Aamu koitaa, kuka voittaa?

//Jatkoa Tästä, Aryn ja minun peli siis//

Jelia lampsi taistelukentälle.
Hänen askeleensa kaikuivat tyhjällä kentällä, hän oli yksin.
"Parempi olla ajoissa" Puolihaltia mietiskeli itsekseen. Hän käänsi katseensaitään, siellä kajasti jo aamu. Valo pimeyteen. Mutta siihen, auringon nousuun olii vielä reilusti aikaa. Nyt tuo valo oli vain ripaus toivoa ammottavassa pimeydessä.

Hän tunsi itsensä typeräksi. Miksi hän oli sillä lailla menettänyt malttinsa?
Kuva Sriian kuolemasta nousi neidon mieleen. Se ei ollut oikein, vaan väärin!
Vihan aalto kuohahti, mutta nuori puolihaltia hillitsi sen.

Samassa jostain hänen takaansa kuului rapinaa. Jelia kavahti ja kääntyi salamana äänen suuntaan. Mutta jotain hiipi vain esiin kissa, valkoinen katti, joka jahtasi hiirtä.
"Mimosa!" Jelia huudahti yllättyneenä ja vihaisena ja samalla vielä onnellisenakin. "Et olisi saanut tulla tänne!" Puolihaltia torui. Mutta kissa oli luopunut hiirulaisesta ja tuli kehräilemään neidon jalkoihin.

//Kökköä : P, mutta aivan. Minulla saattaa sit viikolla venyä vastaukset, koska minulla itelläni on kokeita ja äidillä myös ja sillee : DD //

//Samaten täälllä päin. Koulu ja harkat painaa päälle : DD En nyt käyny siel Freijas vastaa, tulin suoraa tänne ^^//

Pitkähkön, punertavin merkein tatuoidun haltiamiehen askeleet olivat ripeät. Vino, mutta täysin tunteeton hymy oli valunut miehen kasvoille ja hän siveli miekka kädessään veristä teräänsä. Se oli juuri päässyt jälleen tappamaan, Sriian. Sen humalaisen tytön tappaminen oli ollut yhtä huvia. Veri teki pienen vanan miehen perään kun pisarat tippuivat alas miekan vartta. Hnen lähdettyään viivyttelemättä Freijasta, oli siellä alkanut huuto ja kiljunta. Ei kyllä mikään ihme.

Thorin kenttä avautui hänen silmissään valtavana, suurena taistelukenttänä. Siellä oli aikoja sitten kuollut monia ihimisä ja taisteltu monia suuria taisteluita. Mutta menneisyys ei häntä kiinnostanut. Häntä kiinnosti aan, miksi oli täällä.

Se Jelia. Tyttö joka oli yrittänyt suojella Sriiaa, oli kutsunut hänet sinne. Varmaankin taistelemaan. Darren ainakin toivoi kunnon taistelua siitä visiitistä.

Mies hymähti ja astui idän puoleisesta portista sisään, havaiten heti Jelian siinä jossain lähellä. Naisen jaloissa kuherteli kissa, jota hän ei ollutkaan vielä nähnyt ennen. Nainen sanoi jotain valkealle kissalle, mutta Darren rykäisi kovaan ääneen toivoen naisen huomiota itseensä.

"Aloitetaanko?"

Darren kysyi hieman huvittuineena ja otti miekan iskuasentoon. Viimeisenä häntä vielä ärsytti se, miten tuo raakalainen oli kutsunut häntä vain Kirotuksi.

Jelia huomasi kyllä miehen saapuneen; hän oli kuullut tuon kopisevat, ripeähköt askeleet. Täällä kaikki kuului hyvin, avaralla kentällä, jonne oli vuodatettu monet veret.
Mutta puolinymfi ei kääntänyt katsettaan tuohon mieheen, jonka rykäisy kiiri hänen haltian korviinsa varsin selkeästi.

