Taivas tihkuu taruja

Rotta oli tokaissut että Hiirenkorva oli tehnyt aivan oikein, kun ei ollut suostunut naimakauppaan, ja sitten tuo seuralaisensa avasi suunsa, ja paukautti ilmoille hieman kiusoittelevankin lausahduksen. Ja Rotan kasvoille levisi hienoinen virne. Tottakai hän tiesi olevansa komea, ja ainakin erikoisen näköinen oudon värisine hiuksineen. Ei kaikilla ihan haalean vaaleanpunaisia, liilaan päin vivahtavia hiuksia ollut. Rotta ei kuitenkaan sanonut mitään Hiirenkorvan lausahdukseen, tyytyi vain tosiaan virnistämään nopeasti ja kävelemään eteenpäin.

Kun tuli puhe perheistään, niin Hiirenkorva vielä tarkensi, että hänelläkin oli sisaruksia ja vielä kertoi heistä. Rotta nyökkäsi. Sisko ja veli siis, hänellä vain oli kaksi puolisiskoa, ja ei ollut kuullut heistäkään pitkään aikaan, mutta ei se nyt ollutkaan niin elintärkeä asia. Siskot olivat hekin melkoisia nirppanokkia, vaativat aina parasta ja saivatkin isänsä huomion, kun Rotta taas sai kaiken äitinsä huomion enimmäkseen. Hän oli saanut olla yksin keskipisteenä, ei tarvinnut jakaa huomiota kenenkään kanssa. Kuitenkin vampyyri äiti sitten oli kuollut, eikä Rotta enää ollutkaan saanut huomiota keneltäkään. Paitsi tietysti negatiivista huomiota isältään.

Ja kuten Rotta oli hieman arvellutkin, ei Hiirenkorvakaan halunnut olla niinsanotusti kaupungin vanki, kuten ei hänkään, mutta oli pakko palata. Mutta tilaisuuden tullen tämä vampyyri kyllä ottaisi hatkat. Häntä ei pidätellyt mikään Payonissa, ei sitten mikään. No, Hiirenkorva oli saatettava takaisin kaupunkiin, ja ehkä hänkin viipyisi siellä vielä hetken verran, muttei kauaa. Rahaa olisi tietysti hyvä saada hieman lisää, vaikka sitten taikomalla ihmisten edessä ja näytellen positiivista ja ihanaa, viatonta taikuria. Ja rahantuloa ei voinut estää. Rotan silmissä kävi hienoinen välähdys, joka kyllä hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Kun Hiirenkorva sitten ilmoitti seuraavan asiansa, että entinen sulhasensa näytti aivan -- konnalta Rotan saappaan vieressä. Vampyyri katsahti liiloilla silmillään hitusen epäuskovasti Hiirenkorvaa ja sitten katse lipui alaspäin. Siellä tosiaan oli konna! Limainen ja iljettävä. Rotta nosti katseensa ylös ja jämähti paikalleen, sönköttäen suustaan jotain hyvinkin epämääräistä.
"Se..se on.. s-sammakko"
Ei käärmeissä mitään, mutta sammakoissa kyllä. Hienoiset väristykset kulkivat Rotan selkää pitkin ylöspäin. Mitään muuta tämä murhamies ei kammonnut niin paljon kuin sammakoita. Ja nyt hän ei kyllä pystynyt liikkumaan eteenpäin, ennen kuin tuo konna olisi poissa, mutta ei näyttänyt sekään liikkuvan. Vampyyrin ego kyllä karisi murusina maahan. Siihen hän oli jämähtänyt, konnan eteen, ja Hiirenkorva oli vielä tuossa vieressä. Hienoa. Ja hän oli jämähtänyt paikoilleen, ei pystynyt ottamaan askeltakaan.

Jopas, Rottahan aivan jämähti paikalleen. Hiirenkorva oli ehtinyt ottaa pari ylimääräistä askelta ennen kuin tajusi myöskin pysähtyä ja katsoa tarkemmin seuralaistaan, joka oli kakistellut omituisen oloisesti suustaan maassa kököttävän elukan nimen. Kultasilmän kulma kohosi ja hän palasi lähemmäs konnaa, kyyristyen sen puoleen. Oliko siinä jotain erikoista sitten ? Ihan normaalilta se ainakin Hiirenkorvan silmissä vaikutti. 
"Niin, minusta se on ihan normaali rupikonna..?"
Nuorekko vastasi kysyvään sävyyn ja nosti kasvonsa kohti Rottaa. Ei kun hetkinen vain! Toinenhan pelkäsi! Kädet läimähtivät suunsa eteen, ettei missään tapauksessa keskellä-ei-mitään ei alkaisi kuulumaan raikuvaa naurua. Kuinka tuollainen murhaaja pystyi kammoksumaan noinkin vaivatonta olentoa!

