Toiveissa on hyvä elää | Vapaa peli

Tori-kadulla oli vilskettä ja vilinää tarjolla, kun kauppiaat kaupustelivat antimiaan ohi virtaaville ihmismassoille, joista harvempi yksilö kääntyi vapaaehtoisesti myyntimiehen puoleen kiinnostuneissa merkeissä. Röyhkeimmät kaupustelijat nappasivat jopa käsivarresta kiinni ja toivat myyntitavaransa aivan nokan tuntumaan tuijotettaviksi - noh, tapansa kullakin hankkia riihikuivaa nukkaisiin taskunpohjiinsa. Maantienharmaat hiukset omaava neitokainen sen sijaan oli löytänyt itselleen oman pienen yleisön, joka koostui seitsemästä uteliaasta silmäparista. Oman alueen raivaaminen myyjien keskelle olikin ollut haaste, jonka Hiirenkorvaksi haukuttu nainen melkeimpä meinasi hävitä ilman erästä kepulikonstia, jolla monen kylmäkiskoisenkin henkilön mielen sai muuttumaan.
"Neiti, kertokaa vielä jokin rakkaustarina!", eräs kihara kurtinen tyttö huusi mölyävän poikakaksikon keskeltä vaativana. Kultaiset, pupilittomat silmänsä kääntyivät puhuttelijaansa himmeinä loistaen, katseen kertomatta mitään ajattelijansa pään sisäisistä liikkeeistä.
"Totta kai."
Se oli ainut vastaus, jonka Hiirenkorva osasi sanoa tässä tilanteessa. Asiakas päättää, asiakas on aina oikeassa - eikö se niin mennytkin ? Hän pujahti virittämänsä verhosysteemin taakse, jolloin voisi ilman suurta kansan kohua tehdä taikansa, jotka lisäisivät tarinansa mielenkiintoa.

Syvä huokaus, kohta voimansa eivät enää riittäisi tähän leikkiin, johon tämä oli ryhtynyt vain saadakseen lisää rahaa ruokaan ja vaatekankaaseen, josta voisi tehdä ns. ottoäidilleen uuden koltun kiitokseksi kaikista niistä vuosista, jotka Hiirenkorva oli viettänyt tuon luonna. Hän oli ollut omalle perheelleen liki arvoton kotiorja, eikä kotonaan asuessaan nainen olutkaan koskaan kuullut kehumisen sanaa. Se oli kovin surullista ja katkeroittavaa, tiesittekö ? Ruumiinsa alkoi himmenemisen kautta mustumaan, tarkat piirteet katosivat täysin ja näin oli hän valmis loikkaamaan näyttämölle. Hiirenkorva oli muuntunut varjoksi, mustaksi peilikuvaksi, joka seuraa uskollisesti kulkijaa aina auringon laskuun saakka.
"Kerran kaukaisessa paikassa eli nuori neitokainen nimeltää Amalié.."
Valoa saaneelle seinälle tuli tummana hahmona esiin kättään vilkutteleva neito, jolla oli paljon pidemmät hiukset kuin itse näyttelijättärellä. Varjoksi muuttumisen avulla hän pystyi olemaan aivan kuka tahansa, näyttää miltä halusi. Sen takia varmaan varjohenki todella nauttikin sivutyöstään, jossa hänen ei tarvinnut olla oma inhottava itsensä - hiljainen ja kolkko Hiirenkorva.
"Eräissä kevät juhlissa hän tapasi komean miehen nimeltä Londro. Valitettavasti nuorukainen oli ammatiltaan sotilas ja palaamassa sotaan heti parin päivän kuluttua tapaamisesta.."
Hän jatkoi muuttumalla harniskassa olevaksi jätkäksi, joka asteli revahkkaasti ees taas pitkin seinän rajaa. Moni oli halunnut tietää, kuinka nainen sai varjokuvat tanssimaan ja muokkaantumaan mielensä mukaan, mutta eihän tällä ollut varaa kertoa totuutta. Mitä jos kaupunkilaiset saisivat tietää mikä hän oli ? Ei ainakaan siitä mitään hyvää seuraisi.

Äkkiä kuului jonkun nimen huutoa ja vähän liiankin luonnollisesti liikkuva naikkonen hätkähti. Sieltä lähti nyt yksi napero pois katselijoista - maksamatta mitään. Tarina kuitenkin eteni aina siihen asti, kunnes viimeinenkin lapsi oli lähtenyt omille teilleen ja Hiirenkorva itse rahattomaksi. Hän muuttui takaisin ihmismäiseen muotoonsa "esiripun" takana, palaten sitten päivän valoon apeana. Nuhjuinen Hiirenkorva.. taas sinä olit typerä, kun et tajunnut ottaa maksua ennen esitystä. Nainen valui pitkin seinää istumaan mulkulakivikadulle. Näin tässä kai sitten kuului käydä - hän ei koskaan tulisi saamaa roposia kasaan, vaikka sitä kuinka toivoikin. Pieni nahkainen pussukka nousi sormiensa väliin, jonka jälkeen paksuksi pudottu lankalukko avautui - vain kolme pronssikolikko, mitä sillä muka saisi homeisen leivänkantin lisäksi ? Ehkä pitäisi alkaa yhtä törkeäksi kuin nämä muut kaupustelijat täällä..

