Taivas tihkuu taruja

Rotta kulki yhä hitaammin toisen jäljessä, ja puri jonkinlaista kiukkuaan ruohonkorsiin, näyttämättä sitä muuten päällepäin. Oikeastaan se näytti vain siltä, että miehellä oli hyvinkin tylsää, mutta mies oikeastaan ajatteli Hiirenkorvan sanoja. Toinen tosiaan uskalsi sanoa hänelle päin naamaa melkein mitä vain, ja se jos mikä ärsytti Rottaa toden teolla. Mies ei kuitenkaan vajonnut siihen, että antaisi miekan viuhua, jokin käski hänen vain olla menettämättä hermojaan, vaikka mikä olisi.

Silinterihattuinen ei edes katsonut eteensä, kun käveli. hän vain kuunteli Hiirenkorvan hentoja askelia, tietäen siitä, kuinka lähellä tai kaukana tuosta kultasilmäisestä neidosta oli. Hänen liilat silmänsä tarkkailivat maata, joka kyllä näytti jokaisella miehen ottamalla askeleella lähes samalta. Harmaalta ja tylsältä.
Kuitenkin Hiirenkorvan ääni sai miehen havahtumaan ja katsomaan tylsästä maasta ylemmäs, edellä menevää neitokaista. Toinen laski siis rahojaan. Rotta ei ollut muistanut koko juttua. Tuo kaivoi jostain taskustaan rahansa, ja katsahti niitä, kun oli saanut ne kämmeneensä. Yksi kultakolikko, muutama hopea, kaksi pronssia. Ja nuokin olivat yhdestä taposta saadut rahat, eihän Rotalla muuten rahaa pahemmin olisikaan. Kun tuo taikurina esiintyi, niin jotain pieniä hiluja saattoivat nuo ihmiset antaa, mutta eivät pahemmin mitään suuria summia. Kuka nyt lahjoittaisi rahaa katutaikurille.

Kun Hiirenkorva sittemmin kysyi paljonko Rotalla rahaa olisi, niin mies vain tuhahti aluksi, kunnes sitten avasi suunsa ja antoi häijyn kuuloisen äänensä kaikua jälleen ilmoille.
"Yksi kultakolikko, pari hopeaa ja pari pronssia."
Olihan se tappo, mistä mies oli rahat saanut, niin ollut ehkäpä viime päivien hankalin. Eräs aatelismies.
Rotta tunki rahat takaisin taskuunsa ja katsahti eteenpäin, nähden siellä myös valoa. Voisiko olla jonkinlainen yöpymispaikka?

Hiirenkorva pysähtyi yhtäkisti ja niin myös pysähtyi Rottakin, kuin tarkkailemaan, mitä toinen nyt taas aikoi. Toisen kultaiset silmät katsahtivat tuohon liilahiuksiseen ja neito sanoi, että Rotta voisi mennä edeltä. Liilasilmäinen tuhahti kärsimättömästi ja otti muutaman askeleen lähemmäs Hiirenkorvaa, silmiensä kylmän katseen koko ajan kuitenkin tarkkailevan toista. Hän ei sanonut mitään, vaan ohitti pian neidon, muttei mennyt kovinkaan kauas tuosta kultasilmäisestä. Hän ei oikein luottanut tuon sanoihin. Pää kääntyi hivenen verran taaksepäin ja tuo vilkaisi nopeasti sivusilmällään neitoa. Talolle ei nyt olisi enää pitkä matka. Rotta murahti jälleen ja mietti mitä sitten tekisi, jos toinen päättäisi jäädä siihen, kuten oli jo aikaisemmin meinannut tehdä. Pitäisikö miehen kantaa toinen? No, Rotta tekisi sen, jos olisi aivan pakko.

Yksi kulta-, ainakin neljä hopea- ja noin viisi pronssikolikkoa.. sillähän jopa saattaisi saada ihan mukavan huoneen yöksi. Haaveksinnalle ei siunaantunut pahemmin aikaa, kun jalkansa jomottivat ja pää nuokahteli. Ehkä Hiirenkorvan olisi kannattanut kohottaa kuntoaan entisestä ennen kuin päätti lähteä karkulaiseksi kaupungin ulkopuolelle. Jos hänen peräänsä oltaisiin lähdetty, niin olisivat vainoojat saavuttaneet tämän jo aivan portin tuntumasta. Tuskastunut ynähdys karkasi huuliltaan Rotan ohittaessa hänet rauhallisesti, mutta jääden odottamaan. Oi voi, se siitä yrityksestä nostaa kipukynnys korkeammalle ja laahustaa pitkän matkan päästä talolle, joka oikein pimeydessä hohtavalla valollaan houkutteli varjotarta puoleensa kuin hunaja kärpästä.

Ote kolikoista löystyi hieman ja yksi kerrallaan nou putosivat kämmenen sisältä kilisten tantereelle. Pihkura! Joko otekin alkoi jo herpaantua niin etteivät ainokaiset roposensa edes pysyneet nyrkin suojista. Hiirenkorva kyykistyi sanatellen alas, alkaen keräämään varojaan pieneen pussukkaansa. Jos tarkkoja ollaan, niin kyykyssä oleminen tuntui inhottavalta, mutta seisominenkaan ei innostanut.
"Mene nyt vain, minä raahaudun tästä kohta."
Nainen sanoi ja huiskutti kättään, tämä oli niin noloa! Kaikki itsekunnioituksensa alkoi valumaan sormien välistä hienon hiekan lailla, saaden samalla inhottavan mahan muljahduksen kääntämään sisuskalut kiemuralle.

Hentoinen punakin kohosi kasvoilleen, ennen kuin neitokainen onnistui repimään itsensä hieman pystympään asentoon. Hän nojautui käsillään reisiinsä, oikein etukumaraan, jotta voisi sylkäistä epämääräisen paakun pois suustaan. Kräh, ihanaa kun hän pystyi olemaan jopa näinkin naisellinen, mutta minkäs teet, jos juokseminen ja kuiva ilma saivat kurkun täyteen limaa.
"Hyvä on, hyvä on.. minulla on nyt hieman huono olo.."
Nainen murahti lopulta tuijotettuaan tarpeeksi kauan alas hiukset roikkuen. Hän pyyhkäisi sormillaan hienostuneesti suupieliään, kohosi koko pituuteensa ja henkäisi syvään. Kaikkea sitä joutuikaan kestämään, nyt varjohenki halusi vain vettä ja nukkumaan, eikä mitään muuta.

Saatuaan itsensä ja naisellisen olemuksensa jonkinmoiseen kasaan, tämä nosti etusormensa pystyyn.
"Puolustan huonoa kuntoani sitten kotioloillani, mukavuuden haluisuudellani ja surkeilla ammateillani, joitten ansiosta en saa kunnon ruokaa."
Pian alkaisi se kaunopuheisuus tätä menoa, ellei varjotar osaisi hillitä itseään. Mukavuuden haluisuus ? Pah, laiska Hiirenkorva pohjimmiltaan oli, mutta se ei näkynyt päällepäin, koska tämä hoiti hyvin antaamuksellisesti annetut työtehtävänsä, varsinkin, jos rahasta oli kyse.

Rotan häijyt silmät tarkastelivat Hiirenkorvaa, samalla tuo mietti samaa asiaa, mitä Hiirenkorvakin. Rahaa olisi siis tarpeeksi johonkin ihan mukavaankin huoneeseen. Tietysti, Rotta, joka oli tottunut nukkumaan ulkonakin, niin ei välttämättä tarvinnut mitään erikoista. Joku tallikin kävisi hänelle tosi hyvin, mutta jos Hiirenkorva nyt välttämättä halusi jonkin kunnollisen yöpymispaikan, niin mikäs siinä sitten. Kyllä Rotallekkin kävi joku hieman hienostuneenmpi paikka, kuin jossa yleensä nukkui. Miehen jäätäv olemus ei tuntunut kyllä häipyvän ollenkaan, se oikeastaan muuttui vain entistä jäisemmäksi, kun hän kuuli neidon rahojen tippuvan maahan. Silinterihattuinen käännähti Hiirenkorvan suuntaan ja kuuli toisen sanat.
Hän ei välittänyt ollenkaan neidon huiskutuksesta. Mies vain pysyi jääräpäisesti paikallaan.
"En lähde, ennen kun sinä tulet", kuului jäätävä sihahdus miehen hampaiden välistä, ja tämä käännähti taas toiseen suuntaan, kuitenkaan ottamatta yhtään askelta lähteäkseen. Mies oli päättänyt jäädä siihen siksi aikaa, jotta Hiirenkorvakin tulisi.

Tuuli tuntui yltyvän hieman kovemmaksi ja nyt se heilutteli miehen nyt liilana hohtavia hiuksia. Miekka viuhahti taas maan läheisyydessä ja katkaisi muutaman viattoman ruohonkorren, kuin ne olisivat olleet syyllisiä johonkin. Rotta katsoi liiloilla silmillään eteenpäin, kohti valoa, joka loisti heinoisen matkan päässä. Kuitenkin kuullessaan Hiirenkorvan äänen, mies käänsi päätänsä ja katsahti taakseen, yhä samainen häijy vivahdus silmissään. Hän ei sanonut mitään neidon sanoihin, kun toinen kertoi hänellä olevan hivenen huono olo. Rotta tyytyi vain tuhahtamaan kärsimättömästi, ja huokaisemaan sen jälkeen. Kaikkea sitä vastaan sitten tuleekin. Ei olisi mies uskonut vielä sinä samaisena iltana kohtaavansa kultasilmäisen, maantinharmaahiuksisen neidon, jonka nimi oli Hiirenkorva, joka laukoi suoria kommentteja suoraan päin Rotan naamaa ja sitten yhteistyön ansiosta he molemmat olivat nyt vapaita, poissa Payonista. Vielä aamupäivällä mies oli ollut harmiton taikuri, ja muuttunut jälleen illan tullen häijyksi, verenhimoiseksi murhaajaksi, joka leikitteli ihmishengillä, kuten lapsi juuri saamallaan lelulla. Jotenkin kaikki oli tuntunut tapahtuvan niin nopeasti, mutta siinä hän nyt seisoi, poissa Payonista, Hiirenkorvan kanssa.

Kuitenkin miehen ajattelu keskeytyi, kun Hiirenkorva nosti etusormensa pystyyn ja antaen sanojensa jälleen kantautua ilmoille. Hienoinen huvittuneisuus, kera ainaisen jäätävyyden nousi miehen teräville kasvoille ja toinen naurahtikin jokseenkin hieman ivallisesti. Rotta pyöräytti kerran päätään ja tokaisi sitten:
"No, tuonne ei ole pitkä matka, joten koita saada itsesi pystyyn etten minä joudu sinua kantamaan."
Rotta voisi siihenkin tehtävään viimeisenä vaihtoehtona suostua, jotta matka jatkuisi. Eivät he siinäkään oikein voineet istuskella koko yötä. Rotta kuunteli tuulta, ei kuulunut mitään uutta. Mitään outoja hajujakaan ei vampyyri saanut aistittua, kaikki oli rauhallista, jopa liian rauhallista. Yleensä siihen aikaan mies oli tappamassa viattomia ihmisiä, kuunnellen heidän kirkunaansa, ja epätoivoista anelua. Maistane veren yhä suussaan tuo virnisti jälleen Hiirenkorvalle ja hampaat välähtivät jälleen. Hetkeksi tuo taas käänsi katseensa pois neidosta, ja odotti mitä toinen nyt meinaisi oikein tehdä.

