Taivas tihkuu taruja

Voi ei.. ei, ei ei, ei! Vielä kerran ei! Missään nimessä Hiirenkorva ei tulisi nousemaan tuon hevosen selkään, jonka Rotta sanojensa päätteeksi talutti luokseen ja kipusi itse ratsaille. Varjohenki tuijotti iso eläintä edestä kaviosta korvanpäihin, turvasta häntään. Isot ruskeat silmät tuijottivat vierasta neitoa hölmistyneinä, vaikka niissä tuikkikin pieni unenpöpperöisyys sekä namupalojen toivo. Tokihan ratsulle olisi kelvannut mehevä omenanpuolikas näin aamutuimaan, olihan se viety tutun turvalliseksi käyneestä puomista outojen kaksijalkaisen piiriin.
"Sano, että tämä on huonoa huumoria..."
Hiirenkorva aloitti ja tökkäsi samalla epäuskoisena hevosen ruskeaa kylkeä. Hän ei ollut koskaan ollut näin lähellä kauraturpaa, varsinkaan tietoisena, että voisi pahimmassa tapauksessa joutua sen selkään kyhjöttämään.

Ojennettu käsi sai varjottaren melkein ulvaisemaan tuskastuneesti. Tämä voisi aivan hyvin kävellä! Kantoivathan jalatkin vielä, eivätkä he varmaan pitkää matkaa kävelisi. Toisaalta, miksi Rotta otti hevosen alleen, jos matka ei tulisi olemaan pitkä ? Alahuultaan näykkäisten Hiirenkorva mutisi jotain epäselvää ja laski kämmenensä vasten toisen omaa. Kaikkeen sitä pitikin ryhtyä! Tässä taas todettiin, että tyhmästä päästä kärsi koko ruumis.
"Olkoot sitten... en minä kai tähän kuole, jos eilisestäkin selvisin."
Jalkansa sujahti johonkin alkeelliseen rautamötikkään, jossa kai niitä jalkoja kuului ratsastaessa pitää. 1, 2, 3 - Ponnistus. Hevonen lähti heti liikkeelle, kun tunsi lisäpainoa satulan takana, mikä saikin Hiirenkorvan irrottamaan otteensa miehen kädestä ja yrittämään tarraamaan kiinni tuon varren ympäriltä.

Hyvät hyssykät! Se liikkui! Eikö näiden kuulunut pysyä paikallaan niin kauan, kunnes ratsastaja istui hyvin satulassa ja oli valmis kaikkeen siihen kamalaan, joka oli edessäpäin. Toivon mukaan hevosen omistaja nukkuisi tänään pitkään - naisen ei nimittäin tehnyt mieli koetella tasapainonsa rajoja kuin käynnissä, jota ruunikko lampsi parin taakkaansa totuttelevan askeleen verran.
Varjotar rutisti silmänsä kiinni, eikä ollut aikeissakaan avata niitä ollessaan kankea kuin lattian puulauta.
"Mitä se tekee nyt ? Joko olen putoamassa maahan ? Ei kai omistajaa näy missään ?"
Monta hätäistä kysymystä ja ote oli sen kuin tiukentumassa. Tästä hän tulisi kertomaan lapsilleen, jos sellaisia saisi! Demonitar ratsailla, jo oli aikoihin eletty.

[[Osasikin olla hauskaa kuvitella, kuinka Hiirenkorva kiemurtelee nahoissaan nyt. Ei taida olla ratsastaminen aivan sen alaa xD.]]

Hiirenkorvan lausahdus huonosta huumorista sai kylmän virneen nousemaan vampyyrin kalvakoille kasvoille. Tämä pudisti päätään ja naurahti kolkosti.
"Voi ei ollenkaan."
Rotta oli onneksi jokseenkin kokenut näiden elukoiden kanssa, olihan sitä tullut ryövättyä moniakin hevosia matkansa varrella, ennen kuin hän oli löytänyt tiensä Payoniin, ja nyt sieltä pois. Payonissa mies ei kyllä ollut varastanut yhtäkään hevosta. No, sille ei ollut ollut kovinkaan paljon tarvetta.

Pian Hiirenkorva tarrasi miehen kädestä kiinni ja Rotta vetäisi neidon satulaan. Ruunikko lähti siinä samassa liikkumaan ja Rotta joutui tarraamaan paremmin ohjaksista kiinni, jotta saisi pidettyä tuon otuksen hallinnassaan ja samalla auttaa Hiirenkorvaa satulaan. Toinen olikin päättänyt irroittaa kätensä hänen ojennetusta kädestä ja tarrata mieheen kiinni paremmin. Pieni murahdus kantautui noilta huulilta ja mies maiskautti, kun oli varma että neitonen oli takana, ja kyydissä.

Hiirenkorvan kysymykset kantautuivat miehen korviin ja tämän kasvoille jälleen kohosi hentoinen virne. Neidon ote kuitenkin hänestä tiukentui, samapa tuo. Hevosen selkään eivät kaikki tosiaankaan uskaltaneet, onneksi tämä hiirenkorva ei pahemmin hangoitellut vastaan.
Mies komensi hevosen laukkaan, se olisi ainakin tarpeeksi nopeatempoista, eikä niin töyssyttelevää.
"Se liikkuu, sinä et ole putoamassa ja majatalo näkyy pienenä pisteenä tuolla takanapäin, joten omistajaakaan ei kyllä näy", Rotta vastasi kylmästi töksäytellen neidon hätäisiin kysymyksiin ja naurahti kyllä hieman perään.
"Sinä se et ole kokenut vielä kaikkea, mitä näiden elukoiden kanssa voi kokea", vampyyri tokaisi huvittuneesti. Olihan hän monta kertaa löytänyt itsensä maasta makaamasta, kun otus oli heittänyt hänet selästä.

Matka ainakin kävisi hevosella nopeammin, kuin kävellen. Rotta ei olisi millään viitsinyt edes kuvitella kävelymatkaa tuossa paahtavassa kuumuudessa. Liilahiuksinen vilkaisi nopeasti takanaan istuvaa kultasilmäistä ja totesi sitten hiljaa:
"Totut kyllä."
Silinteripää katsoi eteensä. Tyhjää. Missäköhän pitkällä seuraava kaupunki tai kylä oikein sijaitsi? Ei sinne varmaan kovinkaan paljoa matkaa ollut, mutta tarpeeksi. Eivätkä he olleet tajunneet hankkia evästäkään mistään.

//xD Kyllä se Hiirenkorva siihen tottuu<33//

Mahtoi Rotalla olla naurussa pitelemistä, kun näinkin itsevarma nainen kuin Hiirenkorva oli, pelkäsi kuollakseen jonkin mitättömän hyväntahtoisen ratsun selässä. Kultaiset silmät raottuivat hieman auki, jotta hän kykeni näkemään puhuiko mies totta. Puhuihan tuo, tosin vauhti oli jotenkin.. kiihtynyt ? Hevosen takajalat takamuksensa alla ponnistivat voimalla eteenpäin, jolloin eläin työnsi päätään menosuuntaan ja veti korvansa vasten niskaa. Tunne juoksevan otuksen selässä oli samalla vastenmielinen, pelottava, että myös hyvällä tavalla uusi kokemus - eihän tämä Rotan sanoja lainaten ollut kokenut kaikkea vielä.
"Mitä sinä tarkoitat ? Vihjaatko, että tämä voi alkaa loikkimaan pitkin tienpieltä, jos sille päälle sattuu.."
Olihan sellaistakin nähty, jotkut hevosihmiset käyttivät myös nimitystä pukittelu tällaisesta temppuilusta. Joskus Payonin sisäpuolellakin eräs virkeämpi ratsu oli hieman alkanut heitellä takapäätään ja viskannut ratsastajansa kivetykselle - onneksi matkalainen oli säästynyt pahemmilta ruhjeilta, vaikka tilanne olikin sivustakatsojia karminut.

Hiirenkorva nojasi etukumarassa lähemmäs nuorukaista. Toisen liilat suortuvat hulmahtelivat viimassa aivan nokkansa edessä, jolloin oikeastaan ensimmäistä kertaa neitokainen kiinnitti niihin kunnolla huomiota. Ne olivat siistit ja eloisat, eivät sellaiset takkuiset ja rähjäisen näköiset kuin murhamiehellä kuvittelisi normaalisti olevan. Oikeastaan Rotta näytti päällepäin ihan rehdiltä kaverilta, vaikka totuus olikin tarua ihmeellisempi. Mutta millainen varjotar itse oli ? Mekko riekaleina, hiukset sekaisin, silmät väsyneet ja olo kuin pyykkikorissa olleella rievulla. Uh, millainen inho Hiirenkorvalla heräsikään itseään kohtaan. Seuraavalla pysäkillä hän tulisi vaatimaan, että saisi käydä kylvyssä ja hieman ehostaa itseään - helmaväkeläisenä se oli yksi elinehtonsa.

Laukka jatkui ja jatkui. Pikku hiljaa demonitar alkoi tottua meininkiin ja menoon, mutta eräs asia vaivasi. Paikat alkoivat puutua. Kaiken sen lihasten jännittämisen jälkeen alkoi yleensä kellä tahansa ote lerpsua, eikä demonikaan ollut yhtään sen kummajaisempi tässä hommassa. Kulmiaan kurtistaen Hiirenkorva köhäisi äänen kuultaviin:
"Emmekö voisi aivan pieneksi hetkeksi seisahtua ? Olisi ihan mukavaa jaloitella ja hevonenkin alkaa jo uupua.."
Voisi kuvitella, että Hiirenkorva jätti sormien mittaisen välin sanoilleen, kun kysyi näin varsin hienotunteisesti Rotalta lupaa. Oli se jo kumma, jos mies jaksaisi ratsastaa näinkin pitkän taivaleen jälkeen. Hionneesta ratsusta lähti puuskutusta, aivan kuin sekin olisi valmis haukkaamaan hiukopalaa vihreältä nurmelta ja haluaisi sen ohella kastaa turpansa kylmään veteen. Niin.. vesi olisi kova sana nyt. Kurkku tuntui muurautuvan umpeen, kun nälkä ja jano riesasivat matkalaisia, tai ainakin sitä heikompaa heistä.

[[Kai se tottuu, kunhan on ensin epäillyt tarpeeksi xD.]]

Tuo silinteripää maiskautti huuliaan ja hevonen kiisi tietä pitkin, paahtavan auringon kuumuudessa. Ja Rottaa ärsytti tuo pallo taivaalla. Niin kirkas, niin kuuma. Mies vihasi päivää yli kaiken, yö oli hänen aikaansa. Pimeää ja kylmää joka paikassa, kuin hänelle luotu vuorokaudenaika.
Hiirenkorvan lausahdus kantautui miehen suippoihin korviin, ja sai tämän teräville, aina niin kylmille kasvoille nousemaan kireän virneen.
"Voi, kyllä se saattaakin sen tehdä", Rotta töksäytti ja naurahti kolkosti sanojensa perään. Toivottavasti elukka nyt ei kuitenkaan keksisi mitään sellaista. Rotta ei ollut kuitenkaan kaikista kokenein henkilö hevosten parissa. Ja ehkäpä tuo pienesti ajatteli myös Hiirenkorvan parasta. Ei olisi mukava tippua hevosen selästä, jos ei muutenkaan oikein ollut ollut noiden nelijalkaisten kavioeläinten kanssa tekemisissä.

