sydämeltään hyvä. Näiden aikojen jälkeen oli mielenlaadussa tapahtunut kehitystä niin hyvään kuin huonoonkin suuntaam mutta tietenkään eivät peruskäytöstavat olleet pohjalta kadonneet minnekkään, vaikka ei siltä aina vaikuttanut.

Eriskummallinen pariskunta astui esiin puiden varjosta. Vanhempi mies, jonka selvästi näki tehneen ruumiillista työtä ja nuori neitokainen jonka käsiä ei raskaat taakat ollleet päässeet rasittamaan. Ehkäpä puiden suojassa lepäävällä penkillä oli mieliä yhteen liittävä vaikutus ? Vain hetki aikaisemmin noiden puiden varjoista oli hiipinyt pois toinen pari, tosin sellainen joka oli kuin luotu toisilleen. Merikapteenin ja nuoren neidon hetkellinen yhdistelmä oli kuitenkin vain sattuman kauppaa, joka johtui kapinallisista, varomattomista, tai tietämättömistä mielistä. Kapteenin tapauksessa varomaton ja tietämätön oli puolittunut ja ehkä sekaan oli eksynyt hivenen näkymätöntä kapinaakin.

Viima joka kylmäsi ihoa herätti Akapuksen taas mietteistään. Hän värisi kevyesti ja kietoi ohutta mustaa päällystakkiaan paremmin ympärille. Solmu navan paikkeilla oli löystynyt ja siitä johtui viiman tunkeutuminen iholle. Akapus yritti huomaamattomasti sitoa sitä toisella kädellään, mutta joutui pian erottamaan kätensä neidon kädestä kun yritys oli tuomittu epäonnistumaan. Hän kiristi vyön niin kireälle että joutui sitä hivenen jälkeenpäin löystyttämään ja sitoi pitävän umpisolmun.
"Pahoittelen, tämä viima ottaa iholle.." Hän pyöritti päätään ja näytti hivenen myrtyneeltä, kunnes laski kätensä takaisin neidon käteen, tajuamattaan hivenen puoliväkisin, ikään kuin olisi ollut itsestään selvyys että tuntemattomat kulkivat käsikädessä.

"No, neiti et ole vielä kertonut nimeäsi, etkä muutakaan itsestäsi. Ilta on vielä nuori.." Akapus tokaisi ja hymyili hurmaavasti paljastaen huulien välistä valkoista helmiriviä.

// Minullakin tuottaa vaikeuksia saada vuoropuheluissa aikaan edes jonkinverran tekstiä, siksi laatu on enemmänkin sitä kun hahmoni miettii jotain. Siitä pahoittelen. Pakko oli hivenen autohitata, että tilanne nyt etenisi johonkin, toivottavasti ei häirinnyt, että neito nyt lähti Akapusin mukan, eikä edelty vuorotellen askele kerrallaan ? ^^' //

//Ei mtn. Nythän kun on vuorokeskustelua niin ei niitten tarvi olla tollasia romaaneja ^^ //

Armida tarttuikin miehen käteen, mikä sai hänet itsensäkkin hieman hämmästymään. Ei hän yleensä tällainen ole. Armida vilkaisi kapteenia ja hymyili herttaisesti. Tuo mies oli vanhempi kuin hän, joten ei kai tästä mitään suhdetta synny. Vai oliko Armida väärässä? Yleensähhän neitonen sanoo, eittei sitä koskaan tiedä, mutta nyt hänellä oli selvät ajatukset. Ehkä liiankin selvät. Armida yskäisi ja kääntyi taas kapteenia kohti, kun he astelivat kadulla. Yhtäkkiä kapteeni pysähtyi ja otti kätensä irti Armin kädestä. Mies sitoi paidan paremmin (Tai jotain muuta vastaavaa) ja pahoitteli tapahtunutta. "Pahoittelen, tämä viima ottaa iholle.." Mies sanoi ja tarttuikin sitten Armidan käteen taas. Armida nyökkäsi hyväksyvästi, ja he kulkivat taas.

"No, neiti et ole vielä kertonut nimeäsi, etkä muutakaan itsestäsi. Ilta on vielä nuori.."
Mies yhtäkkiä sanoi. Armida hymyili hieman, ja sipaisi hiuksensa korvien taakse flirttaillen. " Minäkö? No, sinä et välttämättä edes halua tietää minusta mitään. Olen vain.. Sano Armi, taikka Armida. " Armida toivoi koko sydämmestänsä ettei mies tunnistaisi hänen nimestänsä sitä, että hän on murhaaja. Armida tiesi totuuden. Mies voisi joko tunnistaa, taikka ei. Hän vain toivoi parasta. Ja jos tunnistaisi, voisi Armidan veitsi päätyä miehen sydämmeen, toivottavasti ei.

Armida yskäisi ja he kulkivat kaduilla. "No, onko herra ajatellut minne aikoo viedä minut? "
Hän kysyi suloisella äänellä ja hymyili valovoimaisesti. Miehen pitää aina alussa saada hyvä vaikutelma. Armida hymyili ja heilautti hiuksensa taakse. Hän olisi valmis. Ihan mihin vaan. Miehen ilme näytti ehkä hieman miettivältä. Armida huokaisi hiljaa.

//Sori lyhyt. Mie en osaa vaan >.< //