Nostaen kisumirrin syliinsä hän kohotti katseensa mieheen, kohdaten sen nyt avoimesti ja rohkein mielin, piilottaen suurimman osan tunteistaan kivseen kuoreen. Silmissä paloi kirkas liekki, mutta ei vihan liekki, ei. Se oli jotain muuta, uteliaisuutta, lievästi kiinnostunutta katsetta, kuin jokin asia olisi herättänyt hiukan mielenkiintoa, muttei mitään sen kummempaa.
Häntä huvitti miehen käytös, häntä huvitti oma käytöksensäkin.
Ei, oli tietystikin väärin, että Sriian oli täytynyt kuolla.
Mutta joskus kaikki ihmiset, haltiat, kääpiöt, animaagit, valkyyrit ja nymfit, sekä satyyritkin erehtyvät. Ja kaikki elävä erehtyy, ehkei Sriiankaan kuolema ollut kuin yksi suuri erehdys.

Mutta se ei ollut erehdys! Se oli tahallista! Kirkui ääni Jelian päässä.
Mutta hän hillitsi kiukkuaan. Hallitsi hermojaan. Tyynnytti mieltään.
"Tervehdys. Aloittakaamme, miksi viivyttelisimme enää yhtään?" Jelia sanoi rauhallisesti vailla pelkoa, lähes ystävällisesti, jos nyt murhaajalle voi mitään sanoa ystävällisesti.
"Mutta miksi heti olet minua miekallasi sohimassa? Emmekö voisi puhua, kuten viisaat tekevät?" Jelia sanoi tavoitellen puhetapaa, kuten viisaat ja vanhat haltiat puhuvat.

"Miksi tapoit hänet?" Jelia sanoi hiljaa, muttei syyttävästi vaan samalla äänensävyllä. Tunteeton, mutta siltikään ei epäystävällinen.

//Sori tauko : )//

Raivo tuntui paisuvan yhä rajummaksi juuri viattoman tappaneen miehen sisällä. Tuo nainen ei sitten voinut vain pitää suutansa kiinni, jos ei tosiaan halunnut tapella. Ja mikä kysymys tuo oli: Miksi tapoit hänet? Eikä se nyt ollut aivan päivän selvää, ei näköjään. Jos tuo nainen halusi kysellä, tappelisi sitten. Ja jos hän ei tajuaisi, että oli oikeasti tekemisissä kirotun miehen kanssa, olisiko hän noin uhmakkaana kissansa kanssa tuossa keskellä entistä taistelutanteretta? Ei taaskaan mitään järkeä siinä puuhassa. Miksi tuo nainen edes kutsui hänet sille kentälle, jos ei halunnut taistella?

"Ja kerrohan, miksi kutsuit minut tänne, jos haluat puhella? Ei taisteluita ratkaista puheella," oikeastaan Darren tiesi kyllä, että oli väärässä. Mutta ei vain suostunut mitenkään myöntämään asiaa. Hänen mielestään vain miekoilla ratkaistut tappelut olivat oikeita taisteluita. Loput yhtä leikkiä. Puhuminen vain pahensi asiaa. Mutta onneksi tämäkin oli vain tuon puolisokean miehen mielipide. Vastenmielistä.

Darren tuhahti, sylkäisi maahan ja laski hieman miekkaansa, mutta ei aivan antanut kätensä rentoutua. Jos tuo nainen puijaisi häntä, hän olisi taas valmis iskemään. Ehkä jopa ratkaisevan iskun. Kaksi murhaa päivässä, kuin unelma. Harmi vain, ettei Neofelis ollut paikalla. Se rontti oli lähtenyt käymään Enkelten Nousussa - mitä humpuukia.

Ai miksikö tapoin sen naisen? Saat olla onnellinen, ettei koko paikka syttynyt tuleen takiani. Ja aivan oma syysi, ei kannata pakkautua tekemisiin kirotun miehen kanssa," Darren äyskähti naiselle ja vertaili tuota olentoa kissoineen päivineen hyvin alentuvasti. Oliko tuota edes järkeä tappaa.

Jelia ei ollut odottanutkaan vastausta tuolta mieheltä. Kirottu totta vie, haltia ajatteli, vaikkei sanonut vielä mitään.
Mies näytti selvästikin raivostuvan hänen käytöksestään ja neitoa miellytti tuo tunne, vaikka toisaalta häntä säälitti. Tuollainen puolisokea.
"Jaa eikö ratkaista puheella? Millä sitten?" Jelia kysyi rauhallisesti, mutta ivan sävy äänessään.
"Mistä tiedät, kutsuinko edes tosissani. Halusin sinut vain pois tuosta majatalosta, ties miten monta henkeä olisi kuollutkaan miekastasi", puolihaltia jatkoi piittaamatta miehestä, jonka miekka oli esillä.