[[Vapaasti saa tulla mukaan n__n~]]

Kaapu myötäili nuorukaisen liikkeitä kun hän käveli rauhallisesti ja ympäristöään tarkkailen ihmisiä vilisevällä kadulla. Mies ei tuntenut oloaan mukavaksi kaikkien niiden kauppiaiden keskellä, mutta onneksi hänen ulkoinen olemuksensa varmasti karkoitti vaativammat kauppiaat pois. Viimeistään sitten hänen katseensa, sillä tummat silmät osasivat hyvin vakuuttaa niitä katselijan pysymään kaukana hänestä jos hän niin halusi.
Joku tönäisi Zegiä hänen takanaan ja hän käännähti salamannopeasti. Kaavun alla käsi oli jo puristettuna miekan ympärille ja hän oli valmis vetämään sen ulos ja sivaltamaan sillä ilmaan jos oli tarvis. Pieni poika, joka oli miestä vatsaan asti, katsoi häntä pelokkain ja kunnioittavin silmin. Tummat silmät tarkastelivat poikaa hetken aikaa, sillä pian jo lapsi huudettiin pois.

Käsi heltyi miekan kahvalta ja hän risti ne kaapunsa alla rinnan päälle. Vaikka aurinko paistoi, ei Zegillä ollut kuuma. Hikipisaraakaan ei tämän poikamaisilla, mutta vakavilla kasvoilla näkynyt. Kiitos hänen kaapunsa.
Tummat silmät katselivat väkijoukkoa ja pysähtyivät viimein nukketeatterilta näyttävään pieneen näyttömöön. Verho oli ripustettu - Zegin mielestä - varsin taitavasti eteen. Mielenkiinto heräsi ja mies jäi paikoilleen. Hän seisoi juuri sopivasti parin kojun välissä, josta pystyi hyvin tarkkailemaan esitystä. 'Mitenköhän tuo tehdään...?' Hän mietti samalla ja nosti kätensä kaavun kauluksen läpi leukaansa ja hieroi sitä mietteliäänä. Tietenkään kukaan ei nähnyt tätäkään elettä, sillä kaulus oli niin korkea. Mies hymähti itsekseen. Vaikka hän oli törmännyt matkoillaan vaikka millaisiin esityksiin ja olentoihin, tuo varjoesitys oli jotain ihan uutta. Jotain hyvin mielenkiintoista.

Puolihaltia siirsi nyt katseensa pikku yleisöön, joka katsoi haltioituneena esitystä. Jokainen pikkuinen häipyi aina yksi kerrallaan ja kohta pienen näyttämön edusta oli ihan tyhjä. Mies ei kuitenkaan liikahtanutkaan paikaltaan. Häntä kiinnosti nähdä kuka oli esityksen takana. 'Jokin varsin mielenkiintoinen henkilö varmaan..' mies arveli ja laittoi nyt kätensä takaisin roikkuviin hihoihin. Hän oli nähnyt varjon häviävän. Kohta varmaan siis itse näytelmän pitäjä astuisi esille.

Kyllä, esille astui henkilö. Zeg katsoi tummilla silmillään tarkasti ja hämmästyi vähän. Omasiko tuo nainen tuollaiset voimat tai taiat, joilla hän pystyi loihtimaan tuollaisen näytöksen? Miehen se ainakin oli vaikuttanut. Hän astui kojujen välistä taas kirkkaaseen auringon paisteeseen säikäyttäen yhden pienen naisen, joka oli ostamassa ostoksista päätellen päivän ruokatarpeita. Mies asteli eteen päin, koska uskoi naisen elpyvän ilman hänenkin hoivaansa.
Askeleet loppuivat nyt maassa istuvan naisen kohdalle. Käsi kaivoi kaavun uumenista yhden kultaisen lantin ja kohta se jo tipahti naisen syliin tyhjältä näyttävästä hihan suusta.
"Hienoa." Mies sanoi matalalla äänellä vasten tapojaan. Yleensä hän ei puhunut, ainakaan vieraille, mutta hänen mielestään tämä nainen ansaitsi sen. Esitys oli vakuuttanut ainakin hänet, vaikka hän olikin jo nuori mies.

// Minä saavun jos sallinet ^-^ //

[[Vielä kysytkin n__n, ihanaa luettavaa muuten tuo tekstisi.]]