Varjohenki kärvisteli käsi suun edessä sitä, kuinka pahuksen itsepäinen Rottakin osasi olla. Kyllä Hiirenkorva oli jo iso tyttö ja osaisi kipitellä omia aikojaan tien päässä häämöttävälle talolle, mutta näemmä aiempi käytöksensä ei ollut vakuuttanut seuralaistaan. Toisaalta olihan se mukavaa, ettei mies jättänyt pyynnöistää ja kehotuksistaan huolimatta tätä yksin kitumaan väsymyksissään. Vasemman puolisilla sormillaan hän hipaisi harmaanrusehtavia suortuviaan suippopäisen korvansa taakse, katse jääden ivallisesti naurahtavaan surmaajaan. Hehe, todella hauskaa - kukakohan se sitten olisi joka hekottaisi Rotan voidessa pahoin ?
"Ei! Ei minua tarvitse kantaa!"
Varjotar parahti, kun oli sisäistänyt tarpeeksi hyvin kuulemansa sanat. Ei, todellakaan tätä ei tarvitsisi kanniskella.

Kuumotus syveni poskipäillään kiusaantumisensa kasvaessa, tässä sitten seistäisiin eikä muuta voitaisi ennen kuin varjotar saisi riivittyä itsensä edes Rotan viereen. Tuumasta toimeen, töppöstä toisen eteen. Ja juuri kun Hiirenkorva sitten sai sen yhden kaivatun askeleen aikaan, niin voi varmaan arvata jo mitä tapahtui ? Oikein - pohje kramppasi. Yninä karkasi yhteen puristetuilta sulohuuliltaan, kun tämä oli jälleen kerran maassa, nyt kylläkin pohjettaan tiukassa otteessa pitäen.
"Olkoot.."
Neitokainen huohahti katkerana alhaalta ja puristi näppinsä yhä tiukemmin kipukohdan ympärille.
"Päästät minut sitten alas ennen ovea."
Lopulta Hiirenkorva myöntyi - johan olikin aika.

Kun kipu oli ottanut aiheekseen lieventyä, niin kohosi Hiirenkorva tahdottoman hitaasti ylös ja suoristi ryppyyn mennyttä hameen etustaan. Joten, mites tästä ? Pitäisikö hänen nyt oikein kohottaa käsiään, että voisi kietaista ne Rotan niskan taakse vai vain pystyä jäykkänä kuin kivipatsas paikallaan. Jälkimmäinen miellytti enemmän ajatuksena.
"Muuten, luuletko, että meitä seurataan ?"
Olihan se pistänyt silmään, että Rotta oli koko ajan varuillaan. Syytäkin oli - eihän sitä tiennyt, mitä Payonissa heidän päänsä menoksi juonittiin. Oli kiellettyä lähteä, varsinkin, jos ei ollut ansioikas siihen. Muun lisäksi Hiirenkorva kuului kiltaan, olen pahainen vaani, mikä rajoitti liikkumistaan entisestään.

Katse kääntyi kunnolla olan ylitse tulosuuntaan. Sieltä heitä tultaisiin hakemaan, jos jotakuta edes enää kiinnostaisi. Kavion kopsetta tai soihtuja ei näkynyt, joka oli hyvä merkki sinäänsä. Ai niinpä! Olisi kannattanut pihistää hevonen mukaan tai vaikka heinäkärryt, joita varjotar olisi osannut jopa ohjastaa. Pako olisi käynyt peräti kevyemmin ja nopeammin, mutta jälkiviisaus oli aina jälkiviisautta - mitä he enää hevosella. Kylmä värinä kiiri selkärankaansa pitkin niskaa. Pahuksen kylmä viima, mutta miekkonen ei näyttänyt olevan siitä moksiskaan. Toisen oli hyvä olla tamineissaan - nainenhan oli menettänyt olkiaan lämmittävän huivinkin kaikessa tohinassa.

Rotta katseli taas vain valoa kohti, murahdellen melko säännöllisin väliajoin jotakin. Hän katsahti aina välillä Hiirenkorvaa, joka väitti, ettei häntä tarvitsisi kantaa. Rotta ei ollut asiasta aivan samaa mieltä ja tyytyi vain tuhahtamaan tylysti neidon sanoille. Mikäpä hän olisi vastaan inttämään, jos toinen oli kerta päättänyt kävellä omilla jaloillaan.
Tuuli tosiaan alkoi yltymään, ja saattoi Rotta haistaa jostain sateenkin, mutta se koittaisi vasta aamun tullessa. Ilma kuitenkin oli käymässä koleaksi ja nihkeäksi, siitä ei tuo vampyyri pitänyt yhtään. Kunhan saisi kuitenkin loppuyöksi jonkinlaisen tuulensuojan, jossa ei välttämättä olisi myöskään niin kylmä, kuin siinä ulkona värjötellessä.

Kuitenkin vaivihkaa noiden häijyjen liilojen silmien katse kääntyi taas Hiirenkorvaan, joka oli saanut itsensä pystyyn, mutta lysähti melko samantien alas. Rotan kasvoille nousi hienoinen virnistys, joka kuitenkin lopahti pian. Hän sipaisi silmiensä eteen tulleet hiussuortuvansa pois ja kuunteli neidon sanat. Hiirenkorva suostui siihen, että vampyyri kantaisi hänet ja totta, niin he kyllä olisivat nopeammin perillä.
Silinterihattuinen käveli neidon luo, työntäen samalla miekkansa omaan huotraan ja kuunteli samalla siinä kävellessään, että neito pitäisi päästää alas ennen ovea. Siihenkään ei tuo liilahiuksinen todennut mitään, tuhahti vain, kuten tällä oli tapana.

Pianhan tuo olikin Hiirenkorvan luona ja kuuli toisen sanat. Seurattaisiinko heitä?
Rotta pudisti päätänsä, jolloin liilat hiukset heilahtivat puolelta toiselle, mutta asettuivat sitten takaisin paikoilleen, joskin tuuli kävi koko ajan hentoisesti niiden lävitse.
"En usko, kukaan ei uskalla tulla Payonin ulkopuolelle, edes vartijat. En usko tiedon muutenkaan niin nopeasti kantautuvan valtiaiden korviin", mies viimein totesi, katsoen hetken aikaa Hiirenkorvaa ja sitten ylitse toisen, Payoniin päin. Ei heitä seurattu, ei ainakaan vielä.

Alkoi olla hienoisen kylmä, myös tuolla vampyyrillakin. Ei ollut mitkään lämpimän sään varusteet päällään, mutta kyllä ne lämpimämmät varmaan olivat, kuin tuolla Hiirenkorvalla.
Mies huokaisi hiljaa ja katsahti jälleen jäätävällä katseellaan toiseen, tuohon kultasilmäiseen, joka oli osoittautunut melkoisen jääräpäiseksi hänkin. Oliko jopa Rotta kohdannut kaltaisensa?
Rotta tuhahti nopeasti ja nosti sitten neidon käsivarsilleen. Olihan siitä paikasta nyt joskus päästävä etenemään. Eipä Hiirenkorva hänen käsivarsillaan paljoa painanut.
"Tästä ei sitten tule tapa", mies virnisti nopeasti, mutta sekin virne lakastui jälleen pian. Ei kuulunut miehen jokapäiväisiin ilmeisiin.

//Anteeksi, kauhian kökköä ja sori myös tuo pieni autohitti ^^' Meikä täällä kipeenä yrittää jotain vastailla n__n'//

Siinä tuo taas murahti happamana. Hetken ajan Hiirenkorva oli valmiina muuttamaan mielipidettään, mutta ei viitsinyt sitä tehdä Rotan ollessa aivan näppituntumassa. Toisen sanat olivat epäluuloista mieltään rauhoittelevat, vaikkakin pieni epäilys yhä kaiversi takaraivoaan. Aina oli mahdollisuus esittää kysymys 'mitä, jos sitten..', mutta varjotar piti suunsa supussa aiheesta. Ehkä seuralaisensa tiesi nämä asiat, vaikka sitten kokemuksen syvällä rintaäänellä, jos ei muulla tavoin. Ketäpä edes pari karkuria haittanisi, vaikka toinen heistä sattuikin olemaan killassa kiinni. Jonain päivänä olisi tämän kuitenkin palattava takaisin - halusi hän sitä tai ei.

Tuhahdus vain ehti kuulua, ja sen jälkeen löysi naikkonen itsensä miehen käsivarsilta. Vaistomaisesti tämä kietoi kätensä toisen hiusten lomitse niskan taa ja ripustautui siihen kuin omassa kaulassaan roikkuva koru. Sehän oli käynnyt keveästi, ehkä Hiirenkorva ei ollutkaan niin painava, kuin kuvitteli tai sitten Rotta vain oli vahva, jota tuskin kannattaisi pidemmälle mietittyä kyseenalaistaa.
"E-ei tarvitsekkaan."
Neitokainen vastasi kankeasti, hän ei kovin monia päästänyt itseään näin lähelle, mutta nyt vaihtoehdot olivat sen verran niukassa, että pakkohan tässä oli. Ilman nuorukaisen apua kestäisi varmaan aamun valkenemiseen asti olla perillä - silloin tuskin yöpaikkaan enää kaipaisikaan.

Hiirenkorva oli pistänyt merkille nopeasti vilahtaneen virnistyksen, joka hiipui pois turhan äkkiä. Oikeastaan parempi niin - epämääräinen virnistely Rotan suunnalta olisi saanut naisen vain hermostumaan ja muuttumaan yhtä punaiseksi kuin hienoimman herrasväen juhlapuku. Matka eteni joutuisammin, peräti oletettua paremmin. Kultaiset silmät olivat painuneet harrakasti tuijottamaan syliinsä, sillä ei tällä ollut kehtaamusta katsella aivan lähellään olevaa miekkamiestä.
"Painanko paljon ?"
Varjotar kysäisi aivan kuin varmistaakseen, ettei saisi yhtäkkiä lentoa maahan. Jos nyt Rotta hänet pudottaisi, niin siitä se älämölö varmaan syntyisi - viimeistään valtakunnan suurin kiroilu, joka kuuluisi Payoniin asti.

Kieli käväisi nopeasti kostuttamassa täyteläisiä huuliaan. Jo osasi kurkkuakin kuivata. Lohduttava ajatus oli sentään se, että tien päässä odotti mukava tönö, jossa saisi levätä ja kerätä voimia - huomennahan Hiirenkorva olisi taas oma itsensä ja jaksaisi varmasti jatkaa varomattomalla suorasanaisuuslinjallaan. Talosta puheenollen - nythän sen jo erotti! Tuo ei näyttänyt hääppöiseltä, sillä kaksi kerroksisessa majatalossa oli ränsistyvä kattoa ja kuluneet ulkoseinät. Paikan edessä pari ratsua seisoi puomiinsa kiinnitettyinä. Ikkunasta näki, ettei sisälläkään ollut kuin itse majatalon omistaja tiskin takana, sekä pöytää puunaava tarjoilijatar. Hyvä, eihän varjohenki ollut kaivannutkaan enempää uusia kasvoja tälle päivälle.

[[Eipä mitään, tuo hittihän oli välttämätönkin oikeastaan. Hyvin sinä kirjoitit kipeänä olevaksi ja toivottavasti pian paranet n____n~]]

Kun Rotta oli nostanut Hiirenkorvan käsivarsilleen, niin toinen, vaistonomaisesti, kiersi kätensä tuon niskan taakse. Mies värähti tuskin huomattavasti, kukaan ei pahemmin häneen ollut koskenut ja niska oli muutenkin herkkä paikka tuolle vampyyrille.
Tuo silinterihattuinen kuitenkin piti kasvonsa värähtämättömänä ja tyytyi vain tokaisemaan, ettei siitä sitten tulisi tapa. Neito vastasikin hänelle jotakin, mitä ei Rotta pahemmin sillä hetkellä kuullut, kun tuo piti varmuuden vuoksi katseensa ja kuulonsa ympärsitössä, ja varmistui lähes täysin siitä, ettei hetiä seurattu.

