"Kuka pelkää pimeää"

Miya, pitkään hupulliseen kaapuun verhoutunut nuori nainen varovaisen pehmeästi askeltaen
liikkui pimeällä kujalla. Hän oli ollut viettämässä iltaa eräässä kuppilassa, varsin riehakas oli ilta ollutkin. Hymy nousi väkisinkin suloisille kasvoille, kun hän muisteli seuraansa, tai ylipäätänsä iltaa. Hieman yllättäen hän oli kuppilassa kulkeutunut seurueeseen jossa oli Vaaneja. Sekin oli yllättävää miten he, eri killoista olevat, olivat olleet niin vapautuneita toistensa seurassa.

Neito ei ollut aivan varma siitä mihin vaiheeseen taivaltaan oli päätynyt. Pitkään jatkunut hämärä alkoi muuttua läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Hän olisi ollut soihdun tarpeessa, mutta ei kuitenkaan tahtonut herättää turhaa huomiota. Olihan jo sentään lähes pimeänaika. Kaikki kyllä tiesivät mitä se tarkoitti. "Kuka pelkää pimeää.." Neito jokseenkin tahattomasti tuli kuiskanneeksi tämän ääneen. Hän säpsähti sitä miten voimakkaalta se kuullostikaan. Kuulo oli pimeässä vahvimmillaan kun ei jäännyt toisten aistien varjoon, toisin kuin yleensä. En minä ainakaan. Tyttö vakuutteli itselleen. Turha oli mitään paniikkia luoda, olihan hän nyt totta kai ennenkin Payonin kaduilla liikkunut pimeän aikaan. Sirot sormet kietoivat kevyellä otteella kaapua tiukemmin vartalon ympärille ja matka jatkui taas.

Neito ehti tuntemaan puristavan otteen nilkkansa ympärillä kunnes oli jo maassa mahallaan. Suusta karanneet voimakkaat kiroukset olivat ensimmäinen reaktio tapahtuneeseen. Ne tulivat aivan luonnostaan ja kerkesivät jopa pelon tunteen edelle.
Pelon tunne ehti kuitenkin matkaan. Naisen päässä jyskytti ajatus siitä, että hän oli yksin ja vielä pimeän aikaan. oliko hän kompuroinnut kömpelyyttään vai oikeasti tuntenut otteen nilkkansa ympärillä. Mahallaan maaten hän hapuili käsillään ympärille saadakseen otteen jostakin. Toisella kädellä hän tyytyi ottamaan tukea kohottaakseen ylävartaloa ylemmäs kuraisesta maasta ja toisella kädellä jatkoi hapuilua. Hän oli varma että jos tarpeeksi huitoisi, niin osuisi vielä siihen, mikä hänen kaatumisensa oli aiheuttanut.

// Aryaa toivon tänne. Saitpahan mahdollisuuden tarttua Miyan nilkkaan Mutta jos se ei kelpaaniin keksit varmaan jotain muutakin ^^ //

Ensin oli tyhjät kadut ja likaiset kujat. Sen jälkeen vain pimeys. Haltia tiesi mitä se oli, hän oli kokenut sen aivan liian monta kertaa ennenkin. Voimakas jyskytys keskellä pimeyttä päässä, lakkautumaton kipu koko sielussa. Se oli kaikki vain sairautta, sairautta joka pystyi tappamaan muut ihmiset. Piemys ei ollut tiedottomuutta, hän kyllä tunsi jokaisen askeleensa, mutta oli menettänyt kaiken muun, näön, hajun, kuulon ja hän oli vaipunut kuin koomaan. Kerbera tiesi, ettei se ollut koomaa. Hän oli kuin nurkkaan ahdettu saalis, joka odotti pimeässä nurkassa kohtaloaan. Haltia ei pystynyt enää hallitsemaan Nándoran sen hetkisiä tekemisiä, vaikka tiesi että tämä varmaan tappoi ihmisiä. Hänen teki mieli itkeä, mutta ilman kehonsa hallintaa se oli mahdotonta.

Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän pääsi jälleen kehonsa valtiaaksi. Silmiään hieroen ja pökertyneen näköisenä kompastellen hän tajusi jonkun makaavan edessään hyvin vihaisen näköisenä, Tietämättä mitä oli tapahtunut nuorallatanssija haparoi taaksepäin muutaman askeleen ja pudisteli päätään. Nándora oli varmaan kaatanut tytön, mutta hän ei tunnistanut tätä mistään, oli vain yllättynyt.

"Anteeksi..." Kerbera sopersi osaamatta selittää tapahtunutta. Mitä hän voisi sanoa? 'Hei,olen skitsofreenikko, juokse pakoon.' Olisiko siinä sitten jotain järkeä? Tietämättä oikeastaan mitä kannattaisi tehdä haltia tarjosi kättään auttaakseen toisen ylös, kuka lie hän olikaan.

//Tuli lyhyt ja sekava, anteeksi ;___;//

Miya siristeli tuskaisesti silmiään haroen samalla ympärilleen. Liike pysähtyi äkkinäisesti. Näkökenttään oli ilmestynyt epäselvä naisen hahmo. Miyan ärtyneisyys oli hävinnyt kasvoilta, paljastaen raa'an pelon. Äkkinäisellä liikkeellä hän painoi kasvonsa käsiin ja jäi makaamaan maahan epämääräiselle sykkyrälle. Hän oli kauhuissaan, niin kauhuissaan, että ei voinnut sitä edes itseltään peitellä.