Aikansa pidäteltyä nauruaan, neitokainen vakavoitui ja keräsi mekon helmaa käsiinsä. Hän ujutti kankaalla suojatut kätensä konnan kangistuneen ruumiin alle ja nousi samalla itse pystyyn.
"Katso nyt sitä, sehän on vain pieni, harmiton elukka."
Sillä nyt ei ollut väliä likaantuisiko naisen mekko, koska olihan se jo nuhjuinen ja valmis lentämään kohti roskakoria. Samalla myös Hiirenkorvan peitossa olleet jalat paljastuivat ylitse polvien, mutta ei moisesta kannattanut piitata hoitaessaan toisen kauhukuvia pois. Sammakko hengitti raskaasti, päästäen sitemmin kurnahtavan äänen ulos kurkustaan. Raasu, pelkäsi kahta jättiläistä. 

Hiirenkorva käänteli sammakkoeläintä vielä hetken hyppysissään, ennen kuin tarjosi sitä lähemmäs Rottaa. 
"Ota se kädelle, ei se pure."
Hyvällä tuurilla murhaaja rohkaisisi mielensä ja nappaisi konnan syliinsä, mutta jotenkin miehen elekieli vaikutti siltä, ettei näin tulisi aivan heti käymään. Olihan Hiirenkorvallakin omia pelkojaan, joita hän ei ollut vieläkään kohdannut kasvotusten, mutta sehän oli nyt aivan eri asiakin! Hän oli nainen, Rotta oli mies - silloin siis kaksilahkeisen pitäisi osoittaa urhoollisuutta todistaakseen olevansa kunnollinen oman sukupuolensa edustaja. Niin, niin - Hiirenkorva oli vanhanaikainen taas kerran, vaan minkäs kasvatukselleen mahtoi ?
"Ole nyt kiltti, edes minun vuokseni."
Ei kai sentään miekkonen halunnut murentua silmissään enempää, eihän ? Meillä oli tässä katala neitokainen, kun tuollaiseen vetosi.

Rotta katsoi hivenen oudoksuvasti konnaa ja Hiirenkorvaa joka nyt kyyristyi konnan puoleen, todeten sen olevan vain ihan tavallinen rupikonna. Vilunväreet kulkivat murhamiehen selkäpiitä pitkin. Sammakko. Hän ei voinut sietää niitä, ei sitten mitenkään. Rotta katsahti Hiirenkorvaa joka näköjään huomasi nyt että tämähän pelkäsi ja läimäyttikin kätensä suunsa eteen. Rotta huokaisi. Miksi juuri nyt piti sattua tälläinen, että konnan piti olla juuri hänen edessään kyyristelemässä.

Rotta ei olisi halunnut seuraavan tapahtuvan, sillä Hiirenkorva nosti konnan käsiinsä ja nousi itsekin pystyyn ja näytti sitä Rotalle. Liiloissa silmissä näkyi suuri inho ja pelko. Kun konna sitten päästi sen hitusen kumahtavan äänen ulos kurkustaan niin Rotta sulki silmänsä ja olisi halunnut jopa peittää korvansa. Niin inhottava ääni. Miksi juuri sammakko, miksi juuri nyt, ja miksi juuri Hiirenkorvan läsnäollessa? Rotta olisi voinut taas vajota maanrakoon. Kuinkahan monta kertaa hänen pitäisi vielä mokailla Hiirenkorvan edessä, johan hän oli pudonnut lampeenkin Hiirenkorvan eteen, kun tämä oli ollut peseytymässä. Niinpä niin, kaikki sattui yhtenä kauniina päivänä keskellä- ei - mitään.

Seuraavaksi Hiirenkorva tarjosi konnaa lähemmäs Rottaa, ja sanoi, että vampyyrin pitäisi ottaa se kädelle, eihän se purrut.
"Ei." Rotan suusta pääsi tukahtunut kielteinen vastaus kun tämän liilat silmät tuijottivat koko ajan varoen konnaa edessään. Hän ei halunnut sormellakaan koskea tuohon limaiseen olioon, joka edessään kurnutteli. Pelko oli sitä paitsi jäykistänyt tämän miekkamiehen paikoilleen. Mielellään tämä olisi juossut karkuun moista otusta, ja hänen puolestaan kaikki nuo sammakot voisivat kuolla sukupuuttoon kuten ihmisetkin. Ihan samalla lailla, ei se olisi yhtään pahitteeksi, ei ainakaan Rotalle, joka kammoksui sammakoita ja vihasi ihmisiä.

Kun tämä kultasilmäinen neitokainen sitten pyyteli ottamaan konnan syliinsä niin sai Rotta irroitettua jalkansa maasta ja perääntyi muutamalla askeleella.
"Jos nyt vain veisit sen pois, ja jatkaisimme matkaa", Rotta murahti kylmän sävyn jälleen tulavhtaessa ääneen. Sanojensa päätteeksi tämä kuitenkin väläytti pienen hymyn kasvoillaan ja katsoi hieman pyytävästi Hiirenkorvaa ja vilkaisi nopeasti konnaa tämän käsissä.
"Minähän en tuohon otukseen koske! " Rotta totesi ja perääntyi vielä muutamalla askeleella. Toinen kätensä vierähti pakostikin miekan kädensijalle. Tämä huokaisi hiljaa, niinpä niin. Hänen egonsa murentui sirpaleiksi ja vieläpä Hiirenkorvan edessä. Mahtoikohan toinen osata pitää nauruaan kohta enää?