Juuri, kun Hiirenkorva oli mielialansa kanssa vajoamassa rapakivien rakoon, putosi syliinsä kuin taivaan lahjana kultaa kimmeltävä lantti. Varjohenki tuijotti epäuskoisensa mekkon päällä lepäävää roposta, ennen kuin sai kuulla matala äänisen lausahduksen. Tyhjät silmät kääntyivät tuota nuorukaista kohden, jonka kaulus, ja kaapu yleensäkin, peitti kaikki elolliset liikkeet - mystinen muukalainen oli saapunut keskuuteensa. Hmm, mutta kuuluisiko kehuun sitten antaa vastausta ? Kohteliastahan se olisi ollut, kun edes joku maksoi esityksestään, mutta jotenkin toisen hämäräperäinen olemus hermostutti naikkosta. Tämä nousi nopeasti jaloilleen, jääden vielä kaiken lisäksi lyhyemmäksi miehestä. Pahus!
"Kiitän, herra."
Äänensä oli ilmeetön, melkeimpä mitään tunnetilaa kuvastamaton. Viimeisimmäksi hän uskoi kenenkään jo aikuisikään varttuneen yksilön seuraavan varjonäytelmäänsä, mutta eivätköhän oletuksetkin olleet tarkoitettu murskattaviksi. Hiirenkorva pyöräytti äkkiä kultalantin rahapussinsa uumeniin kaiken varalta, ainakaan näin toinen ei nappaisi edes kiusallaan tuota päivää piristävää, länttänää jalometalli pyörylää takaisin.

Tämä käännähti miehen vasemmalta sivulta ohitse ja nappasi kiinni verhosta repäistäkseen sen alas. Äh, jumissa! Tässä sitä päästäisiin taas nolaamaan itsensä oikein toden teolla, kun neitokainen riistäisi ähkien mokomaa kangastilkkua alas seinältä.
"Irtoa nyt sinä senkin.."
Hiirenkorva jupisi hammastaan purren ja saaden nyt muidenkin iäkkäämpien ihmisten huvittuneet katseet osakseen - kukapa ei haluisi nauraa toisen mokailuille ? Ihmiset olivat kuin apinoita, nauttivat toisten virheistä ja varsinkin siitä, jos kaikki saivat iloita yhdessä niille. Vahingon iloisuus olikin mieltä maahan iskevä ongelma itsekullekkin kansakunnalle, jos totta puhuttiin. Kultasilmä nykäisi jälleen verhosta ja kas kas - nythän se putosi suoraan hänen päälleen. Maailma pimeni kankaan valahduksen myötä, saaden samalla sätkivän neidon pyllähtämään takalistolleen alas.

Tervetuloa Hiirenkorvan maailmaan. Siinä hän istui jälleen mukulakivillä naama punaisuutta huokuen, vaan onneksi verho peitti nuo nolostuneet kasvot ainakin hetkeksi.
"Anteeksi.. hyvä herra... jos olette siinä vielä, niin viitsittekö auttaa mitenkään ?"
Tuo lause tuli monen ylpeyden nielaisun takaa kuultaviin. Jos muukalainen oli kyllästynyt häneen jo, niin silloin toinen olisi lähtenyt tai kakkos vaihtoehtohan oli se, että mies yhä seisoi naurua pidätellen vieressään. Oikeastaan kumpikohan olisi parempi homma näin pidemmän päälle mietittyä..
Hiirenkorva puhalsi piilossa ollessaan kasvoilleen lipuneet pitkät suortuvat pois. Ehkä varjohenki voisikin vain hävitä huisthaist ja jättää kaikki tavaransa tänne ? Nää.. olisi kai parempi katsoa tilannetta silmiin, sillä ihmisethän unohtivat nopeasti muutkin tempauksensa, joten miksi eivät tätäkin.

[[Toivottavasti ei tullut kamalan epäselvää tekstiä o___o'.]]

// Kiitos, sinunkin ^^ Eikä ollenkaan epäselvää ainakaan minulle :] //

Puolihaltia astui vaistomaisesti askeleen taakse päin naisen noustessa. Pieni varovaisuus vieraiden kanssa ei ollut pahasta. Eikä vähän suurempikaan, ainakaan Zegin mielestä. Hän oli aina pienestä lähtien ollut varovainen tuntemattomien seurassa. Joskus hän oli sitä jopa sellaisten seurassa, jotka hän jo tunsi. Mutta se oli vain tapa, joka oli jäänyt ikään kuin "päälle", mutta ei siitä ainakaan harmia ollut, päin vastoin. Mies tunsi sisällään pienen hätkähdyksen naisen kääntäessä pupillittomat silmänsä. Hän oli nähnyt joskus tuollaiset samantaipaiset silmät jossakin, mutta hän ei muistanut missä. Nyt hän ainakin tiesi, ettei tuo nuori nainen ollut ihminen.
Zeg nyökkäsi hieman naisen kiitokselle. Kiitos oli nopea ja tunteeton, mutta mitä muuta sen olisi kuulunut olla? Ei mitään muuta ja Zegin oli tyytyminen siihen.