Majatalolle ei ollut kovinkaan pitkä matka ja näin se kyllä läheni nopeammin, kuin että he vieläkin seisoskelisivat tuolla keskellä tietä. Hiirenkorva ei painanut lähes ollenkaan. Rotalla nyt oli muuten vain kovin suojaton olo, sillä hänellä ei ollut vapaita käsiä, pidellä miekkaansa, jos vaikka sattuisi jotain tapahtumaan. Mies kuitenkin yritti tuudittautua siihen ajatukseen, että he pääsisivät hyvin perille asti, kuten oli olettettavaakin.
Miehen katse oli tiukasti edessä päin, eipä tuokaan pahemmin vilkuillut neitokaiseen, jota kantoi, mutta Hiirenkorvan seuraava kysymys sai tuon hymähtämään pienesti ja hienoinen virne nousi miehen teräville kasvoille --jälleen.
"Etpä pahemmin", tyytyi Rotta vain tokaisemaan vastaukseksi. Tottahan tuo oli, ei Hiirenkorva nyt paljoa painanut. Mutta eipä ollut Rottakaan pahemmin neitoja kanniskellut. Taisipa Hiirenkorva viedä ykköspaikan siinä asiassa.

Myös Rotta oli huomannut talon, sen ränsistyneen katon ja huonokuntoiset ulkoseinät. Pari hevosta seisoi puomin edessä. Rotta tuhahti hiljaa, tuskin sitä edes kuuli. No, ainakin oli yösija, muuta ei tuo liilahiuksinen kaivannutkaan.
"Sinä voit varmaan hoitaa puhumisen?", mies lopulta sanoi hienoinen kysyvä sävy lausahduksessaan. Hän ei nyt jaksanut alkaa miettimään hyviä käytöstapoja ja siitä oli Ortta varma, että jos majatalon isännän kanssa tulisi hankaluuksia tai muuta sanaharkkaa, niin silloin se isäntä olisi päätön. Rotta tunsi itsensä, ja menettikin hermonsa suht nopeasti. Sitä tuo liilahiuksinen olikin ihmetellyt, että miksei ollut vielä menettänyt hermojaan Hiirenkorvan, tuon oudon kultasilmäisen varjodemonin kanssa.

Talo lähestyi lähestymistään ja pian he olivatkin ihan sen edessä. Talo kohosi jylhänä heidän edessään. Viimein sai Rotta laskea neidon alas käsivarsiltaan, ja kuten tuo olikin pyytänyt.
"Tässä sitä nyt sitten ollaan", mies murahti kylmästi ja vilkaisi nopeasti sekä taloa, että Hiirenkorvaa. Käsi siirtyi vaistomaisesti tarkistamaan, että miekat olivat tallessa, ja kukapa ne olisi vienyt tuossa matkalla. Mies vain oli hyvin tarkka aseistaan ja siksi käsi siirtyi tunnustelemaan myös aukinaisen takin sisältä, että heittotähdet olivat paikoillaan. Kaikki kuusi, hyvä niin.

//Kiitoksia ja yritän parantua n__n//

Ah, hän siis ei painanut paljoa. Sehän kuullosti hyvältä, vaikka mitenkäs Hiirenkorva olisi niukoilla aterioillaan ja orjallisella raadannallaan päässyt lihoamaan. Hulda-Maria sitä paitsi söi kahden edestä, näkihän tuon päällepäikin, kun katsoi kolme leukaa omistavaa matamia, jonka sormet yhtä leveät kuin kissan häntä. Vilkaisu kävi itseään kanniskelevassa silinteripäässä. Se virne oli taas käynyt näyttäytymässä. Pieni hymy oli langeta melkein naisenkin kasvoille siitä huvittavasta ajatuksesta, että hän oli saanut itse surmaajan kanniskelijakseen. Tosin minkäänlaisena erikoisoikeutena, saati sitten palkintona, tämä ei tuollaista ottanut - enemminkin pienen pieni perhoslauma lenteli vatsassaan.

Lopulta! Perillä oltiin. Hiirenkorva liukui ketterästi Rotan avustamana tuon käsivarsilta ja päästi yhtä nopeasti kätensä kietoutumasta toisen niskan taa. Pakkoliikkeen omaisesti suoristi varjotar jälleen hamettaan, jonka epämiellyttävä paljastavuus oli saada neitokaisen ehdottamaan, että he yöpyisivätkin hevosten seurana ulkona mukavan majatalon sängyn sijaan. Mutta kun näin pitkälle oltiin päästy, niin kai se oli pakko sujahtaa sisälle.
"Totta kai."
Hiirenkorva vastasi neutraaliin sävyyn ja oli jo koputtamassa ovea merkiksi, että aikoisi pian astua sisään. Niin hän myös sitten teki, kun kuuli myöntävän möreän kutsun.

Pöytää hinkannut povipommi kohottautui heti parempaan asentoon, kun huomasi vieraita saapuvan aivan peremmälle saakka. Tiskin takan odottava majatalon ylläpitäjä taas heitti närkästyneen vilkaisun kaksikkoon, jonka ränsyinen olemus tuskin toi hyvää kuvaa ihmisen silmissä. Hiirenkorva oikeastaan osasi jo päätellä, että talon omistaja piti häntä ja Rottaa pelkkinä vapaamatkustajina, jotka halusivat vain yhden yön nukkumasijan - maksamatta tietenkin.
"Hyvää iltaa. Sattuisiko täällä mahdollisesti olemaan vapaita huoneita ?"
Neidon ääni oli tyyni, mutta siitä puski väistämättä esille väsymys.
"Riippuu siitä, kuka kysyy."
Mies murahti tiskin takaa ja katsoi entistä arvostelevammin lähestyvää varjotarta.

Mutta välittikö tempperamenttiaa kukkiva neitokaisemme tästä ? Ei tietenkään.
"Mitä kaksi huonetta maksaa ?", Hiirenkorva jatkoi kyselyään.
"Kaksi kultakolikkoa", kuului aliarvioivana vastauksena ennen tarjoilijattaren lisäistä;
"Mutta Teillä tuskin on senkään vertaa roposia."
Pahus vie, ei ollut niin! Demonin kasvojen ilme jännittyi, kun tämä pakotti vielä itseään pysymään täysin rauhallisena ja harmoniassa.
"Entä yksi huone ?"
"Neljä hopeakolikkoa."
"Hyvä, otamme sitten sen."
Niin.. siis.. yhden hengen huone ? Olihan se parempi kuin täysin katotonna, mutta saisi nähdä kumpi karkulaisista saisi pedin käyttöönsä. Jostain syystä Hiirenkorvasta tuntui, että Rotta ei lattialla suostuisi ainakaan nukkumaan herrasmiesten tavoin.

Hän viittoi seuralaistaan tulemaan sisään ja länttäämään oman osansa pöydälle. Vielä pitäisi kirjoittaa vieraskirjaan, jotta maksu olisi varmasti kirjattu ylös, milloin heiltä ei voisi periä epärehellisesti uutta sellaista. Nainen itse tyhjensi happamuuttaan peitellen nahkapussinsa sisällön tasolle, saaden näin tarjoilijattaren hymyilemään maireasti. Ärh, mikä ämmä! Hiirenkorvan olisi tehnyt mieli repiä omin käsin tuo hymy mokoman lutikan kasvoilta.

[[Jännityksen pitämiseksi päädyin tällaiseen lopputulokseen huoneen suhteen. Toivottavasti sinua ei haittane se o__o ?]]

Rotta seurasi hiljaa Hiirenkorvan perässä, kun he saivat myöntävän vastauksen astua sisään. Siinä samassa kun hän sisään astui, niin näkipä tuo silinterihattuinenkin sen povekkaamman naisen ja tyytyi vain tuhahtamaan. Mikä lie itsensä kaupustelija tuokin? Rotta käänsi katseensa pois moisesta, ja siitä se sittemmin siirtyikin isäntään tiskin takana. Eipä ollut mikään hääppöisen näköinen tuokaan ja Rotta tiesi jo entuudestaan, että oli hyvä, että hän oli pyytänyt Hiirenkorvaa puhumaan, sillä silloin tuo isäntä saattaisi hyvinkin olla täpärällä kuolla.
Rotta jäikin siihen ovensuuhun seisomaan ja kuuntelemaan mitä Hiirenkorva ja tuo isäntä puhuisivat.

Rotan käsi siirtyi vaistomaisesti miekan kädensijalle, kun Hiirenkorva ja isäntä aloittivat keskustelun. Tyly ääni sai miehen vihan leimuamaan ja silmät muuttuivat täysin viiruiksi. Rotta kuitenkin hillitsi itsensä, vaikka ulospäin sen näki, että milloin tahansa mies olisi valmis nirhimään tuon isännän tiskin takana.

Olisi tuon liilahiuksisen tehnyt muutamallakin kerralla sanoapari valittua sanaa, mutta pysyi vaiti, jotta Hiirenkorva saisi paremmin asioitua, tuon juntin kanssa. Siinä samalla tyytyi Rotta katselemaan paikkoja. Katse kiersi jokaisen katossakin roikkuvan hämähäkin seitin, kunnes tuo sitten keskittyi paremmin kuuntelemaan, mitä Hiirenkorva keskusteli. Yksi huone, yksi peti, mitä ei Rotta tarvitsisi. Hän voisi vaikka majailla läheisessä puussa pää alaspäin ja kyllä mies nyt sen verran hienotunteinen oli, että tiesi, että tuo kultasilmäinen neito oli väsyneempi, kuin hän. Hän tyytyisi ihan hyvin vaikka ikkunanvierustaan, eipä tuo kuitenkaan pahemmin nukkuisi. Vampyyrit kun yleensä olivat yöolentoja, niin oli myös Rotta.

Eihän mies sitä nanomillin suuruista hienotunteisuuttaan näyttänyt, mutta jos Hiirenkorva ainoasta söngystä kysyisi, niin kyllä mies sen antaisi.

Kun Hiirenkorva sitten viittoili hänelle, niin Rotta asteli peremmälle sisään, aivan Hiirenkorvan vierelle ja kaivoi muutaman hopeakolikon taskustaan ja laittoi ne pöydälle, mutta sitä ennen loi murhaavan katseen tiskin takana seisovaan herraan, jonka nyt näki lähempää.
Kirjoitti tuokin sitten nimensä vieraskirjaan, mutta kirjoitti siihen oikean nimensä, jotta nuo juntit eivät tajuaisi että hän on se kavala murhaaja, jos nyt sellainen asia olisi sinne asti kiirinyt.

Nopea vilkaisu kävi myös tuossa tarjoilijattaressa ja Rotta loi erittäin murhaavan katseen tuohon, ja jotenkin pystyi aistimaan samanlaista asiaa Hiirenkorvasta. Eipä kai tuokaan nyt pahemmin ämmästä pitänyt.
"Voisin murhata nämä kaksi", Rotta viimein totesi hiljaa Hiirenkorvalle. Lausahdus oli kuiskauksen omainen, eikä siis kumpikaan noista muista sitä kuullut.