Pölyinen maa kiisi hevosen kavioiden alla, ja Rotta ohjasti rennosti hevosta, pitäen ohjaksista kiinni vain yhdellä kädellä aina välillä, antaen toisen kätensä levätä polvensa päällä. Hiirenkorvan hän tunsi nojautuvan lähemmäs häntä. Rotta yritti etsiä mahdollisimman varjoisia paikkoja, mistä kulkea, kun itse ei vampyyrina oikein tahtonut sietää aurinkoa, vaikka sietikin sitä paremmin, kuin täysiverinen vampyyri, mutta kuitenkin. Tämä herrahan pitää itseään täysiverisenä, niin ajatusmaailmakin kulkee sitten sitä rataa.

Rottaakin kyllä alkoi pikkuhiljaa ramasemaan pahemman kerran, ja vesi oli enemmän kuin tervetullutta. Lähellä kulki joku puro, ja mies kuuli sen. Ja kuuli myös Hiirenkorvan äänen, pitkästä aikaa.
"Olin juuri ajattelemassa samaa..." Rotta töksäytti jälleen kylmästi lausahduksensa ilmoille. Hevonen hiljensi miehen käskystä tahdin pompottelevaan raviin ja siitä sitten käyntiin. Onneksi lähellä oli puita, ja tosiaan jonkinlainen pieni puron tapainen. Rotta ohjasi hevosen sinne, ja odotti että Hiirenkorva pääsisi alas nelijalkaisen selästä.
"Toivottavasti tämä kelpaa..." Rotta murahti ja siirtyi sitten riisumaan satulaa hevoselta. Eläin meni heti puron luokse juomaan, ja alkoi sitten nyhtämään ruohoa kuivasta maasta. Rotta taputti sen selkää hajamielisesti ja siirtyi sitten puiden varjoon. Viileää, vihdoinkin. Sivusilmällä mies vilkaisi Hiirenkorvaa, mutta lopulta päätyi makoilemaan puuta vasten, sulkien liilat silmänsä. Ei mies toki meinannut nukkua, vaan oli koko ajan valppaana. Päivä vaan söi hänen energiaansa, valoisuus ja kuumuus. Rotta inhosi sitä!

//Niin, kaikkeen tottuu xD//

Hiirenkorva oli enemmän kuin tyytyväinen vauhdin hiipuessa ja lopulta kadotessa olemattomiin eläimen seisahtuessa puron ja puiden taitteeseen. Naisen oli päästettävä myös irti Rotasta, joka laskeutui alas selästä vanhan konkarin tavoin ja oli nostamassa satulankin pois. Mutta nyt - enää yksi ongelma. Kuinka demonitar itse pääsisi alas ? Ruunikko pysytteli aloillaan hievahtamatta, varmasti nauttien keventyneestä painotaakasta. Hyvä on, jos kerta nuorukainen ei auttaisi häntä herrasmiesmäiseen tapaan alas ratsun selästä, niin kai se olisi tehtävä itse! Tämä nojautui eteenpäin, puoliksi maaten eläimen pitkää selkää pitkin. Toinen jalka hivuttautui sivulle, jolloin nainen alkoi tönkön näköisesti valumaan alas, kunnes epäonnekseen pyllähti maahan takamukselleen. Hevonen ei sen kauempaa odottanut, vaan käveli veden ja ruuan ääreen - toisin kuin Hiirenkorva, joka päästi pitkän pihahdusten yhteen puristettujen huuliensa välistä. Tämä saisi olla viimeinen kerta, kun hän tulisi ilman apua alas ratsun selästä!

Rotta oli jo ehättänyt puuta vasten nojailemaan varjoihin, kun varjohenki sai puolestaan itsensä ylös tantereelta. Tämä kohensi hieman hiuksiaan ja kohotti nokkaansa. Kyllä vain kelpasi, hän ei valittaisi ainakaan ääneen. Nuorekko marssi puron ääreen ja kyyristyi kauhaisemaan kämmeniinsä kirkasta elämäneliksiiriä, johon ei ollut vielä pohjahiekka ehtinyt sekoittua. Ah, kurkku avautui! Teiden pöly lähti nielusta ja karkea maku katosi kieleltä siinä ohella. Heittipä neitokainen vettä vielä kasvoilleen virkistäytyäkseen aurinkoisessa säässä.

Katse vaihtoi paikkaa peilikuvastaan torkkuvan oloiseen miekkamieheen. Johan tuolle uni maittoi, tosin ymmärsihän sen. Eivät pimeyden olennot olleet tarkoittettu valoon ja siksi Hiirenkorvalla itsellään olikin hyvä tuuri, että hän kykeni vuorokauden ajasta milloin vain olemaan yhtä virkeä. Yö oli kuitenkin se aika, jota hän rakasti ja palvoi. Se oli varjojen ja pimeyden tyyssija.
"Ehkä sinunkin pitäisi peseytyä. Itse aion käydä katsomassa, missä tämän puron alkulähde on. Jostainhan isommasta pisteestä veden on tultava."
Nainen lopulta huikkasi, ennemminkin vinkkasi, että aikoisi kipaista muualla, eikä pistäisi pahekseen jos Rotta vaivautuisi rahtaamaan luunsa mukanaan. Puro oli liian pieni peseytymiseen, jopa liian avoin paikka, että demonitar suostuisi sen ääressä riisuuntumaan. Alkulähde voisi puolestaan olla mahdollisesti suurempi lampi, jonka kivien taakse voisi rauhassa piiloutua kylpemään liat irti kropasta.

Rotta ei pahemmin kiinnittänyt enää huomiota seurassaan kulkevaan Hiirenkorvaan, vaan oli vetäytynyt puiden varjoon. Sielläkin kyllä oli ihan liian lämmin, ja tuntui että auringon lämpö ja päivä saivat Rotan näyttämään entistö kylmemmältä.
Ruunikko hevonenkin rouskutteli ruohoa hienoisen matkan päässä, ei se ollut lähtevinään siitä minnekkään. Vettä ja ruokaa, niin mikä hoppu siitä olisi lähteä. Satulakin poissa, ainoastaan jonkinlaiset suitset päässään.

Kuitenkin Rotan liilat silmät katsahtivat Hiirenkorvaan, kun hän neidon äänen taas kuuli. Ei mies ollut aluksi edes kuulevinaan, mutta kyllä järki sittemmin vei voiton. Kaipa hänenkin pitäisi peseytyä edes jotenkuten, ja yleensä peseytyikin päivittäin kotonaan, siisti persoona Rotta oli, vaikkei välttämättä sitä tullut aluksi ajatelleeksikaan.

Niinpä tämä riuhtaisi kuontalonsa ylös puun juurelta ja pudisteli itseään ja katsahti sitten tuota kultasilmäistä, sanomatta mitään. Päivä sai miehen vain närkästyneeksi, eikä hän viitsinyt heittää mitään kommentiakaan turhaan, vaikka olisi mieli tehnyt.
Tämä silinteripää raahautui Hiirenkorvan luo ja loi nopean silmäyksen tähän neitoon ja lähti sitten tarpeeksi hitain askelin, ettei voimia menettettäisi turhaan, kävelemään puron reunustaa pitkin. Ehkäpä siellä tosiaan olisi jokin isompi lähde, lampi tai jotain.

Eipä tarvinnut edes kovinkaan pitkään kävellä, kun puro alkoi suurentua ja pieni lampi tuli näkyviin. Sinne virtasi kallion lomasta vettä, se oli muutenkin melko nätti paikka sellaisille, jotka osasivat nähdä sen kauneuden, eli ei Rotalle ainakaan. Tylsistyneesti tuo murahti ja vilkaisi taas Hiirenkorvaa, loikaten sitten isolle kivelle jakatseli paikkoja sieltä.
"No tämmöinen löytyi, eipä ole ainakaan aukealla paikalla", mies töksäytti tylysti, katsomatta enää Hiirenkorvaan. Liilat hiukset heilahtivat laiskasti tuulessa ja tuulenvire sai myös hienoisesti veden pinnan liikkumaan. Rotta huokaisi hiljaa ja istahti kiven päälle, pitäisi kai sitä itsekin peseytyä, kun taas oli mahdollisuus.

Hiirenkorvan melkein teki mieli todeta ääneen, että Rotta voisi hymyillä välillä edes pelkkää kohteliaisuuttaan. Loppujen lopuksi oli mukavempaa olla sellaisen seurassa, joka ei mulkoillut alinomaan ja ärähdellyt - toisin sanottuna ollut samallainen, kuin nainen itse huonoina ja vähemmän huonoina päivinään. Nopeat silmäykset vaihtuivat kummankin osalta, kun he lähtivät yhtä matkaa taittamaan taivalta kohti suurempaa vesialaa. Jalkojen rasituskin jäi mitättömäksi, sillä jonkin ajan kuluttua edessä häämätti upea näkymä, ei, ennemminkin se oli henkeä salpaava. Suojaisa kallimuodostuma tarjosi kirkasvetisen lammen kaksikolle, eikä missään näkynyt ketään, joka voisi häiritä kylpijöiden rauhaa. Hiljaisuuden rikkoi vain veden solina, lintujen laulu ja lopulta Rotan ääni, joka oli tullut aivan varkaan lailla takaisin. Demonittaren kultaiset silmät kävivät miehessä nopeasti, eikä vino virne voinut olla kaartumatta huulilleen jälleen.

Mörökölli, siksi miekkamiestä voisi nimitellä. Toinen jurrotti hetkestä toiseen, eikä tuntunut nauttivan saamastaan vapaudesta, jonka Payon oli aikoinaan riistänyt varmasti kumpaiseltakin. Muurit olivat este ulkomaailmaan, mutta myös samalla turvallinen kuori, joka piti viholliset loitolla. Vaan kukaan ei voinut olla pahempi vihollinen vaanille, kuin aasa. Heikäläisiä kyllä pyöri samassa kaupungissa, ehkä liiaksikin Hiirenkorvan makuun. Tämä kipusi samalle kivelle, jolle nuorukainen oli iskenyt ahterinsa.
"Älä näytä noin myrtyneeltä. Ei kai se ole kamalaa, että joutuu matkaamaan naisen kanssa."
Hiirenkorva tokaisi ja kyykityi hieman alemmas. Hän nuuhkaisi hieman ilmaa, oikeastaan toisen lähiympäristöä päästäkseen vielä lisäämään;
"Ja sinä haiset aivan hevoselle.."