Nuorukainen käännähti naisen mennessä hänen ohitseen. Surukseen mies huomasi naisen jo lopettelevan tältä päivältä. Ei hän kehdannut pyytää uutta esitystäkään, hän olisi silloin kuulostanut ihan viisi vuotiaalta, eikä noin kahdeksantoista vuotiaalta. Sehän olisi suorastaan kuulostanut naurettavalta! Mies päätti pitää vaivoin suunsa kiinni.
Melkein hymyn häivähdys nousi nuorukaisen peitossa olevalle suulle tämän katsoessa siron naisen taistelua kankaan kanssa. Hymyn poikanen kuitenkin pysyi poissa, vaikka kangas tipahti toisen päälle varsin hulvattomasti. Ihmiset tirskahtelivat ohi kulkiessaan, mutta lopettivat heti kun Zeg sinkaisi tumman ja jäätävän katseensa heihin. Jotenkin häntä säälitti tuo nainen. Toinen tuntui varsin mielenkiintoiselta.

Zeg havahtui kuullessaan naisen äänen kankaan alta. 'Ai niin!' hän naurahti mielessään. Hän nosti hieman hihojaan, mutta kuitenkin niin, ettei hänen käsiään kunnolla näkynyt ja nosti kankaan kevyesti toisen päältä pois. Kangas hulmahti kauniissa kaaressa ja se paistatteli hetken aikaa auringon valossa, mutta pian Zeg kääri sen jo kainaloonsa ja ojensi naiselle nyt hieman pilkottavan kätensä auttaakseen toisen ylös. Puolihaltia tajusi tämän eleen olevan vasten luontoaan, mutta joskushan sitä oli pakko olla ystävällinenkin, eikö vain? Olihan se joskus hyvä edes käyttäytyä herrasmiesmaisesti, jos se nyt edes hirveän hyvin Zegiltä luonnostuisi. No, aina voi yrittää.

"Oletko kunnossa?" Mies kysyi tarkkaillen tummilla silmillä neitoa. Pieni tuulenpuuska pörrötti juuri silloin miehen hiuksia niin, että hiukset paljastivat hänen korviensa suipot päät. Ne kuitenkin katosivat taas pian yönmustien hiusten alle. Zeg ojensi kankaan naiselle. Hän ymmärsi nyt itsekkin, että hän käyttäytyi aika kummallisesti. Kiinnostiko nainen häntä paljonkin? 'Ei...Ei se sitä ole...' mies sanoi ajatuksilleen ja risti kaapunsa alla kätensä taas rinnan päälle. Hän ojentautui koko pituuteensa ja siirsi tutkivan katseensa neidon "tyhjiin" silmiin.

[[No hyvä, että sai selvää sitten n__n.]]

Iäh, siellä hänelle nyt hekoteltiin kankaan toisella puolella. Silmänsä sulkeutuivat siksi aikaa, kun tämä laski kymmeneen hitaasti mielessään - kaikkea sitä joutui kokemaan vain oman elantonsa eteen. Voi, kuinka helpolla Hiirenkorva olisikaan päässyt naimalla sen naapurin rupinenäisen nulikan! Toinen tosin ei ollut sen puoleen perehtynyt pahemmin käytöstapoihinkaan, joten ehkä nykyinen elämänsä oli puolet parempi. Sitä paitsi neidosta olisi vain tullut uudemman kerran orja sekä lasten synnytyskone, mikäli hän olisi sen juipin kelkkaan lähtenyt.
Äkkinäinen valkeus pakotti varjohengen kavahtamaan aatoksistaan ja siristämään luomensa melkein kiinni toisiinsa, mies oli toden totta vielä paikalla ja auttanut hänet tunkkaisesta loukustaan ulos. Nauruakaan ei kuulunut enää. Käsi nousi kulmakarvojen yläpuolelle suojaksi, jolloin tämä ehti nähdä itseään kohden ojennetun kämmenen. Kiinnikkö pitäisi tarttua ? Varsinaisen herrasmiehen seuraan hän oli näemmä itsensä onnistunut ujuttamaan, eli jotain vaihtelua luvassa niiden kännisten ukkojen sijaan, jotka olivat jok'päiväinen riesansa kotiin palatessa.
"Olen kunnossa, kiitän."
Hiirenkorva koitti kuullostaa inhimillisen elolliselta, vaikka se osoittautuikin vaikeammaksi, kuin hän oli odottanut. Oli outoa taistella omaa itseään vastaan esittämällä ystävällistä ja itsevarmaa henkilö, joka kykeni luottamaan kehen tahansa sinisilmäisesti.

Silti nainen tarttui miehen käteen ja tukea ottaen kahmaisi itsensä tolpilleen. Kosketuskontakti jäi kuitenkin perin lyhyeksi, sillä heti kun Hiirenkorvalla oli varaa päästää irti, niin tämä myös teki näin. Esirippunaan toimineen lakanankin hän sieppasi kiittämättä omaan kainaloonsa, mutta katseitten kohdatessa jäivät vähäisetkin sanansa sille tielle. Nuo silmät.. ne olivat tummat ja niistä ei vain saanut käännettyä päätä toiseen suuntaan. Miehen pörröisten hiusten lomasta pilkottavat suippokärkiset korvat ehkä pelastivatkin Hiirenkorvan nolostumiselta:
"Anteeksi, mutta oletteko haltia ?"
Aivan niin - varjohenki teititteli nuorukaista. Hän teki niin aina ennen kuin sai tietää puhuteltavansa oikean nimen - tai miksi ei vääränkin. Nimi oli vain nimi, sillä ei ollut väliä miltä se kuullosti korvaan, koska pääasiahan oli, että sitä toteltiin. Jos joku huusi sinua kaupungilla, niin totta kai reagoit ensimmäisenä omaan kutsumanimeesi.