//Köh köh, hieman kökköä ja se Rotta nyt lymyää siellä ovensuussa siis -.-
Ja tuo huonevalinta on juuri hyvä ^^ Ei haittaa ollenkaan//

Sulkakynä ja muste saivat silmukallisella käsialalla uuden nimen sivujen painoksi. Rotan tapaan oli hänkin käyttänyt omaa koko nimeää, vaikka eiväthän Payonin asukkaat edes tietäneet, kuka tämä todellisuudessa oli. Katse viipyi seuralaisensa raapustuksessa hieman pidempään, oikeastaan varjotar pisti korvansa taakse muistiin tuon nimen. Harrakka tuijotus tyssäsi siihen, kun majatalon pitäjä läimäytti kirjan nokkansa edestä kiinni ja vaihtoi tuon köykäisen näköiseen avaimeen. Hampaitaan kiristellen neitokainen kiitti kolkosti mielessään "ystävällistä" asikaspalvelua, minkä jälkeen otti oven avaajan omiin hyppysiinsä. Kappas, huoneen numerokin oltiin kaiverrettu puunpalaan, joka roikkui narulla kiinni avaimessa.

Nuorukaisen yllättävä kuiskaus sai silti vinon virneen syttymään neidon kasvoilla.
"Jätä toinen sitten minulle."
Se oli vitsi, ihan oikeastin oli. Ei Hiirenkorvalla ollut rahkeita mennä ketään surmaamaan, mutta kuontaloon tämä kyllä pystyisi toista helmaväkeläistä vetäisemään mikäli niin todella tahtoi. Olisi mukava tehdä pientä jäynää povipommille, vaan sääli että väsymyksensä pakotti nyt varjottaren kipuamaan hitaasti, jalkojaan laahaten rappuset ylös. Huone kolmehan se oli ollut ? Aivan, tässähän tämä.
Edessään aukeneva ovi loi ensimmäisenä mieleen vankilan sellin rautaluukun, mutta valittamisen varaa ei ollut tällä rahatilanteella. Juuri kun Hiirenkorva työnsi avaimen lukkoon, niin toisesta huoneesta pamahpi ulos mallasjuomaa kittaava juippi.

Muukalaisen mielenkiinto ei kuitenkaan riittänyt kauaksi aikaa eriskummallisella kaksikolle, vaan hyviä iltoja toivotellen tuo vaappui alas porttaita - taisi jopa mätkähtää nokilleenkin viimeisillä askelmilla.
"Sano minun sanoneen, että tuosta miehestä tulee olemaan mökää koko yöksi."
Hiirenkorva hymähti ja tuuppasi oven auki. Ah, tässä se oli - pieni pölynurkka-koppiro. Heti suuaukkoa vastapäätä tuli esiin likainen ikkuna, joka oli syvennetty sisältäpäin istuttavaksi, seuraavaksi sivuille katsottuna pystyi näkemään kirjoituspöydän ja kuluneen matka-arkun, joka uskottavasti oltiin tarkoitettu pidempään viipyville asukkaille vaatesäilöksi. Mutta se sänky - se oli aivan arkun ja pienen yöpöydän tuntumassa, lähellä akkunaa.

Vuode näytti myös ihan suhteellisen leveältä, joten jos Rotta vain halusi, niin voisihan toki tuo nukkua siinä naisen seurana. Se tietenkin edellytti, että peitto kuitenkin tulisi Hiirenkorvalle, samoin myös tyyny, joka oli suoranainen ylellisyys köyhälle naikkosellemme. Kotonaan hän nukkui ilman päänalustaa ja siksi tämän niskat olivatkin usein kipeät heräämisen yhteydessä - eikä muuten se läpivetokaan, joka huoneen poikki ujutteli, auttanut asiaa yhtään.
"Jos haluat, niin voimme vuorotella nukkumavuoroissa."
Eihän neidolla ollut hajuakaan siitä, että Rotta olisi mahdollisesti tekemässä niinkin jalon teon, että antaisi Hiirenkorvan nukkua yksikseen pedillä. Sanojensa pääteeksi tämä löntysti istumaan patjan päälle, päänsä kallistuen hieman sivulle vastausta odottaessaan.

[[Ei tuo kökköä ollut~. Hyvä, kun ei haitannut n__n.]]

Rotan halveksiva katse kiersi kokonaisuudessaan uudestaan paikkaa lävitse, eikä tuo nähnyt mitään hienoa koko paikassa. Mitenköhän se yleensä pysyi pystyssä? Ei olisi ihme, että joskus myrskyn sattuessa koko rähjä romahtaisi kokoonsa, ja toivottavasti sitten romahtaisivat sen mukana myös tuo povekas nainen sekä tuo "ystävällinen" majatalon isäntä, jonka naamasta ei innostavaa kuvaa ainakaan saanut.

Rotta mulkaisi vielä kerran pahasti molempia, isäntää ja tuota naista, kun oli saanut kirjoitettua oman nimensä vieraskirjaan. Kuitenkin kirja pamahti kiinni, ja isäntä antoi Hiirenkorvalle avaimen, jonka mukana roikkui puulipuska, johon oli näköjään kirjoitettu huoneen numero. Tai niin ainakin Rotta oli näkevinään. Mies ei tokaissut isännälle mitään, ei kiitosta ei yhtään mitään, ja hienoinen virne nousi tuon kasvoille, kun hän kuuli Hiirenkorvan äänen ja toinen sanoikin, että hän voisi jättää toisen neidon hoidettavaksi. Vitsinähän Rotta tuon toki ymmärsi ja hienoinen naurahdus käväisi miehen suusta.

Hän lähti kipuamaan Hiirenkorvan perässä synkkiä rappusia pitkin yläkertaan ja hän saattoi haistaa portaikossa vanhan viinan. Rotta nyrpisti hieman nenäänsä, liian tunkkainen haju, mutta minkäs teit. Jossakin sitä oli nukuttava, vaikka mies olisi tosiaan voinut roikkua vaikka puussa. Hän kun tykkäsi pää alaspäin roikkumisesta.

Pianpa tuo kaksikko saapui sitten huoneensa luo, ja Hiirenkorvan perässä tuleva Rotta, vilkuili jälleen ympärilleen. Hämähäkin seittejä joka paikassa, hieman rönsistynyt paikka.
Vampyyri sähähti nopeasti hampaittensa välistä, kun toisen huoneen ovi pamahti auki ja sieltä tuli esiin mies, mallasjuoman kera. Rotan käsi livahti miekan kahvalle, valmiina repäisemään sen pois huotrastaan, mutta kun mies sitten iltoja toivotellen lähti kapuamaan portaita alas, niin mies saattoi päästää irti. Hän oli vain niin ennakkoluuloinen, että kaikki olivat hänelle vihollisia. Kukaan ei ollut ystävä, eikä varmaan edes tulisi olemaankaan. Rotan hampaat välkähtivät jälleen hämärässä, kun tuo katseli miehen perään, joka oli aikoja sitten kadonnut näkyvisät ja todellakin luultavasti varmaan kompuroi viimeisillä askelmilla.

Hiirenkorvan ääni sai Rotan havahtumaan ja tuo nyökkäsi hiljaa, mitään sanomatta. Hienoinen virne sen sijaan käväisi jälleen nopeasti tuon terävillä kasvoilla.
Hiirenkrovan tuupatessa oven sitten auki, niin asteli Rotta jälleen tuon perässä sisään. Ei mikään hemaiseva paikka sekään, mutta heti tuon liiloihin silmiin osui ikkunasyvennys. Juuri täydellinen paikka tuolle vampyyrille. Nyt hän antaisi sängyn ihan mielellään Hiirenkorvalle, vaikka sama asia käväisi miehenkin mielessä, että kyllähän siinä nyt kaksi nukkuisi. Ja voisihan Rotta sitten myöhemmin kömpiä sinne, jos halusi. Ikkunasyvennys nyt vain tuntui niin houkuttelevalta tarjoukselta.

Hän oli vain niin jumittanut katseensa siihen ikkunaan, että muun huoneen tutkiskelu oli jäänyt sikseen. Rotta vihdoin tuli sisemmäs oven suusta ja sirolla, nopealla liikkellä potkaisi oven kiinni perässään. Katse kiersi pölyisessä huoneessa, jossa kyllä kävi veto. No samapa tuo. Olipahan ainakin tuulensuojaa jonkin verran, eikä tarvinnut ihan maankamaralla nukkua. Oli asiassa ne hyvätkin puolet, joita Rotta ei pahemmin edes tyytynyt ajattelemaan.
Liilat hiukset lehahtivat puolelta toiselle kun herra kääntyi Hiirenkorvaan päin, kuullessaan tuon äänen.
"Pidä hyvänäsi koko sänky, voin vaikka kömpiä sinne, jos tekee mieli, mutta en minä nyt niinkään sitä tarvitse", mies totesi samaisella jäätävällä, tylyllä äänensävyllään, ja katsahti nopeasti liiloilla silmillään Hiirenkorvaa.

Mies vihdoin ja viimein siirtyi pois siitä kohdasta missä seisoskeli ja käveli hitaasti ikkunasyvennyksen luo. niin jotenkin täydellinen paikka hänelle.

Se hetken ajan pilkahtanut inhimillinen kuva Rotasta pirstoutui heti, kun tuo avasi suunsa. Jäätävä ja tyly äänensävy, mitä muuta Hiirenkorva oli odottanutkaan. Silmänsä painuivat sirilleen - ei hän ainakaan valittanut, saisipahan nukkua leveästi ilman, että kukaan olisi survaisemassa kyynerpäätä kylkiluiden väliin tai pihistämässä peittoa. Toisaalta ajatus siitä, että mies jäisi valvomaan tämän nukkuessa ei myöskään houkutellut. Olihan varjotar nähnyt, mitä mies oli sille eräälle juipille tehnyt - purrut kaulavaltimoon. Jos sama tapahtuisi naisen nukkuessa, niin se olisi vähän niinkuin hei hei julma maailma, en olisikaan viihtynyt täällä tämän pidempää.
"Kuten haluat."
Neito tokaisi ja kohotti kulmaansa. Nuorukainenhan oli kuin transsissa huomattuaan ikkunasyvännyksen, mutta hyvähän se oli jos jokin tässä murjussa miellytti.

Kultasilmä kellahti selälleen sängylle, mutta piti sivukatseensa toisessa mietteliäänä. Voi itku, hameensa rypistyisi nyt, eikä täällä tietenkään ollut missään pitkiä yöpaitoja, joita voisi lainata yhdeksi yöksi. Nuorekon mielessä kävi jo kysäistä voisiko Rotta lainata omaa paitaansa, mutta nää - vastaus voisi kuitenkin olla ei, eikä Hiirenkorvan jaksaamus riittänyt alkaa selittämään, miksi hän niin kiihkeästi toisen paitaa halusi lainata. Toinen ongelma olisi sitä paitsi se, missä tämä vaihtaisi mekkonsa siihen vaateparteeseen - miehen edessähän se ei tulisi kysymykseenkään.
"Mistähän bordellista sekin alakerran akka oli karannut. Katsoi minua kuin halpaa makkaraa."
Yhtäkkiä päätti naikkonen vielä palata aulan tapahtumiin, jossa se povekas nainen käyskenteli yhä ja varmaan rahan ahneuksissaan lirkutteli sille naapurihuoneen juopolle.