Hevoselle Hiirenkorva itsekkin tuoksahti, mutta sen hän sivutti täysin. Ilkeä välähdys kävi kasvoillaan, oikeassaan niissä mystisen pupillittomissa silmissä. Mies selvästi tarvitsi avustusta päästäkseen veteen, se paistoi jo kauas. Kädet kohosivat lähelle matkaseuralaisensa selkää.
"Veteen siitä siis!"
Enempiä varoittamatta neitokainen yritti molskauttaa Rotan veteen. Kyllähän koko homma oli riskialtista, ties vaikka kuinka paljon vampyyri suuttuisi varjohengelle tämän lapsellisesta pilasta. Vaan toisinaanhan piti olla hieman lapsellinen, jotta meno ja meininki ei mennyt liian kankeaksi. Varjohengen jäisen päälimmäisen allakin nimittäin sykki pieni huumorintajun tapainen.

[[Jonaylan yllytyksestä oli välttämätön pakko kokeilla, onnistuuko Hiirenkorva tuuppaamaan Rotta -polon lampeen <'D.]]

Rotta oli istahtanut kiven päälle ja oli ottanut miekkansa pois ja laskenut ne kiven juurelle. Hän ei katsahtanutkaan tuohon kultasilmäiseen neitoon päin, vaan katsoi suoraan eteensä, kylmästi, kuten aina. Eihän siellä toki ollut pahemmin mitään katsottavaakaan, mutta jossakin tuo kylmänkolea tuijotus piti pitää. Hän huokaisi jälleen hiljaa, pöly oli kuivattanut hänenkin kurkkunsa, olihan Rottakin tottunut elämään Payonin muurien sisällä, jossa vettä oli melkeinpa aina tarjottavilla, ja samaten edes jonkinlainen pesupaikka, mutta mitäpä sitä erämaassa olisi. Nyt hän kaiken kukkuraksi ei ollut yksin, vaan tuon neidon kanssa. Jos hän yksin olisi matkannut, niin hän olisi varmaan jo seuraavassa kaupungissa, mutta olipa hän luvannut Hiirenkorvalle, että ottaisi tämän mukaansa, eikä sitä mennyt perumaan. Sanansa mies piti, se oli aivan sata varma asia.

Kuitenkin pian tuo silinteripää tunsi, kun Hiirenkorva kipusi samalla kivelle jossa hän istuskeli ja hienoinen katsahdus tuossa kultasilmäisessä neitokaisessa käväisi. Toinen päästi äänensä taas kuuluviin ja Rotta murahti tylysti, niinpä tietysti. Olisi ollut jo ihme, jos tämä demoni ei olisi jotakin suustaan letkauttanut siihen väliin.
"No kai sitä hevoselle haisee, jos sellaisella on ratsastanut enemmän, kuin tarpeeksi kauan" mies töksäytti piikittelevä virne kasvoillaan. Hänenkin oli pakko tokaista jotakin neidon viimeiseen lausahdukseen.

Rotta ei edes seuraavaksi kerennyt tajuamaan neidon seuraavia sanoja, ja pian ennen kuin hän edes kerkesi äännähtämään, olivat neidon kädet työntäneet hänet selästä pitäen veteen. Vettä, kaiken kukkuraksi se oli viileää. Silinteripää nousi pian pintaan lammesta ja mulkaisi Hiirenkorvaa, kuin voisi päästää tämän yllätyksen ansiosta neidon päiviltä. Kuitenkin vampyyrin teräville, ja aina niin tavallisen vakaville kasvoille ilmestyi virne, jopa mies naurahtikin. Tilanne oli kyllä hyvinkin naurettava. Siellä tämä jäykkä, kylmänkolea murhaaja nyt oli, lammessa! Tuon pahaisen demonin työntämänä, mutta siltikin Rotta vaan tyytyi naurahtamaan, sen sijasta, että olisi sanonut jotain töksäyttävää jälleen kerran.

"Kunhan pääsen täältä ylös, niin sinä olet seuraava joka kastuu", Rotta sanoi, melkeinpä jopa tavallisella äänellä, mutta kyllä siitä erotti edelleen kolean sävyn. Kuitenkin virne ei ollut teräviltä kasvoiltaan lakastunut ja nyt tämä terävähampainen nuori mies kauhoi itseään lähemmäs rantaa, puistellen sitten suurimpia vesiä vaatteistaan ja onki silinterinsä lammesta. Katsahdus käväisi nopeasti Hiirenkorvassa, ja miltei Rotta ihmetteli omaakin käytöstään. Yleensä hän olisi mennyt ja sivaltanut miekalla tuollaisen kurkun auki, muttei nyt. Ehkä hän oli vain loppuen lopuksi niinkin yksinäinen, ja Hiirenkorvan seura ei ollut pahitteeksi, ei ollenkaan.

//No, sinne meni xDD Rotta parka<3//

Jo oli naurussa pidättelemistä, kun Hiirenkorva näki Rotan ilmeen lammikossa. Toinen muistutti aivan äkäistä petokalaa, jolla oli mennyt juuri saalis ohitse leukojen. Nainen hymyili vain niin suloisesti kuin osasikaan, ei nuorukainen edes vaikuttanut hermostuvan pienestä leikkimielisyydestä, itse asissa toinen naurahti, mikä yllätti nuorekon todella. Hän oli jo odottanut, että saisi juosta pää kolmantena jalkana karkuun teräviä miekkoja.
"Mutta eikö se helpottanutkin ?"
Hiirenkorva uhmasi hieman kohtaloa, kun seurasi silinterin ongintaan vedestä. Jos Rotalla olisi ollut huono tuuri, niin tuo olisi varmasti molskahtanut uudestaan ahdin aittaan. Demonitar kurkisti nyt puolestaan lampeen. Sen vesi oli kirkasta ja kovin kutsuvaa olemuksensa kanssa. Hän riisui kenkänsä, kastoi varpaansa veteen ja kiskaisi samaan tien pois. Viileää, aivan liian viileää, että siihen voisi pulahtaa kylmiltään. Käsi laskeutui suun eteen, ettei Hiirenkorva olisi tyskähtänyt - nythän hän ymmärsi hyvin Rotan mulkoilun syyn.

"Et sinä voi viskata minua tuonne.."
Demonitar aloitti kokeiltuaan vielä toisen kerran vettä ja reagoiden samalla tavalla. Ei, ei. Tähänhän pitäisi totutella hetki ennen kuin varjotar rohkaistuisi pulahtamaan lampeen.
"... voin vaikka paleltua hengiltä."
Kuului jatkona, kun hän käänsi mystisen katseensa Rottaan. Toinen siinä valui vettä, joten kumpikohan heistä kahdesta olisi oikeastaan se, joka tässä paleltuisi. Toisaalta olihan aurinko lämmittämässä, niin eiköhän vampyyri pian kuivuisi, mikäli pakottautuisi pysymään siellä. Aika katala veto, pimeyden olennothan tunnetusti eivät valossa viihtyneet, mutta tässä ei kai ollut muita vaihtoehtoja.

Tyrskähdys. Pahus vie, ei hän voinut enää olla nauramatta toiselle. Toinen oli kuin uitettu rotta, eikä miehen lempinimeä voinut sanoin kuvata sanonnan sopivuuteen.
"Anteeksi, en pysty olemaan nauramatta. Näytät niin koomiselta."
Toivon mukaan miekkamies ei erehtyisi laittamaan silinteriä päähänsä, sen sisältä voisi löytyä märkä yllätys. Pitkiin aikoihin mikään ei ollut saanut naista nauramaan rehellisestä huvittuneisuudesta. Ainoastaan kohteliaisuuttaan tämä oli saattanut naurahtaa Huldan älynväläysvitseille tai ilkeyttään tyrskähtänyt vahingonilosta, joka oli syntynyt kauppiaan kaataessa kojunsa sisällön mukulatielle.

[[Auts, niinpä menikin xD. Tyylikkäästi onki silinterinsäkkin lammesta ja Hiirenkorva sai päivän naurut. Pahoitteluni vastauksen kestämisessä, olin kipeänä viimeviikon.]]

Hiirenkorvan oikukas lausahdus siitä, että se olisi helpottanut, kun oli pudonnut veteen, sai Rotan vain hieman irvistämään. Samalla mies oli jo saanut ongittua silinterinsä vedestä käsiinsä, jotka kyllä tärisivätkin vähän. Kylmäähän siellä oli ollut, jopa tälle vampyyrille, joka kesti hyvin kylmää. Mies murahti ja mumisi jotain epäselviä sanoja, ennen kuin demoni taas aukaisi suunsa, kun oli ensin kastellut varpaansa kylmässä vedessä. Kultasilmäisen katse kääntyi Rottaan ja Rotta taas tyytyi vain virnistämään.
”Miksi en voisi?” mies sitten töksäytti suustaan ja oli laittanut silinterinsä yhdelle läheiselle kivelle ja puristeli nyt liiloista, vaaleanpunertavista hiuksistaan liikoja vesiä pois. Hänhän ei aurinkoon menisi, ellei olisi aivan pakko. Ja nyt ei tuon vampyyrin mielestä ollut. Hän pysyttelisi visusti varjossa, minne murhaaja kuuluikin. Tämän paikka ei todellakaan ollut missän auringossa paahtumassa, ei edes silloin, vaikka tippuikin vettä, kuin uitettu rotta konsanaan. Melkoisen ironista.

Hiirenkovalla ainakin näytti olevan hauskaa, tämä tyrskähdyksestä päätellen. Nopeasti mulkaisu käväisi kultasilmäisen suunnalla, ja sitten tämä taas keskittyi puistelemaan vesiä vaatteistaan ja hiuksistaan. Kaikkea kanssa, mitäköhän seuraavaksi.
Hiirenkorvan seuraava lausahdus, sai miehen kasvoille kohoamaan jälleen kylmähkön virnistyksen. Koominen. Koomiseltahan hänen piti näyttää silloin, kun esiintyi herttaisena taikurina torilla tai muualla julkisella paikalla. Ei silloin, kun oli omassa ihanassa persoonassaan, täydellisenä vampyyrina, eikä minään taikuri pellenä, mutta kyllä Rotta nautti olostaan taikurina. Sai olla keskipisteenä, hauskuuttaa ihmisiä, joita illan tullen sitten saattoi murhata. Monasti mies oli miettinyt jäisikö kokonaan pois murhahommistaan, mutta vampyyri oli vampyyri. Verenhimo oli suuri, ei sille mitään mahtanut ja jostainhan sitä oli pakko saada. Ja jos mieli oli vielä jollain tavalla murhanhimoinen, niin mikäs siinä sitten esti.
Hiirenkorvakin oli ehkä saattanut nähdä hänet torilla tai muualla taikurina ollessaan. Mies oli todella hyvä silmänkääntäjä, ja piti varsinkin korttitempuista.