"Anteeksi..." Nainen sopersi epäselvästi. Tuo tuntematon oli pysähtynyt niille sijoilleen. Miya uskaltautui kohottamaan kasvojaan käsistä joihin ne oli painanut. Naisen sopertelu oli laukaissut pelon, jonka ansiosta pääsi päälimmäiseksi ärtyneisyys. Miya nousi liioitellun rauhallisesti jaloilleen ja pudisteli kaapuaan. Se oli turhaa, eihän kukaan edes olisi maantomua erottanut tuossa pimeässä, se olikin vain ele jolla Miya tahtoi vielä näyttää tuolle naiselle että hänet oli kaadettu. "Syystäkin taidat olla pahoillasi" Nainen naurahti kireästi oikoen samalla hupullista viittaansa suoraksi. " Ainakaan meillä päin ei nimittäin ole ollut tapana että tuntemattomia kaadetaan pimeässä."

Hän kääntyi kannoillaan ja lähti astelemaan eteenpäin. Ei niin ollut väliä, vaikka matka olisikin venynyt. Sillä vaan oli väliä, ettei Miya tahtonut ruveta riitelemään mielipuolinaisen kanssa keskellä yötä, jossain Payonin pimeistä kujista. Viimeisen sanan hän tahtoi kuitenkin saada. " Vaikka mistä sen tietää missä sinunlaisesi on kasvanut."
Hän huikkasi vielä olkansa yli. Jos ei omistanut taistelijan vartaloa, niin joutui pärjäämään ainoastaan taistelijan mielellä. Kostokaan ei sujunut, kuin piikittelemällä. Miyan ryhdistä saattoi hyvin erottaa jännittyneisyyden.

// Päästä vaan Kerberasi Miyan kimppuun Silmäpuolisorto //

//No, jos annoit luvan niin... Anteeksi >___
Toise naisen viimeinen lause laukaisi kohtauksen. Taaempana seisseen haltian suusta pääsi käheä, kivusta kiljuva ääni ja tämän silmät tuntuivat pyörähtävän ympäri. Kerberan päässä jyskytti, hän ei halunnut sitä, ei enää. Nainen hoiperteli huutaen kehää tehden kädet päänsä sivuilla. Miya pitäisi häntä varmasti hulluna. Skitsofreenikko päästi viimeisen kiljaisun, mutta se loppui kesken ja jäljellä oli enää hulluna katseleva nainen, jonka hymy oli jäätävä kuin veitsi. Nándora oli päässyt vapaaksi.

Kerbera hakkasi mieltään ulos yrittäen päästä taas oman kehonsa herraksi, mutta se oli mahdotonta. Kuin haakkaisi näkmättömiä seiniä pimeydessä. Jokainen kerta joku työnsi hänet pois, kauas pois. Se oli kuin painajainen. Oli kulunut varmaan alle minuutti kun Kerbera hyökkäsi omaa kaksoismieltään päin ja repi tiensä takaisin kehonsa hallitsijaksi.

Nainen sai vihdoin silmänsä auki Miyan edessä, nyrkki ilmassa kuin lyömässä. Haltia oli päässyt takaisin juuri ajoissa. Kerbera haparoi muutaman askeleen taaksepäin, vapisten ja hikoillen. Hän ei kestäisi enää pitkään. Haltian silmät olivat kuin pullistumassa ulos kuopistaan ja hän läähätti kuin vesikauhuinen koira.

"Pysy kaukana minusta. Minä olen vaarallinen!" Kerbera kiljaisi toiselle tytölle ja pudisteli päätään kämmenet päätään vasten. Kivun ja epätoivon kyyneleet valuivat naisen poskia pitkin tämän yrittäessä pitää itsensä kasassa jälleen.

Miyan takaa kuului käheä tuskainen kiljahdus, joka seurasi hänen viimeisiä sanojaan. Nainen kääntyi äkisti ympäri. Luonnoton kiljaisu sai hänet pelästymään. Se tuli täysin yllättäen, eikä Miya myöskään ollut tottunut eläimellisiin äännähdyksiin. Hänestä oli aivan luonnollista, että hän sai pilkata halvempiaan mielin määrin, ilman että hänelle pantaisiin vastaan ja tuo kiljaisu kuulosti kuitenkin niin järkyttyneeltä. Miya siristi täysin avonaiset silmänsä raolleen ja puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Tuo kiljahduksen päästänyt nainen hoiperteli kehää, yhä jatkaen huutamista kädet pidellen päätä. Miya vetätyi vaistonvaraisesti taaksepäin kasvoillaanilme joka osoitti inhoa. Nainen oli lopettanut huudon ja nyt pimeässä saattoi hänen huuliltaan erottaa kylmän hymyn.

Nainen aukaisi silmänsä ja heilutti nyrkkiään kuin lyödäkseen. Miya nosti kädet rinnalleen puuskaan ja katsoi naista yleenkatseellisesti. Antoi riehua, tilanne lopulta päätyisi kuitenkin siihen, että se halpa joutuisi anelemaan armoa hänen edessään. Mikäli mahdollista, niin Miyan katse oli vieläkin jäätävämpi, kuin tuon naisen. Tuon naisen joka nyt läähätti kuin vesikauhuinen, silmät lähes pullistuneina kuopistaan. Miya sipaisi keimailevasti hiuksiaan. "Tiedän hyvin että olen viehättävä, mutta tuonkaltaista reaktiota en olekkaan vielä saannut aikaan.." Hän naurahti, vaikka äänen sävy oli vitsaileva saattoi silmistä erottaa kylmyyden joka hohkasi. Miya oli kuitenkin ajatellut antaa tuolle kurjalle mahdollisuuden perääntyä tilanteesta huumorinavulla. Jos ei nainen takertunut tähän mahdollisuuteen, oli ilmiselvää että viimeistään pian joutuisi tämä pakenemaan anteeksi pyydellen.