Eipä se isäntäkään luotettavalta hepulta vaikuttanut. Varmasti kavaltaisi karkulaiskaksikon, jos tietäisi sellaisen majailevan yläkertansa varmasti huonoimmassa ja ahdistavimmassa huoneessa. Nainen paransi asentoaan vuoteella, käänsi nyt katseensa puiseen kattoon ja siinä mutkitteleviin syihin, joista mielikuvituksellinen henkilö olisi voinut muodostaa kuvia. Harmi vain, ettei tämä köllöttelijä ollut niin taidesielu, että tuollaiseen kykenisi.
"Oletko aivan varma, ettet ala jo nukkumaan ?"
Käsi nousi suunsa eteen estämään haukotuksen julkitulon.
"Nimittäin minä ajattelin painua nukkumaan ja saat olla aika hiiren hiljaa, mikäli koitat kömpiä petiin nukahdettuani."
Kiusaamistahan se oli, ihan viatonta, mutta kiusaamista silti. Ei tämä silti väen vängällä toista viereensä houkutellut. Hän kohottautui sängyllä voidakseen vetää peiton pääleen ja pienenä vinkkinä nainen vielä heitti:
"Muista, että olen demoni. Aistini ovat tuumien verran herkemmät kuin ihmisen."

Tuon sanottuaan käänsi Hiirenkorva kylkeään sekä sulki silmän. Ah, uni - nyt saisi vain nukkua aamun valkenemiseen asti. Toivon mukaan se ei vain tapahtunut pian, sillä ajantajuhan tässä sooloillessa oli kadonnut melkein kokonaan. Peitteen hän veti korviinsa saakka ja toisen kätensä varjotar ujutti tyynyn alle.
"Sinulla on muuten kaunis nimi. Fiksua olla käyttämättä sitä tappojen yhteydessä."
Lause oli tavallaan kuin öitten toivotus. Jos Rotta oli luullut ettei Hiirenkorva ollut tuon nimeä ottanut muistiinsa, niin jätkä erehtyi raskaasti.

Rotta seisoi yhä ikkunasyvennyksen luona, katsellen siitä ulos, vaikka maisema ei hänen mielestään ainakaan ollut mikään kaikista miellyttävin. Siellä näytti aukenevan joku roskakasa ja sen takana vielä hienoinen, tummuva metsä, joka näytti enemmänkin risukolta. No samapa se, ei Rotta kuitenkaan niinkään sitä maisemaa halunnutkaan katsoa, pelkkä ikkuna ja sen syvennys riitti ihan tarpeeksi mainiosti.
Kylmä katse ei edes jaksanut vaivautua kääntymään kun hän kuuli Hiirenkorvan äänen jälleen. No, toinen vain totesikin jotain liittyen siihen, että Rotta ei pahemmin välittänyt sängystä, kun ikkunasyvennys oli olemassa.

Oli hiljaista, kumpikaan, ei Rotta, eikä Hiirenkorva sanonut mitään. Vampyyri kuunteli hiljaisuutta tai oikeastaan seinän välissä rapistelevia hiiriä. Liilat silmät katsahtivat nopeasti kultasilmäistä, joka oli kellahtanut sängylle. Hienoinen hymähdys karkasi miehen huulilta, sitten tuo käänsi katseensa pois. No, toivottavasti toinen nyt olisi tyytyväinen saadessaan nukkua kunnon sängyssä.

Kuitenkin toisen ääni rikkoi hiljaisuuden. Kysymys viittasi alakerran naiseen. Rotan mieleenkin tulvahti kuva siitä akasta, ja tuhahtipa tuo hiljaa. Silti hienoinen virne käväisi miehen terävillä kasvoilla jälleen, kun toinen sanoi että mistäköhän bordellista nainen oli karannut.
"Katsoisi itseään", Rotta tuhahti kylmällä äänellään, kun Hiirenkorva kertoi miten oli toinen tuota kultasilmäistä katsonut. Rotta ei ainakaan nähnyt, joskaan harvoin näki muutenkaan kenessäkään, niin mitään hyvää siinä akassa.

Tuo liilahiuksinen silinteripää istahti ikkunasyvennykselle ja nojasi selkänsä sen viileään seinämään, ja katsahti ikkkunasta ammottavaa, ei niin mieluisaa maisemaa. Hänen ajatukset pyörivät siinä illassa, eikä tuo millään meinannut tajuta, että he olivat nyt poissa Payonin muurien sisäpuolelta.
Hiirenkorvan ääni sai vampyyrin katsastamaan toista nopeasti, kunnes sitten painoi otsansa kylmään lasiin, nojaten siihen. Rotta hymähti jäätävä hymy huulillaan. Ei tuo kuitenkaan mitään sanonut, tyytyi vain jälleen katsastamaan virnistäen neitokaiseen.

"Ja minä olen vampyyri, joten aistini ovat kuin myös paremmat, kuin tavallisella ihmisellä", Rotta töksäytti, ihan vain sen takia, että piti sanoa jotakin, vaikka se ei ollutkaan mitenkään elintärkeää. Vampyyrin hampaat välkähtivät, kun kuun valo osui niihin miehen haukotellessa ensimmäistä kertaa sinä päivänä. Ehkä väsymys sai hänestäkin otteen, eihän mies ollut pitkään aikaan nukkunut kunnolla. Yöt tulivat ja menivät siinä ihmisiä murhaillessa, ja päivät piti ansaita hieman lisätienestiä taikurin roolissa. Olihan mies kuitenkin hyvä näyttelemään, silloin kun halusi ja taitava puhumaan.

Hiirenkorva käänsi kylkeä ja veti peiton kunnolla päälleen. Rottakin käänsi katseensa pois toisesta, kun se oli taas hetki sitten eksynyt katsomaan tuota kultasilmäistä. Vampyyrin olo oli hieman raukea, mutta hänhän ei sitä voinut näyttää ulospäin. Ehkä hänen kuitenkin pitäisi nukkua edes hetken aikaa.
Rotta kuitenkin käänsi liilojen silmiensä katseen jälleen Hiirenkorvaan, kun kuuli toisen äänen jälleen. Toinen sanoi hänen nimeään kauniiksi. Silmissä näkyi nyt hienoinen hämmennys, joskin kylmyys niissä oli yhä ylivoimaisena. Mitä ihmettä? Kukaanhan ei ollut koskaan sanonut hänelle mitään sellaista, no ei ainakaan tosissaan. Ja tosiaan, mieshän ei koskaan käyttänyt nimeään tappojensa yhteydessä.

Rotta tyytyi olemaan vaiti, hän ei ensimmäistä kertaa osannut sanoa yhtään mitään. EHkä taikurina olisikin osannut, ja viitsinytkin, muttei nyt. Rotta antoi katseensa vielä hetken ajan viipyillä huoneessa ja Hiirenkorvassa, kunnes se sitten kääntyi jälleen ikkunaan ja otsa painui kylmää ikkunalasia vasten. Vampyyri sulki silmänsä ja torkkui, ei kuitenkaan nukkunut niin syvästi, jotta ei tulisi yllätetyksi. Silinterinsä tuo kuitenkin otti ensin pois päästään, ja laski viereensä ikkunlaudalle.

Vampyyri ? Sehän se etsimänsä laji oli ollut. Luomet siirtyivät katseen tieltä hetkeksi, hänhän ei ollut muistanut koko kansan olemassaoloa, siis ainakaan ennen tätä. Jo oli Payonissa monen kirjavaa kansaa, Hiirenkorva kun oli luullut olevansa erikoinen, mutta eipä näyttänyt olevan. Pieni hymy suli kasvoilleen - parempihan tämäkin kuin täysiverisen haltian seurassa - heikäläiset olivat yleensä oikeita pröystäilijöitä, tai ainakin rahvaita kohtaan, kuten varjohenki oli. Hienompi väki normaalisti katsoi Hiirenkorvan laisia kuin saastaisi spitaalisia, eikä tämä voinut olla myöntämättä, etteikö olisi jokunenkin kerta halunnut ojentaa rikkaimpiaan. Silmänsä painuivat kiinni ja neito paransi hieman asentoaan pedillä. Turha tässä oli enää vatvoa kaupungin asukkaita, uni vaati selvästi päästä osalliseksi naisen mieltä.

Höyhen saarille seilaaminen kesti oman aikansa, mutta kun sinne oltiin päästy niin elämä muuttui heti paremmaksi. Naisen keho rentoutui, sormien puristava voima katosi peitettä pitelemästä ja kasvoista tuli tyynen rauhalliset. Voisi sanoa, että Hiirenkorva oli suloisimmillaan juuri nukkuessaan, mutta moni ei tällaista näkyä ollut päässyt todistamaan. Jonkin aikaa autuas tiedoton tila oli läsnä, kunnes oven ulkopuolelta kuului kamala pauke. Varjotar säpsähti hereille, hieraisi pöpperössä silmiään kämmenselällään, minkä jälkeen makea haukotus pääsi esiripun takaa vapaaksi.

Mitä pirua tuolla tapahtui ? Joku ainakin näytti räpläävän nyt oven kahvaa kiroten, mutta kuka häirikkö olikaan, niin se sai silti demonin varautuneeksi. Olkansa ylitse hän sai huomata ainakin karkulaistoverinsa pysyneen niillä sijoillaan, joten äänen aiheuttaja ei ainakaan ollu tuo.
"Rotta.."
Hiirenkorva kuiskasi toisen nimen liki kuulemattomasti, kun samalla kohosi istumaan sängyllä. Ovella voisi aivan hyvin olla se juopunut seinänaapuri, isäntä itse, povirikas ämmä tai pahimmillaan perään lähteneet kaupungin vartijat. Huultaan näykkäisten varjotar jatkoi:
"Onko ulkona lisää hevosia ?"

Jos ulos olisi ilmestynyt pari uutta hummaa, ehkä jäänyt ihmisiäkin, niin se vahvistaisi ainakin päätelmänsä vainoojien suhteen. Jos viimeisin vaihtoehto sitten olisi se, jota hän eniten kaihtoi, niin uudet pakomahdollisuudet olivat turhankin niukat - nimittäin ikkuna ja pudotus. Katon kauttakin voisi päästä kipittämään karkuun, mutta se olisi turhan uhkarohkeaa toimintaa.

[[Aaps, kun minulta tuli nyt tönkkö vuoro o___o''.]]

Hiljaisuus otti vallan huoneessa ja Rottakin oli enää vain puoliksi hereillä. Välillä nuo liilat silmät avautuivat tarkistamaan tilanteen, mutta huoneessa kuului vain Hiirenkorvan rauhallinen, tasainen hengitys. Toinen ilmeisesti nukkui.
Rottakin huomasi, että hänen olonsa oli raukea ja väsynyt. Jos Hiirenkorva silti yhä olisi hereillä, niin tuo vampyyri olisi kyllä ihan erilainen. Hän ei näyttänyt kenellekkään, että oli väsynyt. Kenenkään ei tarvinnut sitä tietää. Silti pian tuon miehen pää notkahti jälleen viileää ikkunaa vasten ja silmät painuivat vähitellen kiinni. Vampyyri vaipui jonkinlaiseen epämääräiseen uneen. Mies ei osannut enää nukkua sikeästi, vaan aistit toimivat koko ajan, eikä Rottaa näin yllätetty. Kuitenkin, lepo teki hyvää itse kullekkin, myös tuolle murhaajalle.

Rotta näki jälleen sitä samaa unta, jota näki melkein aina kun nukahti. Hän inhosi sitä untaan, koska näki siinä oman isänsä, ja itsensä pienenä poikana. Vielä niin viaton oli tuo, ei ollut murhannut ketään, ei edes ajatellut. Verenhimo ei ollut kasvanut niin suureksi. Hänen sydämensä oli puhdas, sitä ei ollut haavoittanut kukaan, paitsi oma isänsä. Ja aina, aina uni loppui siihen, että hän jäi yksin pihalle, sateeseen, katsomaan kun isä ja puolisiskot lähtivät pois. Rotta vihasi tuota unta. Hän ei pitänyt siitä ollenkaan. Isänsä näkeminen tuotti aina sitä suurta vihaa miehen jo nyt syntiseen sydämeen. Oman isänsäkin oli tappanut, mutta sitä nt ei ainakaan katunut ollenkaan.