Ei ? Oliko Rotta sanonut ei, vaikka Hiirenkorva oli niin kauniisti vedonnut itseensä ja yritti vain auttaa ? Kiittämättömyys oli tunnetusti maailman palkka. Ote konnan ympäriltä kiristyi hieman, kun mies lähti peruuttamaan karkuun. Vai, että sillä tavalla! Sitä sitten juostaisiin vielä karkuunkin, kuin mikäkin jänöjussi. 
"Voi kyllä sinä kosket!"
Äskeinen herttaisuus häipyi takavasempaa, kun taas tumma tausta puolestaan valtasi alaa Hiirenkorvan mielessä - kyllähän murhaajankin pitäisi hennota koskemaan vaivaiseen sammakkoon, jos neito vielä kauniisti pyytelikin. Äänen sävynsä oli ollut napakka ja ainoastaan yksi käsi enää retuutti hätäisesti kurnuttavaa elukkaa, raasu taisi tietää mitä tuleman piti. 
"Ota koppi."
Yllättäen varjotar sanoi viimeiset sanansa viileän rauhallisesti ja heitti konnan sormistaan kohti nuorukaista. Pudotus ei tulisi tekemään pahaa eläimelle, mutta voisi kylläkin säikyttää sen pahan päiväisesti - ties sitten miten Rotta reagoisi.

Ja sitähän näytelmää Hiirenkorva ei jäänyt katsemaan. Hän nosti nokkansa kohti taivasta, veti kätensä sivuillaan nyrkkiin ja lähti marssimaan poispäin. Tulkoot jätkä perässä, jos uskaltaisi kohdata demonittaremme kiukuttelevan minän. Vaikka olihan toisella jo siitä aikamoisen paljon kokemusta, kun tarkemmin asiaa jäi pohdiskelemaan. Puolikuivat, pitkät hiukset heiluivat askelten tahtiin sivusta toiselle - kyllä Rotta varmaan seuraisi.. toisen oli pakko.

Päivä vaihtui aikanaan iltaan ja Hiirenkorva oli ehtinyt tehdä monet nurinat kanssaeläjän kuultaviin. Hän oli ehdinyt valittaa hiertävistä kengistä, liian nopeasta etenemisestä, Rotan konna-kammosta ja ties mistä mikä oli taivaan ja maan rajamailla. 
"Täällä on jo pimeää.. ja minulla on nälkä."
Varjotar mankui. Tämähän oli kaupungin kasvatti, joka merkkasi petiä, alkeellisia lyhtyjä ja suhteellisen usein saatavaa murkinaa köyhyydestä huolimatta. Kädet olivat nousset rintojensa alle pitämään kurissa vatsaansa, joka murahteli tyytymättömyyttää. Hiirenkorva ei ollut syönyt sitten eilispäivän, jolloin ateriana oli toiminut köykäinen lihaliemi. 
"Emmekö voisi pysähtyä tähän ? Edes pieneksi hetkeksi, kiltti!"
Niin, kuka se olikaan luvannut olla tästä lähtien siivosti ja totella Rotan kulkunopeutta ? Jep, Hiirenkorvahan se oli, joka pyörsi sanojaan oman itsensä vuoksi jälleen kerran.

[[Sovittu aikahyppy mukana~.]]

Hiirenkorva ei näyttänyt luovuttavan vähällä. Rotta ei yhtään tykännyt neidon seuraavasta lausahduksesta joka oli varman kuuloinen siitä, että Rotta kyllä koskisi konnaan. Murhaaja pyöritteli epätoivoissaan päätään ja katsoi koko ajan liiloilla silmillään Hiirenkorvaa. Mitä toinen nyt mahtaisi murhaajan pään menoksi keksiä?
Rauhalliset sanat, liiankin rauhalliset, sellaiset joita Rotta ei taaskaan olisi välttämättä halunnut kuulla. Sitten, konna lensi Hiirenkorvan käsistä, päin häntä. No, Rotta kuitenkin piti jokseenkin eläimistä, eikä tämä alitajunnassaan halunnut että tämäkään limanuljaska tipahtaisi maahan ja satuttaisi itsensä. Niinpä tämä kumartui vaistomaisesti ottamaan eläimen hyppysiinsä. Ja Hiirenkorva meni jo edellä, selvästi oikkuilevan oloisena.