"Pysy kaukana minusta. Minä olen vaarallinen!" Nainen kiljaisi hänelle jälleen. Miya päästi pitkän sähähdyksen ärtyneenä. Häntä ei määräilty. "Aivan kuin sinua vapaaehtoisesti lähestyisinkään." Hän heilautti hiuksiaan kopeana ja nosti kädet löysän viitan peittämille lanteilleen.

// Yltyipä Miya ilkeäksi. Saadaan vielä kunnon kissatappelu : D //

//Salee, Kerbera ei oo mikää tappelija ja Nándora tappais sen. Vai haluutko et annan Nándoran hoitaa? ^^//

Miya ei ymmätyänyt, ei teitenkään, kukaan ei ymmärtänyt. Nuorallatanssija huohotti ja otti tukea jonkun talon reunasta. Jos tuo nainen ei pian ymmärtäisi, voisi tapahtua kauheita. Miten ihmeessä hän saisi toisen uskomaan että hän sairasti skitsofreniaa? Jo epätoivo hieman silmissään kiiltäen Kerbera tuijotti taivaalle ja hengitti raskaasti. Haltian silmät olivat punaiset, mutta euvät vihasta, vaan epätoivosta. Naisen koko vartalo tärisi tämän vapistessa estäen uuden hyökkäyksen. Sitä se oli jokainen päivä toisensa jälkeen.

Miya tosiaan näytti haastavan riitaa, se näkyi jo kauas. Mutta Kerbera ei jaksaisi enää repiä tietään takaisin siitä pimeydestä, siitä oli tullut hänelle yksi kauhutarina. Aika, jolloin hän ei vielä tiennyt, mikä oli, oli ollut yksi painajainen. Muistot vilisivät haltian silmien läpi kuin painajainen. Rajumyrsky, huudot ja pimeys. Ikuisuuden kestäneet tyhjät päivät rähjäisen talon lattialla uskaltamatta tulla ulos, tietämättä mitä oli tapahtunut. Näky kuolleista ihmisistä kolleina toisen sielun kädestä. Mitä jos Miyalle kävisi joskus samoin? Päivä toisensa jälkeen hän vaipui yhä syvemmälle pimeyteen, pois elämästä. Lähemmäs kuolemaa ja ikuista pimeyttä. Miltäköhän Nándoralta sitten mahtoi tuntua.

Lopulta Kerbera katsoi toista naista silmiin ja näytti niin urhealta kuin pystyi siinä tilassa. "Haluatko tosiaan riidellä sellaisen naisen kanssa, joka sairastaa skitsofreniaa! Haluatko tosiaan kuolla kappaleiksi tähän kadulle ja katua sitä ettet kuunnellut! Haluatko tosiaan päästää hullun valloilleen, vaikka minä varoitin sinua! Minä en tätä pyytänyt, minä en pyytänyt ikuista kirousta päälleni katsomaan kun toiset kuolevat päässäni asuvan toisen sielun kautta!" Haltian ääni kantautui lopulta huudoksi, vaikkakin kimeäksi ja elottomaksi.

// JOO JOO ÄKSÖNIÄ JOO JOO Nándora vapaaks , riittää vaan, että Miya jää edes jokseenkin henkiin. //

Tuntemattoman huohotus kimpoili talojen seinästä toiseen, kaikuen pimeällä kadulla ja muuttaen sen paljon vaikuttavammaksi. Nainen otti tukea talon seinästä kovalla otteella, ikään kuin olisi tiennyt että se olisi murtunut ilman hänen kosketustaan. Miya pyöritti päätään hitaasti ja kohotti kulmiaan. Ei nainen hänen sanojaan niin raskaasti voinnut ottaa, tämähän jo aivan liiotteli. Eikä Miya edes ollut aloittanutkaan, hän pystyi vielä pahempaan. Väkisinkin hänen kätensä hakeutui hapuilemaan vyötäröllä roikkuvassa vyössä olevaa veitsen vartta. Hän hiveli hitaasti sormellaan tummaapuuta olevan varren lakattua pintaa. Vähitellen hänen huulilleen kohosi itsetietoinen hymynkare. Neito vetäisi kätensä pikaisesti pois niin että viitan reuna jäi lepattamaan ilmavirran voimasta. Hän ei ollut peloissaan.

Aikaa oli jo kulunut, kun Kerbera nosti katseensa suoraan Miyan silmiin. Kerbera oli varmaankin yrittäny rauhoittua jat saada mielenmalttinsa takaisin, minkä Miya ymmärsi hyvin. Miyalla nimittäin oli varsin hyviä suhteita joiden avulla saada tuo nainen katumaan epäkunnioittavaa käytöstään. Hän hykerteli itsekseen ja oikein oli jo valmistautunut anteeksipyyntöön joka oli tulossa. "Haluatko tosiaan riidellä sellaisen naisen kanssa, joka sairastaa skitsofreniaa! Haluatko tosiaan kuolla kappaleiksi tähän kadulle ja katua sitä ettet kuunnellut! Haluatko tosiaan päästää hullun valloilleen, vaikka minä varoitin sinua! Minä en tätä pyytänyt, minä en pyytänyt ikuista kirousta päälleni katsomaan kun toiset kuolevat päässäni asuvan toisen sielun kautta!" Haltia ei voinnut estää äänen kohoamista ja loppua kohden alkoivat sanat tulla huutoa muistuttavina kimeinä äännähdyksinä, mutta kuitenkin vailla eloa.

