Taivas tihkuu taruja

[[Sever voi lipua tännepäin n___n~]]

Aurinko laski. Ilta alkoi kietoa hämärän verhoa Payonin ympärille, tuoden samalla viileän tuulenvireen tuudittelemaan sen asukkaita unten maille. Kaikki eivät läheskään nukkuneet, eivät ainakaan tähän aikaan, jolloin olisi otollisin hetki karata vaikka vaimon pahan suovaa katsetta tai pitää pieni romanttinen kävely rakkaimpansa kanssa. Vaan varjoista ulos puskeva neitokainen ei ollut kumpaakaan virkaa hoitamassa - hänen aikeensa oli lähteä ulos kaupungista. Porttien takana odottaisi punertavaksi maalattu taivaanranta ja ties mitä muuta, jos vain vartijat eivät hoitaisi hommaansa liian innokkaasti. Päivänsä olikin kulunut seuraten sitä, kuinka ammattitaitoinen mieskaksikko käännytti väkeä ympäri, varsinkin kiltalaisia, joihin hän itsekkin kuului. Sormet kohosivat hypystelemään kaulassaan killuvaa medaljonkia. Pari nuorukaista oli ainakin onnistunut pujahtamaan ulos, joten miksi ei varjohenkikin ? Olihan hän laiha kuin pyykkilauta, joten ei kiinni menevän portin välistä pitäisi olla vaikea pujahtaa.

Nainen kohotti olillaan levänneen huivinsa päänsä päälle, lähtien sitten vainvihkaan hiippailemaan kansan paljouden sekaan. Jono tuntui olevan lyhyempi kuin päivällä, mutta voi pihkura! Vartijathan olivat aloittaneet uuden tavan tarkistaa ulospääsijät! Heidäthän katsottiin yksikerrallaan lävitse, varmistaen, että rahaa ainakin riitti vapauden saantiin. Ja kuinka ollakkaan - Hiirenkorva oli varaton kirkon rotan lailla. Hän näykkäisi alahuultaan. Kyllä tämä tästä, eivät nuo puolisokeat ihmiset häntä kauaa pidättelisi. Nuorekolla ei ollut edes kunnon syytä, miksi tämä halusi niin kovasti päästä Payonista pois. Liekö tämä sitä rajoitusten kapinoimista vaiko pelkkä hullu nuoruuden päähänpisto ? Kumpaa se olikaan, niin varjohenki ehti katua sitä päästessään vartiomiesten kohdalle.

Kultainen katse kohtasi sinisen, jonka piinava sävy sai ihon nousemaan kananlihalle. Nainen pysyi kuitenkin tyynenä, ei antanut kasvoillaan välähtää pientäkään ilmettä - silmiensä kieli kertoi nimittäin kaikki aatteensa.
"Mitäs tuollainen likka täältä haluaa ?", Mies röhäisi ja hieraisi tumman partansa alla piilevää leukaansa. Varjohenki tuumaili lyhyen hetken ennen kuin vastasi:
"Haluan päästä kaupungista katsomaan sairastavaa äitiäni."
Äiti, totta vie - sitä olentoa, jota hän joskus äidikseen kutsui, tämä ei menisi koskaan tapaamaan edes kuolinvuoteelle. Ihmismiehen pari tuli myös kuuntelemaan uskomatonta tarinaansa kirjeessä, jossa kerrottiin kamalasta sairaudesta, joka ravisteli lähiseutuja. Sen sanominen oli silti virhe, jota Hiirenkorva tulisi pian manailemaan.

"Vai sairas äiti. Tulkaahan neiti mukaani.."
Vartija ei näyttänyt uskovan yhtäkään sanaa, vaan nappasi puolestaan rajusti kiinni naisen ranteesta, jolloin tämän pään päällä ollut huivi putosi maahan. Hiirenkorvaa ei tarvinnut kahta kertaa vaatia toimimaan puolestaan - hän läimäytti saman tien pitelijäänsä kasvoille avokämmenellä.
"Päästäkää irti, en lähde mukaanne."
Hiirenkorva lausui turhankin maltillisesti tilanteeseen nähden, vaikka koko kehonsa olikin jännittynyt. Ote tiukkeni entisestään, parrallisen hieroessa vasemmalla kämmenellään kipeytynyttä poskeaan. Karski äijä näemmä - ei sietänyt naisten temppuilua. Mutta miten tästä eteenpäin ? Nyt hän oli loukussa ja varmasti saisi kulman takana elämänsä pahimman selkäsaunan. Olisi kai pitänyt vain hyvällä jättää nämä uhkarohkeat temppuilut kokonaan kokeilematta. 

Tuo silinterihattuinen mies, käveli pimeää kujaa pitkin, jostain kumman syystä kaupungin porteille päin, vaikkei hällä oikeastaan ollut aikomustakaan lähteä kaupungista pois.
Hän vain halusi jotain tekemistä, vaikka juuri hetki sitten oli murhannut erään miehen, ja miehen veri maistui yhä ihanalta, samalla nyt sitä voisi hieman litkiä vertakin, kun joku on palkannut hänet murhaamaan jonkun. Ei tarvitsisi kyllä hetkeen vertakaan.

Liilahkot, tai oikeastaan vaaleanpunaiset hiukset leijailivat laiskasti tuulen mukana ja tuon syvän liilat silmät tarkastelivat ympäristöä. Juuri sillä hetkellä hän istuikin puussa, lähellä portteja.
Miekat olivat huotrineen riippumassa tuon selän päällä, ja silinteri, musta sellainen, vinosti päässä. Vampyyrin hampaat saattoivat vilahtaa, tuon hymyillessä, tai muuten vaan avatessa suutaan.
Musta pitkä takki ja senpovitaskuissa olevat kuusi heittotähteä olivat juuri teroitetut, ja mies piti niitä aina lähellään, ihan vain varmuuden vuoksi, aivan kuten miekkojaankin.

Nyt tuo vampyyri kuitenkin tarvitsi jotain kiinnostavampaa tekemistä, kuin puussa kykkiminen. Hän kyllä tiesi, että mies, jonka hän oli murhannut, löydettäisiin pian, ja sitten ihmiset saattaisivat päästä hänen jäljilleen. Tuo mahdollisuus oli aina olemassa, mutta mies ei koskaan ennenkään ollut jäänyt kiinni.
'No minä vain yksinkertaisesti olen hyvä', tuo ajatteli hienoinen virne kasvoillaan, mutta sitten nuo liilat viirusilmät kääntyivät alaspäin, porttien suuntaan.
Hän saattoi nähdä miehen, portinvartijan ja naisen. Nainenhan lämäytti tuota miestä poskelle. Ei ainakaan rohkeutta puuttunut tuolta neidolta, saattoi ajatus käväistä miehen mielessä.

Hiljaa, kuin häntä ei olisi ollutkaan, Rusé katseli miestä ja naista, ja varsinkin miestä, joka piti kiinni naisesta. Kylmä hymy Rusén kasvoilla voimistui ja tuo hypähti sirosti, kuin höyhen alas puusta ja hiippaili lähemmäs naista ja miestä.
Pian tuo vampyyri olikin miehen selän takana ja veti miekan huotrastaan mistä ei kuulunut sihahdustakaan. Miten tuon tekikään yhtäkkiä mieli upottaa hampaansa miehen niskaan, mutta jätti kuitenkin tekemättä niin ja iski sitten miekan miehen rintakehän läpi.
"Voit sitten siellä jossakin kertoa, että sinut murhasi, 'Rotta'", Rusé sihisi miehen korvaan.
Liilojen silmien katse siirtyi hetkeksi naiseen, ja ne olivat yhtä jäätävät, häijyt, kuin aina ennenkin.
Mies hymähti ja veti miekan miehestä, jolloin tuo lysähti maahan.

//Kröh, hieman kökköä ja anteeksi tälläinen dramaattinen aloitukseni ^^'//

Ellei pelastava "enkeli" olisi ottanut oikeudekseen tutustua tilanteeseen sivustakatsojan roolia lähemmin, olisi tilanne nyt päälaellaan. Vartijan äreä ilme revähti pois tuskan täytteisen huudon kera, kun miekan terä uppoutui tuon lävitse. Terä olisi voinut melkein hipaista jo Hiirenkorvankin nokanpäätä, jos sen kantaja olisi päättänyt tuoda lisäkärsimystä uhrinsa uhrille. Kylmäverisen neidon suupieli värähti ylöspäin. Silinteri-juippin toteamus jo iskusta kuolleelle miehelle oli ruumista häpäisevä ja jokseenkin rehentelevän itserakas, mutta mitäs tuosta - pääasia, että oikeudenpuolustaja hellitti otteensa varjohengen ranteesta. Maahan lysähtänyt raadon puolikas saikin jonossa olleet ihmiset kohahtelemaan ja kerääntymään yhtenäiseksi röykkiöksi.

Hiirenkorvaa taasen huvitti tuo eläimellinen toiminta suuresti. Tämähän oli näet hänen silmissään oikeutettu teko - siis hävittää ongelmat. Demoni kun oli, ei tappaminen tämän mielestä ollut väärä teko, vaan tapa, jolla heikoimmat potkaistiin pois jaloista pyörimästä. Yhteiskunta ei voinut pyöriä kunnolla, mikäli raukat ja ressukat olivat sitä saastuttamassa. Kultainen katse vääntyi miehen koleisiin, häijyihin silmiin.
"Sankarillista."
Nainen totesi lyhyesti ja kohotti leukaansa. Hyvän näköinen sankari ainakin oli astunut areenalle, ei siinä valittamista. Toisen erikoiset hiukset, persoonallinen asustus ja silmät varsinkin saivat pienen virneen kohoamaan nuorekon kasvoille salamyhkäisenä.

Hän kumartui nostamaan huivinsa maasta, asetti sen rauhallisesti olilleen hiljaisuuden vallitessa. Väki tuijotti kaksikkoa kuin mitäkin seinähulluja, kukaan ei uskaltanut ottaa askeltakaan lähemmäs tai murtaa ihmismassaa lähtemässä pinkomaan pakoon. Toinen vartijakaan ei selvinnyt shokistaan aivan heti - olihan tuon virkaveli juuri teurastettu kaikkien nähden.
"En tietääkseni pyytänyt apuanne Herra."
Kuului jatkona ja silmänsä painuivat sirilleen. Hänet oltiin juuri liitetty surmaan, sehän oli selvää. Pahempi homma sinäänsä siivurin ja katutemppuilijan ammatilleen - kuka nyt tulisi vartiomiehen murhaajas palkitsemaan muuta kuin hirsipuulla.

Sitten tapahtui elollisia merkkejä hermostuneen joukon suunnalta - joku antoi hälytyksen. Ihmiset kohottivat värisevin käsin minkä tahansa käteen sattuvan esineen aseekseen ja noiden ilmeistä pystyi lukemaan itsepuolustusvietin kaksi sanomaa; pakene tai taistele. Useimmat miehistä tuntuivat valitsevan taistelemisen, joka ei kaiken keskelle jäävälle Hiirenkorvalle kävisi päinsä.
"Teinä keksisin myös tähänkin ongelmaan ratkaisun pian.."
Varjohenki hymähti ja iski vilkaisun viereensä langenneeseen varjoon. Tuo voisi olla hänen pakoreittinsä, muukalainen valitkoon omansa. Varjojen kautta nuorekko tulisi livistämään alle aikayksikön - kuka nyt liikkuvaa ja elottomana pidettyä olentoa menisi survaisemaan terällä ? Miekan kärkihän voisi vaikka vahingoittua, jos se osuisi kiviseinään.

Silti ei ollut oikein hylätä nyt epävirallista kumppania matkan varrelle, minkä vuoksi soikin uhkarohkea varjohenki kulman kohotuksen toiselle merkiksi. Tässä kuolisi vähintään yksi, jos kuolisi, eikä se aikonut olla Hiirenkorva. Jalossaan makaava ruho teki pientä verilammikko ympärilleen hiljalleen, kastaen naisen kengät kärjetkin punaiseen väriinsä. Nenän vartensa nyrpistyi inhosta, mutta elettäkään hän ei tehnyt hivahtaakseen. Se voisi katkaista veitsellä leikattavan, pingottuneen nuoran ja pudottaa sen päällä tasapainotelleet kaksi eri puolta tappelun syövereihin.

[[Hyvähän tuo oli n___n. Pääsin toteuttamaan Hiirenkorvan moraallista vääristyneisyyttäkin.]]

Veri, sen maun saattoi vampyyri maistaa suussaan, sen ihanan maun, jota aina tulisi kaipaamaan. Siltikään tuo ei siinä väkijoukon keskellä viitsinyt upottaa hampaitaan mieheen, sen vereen, vaikka mieli kyllä suuresti teki.
Vaaleanpunaiset hiukset heilahtivat tuon siirtyessä hieman syrjemmäs, mutta kuullessaan tuon naisen sanovan:
"Sankarillista."
Häijy katse siirtyi naiseen, mutta samalla noille teräväpiirteisille, charmikkaille kasvoille nousi hienoinen virne.
Mies tyytyi vain naurahtamaan, mutta sekin katosi tuulen mukaan. Hän ei jaksanut vaivautua vastaamaan mitenkään muuten kuin elekielellä.

Miekka, joka juuri vähän aika sitten oli uponnut mieheen, oli ihan veressä. Rusé pyyhkäisi miekkaa sormenpäällään ja nuolaisi sitten veren pois siitä. Sen kitkerä maku tulvahti makunysyröihin, mutta loput veret mies vain pyyhkäisi viittaansa, joka sekin miehen takana roikkui.

Tuo vampyyri kyllä huomasi kaikkien katseet, mutta tyytyi vain heiluttelemaan miekkaansa omahyväisesti ja mulkaisemaan pari kertaa häijysti väkijoukkoa ja naurahtamaan hieman, ehkä jopa tylsistyneesti.
"En tietääkseni pyytänyt apuanne Herra."
Tuohonkon Rusé vain tuhahti, ja sitten tuo avasi suunsa ja tokaisi, kylmällä, jäätävällä äänellään vihdoin:
"Enkä minä tehnyt sitä Teidän takianne, vaan ihan huvikseni."
Loppuun tuo vaan virnisti kylmästi ja käänsi sitten liilojen silmiensä katseen neidosta väkijoukkoon.