Jelia kuunteli rauhallisena miehen varsinaista vastausta ja pakottautui hillitsemään kiukunpuuskat sisällään. Olisi toimittava järkevästi.
"Minua mietityttää vain yksi asia. Jatkuvasti puhut kirouksestasi, kirous kirous kirous! Mutta vielä mitään en ole nähnyt kirouksesi tekevän, jos ei lasketa sitä pahaa, mitä se on tehnyt sinulle" puolinymfi piti pienen tauon ja nautti miehen katselemisesta tässä tilanteessa, "Kirouksen uhri olet sinä itse. Sinun on hyväksyttävä se, vasta sitten voisit päästä siitä eroon. Tuolla itsesäälilläsi et saavuta mitään."

Taidokkaasti Jelia matki Darrenin ääntä: "Voi, minulla on paha paha kirous, isi auta! Ihmiset pelätkää minua, minulla on kirous! Olisi voinut käydä pahemminkin, koska minulla on kirous!"
Hän hymyili hiukan. "Eikä sinulla ole oikeutta suuttua minulle, koska sanon vain asiat, kuin ne ovatkin! Kirous on tehnyt sinusta tuollaisen. Olisitko sama mies, jos sitä ei olisi? Sinun täytyy hyväksyä totuus. Sinulla on mahdollisuus muuttua!" Ja loppua kohden Jelia yritti olla ystävällisempi, yritti oikeasti auttaa.

Ja kissa, Mio loikkasi Jelian sylistä neidon jalkoihin ja kiersi ne kerran ympäri kehräten.
Sitten se lähestyi Darrenia varovaisesti sivulle kaartaen. Se maukaisi ja istahti siihen, hiukan lähemmäs ja hymyili kissanhymyään, jota ihmissilmä ei erota, paitsi ehkä kissan omistaja.

//Anteeksi tauko : )//

//Taukoilua oli täälläkin nettikiellon takia ^^'//

Nainen pimahti aivan kesken kaiken. Darrenistä se oli melkein huvittavaa, vaikka ei oikeastaan ollutkaan. Mutta Jelian siirtyessä jälleen puhumaan hänen kirouksestaan halveksivalla äänellä - se tuntui menevän jo yli. Vaikkakaan sen ei olisi ollenkaan edes tarvinnut mennä niin. Mutta Darrenin luonne nyt oli mitä oli, eikä sille vionut enää mitään. Jos Neofelis olisi ollut paikalla, tämä ei varmaankaan olisi saanut sellaista sätkyä kesken kaiken. Ja mollaus isästä - se ei antanut hyvää vaikutelmaa alulle.

Miehen ohimosuonet tykyttivät htahtomattaankin tämän kävellessä hitaasti, vakavin askelin tuon naisen eteen. Hän tuijotti naista suoraan silmiin ja etsi sieltä pelkoa, mutta ei löytänyt sitä. Darren piti enemmän vahvaluonteisista, vastaan panevista uhreista. Vino, mitään tunteva hymy kohosi väkisin miehen vihaa uhkuville kasvoille, vaikkakin naisen kommentti raivostutti häntä yhä edelleen.

"Älä puhu isästäni - ja tukin sinua lohduttaa tieto että hän tappoi itsensä sen tähden että sai kaksi kirottua lasta riesakseen. Ja sinä et edes tunnu tietävän, mikä kirous on. Ja kyllähän se ihan vain parikymmentä ihmistä on tappanut alleen Onnettomuuksista, jokaisen joka on minulle joskus ollut tärkeä. Usko pois," Darren kuiskasi naisen korvaan ivallisesti, "et edes halua tietää mitä se aiheuttaa."

Mies lopetti puheenvuoronsa tähän, astui askeleen taakse ja hymähti. Miekka kohosi hieman, mutta ei aivan lyöntiasentoon. Tuon naisen kissa maiukaisi tämän sylissä. Darrenin mieleen lemmikit olivat vastenmielisiä, vaikkakin hän ei ollut koskaan sellaista pystynyt hankkimaan. Mutta eihän nistä kovinkaan paljoa iloa ollut.