Miyan silmissä välähti voimakas viha. Hänen pupillinsa olivat kutistuneet pieniksi mustiksi kipunoiksi, joita ympäröi punainen tuli. Päivänvalossa hänen tieltään olisi pysynyt poissa yksinkertaisempikin, mutta ilmeisesti ei nainen tiennyt vielä ketä oli hyvä varoa. Mutta Miyahan oli valmis opettamaan. "Minäkö, minäkö tosiaan olin se joka aloitti?" Hänen sanansa kaskahtivat pimeässä kylminä ja kovina, jos olisi ollut mahdollista mitata äänen sävyn kylmyyttä mittarilla olisi se ollut jo reilusti miinuksen puolella. Vlähdyksen omaisina hänen mielessään kävivät kuvat riehakkaasta kuppilassa vietetystä illasta, tuohon hetkeen. Kaikki oli ollut hyvin, kunnes tuo nainen, oli ilmestynyt hänen matkansa varrelle ja vieläpä kaatanut hänet kovalle tomuiselle tielle täysin syyttä. Edes Aasojen ja vaanien välinen viha ei siihen oikeuttanut ja vaikka olisikin niin mistä hänet muka viitta päällä saattoi erottaa tavallisesta vaanista? Mielipuoli toinen oli, niin kuin oli tainnut sanoa itsekkin.

"Mielipuolikaan ei minua saa tuhottua, kuka nyt pahan tappaisi?" Hän tuhahti nenäkkäänä.
Miya ei ollut absoluuttisen paha, vaikka hänen luonteestaan saattoi löytää sellaisiakin piirteitä joita ei voinnut inhimillisiksikään sanoa. Kuitenkin hän tahtoi sanoillaan herättää pelon sekaisen kunnioituksen tuossa naisessa, vielä ei sitä ollut mistään suunnasta pilkahdellutkaan, vaikka sellaisen olisi Miya mielestään ansainnut.

//Täältä tulloo, erotan teksit ny kumpi on Kerbera ja kumpi Nándora ^^//

Kerbera

Se tuntui olevan toivotonta, toinen nainen ei selvästi tiennyt mitä oli juuri tekemässä. Pieni, hieman häiritsevä ele, mikä vain pystyi lauksiemaan helvetin haltian sisällä. Mutta ei ollut enää mitään, mikä voisi sen pysäyttää. Kerbera huusi ääntään käheäksi ja painui kaksin kerroin päätään pidellen. Voimakas jyske, kuin vasaralla päätä hakkaisi takoi haltian sielua kuin lasia. Huuto oli korvia raastava, kivusta ja epätoivosta koostunut karjunta, josta tiesi varmasti ettei nainen ollut kunnossa. Hikipisarat valuivat naisen otsaa pitkin ja hän viittoili toista pakeneaan. Hän ei halunnut Miyan kuolevan niin kuin kaikki muutkin viattomat Nándoran uhrit. "Juokse, kun vielä voit!" Kerbera huusi toiselle naiselle ja ourki kipuaan huudoksi.

Mutta oli liian myöhäistä, viimeinen tukahdutettu huuto jäi ilmaan soimaan ja haltian silmät kaatuivat selälleen. Nándora oli paikalla. Kerbera takoi pimeydessä omaa vankilaansa turhaan, nyt hän oli aivan liian heikko vastustamaan. Hän vuodatti viimeiset näkymättömät kyyneleet eikä voinut kuin odottaa, milloin voisi jälleen palata valoon.

Nándora

Kaksoissielu oli tosiaan saamassa tarpeekseen, hän tiesi mitä kaksosensa teki, tunsi ja kuuli kaiken. Mutta hän odotti oikeaa hetkeä. Toinen haltia oikein kerjäsi tulla tapetuksi.Miksei Kerbera yhäkään suostunut uskomaan sitä. Lopulta, kun Miya päästi viimeisen letkautuksensa ilmoille Nándora pusersi nakertaen tiensä Kerberan puolustuksen läpi viha ja taponilo halliten sielussaan. Vihdoin joku joka halusi oikein tappelua. Sielu hyökkäsi pientä valoläikkää kohti ja repi Kerberan tieltään, ja näki jälleen.

Likainen kuja, ja riitaa haastava tyttö. Ei Miya näyttänytkään niin kovalta kuin olisi voinut. Nándoran hymy oli silkkaa pahuutta ja raivoa, niissä ei ollut jälkeäkään toisen sielun pelosta ja epätoivosta. Haltia oli odottanutkin että pääsi jälleen pilkkomaan ihmisiä. Nuorallatanssija kohotti kiintoisana kulmiaan ja astui hitaasti eteenpäin.

"Kohta tulet rukoilemaan että olisit kuunnellut Kerberaa. Olen Nándora, ja minusta on juuri tullut tappajasi."

Sanat olivat pyuhdasta pahuutta, jäljellä ei ollut epätoivoa, pelkkää vihaa ja kostonhimoa. Nándora noukki maasta terävän kiven ja nosti sen kuin heittoveitsen käteensä. Haltia heitti sen kerran itselleen ja siveli sen terävää reunaa. Loistava tappokalu.

Kerbera huusi korvia raastavasti, ääni oli sekoitus kipua ja epätoivoa,
mikä sai Miyan perääntymään entisestään. Hän ei päästänyt katsettaan
irti naisesta, joka viittoi häntä lähtemään, eikä myöskään lähtenyt
karkuun. Tuntui kuin häntä olisi estetty lähtemästä, jalat olivat kuin
sidotut maahan. "Juokse, kun vielä voit!"
Huudahdusta seurasi kivusta kasvanut karjunta, se joka esti Miyaa
pakenemasta paikaltaan. Miya haukkoi henkeä, hän oli kuin kala kuivalla
maalla. Naista järkytti se mitä hän näki edessään, ensimmäistä kertaa
elämässään hän kohtasi jotain mihin hänelläkään ei ollut valtuuksia.