"Teinä keksisin myös tähänkin ongelmaan ratkaisun pian.."
Ja Rusé ei ollut ainakaan vielä keksinyt mitään fiksua siihen paikkaan, mutta tyytyi sitten vain hymähtämään.
Aina hän jotenkin pääsisi pois, sillä hän omisti kaksi miekkaa, julman sydämen, tai ei "sydäntä" oikeastaan ollenkaan. Kaiken kukkuraksi tuo oli vielä hento ja nopea, joten ei pakoreitin keksimisessä ollut mitään keksimistä. Sen kuin vain tuosta läpi.

Verilammikko kyllä tavoitti myös miehen kenkien kärjet, mutta se ei vampyyria haitannut ollenkaan. Oikeastaan harmitti, että sellainen määrä verta menee hukkaan, eikä se edes ollut kauhean pahalta maistunutkaan, vaikka mies oli hieman sellaista odottanutkin.
Hän siirsi liilojen silmiensä katseen neitoon juuri sopivalla hetkellä, nähdäkseen toisen kulman kohotuksen. Rusé nyökkäsi naiselle, eikä oikein tiennyt mitä tuo tahtoi tarkoittaa, mutta epäili sitä että pakoon piti päästä.

"Rotta" naurahti halveksuvasti ruumiille jalkojensa juuressa ja käänsi sitten selkänsä väkijoukolle todeten:
"Jos haluatte kaikki samanlaisen kohtalon, niin siitä vaan."
Vampyyri tiesi, että hänet varmaankin etsintäkuulutettaisiin, mutta ei pitänyt sitä juuri sillä hetkellä kovinkaan tärkeänä.
Pienen silmäyksen tuo loi naiseen ja naurahti sitten. Jotain omaperäistä naisessa oli.

//Kiitoksia ^.^ Rusé..hieman itserakas persoona ^^'//

Jos Hiirenkorvalle olisi liiennyt aikaa siihen, että hän olisi saanut kertoa vapaasti mielipiteensä nuoresta miehestä, niin se ei olisi ollut mitään maailman imartelevimpaa tekstiä. Toisen itsekkyys suorastaan heijastui ulos tästä, saaden kaiken muun näyttämään vain harmaalta ja ylijäämältä. Ei sillä - osasi nainenkin olla halutessaan kovin itsekeskeinen, mutta sen piirteen hän peitti taidolla kaiken jäätäväisyytensä alle, joka kuvastui katseitten kohdatessa lyhyen hetken ajan. Voisi kuvitella, että se, joka olisi jäänyt tuon parivaljakon silmien väliin makaisi nyt kylmyyttä väristen maassa. Hän peruutti puolestaan viimeinkin varjoihin, niin että vain kaistale koko kehostaan erottui. Piti solautua ja karata, olihan erikoinen mieskin jo liikauttanut päätään myötävään nyökkäykseen.

Keskittyminen vain rakoili pahasti hälinän ja mölyn lisääntyessä, eikä myöskään lähenevä kuoleman tuoksu saanut aikaan kuin puristavan olon kurkussa. Hänhän ei jäisi tänne loppu peleissä ruumiina niin kuin ahdistelijansa, vaan kiitäisi voittajana kotiin. Kukaan ei saisi tietää osallisuuttaa tähän, ei edes ainoa ystävättärensä ja ns. ottoäitinsä. Viimeinen vilkaisu miekkamieheen ja kehonsa alkoi mustua. Jäsen jäseneltä, piirre piirteeltä katosi Hiirenkorva pimeyteen, jättäen vain ainoan ja rakkaimman liinansa putoamaan mukulakivetykselle. Kangaspala ei ollut kiinteä osa vaatetustaan ja siksi se jäi pois matkasta - jumalille kiitos ettei muille parsilleen tapahtunut samoin! Olisi perin noloa huomata kiinteääseen muotoon muututtuaan, että hupsista - olen alasti.

Ainakin nyt hän oli väliaikaisesti turvassa, mutta samaa ei välttämättä voinut sanoa Rotan asemasta. Hmm.. Rotta - siinähän yhtä näppärä kutsumanimi kuin Hiirenkorva. Näkymätön hymy kohosi varjon suupieleen ja jos silmissä vilahtaneen mielenkiinnon olisi voinut havaita, niin kuka tahansa pystyisi sanomaan, että sisäinen demoninsa oli jopa innoissaan tapahtuneesta. Tämä oli aina viettänyt yksinkertaista, säännöllistä ja säntillistä elämää, mutta näinä viime päivinä tapahtuneet tapahtumat olivat antaneet vihiä, että maailmassa olisi muutakin tarjolla kuin kaikkien tuntema yksitoikkoisuus.

Ihmiset olivat kyllä huomanneet naisen katoamisen, mutta kiinnittivät nyt uhmakkaina huomionsa silinteripäähän. Yksi näistä "hurjimmista" kannusti muita hyökkäämään, mutta pysyi itse kuitenkin taka-alalla raukkamaisesti. Pah, tuollainen saisi luvan olla eturivissä, jos sellaista järjestystä nyt saisi noiden yksinkertaisten otuksien välille. Varjohenki tuhahti ja otti jalat alleen, koittaen samalla huiskaista kädellään seinän viereen liimautuneena surmaajaa seuraamaan. Hulluus oli näemmä helposti tarttuva tauti, kun Hiirenkorva kerta vapaaehtoisesti halusi tuollaisen kummajaisen mukaansa.

Kirmaaminen seuraavan parin korttelin verran ei ollut kovin nannaa siroille jaloille, mutta kuin henkensä hädässä tuollaisetkin asiat unohti nopeasti. Varjo luikahti kahden talon väliin, johon oli muodostunut hämärä kuja, muuttuen sitemmin normaaliin muotoonsa huohottaen. Ikinä, ei niin iän ikuna tämä astelisi portin lähettyvillä päivänvalossa! Onneksi oli jo ollut sen verran hämärää, ettei Hiirenkorvan kasvon piirteitä välttämättä tunnistettaisi, mutta hiljaiselo seuraavien viikkojen ajan ei ollut sen puoleen hassumpikaan idea. Maantienharmaat hiukset omaava neito pyyhkäisi suupieltään ennen tahdikasta lausahdustaan:
"Jos olette täällä, niin suonette astua esiin."

[[Mitä vielä, Rúsehan on valloittava noine omalaatuisine piirteineen - tuo peliin mielenkiintoa n__n.]]

Mies katseli liiloilla silmillä aina välillä vökijoukkoa, sitten taas siirsi katseensa hetkeksi ruumiiseen, joka silmät pyöreinä tarkasteli häntä alhaalta -- mutta kuollut oli silti. Ruséa vain oikeastaan hymyilytti koko juttu. Miten mies olikaan kuollut niin helposti, yllättävän helposti, yhdellä miekan iskulla. Ihmiset olivat niin heikkoja, raukkamaisia.
Kyllähän nuo kuolevaiset kuvittelivat olevansa kaikista parhaimpia, joka ikisessä asiassa.

Sitten kun, neito yhtäkkiä pujahti varjoihin, niin Rotan täytyi myöntää, että oli hieman ymmällään, mutta ei näyttänyt sitä ulospäin, visnisti vain ja käänsi sitten taas katseensa väkijoukkoon, kuin odottaen noiden iskevän.
Kuitenkin liilat silmät katsahtivat aina välillä siihen suuntaan, missä nainen oli sitä ennen seissyt, mutta oli nyt kokonaan sulautunut varjoihin, mitä ei edes Rusé voinut ymmärtää oikein. Vain huivi oli pudonnut siihen kadulle.
Sitten tuon vampyyrin korvat saattoivat kuulla hyökkäyskäksyn joltakin ihmiseltä, väen keskeltä, mutta ei sitten itse kuitenkaan lähtenyt hyökkäykseen.
"Oletteko todella kaikki noin raukkamaisia?" Rotta kysyi piikittelevästi ja hymähti piikittelevästi, huokaisten sen jälkeen.

Hän saattoi myös tuntea käden huiskaisun ja jostain kumasta tiesi sen olevan outo nainen.
Hän olisi kyllä perääntymässä, mutta nyt häntä todellakin tympi, nuo kaikki ihmiset.
Hän otti askeleen lähemmäs ihmisjoukkoa, ja samalla muutaman lisää. Väki väistyi syrjään, mutta liilat silmät olivat takertuneet läpitunkevasti siihen mieheen, joka sieltä oli huutanut.
"En edes viitsi upottaa hampaitani sinun saastaiseen vereesi, joten päätän päiväsi ja annan veresi vuotaa tälle kadulle", Rotta sanoi kylmästi ja erittäin häijysti. Miehen kasvoissa näky pelko ja Rusé todellakin piti siitä. Hän niin rakasti sitä, kun sai jonkun pelkäämään.

Sitten tuo samainen miekka, joka oli uponnut myös vartijaan, upposi nyt myös tuon miehen rintakehän läpi. Rotta vain naurahti kylmästi ja hävyttömästi, repäisten miekan pois, katsahtaen sitten hänen jalkoihinsa tippuvaan ruumiiseen.
Virne nousi miehen kasvoille, ja tuo katsahti muuta väkijoukkoa, joka oli todellakin jähemmtynyt paikoilleen, eikä kukaan näyttänyt sillä hetkellä liikahtavankaan.

Rusé ei enää jaksanut kiinnittää huomiotaan noihin ihmisiin, pelkureihin suoraan sanoen, vaan lähti astelemaan aluksi hiljaa pois paikalta kadoten sitten silinterineen ja vaaleanpunaisine hiuksineen varjoihin.

Hänkin muutti jossain välissä askeleensa juoksuksi, ja pyyhki kyllä sitä ennen miekkansa viittaansa, jälleen kerran.
Hän juoksi ne samaiset pari korttelia ja pysähtyi hetkeä ennen, kuin oli sen hämärän kujan kohdalla.
Jostain sieltä kuului ääni ja liilat, kylmät ja häijyt silmät kääntyivät katsomaan pimeyteen.
"Suonen astua esiin", mies naurahti koleasti ja työnsi miekkansa nyt takaisin selässään olevaan huotraan.

//Valloittava, todellakin : DD Miten sen nyt ottaa ^^ Mutta niin on kyllä Hiirenkorvakin n__n//

Parahiksi hameensa helman oikaissut nainen sai kuulla takaansa ontot askeleet ja niitä seuraavan kolkon naurahdus, josta iloisuus tuntui olevan pois paleltunut hauraan kukan lailla takatalven iskettyä. Hiirenkorva ei kääntynyt oitis ympäri, vaan tunnusteli tilannetta, yrittäen ymmärtää toisen eleitä katsomatta. Pää kallistui niin, että neito pystyi kurkkaamaan olkansa yli.
"Oletin, ettette tulisi."
Niinpä niin - mieshän oli huvitellut kustannuksensa kautta, joten kai tuon olisi kuvitellut vielä jäävän niittämään pari muutakin ihmishenkeä. Murha, tappo ja surmaaminen olivat kolme eri asiaa ja viimeisimpään nuorukainen oli juuri tutustunut läheisemmin - tuskin tuo oli suunnitellut tekevänsä murhaa tai antanut aseen lipsahtaa vahingossa tapon varjolla vartijan lävitse. Hiirenkorva hymähti. Miekkan terä oli totellut omistajaansa taidolla, vakaasti tunkeutunut lihan ja jänteiden läpi aivan kuin siinä ei olisi ollut kuin ilmaa välissä. "Rotta" ei siis ollut kokematon näissä hommissa.

Tämä kääntyi kannoilleen, kohdaten liilahtava hiuksisen silmästä silmään. Toinen ei ollut ihminen, senhän näki jo ulkoisista piirteistäkin. Sitä paitsi ihminen ei riistänyt toisensa henkeä noin pilkallisesti - ääni täynnä ivallisuutta ja jäätä. Tuuhea ripsiset silmät sulkeutuivat ja avautuivat jälleen demonin miettiessä pientä päätään puhki. Hänen kai kuuluisi sanoa jotain, lausua vaikka kiitos siitä, että oli toisen ansiosta välttänyt höykytyksen. Luontonsa vain ei antanut piiruakaan periksi alentua moiseen, vaan ylväänä hän nosti jälleen leukaansa.
"Harrastatteko paljonkin tällaista.. hmm.."
Varjohenki keskeytti puheen hetkeksi korvatakseen henkikullilla huvittelun pehmeämmällä vertauskuvalla.
"... neitojen pelastusta omaksi iloksenne ?"
Virne luikerteli täyteläisille huulilleen, hän leikki nyt tulella. Edessään seisoi kylmäverinen olento, joka tuskin omasi yhtään inhimillistä luonteen piirrettä silmiin katsoessa. Pelkää tyhjää ja tyyntä kylmyyttä.

Pääkadulta kantautui juoksun ääniä ja huutoa. Katsos, näemmä vainotuista oli tullut vainoojia. Hiuksiaan hulmauttaen varjohenki pyöräytti olkiaan. Enää tällä ei olisi varaa paeta varjoja myöten - voimansa eivät riittäneet muuttumiseen. Tuskin hän edes jaksaisi juosta seuraavaa korttelin väliäkään. Tällainen rynniminen ei yksinkertaisesti vain sopinut Hiirenkorvalle, joka nautti hidastempoisesta kävelystä sekä yötaivaan tuijottelusta nurmen päällä.
"Näin ikään. Satutteko Te jättämään lisääkin hirsipuun aiheita matkanne varrelle."
Ei yksi ainut vartiomies voinut saada aikaan tuollaista hulinaa, ellei tuo sitten ollut kovin suosittu virkapiirissään. Voisihan olla niinkin kurja mäihä, että se mies oli ollut jossakin ylemmässä asemassa, eikä niin helposti korvattavissa rivimiehen tavoin. Väkeä kirmasi kujan ohitse, joten olisi vain ajan kysymys, milloin heidät äkättäisiin uudelleen ja otettaisiin tilille teoistaan.

[[Kiitoksia, Hiirenkorva selvästi piilokiukuttelee nyt, kun joutui juoksemaan. Mokoma laiska lusmu, tekee sillekkin hyvää~]]

Neidon äänen kuullessaan, mies otti pari askelta lähemmäs tuota naista ja hymähti kolkosti.
"En kai minä nyt teurastettavaksikaan halunnut jäädä, varsinkaan sellaisille saastaisille olennoille", Rotta totesi, häijyn katseen kera, joka selvästikin ilamisi sen, että mies ei pahemmin tuntunut pitävän ihmisistä. Eikä tuo todellakaan pitänytkään. Hehän olivat vampyyrin mielestä suorastaan halveksittavin rotu koko maailmassa.
Silti tuo ei voinut olla katsomatta, tarkastelematta neitoa, joka oli vain yhtäkkiä porttien luona vetäytynyt varjoihin. Neito ei ollut ihminen, ei todellakaan. Kukaan ihminen ei pystyisi sellaiseen, mihin tuo nainen hänen näkemänsä mukaan pystyi, tai sitten tuo vampyyri oli vain tullut vielä hullummaksi, mitä jo oli.