Rotta oli kuin transsissa, hän ei yhtään tajunnut pitelevänsä konnaa käsissään, mutta kun herra sen tajusi niin konna kyllä tipahti maahan.
"EÄÄK!!" vampyyri karjaisi tiputtaen viattoman otuksen saappaidensa juureen ja kyllä seuraavatkin Rotan liikkeet hassuilta näyttivät, kun tämä hyppi ja pomppi, ja viaton konna parka vain pelokkaana yritti piilottaa itseään moiselta hyppivältä otukselta, jonkalaisena Rotan näki. Vampyyri kuitenkin hölkkäsi nopeaan Hiirenkorvan kiinni ja puisteli vieläkin päästään sitä, että konna oli ollut hänen käsissään. Hiljaa tämä murahtelikin jotain, mutta tyytyi kävelemään Hiirenkorvan vanavedessä, ei tämä halunnut kohdata toisen kiukkua, ei ainakaan vielä, kun Rotta vasta oli joutunut murenemaan jälleen tämän neitosen edessä ja pahemman kerran vieläpä.

Ja päivän mittaan oli Hiirenkorvakin alkanut puhumaan. Ja puhunut tämä olikin ja saarnannut muun muassa Rotan konna kammosta, johon Rotta ei mielellään ollut ottanut osaa, ei siihen keskusteluun. Ja nyt, tämä neitonen mankui, että hänen oli nälkä ja siellä oli jo pimeääkin. Rotta huokaili ja huokaili ja käveli edellä, kuin ei olisi huomaavinaankaan toista. Hän halusi päästä mahdollisimman nopeaan takaisin Payoniin. Ja taas neitonen avasi suunsa, eivätkö he voisi pysähtyä siihen, edes pieneksi hetkeksi. Nyt vampyyri pysähtyi ja murahti ja kääntyi liiloilla silmillään katsomaan Hiirenkorvaa.
"No jos nyt pieneksi hetkeksi", tämä murahti ja istahti löytämälleen kivelle. Niskat olivat ihan jumissa kävelyn ansiosta eivätkä jalatkaan olleet säästyneet rakoilta. No, Payonissa sentään odotti koti ja lepo. Toivon mukaan sieltä löytyisi myös hänen rahansa ja pelikorttinsa joita hän päivisin tarvitsi torilla taikuroidessaan.

"Varo vaan, ettei pusikosta hyppää joku ahnas peto joka haluaa syödä sinut", Rotta ihan tahallaan kiusasi toista vaikka saattoi arvata ettei Hiirenkorva ollut moksiskaan moisesta. Tokkopa sieltä nyt mitään hyökkäisi ja jos hyökkäisikin niin se olisi listitty alta aika yksikön, sillä Rotta jos kuka osasi miekkaa käsitellä. Murhaaja huokaisi sen jälkeen ja katseli ympärilleen. Ei ristin sielua niin missään. Paitsi he, keskellä ei mitään, ja paikassa jossa he eivät olleet eläessään olleet. Hienoa, ja he vielä kaiken kukkuraksi olivat karkureita, matkalla takaisin lähtöpaikkaan, kun suunnitelmat olivat vähän aukonaisia. No, jos tästä päästiin ehjinä kotiin, niin Rotta kyllä lepäisi kunnolla ja lukittautuisi omaan koloonsa ja nauttisi hiljaisuudesta ja mukavuudesta.

Jesh! Pieni paussi! Hiirenkorva olisi varmasti rysähtänyt ensimmäisen kiven päälle istumaan, mikäli sellainen olisi ollut asetettu selkänsä taakse. Harmi vain, ettei tällaista onnea oltu suotu varjohengelle, jonka seuralainen kylläkin otti rennon takamuksen levitysasennon löytämänsä istumapaikan päältä. Voi, sitä katkeruuden tuomaa nyrpistelyä neidon kasvoilla, ei hän kehdannut samalle murrikalle ahtautua, vaikka pitkä taivaltaminen olikin ottanut mehut pois niin ruumiista kuin mielestäkin. Katse kääntyi vaistomaisesti niin oikeaan kuin vasempaankin, kun Rotta pääsi kiusoittelemaan neitoa olemattomilla pedoilla. Mikä muka hänen kimppuunsa hyökkäisi ja iskisi hampaat käsivarteen ? Ellei sitten itse murhamies sitä tehnyt, toinen muistaakseen oli repinyt naskaleillaan ihmiseltä kaulavaltimon auki, niin että verta oli pulpunnut kuin tuoreesta vesireiästä.
"Sinäkö minun kimppuuni mukamas hyökkäät ?"
Nainen esitti kysymyksensä empimättä ja vilauttipa päälle kielenkärkeään. Ei vampyyri häneen koskisi enää pitkällä tikullakaan sen kaatumissession jälkeen.