Kivunsekainen karjunta oli poissa Kerberan kasvoilta. Tilalle tullut ohut hymy oli silkkaa puhdasta pahuutta ja raivoa, poissa oli epätoivo ja kykenemättömäyys. Kylmäkiskoinen nainen kohotti kiinnostuneena kulmiaan ja astui askeleen lähemmäksi, jolloin Miya perääntyi saman verran. "Kohta tulet rukoilemaan että olisit kuunnellut Kerberaa. Olen Nándora, ja minusta on juuri tullut tappajasi."

Miyaa vavisutti kauttaaltaan puhdas pelko, joka oli viennyt paikan pilkalliselta suhtautumiselta. Hän seurasi silmä kovana toisen kumartuessa maahan noukkimaan terävän kiven. Jokin hänen mielensä kolkasta väläytti ajatusta siitä, että Miyalla olisi nyt ollut mahdollisuus lyödä veitsensä syvälle selkärangan luuttoiin väleihin, niin että nainen olisi kierinyt tuskasta ja kivusta tuossa maantomussa hänen edessään. Hän nosti katseensa rohkaistuneena nähdäkseen vain että Kerbera siveli maasta noukkimansa kiven reunaa kevyesti sormellaan. Kevyesti siksi, että reuna olisi viiltänyt haavan hivenenkin terävämmällä kosketuksella.

Miya haki käteensä nopeasti tikarin varren ja veti aseensa tupesta, joka roikkui vyöllä. Tikarin terä välkehti kuun kelmeässä valossa, jota nyt siivilöityi harvakseltaan synkän tumman pilviverhon takaa. Hänen aseensa oli parempi, oli kivi kuinka terävä tahansa. Nyt Miya vuorostaan siveli siroilla sormillaan aseensa terää. Hän oli etsinyt itseluottamuksensa takaisin jostain pelon syövereistä, sitä oli ollut mahdoton löytää, mutta siellä se oli odottanut kuitenkin. Pienenä ja heiveröisenä. Miya päätti ettei antanut pelolle enää lainkaan tilaa mielestään. Taistellessa pahin virhe oli se ettei luottanut itseensä, vaan pelkäsi. Sen hän oli oppinut, vaikka ei taistelija ollutkaan.

"Sinäkö uhkailet minua?" Miya tuhahti epäuskoisena hakien ääneensä lopullista varmuutta. Nyt vuorostaan hän astui askeleen eteenpäin ja ojensi kättään. Varovaisesti kuin paljastaen salaisimman aarteensa, hän aukaisi kämmentään otteesta tikarin ympäriltä, niin että ase oli nyt näkyvillä kokonaan. Nopeasti hän sulki kämmenensä ja veti kasvoilleen kovettuneen naamion.

Huvittuneisuus oikein säkenöi yhä terävä kivi kädessään seisovan haltian kasvoilta. Äkillinen luonteen vaihdos oli selvästi vaikuttanut jotenkin hänen vastustajansa asenteeseen. Tikari toisen kädessä ei huolestuttanut häntä alkuunkaan, olihan hän tappanut ihmisiä vaikka millä ennenkin. Luuliko Miya edelleen voittavansa hänet? Vino hymy vain levenemistään nuorallatanssijan kasvoilla tämänkin ottaessa askeleen jälleen eteenpäin.

"Kyllä uhkailen." Sanat olivat kuin hyökkäävän käärmeen sihinää, ne luikertelivat itsehyväisen voitostaan varman haltian suusta. Nándora nautiskeli kaikesta Miyan varmuudesta, kun tämä tuntui olevan varma omasta voitostaan. Se huvitti häntä. Haltia olikin kaivannut taistelunhaluisia vastustajia.

Kerberan epätoivoiset yritykset jyskyttää hänen pääkoppaansa tuntuivat kuin pieneltä kutitukselta. Nándoralla oli yliote siitä kehosta - jälleen. Murhanhimo ajoi häntä tappamaan tuon naisen, eikä kukaan heikko nuorallatanssija pystyisi häntä siinä estämään. ''

Murhaajahaltia ojensi vapaan kätensä ja viittoi sillä leikkisästi toista tulemaan. Siitä tulisi varmaankin huvittavaa. Tikarikätinen tyttö, joka ei varmaankaan ennen ollut montaakaan tappanut, vastaan mielipuolinen skitsofreenian tuotos.

"Tule vain."

//Anteeksi lyhyys ja viikon tauko. Olin Itävallassa enkä tänne päässyt//

Haltiatar oliselvästi huvittunut. Kai hän oli huomannut äkillisen agressiivisuuden vaikuttavan Miyaan ja nakertavan hivenen hänen itseluottamustaan. Tosin Miya antoi pelon käväistä vain hetken olemuksessaan, jonka jälkeen ei hänestä erottanut kuin ne tunteet mitkä hän halusi näyttää, halveksunta päälimmäisenä. Siitä huolimatta vino hymy vain leveni Nándoran kasvoilla ja tämä otti taas askeleen eteen päin.

Miya puristi pakonomaisesti sormiaan tikarin varren ympärille, niin että rystyset valkenivat.
"Kyllä uhkailen." Nándora sihisi hyökkäävän itsetietoisesti.

Miya katsoi hivenen huolestuneena tuota haltiaa joka näytti koonneen taistelutahtonsa äärimmilleen. Vaikka Miya oli hiljakseen alkanut sisuuntumaan tuohon päkunnioittavaan naiseen, ei häneltä taistelutahtoa kuitenkaan löytynyt tarpeeksi.Se ei ollut hyvä asia, varsinkaan yhdistettynä teknisen taistelutaidon puuttumiseen. Nándora ojensi kätensä ja viittoi sillä hivenen leikkisästi, pyytäen häntä lähemmäksi.

"Tule vain."