Hiirenkorva tunsi ihmisten katseet selässään - noita tietenkin kiinnosti, mitä vaivainen kaupunkilaistyttö puhui nuorelle ja varmasti komeallekkin miehelle, jonka kasvon piirteet valittettavasti pettyivät korkean kauluksen taakse. Tuollaisiin heppuihin ei monesti törmännyt - varsinkaan sellaisiin, jotka heittelivät kultakolikoita maksuksi yhdestä pienestä näytöksestä. Sitten joku tökkäisi naista olkaa takaapäin, käännyttäen näin Hiirenkorvan kannoilleen.
"Oletko lähdössä, likka ? Tässä olisi muitakin, jotka haluisivat pystyttää kojunsa."
Edessään seisoi joku valkea partainen vanha herra, jonka harmaitten silmien pistävä katse iski kylmät väreet kipuamaan pitkin selkärankaa.
"Olen, arvoisa herra Kauppias."
Viimeinkin hän sai olla niin kylmä ja kolkko kuin halusi - kiitos vanhuksen, joka ei pistänyt hyvälle nuoren naisen käytöstä. Varjohenki vielä vilkaisi salaperäiseen, mustahiuksiseen nuoreen uudemman kerran, vinkaten sitten tuotakin siirtymään syjempään, vähintää pois kärttyisen valkoparran tieltä.

Toinen tarttui kankaaseen kuin ainoaan omistamaansa asiaan. Olihan se hyvä, että tavaroistaan piti huolen.'Äkkipikainen...' Taas yksi jäi tuijottamaan häntä. Onneksi tämä oli aika lyhyt kerta, sillä seuraava kysymys sai miehen itsekkin kääntämään katseensa pois. Hän katsoi neidon olan yli ja näytti olevan kiinnostunut kivistä, jotka oli huolimattomasti laitettu paikoilleen. Kivet olivat siinä kohtaa irtoavia lohkareita ja niihin pystyi helposti kompuroimaan ellei kokonaan kaatumaan.
"En varsinaisesti. Puolikas vain." Zeg sanoi ja käänsi taas katseensa naiseen. Toinen oli siis huomannut hänen korvansa päät. 'Tarkkasilmäinen...' hän hymähti taas mielessään. Ehkä se oli huono tapa, mutta jokin pisti hänet aina tarkkailemaan henkilöitä joiden seurassa hän oli. Tuskin siitä pidemmällä heitolla haittaa olisi.

Puolihaltia seurasi jo pitkän aikaa miestä, joka läheni äreä ilme kasvoillaan tuota siroa naista. Silmät muuttuivat tummemmiksi - jos se oli mahdollista - miehen tökkäistyä toista epäystävällisesti. Vanhan miehen onneksi hän sai jo kuulla kunniansa naisen äänen sävystä, eikä hänen tarvinnut kohdata Zegiä. Ei mies tiennyt mitä hän olisi tehnyt. Olisiko hän ruvennut meuhkaamaan tai olisiko hän vetänyt miekkansa esiin. Tuo neito toi hänestä varsin uusia piirteitä esille. Tai sitten hän suhtautui naiseen kuin suojattuunsa. Niin kuin hänen työssään oli pakko. Suojatuilleen hän oli erikoisen kohtelias ja hyvässä tapauksessa ystävällinenkin - varsinkin jos suojattu saattaisi hänet johonkin taisteluun - se olisi nuorukaisen mieleen. ' Kipakka..' hän lisäsi taas mielessään huomaamatta sitä itse.

Mustahiuksisen ei olisi tehnyt mieli siirtyä paikaltaan. Häntä alkoi kismittää kauppiaan tylyys, jonka hän kohdisti niihin, jotka jotenkin edes yrittäisivät huonontaa hänen kauppatavaroidensa myyntiä. Nuori mies kuitenkin siirtyi enempää sanomatta naisen tavoin pois tieltä. Oikeasti hän on niin itsepäinen, että olisi halunnut tehdä miehelle tahallaan kiusaa, mutta ajatteli että se ei olisi ollut viisasta. Voisihan hän joskus törmätä vielä mieheen ja tarvita vaikka apua, eihän sitä koskaan tiennyt.
Zegin silmät viestivät sitä suuttumusta, jota hän nyt tunsi vanhaa miestä kohtaan. Kauppiaat ajattelivat vain omaa etuaan. Ei mitään muuta. Hän kuitenkin sulki silmänsä hetkeksi ja huokaisi rauhallisesti. Avattuaan taas silmänsä ne olivat rauhallisen mustat - kuin ne eivät koskaan olisikaan olleet vihaiset.