Rotta kuitenkin melkoisen pian havahtui mietteistään, joihin oli hetkeksi uponnut, kun oli vahingossa kaatanut silinteristään irroneet vedet päähänsä. Kirousten litania pääsi miehen suusta ja tämä sai uudestaan alkaa kuivaamaan hiuksiaan. Ei kahta ilman kolmatta. Mitäköhän seuraavaksi? Hän katsahti Hiirenkorvaa, kuin yrittäen nähdä, alkoiko toinen jälleen tirskahdella. Miehen kasvoille kuitenkin oli vääntynyt jonkinmoinen, kylmähkö hymy.
”No, hyvä jos jollakin on hauskaa”, mies murahti ja käänsi istten selkänsä Hiirenkorvalle. Hän katsahti taivaalle, joka oli lähes pilvetön. Ja aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Todellakin inhottava päivä yön olennolle.

//Ja nyt se pöljä vielä kaatoi ne silinterin vedet päälleen xD Eipä tuo mitään, itsellänikin kestänyt tämä vastaaminen//

"Koska olen hentoinen nainen, siksi et voi."
Hiirenkorva kuittasi jälleen omasta mielestään tyylikkäästi, kun oli hetkeksi rauhoittunut. Tosin se jäi lyhyeksi Rotan läsäyttäessä vedet silinteristä päälleen, ja tällä kertaa demonitar ei voinut olla tyyni ja elegantti itsensä. Olisi pitänyt varmaankin varoittaa moisesta onnettomasta sattumasta, mutta silloinhan puoli iloa olisi karahtanut karikolle. Hymähdys kantautui suunnaltaan, kun miekkamies murahti sekä käänsi neidolle märän selkänsä. Raasu, otti peräti nokkiinsa siitä, että tuollaiselle hekotettiin ? Kuinka kukaan voisi olla nauramatta, jos kylmäverisen murhamiehen imago oikein rapisi pölyksi silmien edessä. Ei sillä silti, kyllä Hiirenkorva vielä antoi toiselle kunnioitusta tuon teoista, eikä mennyt tämän pidemmälle uhmaamaan toista.
"No niin, se siitä. Ehkä käyn nyt itsekkin peseytymässä."
Vaivoin hän koitti peittää hymynsä, joka pakostakin kipusi kasvoille. Kerrankin varjohengellä oli hauskaa ja tämä sai yksinomaan kiittää siitä seuralaistaan, joka oli armeliaasti ottanut hänet matkaansa.

Sanoista toimeen, mutta ei aivan Rotan silmien alla. Demonitar luikahti lähimpien kivien taakse, vilkaisten vielä kerran piilostaan ettei nuorukainen katsonut. Hyvä, toinen kiukutteli mieluummin omiaa, kuin kiinnostui pian ilkosillaan loikkivasta neitokaisesta. Eriskummallistahan se oli, luulisi jokaisen miehen olevan kiinnostunut naisista. Hiirenkorva otti rikkonaisesta hameenhelmasta kiinni, nykäisi ylöspäin ja viikkasi lopulta siistiksi mytyksi tantereelle. Kengät olivat jo aika päiviä sitten löytäneet omaan paikkansa röpelöpintaisen kalliomuodostuman päältä.
Varjohenki oli juuri sitomassa hiuksiaan ylös, kun jokin nihkeä tuntui koskettavan hänen nilkkaansa. Katse kääntyi rauhallisesti alaspäin, jossa ei näkynyt kuitenkaan mitään normaalista poikkeavaa - vain varvasrivistö. Hmm, ehkä nuorekko oli vain kuvitellut omiaan.

Hän laskeutui viileään veteen, vaikkakin se vaati alunperin kolme kastautumisyritystä. Ah, mutta viimeinkin - virkistävää ja puhdistavaa vettä. Nyt tarvitsisi vain peseytyä, kuivatella hetki rannalla ja sitten palata nuorukaisen luokse kuin uudelleen syntyneenä. Vaan juuri kun Hiirenkorva ojensi kättään suoraksi jynssätäkseen sitä, niin olkapäänsä kohdalla tuntui se sama nihkeä olento ja tällä kertaa ehätti nuorekko nähdä tuntemuksen aiheuttajan. Käärme! Se oli varmaankin tullut juomaan ja vahingossa paikalle sattunut nainen häiritsi tuota toimenpidettä pelkällä olemuksellaan. Ensin varjotar koitti olla aivan hiljaa - rauhoittua ja pidättellä kiljahdusta, kunnes se lopulta karkasi ulos luikertajan liikahtaessa. Jos nuo myrkkyhampaat iskeytyivät hipiäänsä, niin se olisi menoa se. Hiirenkorva ei ollut aivan tällä tavalla ajatellut kuolla totta puhuttaessa.

[[Ja aiheutetaan vähän Hiirenkorvalle lisää päänvaivaa <'D.]]

Rotta murahteli itsekseen, myös Hiirenkorvan vastauksille siitä, että tämä oli hentoinen neitonen, eikä Rotta sen takia voisi heittää tätä järveen. Mies puristeli omia vaatteitaan, liikoja vesiä niistä. Rasittavaa. Miksi hänen oli pitänyt molskahtaa vaatteet päällä veteen, eikä auringostakaan ollut pimeyden oliolle mitään iloa. Sinne häntä ei saisi, ei edes väkisin. Vampyyri vihasi aurinkoa jo senkin takia minkä rotuinenkin oli. Veressään kyllä virtasi haltiaverta, mutta kenenkään ei tarvinnut tietää. Itse hän piti itseään täysiverisenä, saattoi olla jopa pahempikin, kuin aivan täysiverinen vampyyri. Ainakin Rotta oli murhanhimoinen, ihmisiä kohtaan.

Hän saattoi toisella korvallaan juuri ja juuri kuunnella, kun Hiirenkorva sanoi käyvänsä itsekin pesulla. Nyt Rotta ei ainakaan kääntäisi katsettaan toiseen, vaan tyytyi mököttämään selkä demonittareen päin. Hän ei jaksanut kiinnostua mistään. Herralla oli olevinaan parempaakin tekemistä, esimerkiksi kuivatella vaatteitaan. Viittansa vampyyri ihan suosiolla otti pois. Se alkoi painaa sen verran paljon. Hän vei sen läheiselle kivelle kuivumaan, katsomattakaan liiloilla silmillään Hiirenkorvan suuntaan, eihän tämä oikeastaan edes nähnyt kultasilmäistä neitoa. Vampyyri nappasi myös läheltä miekkansa ja laittoi nekin viittansa viereen, kaikki olisivat täten samassa paikassa, eikä niitä tarvitsisi etsiä sen enempää mistään muualta. Silinterihattunsakin hän tyytyi jättämään viitan viereen kuivumaan.

Mies oli juuri taas puristelemassa hiuksia liioista vesistä, kun hän saattoi kuulla seuralaisensa kirkaisevan. Mikä tällä nyt oikein oli hätänä? Kuitenkin vampyyri kiiruhti Hiirenkorvan huudahduksen suuntaan, ottaen mukaansa kevyemmän miekkansa.
"Mitä nyt?" Rotta murahti katsellen ympärilleen. Kuitenkin pian saattoi vampyyri erottaa huudahduksen mitä ilmeisimmän syyn. Käärme. Rotta nappasi käärmeen nopeasti käteensä. Hän ei tiennyt oliko ehkä kuristanut käärmeen hengiltä, mutta pian murhaaja kuitenkin heitti sen pois. Rotta oli juuri huokaisemassa, ehkäpä jopa murahtamassa jotakin tylyä, kunnes jalka lipesi liukkaan kiven kohdalla. Miekka kolahti maahan, eikä Rotta kerennyt edes ajatella mitään, kun tämä oli jo vedessä, jälleen kerran. Eihän siinäkään muuten mitään pahaa ehkä olisi, mutta kun seurana oli Hiirenkorva, ilkosillaan. Rotta olisi voinut vajota sinne veden alle siinä samaisella sekunnilla.

//Laitetaanpa nyt sitten samantien Rotallekin xD//

Ah, pelastaja saapui aivan juoksujalkaa! Hiirenkorva heitti kasvonsa oitis Rotan suuntaan, kun tuo ilmestyi kivien takaa esille ja kysyi, mikä oikein oli hätänä. Noh, vastausta nainen tuskin olisikaan saanut kakellettua ulos kurkustaan, mutta onneksi mies puolestaan itse ymmärsi ongelman laadun. Kivi vierähti demonittaren sydämeltä käärmeen kadotessa aivan kasvojensa tuntumasta. Poskeen tuikattu myrkkyhammaspari ei kuullostanut järin houkuttelevalta vaihtoehdolta verrattuna siihen, että mokomasta ylikasvaneesta madosta pääsi eroon. Tai pääsiköhän Hiirenkorva oikeastaan sittenkään. Nainen ei ehtinyt edes kiitosta sanoa, kun kuului kamala molskahdus ja vettä ryöppysi ympäriinsä - myös nuorekon itsensä päälle. Yskästen ja sekaisin menneitä hiuksia silmiltään haroen hän sai huomata edessään napittavan silmäparin, joka ei näyttänyt järin normaalilta. Oikeastaan toisen katse lateli jonkinmoisesta nolostuneisuudesta.

Ja sitten Hiirenkorva käsitti, ehkä hieman viiveellä, mutta käsitti silti. Hänhän oli yhä vedessä, vaatteet taasen rannalla, mikä merkitsi sitä, että kaikki kroppansa kurvit ja käänteet aukenivat Rottalle, kuin avonainen kirja.
"KYAAH!"
Kuului toinen molskahdus, tällä kertaa naisen itsensä aiheuttama, sillä hän syöksähti kyykyyn peittäen rintansa. Kultaiset silmät tuijottivat vaille luomen räpähdystäkään nuorukaista, eikä varjottaren päässä liikkuvista ajatuksista saanut päällepäin mitään selkoa. Tarkalleen ottaen tämä ei tiennyt mitä ajatella, sillä tilanne oli ennestään kokematon, kuten muutkin tämän matkan sattumat.

Koitti hiljaisuus, jonka aikana nainen kamppaili kahden vaihtoehdon kanssa; alkaisiko hän kiljumaan ja läiskyttämään vettä miekkamiehen päälle vai ottaisiko hän tilanteen haltuun rauhallisesti puhumalla. Testataampas.
"No niin, tässä ei ole mitään.. hävettävää. Olemme kumpikin aikuisia, joten voimme hoitaa tämän tilanteen, niin että unohdamme sen mahdollisimman pian.."
Puna valtasi kasvonsa, hän näytti enemmin rauhoittelevan itseään, kuin kohtalosta omalla tavallaan kärsivää Rottaa. Tai mistäs sitä tiesi, mitä nuorukaisen päässä liikkui, useimmathan miehet olivat vain hyvillään ilkosillaan loikkivista typyköistä, minkä ajatteleminen sai puoleastaan Hiirenkorvan itsehillinnän pettämään.
"Ketä oikein huijaan! Mene pois, pois, pois, pois!"
Demonittaren ääni alkoi muuttua kimakammaksi jokaisen "pois" -sanan jälkeen ja kädet lähtivät räiskimään kylmää vettä ympäriinsä. Enää ei näyttänyt olevan väliä näkikö epäonnesta kärsivä vampyyri paljasta pintaa vai ei.