Kuitenkin kova melu sai hänetkin hätkähtämään. Mies nousi suoraan istumaan, ja kuulikin Hiirenkorvan kutsuvan häntä nimellä Rotta. Liilojen silmien katse kääntyi heti neitoon. Nyt niissä ei näkynyt niinkään paljon häijyyttä, mutta senkin voisi laittaa sen piikkiin, että herra oli juuri torkkunut sitä ennen.

Kun tuo kultasilmäinen neitonen kysyi, että oliko ulkona lisää hevosia niin vaistomaisesti Rotta kääntyi katsomaan pihalle, josta suunnilleen näkyi sinne saakka, jossa hevoset yleensä olivat. Yksi oli lisää, mutta sekin oli kärryjen edessä ja näytti jokseenkin vanhalta.
"Yksi on, mutta se ainakin näyttää joltakin kaupustelijan hevoselta", Rotta totesi nyt hieman tavallisemmalla äänellä. Siinäkään ei ollut niinkään paljon jäätävyyttä kuin yleensä, mutta edelleen sen voi laskea tokkuraisuuden piikkiin.

Rotta sipaisi hiuksensa paremmin ja katsahti että silinterinsä oli yhä lähellä itseään. Hän ei kuitenkaan laittanut hattuaan päälleen vaan liilat silmät katsahtivat jälleen Hiirenkorvaan. Toivottavasti tuo nyt oli vain kaupustelija? Eikä mikään muu.

//Ei ollut tönkkö ollenkaan ^^//

Kaupustelija. Niinkö Rotta oli sanonut ? Millainen kaupustelija oikein ryskytti ovea tuohon tapaan ja rämpytti kahvaa, kuin päästäkseen väkipakolla sisälle. Ei se maailman loppu ollut, jos ei saanut jotain pientä rihkamaa myydyksi hyvä uskoisille junteille, jotka olivat parhaiten taivutelvissa juuri untemailta herätettyinä. Hiirenkorvan sydämen lyönnit tasaantuivat ja keho rentoutui, eihän tässä mitään hätää sitten ollut. Senkus menisi vain avamaan oven, toteamaan ettei osta mitään ja siinä se. Hän hieman suki hiuksiaan suoremmiksi sen varalta, että ne olisivat jotenkin epäsiististi, minkä jälkeen tämä nousi jaloilleen.
"Siinä tapauksessa minä avaan."
Nainen totesi jo päästyään oven luokse, joka vapisi saranoillaan. Uskaltaisiko tuota nyt avata sittenkään ? Mitä jos hän saisikin nyrkistä kasvoilleen ? Irvistys. Eikä - sitähän neitokainen ei halunnut pilaamaan ulkonäköään - siis suurta mustelmaa keskellä pläsiä.

Taktisesti tämä ujuttautui oven taakse avatessaan sitä, milloin varjotar pystyi vaivatta kurkistamaan raosta, kuka siellä oikein odotti. Pitkä, hontelo ja luurakomainen mies, jonka toisessä kädessä oli matkakapsäkki ja toisessa majatalon avain. Hölmistyneet silmät tuijottivat toisiaan hetken ajan, ennen kuin tuntematon herra sai suunsa auki:
"Anteeksi, tämä oli väärä huone!"
Väärä huone.. väärä huone! Herätettiinkö demoni vain siksi, että joku matkasta väsynyt impesilli luuli avaavansa oman kamarinsa ovea ? Hiirenkorvan ilme oli sanalla sanoen tappava, hän näytti suorastaan siltä, että voisi viskata toisen perään jonkin valmiiksi kärsineen ruukun tai pahimmillaan räjähtää siihen paikkaan.

Vaan eipä hän ehtinyt kumpaakaan tehdä, sillä häpeissään oleva hyypiö luikki karkuun. Tällä kertaa oikeaan huoneeseenkin, jonka numero oli 5. Miten joku pystyi sekoittamaan näin yksinkertaiset numerot! Kai toisella nyt laskupäätäkin olisi ollut sen verran, että tuon avulla olisi voinut päätellä oikean paikan sijainnin. Hiirenkorva tuuppasi oven hitaasti kiinni vielä siinä toivossa, että ehtisi sättiä unensa häiritsijän, mutta pahus vie - tyyppi oli päässyt helpolla karkuun.
"Mikä lie olikaan, niin erehtyi vain ovesta."
Varmuuden vuoksi hän vielä selvitti seuralaiselleen koko homman, ettei tuo menisi itse ottamaan selvää asioista. Tämä palasi pedille istumaan, vilkaisi ympärilleen ja sitten Rottaan kysyen ääneen:
"Etkö nyt voisi nukkua tässä, niin minun ei tarvitsisi koko ajan olla henki kiemuralla ?"

Hyvä on! Hiirenkorva säikähti ja oli muutenkin hermona, vaikka pyrkikin parhaansa mukaan olla näyttämättä sitä ulospäin. Hän jopa oli valmis jakamaan ylhäisen valtakuntansa - eli sängyn - miehen kanssa voidakseen ummistaa silmänsä edes hetkeksi turvallisin mielin.

Rotan silmät muuttuivat viiruiksi, kun Hiirenkorva oli tokaissut, että menisi avaamaan oven. Käsi nousi miekan kahvalle, toiselle niistä, jotka selässään roikkuivat yhä. Mies laskeutui pois ikkunasyvennykseltään ja katsoi koko ajan ovelle päin, jonne Hiirenkorva nyt suuntasi. Käsi ei laskeutunut puristamasta miekan kädensijaa.
Ote miekasta tiukkeni entisestään, kun Hiirenkorva sitten avasi oven ja siellä seisoi aika laihahkon puoleinen mies. Voisi luulla, että toinen ei olisi ruokaa pitkään aikaan nähnytkään. Siltikään Rotta ei laskenut suojaustaan, jos tulija olisi sittenkin vihamielinen.

Vampyyri kuuli sanat, miehen suusta. Väärä huone. ja sen takia hän oli ryskyttänyt ovea. Liilojen silmien inho paistoi nyt vähän liiankin hyvin. Hitsi mikä tyyppi.
No kuapustelija lähti suuntaamaan kohti omaa huonettaan ja Hiirenkorva sulki huoneen oven ja selvitti tilanteen Rotalle, joka tyytyi vain nyökkäilemään ja tuhahtelemaan, kuten aiemminkin. Käsi laskeutui nyt miekan kädensijalta. Toisaalta oli inhottava torkkua, kun miekat painoivat selässä, mutta mies ei koskaan tykännyt ottaa aseitaan pois. Mies siirtyi nojailemaan ikkunasyvennykselle ja käänsi katseensa pois kultasilmäisestä neidosta, joka oli istahtanut jälleen sängylle. Liilat silmät katsoivat ulos ikkunasta. Aurinko ei vielä ainakaan ollut nousemassa, olisi siihenkin sitten vielä jonkin aikaa.

No, Rotta taas vihasi auringonvaloa. Hän piti enemmän öistä ja siksi välillä nukkuikin päivät.
Hiirenkorvan ääni sai miehen katseen siirtymään hieman oudoksuvana neitoon. Miehen mielessä kävi kysymys että anteeksi kuinka, muttei tuo mitään ääneen sanonut, ei ainakaan vielä.
"Luulin, että sinä haluat nukkua siinä yksin?" mies töksäytti, joskin äänessä oli rahtunen huvittuneisuutta.
Tietysti, ei pehmeämpi nukkumapaikka pahitteeksi olisi, vaikka mies kyllä sitten joutuisi jättämään ikkunasyvennyksensä.

Liilojen silmien katse siirtyi tarkkailemaan Hiirenkorvaa. Oliko tuo säikähtänyt tai jotain. Rotta ei viitsinyt mennä arvailemaan mitään, tuo kuitenkin käveli sängyn luokse ja seisoi nyt aika tavalla Hiirenkorvan edessä. Hän ei kyllä nukkuisi miekat selässään painaen vaan avasi huotien vöiden soljet ja otti miekat käsiinsä. Ah, ja selkäkin pääsi välillä lepäämään. hieman vampyyri ihmettelikin sitä, ettei ollut saanut suurempia selkäkipuja. Mies laski miekkansa lähelle itseään ja katsahti sitten Hiirenkorvaa.
"No eipä kai siitä haittaakaan ole. Saanpahan minäkin välillä torkkua mukavammin", Rotta tyytyi tokaisemaan.

Toisen oudoksuva katse kertoi aika paljon, mitä tuo saattoi juuri päänsä sisällä pyöritellä ajatuksina. Olihan se outoa, että kaiken sängyn omimisen jälkeen Hiirenkorva suostui jakamaan sen. Tuskallinen kuumotus palasi poskipäilleen, äsh, siinähän Rotta kiusaisi mielin määrin, mutta pääasia olisi nyt, että päästäisiin takaisin nukkumaan.
"Niin halusinkin, mutta.."
Nainen päätti jättää lauseensa kesken huomattuaan nuorukaisen riisuvan selkänsä taakkana olleita miekkoja pois silmiensä alla. Hyvä homma, nyt vain hänen pitäisi siirtyä hissukseen toiselle pedin syrjälle ja painaa pää tyynyyn. Hiirenkorva tekikin työtä käskettyä ja vaihtoi patja natisten paikkaansa ikkunan puolelle, jolloin tämä saisi olla ensimmäisenä se, jota auringon ilkikuriset säteet kiusaisivat. Rotta saisi oven puolisen sängyn laidan myös niissä puitteissa, että toisen ei tarvitsisi loikata neidon yli, jos joku päättäisi yllättäen murtautua sisälle.

Peiton varjotar ehdottomasti omi istumalla sen päälle raskaan näköisesti, hänhän ei yöllä palelisi ja kierisi sitä kautta miekkosen kylkeen kiinni. Oikeastaan tämä voisi rakentaa peitosta jonkinlaisen pienen muurin, joka pitäisi kumpaisenkin omalla puolellaan. Ei hullumpi väläys.
"Miten muuten haavasi voi ?"
Yllättäen muistui mieleen, että miekkamieshän oli saanut iskun kylkeensä Payonin porttien sisällä. Etsien katse kävikin toisen kyljissä, jääden sitten siihen, josta pystyi pientä punertavaisuutta huomaamaan. Ainakaan tuo ei ollut aiheuttanut mitään ongelmia - vielä - mutta entäs sitten, kun haava tulehtuisi ? Huonosti hoidettuna tällaisessa nukkavierussa ympäristössä ei olisi edes ihme, jos noin kävisi.

Katseltuaan toisen toimia hetken vastausta odotellessaan, kääntyivtä silmät ikkunaa kohden. Ikkunan pielistä virtasi viileää ilmaa sisälle, noh ainakin ilma vaihtoi tehokkaasti. Lasi oli taasen sumea, tuskin kukaan pitkään aikaan sitäkään pessyt. Pitäisiköhän vielä pimeän turvin lähteä taivaltamaan yhä kauemmas kaupungista ? Ainakin yö olisi heidän kummankin puolellaa, sekä varmistaisi sen, että he olisivat ennen aamua jossain muualla. Toisaalta uuteen ympäristöön soluttautuminen hermostutti kovin Hiirenkorvaa, joka ei ollut perheensä kanssa käynnyt kuin parissa muussa kaupungissa ja pikkukylässä, jossa heidät oltiin häädetty sitemmin pois demonillisuutensa vuoksi. Isä ja äiti olivat kunnon kansalaisia, vaikka ehkä turhan vanhanaikaisia myös. Ei heistä vaaraa olisi kenellekkään ollut, mutta jälkikasvusta kaiketi ei voisi sanoa samaa.