Naisen kääntyessä kokonaan häntä kohti. Kohdaten tämän liilasilmäisen silmästä silmään, saattoi myös Rusé nähdä neidon, kultaisenvivahteiset silmät. Ei ollut mies ihan sellaisen värisiä silmiä koskaan nähnyt, ja osittain ne ehkä hämmästyttivät Rottaa. Hän oli aina painanut mieleensä uhriensa silmien värin, ja tuollaiset silmät eivät kyllä kuuluneet ihan jokaiselle kieltämättä.
Naisen äänen kuullessaan häijy katse siirtyi naisen kokonaisuudesta silmiin ja kasvoihin ihan kokonaan.
"... neitojen pelastusta omaksi iloksenne ?"
Kuului neidon loppulause, ja kylmä virne nousi heti Rotan kasvoille. Hän lipaisi huuliaan jotenkin käärmemäisesti ja murahti sitten kylmällä äänellään, jossa saattoi huomata hivenen ivallisuutta:
"Satuit olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Kun Rotta haluaa leikkiä, niin hän ei nää, muuta kuin uhrinsa."

Miehen kylmät ja kolkot sanat, tuntuivat kaikuvan seinissä. Hänen häijy katseensa oli kohdistettu suoraan ja ainoastaan vain edessään olevaan naiseen. Veren maku, sen vartijan siis, oli hävinnyt Rotan suusta jo, ja ihmeen pitkään maku oli kestänytkin, kun otti huomioon, että se maistiainen oli hyvin pieni.
Hän antoi jälleen liilojen silmiensä tarkkailla neitosta edessään, tuon jokseenkin kylmän rauhallista olemusta, mitä jopa Rottakin kunnioitti henkilössä, mutta ei itse sitä tietenkään maininnut koskaan ääneen, vaikka kunnioittaisikin jotakin.

Mies arvosti vain itseään, omaa päätään, ja sitä mitä teki. Ja tietenkin ehkä muitakin rodun edustajia, paitsi ihmisiä.

Kun pääkadulta alkoi kuulua melua, ja juoksun ääniä, niin Rotta käänsi päätään ja katsahti taakseen, siirtyen sitten varjoon, kera silinterihattunsa ja mustan aukinaisen takkinsa.
"Näin ikään. Satutteko Te jättämään lisääkin hirsipuun aiheita matkanne varrelle."
Tuohon neidon toteamukseen ei voinut mies muuta kuin naurahtaa kolkosti ja jopa varjoista saattoi huomata virneen, ja vampyyrin hampaat jotka paistoivat muita hampaita enemmän pimeässä.
"En ole koskaan ajatellut kuolevani hirtettynä, joten en nytkään. Ja jos minulta kysytään, niin nuo eivät tajua mitään, ja vaikka tajuaisivatkin niin liian myöhään. Rotta on silloin jo kaukana", mies totesi häijysti virnistäen yhä ja antoi katseensa tarkkailla neitoa, tuota kultasilmäistä.

"Sanohan, miksi halusitte lähteä ulos kaupungista?" Rotta kysyi hetken päästä, kun oli varmasti tietoinen siitä, että muut olivat juosseet jo ohi.

//Ruséllekkin teki hyvää hieman juosta ^^ Ja Ruséhan nyt rupesi inhottavaksi ihmisiä kohtaan : D//

Jälleen pääsi yksi uusi tuhahdus maailmankartalle, kun neitokainen kertoi mielipiteensä. Seuralaisensa ei näyttänyt oleman mikään maakunnan herrasmies, saati sitten olevan nöyrä jossain suhteessa. Itsevarmuus ja luuleminen siitä, että kaikki oli oman navan ympärillä, oli harhaan johtava käsite, joka tuli koitumaan monen Rotan kaltaisen henkilön kohtaloksi. Saisi siis nähdä, mitä nuorukaisella odotti kohtalon porttien pielessä. Henkien riistäminen oli siis myös vain leikkiä ? Harmitonta huvittelua ? No nyt demoni hieman jo alkoi päästä hipaisulta samalle aaltopituudelle, eikä silmiinsä puhjennut kiinnostus ainakaan latistanut tuota kuvitelmaa. Hän ei ollut eläissään tappanut ketään ja tuskin tulisikaan sitä tekemään, ellei tilanne niin pakottaisi - harvemmin kuitenkaan törmäsi sellaisiin tapahtumasarjoihin, jotka johtaisivat moiseen sielujen kauppaan.

Kun ihmiset olivat juosseet ohitse, niin rentoutui varjohenkikin hetkeksi. Tämä ei itse asiassa pelännyt sitä, että oli ollut osallinen surmaan, vaan että ottoäitinsä saisi tietää tekosistaan. Se ihmisnainen oli uhrannut niin paljon Hiirenkorvan hyväksi, että aivan hävitti myöntää sellainen. Kieli kävi nopeasti kostuttamassa alahuultaan. Se pettymys, jonka hän voisi tuottaa mampselille olisi turhan rajua isku itse demoniinkin - "veripetturi" neito ei ollut, vaikka ystävänsä voisikin kavaltaa oman henkensä säästääkseen.

"Itsevarmuus on tappava tauti.."
Varjohenki kuittasi kuullessaan Rotan sanat. Toinenhan puhutteli itseään kolmannessa persoonassa - kuninkaallisten tavoin oikein. Myöskin silmiin oli pistänyt toisen hämärästä pilkottava hammasrivistö ja varsinkin sen särmikkäät kulmahampaat. Tuollaisiin hän ei ollutkaan muistaakseen törmännyt, aikamoiset naskalit ettei väärin kuvattaisi.
"Ajattelitteko kuolevanne sitten taistelussa ? Vai peräti vanhuuteen ? Viimeinen ei pukisi teitä."
Hiirenkorva ehti vielä lausua viimeisen virkkeensä, mutta Rotan kysymys keskeytti tämän.

Niin. Nyt menikin kieli solmuus, sillä se syyhän häneltä nimittäin juuri uupui. Nainen karkoitti melkein kasvoilleen livahtaneen irvistyksen taka-alalle, voidakseen pitää näin viilipytty -imagonsa jonkinlaisena maineensa jatkeena.
"Uhmakkuuttani."
Lyhyt ja ytimekäs vastaus. Sitähän se olikin ollut - pelkkää uhmaa. Elämässähän piti kokeilla kaikkea, koska se oli liian lyhyt tuhlattavaksi hiljaiseloon. Pitäisi vielä joskus hankkia kunnon puoliso rinnalle, lapsista nyt Hiirenkorva ei tiennyt, koska ei tullut pahemmin noiden kanssa toimeen. Varallisuutta oli myös saatava painamaan taskunpohjia sekä ei pieni mukava asuntokaan olisi pahitteeksi. Mutta ennen tätä kaikkea piti kokea, seikkailla, uhkailla, pettää ja tehdä mitä tahansa töitä.

Töistä puheen ollen.. niitä ei ollutkaan ollut pitkiin aikoihin - ainakaan tuottoisia. Olihan hän ollut siivurina lähi kapakoissa, joissa miehet vain läiskivät takamustaan ja viheltelivät perään. Myös katutaikurina olemisella ei tuntunut tienaavan enää tänä päivänä - paremmat taiturit kun hoitivat yleisön keinolla jos toisellakin itselleen.
"Nyt tarkemmin ajateltuna olisin voinut kaupungin ulkopuolella tienata paremminkin, kuin täällä. Kuka nyt varjohengen varjoshow'ta tulisi katsomaan, kun se on jo moneen kertaan nähty. Tarinani ja ideani loppuvat, joten uusi ympäristö olisikin siksi ollut otollinen luovuuden herättelyyn."
Hiirenkorva vielä jatkoi samasta aiheesta; kaupungin ulkopuolelle pyrkimisestä. Tuosta mysteerisestä surmaajasta ei saanut selkoa, mitä ammattia tuo voisi peräti harjoittaa. Ehkäpä palkkamiekan virkaa ? Ken tietää.

[[Niinpä näkyi alkaneenkin o___o.]]

Miehen silmät, nuo liilan sävyiset ja syvän katseen omaavat, tarkastelivat varjoista naista. Miehen hampaat välkähtivät aina välillä inhottavasti pimeydessä, mutta väliäkö sillä. Vampyyrihan hän oli ja täysin hyvä sellainen, vaikkei koskaan kellekkään kertonutkaan, että osaksi olikin haltiaa. Hän piti itseään täysiverisenä, ja kenenkään ei tarvitsisi siitä tietää sen enempää, vaikka korvista sen kyllä ehkä osittain huomasi, että tuon veressä virtasi jonkun muun lajin verta. Ne kun hieman suipponevat ja pitkät olivat.
Miehen kasvot eivät pahemmin enää pitemmälle näkyneet, mutta melko varmasti neito ne saattaisi vielä erottaa. Niin pimeyteen oli Rusé itsensä änkenyt, ihan vain varmuuden vuoksi, jos ne kurjat ihmiset hänet löytäisivät.

Rusé oli kuitenkin vain hyvillään pienestä hässäkästä a oli päässyt taas leikkimään niin sanotusti. Tuo vain rakasti tappamista, verta. Mikään ei ollut niin nautinnollista, kuin se, että saattoi aiheuttaa kipua ja tuskaa, kärsimystä. Mies ei koskaan ollut tuntenut mitään sääliä, hän oli tunteeton. Hänen sydämensä oli kiveä, jota ympäröi ikirouta. Silmien kylmyys, ja niiden jäätävä katse, miehen tiuskaisut, ne kaikki olivat vain arkipäivää. Mies ei tuntenut yhtään mitään, ketään kohtaan. Kaikki oli vain ilmaa.

Kuitenkin rahaa oli jostain hankittava ja taikurina sitä sai hieman paremmin. mies oli erittäin hyvä näyttelijä, joten ihmisten huijaaminen joillakin korteille ei tehnyt hänelle mitään vaivaa. Rusé osasi olla niin vakuuttava, hyvä ja positiivinen, mutta se nyt oli pelkkää silmälumetta, jota tarvitsi tehdä vain päivisin. Öisin, tuo häipyi varjoihin.

Rusén kasvoille nousi virne, kun hän kuuli neidon toteamuksen. Hän ei kuitenkaan vastannut siihen mitenkään muuten, kuin häiyjllä katseellaan ja hienoisella naurahduksella, joka kaikui talojen seinillä.
"Ajattelitteko kuolevanne sitten taistelussa ? Vai peräti vanhuuteen ? Viimeinen ei pukisi teitä."
Vasta seuraavassa neidon lausahduksessa, mies meni täysin mykäksi ja loi naiseen erittäin häijyn katseen, joista hohti kylmyys. Hän sihahti ilkeästi, mutta totesi sitten kuitenkin:
"Rotta ei kuole, kuin jonkun arvostetun henkilön miekasta, jos siitäkään."
Oikeastaan jälkeenpäin ajateltuna tuo kuulosti hirveän tyhmältä, mutta Rusé päätti vain virnistää lausahduksensa perään ja taas nuo terävät hampaat välkähtivät pimeässä.

Mies kerkesi juuri ja juuri sihahtamaan äskeisen vastauksensa, kun neito jo vastasi sitten hänen kysymykseensä.
Uhmakkuuttaan. Jokin kunnioituksen ele saattoi käväistä miehen mielessä, ja tuon terävillä kasvoilla. Mutta se oli vain hetkellinen, ennen kuin noiden kasvojen ilme vaihtui yhtä häijyksi kuin se oli aina ollutkin. Mies ei koskaan näyttänyt tunteitaan, joita hänellä harvemmin muutenkaan oli, voisi todellakin sanoa, että ei koskaan.

Hiljaa, kasvoissa ja silmissä näkyen yhä tuo jättävyys, niin mies kuunteli neidon kertomusta, miksi tuo halusi oikeastaan ulos. Ja sen jälkeen, kun tuo oli saanut kaiken sanottua, niin Rusé jotenkin mekaanisesti nyökkäsi.
Hä ei kuitenkaan sanonut hetkeen mitään, vaan maisteli neidon kertomia sanoja suussaan. Lähteä ulos Payonista...?
Saattaisi tehdä tuolle vampyyrillekin hyvää, jonkinlainen vaihtelu.
"Itseasiassa minäkin olen miettinyt lähtöä", mies laukaisi ajatuksensa ilmoille, yhtä tylyllä ja häijyllä äänensävyllä, mutta erikoisen hiljaa. Sen jälkeen kun tuo sen oli sanonut, niin mies vetäisi miekkansa nopeasti esiin ja käännähti toiseen suuntaan, josta kuului kolinaa, ja rapinaa. Rotta otti muutaman askeleen äänen suuntaan ja miekka tuntui vain nanosekunnin lävistävän ilmaa, ja nousevan sitten takaisin. Sen kärjessä oli rotta, kuollut sellainen kylläkin jo nyt.
Vampyyri ravisti sen pois, jolloin sen ruumis lennähti jonnekkin.
Oli Rotta säikähtänyt turhaan, mutta ääni sai hänet vain valppaammaksi.
Sitten nuo syvän liilat silmät kääntyivät jälleen maantieharmaahiuksisen suuntaan.

Piirun verran vahingoniloa lipsahti kalvakoille kasvoilleen, kun tämä huomasi miehen mykistyneen hetkeksi kysymyksestään kuolemisen suhteen. Vastaus oli juuri sellainen, jonka Hiirenkorva oli olettanut saavansa kuulla, eikä hämmästyksen värettäkään näkynyt ulospäin tästä syystä. Kuka siis olisi tuo mainittu ja arvostettu henkilö ? Saisi olla totaallinen oikeudenpuolustaja tai vastaava, että tuo jätkä suostuisi henkensä luovuttamaan. Varjohenki itse aikoi kuolla nuorena, vaikkapa oman käden kautta. Hän ei halunnut nähdä sitä ryppyistä, väsynyttä ja vanhaa olentoa peilikuvanaan, joka vastaisi hämäräperäisellä katseella takaisin. Kaikista kamalinta olisi nähdä, kuinka nuoret juoksisivat ohitse silloin kun itse yritti köpötellä etenavauhtia kotiin kolottavine luineen. Ajatuskin puistatti.