"Mikä sinä sitten olet?" Mies kysyi heidän päästyä kauppiaiden jaloista pois vähän turvallisempaan paikkaan, jonka edestä kauppiaat ja ostajat koko ajan juoksentelivat. Katse oli suunnattu naiseen ja se oli vilpittömän kiinnostunut, ehkä hieman ystävällinenkin, mitä hänen katseensa ei yleensä ollut. Sanat ehkä kuulostivat tylyiltä, mutta Zeg ei ollut tarkoittanut niitä niin. Se oli vaan hänen tapansa kysyä asioita - suoraan. He olivat jonkinlaisella sivukujalla tai -väylällä, josta aina vähän väliä käveli jokin kaupustelija, mutta jätti heidät huomiotta, mikä sopi Zegille varsin hyvin. Kuja ei ollut kovin keveä, joten puolihaltia nojasikin nyt kujan kylmää seinää vasten. Sitä ei ollut aurinko lämmittänyt tai sen säteet. Se oli jääkylmä, mutta se ei haitannut mustahiuksista, sillä hänen kaapunsa piti hyvin kylmää ja täten piti nuorukaisen lämpimänä. Siitä puolihaltia piti kaavustaan, se suojeli häntä - ainakin kylmyydeltä.

// Toivottavasti kävi tuo paikka ja oletin, että Hiirenkorvakin on siellä ^^'' //

Puolikas ? Olihan sekin jo jotain. Hiirenkorva ei ollut eläissään ollut näin lähellä haltiaa tai edes puolikasta sellaista, joten siksi varmaan suoranainen outoa huvittuneisuuden tunne valtasi hänet. Haltiat olivat jalo ja ylväs kansa, joiden edessä kuului vain nöyristellä ja katsoa heitä ylöspäin. Rahvaana varjohenkenä olikin nainen aina tehnyt näin, yrittänyt olla varsin huomaamaton ja alistuvainen, jotta ei saisi ylhäisemmän kansan pahan suovia katseita osakseen. Tämä oli itse demonien pohjasakkaa, heikko pimeyden olento, joka ei kyennyt kuin varjoilla puolustaumaan - jos edes niilläkään. Muut itsensä kaltaiset, harvat yksilöt, eivät myöskään katsoisi taitojensa tuhlaamista innokkain kasvoin. Ennemminkin nuo haluisivat riistää voimansa tai nirhata neidon, jos saisivat tietää tämän vetävän varjoesitystä lapsille kaduilla, kujilla ja miksei myös kyttilän valossa majataloissa isommalle yleisölle. Tunkeileva kauppias jäi kaksikon selän taa, kun nämä siirtyivät hämärälle sivutielle, jonne nimenomaan ei aurinko luonut lämpimiä säteitään.

Ja mikäkö Hiirenkorva sitten oli ? Tuota kysymystä hän eniten kaihtoi ja vaivaantunut irvistys vilahti nopeasti kasvoillaan. Paha mennä sanomaan, eihän tämä periaatteessa ollut kuin varjo, joka omasi mielen ja kehon. Hän voisi aina valehdella olevansa jonkinlainen alatyypin haltia, olivathan korvansa suipot, mutta elottomat silmänsä ja oman mustan kavaljeerin uupuminen pistivät jo pisteen alkavalle valheelle.
"Ihminen ?"
Ehkä sittenkin hyvä tuurilla mies ei ollut vielä huomannut hänen kuuloelimiensä paljastavaa muotoa ? Toinen asia mistä neito voisi jäädä kiinni totuuden pimityksestä oli se, että hänen silmänsä olivat täysin tarinaansa kertomattomat. Katse kääntyikin toisesta pois kuikistelemaan viereistä seinää, jonka rapistuva olemus ei toisi nykyisille asukkailleen kuin harmaita hiuksia tulevaisuudessa.

Hiirenkorva nuolaisi nopeasti kuivuvia huuliaan.
"Eikö sitä nyt päälle päin näy ? Ihan normaali siivuri ja viihdyttäjä minä olen."
Äsh, sinä et nainen ainakaan osaa valehdella sujuvasti. Koko elekielensä oli jännittynyt, kuin valmiina siihen, että pian pitäisi ottaa jalat alle ja juosta minkä kintuistaan pääsisi. Kurkkuaan selvittäen hän heitti kankaan olilleen lämmittämään, täällä oli kuin olikin kylmä. Kyllä tuon puolihaltian kelpasi lämpimän näköisessä kaavussaan. Kultaiset silmänsä siirtyivät seuraavaksi toisen olan ylitse kurkistamaan, mitä äskeiselle toimipaikalleen kuului. Jep, siellähän se ukko kojuaan pystytti naama punaisena ja kihisten kiukusta, kun huterat kepit pettivät kerta toisensa jälkeen liian painavan suojakankaan alta. Ihan oikein tuolle kiukkupussille - saipahan paha ansionsa mukaan jälleen. Hajamielisenä Hiirenkorva siirsi ruskeat suortuvansa korvan taakse, palaten taas tuijottamaan miestä tuon mustiin silmiin.