Miya huokaisi raskaanoloisesti ja astahti eteenpäin.
"Taistelen jos on tarve, mutta tässä tilanteessa en sellaista näe. Jos luovutat heti, säästän henkesi." Hän totesi karkeahkosti.

// Sori, Huonoa tekstiä. En ihan jaksanu hioa äärimmilleen Silmäpuolisorto //

"Minusta tuntuu että sinä olet tässä se joka pääsisi hengestään."

Nándoran kasvoilla oli kylmä, mitään kertomaton hymy ja hän oli valmis tappelemaan, tai tappamaan jos toinen alkaisi hyppiä silmille. Pitkän tappotauon jälkeen hänen sormensa tuntuivat jälleen syyhyävän tappamisen perään. Käsi laskeutui alas kyljen viereen ja kiveä pitävä käsi taas koukistui heittoa varten.

"Anna tulla vaan, katsotaan mihin sinusta on."


Se tuli äänellä, joka oli kuin kutsu juhliin, viettelevä ja mairea. Haltia otti pari hidasta asketa eteenpäin tarkkaillen toisen liikkeitä.

"Minusta tuntuu että sinä olet tässä se joka pääsisi hengestään."

Haltiattern kasvoille oli levinnyt kylmä, mutta mitään sanomaton hymy. Säälimätön, niinkin saattoi sanoa. Miya tärisi kuin pistoksissa, hän saattoi tuntea kuinka adrenaliini pikkuhiljaa levisi suoniin. Niin pikkuhiljaa, se ei auttanut. Sitä olisi tarvittu nopeasti.

"Niin vai.." Neito tuhahti enimmäkseen itselleen. Hän pelasi ajalla, ainakin tahtoi uskoa niin. Oli parasta kiihottaa itsensä ensin täyteen taistelutahtoon, ennen kuin käydä toisen kanssa kimppuun puolivalmiina. Sitä neito itselleen vakuutteli ja siksi myös antoi Nándoran pilkata itseään.

"Anna tulla vaan, katsotaan mihin sinusta on."

Nándora ehdotti maireana, viettelevästi. Nainen otti muutaman hitaan askeleen eteen päin tarkkaillen Miyan liikkeitä, nittä joita tämä ei tehnyt. Hän veti ilmaa sisäänsä päästäen vinkuvia ääniä, kuin hengitystiet olisivat olleet tukossa. Miyaa etoi, mikä poisti taistelutahtoa. Häntä etoi hullunainen, joka säälimättömästi oli käynnyt hänen kimppuunsa pimeällä kujalla, pelottaen neidon puolikuolleeksi. Se ei suinkaan lisännyt taistelutahtoa, päin vastoin. Korkeintaan se auttoi oksennusrefleksin saapumista. Mahtavaa, nainen oli odottamassa hyökkäystä, mutta häntä vain oksetti. Neito painoi katseensa, niin että hymyilevä suu peittyi hupun luomiin varjoihin.

"Tosiaanko...Tosiaanko tahdot...... Sitä?"

Myan pelko silmissä ja epäröinti puheesa oikein paistoi ulos naisesta. Se ei välttämättä kovinkaan päällepäin näkynyt, mutta siellä se oli. Tappaja vaitosi sen aina uhristaan. Puuha kävi innottomaksi kun toinen alkoi jo hätiköidä ennen kuin päästiin edes alkuun. Nándora kohotti tylsistyneenä kulmiian ja laski hieman kiveään. ei siitä ollut enää mitään iloa.

"Tästä puuhasta on mennyt kaikki hauskuus. Yritä nyt edes!"

Sanat pääsivät ulos huutona, sillä nainen alkoi raivostua kun ei saanut alkuunkaan vastustusta vastapuolelta. Haltia tiputti kiven maahan ja tuijotti toista kysyen, odottaen että tämä tekisi jotain. Mitä tahansa, jotta hän itse pääsisi hommiin. Tappamisesta ei ollut iloa mihinkään suuntaan jos kukaan ei vastustellut.

"No?" Nándora kysyi kärsimättömänä ja pyysi toista silmillään tulemaan vihdoin mukaan leikkiin.

Jotenkin saattoi toisesta naisesta havaita sen että Míyan epävarmuus oli reagoitu. Nándora näytti kärsimättömältä, ehkä jopa hivenen pitkästyneeltä. Tylsistyneenä hän kohotti kulmiaan ja laski kiveä pitelevää kättä, hän oli ollut jo valmiina heittämään sen. Miya itse puristi edelleen pakonomaisesti tikarin kahvaa, kuin kaikki hänen voimansa olisivat olleet vain siinä. Hän ei jaksanut, hän oli väsynyt. Mitä järkeä tuossa kohtaamisessa edees oli ollut. Miya joutui naisen kaatamaksi, heitti muutaman hiuksenhienon ivakommentin, jotka päätyivät siihen, että naiset kiersivät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa? [ Keksin jotain huippuvertauskuvia, kyllä. ]

"Tästä puuhasta on mennyt kaikki hauskuus. Yritä nyt edes!"

Nándora huudahti raivokkaasti ja päästi kiven putoamaan sormista maahan. Kuului vain pieni tömäys ja se lepäsi maassa, kuin olisi siinä aina ollut. Nainen yritti selvästi osoittaa olevansa vailla pelkoa, tarpeeksi varma itsestään. Miya kyllä huomio sen. Elekieltä osasi käyttää ja tulkita, kun oli elänyt seurapiireissä vuosikausia.Kkaikki oli sanatonta, mitään ei lausuttu ääneen. Täytyi vain tulkita toisten eleistä, mikä oli jossain määrin hyvin alkukantaista. Hermostuneena neito pudisti päätään, ajatukset todella karkailivat.
Hän mietti elekielen alkukantaisuutta, vaikka oli saannut tappouhkauksen. Mikäs siinä, ainakin se piti pelon poissa.