Päänsä päällä pomppinut ajatuskupla poksahti palasiksi. Niinkö ? Aikoiko Rottakin ulos Payonista ? Tämähän kuullosti aivan liian hyvältä ollakseen totta. Vino hymykaare kohosi suupieleensä ja tämä olikin jo sanomaisillaan jotain, mutta nuorukaisen yllättävä miekan esiin otto sai kielensä lukkoon. Hän ei edes ehtinyt nähdä, kuinka terä halkoi ilmaa ja osui pieneen vikisevään elukkaan; toisen nimikkö jyrsijään peräti. Varjohengen suoraan nenänvarteen kehittyi pari ryppyä elottoman ruumiin lässähtäessä kylmänä maahan. Jäk, neitihän hänkin oli, eivätkä nämä siimahännät paljoa tämän silmää miellyttäneet. Rotat ja hiiret levittivät sairauksia sekä olivat kaiken puolin iljettäviä loikkieessaan sängyn peitteeltä lakanoiden väliin luikertelemaan. Ne myös söivät sen vähäisen leivänkin, jos löysivät ja varastelivat pikku esineitä luullessaan niitä hyviksi kolon täytteiksi.

Hiirenkorva puisti päätään. Terästäydy! Keskity olennaiseen ja sano viimeinkin, mitä olit sanomassa. Kultaiset silmät palasivat pienestä veriläntistä takaisin miekkamieheen.
"Sittenhän voimme auttaa toisiamme."
Kädet kohosivat rintojensa alapuolelle puuskaan ja pää kallistui lirkkuttelevaan sävyyn oikealle. Voisiko suloisempaa ilmettä ollakkaan ? Voisi toki, mutta tämä oli parasta mihin Hiirenkorva pystyi, sillä hänellä ei ollut enää tapanaan madella muiden jaloissa. Eikä neitokainen tehnyt sitä kyllä nytkään.
"Te ja minä haluamme samaa asiaa - pois täältä. Saimme kummatkin peräämme vainoojat, ja epäihmismäisyytemme vuoksi varmasti emme pääse helpolla.."

Oikea mainospuhe. Varjohenki tiesi varsin hyvin, ettei tulisi ikinä pääsemään pois kaupungista, ellei nyt saisi Rottaa yhteistyöhön kanssaan. Oli kyllä yhtä sekopään puuhaa puhua tällä tavoin kylmäveriselle murhaajalle sen pienen kettuilun jälkeen, mutta tapansa kullakin. Sen verran demoni luotti viehätysvoimaansa, että pystyi pitämään epätoivon pois äänestään jatkaessaan:
".. Sitä paitsi muualla rellestäessänne saatte lisää mainetta. Uskon, että sitähän Te haluatte ?"
Mainetta ja kunniaa murhaajana ? Ihan hyvää se kai tekisi tuolle. Toinenhan vielä näytti kaiken kukkuraksi nauttivansa koko sopasta, joten miksi syöttinsä ei iskisi ? Hiirenkorva ei missään tapauksessa aliarvioinut Rottaa, sillä tuo oli jo todistanut olevansa häilyvän nerouden ja hulluuden rajamailla. Kurkkaus kävi nopeasti olkansa yli taasen.
"Päätökseen ei liene kauaa aikaa."

Tälläkin vampyyrilla oli sama periaate, kuin neidolla hänen edessään, vaikkei hän sitä tiennytkään, mutta tuokaan ei todellakaan aikonut elää niin vanhaksi, että tarvitsisi kävelykeppiä, jotta pystyisi kävelemään ja pysyisi pystyssä. Pelkkä ajatuskin karmi tuota nuorta vampyyria.
Mies myös ajatteli, että ei sellaista henkilöä löydy, ei ainakaan ihan heti, joka hänet murhaisi, tai sen pitäisi todellakin olla arvostettu henkilö.

Mies lipaisi muutaman kerran huuliaan ja samalla puraisi vahingossa huuleensa kulmahampaallaan, jolloin siitä alkui tihkua verta. Miehen ilme ei kuitenkaan värähtänytkään, vaan tuo nuolaisi veren pois tuosta noin vain, ja katsahti sitten rottaan, jonka juuri oli tappanut. Pieni verilammikko oli todellakin ilmestynyt sen ympärille, ja vaikka mies olikin kylmäverinen murhaaja, kaiken kukkuraksi vielä verenhimoinen, joka haali verta joka päivä, niin hän ei kuitenkaan koskaan alistunut juomaan eläimen verta. Miehelle veri oli kuitenkin elämänehto, ja ilman sitä, ei ollut elämää, kuten ei ilman tappamistakaan. Mies niin nautti, kun sai tappaa ja sitä ennen vain iskeä hampaansa toisten niskaan, kuulla sen kiljunnan. Rusé ei ollut mielestään hullu, vaan erikoinen, mutta tiesi kyllä, mitä muut hänestä saattoivat ajatella.

Silti nuo syvän liilan väriset, häijyyttä hehkuvat silmät katsoivat nyt tiiviisti noihin kultaisiin silmiin, ja kokonaisuudessaan tuota neitoa. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt ketään, joka olisi sulautunut sillein varjoihin, kuin tuo neito. Hän ei oikeastaan muutenkaan tiennyt edes toisen nimeä, tai mikä tuon periaate edes oli. Miksi tuo nainen oikeastaan nyt seisoi siinä ja puhui hänelle? Rotta ei voinut jostain syystä käsittää sitä asiaa, mutta ei kuitenkaan murehtinut turhia sitä.

Kuitenkin neidon seuraava lausahdus, sai Rotan sihahtamaan, mutta tuo ei vielä sanonut mitään, sillä näki, ettei tuo nainen ollut kaikkea vielä edes sanonut, ja kuunteli sitten loput.
"Rotta pääsee aina ihan tarpeeksi helpolla", mies murahti lopulta, ihan vain oikeastaan sanoakseen jotakin, mutta tuo kyllä piti paikkansakin, ainakin tuo ajatteli niin.
Vaaleanpunaiset suortuvat lennähtivät tuulen, hienoisen vivahduksen, mukana tuon kasvoille, josta tuo sitten kuitenkin sipaisi ne pienellä kädenliikkeellä pois.
Ja sitten tuo katsahti neitoa uudestaan tarkemmin. Yrittikö toinen jotenkin saada häntä suloisuudellaan heltymään. Miehen häijy katse kohdistui naiseen ja tuo käänsi hetkeksi katseensa pois.

Kuitenkin hetken päästä neito jälleen avasi suunsa. Mistä tuo muka niin päätteli, että mies halusi mainetta ja kunniaa? Rotta, hän kuitenkin halajaisi sitä varmaan koko elämänsä. Mainetta, tappamista, tuskanhuutoja, anelemista, kaikkea tuota, ja se alkoi pikkuhiljaa käydä vähiin Payonissa. Palkkamurhaajia oli niin paljon, ettei kaikille riittänyt työtä, koska murhia ei edes ollut niin paljon välttämättä, ja sitä paitsi Rusé ei alistunut ihan kenen vain palkattavaksi. Oikeastaan hän tappaa omaksi huvikseen, ja siksi että se tuo hänelle nautintoa.
Hulluhan tuo oli, todellakin. Sen näki jo noista silmistä, mutta mies ei ollut tyhmä, ei ollenkaan. Tuo katsahti sivusilmällä häijysti naista ja muraht jälleen viimein, kuullen tuon sanat:
"Päätökseen ei liene kauaa aikaa."
Ja sen perästä ihmisten ääniä.
"Kerrohan miksi Rotta tekisi yhteistyötä?" Rusé tiuskaisi inhottavasti, terävien hampaiden jälleen välkähdellessä ja silmien pupillien muuttuessa täysin viiruiksi.
"Et kuitenkaan ole mikään ihan tyhjäntoimittaja ja et sentään ole ihminen, sillä silloin olisit jo kuollut..." mies puhui häijyllä äänensävyllään ja astahti pimeydestä takaisin valoisempaan paikkaan ja hieman lähemmäs neitoa, joka oli hennonnut sanoa hänelle suoraan asiansa.

"Ehkä tämän kerran, mutta jos saan tietää, että oletkin joku petturi, niin silloin saat katua sitä koko pienen elämäsi ajan", Rotta sanoi pientä ivaa äänessään ja katsahti sitten siihen suuntaan josta äänet kuuluivat, vaikkei seinän läpi nähnytkään.
Liilat, erittäin häijyt silmät vilkaisvat nopeasti neitoa ja tuo lipaisi jälleen huuliaan, vaaleanpunasten hiusten jälleen lehahtaessa hentoisesti ilmaan pienen tuulen saadessa kiinni niistä.
Eikä Rotta todellakaan tehnyt sitä sen takia, että neito olisi näyttänyt hänen mielestään jotenkin viehättävältä, vaan sen takia, että Rotta ei ollut tyhmä, vaan tajusi sen, että siitä oli kummallekkin hyötyä, sitten hänen ei enää sen jälkeen tarvitsis vaivata päätään tuon endion vuoksi.

Niinpä niin, tietenkin herra Rotta pääsee itse pinteestä - ainakin omien sanojensa mukaan. Hiirenkorvan teki melkein mieli alkaa liikuttelemaan sormiaan toisen sanojen tahtiin, mutta sentään niin kuolemaa uhkaavaksi hänkään ei alkanut. Miehen itsevarmuutta pitäisi vielä kolauttaa jotenkin, jos he jatkaisivat yhdessä matkaa tästä eteenpäin ulos kaupungista. Kun syitä tiuskittiin, niin oli varjohenki valmis tarjoamaan niitä enemmän kuin yhden:
"Viehättävä seurani, helpompi ulospääsy, voin esiintyä panttivankina.."
Luettelo olisi jatkunut vaikka kuinka pitkälle, ellei Rotta olisi astahtanut lähemmäs ja todennut Hiirenkorvan olevan epäihminen. Kuollut ? Olisiko hän todellakin kuollut, jos olisi ollut ihminen ? Kerrankin sattui myötätuuli matkaan demonisuuden suhteen. Pää kallistui nyt toiselle sivulle ja silmät painuivat hieman sirilleen. Petturi hän kyllä osasi olla halutessaan, mutta nuorukainen ei ollut vielä tarjonnut yhtään syytä sellaiseen käytökseen. Pariin otteeseen viuhahdellut teräkin saattoi vaikuttaa siihen päätökseen, ettei tämän lojaalisuus niin vain katkeilisi.

"Petän ainoastaan ystäväni pahan paikan tullen. Vaan tuskin myöskään olette sellainen minulle."
Virnistys levisi hieman ja näytti luonnottomalta neitokaisen kasvoille. Tällainen virnuilu sopi miehille - ei hienoille leideille, joiden kuuluisi vain kohottaa yhtä paljon kumpaakin suupieltään ja niiata helman liepeitä nostaen. Leuka kohosi hieman ja silmien eleiden muuttuessa jäätävämmäksi, ei voinut olla lukematta, mitä maantienharmaat suortuvat omistava henkilötär ajatteli.
"Sama pätee Teihin. Olen varjohenki, eräälainen demoni. Sieluni jäisi iäksi riivaamaan Teitä, jos käännätte selkänne minulle."
Se oli vain samallaista uhkailua, jota Rottakin oli laukonut hänelle. Ei tämän sielu kirjaimellisesti jäisi kummittelemaan maankamaralle, mutta mielen sisäisistä liikkeistä ei koskaan voinut tietää.

Toisen lipoessa huuliaan ja siitä tulevaa verta pois, näki Hiirenkorva vilaukselta jälleen terävät kulmahampaat. Kysymyksiä putkahti päähänsä, muttei hän niitä ehtinyt ladella - kiitos ihmisten, jotka viimeinkin olivat päässeet jäljille. Johan heillä oli kestänytkin siinä! Luulisi noilla olevan sen verran älliä pääkopassa, että tajuisivat katsastaa ensimmäisinä pimeimmät kujat, mutta ei niin ei. Onnettomia yksilöitä potkaistu maailmaan taas. Kielensä naksahti kitalakeen ja alas, katseensa kävi sivuilla - niin valossa kuin varjoissakin. Perin hupaisaa - hänhän ei voinut vieläkään muuttua, koska oli ns. kuluttanut voimansa loppuun.

Enten tentten teelika mentten.. kumpi heistä saisi aloittaa tämän suuren operaation nimeltään pako Payonista ?
"Saatte hoitaa alun. Meidän pitää päästä takaisin porteille nopeasti ja huomaamattomasti. Sieltä käsin minä jatkan ulos hankintaamme."
Näemmä se päävoitto menisi Hiirenkorvan puolesta Rotalle. Se olikin toinen juttu miellyttikö idea miestä, jonka häijyäkin häijympi olemus pisteli koko ajan pieni, kuvitteellisia piikkejä naisen lihaan. Mokoma ilkiö, pahempi kuin hän itse! Noh.. ainakin sattuipa kerrankin nokan eteen pahempi sanaisempi henkilö, joka voisi jopa ansaita pientä ihailua demonilta. Tämä oli tottunut saamaan nykyään viimeisen sanan elettyään ihmisten kanssa niin pitkään - siihen oikeasti tottui liiankin helposti. Rotta oli onnistunut vakuuttamaan kuitenkin Hiirenkorvan niin hyvin kielen käänteillään, ettei tällä ollut enää varaa yrittää pistää paremmaksi. Hyvä, kun edes pysyi samalla tasolla jäätävyydessä.

Sitten se tapahtui - joku hyypiö äkkäsi hämärässä seisoskelevat pikku paholaisemme. Ensimmäinen ele, jonka Hiirenkorva teki oli se, että tämä käänsi itsensä kokonaan tulijan suuntaan. Ei voinut kieltää etteikö hän olisi säikähtänyt, sillä sydämensä tuntui pamppaavan kurkussa asti. Iroonista, että samallaista kauhun tunnetta tämä ei ollut tuntenut kuitenkaan Rotan seurassa, tai sitten se oli juuri rävähtänyt esiin viiveellä.
"Pahus!"
Se oli ainut sana, jonka Hiirenkorva ennätti sylkeä suustaan ennen kuin syöksähti taaemmas, hyvä ettei loikannut miehen varpaille suoraan. Onneksi varjohenki oli osannut valita kujan, jonka päässä kajasti pakoreitti - muutenhan he olivat olleet auttamattomassa liemessä. Katse käväisi merkittävästi selkänsä takana olevassa pitkäletissä. Tämä olisi toisen siirto, joka menisi joko voittoon tai syöksisi heidät häviöön.