Rotta tyytyi siihen minkä sai, eipä ollut hänen ideansa muutenkaan lähteä nukkumaan tämän kultasilmäisen neidon viereen. Hän laski todellakin miekkansa aivan sängyn viereen, ihan käden ulottuville, muuten tulisi niin suojaton olo. Toisaalta taas, pitäisiköhän hänen riisua tämä musta pitkä takkinsakin päältään tai ainakin viitta. Mies ei kuitenkaan loppuen lopuksi jaksanut vaivautua siihen hommaan. Samapa tuo oli. Aamulla hän kuitenkin joutuisi pukemaan kaikki taas päälleen ja mitä itua siinä sitten olisi.
Näyttipä Hiirenkorva haluavan peitonkin kokonaan itselleen, sillä Rotalta ei kyllä jäänyt huomaamatta se, että tämä neitonen oli istunut peiton päälle. Eipä Rotta sitäkään pahemmin kaivannut. Hän kun ei ollut palelevaa sorttia.
"En minä sitä peittoa haluakaan", mies totesi ilkikurinen virne naamallaan, mutta melkein heti sen perään Hiirenkorvakin kysyi häneltä kysymyksen, koskien sitä haavaa, jonka se yksi oli aiheuttanut. Eipä vampyyri ollut sitä edes muistanut. Hän katsahti nopeasti liiloilla silmillään Hiirenkorvaa ja sitten kosketti kädellään haavaa. Se aristi kyllä pahasti, jos siihen koski. Miehen hampaiden välistä kuului sihahdus, ja tuo vetäisi kätensä pois.
"Eiköhän se siitä", tämä kuitenkin tyytyi vastaamaan kultasilmäiselle. Toivoipa mies vielä, ettei neito ollut huomannut hänen reaktiotaan.

Rotan katse ei enää kääntynyt Hiirenkorvaan, vaan tuohuokaisi hiljaa antaen katseensa sitten kiertää muualla huoneessa. Nyt haava sitten olikin palautunut hänenkin mieleensä Hiirenkorvan muistuttaessa. Sitä ennen mies ei ollut sitä edes muistanut, ja ehkä olisi ollut parempi niin. Toivottavasti nyt ei menisi ja tulehtuisi.
Hiljaa mies kuitenkin laskeutui makaamaan patjan toiselle reunalle, kääntäen selkänsä tuolle kultasilmäiselle. Miehen toinen käsi käväisi miekkojen kädensijoissa, kuin tarkistaen, että ne todellakin olivat helposti otettavissa siitä.

"Sinun varmaan pitäisi nukkua", mies hetken päsätä sanoi, katsahtamatta toiseen. Äänensävy oli hiljainen, mutta aivan yhtä kylmä kuin aikaisemminkin. Rotta ei itse varmaan enää nukkuisi, mutta saattaisi kyllä ummistaa silmänsä ja ainakin levätä. olisi kuitenkin aamun tullen pitkäkin matka edessä. Rotta oli sinänsä hyvillään kyllä siitä, että oli päässyt ulos Payonin muurien sisältä. Hiirenkorva oli kuitenkin ollut hienoinen yllätys, tuolle vampyyrille, joka ei ollut tottunut seuraan ollenkaan. No ei se häntä liiemmin haitannutkaan, kunhan ei tuo demoni sitten häiritsisi hänen omia toimiaan.

Mistä sitä koskaan tiesi ? Olisihan aivan hyvin voinut olla, niin että Rottakin mieli peittoa itselleen, mutta näemmä demonin iloksi asia ei ollut näin. Hän nostikin heti kehoaan pois patjalta, jotta pystyi siirtämään näin peitteen viereensä, oikeastaan jalkapäähän varjotar sen tuuppi. Sivusilmällään hän taas havaitsi toisen sähähdyksen ja käden nopean liikkeen pois kipeältä haavalta.
"No hyvä. En mielelläni huomaisi, että huone haisee aamulla aivan verelle ja ruumiille, kun olet vuotanut kuiviin."
Ilkeä pikku nainen, tai paremminkin mustaa huumoria lateleva. Hän kääntyi ikkunaa tihrustamasta Rotan puoleen, joka oli jo asettunut pedille makuulleen sekä kääntänyt selkänsä varjottarelle. Nainen oli juuri kurottelemaisillaan peittoa hyppysiinsä, kun vampyyri päätti vielä todeta todettavansa, eli kehoitti toisin sanottuna Hiirenkorvaa painamaan silmänsä umpeen ja alkamaan nukkumaan.

Hymähtäen nainen heittäytyi alas selälleen, kiskaisten samalla peiton päälleen. Hassua, olihan tässä sängyssä sittenkin oletettua enemmän tilaa, vaikka sen jakoikin nyt kaksi yhden sijasta. Huldan kanssa nukuttuaan Rotan vierusseuralaisuus oli suoranaista nannaa taivaalta - eipähän tarvitsisi pelätä murskaantuvaansa lihavuoren alle uinuessaan. No jaa, unta kaaliin ja löpinät huomiseen.

Nyt nukahtamiseen meni hieman pidempi tovi Hiirenkorvan etsiessä hyvää asentoa. Tämä meni aivan sängyn laidalle ja siitä keskemmälle - mikään ei tuntunut hyvältä. Lopulta turvallinen kylkiasento vei voiton kaikesta ja auttoi neidon rentoutumaan. Mielen leijuessa muilla mailla, potki hän peiton pois päältään ja käpertyi keremmälle, jolloin tyyny katosi päätä tukemasta. Näin kävi jok'ikinen kerta ja aina myös toistui se, että lopulta demoni heräsi vapinaansa. Tämä aloittikin värinänsä heti, kun läpiveto iski luihin ja ytimiin, eikä aikaakaan kunnes neitokainen oli luikerrellut lähemmäs Rotan selkää. Taitaisivat mennä nuorekon pasmat sekaisin, jos tämä nyt sattuisi heräämään - hänhän oli jo sen peittomuurinkin tekemistä nimittäin suunnitellut, ettei vahingossakaan menisi liian lähelle miestä yön tunteina.

[[Äsh, nyt tuli lyhyt viesti o____o. Pahoittelen.]]

Hiirenkorvan toteamus siitä, että Rotta olisi aamulla vuotanut kuiviin, sai jälkeensä vain ilkeän murahduksen miehen hampaiden välistä. Hän ei juuri nyt jaksanut vastata mitenkään siihen, vaikka päänsä kyllä pursusi vastalauseita. Mutta toisaalta Rotalla ei ollut nyt halua alkaa väittelemään tuon kultasilmäisen neidon kanssa, jolla sana oli enemmän, kuin hyvin hallussaan, sen oli saanut Rottakin todistaa, vaikka olihan vampyyrillakin toki hyvä puhetaito.

Liilahiuksinen kuunteli, kun Hiirenkorva heittäytyi selälleen ja luultavasti todellakin alkoi nukkumaan. Rotta taas ei ollut kiinnostunut nukkumisesta. Hän ei luultavasti edes saisi enää unta, mutta se nyt oli tuiki tavallista tuolle herralle, joka muutenkin nukkui vähän, ja yleensä päivisin. Kuitenkin liilojen silmien luomet painuivat vähitellen kiinni ja mies ajautui johonkin horrosmaiseen uneen. Torkkui jälleen, olisi kuitenkin valmiina heräämään jos jotain ikävää pääsisisi tapahtumaan. Hän heräsi jo siihenkin tunteeseen, kun Hiirenkorva oli luikerrellut lähemmäs mies, potkinut näköjään peittonsa pois. Huoneessa todellakin kävi melkoinen läpiveto, ihme että paikka oli enää edes pystyssä. Kuitenkin Rotan silmät avautuivat ja tuo nopeasti kurkkasi Hiirenkorvaa sivusilmällä. Eipä tuo häntä häirinnyt, niinpä Rotta jätti asian sikseen, mutta päätyikin sitten nousemaan istumaan ja veti pois potkitun peiton takaisin kultasilmäisen päälle. Jos tuo vaikka sitten vetäytyisi hieman kauemmas hänen selästään.

Sitten mies meni takaisin makuulleen ja huokaisi pienesti. Melkoinen ilta.

Aamu sarasti jo, ja aurinko oli hyvää vauhtia nousemassa. Rotta ei ollut pahemmin enää saanut yöllä unta ja olikin kääntynyt jossain vaiheessa selälleen, tarkastelemaan kattoa. Siinä hän nytkin oli, joskin silmät olivat kiinni. Hän kun sattui vihaamaan aurinkoa, jos se vähänkin tuppautui säteilemään hänen silmiinsä.

//Eipä miullakaan mikään pitkä ollut -.- //

Hiirenkorva nukkui autuaana koko yön kuin pieni possu. Hänellä ei ollut mitään tietoa siitä, että peittonsa oli lähtenyt jalkapäähän seilaamaan ja Rotan avustuksella sitemmin palannut takaisin lämmökseen, myöskään toisen yksittäisestä torkkumisesta naisella ei ollut harvainta havaintoa. Se olikin monen onnenkauppa, sillä varjohenkihän olisi pistänyt oikean mötäkön päälle, jos olisi herännyt kesken peiton siirron, aivan kylki miehen kylkeä vasten. Koko majatalokin olisi mennyt varmasti yhdeksi sekasorroksi, jos neitokainen oli päästänyt sellaisen kiljaisun kurkustaan, kuin olisi joutumassa syödyksi. Tämä kierähti pedin toiselle laidalle auringon ensisäteiden osuessa kasvoihinsa, oikeastaan Hiirenkorva koitti haudata päänsä tyynyn alle, jotta ei heräisi. Tämä kun oli vielä nähnyt oikein makoisaa unta, sekavaa, mutta silti makoisaa. Kultainen katse avautui hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Se kohdistui kohti pölyistä ikkunaa ja siitä sisään tunkeutuviin valokimppuihin, jotka saivat silmät kirvelemään ja naisen päästämään tuskastuneen ärähdyksen.

Ei vielä! Tämä halusi nukkua edes hetken, ennen kuin nousisi jälleen ylös ja raahautui kärrytielle tallustamaan. Eilispäivän hiertymät ja kipeät lihakset muistuttivat siitä jonninjoutavasta ravaamisesta ja kaikesta veren määrästä, jonka demoni oli nähnyt. Ai niin, verestä tuli mieleen väistämättä seuralaisensa, Rotta. Harmaanruskeat suortuvat omaava kurkisti päänpehmikkeen ali vierustoveriinsa, joka näytti yllättävän tyyneltä, suorastaan kuolleelta, ellei silmään olisi pistänyt ylösalas kohoileva rintakehä. Demoni napsutti hetken sormiaan vasten patjaa ennen toteamistaan:
"Sinä et muuten varmasti nuku."
Kukaan ei voinut olla noin itsensä näköinen nukkuaessaan, silloinhan nimittäin oltiin rentoja ja tyynen näköisiä. Mies sen sijaan puhkui sitä tuttuksi käyvää jäätävyyttään, joka sai nytkin naisen niskavillat pystyyn.