"Ja oliko jotain muuta sanottavaa, kun halusit sovittaa tämän Keskustelemalla?" Darren kysyi ja kohotti kulmiaan kysyvästi.

Jelia tajusi samassa omat sanansa ja katui. Mutta kun oli jo tuolle tielle astellut, ei paluuta enää ollut takaisin.
Tuon puolihaltian rohkea sydän meinasi pettää, niin kauheaa oli katsella miestä silmiin, kuunnella noita uhkauksia.
Vaikka salaa, aivan pienen pikkuruisena paloi kapinan liekki, kapina kaikenmaailman kirouksia ja Darreneita vastaan.
Mahdollisimman huomaamattomasti huokaisten Jelia huokaisi.

"Kerjäät vain sääliä", puolihaltia sanoi kylmästi kumartuen kohti maata ja silmänräpäyksessä kissa, Mio, loikkasi omistajattarensa syliin ja Jelia suoristautui ylös.
"Kyllä, minua todella kiinnostaa nähdä, mitä kirouksesi tekee. Olkoon se vaikka viimeinen tekoni", nuori nainen jatkoi kylmästi, heilauttaen kultaisia hiuksiaan selkänsä taakse. Hän piti tauon. Olisi harmillista ja noloa, hävettävää sanoa sitä ääneen; Jelia oli heikko. Hänen sieluunsa pisti ja se heikotti ja vei ajatuksia nymfinkyvyistä pois, hän ei voinut keskittyä eikä käyttää loitsujaan. Jos taistelu tulisi, ei haltiakansaan kuuluva neito voisi voittaa.

Hajamielisesti silitellen kissaansa hän pohti vaihtoehtoja. Perääntyä? Ei. Puhua lisää? Ei ei.
Syvästi huokaisten neito liikahti ja katsi rohkeasti miestä silmiin.
"Ei, ei minulla ole muuta sanottavaa", hän huokasi, eikä huokaus ollut uhkaava tai surullinenkaan, ei kylmä eikä mitään muutakaan tunnetta edustava.

Kissa hyppäsi Jelian olkapäälle ja neito hätkähti kissan äkillistä liikettä ja painoa ja kynsiä, meinaten kaatua, mutta säilytti lopulta tasapainon.

IHme. Tuo nainen todella halusi, että hän todistaisi olevansa kirottu. Tai ehkä Jelia sen uskoi, mutta halusi uhoamiselle vastineen. Ainoa ongelma oli, ettei Darren voinut vitsauksia vain huutelemalla kutusa. Joka olikin hyvin harmillinen asia. Valitettavasti. Darren mietti hetken mitä tehdä, mutta saikin sitten vastauksen.

Tässä vläissä tuo nainenkin lopetti vihdoin puhumisen. Eikä oikeastaan tuolla kirotulla miehelläkään ollut enää tähän asiaan lisättävää. Ja jos tuo nainen ei pian alkaisi selventää aikeitaan, he varmaankin seisoskelisivat siinä loppupäivän. Eikä hän tosiaan ollut ajatellut niin käyvän. Hänellä oli muutakin tekemistä.

Ensimmäiset vesipisarat ropisivat illan päätteeksi hänen niskaansa. Luonnonlakihan se oli, mutta tuntui antavan kiroukselle jotain katetta. Ainakin hän toivoi niin olevan. Riittävän tuolle tuittupäiselle Jelialle - joka kylläkin piilotti ärtymyksensä hyvin.

"Eli puheet ovat loppuun näemmä käyty. Ja miten me sitten sinullekin sopivalla tavalla tämän voisimme lopettaa?"
Darren sanoi hiukset yhä silmille liimautuen. Sade vain pahensi asiaa. Hiekkakenttä alkoi olla jo inhottavankin märkä ja vaatteet liimautuivat inhttavasti ihoon. Ei enää surkeammin olisi voinut mennä. Ihan tätä hän ei ollut kuvitelllut.