Kulta silmäinen tulikin lähemmäs miestä, siirtäen kasvonsa aivan toisen omien tasalle. Katse kaventui luomien ansiosta hieman, kun demonitar katsoi syvääkin syvemmälle Rotan silmiin.
"Epäilen vähän sinua.."
Salaperäinen äänensävy ja mitään kuvastamaton ilme tekivät varjohengestä entistä omituisemman varmasti, mutta oliko sen väliä. Pitäisihän nuorukaiselle maksaa samalla tavalla takaisin, koska olihan toinen juuri parhaillaan alkanut härnäämään väsynyttä ja nälkäistä demonia - harmitonta sellaista tosin.
"Sinähän tietenkin suojelet minua kaiken maailman vaaroilta, etkä varsinkaan missään nimessä harkitsekkaan iskeväsi miekan terää selkääni."
Osa otsahiuksista valahti peittämään nuorekon toista silmää, milloin myös sattui pieni... noh... onnettomuus ?

Pidempi irtosuortuva oli luikertanut kutittamaan Hiirenkorvan nokan alusta, minkä seurauksena silmänsä sulkeutuivat täysin ja hapen haukonta alkoi. Seuraavaksi kuului räkäisä pärskähdys - kunnon aivastus, jota käsi ei ollut ehättänyt peittää. Nenäänsä niiskuttaen neito suoristautui ja avasi katseensa nähdäkseen, kuinka oli käynyt.
"Ohops, en kai aivastanut päällesi.."
Niin, se olikin suuri ohops, jos Rotta parka sai limat omille kasvoilleen. Moni olisi voinut odottaa äskeiseltä tilanteelta jotain aivan muuta, mutta valitettavasti kaikki ei käy aina niin kuin lasten satukirjoissa kuvaillaan. Päivittelevästi käsi nousi toiselle poskelleen ja kulmakarvat kaartuivat ylöspäin. Ainoa hyvä puoli tässä taisi piileä siinä, ettei Hiirenkorvalla ollut mitään pöpöbakteeria elimistössää - kaiketi.

[[Mietin vieläkin, kuinka onnistuin saamaan Hiirenkorvasta noin epähygieenisen yhdessä viestissä, vaikka todellisuus onkin toista <'D..]]

Rotta oli väsynyt. Rotta oli ärtynyt. Rotta oli Hiirenkorvan kanssa keskellä ei mitään, koska oli lupautunut lähtemään tämän kanssa ulos Payonista. Niinpä niin, ja nyt Hiirenkorva jälleen valitti, että he voisivat pysähtyä ja pianpa murhaaja siihen suostuikin. Tämä ärtynyt, kun oli, niin kiusoitteli hieman piikikkäästi demonia, sellaisilla pedoilla, jotka tuskin edes käyskentelivät lähimaastossa, saati sitten tulisivat sellaiseen paikkaan, jossa oli vampyyri ja varjodemoni. Kun neito sitten avasi suunsa, niin nopea virnistys käväisi vampyyrin kasvoilla, mutta se lakastui jälleen yhtä pian kuin oli siihen tupsahtanutkin. Ei. Hiirenkorvan kimppuun hän ei hyökkäisi, jostain tuntemattomasta syystä, mitä Rotta itsekään ei oikein ollut selville saanut. Jokin toisessa...

Vampyyri oli jäänyt tuijottamaan tyhjyyttä eikä täten huomannut ihan heti, kun Hiirenkorva siirtyi lähemmäs häntä. Kasvonsa olivat tasolla Rotan kasvojen, ja sitten toinen sanoi, että epäili häntä. Rotta kohotti toista kulmaansa hieman. Mitä toinen oikein tarkoitti? Hiirenkorva katsoi syvälle Rotan liiloihin silmiin, ja vampyyri tyytyi tuhahtamaan kerran, ennen kuin kuuli neidon sitten taas sanovan, että hän suojelisi toista kaikelta ja ei edes harkitsisi työntävänsä miekkaa, terää, tämän selkään. Rotta ei saanut enää sanoja suustaan, tämä todellakin oli todella omistuista. Muutaman kerran hänen kyllä olisi tehnyt mieli jättäää Hiirenkorva omilleen, mutta ei missään nimessä olisi työntänyt miekkaa tämän selkään, ei todellakaan. Ja Rotta kuitenkin toisaalta kunnioitti lupauksia, joita oli itse ladellut ja hänhän oli luvannut viedä Hiirenkorvan takaisin Payoniin.

Mutta seuraavaa ei Rotta osannut odottaa. Aivastusta Hiirenkorvan taholta. Ja kaikki lensi Rotan kasvoille, ennen kuin tämä kerkesi kasvonsa pois kääntää.
"Äysk!" Rotta äyskähti ja veti viittansa selkänsä takaa, pyyhkien kasvojaan siihen, eikä edes kuunnellut Hiirenkorvaa, joka juuri kysyi, että eikai hän vain aivastanut murhamiehen päälle. Rotta oli hygieeninen olento, vaikka voisi muuta luulla. Hän ei voi sietää epäpuhtauksia, ja tämä. Toinen oli aivastanut päin hänen kasvojaan. Rotta mulkaisi hivenen kylmästi toista ja siirtyi kauemmaksi.