[[Kumpaahan nyt säälisin enemmän xD..]]

Hiirenkorvan kiljaisu sai Rotan sulkemaan oikein silmänsä ja odottamaan kenties jotakin litsaria. Kuitenkin vain vesi molskahti hänen päälleen, ja Hiirenkorva oli vajonnut veden alle, yrittäen peittää itsensä, mutta eihän Rottaa edes kiinnostanut mikään paljas pinta, hänellä kun sattui olemaan muutakin ajateltavaa. Silti tilanne oli hyvin nolo, ja Rotan kunniantunto oli painunut syvälle kaivettuun kuoppaan. Mies olisi voinut vaikka hautautua maan ytimeen.

Kuitenkin Hiirenkorva alko puhumaan jälleen. Hehän todellakin olisivat aikuisia ja voisivat sopia jutun miten parhaiten näkivät. Eli siten, että Rotta painuisi heti pois vedestä ja kirmaisi mahdollisimman kaus koko lammesta ja siellä peseytyvästä Hiirenkorvasta.
Kuitenkin jossain kohtaa kultasilmäisen neidon pokka petti ja tämä alkoi läiskimään vettä yltympäriinsä ja Rotalle tuli kiire pois alta.
"Menen, menen, menen!!"
Rotta parahti, eikä tämä varmaan koskaan ennen ollutkaan saanut noin korkeaa ääntä kurkustaan. Mies kauhoi itseään lähemmäs rantaa, ja vajosi yhdessä vaiheessa melkein täysin veden alle, kun Hiirenkorva läiskytti yhä vettä. Köhien Rotta kapusi rannalle, jättämättä edes vilkaisua tai noloa hymyä jälkeensä. Märkä mies tallusti vaatteet puolet suurempina kivien taakse, ja istahti eräälle kivelle, josta ei onneksi nähnyt suurempien kivien taa, jossa Hiirenkorva yhä oli.

"Hitto", Rotta kirosi ja nyt virallisesti tämä myönsi itsekin näyttävänsä ihan uitetulta rotalta, ja vielä tämän kohtalo oli ollut niin surkea. Molskahtaa nyt Hiirenkorvan kanssa samaan aikaan lampeen. Miten tollo hän olikaan? Egonsa oli juuri kadonnut teille tietymättömille. Koko Rotta oli valmis katoamaan paikalta sen siliän tien, mutta lupaus oli lupaus, vaikka mitä olisi tapahtunut -- hän oli luvannut ottaa Hiirenkorvan mukaansa, ja jos mies jotain voisi vielä tehdä korottaakseen kunniantuntoaan takaisin, niin hän ei kyllä pettäisi lupaustaan.

Rotta puristeli paidastaan liikoja vesiä pois, mutta huomasi sen olevan lähes turhaa. Mies vetäisi paitansa pois päältään, jolloin näkyi tämän suht lihaksikas rintakehäkin. Mies ei kyllä tykännyt yhtään olla ilman paitaansa, mutta samapa se. Pakkohan vaatteet oli joskus kuivattaa, mutta housut kyllä pysyisivät visusti jalassa vaikka kuinka märät olisivatkin. Nyt pitäisi enää odotella Hiirenkorvaa, eikä Rotta nyt ollut vielä matkaansa jatkamassa, kun vasta oli päässyt kuivalle maalle kuivattelemaan ja siinäkin menisi jonkin aikaa, kun hän ei mennyt aurinkoon ei sitten millään.

Liilat hiukset alkoivat pikkuhiljaa kuivua, ja ne lepattivat hienoisesti tuulessa. Olipahan ainakin tullut peseydyttä, sekä mies että vaatteetkin samalla kertaa. Rotta huokaisi muutamaan otteeseen. Hän ei varmaan pystyisi vilkaisemaankaan Hiirenkorvaa, ei enää sen lampishown jälkeen.

//Voi raukkoja<33~ xD//

Jossain toisessa tilanteessa Hiirenkorvaa olisi saattanut naurattaa Rotan kimakka parahdus ja hätäinen pakoyritys, mutta nyt naisen päässä liikkui vain yksi lause: hankkiudu eroon kylpyvieraasta. Räiskiminen loppui vasta siinä vaiheessa, kun mies oli kadonnut kiven taakse ja varjotar sai huomata jakavansa lainehtivan veden ypöyksin. Mikä autuas rauhan tunne valtasikaan neidon kehon, kun hän valui alemmas veteen ja huokaisi syvään. Naamansa kuumotti aivan kuin se olisi tulessa tuon session jäljiltä - varmaan näyttikin palaneelta korviin asti ylttävän punastumisen vuoksi. Katse kääntyi alaspäin, suoraan povistoonsa, jotka olivat juuri näyttäneet itsensä seuralaiselleen. Ehkä hyvällä tuurilla nuorukainen oli mennyt niin hämilleen, ettei muistanut enää näkymää ? Uh, kuinka osasikaan nolottaa.
Olihan hän tietenkin aikuinen nainen, juurihan moinen oltiin todettu ääneen. Hänen kuuluisi enemmin olla ylpeä siitä, että herätti jotain ajatuksia vastakkaisessa sukupuolessa. Toisaalta taas Hiirenkorva ei ollut täysin varma halusiko hän sitten näin käyvän..

Varjohenki kylpi vielä jokin aikaa ennen paluuta rantaan. Tämä oli pälyillyt ympärilleen tarkoin, ettei joutuisi taas kenenkään silmäparin yllättämäksi, kunnes neito sitten nousi vedestä kuivattelemaan. Pitkät hiukset olivat imaisseet itseensä aimoannoksen vettä ja nyt neste valuikin noroina pitkin kalpea hipiäistä kehoaan, ennen kuin omistaja väänsi lettiä kuivemmaksi. Vaatteet palasivat päälle heti, kun ne eivät enää liimaantuneet aivan ihon myötäisiksi. Silti koitoksista pahin vasta odotti - Rotan kohtaaminen. Usein tämä sanavalmis leidi ei tuntenut oloaan epävarmaksi, mutta nyt asia oli eri. Hän oli kuin pieni lapsi, jonka kuuluisi paljastaa äidilleen tekemänsä kolttonen ja kokea tekostensa seuraukset.

Kumpikohan heistä kuitenkin oli tässä se, jonka kuuluisi hävetä ? Ehkä kaksikko oli ottanut tilanteen vain turhan raskaasti, eikä sitä enää kannattaisi muistella vastedes. Mielensä rohkaisten lähti Hiirenkorva pois suojaisan kiven takaa, mikä ehkä ei ollut ajankohdaltaan paras mahdollinen ratkaisu. Siinä mies istui, ilman paitaa. Demonittaren lihakset kiristyivät ja kävely kävi kankeaksi, lopulta hiipuen pysähdykseen. Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa sanoakseen jotain, kun eräs olennainen pikku seikka putkahti päälimmäiseksi. Missä hevonen oli.
"Rotta kuule.."
Hiirenkorva aloitti pitkitetysti ja katsoi heidän yhteiseen tulosuuntaansa.
"... oletko sattunut huomaamaan, että olemme taineet jäädä kahden vai mihin satuit sitomaan ratsumme ?"
Tuskin elikko niin uskollinen ventovieraille oli, että jäisi seisoskelemaan paikalleen vapauden sijaan. Pahimmillaan kaviokas ravaisi harja hulmuten kotia kohden, ellei sitten miekkamies ollut ovelasti sitonut sitä katseilta piiloon.

Rotta manasi itseään kivellä istuen. Hän oikeastaan katseli sillä hetkellä tyhjyyteen. Nuo liilat silmät olivat hitusen lasittuneet. Pian tässä kuitenkin näkyi muitakin elonmerkkejä kuin tuo iänikuinen manaaminen. Hän pudisti päätään, oikeastaan ihan turhaan. Häntä nolotti suorastaan tuo äsköinen kohtaus lammessa, ilkosillaan olevan Hiirenkorvan kanssa. Rotta punastui hieman, pelkästä häpeästä. Tämä murhaaja, verenimijä, hänen kunniansa oli valunut maan rakoon. Miten mies voisi uudestaan nostaa sen sieltä? Rotta huokaisi hiljaa, ja syvään. Ehei. Noin ei ollut koskaan ennen käynyt, paitsi nyt. Kommelluksista pahin varmaan.

Kuitenkin tuo katse kääntyi hetken päästä demonittareen, joka käveli lammen luota. Rotta muisti vasta siinä vaiheessa olevansa ilman paitaa. Hän oli varmaan mieleltään kuin pahainenkin nainen, joka säikähti, jos oli ilman paitaa. Rotan kasvoilla helottanut puna oli onneksi häipynyt ja nyt tämä puri hammasta jottei olisi punastunut uudestaan. Hän veti lähellä kuivuvan paitansa käsiinsä, kun Hiirenkorva sanoi pitkittäen hänen nimensä.
Kysymys. Se lamaannutti herran aivot kokonaan. Hevonen. Ääh.
"Hemmetti!" Rotta kirosi kovaan ääneen ja unohti pistää paitansa päälleen, kun se jo makasi maassa, ja Rotta oli noussut ylös kiveltä. Liilat hiukset hulmahtivat nopeassa vireessä, joka kulki tämän alueen ohitse.

Rotta manasi kovaan ääneen, peittäen kasvonsa käsillään. Tämähän tästä vielä puuttuikin! Entä jos se kaakki olikin nyt lähtenyt takaisin sinne mistä se varastettu olikin? Murhaaja pystyi vain toivomaan, että hevonen laidunsi yhä ruohoa tuolla jonkin matkan päässä, minne mies oli sen jättänyt. Nyt miehen olisi mieli tehnyt iskeä päänsä irti. Hän ei voinut olla niin lahopää, että unohti noinkin tärkeän seikan.
"Hemmetti. En sitonut sitä, mutta aina voi toivoa, että kopukka on pysynyt aloillaan", Rotta murahti kiristellen hampaitaan kuitenkin, vaikka suurin hyökyaalto olikin jo laskenut.

Tämä keräsi paitansa maasta ja heitti sen takaisin kivelle kuivumaan ja itse istahti kivelle, kiroten yhä omaa, mahtavaa päätään. Hienon kuvan Hiirenkorvakin oli varmaan saanut tästä herrasta. Kunniakas, peloton verenimijä, olikin vain tavallinen lahopää muiden joukossa, ja kaiken kukkuraksi tämä olisi voinut kaivautua maan alle häpeästä.