[[Hui, kuinka ihanan pitkän vastauksen kirjoititkaan äsken~<3. Oli mukava lukea n__n.]]

Mies lipoi huuliaan ja tunsi puremaansa haavaa kirvelevän. Sekin, pieni kipu tuntui hyvältä. Haava, se kuitenkin pian paranisi, ei mikään kestänyt kauaa, sitähän Rotta aina surkuttelikin. Ihmisetkin kuolivat aina niin nopeasti, että siitä ei ollut kuin hetken huvi. Mies rakasti kiduttaa niitä kyvyttömiä olioita, jotka eivät osanneet vastata mitenkään, eivät sanoilla, eivät tiasteluilla. Niin hyödyttömiä. Niin tylsiä, miksi niiden piti kuolla niin vähästä?
Kuitenkin neidon ääni kantautui nopeasti tuon vampyyrin suippoihin korviin ja syvän liilat silmät muuttuivat jälleen viiruiksi, kuten monta kertaa aikaisemminkin. Hän kuunteli neidon listaa ja sihahti inhottavasti melkein jokaisen kuultuaan. No toisen itsetunto oli ainakin kohdallaan, se oli tuon pakko myönnettävä. Ja tosiaan, ehkä he kumpainenkin voisivat jotenkin auttaa toisiaan. Se tarjous ulospääsystä, kuitenkin jotenkin houkutteli vampyyria.

Pian neito kuitenkin puhui uudestaan ja samalla Rusé jälleen lipoi muutaman veripisaran huulestaan pois ja antoi jäätävän katseensa upota naisen silmiin. Mies kuitenkin aina katsoi puhuessaan tai kuunnellessaan silmiin, jopa tappaessaan. Silloinhan, jos ei katsonut uhriaan silmiin, niin siitä menisi kaikki jännitys. Hän ei voisi nähdä niitä pelokkaita silmiä, armoa anelevia, jotkut jopa olivat olleet uhmakkaita ja yrittäneet jotenkin puolustautua, mutta Rotta oli loppuen lopuksi saanut nähdä heidänkin anelevan armoa, jotta eivät vain kuolisi. Ihmiset, he vain pelkäsivät kuolemaa, vaikka kaikki joskus kumminkin kuolisivat.
"Rotta, hän ei ole ystävä kenellekkään", mies murahti lopulta vastaukseksi neidon lausahdukseen ja käänsi hetkeksi liilojen silmiensä katseen toisaalle. Rottia, niitä vilisi joka paikassa, ja vampyyri saattoi kuulla niiden vikisevät äänet todellakin helposti. Mies ei kuitenkaan välittänyt, vaan käänsi taas katseensa tuohon neitoon, jonka oli jo arvioinut toisenlaiseksi kuin muut. Kultasilmäinen neito, hän oli esittänyt tarjouksensa suoraan Rusélle, jopa kettuillut hänelle, Rotalle, jolle kukaan ei koskaan, ei ainakaan yleensä (tai sitten ne olivat vain jotain nuoria kapinallisia, jotka varsinkin ansaitsivat kuoleman) uskaltanut mitään sanoa vastaan.
Vampyyrin piti mielessään todeta, että kunnioitti jollakin tavalla tuota harmaahiuksista, eipä tuo kuitenkaan sitä päällepäin näyttänyt.

Seuraavan neidon lausahduksen kuullessaan, pieni naurahdus karkasi miehen huulilta ja tuo katsahti nopeasti maahan, virnistäen sen jälkeen inhottavasti.
"Vai, että oikein demoni", mies totesi tylysti, eikä voinut peittää pientä huvittuneisuutta äänessään, mikä sekin olio vain osaksi ärsyttämistä. No, nyt hän ainakin sai selville, että tuo ei ollut ihminen.

Miehen kulmahampaat loistivat jälleen piemässä, tuon virnuillessa inhottavasti, nyt kylläkin sen takia, että ihmiset, nuo älyttömät, tyhjäntoimittajat, olivat päässeet heidän jäljilleen. Ja kauan olikin kestänyt. Hän kuuli melua ja askelia, eivätkö nuo todellakaan osanneet olla hiljaa? Luulisi etsimisenkin olevan helpompaa, jos osaisi hiippailla ja olla hiljaa, niin kaikki eivät kuulisi heidän tuloaan, mutta ei. Rotta sihahti kuuluvasti ja hampaat vain välehtivät inhottavasti. Kohta hän saisi jälleen leikkiä. Väreet, innostuksen väreet nostattivat miehen mielihyvää ja odotusta. Hän repäisi toisenkin miekkansa toiseen käteensä ja virnuili yhä. Miekkojen terät hohtivat hopeisina, ja Rotta olikin aina hoitanut aseensa hyvin, ilman niitä, hän ei olisi mitään.

Hienoinen vilkaisu neitoon, joka oli myös huomannut ihmisten tulon, ja sitten tuo jo sanoikin:
"Saatte hoitaa alun. Meidän pitää päästä takaisin porteille nopeasti ja huomaamattomasti. Sieltä käsin minä jatkan ulos hankintaamme."
Rotta hymähti häijysti ja antoi syvän liilojen silmiensä jäätävn katseen vilkaista jälleen kerran neitoa, jonka nimeä ei vieläkään muuten tiennyt, mutta se nyt oli vain pieni asia sillä hetkellä.
"Odotan innolla", mies sanoi hiljaa, erittäin koleasti, mutta äänessä oli jotakin, odotustako? Tuo oikein odotti, toivoi saavansa tappaa. Miten mies rakastikaan sitä.

Kun kultasilmäinen neito sitten yhtäkkiä kääntyi katsomaan toiseen suuntaan, kääntyen kokonaan sittemmin, niin Rottakin vilkaisi astuen hieman lähemmäs, jolloin näkyi silinterihattuineen päivineen kokonaan. Vaaleanpunaiste hiukset leijailivat laiskasti hienoisessa tuulessa ja pahaenteinen virne tavoitti jälleen tuon kylmäkiskoisen miehen terävät kasvot.
Hän näki kokonaan sen hyypiön, joka heidät oli äkännyt, ja miten mies toivoikaan pääsevänsä upottamaan terävät hampaansa tuon lihaan, maistaa tuon jo kuolemaan tuomitun verta, ja lopuksi vain tappaa se.

Kohta mies astui muutaman askeleen taaksepäin, kun neito hänen edessään melkein hyppäsi vampyyrin varpaille, mutta mies oli jo sitten menossa kohti uhriaan, hitain askelin. Hän antoi katseensa kiertää tuossa ihmisessä, niin avuton, ei tiennyt mitä oli vastassaan. Hän kuuli takaansa neidon askeleet, mutta antoi niiden vain kaikua omissa korvissaan. Miehen keskittyneisyys oli nyt kokonaan uhrissaan. Liilat silmät loistivat häijysti kun tuo käveli tappavan hitaasti kohti uhriaan.
Mies takelteli jotakin epätoivoista, ja näytti tuollakinolevan joku ase, tikarilta se näytti.
Rotta naurahti ivaa äänessään ja murahti:
"Tuollako sinä minut aioit tappaa?"
Ihminen tuntui olevan täysin varma aikeistaan ja se sai vain enemmän Rusén tuntemaan enemmän mielihyvää.

Ja sitten, ennen kuin tuo ihminen kerkesi edes huomaamaan, niin Rotta oli nopeasti, kuin tuuli sihahtanut ihmisen ohitse ja oli nyt tuon takana. Kädet tavoittlivat kurkkua, ja pitkät kynnet upposivat miehen kaulaan.
"Rotta, hän ei kuole jonkun surkean ihmisen tikarista", mies kuiskasi ihmisen korvaan ja sen jälkeen miekka lävisti vatsan. Ihminen tuntui haukkovan henkeään ja vampyyri päästi ivallisen naurahduksen jälleen suustaan, ja upotti sen jälkeen hampaansa tuon miehen kaulaan. Veren maku, se tuntui ihanan voimakkaalta, mutta Rotta tiesi, että sitäkään iloa ei kestäisi kauan, sillä kohta ihminen, jo huudahti apua.
Rotta irrotti hampaansa miehestä ja teki viimeisen iskunsa. Toisen miekan terä uppoutui suoraan sydämen läpi, ja ihmisen veltto ruumis lässähti maahan.
"Kiitos sinulle maittavasta kokemuksesta", silinterihattuinen sanoi hiljaa häijysti ja pyyhkäisi suupielensä, lähtien sitten samaa reittiä sinne päin, minne oli nähnyt neidonkin menevän.
Jokseenkin tuo luotti täysin siihen kultasilmäiseen.

//Uih ~~ Kiitos<3 Ja sinun tekstiäsi on aina mukavaa lukea ^^//

No demonipa demoni, mikä muukaan ? Toki hän oli hyvin ihmismäinen kropaltaan, ehkä hieman sirompi, mutta silti ihmismäinen. Hiirenkorva tuhahti toisen pienelle naurahdukselle loukkaantuneesti. Mistäs tuo tiesi, kuinka kamala hän osasikaan olla ? No olkoot.. se näkyi vähän liiankin hyvin päällepäin, että tästä neitokaisesta ei olisi vastusta kuin hyttyselle. Senpä vuoksi kannattikin osata sulautua varjoihin, joita pitkin pystyi onnellisesti taittamaan pidemmänkin pakomatkan, jos onni oli myötä. Mutta palatkaamme nyt tähän hetkeen, siihen kuinka Rotta lähti kohti uhriaan ja Hiirenkorva vastakkaiseen suuntaan, kulman taakse. Odottiko toinen todella innolla sitä, kuinka hän saisi heidät pois täältä ? Pitäisi siis keksiä jotain ja pian, koska totta puhuen kultasilmän pää löi tyhjää. Ainahan tämä voisi kolkata portinvartijan, mutta eivät voimansa taineet riittää sellaiseen yksinkertaisuuteen.

Hetkinen! No nythän Hiirenkorva sen keksi! Itsetyytyväinen virne levisi kasvoilleen, hänen kurkatessa piilostaan tapahtumia. Samaa rataa jatkettiin siis - niitattiin jokainen vastustaja. Tokihan se naiselle passasi, kunhan ihmishenget eivät lukisi hänen rikosrekisterissään tai etsintäkuulutuksen jatkeena. Demoni sai kuitenkin yllättyä siitä, kuinka Rotta iski hampaansa vastustajaan. Mikä olento noin teki vai harjoittiko nuorukainen peräti kannibalismia. Vampyyrius ei tullut ensimmäisenä mieleensä, sillä tämä ei oikeastaan itse uskonut noihin satukirjan hirviöihin, jotka imivät uhrinsa kuiviin oman olonsa kohentamiseksi. Tosin, olivathan demonitkin todellisia, niin miksi eivät vampyyritkin ?

Ja sieltä se herra Surmaaja saapui.
"Puritteko Te sitä ihmistä."
Hiirenkorva pamautti epäsuoran kysymyksen oitis, kun toinen oli tullut kuuloetäisyydelle. Silmänsä suorastaan säkenöivät mystisellä tavalla, hei tämähän oli upeaa! Monesti hän oli todistanut miekan sivalluksia ja nuolien lentelyä, mutta ei sitä, kuinka joku puri toisen kaulavaltimon auki. Moraalisuuden tajun puuttuminen taisi olla hyväkin juttu tässä seurassa, johon hän oli lyöttäytynyt - onneksi Hulda-Maria ei siis ollut näkemässä. Emäntä pyörtyili jo pelkän veripisaran näkemisestä, joten miten tuo reagoisi siihen, että ottotyttärensä juoksenteli pitkin katuja tappajan kanssa ? Varmaan kuolisi shokkiin.

Uhrin huuto oli saanut muut juoksemaan kohti heitä, eikä tälle jäänyt aikaa kuitata, ettei ollut itse sitten kovin herkullinen välipala. Sen sijasta lähti Hiirenkorva siitä seisomalta painelemaan pitkin mukalakivitien vartta kohti kaupungin portteja, joiden avaamisesta tulisi hänen omakohtainen haasteensa. Hameen kanssa ei ollut miteenkään helppoa pinkoa eteenpäin, sillä tuon helma tahtoi mielellään asettua jalkojen alle ja kaataa kuljettajansa rähmälleen tantereelle. Äsh, kokemuksen syvällä rintaäänellä - se muuten teki kipeää.

Kultasilmä huomasi onnekseen, että hämärän laskeutumisen mukana myös väki oli hajaantunut pois portilta - ainoastaan kuolleen vartijan pari enää kiersi ees taas oven edessä. Usein luultiin, että rikollinen ei palannut heti rikospaikalle, vaan vasta myöhemmin. Nyt tuli kapuloita rattaisiin, sillä täällähän he olivat, kun muut etsivät sokkeloisia katuja ja kujia lävitse löytääkseen parivaljakon. Hiirenkorva ei kääntynyt Rotan suuntaan, oikeastaan tämä ei ollut enää varma oliko toinen edes seurannut. Kuitenkin hän päätti avata sanaisen arkkunsa:
"Jos pyörryn nyt, niin muistakaakin ettette jätä minua tähän lojumaan.."
Lausahdus ei pysynyt kauaa arvoituksena, sillä neitokainen koitti muuttaa jälleen muotoaan. Huh, kuinka vaikealta se tuntuikaan ajatella, että pitäisi olla taas tumma varjo, joka yön tyttärenä verhoutuisi ympäristöönsä. Temppu toimi, ainakin parin epäonnistuneen yrittämän jälkeen, jolloin jokin osa oli jäänyt näkyväksi kaiken muun mustuessa piirteettömäksi.

"Kun sammutan vartijan valon, niin lähtekää etenemään ulospääsyn suuntaan."
Ja näihin tunnelmiin lähti tarkkoja "ääriviivoja" omaamaton varjotar matkaan. Hän kiersi hiiren hiljaa seiniä ja muita reunoja pitkin kohti määränpäätään, päättäen ettei tulisi epäonnistumaan. Kädessään tällä oli murikka, noin nyrkin kokoinen kivi, joka saisi toimia harhaanjohtavana johtolankana. Otollisen ajan koitettua viskasikin Hiirenkorva kiven kaikilla voimillaan menemään, kiinnittäen lyhtyä pitelevän miekkosen huomion ääneen. Tuo kohotti valoa pimeyteen, koitti saada selvää äänen aiheuttajasta tuloksetta ja ihmekkö tuo - tuli sammui äkisti. Syypäänä siihen toimi liekit sammuksiin puhaltanut neitokainen, joka nyt seisoi herttaisesti hymyillen miehen selän takana. Ei kannattaisi pitää avointa valolyhtyä vartiovuorossa mukana, tuulikin olisi voinut riistää henkäisyllään valon halutessaan.