"Toivon tosiaan, ettei sinulla ole mitään bakteeria kehossasi, etten minä saa pian jotain tautia", Rotta murahti sitten ja katsahti jälleen Hiirenkorvaa. Tämäkin vielä. Nyt hän todella toivoi, että he olisivat jo Payonissa, eivätkä keskellä korpea, hevosettomana, ja saivat matkustaa täten vain jalkapatikalla. Vampyyri murahteli ja oli nyt ainakin ärtynyt. Kaiken kukkuraksi häntäkin kalvoi nälkä, verenkin nälkä, jos totta puhutaan, mutta ketään ei ollut lähistöllä, muu kuin tuo kultasilmäinen, johon hän ei viitsisi hampaitaan upottaa.

Rotta käänsi selkänsä toiselle ja huokaisi muutamaan otteeseen, päästäen sitten viittansa vapaaksi, kun oli saanut pyyhittyä limat kasvoiltaan. Hän risti kätensä puuskaan rintakehänsä päälle, eikä edes vilkaissut Hiirenkorvaan, jospa tämä vaikka tajuaisi, että liilasilmäinen mökötti hänelle nyt, ja pahasti. Aivastaa nyt päin toisen kasvoja. Ja Rottahan oli toisaalta menettänyt kasvonsa Hiirenkorvan edessä liian monta kertaa. Ensin hän oli kantanut neidon majataloon, sitten hän olikin tipahtanut lampeen, Hiirenkorvan ollessa kylpemässä ja sitten vielä se sammakko, joka sai yhä kylmät väristykset kulkemaan murhaajan selkää pitkin.

//Tiedä häntä, mutta Rottamus ei tykännyt yhtään xD//

[[Seuraavassa viestissä esiintyvä hittaus luvallinen.]]

Olkoot.. tämän kerran Hiirenkorva tosiaan tuli miettineeksi, että Rotta ei ollut aivan ansainnut pärskähdystä kasvoilleen. Minkä sille silti mahtoi, jos aivastutti ? Moista oli vaikea pidätellä, ellei sormi ehättänyt nenän alle hillitsijäksi. Pahoittelevaa hymyä pitäen yllä, koitti neitokainen saada jonkinlaista katsekontaktia takaisin - turhaan. Mies käänsi selkänsä ärinänsä jälkeen ja alkoi mököttämään kuin pahainen kakara. Olihan Hiirenkorvakin tainnut tuollaista tehdä tässä lyhyen tuntemisen sisällä, mutta eihän aikuinen mies saanut matkia tuolla tavalla!
"Anteeksi nyt vain, mutta minulla ei ole mitään.. ongelmia!"
Miksi Hiirenkorva ei sanonut bakteeri ? Koska se kuullosti saastaiselta. Oikeastaan nainen enemminkin uskoi, että pahat henget saastuttivat ihmiskehoja ja tekivät heistä tällä tavoin sairaita - ajatelutapa oli muutenkin yleinen keskiajalla. Palataksemme kuitenkin nykytilanteeseen, niin tajusi demonitar häviävänsä tämän tahtojen taiston, jos ei hieman joustaisi periaatteistaan.

Nyrähtäen varjohenki kiersi kiven ympäri nähdäkseen Rotan kasvot - sama anteeksipyytävä suupielien kohottelu vieläkin kasvoillaan. Kuinka nyt tuollaista nuorukaista voisi sitten miellyttää, niin että äkäisyys kaikkoaisi taka-allalle. Jaa-a, tästä tulisi haasteellista.
"Et kai ole mököttämässä ?"
Tyhmä kysymys, näkihän sen jo pidemmältäkin, etteivät suopeat tuulet puhallelleet Hiirenkorvan suunnalle. Huulensa menivä tiiville rutulle, kun pään sisällä käyvä raksutus alkoi kiihtymään. Ei, yksi idea oli loikkinut koko ajan ylimpänä muista, mutta sitä varjohenki ei vain haluaisi toteuttaa tähän hätään - ainakaan heti.
"Olet jo iso mies ja minä pyysin anteeksikin sitä aivastusta. Älä oleta, että anelisin polvillani anteeksi tuollaista pientä hömpsähdystä."
Loppuun oli pakko lisätä kieltäytyminen anelemisesta - siihen sentään neitomme ei alkaisi yhden puhumattomuuden vuoksi.