Pitkän pitkä pihahdus kumpusi Hiirenkorvan kurkkua pitkin esille, kun Rotta loikkasi tolpilleen ilman paitaa. Melkein vaateparsi oli jo ollut menemäisillään toisen päälle, mutta tyrmäävä totuus ratsusta taisi syöstä sen taka-alalle. Jo melkein unohdetuksi jäänyt puna valtasi kasvonsa täysin, saaden varjottaren kääntämään katseensa muualle. Hän alkoi pikku hiljaa olemaan kiitollinen siitä, ettei ollut nähnyt miehiä monta kertaa roikkelehtamassa paidatonna. Ei sillä tietenkään, etteikö Rotassa ollut katseltavaa - neito oli vain itse hyvin vanhanaikainen näissä asioissa. Toisen istuutuessa takaisin kivelle murjottamaan, päätyi nainen ottamaan itseään niskasta kiinni ja laskemaan samaiselle murrikalle oman takalistonsa.
"Jos se on lähtenyt, niin meidän kai pitää palata takaisin Payoniin jalkapatikalla. Olisi sulaa hulluutta yrittää jatkaa kävellen seuraavaan kaupunkiin."
Myönnettäkööt, että vasta nyt Hiirenkorva oli tajunnut, kuinka aukollinen heidän suunnitelmansa oli ollut. Kaksikko oli liki varaton, nälkä alkoi kaivertaa vatsanpohjaa, eikä mieliala ollut mitä parhain.

Demonitar painoi päänsä käsiensä varaan, nojaten näin etukenoon. Yksi vilkaisu kävi miekkamiehessä, kunnes pieni hymy muodostui huulilleen. Oli tässäkin seikkailijat, toinen vaivainen siivuri ja toinen päitä olilta niittaava murhaaja.
"Sinähän et sitten nähnyt mitään ?"
Kulman kohotus. Niin, oliko nuorukainen edes nähnyt mitään Hiirenkorvan vilahduksesta ? Sen verran nainen oli vettä räpiköinyt ja rääkynyt, että tuskin toiselle oli jäänyt aikaa tirkistellä tarkemmin häntä.
"Nimittäin, jos näit, niin saat kantaa minut reppuselässä kotiin."
Ja pientä vitsiä kehiin keventämään tunnelmaa. Ei demonitar tosissaan ollut pakottamassa miestä kantamaan itseään, se yksi kerta aiemmin oli riittänyt vallan mainiosti.

Mietteliäs huokaisu.
"Vai oletko suunnitellut muuta, vaikka jatkavasi matkaa ?"
Yhtäkkiä olikin mieleensä juolahtanut, että Rottahan voisi aivan hyvin haluta jatkaa karkumatkaa pois Payonista. Toinen oli muurien sisällä suurissakin ongelmissa, mikäli tuo tunnistettaisiin, eikä Hiirenkorvallekkaan välttämättä kovin rattoisat oltavat olisi sen puoleen. Hänhän oli rikoskumppani, pesunkestävä sellainen tarkalleen ottaen. Nuorekko nuuhkaisi ilmaa ja naurahti sen perään heti ääneen:
"Ainakaan täällä ei enää haise hevonen."

Rotta oli vasta nyt tajunnut erheensä. Vähiten kun sitäkin erhettä oltaisiin kaivattu. Tuntui kuin hänen kunniansa tosiaan laski ylhäältä suoraa viivaa alas, niin alas kuin vain pystyi, ellei alemmaksikin. Murhaaja oli istahtanut kivelle ja murahteli yhä itsekseen. Hetken päästä Hiirenkorva asteli hänen luokseen, istahtaen samalle kivelle. Kun tämä neitonen sitten esitti asiansa. Payoniin, takaisin? Rotta oli suurissa ongelmissa siellä, jos pääsisi elävänä edes takaisin. Mies murahti itsekseen. Ei. Hän ei palaisi Payoniin, jos ei olisi ihan pakko. Mutta Hiirenkorvan asia oli tosi. He eivät olisi fiksuja jos lähtisivät jalkaisin tallustamaan seuraavaan kaupunkiin, jonne saattoi hyvässä lykyssä olla vaikka kuinka pitkä matka. Ei. Se ei todellakaan huvittanut vampyyria, ei ollenkaan. Mutta taas. Kaupunkihan saattaisi olla ihan tässä lähellä, mutta kuka ottaisi riskin? Hän oli jo sitä paitsi hyväksynyt totuuden suunnitelman aukkoisuudesta ja siitä, että Payoniin heidän matkansa kuitenkin johtaisi loppuen lopuksi. Tai ei välttämättä hänen. Hiirenkorvan Rotta kyllä saattaisi kotiin.

Kuitenkin Rotta huomasi, että Hiirenkorva pian katsahti häntä ja esitti jälleen tuulenvietäväksi kysymyksen.
"Ei, en nähnyt yhtään mitään sinun roiskimisesi ja kiljumisesi lomassa", Rotta tuhahti hivenen huvittuneena, ja katsahti liiloilla silmillään vielä toista, joka totesi, että muuten tämä murhaaja olisi saanut kantaa neitokaisen reppuselässä kotiin.
"Vain unelmissasi!" toinen naurahti jopa tälle ja käänsi sitten katseensa nopeasti Hiirenkorvaan ja sitten taas eteensä.

"Voin saattaa sinut takaisin Payoniin, itse katson mitä sen jälkeen teen. Sen kaupungin muurien sisällä minulla kyllä olisi ongelmia tiedossa", vampyyri sanoi ihmeen lämpimällä äänellä, kun Hiirenkorva seuraavan kysymyksen esitti. Ei. Hän ei todellakaan haluaisi mennä Payoniin, ei enää. Mutta vaikka hän kuinka oli hyvä taistelemaan ja kaikkea muutakin, niin kaikki varansa olivat visusti sen kaupungin muurien sisällä. Hän olisi muuten pärjännyt aika pitkälle, jos olisi ottanut omat rahansa mukaan, mutta eihän siinä nyt kerennyt tekemään yhtään mitään, kun he olivat jo menossa.

Kultasilmäisen heitto ettei siellä ainakaan enää hevonen haissut sai vampyyrin hymähtämään. Niin, eipä haissut. Tämä ei kuitenkaan jaksanut suutaan avata. Tyytyi tosiaan vain hymähtämään ja nousemaan ylös kiveltä. Tämä nappasi paitansa käsiinsä ja puki sen päälleen, otti myös muut tavaransa ja laittoi kaiken kohdilleen, kunnes sitten kohotti jälleen katseensa Hiirenkorvaan.
"Ehkä on aika lähteä viemään sinua kotiin", Rotta totesi ja asetti samalla silinterinsä takaisin päähänsä, hieman vinoonkin osittain. Miekat ja kaikki mukana, ja jopa oli käynyt muutamaan otteeseen lammessa räpiköimässä.

Aa, hyvä. Hiirenkorvan olo helpottui heti, kun Rotta sanoi ettei ollut nähnyt mitään mellastuksensa lomasta - olihan neito antanut aikamoisen märän vastuksen uteliaimallekkin katseelle.
"Voi sääli, kuvittelin, että minun ei olisi tarvinnut vaivata jalkojani."
Nainen myhäili vastaukseksi seuralaisensa naurahdukseen. Oli riemastuttavaa vaihtelua, kun mies välillä kuullosti hyvän tuuliselta ja inhimilliseltä - ei kylmäveriseltä murhaajalta. Toisen jatkaessa ääneen puhkesi myös pieni lämpimyys, joka oli uutta pari päivää kestäneen koleuden keskelle. Kultaiset silmät räpsähtivät pariin otteeseen, saattaisi ? Todellako ? Tuo kuullosti jo ritarilliselta. Kuitenkaan varjotar ei vastannut mitään, hymyili vain itselleen ominaisen salaperäistä, vaitonaista hymyä.

Demonittaren kulma kohosi hieman, kun Rotta laski silinterin vinosti päähänsä. Ei sen noin pitäisi olla, se olisi selvästi paremman näköinen suorana. Siksi nuorekko nousikin ja astahti toisen eteen.
"Mennään vain, mutta ensin.."
Hiirenkorva kohotti käsiään, että pystyi lieristä kiinni pitäen suoristamaan toisen päähineen. Noin, nyt nuorukainen oli heti entistä komeampi ja asiallisemman näköisempi. Hän hymähti vielä toimenpiteen päälle huvittuneena omille ajatuksilleen.
"Silinterisi istuu paremmin suorassa."
Mikä Hiirenkorva oli muita arvostelemaan, olihan hänkin risaisessa mekossa. Toisaalta eihän nainen ollut tarkoittanut sanojaan pahalla, hänhän oli vain antanut pienen vinkin, josta voisi olla toiselle vielä tulevaisuudessa hyötyä.

Payon tuntui niin kaukaiselta. Vierähtäisi varmaan taas yön vertainen matka perille, eikä heillä ollut kaiketi enää varaa yöpyä kuin taivaan alla. Ties mitä petoja odottaisi auringon laskettua ja kuun noustessa sen tilalle himmeine säteineen. Onneksi naisella sentään oli saattaja, johon tämä oli pikku hiljaa alkanut luottamaan. Ei vampyyri kauttaansa paha ollut tai ainakin näin Hiirenkorva tuumaili ottaessaan ensiaskeleet pois lähteen luota.
"Eikö sinulla ole mitään, mikä saisi sinut palaamaan Payoniin ?"
Varjohenkeä kiinnosti asiat, joita ei yleensä kyselty näinkin vielä tuntemattomalta henkilöltä. Nuorekkohan ujutti sormensa henkilökohtaisuuksiin, mutta ei paljastanut mitään itsestään. Sellainen Hiirenkorva vain oli, omituinen neitokanen, jonka kylmän kuoren alta oli löytynyt varsin ihastuttaviakin luonteenpiirteitä.

Rotta alkoi jälkeenpäin itsekin ihmetellä, että oliko hän todellakin kuulostanut lämpimältä, lähes inhimilliseltä puhuessaan. No, hän oli jo oikeastaan tottunut Hiirenkorvan seuraan, eikä ehkä aina jaksanut kuulostaakaan kamalan kylmältä ja jäiseltä. Mies huokaisi hiljaa ja naurahti, kun seuralaisensa totesi että jos Rotta olisi ottanut hänet reppuselkäänsä, ei tämän olisi tarvinnut väsyttää jalkojaan. Hän saattoi huomata hienoisen ihmetyksen neidon kasvoilta, kun tämä oli itse todennut, että voisi saattaa Hiirenkorvan takaisin Payoniin. Rotan kasvoille nousi hitusen kysyvä ilme, joka kuitenkin vaihtui lähinnä ihmetykseen, kun Hiirenkorva totesi että mentäisiin, mutta kuitenkin tämä astahti vampyyrin eteen ja suoristi vinoon laitetun silinterin ja totesi sitten silinterin istuvan paremmin, kun se oli suorassa.