Kultasilmän katse kiersi. Olikohan tuo kapula se, jolla saisi portin aukenemaan ? Yrittänyttä ei laitettu ja yhdellä epävarmalla töytäisyllä alkoikin kuulua lupaavaa ääntä. Ahaa, tätä pitikin veivata. Oikeudenpuolustaja harhaillisi pimeydessä vielä jonkin tovin, mutta silti Rotan paranisi pitää kiirrettä - eihän hennon naikkosen ruis riittäisi ranteessa avaamaan vapauden tuojaa. Vahingokseen hänen oli myös muututtava kiinteään muotoon, sekä otettava tukea läheisestä seinästä. Pahus, olisi pitänyt uskoa aikoinaan isää ja harjoittaa enemmän taitojaan. Eihän näistä ollut iloa, kuin näytösesityksiin.

[[Kiitän n__n. Edistin peliä hieman, niin että herrasväki pääsisi jo portin kimppuun hyörimään~]]

Veren rautainen maku maistui ihanalta rotan suussa. Voisiko ihanampaa makua maailmassa edes olla, kuin veren maku. Mies katsoi ruumista jaloissaan ja tuhahti ivallisesti. Taas yksi noista kelvottomista tapettu, siinä se nyt vaan makasi avuttomana maassa, kuolleena. Mikä ilo vampyyrin silmille ja mielelle. Nähdä ihmisiä kuolleena.
Kuitenkin mies kohta puolin joutui lähtemään tappamansa ihmisen luota, koska muita alkaisi varmaan singota paikalle melko pian ja kaiken kukkuraksi hän ei saanut kadottaa sitä outoa kultasilmäistä neitoa.

Hän ei tiennyt, että neito oli ollut melko lähellä koko ajan. Nähnyt, kun tämän terävät kulmahampaat iskeytyivät ihmisen kaulaan. Mikäpäs siinä kuitenkaan.
Hieman mies yllättyikin, kun saapui kultasilmäisen luokse ja toinen laukaisi heti ilmoille kysymyksensä.
Rotta naurahti ja kulmahampaat näkyivät jälleen oikein selvästi.
"Tottakai, verestä minä elän", Rotta sanoi kylmällä äänellään, naurahtaen perään. Hän käveli hitain askelin neidon luo, maistellen yhä veren makua suussaan. Se oli yhtä ihanan makuista, kuin aina.

Kun neito lähti juoksemaan kohti portteja, niin Rotta lähti perässä, jokseenkin hitaammin, sillä tuo nyt kuitenkin halusi varmistaa selustan. Kuka ties ne örvelöt löytäisivät heidät ja sitten siitä vasta soppa kehittyisi, mutta tietenkin Rotta pystyisi ne hoitamaan, ihan helposti.
Miehiä ei kuitenkaan enempää näkynyt -- ei ainakaan siihen asti ollut näkynyt. Mies piti kiirettä toisen perässä ja kuulikin sitten toisen äänen.
"Kunniani kautta", tuo murahti vastaukseksi sille, kun neito sanoi, ettei häntä saisi jättää siihen lojumaan, jos tämä sattuisi pyörtymään. Rotan silmät kapenivat jälleen viiruiksi ja tuo jäi odottamaan hieman kauemmaksi, kun neito muuntautui jälleen varjoksi, tai oikeastaan soluttautui.

Ja taas tuon äänen saattoi jostain kuulla.
Rotta, hän tyytyi tällä kertää vain nyökkäämään, sillä oli luullut kuulevansa jostain jotakin. Joku hiippaili lähistöllä, ja ennen kun Rotta kerkesi kääntyä tikari iskeytyi hänen kylkeensä, mutta sekään ei haitannut silinteripään menoa, ja miekka jälleen vain viuhahti ilmassa ja parahiksi tuo kerkesi liiloilla silmillään nähdä, kun miekka jälleen työntyi sisään erään henkilön rintakehästä.
"Älä koskaan aliarvioi Rotan kuuloa", mies kumartui sihahtamaan jo kuolleen miehen korvaan. Sitten tuo repäisi miekan pois miehestä ja liilat silmät olivat nyt todellakin uhmakkaat, häijyt.

Rotta repäisi toisen tikarin pois kyljestään, sihahtaen sille hienoiselle kivulle, joka liiemmin tuntui enemmänkin hyvältä, kuin pahalta. Eikä se ollut tehnyt edes syvää haavaa, ja se paranisi kyllä nopeasti. Sitten mies, tuo silinteripäinen, huomasi valon sammuneen.
Eli oli aika toimia. Nopeasti, aivan yhtä nopeasti, kuin ennenkin. Hän suuntasi hyvän hämäränäkönsä kanssa porteille päin ja saattoi nähdä pian jo tuon kultasilmäisen neidon.
Rotta ei sanonut mitään, vaan veivasi jo porttia auki, pitäen kuitenkin silmällä neitoa, tuota kultasilmäistä ja harmaahiuksista.
"Loistavaa", portti tuntui jääneen hienoisesti jumiin, mutta ainakin neito siitä raosta mahtuisi. Rusé kirosi koko portin mielessään ja osaksi ääneen, ja työnsi sitten miekan huotraansa, jotta pystyisi tekemään työtä kahdella kädellä. Ja taas alkoi portti liikkua, joskin hieman vaivalloisesti.

//Kröh, nyt tuli hieman kökköä tekstiä ^^'//

Vaikka Hiirenkorvaa heikottikin, niin parhaansa mukaan tämä koitti olla näyttämättä sitä ulkoisesti. Ryhtinsä muuttui moitteettoman suoraksi Rotan saavuttua ja käsi kohosi tukea ottamasta. Vaikka nuorukainen oli kunniansa kautta luvannut raahata hänet pois, mikäli neito vaipuisi tiedottomaan tilaan, mutta kautta jumalien ei! Tämä oli kyllästynyt olemaan aina se avuton neito, joka piti pelastaa ja kantaa silkkityynyn päälle - tällainen saisi luvan jäädä. Kultaiset silmät seurasivat veivin pyöritystä ja selkänsä takana kuuluva, varsin lupaava ääni saivat yhdessä Hiirenkorvan tuntemaan suurta voitonriemua. He todentotta pääsisivät pakoon!
"Vuodatte verta."
Yllätyksenä hän oli myös pistänyt merkille miehen punertuvan kyljen, eikä veren pistävä haju voinut vihjata muusta. Demonitkin kyllä tunnistivat veren tuoksun, vaikkakin varjohenget vain lähietäisyydeltä, koska ei heidän voimiaan oltu luotu metsästämään punaista elämän eliksiiriä ravinnoksi.

Äh, nyt tuli takapakkia toisensa perään! Kaiken lisäksi tuo mokoman portti näytti jumittuneen. Nimenomaan Hiirenkorva itse mahtuisi helposti väliköstä, mutta mies ei sen sijaan onnistuisi välttämättä yhtä loisteliaasti. Pitäisivät parempaa huolta rakkineistaan, niin helpottaisivat monen elämää huomattavasti. Ehkäpä tämä olikin se todellinen syy, miksi porteista ei niin vain päässyt..
"Antakaa kun autan.."
Nainen huiskutti käsillään vihjaavasti, että nuorukaisen kuuluisi tehdä hänelle tilaa. Kaikki näemmä piti hoitaa yhteistyöllä, mutta ei siinä valittamista - helpomminhan yksilö selvisi, jos yhteisö oli toimiva, ja siksi varjotar suorastaan kiitti Rottaa parista surmastaan niiden onnettomien henkilöiden kohdalla.

Vartija oli sillä välillä palannut pieneen koppiinsa, josta käsin kykeni sytyttämään valon uudelleen. Tämä pisti kultaiseen silmän kulmaan. Pahus! Pakko ottaa järeämmät aseet käyttöön siis. Hän kohotti hameensa helmaa ja sen perään jalkaansa.
".. sekä varokaa sormianne."
Ja potku, raju ja kettingin kilahduksen aikaan saava jytäisy, joka sai toiminnon taas rullaamaan niin kuin pitikin. Hah, kyllä Hiirenkorva nämä ongelmat tiesi, kokihan hän samaa joka päivä oman kotiovensa kanssa, joka ei avautunut ilman paria "hellää" jalan napautusta.

Sääli vain, ettei kolahtava ääni jäänyt oikeudenpuolustajan kuulemattomiin, sillä sieltähän tuo porhalsi kaksikkoa kohden lyhty ja miekka ojossa. Miehen valossa vihertävät silmät olivat ällikällä lyödyt sekä punaiset silmän ympäryksen antoivat vihiä siihen, että mies oli vetistellyt työparinsa perään koko kaduilla tapahtuneen taka-ajon ajan. Varjohenki tuijotti jähmettyneenä ja väsyneen sekavana takaisin tuohon vartiomieheen, kunnes tämä koitti kädellään hamuta kiinni jostain kohtaa Rotan vaatepartta.
"Mennään!"
Kyllä he ehtisivät juosta ulos, olihan aukko jo suurentunut ja vetäytyisi hitaasti kiinni heidän irrottaessa kapulasta. Nainen luikahti raosta turhankin rivakasti, niin että hameensa repesi hieman. Ärähdys ja sanattelu kuuluivat oitis porttien ulkopuolelta, kun hän oli paikantunut pienen leninkivirheensä.

Noh, sitä ehtisi surkutella myöhemmin. Porttien eteen ei voisi jäädä kököttämään, sillä siitähän heidät napattaisiin oitis sisälle takaisin ja raastupaan. Toinen vaihtoehto oli selli, kylmä ja kolkko tyrmä, jonka seinänaapurissa asustelevat valittivat päivin ja öin olevansa viattomia rikkeisiinsä. Hiirenkorva oli kuullut huhuja kiduksesta ja julkisista nöyryytyksistä, mutta kuka niitä hänelle alkaisi todistamaan todeksi ? Totta puhuen neitokaista ei edes kiinnostanut paneutua aiheeseen pintapuolta syvemmin. Uskollisesti varjohenki pysyi aloillaan, odotti seuralaistaan ulos. Väsymys painoi raskaana taakkana olkapäitään alas ja jalat tuntuivat olevan maitohapoilla sekä hiertymiltä. Mutta kuten sanonta sanoo; Se ken leikkiin ryhtyy, niin sen kestäkööt.

[[Pröh, ei tuo tönkköä ollut o___o. Minulla sen sijaan hieman meni sekavaksi.]]

Rotan palatessa porteille, ja alkaessa jotenkin epämääräisesti veivaamaan porttia auki, niin tuo saattoi kuulla kultasilmäisen tokaisevan, että hän, Rotta, vuotaa verta.
Miehen liilat silmät katsahtivat kylmästi neitoa, jonka jälkeen tuo hymähti ja jatkoi veivin pyörittämistä.
"Eipä ole ensimmäinen kerta. Joku luuli olevansa fiksukin", Rotta kuitenkin tokaisi murahtaen ja samalla ajatellen sitä miestä, joka häntä oli tikarilla tökkäissytkin. Mikä tyhmä se olikaan? Rotta, oiva palkkamurhaaja ei lannistuisi ihan tuollaisesta pienestä haavasta, joka kuitenkin kirveli nyt inhottavasti. Rotan kasvoilla käväisi nopea, sangen nopea irvistys sen takia, että haava todellakin oli alkanut kirvelemään. Pian tuo kuitenkin kokosi itsensä, ja jatkoi veivin veivaamista, eikä ajatellut pientä haavaa kyljessään.

Ja sitten, se perhanan portti jumittui ja Rotan olisi niin vain tehnyt mieli karjista muutama pahansuinen kommentti tuolle portille. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja pian joutuikin väistämään, kun kultasilmäinen neito avasi suunsa ja huiskutti kädellään, että tuo vaaleanpunahiuksinen väistyisi. No, Rotta väistyi hieman sivummalle ja katsoi silmät tarkkana, niissä kuitenkin yhä kylmyys, mitä meinasi neito tehdä.
Hetkeen ei tapahtunut mitään, ja Rottakin aisti tai näki oikeastaan, että vartija oli jo päässyt takaisin pieneen vaivaiseen kopperoonsa. Kohta siis olisi taas valoa, tuollakin miehellä.
".. sekä varokaa sormianne."
Mies vetäisi kätensä pois, paremmalle kyljelleen, kuultuaan neidon lausahduksen. Ja hieman neidon seuraava siirto sai Rotankin mykistymään. Toinenhan potkaisi portin liikkeelle.

Liilat silmät katsoivat aivan pienen hetken aikaa hieman tietämättöminä porttia, joka oli lähtenyt jälleen rullaamaan auki ja sitten noihin silmiin palasi tavallinen, erittäin häijy katse.
Hienoinen naurahdus käväisi miehen huulilta ja tuon oli pakko todeta ääneen:
"Hieno siirto"
Silinterihattuinen takoitti portin avaamista ja väläyttikin ennen, kuin taas siirsi häijyn katseensa toisaalle, niin kultasilmäiselle hienoisen kylmän hymynsä.
Sen saattoi ottaa, joko kohteliaisuutena tai sitten kettuiluna, mutta mies nyt ei siitä piitannut, kuinka neito sen tulkitsi.

Vartija oli taas saanut valonsa palamaan, ja asteli nyt heitä kohti. Rotta katsahti murhaavasti miehen vihreisiin silmiin, jotka todellakin näyttivät myös itkuisilta. Hienoinen mielihyvä käväisi nopeasti Rotan sisällä ja tuon kasvoille levisi inhottava virne. Miten tuo tykkäsikään siitä, vahingonilosta ja onettumuudesta, jota vain saattoi tuottaa toisille.
Kuitenkin mies palasi takaisin todellisuuteen, omista pimeistä ajatuksistaan, kun kultasilmäinen neitonen tarttui häntä hihasta ja sanoi, että mennään.

Rotta oli tietenkin heti valmiina ja luikahti rottamaisen sirosti ja nopeasti portin välistä ja katsahti sitten neitoa, hienoinen virne jälleen kasvoillaan. hieman itserakas ilme oli hänen kasvoillaan, mutta kuitenkin sieltä jostain loukosta myös paistoi hienoinen kiitollisuus tuota kultasilmäistä kohtaan.
Ja samaa mieltähän tuokin oli, ei siihen porttien eteen kannattanut jäädä.
Rotta veti nyt taas huotrastaan toisen miekkansa aivan varmuuden vuoksi ja katsahti taakseen, portteja ja vartijaa, joka lähestyi heitä.
"Mennäänlö?" mies tuhahti sitten ja liilat silmät kohtasivat jälleen neidon. Hän otti muutaman askeleen poispäin, kohti vapautta, kohti uusia ihmisiä, uusia makuelämyksiä.