... Huoh...
Mutta ei tässä kai enää ollut sitten vaihtoehtoja. Itsensä reipastuttaen Hiirenkorva kyyristyi Rotan posken tuntumaan ja tuikkasi nopean suukon tuohon. Hyvä! Tehtävä suoritettu! Miehethän tunnetusti pitivät siitä, kun saivat kauniimmalta sukupuolelta huomiota - varsinkin läheisempi kosketus luulisi saavan mykkäkoulun harjoituksen unholaan. Vaikka äskeinen olikin ollut harmiton pusu, niin silti demonittaren kasvot leimahtivat tulipunaisiksi. Eihän hän, siveellisyyden perikuva, olisi uskonut itsekkään pystyvänsä tällaiseen.. leikittelyyn ? Nolostuttavaa, suorastaan hävettävää toimintaa. Mitä äitimuorikin sanoisi tai isä ? Pyörtyisivät varmaan rinta rinnan kauhusta.
Ja siis, eihän Hiirenkorva ylireagoinut tai vastaavaa ?

[[Ahem, tradikaalia loikintaa luonteessa viimeisessä kappaleessa ja kaiken lisäksi lyhyt vuoro..''']]

Kun Hiirenkorva puhui jotain ongelmista, niin Rotta vähät välitti. Tämä vain tyytyi tuhahtelemaan kärsimättömästi. Toinen oli yksinkertaisesti aivastanut suoraan päin näköä. Rotta oli muutenkin menettänyt kasvonsa täysin tämän neitokaisen seurassa ja sitten toinen vielä aivastaa hänen komeille kasvoilleen. Kyllä tuota murhamiestä osasi nyt ketuttaa ja pahanpäiväisesti osasikin. Rotta siis istui kivellään ja tyytyi murahtelemaan julmetun kovaakin aina välillä, niin toivoen että Hiirenkorva tuntisi jotain omantunnontuskia tästä. No tuskinpa vain. Toinen varmaan katseli huulet hymyssä Rotan mököttämistä, mutta ei kuitenkaan. Toinen kiersi nähdäkseen hänen kasvonsa ja sitä tiiviimmiin painoi miekkamies katseensa maahan. Hän kun mökötti, eikä suostunut jälleen lannistumaan. Ja sitten tämä neitonen puhui uudestaan, että oli pyytänyt anteeksi ja vaikka mitä muuta. Rotta tuhahti jälleen ja piti katseensa visusti maassa. Hän ei luopuisi mököttämis- ajatuksestaan ihan heti. Mitäköhän matkan aikana vielä voisi tapahtua, ja Rotalle?

Seuraavaa ei herramme osannutkaan odottaa. Hiirenkorva kun sattui kyyristymään Rotan lähelle. Ja sitten neitonen vain tuikkasi suukon vampyyrin poskelle. Rotan liilat silmät rävähtivät auki oikein kunnolla, ja tämä availi suutaan kuin kala kuivalla maalla ja tuijotti ymmyrkäisenä Hiirenkorvaa. Mitä toinen olikaan tehnyt? No, onneksi vampyyri ei ollut ainoa joka lehahti ihan tulipunaiseksi, sillä Rotankin kasvonväri vivahteli nyt pahasti tomaatin värin puolella. Sitten tämä tajusi asian kokonaan ja tipahti selälleen maahan kiveltä, yhä kuitenkin katsoen Hiirenkorvaa sillä ilmeellä, että mitä tämä olikaan tehnyt.
"M-m-mitä s-sinä.." Rotta mutisi ja änkytti saamatta kuitenkaan mitään fiksua ulos suustaan. Herrahan oli juuri ajatellut, että mitä vielä voisi sattua ja sitten Hiirenkorva tuikkasee suukon poskelle. Vaikka Rotta sitä ei myönnäkään niin kyllä hän jollain tavalla siitä pitikin.

"Tuota...minä..", Rotta änkytti yhä ja yritti nousta ylös mutta tukena olleet kädet pettivät alta ja tämä rojahti uudelleen maahan, kunnes sitten viimein ponnistelujen tuloksena pääsi kuin pääsikin ylös ja keräsi sitten itseään ja katsahti Hiirenkorvaa.
"Eiköhän pitäisi jatkaa matkaa?"
Ja niin vampyyri ohitti Hiirenkorvan, ja yritti olla taas oma itsensä, oma kunnioitettava, rakastettava, pelottava itsensä.


Ja näin, meni vielä suunnilleen puolitoista päivää kunnes kaksikkomee vihdoin saattoi nähdä Payonin kolkot portit. Niin, pian he olisivat takaisin noiden sisällä, mutta millä ilveella he meinaisivat sinne päästä? Rotta oli ollut hiljainen siitä asti, kun Hiirenkorva oli sen suukon poskelleen tuikannut. Kyllähän herra toki oli vastaillut jos jotain kysyttiin, mutta muuten ei pahemmin puhunut. Käveli vain ryhdikkäästi eteenpäin ja oli muutenkin lähes oma itsensä, ainakin ulospäin siltä näytti. No, kohta hän ei välttämättä enää joutuisi Hiirenkorvaa tapaamaan, tosin he asuivat kummatkin muurien sisäpuolella, joten törmäysmahdollisuus oli hyvin suuri. Mutta mitä jos Rotta muuttaisikin toiselle puolen kaupunkia?