Vampyyri tyytyi vain naurahtamaan hienoisesti. Niinpä tietenkin. No, ehkä hän sitä pitäisi suorassa Hiirenkorvan mieliksi.
"Kiitos", tämä tyytyi toteamaan ja hymähti sitten hiljaa, lähtien lampsimaan poispäin lammen luota, Hiirenkorvan jäljessä.
Kun toinen sitten kysyi, että eikö ollut mitään, mikä saisi Rotan palaamaan takaisin Payoniin, niin vampyyri pudisti päätään.
"Ei. Minulla ei ole siellä mitään muuta kuin lista rötöksiä odottamassa ja vankilapaikka varattuna, ehkä jopa teloitus keskellä torikatua pahimpaan ruuhka-aikaan", Rotta totesi, jopa sangen huvittuneesti. Ne pölvästit Payonin muurien sisällä luulivat että saisivat hänet vielä jokin päivä kiinni, mutta ei. Jos Rotta ei palaisi, niin olisihan heillä ainakin etsimistä.

"Mutta toisaalta, minulla ei kyllä ole pahemmin rahaakaan, kun loput jäivät kotiin", Rotta murahti ja sai ääneensä taas kylmemmän sävyn. Niinpä tietenkin, ja hänhän ei mitään hanttihommia alkaisi tekemään. No, eipä kai muu auttanut kuin palata Payoniin ja keksiä sitten vaikka uusi suunnitelma ulospääsyyn, joka olisi hieman vedenpitävämpi.
"Entä itse? Oletko ajatellut viettää loppuelämäsi Payonissa?" vampyyri kysyi, jo taas hieman inhimillisemmällä äänellä ja katsahti liiloilla silmillään toista. Niin, ei Rottakaan yleensä kysellyt mitään tuon kaltaisia asioita, mutta hän alkoi jo luottamaan Hiirenkorvaan. Ainoa olentohan tuo oli joka oli todellakin tutustunut tähän murhamieheen, eikä vain taikuriin, joka päivisin esiintyi torilla. Harva oli oikeastaan pysynyt hengissä, jos oli nähnyt Rotan esimerkiksi murhaavan jonkun tai purevan kaulavaltimon poikki. Hiirenkorva, ainut laatuaan.

Vai eikö muka ollut ? Olisihan Hiirenkorva Payonissa! Nainen tuhahti ääneen mukamas loukkaantuneena ja mutisi päälle jotain epäselvää niskojaan nakellen. Kai nyt Rotta häntä haluisi tulla edes katsomaan, olihan tässä ehtinyt tapahtua vaikka mitä, joka yhdisti heitä tovereiksi. Varjottaren oli pakko myöntää, että hän melkeimpä halusi vetkutella kotiin paluuta sen puitteissa, että voisi tuolloin menettää murhamiehen mielenkiintoisen ja elämää rikastuttavan seuran. Tälle oli nimittäin ehtinyt tapahtua kahdessa päivässä enemmän kuin koko muun elämänsä aikana yhteensä. Kuitenkaan demonitar ei ehtinyt edes käännyttämään miestä muuttamaan mielipidettään, sillä toinen jo totesi rahojensa jääneen kotiin. Tiukaksi kiristynyt ilme suli lämpimään hymyyn, ihme kun ei peräti lipsahtanut vahingoniloiseksi.
"Mutta sittenhän siinä on se hyvä puoli, että et pääse minua pakoon muurien sisäpuolella."
Neitokainen lirkutteli itselleen sopimattoman pirteästi, kuin nuori teini. Ei vampyyri-parka välttämättä joutuisi enää kestämään varjohenkeä, mutta kyllähän tuollaisella oli hyvä uhkailla.

Ja mitä Hiirenkorva siis itse aikoi tehdä ? Hän palaisi entiseen päivärytmiinsä, kunhan olisi saanut ylihuolehtivan Huldan vakuuttumaan siitä, ettei hänelle ollut tapahtunut mitään pahaa - ainakaan omasta näkökulmastaan katsottuna. Katse lasittui hetkeksi, koko loppu elämä Payonissa kuullosti niin tylsältä ja perinteiseltä - siltä, että jokainen nainen kaipasi jotain muuta. Hän eli köyhyydessä, huonossa työssä ja ilman suhteita ympärillään, kuka sellaiseen nahkoihin haluaisi todellisuudessa sonnustautua ?
"Kai minun on pakko. Elän perinteisen naisen elämän, jossa minulla on siis mies ja lapsia. Olen kodinhengetär, kokkaan, siivoan ja kasvatan mukulat. Kuolen vanhana kutoessani sukkaa ja en ole kokenut mitään."
Siinä oli tiraus mustaa huumoriakin, jos joku ihmetteli keveää puhetapaa. Totta puhuen Hiirenkorva ei osannut kutoa, mutta ehkä hänelle sitten tulevaisuudessa riitti siihen aikaa.

"Se on kylläkin vale, jos sanon, etten ole kokenut mitään."
Pitihän aiheesta jatkaa puhetta, kun oli kerta jo aloitettu. Kultaiset silmät ummistuivat hieman tuulen hyväillessä hänen kasvojaan ja pitkiä suortuviaan, joista osa oli yhä latvoista kosteita. Tähän asti oli ehtinyt tulla esiin vaikka mitä mullistavaa, josta riittäisi kerrottavaa, jos joku jaksaisi kuunnella.
"Haluaisin kysyä sinulta jotain todella henkilökohtaista, nimittäin..."
Naisen oli aivan hetki muotoiltava sanomisiaan, ettei pistänyt niitä vallan sekalaiseen järjestykseen, milloin Rotta olisi voinut käsittää kantansa väärin. Hänen ei ollut aiettakaan udella liikaa tai loukata toista. Vielä syvä henkäisy sisään ja kysymystä uudestaan ulos:
"... miksi oikein tapat. Et tee sitä vain siksi, että saisit ravintoa."

[[Hiiru ja sen kyselyikä...]]

Rotan muuten melkein vakavilla kasvoilla käväisi hienoinen virne, kun Hiirenkorva kertoi, ettei hän pääsisi Hiirenkorvaa pakoon muurien sisäpuolella. Niinpä. Tulisikohan hän vielä näkemään Hiirenkorvaa kun he palaisivat Payoniin? Kuka ties. Tästä matkasta ainakin oli kehittyny melkoinen seikkailu, mutta Rotan oli pakko myöntää, että oli kyllä pitänyt tästä. Oli ollut hieman vaihtelua hänen arkiseen elämäänsä muurien sisäpuolella, nirhimässä ihmisiä. Ja tietysti päivisin taikuroimassa torikadulla, keskellä parveilevia ihmisiä ja lapsia, jotka halusivat nähdä Rusén temput. Niin, hänellä oli periaatteessa kaksi persoonaa, Rotta ja Rusé. Päivisin oli Rusé, iltaisin ja öisin Rotta.

Kun Rotta sitten kysyi, mitä toinen meinasi tehdä, niin Hiirenkorva ihmeen keveällä äänensävyllä kertoi tiivistettynä. Mustaa huumoria. Sen kyllä huomasikin. Rotta nyökkäsi, ja sitten tämä kuulikin neitosen tokaisevan, että se olisi vale, jos tämä väittäisi ettei olisi kokenut mitään. Rotta hymähti hiljaa, lähes äänettömästi. No, tämä reissu oli ainakin ollut kokemisen arvoinen, vaikka aluksi hän olikin kuvitellut, että Hiirenkorvasta olisi vain riesaa, muttei kuitenkaan. Tämä oli tehnyt siitä oikein ikimuistoisen. Vampyyri virnisti nopeasti, antaen sitten tuulen tuivertaa hiuksissaan. Vaatteensa olivat hieman kosteat yhä, mutta ne nyt kuivuisivat vaikka yllään olisivatkin. Lampeen ei ollut kiva molskahtaa vaatteet päällä, varsinkaan montaa kertaa peräkkäin. Nyt hän voisi sanoa sen nimimerkillä; Kokemusta kyllä on.

Kuitenkin Hiirenkorvan seuraava kysymys oli henkilökohtainen ja sen jo huomasi siitä, kun neitonen muotoili hetken sanojaan ja olikin aluksi sanonut sen olevan melko henkilökohtainen. Rotan ilme muuttui hieman ärtyneemmäksi ja silmissä välähti jokin outo vilaus, joka kuitenkin poistui niin nopeasti kuin oli tullutkin. Niin. Hän ei oikeastaan itsekään tiennyt. Oliko hän hullu? Kenties, vaikkei itse itseään hulluna pitänytkään, ja nyt tämä kultasilmäinen neito hänen vieressään kysyi sitä asiaa, että miksi hän oikeastaan tappoi. Ja totta oli sekin, hän ei tappanut aina saadakseen ravintoa. Vaan muutenkin.

Kuitenkin Rotan huulilta karkasi ivallinen naurahdus, tämä ei kuitenkaan vilkaissutkaan toiseen vieressään.
"Ehkä olen hullu, ehken, mutta en oikeastaan tiedä syytä siihen. En ole koskaan miettinyt", Rotta kuitenkin vastasi, ja jatkoi hetken päästä:
"...juu, sinä varmaan uskot minun olevan ihan hullu, mutta välillä se kyllä rauhoittaakin. Ja rahasta, rahasta sitä teen kyllä myös."
Rotta huokaisi hiljaa, nyt Hiirenkorva varmaan pitikin häntä ihan psykopaattina, mutta se oli Rotalle enemmän kuin tuttua. Niin moni oli sanonut sanaa, jotka olivat vain joutuneet tekemisiin tämän herran kanssa.

Liilat silmät katsoivat koko ajan eteenpäin ja tarkkailivat ympäristöä. Nyt hieman vaaleanpunertavina heilahtelevat hiukset olivat jo melkein kuivat ja paljon keveämmät kuin äsken.
"Oletko asunut kauankin Payonissa?" Rotta sitten kysyi ja vilkaisi nopeasti seuralaistaan. Hän mitä ilmeisimminkin halusi pois siitä äskeisestä aiheesta, mikäli Hiirenkorva nyt suostuisi hänelle enää edes puhumaan.