"No?" Haltiatar kysäsi kärsimättömänä ja loi Miyaan katseen, joka oli helppotulkita.
Taas sitä hemmetin elekieltä! Miyaa kutsuttiin leikkiin ja hän aikoi myös ryhtyä jos oli tarve. Vielä hän ei sitä kuitenkaan missään nähnyt.

"Luuletkö, että tämä on leikkiä, luuletko tosiaan että elämällä on mahdollista pelata?"
Miya heitti vihamielisesti, halveksuen. Sanallinen ilmaisu oli taas toinen ääripää, jota hienosto käytti. Kaikki olivat olevinaan niin runosieluja, niin kuin nyt Miyakin. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää, vaan sanoista kuulsi se totisuus, mitä hän oli ladannut itseensä.

"Mutta.." Miya aloitti pehmeästi, hakien samaa viekoittelevaa äänensävyä, kuin mitä Nándora oli aikaisemmin käyttänyt. Hänen äänellään se onnistui hyvinkin, Miyahan oli tottunut puhumaan niin. "..Jos tosiaan pidät tätä pelinä, niin vastaan kutsuun."

Hän astahti eteenpäin, toisenkin askeleen. Pehmeästi, mutta samalla niin jäntevästi.
Hän oli aivan likellä tuon haltiattaren silmiä, jotka seurasivat hänen liikkeitään. Silloin hän hyökkäsi kimppuun.

// Haha. Nauran tolle mun lopulle. Yritin pitkään välttää sitä että Miya joutuu hyökkäämään kimppuun, ku en osaa kirjottaa sitä tappelemaan, mut siinäpähän se nyt on. Sysäsit likasen työn mulle : D //

//Nyt hävettää ;_____; On pakko käyttää minimaalinen määrä autohittiä kun ei tuosta voi muuten jatkaa. Ei siis loukkauksena Jokerille//

Nándora oli jo valmiina kun otinen kävi päälle. Vihdoinkin jotain elämää siihen keskusteluun, vaikka toinen ei tuntunut nauttivan siitä ollenkaan. Toisen hyökätessä päälle haltia lensi taaksepäin selälleen saadessaan Miyan ruhon päälleen ja kolautti päänsä maahan. Se laukaisi Kerberan yritykset, mutta ne olivat lähes hyödyttömiä.

"Tulihan sitä eloa sieltä päin!" Nándora huusi nauttien ja hymyili vinosti päällään yhä olevalle naiselle. Toinen ei tosiaan ollut tottunut tappopuuhiin. Oikeastaan alla olevaa haltiaa ei pelottanut pätkän vertaa toisen kädessä oleva tikari, se toi vaan hauskuutta peliin.

Nándora koukisti jalkojaan niin hyvin kuin pystyi ja yritti suoristaa ne, jotta toinen lentäisi hänen päältään.

//Tönkköö, ja lyhyttä ;___;//

// Joo, mua saa syyttää. Pelkäsin autohittiä niin paljon Silmäpuolisorto //

Miya ei osannut odottaa sitä, että toinen olisi hänen hyökkäyksensä voimasta lentänyt selälleen. Varomattomana, ilman mitään mahdollisuutta tukeen hän lensi täydellä voimalla
Nándoran päälle, niin että haltia kolautti päänsä maahan. Miya ei tosiaan nauttinut siitä, mitä hän oli tekemässä, sen huomasi kaikesta.

"Tulihan sitä eloa sieltä päin!" Nándora huusi ja hymyili vinosti Miyalle. Tämä pudisteli päätään ja haki jotain mihin katseensa olisi voinnut pysäyttää, hän ei halunnut katsoa tuota naista jonka hän oli juuri tyrmännyt alleen, hän ei halunnut myöskään tajuta pimeä kujaa ympärillään. Miya jos kuka oli oiva kuvaus pakokauhuisesta. Hädin tuskin hän sai naurahdettua väkinäisesti ja hetkeksi, ihan vain hetkeksi hän pysäytti katseensa Nándoraan päästäkseen lausahtamaan vitsin tynkänsä.

"Mistä muualtakaan sitä odotit?"

Miya ei ehtinyt tehdä mitään, vaikka huomasikin Nándoran yrityksen. Nainen koukisti polviaan ja suoristi ne niin äkisti, että Miya lopulta paiskautui maahan takanaan. Hänen otteensa tikarista irtosi ja se kalahti terä edellä maahan, upoten siihen vain sen verran että jäi seisomaan pystyyn. Miya yritti tavoittaa sitä mutta ei ylettänyt.

"Tässä ei tosiaan ole mitään järkeä.." Hän mutisi ryömiessään se perään.

// Nauran lopetukselleni, niin kuin yleensäkkin. //

Potku onnistui ja toinen lensi taaksepäin menettäen otteensa tikariinsa. Takaisin ylös päässyt punatukkainen nuorallatanssija katsoi toisen perään ja huomasi vasta silloin mitä toinen havitteli. Ennen kuin Miya ehti tikarinsa perään Nándora astui sen kahvan päälle ja lennätti sen omaan käteensä. Ihan kaunis tikari se oli. Haltia tutkaili leikitellen tikarin terää ja hymyili omalle peilikuvalleen.

"Jos olet sitä mieltä, voit lopettaa ja antaa minun tappaa sinut..."

Ääni oli täynnä ivaa ja voitonriemua. Se oli puhdasta pahuutta. Hymy naisen kasvoilla kertoi tämän ollevan tosissaan. Miya vain ei tuntunut olevan. tajusikohan toinen edes että hän tosiaan oli tappamassa tytön. Nándora pudisteli päätään ja käveli miyaa kohti tikarikäsi iskuvalmiina ja yhä oma ivallinen, vino hymy huulillaan.