Vankkurit. Ne rymistelivät takaa kahden hevosen vetäminä. Rotta sujahti puskaan ja huudahti Hiirenkorvankin sinne.
"Tuossa on mahdollisuutemme päästä takaisin sisään", vampyyri jupisi ääneen, katsomatta Hiirenkorvaa. Käsi tarkisti että molemmat aseensa olivat paikoillaan ja sitten vielä tarkat silmät silmäilivät vankkureita. Ne joutuisivat kuitenkin pysähtymään porttien edessä, niin silloin he voisivat pujahtaa vankkureihin nopeasti. Kukaan tuskin tarkistaisi niitä kuitenkaan.
"Vai mitä mieltä olet..?"
Ja vielä nopea silmäys seuralaiseensa. Heidän matkansa päätepiste olisi lähellä, ehkä liiankin lähellä, mutta toisaalta ehkä niin oli vain hyvä.

//Ja sovittu aikahyppy loppupuolella roolia. Ja tuo mikään lyhyt ollut <3//

Ihan tuollaista reaktiota Hiirenkorva ei Rotalta odottanut, sillä miehen kellahtaessa järkytyksestä kumoon, punastui nainen puolestaan entistä syvemmin. Puna kasvoilla ei yksinomaan johtunut pelkästä nolostumisesta, vaan myös pienestä ärtymyksestä, joka kohotteli lyhyen tauon jälkeen päätään. Eikö Rotassa ollut miestä edes pysyä pystyssä, kun hemaiseva kaunotar suukotti ? Vai vihjasiko toinen peräti, että demonitar paini samassa sarjassa sen rupikonnan kanssa, joka nyt varmaankin loikki onnesta soikeana kohti lampea ? Ja vielä toisenkin kerran murhaajan mokoma rysähti rähmälleen!
"Ä-älä änkytä siinä!"
Varjotar komensi ja käyttäytyi kuitenkin aivan samankaltaisesti kuin vaaleanpunahiuksinen itse. Oli siinä hurja kaksikko - kyllä he teurastivat, varastivat ja karkasivat Payonin muurien sisäpuolelta, mutta eivät kestäneet vastaavasti pientä pusua poskelle. Meistä on tosiaan moneksi.

Matka ainakin pääsi jatkumaan enempiä mutinoita vaihtelematta. Hiljaisuus oli pitkäaikainen vieras, jonka länsäolo ei ainakaan häirinnyt välillä edessä ja toisinaan takana ravaavaa HIirenkorvaa - Rotan vieressä hän ei kulkenut kertaakaa ennen muurien näkymistä. Ajatuksiin vetäytynyt neito ei kuullut lähestyvien vankkureiden kolinaa, toisin kuin tarkkakorvaisempi vampyyri, joka huudahti naisenkin piiloutumaan puskaan. Yäh, epämiellyttävä pusikko oli ties mitä itikoita ja mönkiäisiä täynnä, mutta kai se voittaisi ennen aikaisen kiinnijäämisen.
"Mitä.. tuohon heinäkärryynkö pitäisi tunkeutua ?"
Hiirenkorva älähti turhankin kuuluvasti, minkä vuoksi kultaiset silmät kääntyivät oitis vilkaisemaan ympärilleen. Heiniin piiloutumisella oli omat riskinsä. Jos vartijat keksisivät tuikata vartiokeihäiden ja -miekkojen terät kuorman sisälle, niin silloin pakenisi sielu kotoruumiista, ellei sitten haavoittuneita rikollisia raahattu kitumaan selleihin enenn epäoikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.

Kai se sitten oli sen arvoista. Hiirenkorva nyökkäisi hitaanpuoleisesti ja otti valtuudekseen olla ensimmäinen, joka hiipisi uuteen lymypaikkaan. Onneksi vartijoilla oli sen verran kyseltävää kuljettajalta, etteivät he kiinnittäneet huomiotaan muuhun ympäröivään elämään. Varjoksi muuttuminen olisi ehkä taannut varjottarelle paremmat edellytykset selvitä, mutta se olisi myös vienyt sen verran energiaa näinkin rankan fyysisen rasituksen jälkeen, että mahdollinen pakoonjuoksu olisi oitis epäonnistunut. Parani taktikoida.
Kun Rottakin oli päässyt kyytiin, niin nytkähtivät vaunut kuin pyynnöstä liikkeelle. Kaupungin jykevät portit työntyivät auki kuolettavan hitaasti, eikä nainen voinut olla tärisemättä jännityksestä. Nyt tai ei koskaan - he joko onnistuisivat tai eivät. Onni näytti olevan myötä, sillä parivaljakon hurja matka päättyi lopulta takaisin kotiin, ja mikäs sen parempi ? Olisi ollut kurja menehtyä keskelle-ei-mitään.

[[Päätän töpön avoimeen loppuun ja pahoitteluni pienistä peliä edistävistä autohittauksista. Kiitoksia upeasta seurasta, Sever~<3.]]