//Hiirenkorva on sulonen kun se kyselee<33~//

Hullu ? Ei Hiirenkorva Rottaa hulluna pitänyt missään nimessä. Toinenhan oli enemminkin sankari, joka raivasi heikot pois jaloista pyörimästä. Kaikilla oli oma aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa, joten ehkäpä tämän vieressään askeltavan silinteripään elämän tehtävä oli vain yksinkertaisesti vetää nirri raukoista ulos. Pahoittelevasti nainen kohotti katsettaan ja hymähti ääneen, toinen ei saisi elää omissa kuvitelmissaan ja pistää niitä vielä seuralaisensa varmoiksi ajatuksiksi.
"En itse ainakaan käsitä, mitä väärää siinä on."
Hänhän oli demoni, moraalisesti kieroon kasvanut yksilö, joka tuskin viisveisasi tapettiinko raihinainen isoäiti vaiko teurastettiinko pienoinen nyytti kehtoon. Elämä jatkui, se oli sen tarkoitus.
"Minusta on vain hyvä, että todistetaan kuka on heikko ja kuka vahva."
Sormet punoutuivat toistensa lomaan kävelyn tahdissa, kun samalla leukakin painautui takaisin alas. Moni olisi voinut kauhistella tällaista asennetta, mutta jotenkin Hiirenkorvasta tuntui, että hän sai olla täysin tuomioitta tämän nuorukaisen seurassa.

Ja raha. Nyt kun siitä kerran puheeksi tuli, niin se oli Hiirenkorvallekkin eräs elämän pieniä iloja. Hän oli kuin harakka, joka piti kiiltelevistä esineistä - varsinkin ne useat vaihtokaupat silmään miellyttävien tavaroiden suhteen olivat tulleet demonitarelle tutuksi. Nuorekko tosin ei aivan mitä tahansa riihikuivan vuoksi tekisi, mutta miehillehän moinen tarkoitti aivan eri juttua, kuin naiselle. Nimittäin mitähän yleensä helmaväkeläisiltä vaadittiin housulaisten keskuudessa ? Moni punaisen lyhdyn tyttö varmasti voisi kertoa kokemuksistaan, jotka toistivat samaa kaavaa yksi yö toisensa jälkeen uuden kumppanin kanssa.
"Olen asunut Payonissa viimeiset kahdeksan vuotta, eli siitä lähtien kun lensin kotoa pihalle. Isäni ei ollut oikein tyytyväinen, kun en suostunut naimisiin erään rupikonnaa muistuttavan miehen kanssa."
Pelkkä ajatuskin silloisesta naimakauppasulhasestaan sai Hiirenkorvan puistattelemaan. Yäh, siinä oli ollut harvinaisen ruma kosija, vaikka rahaa tuolla olisikin ollut taskut pullollaan - miksi muutenkaan isäukko olisi naittanut toiseksi nuorimmaistaan, joka oli ollut ilmaista työvoimaa kotona.

Isosisko ja pikkuveli varmaan vieläkin elivät vanhempiensa varoilla ja imivät kaiken saamansa huomion kuin sienet vettä vesisäällä. Siivurin kasvoille muodostui hapan irve, kun hän uppoutui ajatuksiinsa. Varmasti perintökin menisi niille kahdelle ahnaalle syöttöporsaalle, koska Hiirenkorva oli leimattu perheessään kuolleeksi töpeksintänsä vuoksi.
"Entä sinä itse ? Sinulla tuskin on perhettä, koska pääsit niin vapaasti lähtemään muurien toiselle puolelle."
Kysymys loikkasi takaisin esittäjälleen. Varjottarella oli toisaalta perhe Payonissa, mutta ei hän ollut koskaan leimaantunut Huldaan äitihahmona. Matami oli enemminkin ystävä, kuin huoltaja, jona tuo tosin yhä piti itseään vahtiessaan silmä kovana suojattinsa menoja ja tuloja.

Niin, Rotta ei pitänyt itse itseään hulluna, tai mitenkään muutenkaan kahelina, mutta varmasti suurin osa muista, niin sanotusti tavallisista ihmisistä piti. Mutta Hiirenkorva ei pitänytkään. Hienoinen hämmästyneisyys saattoi nyt näkyä vilaukselta vampyyrin kasvoilla, kun Hiirenkorva totesi, ettei pitänyt toista mitenkään hulluna vaan silloin sai tietää kuka on heikko kuka vahva.
Niin. Hienoinen hymy lankesi miehen kasvoille, ja tämä kohotti katseensa maasta, jonne se oli hetkeksi siirtynyt, takaisin taivaanrantaan, sinne minne he olivat kulkemassa. Täällä nykyisessä maailmassa vain vahvimmat ja sitkeimmät selviäisivät. Heikoimmilla ei olisi enää osaa tai arpaa siinä. Rotta oli itse vienyt hengen niin monelta ettei enää muistakaan. Kuitenkin osittain se on hänelle elinehto, ja taas toisaalta vain hullu harrastus, ja hänen tulonsa karttuvat myös sitä kautta.

Kun Rotta sitten kysyi, kuinka kauan tuo neito hänen vierellään olikaan asustellut Payonissa, niin melkein heti sai vampyyri vastauksenkin. Naimakauppa. Niinpä niin. Isäthän laittoivat tyttärensä naimisiin. Mutta Hiirenkorvapa ei ollut taipunutkaan. Rotta hymähti kerran, vai että rupikonnaa muistuttava mies.
”No, taisit tehdä ihan oikean valinnan. Onhan niitä komeampiakin miehiä tässä maailmassa”, vampyyri sanoi ja hienoinen huvittuneisuus kuvastui hänen äänestään. Rupikonnan näköinen. Ei ainakaan kuulostanut houkuttelevalta, ja ei varsinkaan silloin, jos sellaisen kanssa olisi joutunut menemään naimisiin. Rotta kyllä ymmärsi jokseenkin Hiirenkorvaa.

Niin. Rotalla ei oikeastaan ollut ollut mikään paras lapsuus. Tai mistä suunnasta nyt sitten katsoikaan. Hän oli saanut kaiken, kun äitinsä oli vielä elänyt, mutta isä. Tämä ei ollut voinut sietää häntä ja vaikka Rotta itse olikin vienyt hengen tästäkin, niin silti hän oli katkera isälleen. Äidin kuoleman jälkeen ei ollut ollut enää ketään joka olisi häntä tukenut, ja Rotan oli itse pitänyt raivata tiensä eteenpäin ja se oli kasvattanut häntä reilusti ja siksi hän ei pahemmin luottanut kehenkään.

Kuitenkin Hiirenkorva ponnautti Rotan esittämän kysymyksen takaisin. Rotta naurahti hieman ivallisesti, muttei katsahtanut Hiirenkorvaan.
”Niin. Minulla ei ole perhettä ja ainoat jotka perheestäni ovatkaan jäljellä, ovat puolisisareni jotka asuvat jossakin. Äitini kuoli jo kun olin nuori ja isäni...hänkin kuollut”, vampyyri kertoi, eikä voinut peittää sitä ivaa äänestään, joka hänen ääneensä tulvahti, kun tämä mainitsi isänsä.
”Ja olen asunut jo jonkin aikaa Payonissa, ehkä pari vuotta.”
Rotta huokaisi kerran. Eipä hänen elämässään ollut oikeastaan mitään kehuttavaa, mutta itsepä murhaaja oli tiensä valinnut, eikä käynyt valittamaan.

”Luultavasti jonakin päivänä lähden vielä Payonista”, Rotta hetken päsätä totesi hieman hiljempaa ja katsahti taivasta, hiusten heiluessa tuulen mukana. Ne olivat saaneet vaaleanpunertavamman sävyn kuivuessaan.
”Entä sinä? Haluaisitko sinä joskus lähteä ihan kunnolla Payonista?” vampyyri sitten kysyi Hiirenkorvalta, nyt katsahtaenkin nopeasti tähän. Kylmyys oli haihtunut lähes kokonaan tämän äänestä.

Kerrankin joku sanoi, että Hiirernkorva oli tehnyt oikein hylätessään ajatuksen pakkonaitosta! Rotalle oikein ropisi pisteitä, sillä olihan mies tavalla, jos toisellakin tässä asiassa hänen puolellaan - ei oman sukupuoliryhmänsä, kuten miehillä oli toisinaan tapana tehdä.
"Ai, niin kuin sinä itse ?"
Nainen hieman kiusoitteli nuorukaista tuon sanoista silti - olihan toinen maininnut maailmassa olevan paljon komeitakin miehiä ja kai vampyyri tiesi olevansa yksi heistä. Ainakin murhaajan erikoinen ulkokuori miellytti Hiirenkorvan paljon vaativaa silmää. Hän itse ei ollut välttämättä nainen sieltä koreimmasta päästä, mutta päihitti silti kaiken maailman muotopuolet ja ikänsä puolesta rupsahtaneet. Hiuskimppu pääsikin suippokärkisen korvansa taakse, jotta suortuvat eivät enää vaivaisi silmien näkökenttää. Jotenkin tähän haluun vaikutti se käärme, joka oli päässyt yllättämään naisen aiemmin melkein kohtalokkain seurauksin. 

Hiirenkorva kuunteli hiljaa, kun Rotta kertoi kuolleesta perheestään - tosin olihan toisella vielä jäljellä puolisisar. 
"Sinullakin on siis sisaria ? Et ole ainoa, koska itse omaan isosiskon ja pikkuveljen. Siskoni on aika kaunotar, kahmaisi varmaan minun osani syntymällä ensin. Veljeni taas.. pahuksen lukutoukka - säälittävä tapaus silmissäni."
Pitihän jotain tarkentavaakin verisukulaisista selittää - he kaikki olivat näet niin kovin erilaisia. Henkilökohtaisesti nuorekko tunsi kuitenkin itse olevansa se, joka erosi muista kaikista eniten - suorastaan loikkasi harmaasta massasta ulos käytökseltään ja ulkonäöltään. Hiirenkorva oli perinyt paljon ulkoista olemustaan äidiltään, toisin kuin sisarensa isältä. 

Taas puheeksi tuli Payonista lähtö. Kyllähän Hiirenkorva tahtoisi pysyä muurien sisältä poissa, sillä eihän siellä ollut mitään, joka häntä pidättelisi. Kuitenkin paluu oli pakollinen, jos kaksikko halusi pysyä hengissä hieman pidempään. Kiikutellen hetken päätä puolelta toiselle, lausahti tämä ääneen:
"Totta kai. Kuka nyt haluaa olla kaupungin vanki."
Hymy leveni asteen, kaupungin vanki kuullosti hyvältä termiltä kuvaamaan sitä millaista Payonissa oli. Killalliset kuin myös killattomat olivat kahlittuja näkymättömällä kahleella pyörittämään toimivaa yhteisö, joka ei sitten pintaa syvemmälle katsoessa ollut kuin jo mätänemispisteessä oleva raato. Rotan ääneestä melkein täysin poistunut kylmyys tuntui mukavalta, aivan kuin mies jo luottaisi häneen. 
"Muuten, entinen sulhaseni muistutti aivan tuota saappaasi vieressä olevaa konnaa."
Yllättäen silmänurkkaan oli pistänyt maassa hitaasti liikkuva rupikonna, joka jämähti täysin kaksikon saapuessa paikalle. Eläin vain suojautui vaistomaisesti, vaikka ei tiennytkään jo tulleensa huomatuksi.