//Ei kai haittaa että toin sadetta : DD//

Huokaisten Jelia oli jo luovuttamassa, sanomassa 'No, ai voi mitään, ei kai tässä muuta voi kun häipyä', kun ensimmäiset sadepisarat osuivat hänen kasvoilleen.
Puolinymfin silmissä välähti niin voimakas kiilto, ettei moista usein nähnytkään. Ennestäänkin jo vedenväriset silmät leimahtivat ja syttyivät turkoosin hehkuiseen liekkiin.
Sade.
Voiton riemuinen lieska yritti kohota tuon vetta hallitsevan puolinymfin kasvoille, mutta neito piti pintansa ja koetti olla kuin ei huomaisikaan, vaikka täysin ei tuo tunnekuohu peittynyt.
Hän tunsi miten voima virtasi jokaisen pisaran myötä takaisin.

Vaikka satoi, ei Jelia näyttänyt kastuvan yhtään. Hänen kultaisen keltaiset hiuksensa liehuivat heikosti pienen tuulenvireen mukana, ja pisarat ikään kuin ohittivat hiukset.
Samoin oli vaatteiden laita. Polvenpituinne hame ja paidan helmat liehuivat kastumatta ollenkaan.
Neidon kasvoille kohosi estelyistä huolimatta tyytyväinen virne.

"Mitä itse ehdotat, herra Darren? Kenties lisää sanahelinää, vai kunnon tappelua? Ehkäpä haluat vain livahtaa paikalta sopien kanssani tasapelistä?" Jelia kysyi yrittäen pitää ääntään ilmeettomänä, mutta pieni riemu sateesta saattoi kuulua noissa sanoissa.

Jelian kissa, tuo Mimosa-tyttö, valkoinen kuin lumi ja silmät kuin kaksi smaragdia, piilotteli aivan Jelian jaloissa.
Koska sen omistaja oli mikä oli, nymfi, se sieti jonkin verran vettä, mutta kuivana sekin halusi pysytellä Jelian hameen helmojen suojassa.
Surullisena se maukaisi ja Jelia loi siihe hiljentävän katseen.

Nymfi. Tuon naisen täytyi olla nymfi, kyllähän Darren sellaisia oli tavannut. Ja tunnisti myös sellaisen nähdessään. Kukaan ei voinut näyttää tuolta sateessa seistessään ellei ollut nymfi, veden nymfi. Se voisi todella hankaloittaa asiaa - ei edes kirotulla ollut mitään asiaa taistella sateessa nymfiä vastaan, joka hallitsi vettä. Häntä pelotti, se oli myönnettävissä.
"Nymfi, vai?"

Darren kysäisi ja hymähti. Muttei kuulostanut enää niin itsevarmalta. Joka oli huono asia, hän ei saisi paljastaa heikkouksiaan siinä taistelussa. Ketään, edes kirottua ei tulisi huvittamaan taistella nymfin kanssa. Mutta muuten hän voisi jäädä pahasti kiinni siitä mitä teki Freijassa. Vaihtoehtoja ei tosiaan ollut montaa. Joka oli myöskin huono asia. Pako tai taistelu. Kumpikin houkutteli kummasti.

Lopulta tuo mies kuitenkin päätyi taisteluun, vaikka siitä ei tulisi kaunista. Ei ollenkaan. Vastaamatta toiselle ollenkaan mies veti miekan paremmin käteensä ja hyökkäsi.

Kirottu loikkais korkealle ilmaan ja lensi kohti tuota naista yrittäen potkaista tämän kovaa maahan. Kissa ei häntä kiinnostanut. Tuo nymfi vain, häntä halutti taistella - vaikkakin luultavasti häviäisi. Outo huudahdus pääsi miehen suusta tämän lnetäessä kohti tuota toista.

//Sori lyhyys ;____; Päätin nyt näin//

"Mjau!"
"Mi-jau!"
"Maaaaau!"
Mio huusi ja raapaisi lopulta kevyen viilon kynnellään omistajattarensa jalkaan. Muutama veripisara pursusi haavasta ja se sai vihdoin Jelian havahtumaan.
Mitä tuo kissa melusi? Samassa jokin pelonsekainen tunne iski Jeliaan. Ei hänen Mimosansa koskaan turhaan möykännyt.
Monta asiaa tapahtui niin nopeasti, eikä Jelian valttia niinkään ollut nopeus, vaan ketteryys.
Miehen yllättävä - vai oliko se yllättävä sittenkään - hyökkäys sai Jelian hämmentymään ja sekin tunne oli liikaa.
Vaikka viimehetken väistö kenties pelasti tuon neidon hengen, sai hän myös kärsiä hitaudestaan.