[[Käy oikein hyvin o/. Tässä muuten olisi pieni yllätysartti sinulle. Valitan, että se on vain vaivainen pikasuttu n__n''.]]

// O.o Olenkin jo tuolla kehunut piirustuksesi pilviin ja tämä on taas sitä samaa luokkaa! ^^ Hieno kuva ^^ Aika tuollaiseksi hänet olenkin ajatellut :] Ja tuo muka pikasuttu ;D Ei siltä näytä, mutta kai teillä taitavilla piirtäjillä menee sitten vain hetkinen hienon luomuksen tekoon : ) //

Zeg oli huojentunut, ettei toinen pitänyt hänen suorasanaista kysymystään tylynä. Hän oli vasta jälkeen päin miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että se oli aika epäkohteliaasti kysytty. Jo neidon ilmeestä puolihaltia näki, ettei tämä pitänyt tälläisistä kysymyksistä. Miehen sisällä oli kuin jokin pieni olento, joka odotti innostuneena naisen vastausta. Ihan kuin se kurkkottaisi korkealle saadakseen tietää totuuden. Naisen avattua suunsa se olento lysähti kasaan. Tuo ei ainakaan ollut totuus. Näkihän sen jo päältäkin päin, ettei tuo nainen ollut ihminen. Mies katsoi nyt läpitunkevasti toista kuin poratakseen neitoon reiän. Toisen silmät eivät olleet ihmisen, eivätkä korvan päätkään. Sen mies oli pistänyt merkille jo tapaamisen alkupuolella.

Toinen näytti olevan hieman hermostunut - tai ainakin mies luuli niin. Toisaalta mustahiuksinen ymmärsi sen, sillä hän itsekkään tuskin pitäisi kaikista kysymyksistä, jotka kohdistuisivat häneen. ' Ei, ei se näy päälle...' mies ajatteli mielessään ja "listaan" tuli taas yksi huomautus; huono valehtelija. Tummat silmät tarkkailivat naista. Osa hänestä halusi tietää naisesta enemmän ja osa taas halusi päästä omaan rauhaansa. Kokonaiselle Zegille taas olisi maistunut pikku taistelu päivän piristykseksi, mutta tuskin sitä nyt hän saisi.
Katse seurasi neidon katsetta ja hän näki taas sen vanhan miehen puhkimassa nyt omien kepukoidensa kanssa. Voisihan hän tallustella tuon miehen luo ja haastaa riitaa. Se tosin ei olisi varmaan hirveän hyvä päähänpisto, sillä hän oli aina ollut sitä mieltä, että kauppiaat pitivät yhtä. Olisihan hän voinutkin selättää muutaman vanhan ukon, mutta tuskin kaikki kauppiaat niin vanhoja ja raihnaisia olleet kuin tuo. Kyllä sieltä varmaan löytyisi joku hänenkin ikäinen.

Tummat silmät hakeutuivat tuon salaperäisen naisen tyhjiin silmiin. Hän halusi kovasti tietää tämän salaisuuden. ' Ehkä annan hänen vähän aikaa olla rauhassa ennen kuin jatkan taas..'Nuorukainen tuhahti kyllästyneenä mielessään. Se olisi paras keino.
"Osaatko taistella?" Mustahiuksinen pamauttikin tällä kertaa. Voisihan hän ottaa pikku harjoitustaistelun tuon neidon kanssa jos hänestä olisi mitään vastusta. Tai voisihan hän vaikeuttaa omaa taisteluaan vaikka sitomalla silmänsä, jolloin naisella olisi jotain saumoja häntä vastaan. Silmät katsoivat taas läpitunkevasti toista ja odottivat kärsimättömästi vastausta. Ne kiiluivat innostuneisuudesta ja taisteluntahdosta. Kaavun alla kädet olivat valahtaneet ylipitkiin hihoihin ja oikea käsi oli puristautunut nyrkkiin. Se odotti niin maltittomasti, että se saisi tarttua raskaaseen - tai ei Zegille raskaaseen - miekkaan. Tosin, sitä ei ehkä tapahtuisi. Eihän toinen välttämättä osannut edes taistella, se jäi nyt vain toivon varaan.

// Sori, vein tuota nyt aika vähän eteen päin ^^'' //

[[Kyllä tuohon vain n. 5 min meni. Kiitoksia kehuista ja hyvä, kun kelpasi tämä n___n.]]