"Alkaako jo kaduttaa ettet kuunnellut sitä heikkoa Kerberaa?" Haltia kysyi ja pyöritteli tikaria sormiensa välissä.

Miya keskitti epätoivon vimmalla ajatuksensa siihen, miten saada aseensa takaisin, eikä ollut huomaamassa sitä miten Nándora oli päässyt jo jaloilleen. Tuon punatukkaisen haltian katse seurasi Miyan käsivartta niin pitkälle, että kohta oli jo tikarissa, johon ei Miyan sormenpäistä ollut matkaa kuin muutama tuuma. Juuri kuin Miya oli onnistunut ryömimään tarpeeksi lähelle ulottuakseen tikariin, astui Nándora sen kahvan päälle ja otti aseen käteensä. Leikitellen hän tutkaili omaa kuvajaistaan kirkkaasta teräksestä. Siitä heijastui selvänä hymy, jonka hän osoitti peilikuvalleen. Miya ei ollut kuitenkaan näkemässä tuota hymyä. Ei se haitannut, oli Miyallakin hymy, epätoivon vääristämä hymy, joka oli levinnyt hänen omille huulilleen.

"Jos olet sitä mieltä, voit lopettaa ja antaa minun tappaa sinut..."

Nándoran ääni oli täynnä ivaa ja voitonriemua. Se oli puhdasta pahuutta. Hymy hänen kasvoillaan ei ollut enää leikillinen, vaan kertoi siitä että nainen oli tosissaan. Miya tajusi sen, se oli oikeastaan ensimmäinen hetki kun hän reagoi tilanteen vaaran. Miya oli pitänyt koko tilannetta vain leikkinä, pitänyt hauskaa mielipuolihaltian kustannuksella, mikä koitui nyt hänen omaksi kohtalokseen. Nándora pudisteli päätään ja asteli Miyan luo tikari kädessään, valmiina iskemään. Hymy oli yhtä vino, se ei haihtunut minnekkään.

"Alkaako jo kaduttaa ettet kuunnellut sitä heikkoa Kerberaa?" Haltia kysäisi liu'uttaen tikaria samalla sormiensa välissä. Miya pudisti päätään, vaikka tunsi täysin päinvastaista.
Hän hautasi kasvonsa käsiin ja nyyhkäisi pienesti vetäen samalla pakonomaisesti henkeä sisäänsä, kuin olisi ollut astmakohtauksen kourissa. Se sai aikaan rajun yskänpuuskan. Miyan hento vartalo vavahteli voimakkaan yskänpuuskan kourissa, eikä nainen voinnut hallita itseään. Häntä yskitti, itketti ja hän oli kuolemanvaarassa. Se ei olut kaunis yhdistelmä.

// No en nyt osaa sanoa voiko tätäkään ottaa vakavasti, mut yritystä ainaki oli. Oon miettiny sellast, että tapattaisinkohan Miyan oikeasti ? : O Oon ottanu Aidalyta liikaa vaikutteita. //

//Eli täältä tulee The Murhaaja tappamaan Miyan. Ja ihan luvalla vielä : DD//

Toisen naisen hätäisyys ja pelko kuvottivat punatukkaista haltiaa, joka oli tappanut jo useita ihmisiä. Nainen hytisi, uski ja kyyneleet alkoivat valua tämän poskia pitkin. Se ei ollut kaunista katsottavaa. Hymy säteili yhä Nándora kasvoilla, vaikkakin häne mielessään käytiin sotaa Kerberan ja hänen välissä. Mutta hän ei antanut sen horjua, vaan aikoi jälleen tappaa, edellisestä kerrasta olikin jo aikaa.

"Sano viimeinen rukouksesi..." Nándora kuiskasi, räpäytti silmiään ja käänsi selkänsä naiseen päin. Antamatta tälle aikaa hän hengitti syvään ja yritti keskittyä piittaamatta tippaakaan toisen epätoivosta ja pelosya. Hän oli tehnyt sen jo useasti, tämä rääpäle ei tulisi olemaan este. Kerberan huudot kaikuivat turhina naisen päässä saamatta vaikutusta ja murhaaja oli valmis iskevään. Kuuloon luottaen Miya oli yhä hänen takanaan.

Nándora kääntyi lopulta nopeasti ja iski tikarin suoraan toisen rintakehästä läpi sydämeen. Veri tihkusi ulos haavasta ja toisen naisen tyrmistynyt ilme oli jäätävä. Tikari sojotti pystyssä naisen rinnasta tämän lopulta kaatuessa maahan ja hengittäessä viimeisiä hengenvetojaan. Isku oli tapahtunut alle sekunnissa, eikä nainen varmaankaan ollut ehtinyt valmistautua kohtaloonsa.

Hymy ei ollut kaikkoontunut Nándoran kasvoilta. Nuori nuorallatanssija katsoi tyynenä toisen kuollessa ja antoi verilammikon kasvaa tämän alla saamatta mitään katumuksen tunnetta. Lopulta haltia katsoi vielä, että kukaan ei ollut paikalla, otti sitten tikarin irti toisen rinnasta ja juoksi pois.

Se oli tehnyt hyvää, katumuksesta tai itkusta ei ollut piiruakaan Nándoran kasvoilla tämän juostessa pois paikalta, verinen tikari kädessään. Eikä hän jäisi kiinni, ei hän koskaan jäänyt. Siitä piti huolen Kerbera. Niin haltia jätti vielä äsken eläneen haltian kuolemaan tyhjälle kujalle roskapönttöjen viereen ja katosi jälkiä jättämättä ja katumusta tuntematta.

//Eli näin. ^^//