Aivan vasempaan kylkeen osunut isku sai Jelian haukkomaan henkeään.
Nopeasti neito katsahti ja näki paitansa repeytyneen ja ihon lähteneen tuosta kohdasta kylkeä.
"Kyllä, nymfipä hyvinkin, vaikkei vain nymfi", puolihaltia sanoi siristäen silmiään ja kooten samalla voimiaan.
Astahtaen muutamia askelia kauemmas, puolinymfi nosti kädet päänsä yläpuolelle ja satavat pisarat eivät tippuneetkaan maahan, vaan jäivät ilmaan pallomaiseksi suureksi pisaraksi, joka kasvoi, kasvoi...

Pisara oli nyt rantapallon kokoinen ja kiljaisten Jelia paiskasi sen Darrenia kohti.
Kyljessä oleva ruhje tykytti ikävästi ja puolihaltian oli pakko kumartua kaksin kerroin ja huohottaa.
Mimosa-kissa oli hypännyt omistajansa olkapäälle ja tarkkaili Darrenia vihreää tulta leimuavilla silmillään.

Jelia kohottautui ylös ja heilautti hiukset selkänsä taa.
"Mio, sano jos hän yrittää hyökätä, minun on pakko koota taas voimia", Jelia sanoi kissalleen joka vastasi maukaisten.

Darren osui. Onneksi. Veri tahri hieman miehen miekan sen osuessa tuohon naiseen. Oli tuon kissan ansiota että Jelia oli yli päätänsä huomannut hänen iskunsa. Joka ehkä oli syynä siihen, että hän ei ollut saanut aikaan yhtään isompaa vauriota lyödessään. Darren otti askeleen taakse hieman hymyillen ja ottaen varmuuden jos tuo päättäisi käyttää magiaansa.

Mutta sen vesipallon iskiessä miehen naama jäi vain yllättyneeseen asentoon ja hän raahautui veden voimaa parhaansa mukaan vastustaen hieman taakse. Yhä pahemman suihkun saaneena hän sylkäisi vettä suustaan ja ravisti hiuksiaan. Yäh. Tuota hän ei aivan ollut odottanut. Ehkä tuossa naisessa olikin jotain voimaa.

"Jaa. Löytyyhän sinusta voimaa, mutta keräämisessäsi hukkaat aikaasi!"
Darren huudahti ja hyppäsi takaisin tuon naisen kimppuun. Yrittäen vain saada tuon maahan jotta tämä ei voisi keskittyä loitsimiseensa. Miekka vastaan magia. Ei kovin hyvä taisteluyhdistelmä. Ei ainakaan kovin reilu. Mutta olihan tuolla miehellä kirous puolellaan.

Jos hän vain saisi uusia vesisiuhkuja niskaansa tämä taistelu olisi pian ohi. Jos Jelia ei parempaan pystyisi, Darren pääsisi iskemään nopeammin. Voiman keruuseen hukkui nymfeillä liikaa aikaa. Niin oli edellinenkin nymfi Darrenin käsiin kaatunut. Kaatunut omaan voimaansa.

Kauaa ei Jelia saanut levähtää palauttaakseen voimiaan.
Mion varoittava naukaisu sai hänet taas valppaaksi, vaikka vieläkään neito ei luopunut tuosta sateen rauhoittavasta tunteesta. Kuinka vesi valui hänen ihollaan, vaikkei se kastellut, se ymmärsi, se oli yhtä hänen kanssaan.
Hänen sisarensa, hänen veljensä.

Hukkaamatta enempää aikaa, alkoi Jelia keräämään taas vettä. Jelia oli toivonut, että vesi pelästyttäisi miehen, ettei hänen olisi pakko vahingoittaa.
Mutta ilmeisesti pieni pallo ei riittäisi. Tuo mies oli oikeassa, voimien keruu vei aivan liian paljon aikaa.