Hän kohisi ylös venytellen oikein laajasti, hyvä ettei iskenyt olematonta vierässä olijaansa kädellään. Niskan mokomatkin naksuivat, ei tainut sopia tällaisessa vuoteessa nukkuminen tälle naiselle. Kultasilmä koitti tihrustaa ikkunaruudun läpi, oliko pihalla liikettä tai edes muuta eloa, kuin pari nuokkuvaa hevosta. Nääh, ei ollut ei - tosin kärryt olivat kadonneet, joten näemmä eilinen oven paukuttajakin oli lähtenyt anivarhain jatkamaan taipalettaan.
"Pitäisikö meidän lähteä ?"
Hiirenkorva kääntyi turhankin nopeasti ympäri Rotan puoleen. Toinenhan oli luvannut ottaa hänet mukaansa, tai noh, ainakin luvannut saattaa majatalolle, jonka jo olin tehnyt kunniallisesti.

Rotta niin vihasi auringonvaloa, joka säteili hänen silmiinsä. Mies piti visusti silmänsä kiinni, ja odotti milloinkahan Hiirenkorva mahtaisi heräillä. Hän mietti elispäivän tapahtumia, poissa Payonista. Hän oli törmännyt tähän varjodemoniin, kaikki oli jokseenkin ihan outoa, mutta kelpasi miehelle vapaus noiden sisällä pitävien muurien ulkopuolelta. Hän oli monesti miettinyt lähtöä, mutta ei koskaan ollut jaksanut tehdä asialle yhtään mitään, paitsi nyt, kun oli joku kannustamassa, ja yllyttämässä mukaan.

Eipä tarvinnut miehen kauaa odottaa, kun hän saattoi kuulla kultasilmäisen neidon äänen.
"Mitä jos nukunkin?" Rotta sanoi kylmästi virnistäen ja raotti hieman toista silmäänsä.
"Ja sinä olisit herättänyt minut, onneksesi et", Rotta jatkoi piikittelyään ja huomasi, että sai melkein osuman toisen kädestä, kun Hiirenkorva nousi venytellen pystyyn. Rotta murahti jäätävästi ja laittoi kätensä silmiensä eteen. Pirullinen aurinko, miksi sen tarvitsi edes olla olemassa. Vampyyri ei yhtään pitänyt auringosta, mutta ei ollut sille ihan yhtä arka, kuin täysiverinen olisi ollut. Miehessä kun sattui virtaamaan haltiavertakin ja nuo ylväät otukset taas rakastivat aurinkoa.

Tuhahdus karkasi Rotan suusta ja kohottautui tuokin istumaan, heittäen jalkansa sängyn reunan ylitse lattialle. Hiirenkorvan ääni sai liilat silmät katsahtamaan neitoseen ja sitten miekkoihinsa. Paras se kai tosiaan olisi lähteä.
"Hetkonen, lupasin tuoda sinut majatalolle", mies sanoi virnistäen ilkeästi. No, ei Hiirenkorvasta vaivaa muuten olisi, mutta saisi luvan kulkea Rotan tahdissa, jos mukaan meinaisi tulla.
"No, jos jaksat taivaltaa, niin voit tulla mukaani", Rotta totesi sitten murahtaen, hänkin kuitenkin kaipasi seuraa, vaikkei sitä myöntänytkään kenellekkään. Ja Hiirenkorva nyt oli jollain tavalla erilainen, kuin nuo muut tallaajat.

Rotta nousi pystyyn ja otti silinterinsä, asetti sen hieman vinosti päähänsä, liilojen hiuksien painoksi ja otti sitten aseensa ja kiinnitti ne taas selkänsä päälle lepäämään. Hän olisi valmis.
Liilat silmät kääntyivät tuon kultasilmäisen puoleen, hieman kysyvästi.

"Sitten olisit näyttänyt varsin itseltäsi, jos olisit nukkunut."
Hiirenkorva pamautti takaisin piikittelyihin, jotka sai osakseen heti kun Rotta avasi leukansa. Kulmansa hieman kuristuivatkin kaiken tuon päälle, sillä hänellä ei ollut aietta pilata aamuaan alkamalla rähinöimään heti miehen kanssa, joka olisi ainut tukipilarinsa uudestaan avartuneessa maailmassa. Oli outoa kuinka tämä olikaan saattanut ajatella, ettei todellista elämää ollut Payonin muurien ulkopuolella - tai siis ainakaan yhtä sivistynyttä. Kaikki olivat kuvailleet ulkomaailman olevan karumpia, kylmempi ja vaarallisempi paikka elää, mutta olikohan sekään niin totta muistellessa eilisiä tapahtumia. Miekkamiehen kaltaisia oli enemmänkin, varsinkin killattomissa ja vaaneissa, joten miten nyt suu pantaisiin ? Sormet kävivät vielä kerran sukimassa laineikaslatvaisia suortuviaan suoremmiksi, peräti vetäen niitä kohti maata. Voisi kuvitella, että naisella olisi hurjakin yö takanaan kampauksestaan päätellen, vaikka eihän totuus kovin kaukana siitä hiippaillutkaan.

"Ja minähän lupasin olla olematta vaivaksi."
Nainen myhäili kallistaessaan päätään tapojensa mukaisesti. Mitä nyt hän hieman ei ollut eilen enää jaksanut kävellä ja oli kitissytkin siitä, mutta tänään varjotar aikoi olla reipas ja rehellinen! Tämä pitäisi sanansa vaikka hampaat irvessä, eikä varsinkaan pakottaisi Rottaa uudelleen kanniskelemaan itseään - se oli ollut ajatusmaailmalleen pöyristyttävää. Kahdesti ei tarvinnut vilkaistakkaan neitokaista, joka astahti sänkyä sijaamatta eteenpäin ja kipitti sängyn toiselta puolelta toiselle.
"Se on sitten naiset ensin."
Hiirenkorva totesi astumalla ovesta ulos ensin. Jos hän tietäisi, kuinka outona Rotta tätä piti, niin varmaan olisi demoni silloin rajoittanut hieman käytöstään tai loukkaantunut vastaavasti. Eihän tässä kukaan halunnut itsestään hullun kuvaa maalata.

Majatalon pitäjää ei näkynyt, eikä myöskään sitä ärsyttävää naikkosta, joka haaskalinnun tavoin oli kerännyt kaikki pienetkin virheet Hiirenkorvasta viime yönä. Neitokainen laskikin hiljaa avaimen puutiskille, jotta välttäisi kokemasta liikemiesten inhottavinta puolta - jälkirahojen keruuta. Näin epärehellisessä paikassa, kuin tämä, varmasti harratettiin sellaista inhottavimpien asiakkaiden kohdalla, joiksi kaksikko varmasti lukeutuivat.
"Yh, olisi sittenkin pitänyt lähteä jo ennen valoisaa. Tänään tulee varmaan epämiellyttävän kuuma päivä.."
Neito sähähti ääneen ja avasi vasten tahtoisesti ulko-oven. Kaikki se valo heti ryöppysi sisälle, näyttäen samalla kuinka pölyinen lattia todellisuudessa oli ja miten likaiset ikkunat eivät ansainneet kuin pelkkiä moitteita. Kultaiset silmät painuivat sirilleen, äsh, seuraavan päätepysäkin saisi Rotta päättää - herrahan tästä lähin päättäisi kulkunopeuden, niin kuin oli jo itse sanonut.

[[Pahoitteluni, kun en saanut kiskottua peliä eteenpäin hirveästi n__n''..]]

Rotta piti suunsa kiinni, kuullessaan Hiirenkorvan piikittelyn. Eipä hänkään jaksanut alkaa mitenkään pahemmin rähinöimään tämän neidon kanssa, jolla näytti myös olevan sana hallussaan, paremmin ainakin, kuin monilla muilla, sen oli Rottakin huomannut ja saanut tuntea myös osittain niskassaan.

Silinteripään käsi kävi miekan kädensijoilla, kuin vielä tarkistaen että kumpikin oli paikallaan, siellä missä pitikin. Vaateet näyttivät hitusen nuhjuisilta, mutta silti ihan näyttäviltä miehen päällä. Liilat silmät tutkivat vielä huonetta ja samalla tuo kuunteli suipoilla korvillaan, josko Hiirenkorva avaisi suunsa. Hienoinen virne karehti miehen teräville kasvoille, kun neito totesi, että oli luvannut olla olematta vaivaksi, ja hyvä niin. Rotta saattaisi kuitenkin edetä nopeaa tahtia, eikä halunnut matkansa hidastuvan. Aurinkoisella ilmalla matkan nopea eteneminen oli kyllä Rotallekin hankalaa. Vampyyri kun suurimmalta osalta oli, niin hän myös vihasi auringon valoa yli kaiken. Nyt hän kuitenkin vastahakoisesti kiitti sitä, että osaksi veressään virtasi haltiaverta, niin auringolla ei ollut niin suurta vaikututsta häneen.

Rotta heräsi omista ajatuksistaan, kun Hiirenkorva sitten päätti astua ovesta ulos, naiset ensin, niinpä tietysti. Mies murahti tylysti ja käveli sitten hangoittelematta Hiirenkorvan jäljessä ovesta ulos. Melkoinenn Hiirenkorva, todellakin.

Onneksi kumpaakaan, majatalon isäntää, eikä sitä povekasta naista, näkynyt missään. Niitä Rotta nyt viimeiseksi olisi kaivannut, jos sittenkään. Hän katsahti maantieharmaahiuksista neitoa, joka laittoi hiljaa avaimen tiskille ja käveli sitten ulko-ovelle, avaten sen. Rotta perässä tietenkin. Auringonvalo tulvahti avoimesta ovesta sisälle, Rotta ynähti ja veti silinterinsä paremmin silmiensä suojaksi. Pirullinen aurinko. Pitäisi varmaan kulkea siten, lähellä metsää, siellä jossa oli hieman varjoa. Rottaa ei ainakaan innostanut kävellä paahtavassa kuumuudessa, auringon hellittämättömässä otteessa.

Liilat hiukset, ne näyttivät ehkä nyt hieman vaaleanpunaisilta. Poskesta lähtevä tatuointi hohti täysin mustana ja liiloja silmiä ei edes meinannut nähdä, kun Rotta yritti peittää ne mahdollisimman hyvin. Auringon lämmin valokaan ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta tuohon kylmänkankeaan olemukseen, mikään ei tuntunut tepsivan siihen.
"Mennään", tyytyi Rotta tokaisemaan ja katsahti vielä nopeasti Hiirenkorvaa. Pitikö heidän talsia kävellen. Ei. Rotan kasvoille nousi hienoinen virne, ja tuo käännähti kannoillaan ja käveli nopeasti puomille, jossa seisoi hevonen, ruunikon värinen.
Mies irroitti ohjat puomista ja hevonen näytti kyllä hitusen ihmettelevältä. Rotta, kyllähän hän tiesi, ettei hevosen varastamisesta mitään hyvää seurannut, mutta hän ei aikonut kulkea kävellen koko matkaa.

Silinteripää talutti ripeästi hevosen Hiirenkorvan luokse ja väläytti hienoisen virneen tälle.
"Parempikin keino on olemassa, kuin kävely. Voimme jättää tämän elukan sitten johonkin majataloon seuraavassa kaupungissa, jos siitä on vaivaa", silinteripää töksäytti. Vampyyri hyppäsi ruunikon selkään ja katsahti lierinsä alta neitoa, odottaen josko toinen pääsisi ilman apua hevosen selkään, mutta ojensi lopulta kätensä.


//Eipä mitään ^^ En minäkään nyt kovin edistävästi pelannut//