//Jottain nyt meikä sönkötti tähän o.o//

Portin paremmalla puolella ollut Hiirenkorva kertasi toisensa jälkeen saamaansa kehua ja sitä hymyä, jonka mies oli tälle suonut. Oliko se oikeasti ollut hymy tai siis enemminkin pitäisi kysyä; Osasiko sellainen olento muuta kuin virnuilla pahan päälle. Köhäisy. Oli miten oli, ainakin ilme oli tuonnut vaihtelua yksitoikkoiselle lärville, josta huokui höyryn lailla kylmyys esiin. Ei sillä, kyllä Rotta osasi ilmehtiä silmillään vakuuttavasti, mutta suupieliä nainen ei kuvitellut toisen kohottelevan alkuunkaan. Ajattelutyönsä jäi kesken nuorukaisen luikahtaessa varjotarta ketterämmin ulos ja kehoittaen tätä liittymään matkan tekoon. Vastaukseksi liilahiuksinen sai vain hiljaisen ja vinon hymyn tapaisen.

Hiirenkorva ei oitis lähtenyt eteenpäin tallustaamaan, vaan heitti pitkän katseen kaupunkiin. Vartiomies seurasi hyvän matkan päässä heitä, eikä tuolla ollut aietta päästää pakenijoita kuin koiria veräjästä. Sääli, tuo homma meni taas mönkään, sillä ihmisen tulon tajuttuaan hölkkäsi nainen seuralaisensa kiinni. Perskuta! Minuahan et nappaa nyt, kun olen vapaa. Vartija pysähtyi uloskäynnin suulle, koska eiväthän tuon valtuudet riittäneet enää pidättämään parivaljakkoa - mitä järkeä siinä edes olisi, kun rihutyöläisethän oli saatu ulos Payonista ? Ei niin mitään, turhaa kissa ja hiiri -leikkiä siitä vain kehkeentyisi.

Repeytynyt hameenhelma pieksi ripeä askelisen neidon säärtä. Mokomakin oli mennyt repeytymään! Sehän sai hänet muistuttamaan katukerjäläistä tai pahimmillaan pahaista ilolintua, jonka tuntitaksa olisi olemattoman pieni. Nyrpeänä Hiirenkorva pysähtyi sitomaan kankaan repaleiset kärjet kiinni toisiinsa, ainakin asusteensa oli nyt hieman siistimpi, vaikka jalkojensa paljastamisesta hän ei pitänyt miesten seurassa. Mulkaisu kävikin varoittavana miekkamiehessä - yksikin kiusoitteleva virke, niin Hiirenkorva ei pelkäisi läimäyttää nuorukaista samalla tavalla poskelle, kuin aiemmin edesmennyttä ahdistelijaansa. Nimittäin kyllähän tältä leidiltä tempperamenttiä löytyi ja niin myös itsepäisyyttäkin, joka tultaisiin todistamaan turhankin pian.

"Taidan jäädä tähän."
Lyhyt tokaisu, ja varsin iskeväkin. Hän ei jaksasi enää metriäkään eteenpäin sen ravaamisen ja riehumisen jälkeen. Sitä paitsi tuo läheinen kanto selvästi vaati varjohenkeä istuutumaan päälleen ja ottamaan hiertäneet kengät kiusaamasta jalkojaan enempään. Harmaaverikkö istahtikin alas kuolleen puun loppujämälle ja käänsi kulmaansa kohottaen kultaiset silmänsä liilasuortuvaan. Enää ei tarvitsisi paeta, hehän olivat nyt vain kiertureita. Toisaalta yhteistyösuhteensa saattaisi katketa hetkenä minä hyvänsä - olihan Rotta, niin kuin myös hänkin, vapaa lähtemään minne lystäsi.

Tovin tämä pysytteli vaiti, miettien tarkoin mitä aikoisi seuraavaksi sanoa.
"Mihin aiotte tästä ?"
Helppo kysymys, näin ainakin Hiirenkorva saisi tietää jättäisikö miekkonen hänet yksin vai jäisikö seuraksi odottamaan, että neidon koivat kantoivat taas. Jotenkin varjotar vain aavisteli, että Rotta päättäisi harppoa omille teilleen itselleen ominaisten, viileitten murahdusten saattelemana. Tämä olikin varautunut moiseen käytökseen jo ennalta, sillä olemukseensa tullut tyyneys ei ainakaan antanut vihiä siitä, että neito ei tiennyt kuinka selviäisi yksin. Ties mitä karpaaseja tulisi vastaan. Hiuksiaan syrjään suipon korvan taakse siirtäen hymähti tämä vielä:
"Ellen väärin arvaa, niin menette varmaan lähimpään kaupunkiin mässäilemään verellä ?"

[[Tuo mitään sönkötystä ollut. Oikein nasevaa tekstiä n__n. Hiirenkorvalla tulee taas näitä naisellisia oikkujaan esiin, toivottavasti Rotta kestää sitä.]]

Rotta lähti kävelemään hieman edellä, eikä edes tajunnut sillä hetkellä, että neito ei tullut ihan heti hänen peräänsä. Hentoiset juoksun askeleet, tuo saattoi kuulla hetken päästä ja neito ilmestyikin hänen vierelleen. Kylmäkiskoinen mies ei katsahtanut, kuin sivusilmällä neitoa, ja hienoinen virne nousi nopeasti tuon kasvoille, mutta se laantui, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tyhmä vartijakaan ei ollut lähtenyt perään, mutta eihän heillä varmaan ollutkaan valtuuksia, enää Payonin ulkopuolella. Ja taas oli Rotta päässyt, kuin koira veräjästä, ja samaten neitokin. He olivat nyt toisin sanoen vapaita kulkemaan missä lystäsivät, eivätkä nup portit enää pidätelleet heitä sisällään.

Mies ei edes viitsinyt vaivautua kysymyään tuon kultasilmäisen neidon nimeä. Rotta vähät myöskään välitti siitä, mitä toinen ehkä hänestä miettisi. Aika moni ei ajatellut tuosta verenimijästä mitään hyvää. Jotkut pitivät jonakin paholaisena ties minä, mutta Rusé ei viitsinyt välittää.
Hienoinen katsahdus edessä avautuvaan horisonttiin ja sen jälkeen jälleen tuohon neitoon. Hiukan omaperäinen tuo oli. Varjodemoni, niinhän oli neito sanonut. Ei siis mikään ihan tavallinen tallaaja, ja täytyi Rotan taas myöntää että hienoisesti kunnioitti toista ja toisen päättävyyttä, mutta sitä hän ei voinut päällepäin näyttää, ei ollenkaan, sillä sehän olisi murskaava asia hänen maineelleen.

Rotta kuitenkin kuuli pian toisen askeleiden loppuvan ja tuo kääntyi katsomaan taakseen. Neito sitoi revenneen hameensa helmoja yhteen ja Rotta saikin yhtäkkiä varoittavan mulkaisun neidolta. Silinterihattuinen ei sanonut mitään, mutta loi toiseen entistä jäätävämmän katseen.
Rotta kääntyi pian toiseen suuntaan ja antoi neidon rauhassa sitoa hamettaan yhteen, mutta vaikka Rotta olisi voinut vain lähteä ja jättää tuon kultasilmäisen siihen paikkaan, niin ei mies kuitenkaan mennyt. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Payonin ulkopuolella, mutta muisti niin valokuvamaisesti lapsuutensa Jotunheimissä, hän muisti isänsä. Hampaat välkähtivät jälleen inhasti pimeässä ja kylmyys tuon silmissä syveni entisestään. Hän ei pitänyt isästään, ei ollenkaan.

Kuitenkin, juuri kun tuo oli ottamassa askeleen jälleen eteenpäin, niin hän kuuli neidon lausahduksen, erittäin iskevän sellaisen. Rotta kääntyi nyt liilana hohtavat hiukset heilahtaen jälleen toiseen päin ja katsahti toista. Mitä toinen nyt oikein meinasi? Se nyt oli selvää, että ei heidän siihen nyt kannattanut jäädä, mutta neito oli ilmiselvästi päättänyt olla kävelemättä hetkeen.
Kuitenkin nuo eivät jääneet neidon viimeisiksi sanoiksi, sillä toinen kysyikin seuraavaksi, että minne tämä mahtaisi jatkaa.
Rotta ei oikeastaan tiennyt, jonnekkin kuitenkin, kauas Payonista. Hän ei kuitenkaan kerennyt neidolle vastaamaan, sillä kuuli jo toisen hieman inhottavankin lausahduksen.

Ei sitä voitu sanoin kuvata, kuinka inhottava toisen katse sillä hetkellä oli ja tuon oli jopa hieman hillittävä itseään, ettei olisi tehnyt mitään sellaista, mitä ei ehkä olisi pitäänyt, tai vain lähtenyt kävelemään. Hän ei oikeastaan tiennyt, miten neidon äskeinen kommentti olisi pitänyt ottaa.
Vihdoin tuo sai naamalleen jonkinalisen virnistyksen ja totesi murahtaen kylmästi:
"En. En aio jäädä lähimpään kaupunkiin, vaan Rotta lähtee jonnekkin pidemmälle, ja ihmisiä tulee kyllä matkallakin vastaan, joista saa ihan tarpeeksi verta."
Mies katsoi hetken vain noihin kultaisiin silmiin, jäätävästi kuten yleensä ja käänsi sitten katseensa jonnekkin muualle, kuin tuohon outoon varjodemoniin.

Hetken päästä tuo kuitenkin vihdoin kysyi:
"Ja milläkäs nimellä voisin teitä kutsua?"

//Kiitos ^.^ Vaikka kyllä tuo nyt vähän sellaista sönkötystä on, vaikka nyt olenkin hienoisen tyytyväinen kirjoittamaani n_n'' Kyllä Rotta kestää aika hyvin kaikenlaista ^^//

Auts, viimeinen kommentti olisi kai pitänyt esittää hienomuotoisemmin - mieshän aivan jähmettyi uhkaavasti. Hetken Hiirenkorva oli jo valmiina loikkaamaan karkuun, mutta toisen kasvoille kohonnut virne sai mahanpohjassaan valloneen hermostuneisuuden katoamaan. Ei tässä hätää, näemmä toista ei kiinnostanut käydä neitokaisten kimppuun samalla tavalla, kuin lainsuojelijoiden ja uhkarohkeiden junnujen. Yllätyksekseen Rotta mainitsi jatkavansa pidemmälle, puhuipa tuo jotain ihmisistäkin. Päänsä kallistui koiranpentumaisesti, verta niin, ainakin jossain kohtaa varjotar oli osunut oikeaan.

Suunsa avautui jo siihen malliin, että tämä oli esittämäisillään uuden kysymyksen, mutta mies ehätti edelle. Paras siis vain vastata siivosti siivoon tiedusteluun:
"Anna-Eliana on oikea nimeni, mutta minua on aina kutsuttu Hiirenkorvaksi."
Hiirenkorva, supussa oleva lehden alku, joka ei halunnut tulla esilleen niin millään vaikka kevät aurinko kuinka houkutteli - sitä hän todella oli. Koko elämänsä naikkonen tulisi esiintymään lempinimellään, sillä tylsällä ja alentavalla.
"Voitte kutsua minua jälkimmäisellä."
Vielä tämä lisäsi perään hymähtäen huvittuneesti. Rotta ja Hiirenkorva - aikamoinen nimivaljakko.

Mutta se kysymys, jonka istuvillaan oleva neito halusi kysyä, muhi edelleen päänsä sisällä. Kehtaisiko tämä laukoa jotain niinkin vilpitöntä nuorukaisen kuultaviin ? Mulkaisuista päätellen Rotta ei edes pahemmin pitänyt hänestä. Pah, rohkeutta peliin.
"Otatteko minut mukaanne ?"
Hän laski kyynespäänsä resiään vasten ja päänsä asettui lepäämään kämmeninsä varaan. Selkänsä painautui hieman köyryyn, mutta katse pysyi miekkamiehen silmissä. Eiväthän he olleet pitkään tunteneet, pystyikö tuota aikaa edes kutsua tutustumisen aluksi. He olivat vain kaksi karkuria, eivät muuta. Silti varjohenki tiesi, ettei selviäisi yksin tästäkään eteenpäin, ei edes seuraavaan kaupunkiin välttämättä. Nuorukainen oli ainut tukipilari, johon tällä olisi varaa tukeutua.

Vielä jonkin aikaa hän odotti hiljaa paikallaan, tuijotti vain toista odottavana. Jos vastaus olisi jyrkkä ei, niin alkaisi hän uskottavasti inttää tai tyytyisi nakkelemaan niskojaan. Viimeisin vaihtoehto olisi se tehottomin, mutta ainakin pukisi enemmän Hiirenkorva perusluonnetta, kuin epätoivoinen vikinä.
"En olisi taakaksi."
Se olisi totta - tämän tauon jälkeen varjotar ei enää kiukuttelisi, sillä olisi varmistanut silloin kohtalonsa. Uhmansa ei kuitenkaan ollut katomassa - ehei - siitähän tuskin hän koskaan pääsisi eroon. Neitokainen nousi jaloilleen, puisteli hieman vaatteitaan ennen kuin myönsi:
"Enkä taida selvitä tähän aikaan täällä. Jos edes saattaisitte minut jonnekkin majatalolle, niin voisin pummia sieltä työtä vastaan itselleni huoneen. Vähäiset roposeni eivät näin riitä edes hevostallin katon alla yöpymiseen."

[[Kieltämättä saatkin olla tyytyväinen, ilolla luin taas~<3.]]

Rotta oli siinä vain paikallaan ja katsoi toista. Toisen kultaisia silmiä oikeastaan. Mies kun ei ollut todellakaan nähnyt sellaisia aiemmin, niin ne veivätkin sitten kaiken huomion.
Kuitenkin oli mies esittänyt kysymyksensä neidon nimestä ja saikin pian vastauksen. Nimi oikeastaan sopi neidolle hyvinkin, ja heti myös Rotan ajatukset kiinnittyivät siihen, kun toinen mainitsi sen, että häntä voi kutsua jälkimmäisellä, eli Hiirenkorvalla. Miten outoa se olikaan, Rotta ja Hiirenkorva. Hienoinen virne nousi Rotan teräville kasvoille, kun tuo mietti yhä nimiä, mutta virne laski pian ja miehen kasvoilla loisti jälleen tuo tavallinen, kylmä ja inhottava ilme.