Ja samassa oli tuo mies hypännyt puolihaltian kimppuun ja hätääntyneenä Jelia päästi voimansa leviämään, mikä saattoi usein olla kohtalokasta.
Magian pölähdys lennätti Jelian hiuksia rajun tuulenpuuskan tavoin ja sai neidon haukkomaan henkeään. Mutta vaikka tuo magiapäästö saattoi hankaloittaa miehen kulkua, jokin vaisto laittoi Jelian turvautumaan osaksi toisiin kykyihinsä.

Äkkiä Jelia tunsi hiustensa pölähtävän uudelleen, tosin hieman hillitymmin, ja korvansa vierestä tuo neito kuuli Mimosan miukaisun.
Aluksi Jelia ei huomannut tilanteessa mitään uutta. Mutta pikkuhiljaa tarkoilla silmillään tuo puolinymfi erotti magianhivenen ilmassa. Aavistuksen liian sinisena hehkuva lasimainen laatta leijui ilmassa Jelian edessä.
Se oli ehkä neljä metriä pitkä, erittäin ohut ja kahden metrin korkuinen.

Jelia aisti, ettei tuota muuria kannattanut mennä koskemaan, sillä jo syntyessään magiaa omaavilla olennoilla (nymfit) oli omat puollustuksensa äärimmäisissä tilanteissa. Hätäisyys ja magia olivat herkkä yhdistelmä.
Ties mitä tapahtuisi, jos sitä koskisi.

Mimosa ei tyytynyt muurin antamaan suojaan. Se kinusi ääneti Jeliaa näyttelemään hämmentynyttä, se kinusi, ettei Jelia olisi ja tuijottaisi muuria!
Jelia ei ymmärtänyt kovin kissansa, tilanne oli liian outo. Ryhdistäytyen Jelia puhui taas.
"Vaikkei vain nymfi", Jelia toisti edellisiä sanojaan.

Kesken hypyn mies tuntui törmäävän johonkin. Ei sateeseen eikkä tuohon naiseen. Vaan muuriin. Johonkin, joka sai hänet lennäthtämään hieman taaksepäin. Pöllämystyminen kävi kyllä myönnettävästi tämän kirotun naisen kasvoilla, mutta se ei siinä kaukaa viipynyt. Nymfit osasivat kyllä kaiken laista. Tuon aikataulu kyllä oli osunut täydellisesti kohdalleen. Miehen huonoksi tuuriksi.

Darren hymähti hieman kolkosti ja pyyhkäisi kasvojaan. Hän oli saanut tuosta vesimuurista mustelman, tai ainakin tuli saamaan. Tuo kissan naukuna ärsytti häntä suuresti. Kissan ansiota olikin että Jelia saikin tietää hyökkäyksistä. Jos kissan tappaisi... Ei, hän ei ikinä saisi sitä kiinni. Se oli pienimuotoinen ongelma. Mutta ei voinut enää mitään. Magia vastaan kirous - tästä viosi tulla huvittavaakin vielä.

"Tuo kilpi ei sinua tule pelastamaan - kirouskin on aina kirous."
Darren huudahti Jelialle ja hymyili hieman vinosti. Ei yksi vesikilpi häntä voisi pysäyttää, ei tietenkään. Hän oli joskus katsellut toisten maagien kehittymistä. Hän ei ollut ainakaan täysin ulalla tuon naisen puuhista. Ei aivan, mutta melkein. Ja melkeinkin tuntui olevan jo aivan tarpeeksi

Darren kutsui vain omaa voimaansa jostain sieltä mistä se oli tullut. Kirous. Hän kutsui sitä, vähän kuin maagikot kutsuivat magiaansa. Jos kirous oli jonkun aiheuttama loitsu, täytyi silläkin olla oma voimansa. Darren vain kutsui sen esiin. No jaa, eihän Neofelis ollut paikalla sitä vahvistaakseen mutta ei se mitään. Huuto pääsi tuon miehen suusta tämän sitä kutsuessa, hän tiesi sen olevan paikalla. Hän halusi kaiken kirouksen voiman käyttöönsä. Vaikka se koituisikin kohtalokseen.