Liilat, syväkatseiset silmät kääntyivät nyt pois Hiirenkorvasta ja katsahti tuo jälleen horisonttiin. Ilta oli pitkällä ja paljon oli kerennyt taas tapahtumaan, vaikka se oli melkein arkipäivää miehelle, joka murhasi välistä useitakin ihmisiä yössä, toisia pelkästään sen takia, että kaipasi piristystä, tai verta, mistä elää.

Kuitenkin, katse ei kerennyt kauaa tarkastelemaan horisonttia, kun vampyyrin korviin kantautui Hiirenkorvan seuraava kysymys. Jäätävä katse porautui neitoon ja tuo katsoi hieman yllättyneenäkin Hiirenkorvaa. Mitä toinen olikaan hältä kysynyt? Halusi, että hän, Rotta ottaa neidon mukaansa.

Rotta ei sanonut hetkeen yhtään mitään, katsoi vain. Pitkän aikaa mies vain mietti, ja kylmä katse oli jumittunut tuohon kultasilmäiseen. Liilat hiukset leijailivat tuulessa, heilahtaen välillä miehen silmien eteen.
Jossain vaiheessa toinen vielä sanoi, ettei olisi taakaksi ja että jos Rotta voisi hänet edes saattaa jonnekkin majatalolle.
Rotan täytyi myöntää, ettei ollut pitkään aikaan kuullut keneltäkään tuollaista suoraa kysymystä, joskaan hän ei ollut pitkään aikaan myöskään puhunut kenellekkään, muille kuin kuolleille aina tokaissut jotain, kun oli murhannut jonkun.

Lopulta Rotta huokaisi ja häijy katse kääntyi hetkeksi poispäin ja sitten taas takaisin Hiirenkorvaan.
Kylmä ääni kantautui tuulen mukana ilmoille, kun tuo vihdoin esitti vastauksensa.
"Hyvä on, tämän kerran."
Mies ei itsekään pistänyt pahaksi seurasta, jota saisi ehkä hetken aikaa, vaikka ei näyttänyt sitä päällepäin. Ja olihan tuo kultasilmäinen kuitenkin demoni, eikä mikään kurja ihminen. Jos hän ihminen olisi ollut, niin mies olisi luultavasti jo viuhauttanut miekkojaan.

//Anteeksi tuo lyhkäisyys -.-//

Vastaus viipyi ja viipyi, aivan kuin mies ei halusi antaa sitä. Tuntui kuin Rotta olisi punninnut parasta vaihtoehtoa itselleen, ja kukapas ei tekisi niin tällaisessa tilanteessa. Moni rakasti omaa rauhaa, sitä että sai vain kulkea yksin ilman kälättävää seuralaista. Hiirenkorvan onneksi miekkamies oli myöntyväisellä päällä ja otti tämän mukaansa - kuka ties mihin ongelmiin nainen olisi ajanut itsensä yksinään. Ei olisikan suuri ihme, jos paikallinen päivälehti paistattelisi etusivullaan otsikkoa nimeltään "Nuori nainen löydettiin raadeltuna metsästä". Varjottaren kasvoille nousi tyytyväinen hymy, kun hän niiasi pienesti kiitokseksi.
"Oikein ystävällistä Teiltä."
Tämä visersi hunajaisesti - kyllä Hiirenkorvakin osasi nämä naiselliset lirkutukset siinä missä muutkin. Oli oikeastaan harvinaista, että hän jaksoi näytellä näin reipasta ja suorasanaista puhuttelijaa, vaikka tämä olisikin mieluummin pitänyt suunsa supussa ja lysähtänyt maahan nukkumaan.

Vaan eipä käynyt sellainen autuus päinsä - pitäisi kömpiä seuraavalle etapille. Oikeastaan hänellä ei ollut harvaintakaan hajua mihin päin pitäisi tallustaa, mutta luontaisella naisen logiikalla päätti neito seurata turvallisen oloista tietä. Saisi toivoa ettei mokoma haarautuisi - voisi tulla vielä pään vaivaa siitä kumpaan suuntaan pitäisi kääntyä. Hiirenkorva lähti kävelemään turhankin hitaasti pitkin hiekkareittiä, potkien pieniä kiviä edestään. Niiden osuessa toiseen kaltaiseensa syntyi ketjureaktio, jossa toinen jatkoi matkaa ja alkutekijä pysähtyi. Ihan mielenkiintoista - liikehän voisi jatkua tätä menoa loputtomiin, ellei varjotar lopettaisi väsymyksensä purkamista murrikan vaivaisiin paloihin.

"Ette sattuisi tietämään, missä voisimme yöpyä ?"
Demoni heitti kysymystä jälleen kehiin ja kurkisti olkansa ylitse nuorukaiseen. Katse kävi toisen päästä varpaisiin lävitse, jääden hetkeksi tutkailemaan eriskummallisen värisiä hiuksia, jotka rinnustivat selväpiirteisiä kasvoja taulun kehysten lailla. Ei hullumpaa seuraa, vaikka mies osasikin mulkoilla varsin pahasti ja rututtaa naamaansa vähän väliä - hymy pukisi Rottaa vaihtelun vuoksi paremmin kuin hyvin.
"Tosin, jos löisimme varamme yhteen, niin voisimme saada mukavan huoneen jostain majatalosta.."
Sanojensa aikana silmät harhailivat vilkuilemaan yötaivasta, kappas, tähtiäkin oli tullut jo esiin oima röykkiö.

"... paitsi, jos pelkäät minunlaisiani, naisia siis, niin tuskin suostunet samaan huoneeseen."
Virnsitys levisi väistämättä kalvakoille kasvoilleen kierona. Mistä voisi lyödä vetoa, että Rotta ei ottaisi kiusaavaa lausettaa huumorin pohjalta. Hiirenkorva ei henkilökohtaisesti pelännyt yöpyä kenenkään kanssa samassa huoneessa, saati sitten samassa sängyssä, mutta toisellainen läheisyys - kuten ystävyys - hirvitti ajatuksena demonia. Hän ei oikein ymmärtänyt lämpimien tunteiden päälle ja tuskin tulisi edes ymmärtämäänkään ilman opettajaa. Neitokainen pyöräytti olkansa kerran ympäri. Hupsista, hänhän oli unohtanut teitittelyn hetkeksi! Noh, ehkä tässä olikin paras väli alkaa viimeinkin sinutella kolkkoa seuralaistaan.

[[Nää, ei tuossa mitään n___n. Minullakin tuli hieman pätkempää.]]

Rotta antoi katseensa kierrellä ympäristössä, miettipä tuokin, että minne suuntaan, sitä olisi hyvä lähteä. Hän kuulikin seuraavaksi Hiirenkorvan hunajaisen äänen ja tyytyi vain murahtamaan kylmästi. Hän ei koskaan ollut pitänyt, kun häntä teititeltiin, koska itse harvemmin ketään teititteli, mutta ei tuo jaksanut avata suutaan, vaivautuakseen mainitsemaan asiasta sen kummemmin. Mitäpä se tuota oikeastaan liikutti, miten tuo neitonen häntä kutsui, teitittelikö vaiko ei.

Hän huomasi, että neito lähti kävelemään pitkin hiekkaista katua pitkin potkien kiviä. Niinpä myös Rotta lähti kävelemään hitaasti toisen perässä, katse välillä edessä avautuvassa vapaudessa, välistä taas maassa, jossa nyt näkyi vain hiekkaa ja kiviä, jotka kimpoilivat tuon jaloista aina välillä. Mies ei oikeastaan tiennyt mitään ajankulusa. Yöhän nyt oli, mutta ei mitään hajua mistään muusta. Kyllä sen sitten huomaisi, kun aurinko alkaisi nousta, että milloin olisi sitten aamu.

Naisen ääni kantautui pian Rotan korviin ja tuon kylmä katse kohtasikin Hiirenkorvan kultaiset silmät, jälleen.
Tuo näytti tarkailevan häntä, mutta Rotta vain murahti joitakin epämääräisiä sanoja suustaan ja virnisti sitten, kun tuo neito jälleen lausahti, että hehän voisivat laittaa varansa yhteen ja siten, he saattaisivat löytää oikein mukavan majatalon.
Mies ei keksinyt hetkeen mitään fiksua sanottavaa ja juuri kun oli aukaisemassa suunsa, sanoakseen jotakin, niin Hiirenkorva kerkesi ensin, toteamalla:
"... paitsi, jos pelkäät minunlaisiani, naisia siis, niin tuskin suostunet samaan huoneeseen."
Liiloissa silmissä oikein paistoi jälleen häijyys ja pupillit kapenivat viiruiksi, tuon katsahtaessa taas Hiirenkorvaa. Mies viilsi muutaman pitkän ruohonkorren maasta, yhä kädessään olevalla miekallaan, mutta katse ei ollenkaan kaikonnut Hiirenkorvasta.

"Miksi pelkäisin asua samassa huoneessa kanssasi?" Rotta lopulta murahti tylysti vastaukseksi, kasvoillaan yhä jäätävä ilme. Hänkin jätti teitittelyn nyt kokonaan pois, oikeastaan unohti sen, kun oli keksinyt mitä voisi sanoa neidolle. Eihän vastauksen keksiminen oikeastaan hälle vaikeaa ollut, mutta Rotta mietti pitkään Hiirenkorvan sanoja.
"..ja tokihan voimme lyödä varamme yhteen."
Rotta sitten lisäsi vielä hienoinen häijy virne kasvoillaan.

Hän katsahti nyt vihdoin poispäin, tuosta maanharmaahiuksisesta neidosta, joka kulki hienoisesti hänen edellään. Mies ei välittänyt ottaa tuota kiinni vaan jäi mielellään taakse, ja sipaisi aina välillä muutaman törröttävän ruohonkorren poikki. Välistä taas nuo liilat silmät vilkaisivat edellä menevää Hiirenkorvaa, ja sitten ne taas tarkastelivat maisemaa.
Rotta murahti itsekseen ja mietti vieläkin Hiirenkorvan ensimmäistä kysmystä, että missä he voisivat yöpyä. Jossakin lähellä luultavasti oli majatalo, mutta kuinka paljon sinne sitten olikaan matkaa. Rotta kyllä jaksoi helposti kävellä, mutta ei sitten osannut sanoa Hiirenkorvasta. Eihän tuo oikeastaan edes tuntenut koko neitoa.

Äh, ei pieni piruilunsa näyttänyt purevan, koska Hiirenkorva ei ollut olettanut Rotan kysyvän mitään pelkoon liittyvää. Toisella totta vie ei olisi mitään kauhistelevaa naisen seurassa - tämähän oli yhtä harmiton kuin neidonkorento. Sivusilmällään hän huomasi kuinka mies katkoi pitkiä ruohonkorsia miekkansa terällä, huh, parempi alkaa pikku hiljaa miettimään, mitä suustaan päästeli. Jostain kumman syystä varjotar vielä halusi roikkua hengellisenä maankamaralla, eikä taivaalla tähtösten seurassa. Kiertotie kysymykseen löytyi siitä, että nuorukainen suostui liittämään varat yhteen - onneksi. Hiirenkorva ei olisi halunnut toimittaa siivurin virkaansa örveltävien karjujen keskellä ja saada takamustaan kipeäksi ohimenevien junttien vuoksi, jotka eivät osanneet pitää näppejään kurissa.

Mutta Rotta olikin harvinainen tapaus. Toinen ei osoittanut mitään mielenkiintoa Hiirenkorvaan, joka oikeastaan mystisellä tavalla kiehtoi naista. Tuntui mukavalta vain olla rauhassa, aivan kuin sukupuolien välistä kuilua ei olisi olemassakaan. Tosin lipevyyden korvasi kylmyys, joka hiipi vainvihkaa luihin ja ytimiin, mutta mitäs pienistä kun eivät nekään meistä ? Varjohenki antoi sormiensa vaeltaa mekossaan olevaan ainokaiseen taskuun, jonka sisällä pieni ruskea nahkapussi odotti ottajaansa.
"Minulla on näemmä kaksi hopea kolikkoa ja kolme pronssi.."
Nopea laskutoimitus ja se siitä - tässä kaikki ne vähäiset varat, jotka hänellä oli vielä jäljellä. Aiemmin saatu kultakolikko oli huvennut kankaaseen, joka sekin oli mennyt Hulda-Marian uuteen omatekoiseen kolttuun.

Syvä huokaus, ei näillä itseään elättynyt - korkeintaan hopeakolikoilla hän saisi C-luokan majapaikan, eli toisin sanottuna nukkuisi sairastuvalla tai oksennukseensa tukehtuvien juoppojen seurana. Saisi toivoa, että miekkosella olisi enemmän riihikuivaa taskunpohjalla nukan sijaan.
"Paljonko sinulla sitten on rahaa ?"
Kysymys osui enemmän kuin nappiin ajoitukseltaan - tien päässä kajasti valoa. Tuolla jossain oli talo, ehkä se kaivattu yöpymispaikka, jossa heidät otettaisiin avosylin vastaan maksavina asiakkaina. Voisihan tien laidalla myös olla rakennettu pieni metsästysmaja - eikä sekään hullumpi kauneusunille.

Ja sitten - väsymys viimeinkin sai kauan kaipaamansa yliotteen. Hiirenkorva irvisti ja pysähtyi aloilleen. Pahus, silmäthän aivan lurpsuivat kiinni, eikä ihme sillä muuttuminen ja juokseminen olivat yhdessä onnistuneet verottamaan kaikki voimanrippeensä. Päälle tullut kävely vielä oli kuin korea pensselin veto valmiiseen työhön. Hän hieraisi hetkeksi sulkeutuneita luomiaan ennen kuin tyytyi kultaisine silmineen katsahtamaan takaa tulevaan Rottaan. Ei, hänhän ei olisi se neito, joka jouduttaisiin rahtaamaan käsivoimin perille - vaikka pahalla sisulla nainen ryömisi maata myöten perille.
"Voitkin varmaan mennä edeltä, minä tulen aivan vanavedessä perästä."
Kuinka niin varjotar oli huono valehtelemaan ? Tästähän suorastaan paistoi ulos se, että kun mies olisi ohittanut naisen, niin tämä lyyhistyisi alas vähintäänkin istumaan.