Pian tuon kirotun silmät kääntyivät ympäri. Hän tunsi sen mitä oli toivonutkin. Sen ylivelhon voima, kirouksen voima. Vaikka hän ei oikeastaan tiennytkään miten hallita sitä. S eoli siis tosiaan kutsuttavissa.

//Joo. Meni vähän lujaa tai jotai xDD//

Jelia tunsi jonkin menevän pieleen. Sade alkoi olla loppumassa, vain pieni tihku kasteli maata.
Se oli huono homma, sillä nyt Jelian voimat eivät palaisi niin nopeasti. Mutta kuitenkin tilanne näytti hyvältä.
Muttei tuntunut.
Sillä jokin miehen, hänen vastustajansa, olemuksessa oli muuttunut. Ohikiitävän hetken puolihaltia oli tuntenut kylmän virran kosketuksen, joka viittasi magiaan tai jonkinlaiseen voimaan.
Mutta eihän se voinut olla mahdollista! Mies ei osannut taikoa edes hiekan murua. Mutta siltiki, Jelian otsaan painui aavistus huolesta.

Hetken levähtäen Jelia antoi muurinsa himmetä ja kadota. Sen jäljelle jääneet taikuuden rippeet Jelia kokosi muuriksi kissansa ympärille.
Mimosa oli kuitenkin kaikkein rakkainta puolinymfille. Ja se oli auttavainen ja rakasti omistajaansa. Jelia soi kissalleen pitkän ja iloisen katseen. Oli edes jotain hyvää.
Hitaasti Jelia kohotti kädensä suorina ylleen ja kuiskaili pilville voimaa.
Sade voimistui hieman, ja se saisi riittää. Erityisen kovaksi tuo sade tuntui kovenevan Darrenin yllä.
Jelian oli edelleen vaikea tehdä sitä, mutta puolihaltia yritti. Hän kohotti ympärilleen magiaa ja muovasi siitä nyt valtavan pallon ja heitti sitä kohti Darrenia, tarkoituksenaan hukuttaa koko mies.

Jättiläismäinen pisara liikkui kohtuullisella nopeudella Darrenia kohti ja heilui uhkaavasti.
Mimosa oli hieman peloissaan moisista vesimassoista. Se maukaisi ja kierteli Jelian jalkoja heilutellen valkeaa häntäänsä puolelta toiselle, koska se aisti samaa kuin Jeliakin.
Voimaa.

Jelian magian taas lähtiessä liikkeelle Darren oli valmis. Tosiaan. Pimeä kirouksen voima täytti häntä. Hän tiesi olevansa nyt vahvemmilla tässä asiassa. Vaikkakin vastassa oli yhä edelleen tuo nymfi, joka hallitsi tätä vettä. Valitettavasti.

Juuri ennen kuin Darren oli saanut käsityksen omasta pimeästä voimastaan tuo pallo liisi jo häntä kohti. Sekuntin verran hämmennys paistoi tuon miehen kasvoilla. Paha juttu. Tuo nymfi oli saanut kerättyä aivan liikaa voimaa. Kun tuo pallo osui Darreniin, hän lensi köhien vesimassan sisällä monia metrejä taakse, saaden kuitenkin vihdoin jalkansa maahan.
Tarraten kantapäillään maahan hän näytti omat voimansa työntäen vesimassaa muualle. Vesi pursui hänen käsistään sivuille ja mies jäi sen keskelle melkein voimansa menettäen. Lopulta hän seisoi siinä paikoillaan, huohottaen ja vettä valuen.

Darren ravisti vettä hiuksistaan - vaikka tiesi ettei se sateessa auttanut. Tästä oli kehkeytymässä hankala taistelu. Todella, todella hankala. Mutta oli hänelläkin muutama ässä hihassaan. Ainakin hän luuli niin.

Mies vetäisi miekan huotrastaan ja hyökkäsi ennen kuin tuo nainen ehtisi kerätä voimiaan. Hän juoksi hieman karjuen kohti tuota nymfiä ja loikkasi sitten ylös, toivottavasti pallojen yläpuolelle ja yritti alasosuessaan jälleen osua tähän ärsyttävän sitkeään naiseen. Väsynyt tosin hän ei ollut.

//Sori. Pelitaito on viel mun elämänmuutoksen jälkeen vähän hakuses ;___;//