Oli sanomattakin selvää, että pieni valkoinen valheensa ei ollut osunut, saati sitten uponnut puolihaltiaan. Hiirenkorva tiesi itsekkin olevansa kelvoton valehtelija, joka jäi kiinni ennen kuin oli edes päässyt kunnolla vauhtiin. Totaallinen läimäytys kasvoille oli kuitenkin se, että mies kysyi osasiko hän taistella. Hetkinen nyt, menikö tämä näin vakavaksi ? Ei naisesta olisi piirun vertaa vastusta itseään pidemmälle, mystiselle miekkoselle. Hädin tuskin onnistuikin varjohenki pitämään kasvonsa ilmeettömän tyyninä, sormien puristuessa samalla tiukemmin sylissään olevan kangastilkun ympärille.
"Mistä tuollainen kysymys on peräisin."
Kysymys oli epäsuora, eikä siihen vaadittu minkäänlaista vastausta. Kyllähän Hiirenkorva vastakkaisesta sukupuolesta sen verran tiesi, että nuo mielellään rähinöivät, mutta että naistenkin kanssa.. kautta Freijan nimeen - ei!

Ruskea suortuvainen kallisti vinosti päätään, silmissä tuikahti eloisa kipinä.
"En osaa taistella, olen vain köyhä ja heikko nainen. Mutta jos Teistä tuntuu siltä, että haluatte mukiloida minut tähän paikkaan - jopa tappaa, niin en kai pysty vastustamaan. Jokaisen elämä on vain hiuskarvan varassa."
Paljon sanoja, paljon ajatuksia, joita muhi Hiirenkorvan korvien välissä. Kaunokielisyytensä pääsi pienoiseen kukkaansa tämän seurauksena, eikä demoni ollut vielä lopettamassa puheen vuoroaan.
"Olen vain varjo, jolla on keho sekä mieli."
Jos nuorukainen oli joskus lukenut jotain demoneista tai kuullut edes tarinoita, niin hän kykenisi päättelemään mikä Hiirenkorva oli. Hassua, että neitokainen luovutti näin helposti - antoi totuuden nostaa päätään omaan tahtiinsa.
"Silti kuvittelisin olevan lihaa ja verta niin kuin Tekin."
Hiirenkorva jatkoi ja siristi hieman silmiään, lihaa ja verta niin. Jos häneen leikattaisiin lovi, niin pulppuaisi siitä ulos muiden haavojen tapaa samallaista punaista elämän eliksiiriä. Joissakin kertomuksissa kylläkin väitetään, että pimeyden olennon veren kuuluisi olla yhtä tummaa kuin yötaivas ilman tähtiä - pöh, lapsien pelottelua nuokin sepustukset.

Nyt kun tarkemmin mietti, niin mitä hävittävää Hiirenkorvalla olisi, jos hän näyttäisi voimansa miehelle ? Kukaan ei uskoisi toista, jos tuo menisi kertomaan kaduille varjohengestä, joka oli silmiensä edessä muuttunut omaan muotoonsa - eihän neidon kaltaisia olentoja enää kuulunut olla edes olemassa. Tämä otti kätensä esille ja kohotti sen kunnolla toisen näkyville. Tässä hommassa tarvittiin kaskittymistä ja ne viimeiset voiman rippeet, jotka tällä oli jäljellä. Hän voisi pyörtyä yrityksensä aikana tai mennä vain hermottomaksi hetkeksi, mutta ehkä vain jonkin tietyn ruumiinosan muuttaminen riittäisi tällä kertaa yhdestä henkilöstä koostuvalle yleisölleen. Sormenpäissä kihelmöi taian alkaessa toimia ja muuttamaan raajaansa mustaksi hiljalleen.
"Näettekö ? Tässä salaisuus, jolla sain kultakolikon Teiltä."
Se aiemmin kuultu jäätävyys alkoi pakastamaan ilotonta viserrystään. Hän oli saattanut juuri tehdä kohtalokkaan virheen, mutta sille ei sitten mahtanut enää mitään.

[[Eipä mitään, Hiirenkorva sai ainakin olla ällikällä lyöty tuollaisesta kysymyksestä n__n.]] 

// 5 minuuttia O_O //

Puolihaltia näki, miten naisen sormet puristuivat hänen kysymyksensä myötä kiperämmin kankaan ympärille. Toinen oli ymmärtänyt hänen kysymyksensä varsin toisella tavalla, miten Zeg oli sen tarkoittanut. Olihan mies varautunut aina näihin pikku ongelmiin epäselvien kysymystensä kanssa, jotka olivat niin suorasanaisia. Mies pudisti päätään ja oikean käden nyrkki valahti rennosti auki.
"En tarkoittanut sitä niin." Hän sanoi naisen sanojen väliin, mutta pian hänen ajatuksensa pysähtyi. Varjo! Toinen oli varjo! Tummat silmät alkoivat tutkia taas toista. Nyt ne tunnistivat varjon, joka seisoi hänen edessään. Tai eivät tunnistaneet itse tuota varjoa, vaan kokonaisuudessa varjon. Hän oli nähnyt yhden kerran monta vuotta sitten. Mutta se oli nyt menneisyyttä. Nyt hänen edessään seisoi ihan itse naisvarjo.

Toisen puheet saivat miehen unohtamaan ympäristönsä. Varsinkin kun toinen paljasti itsensä nyt kokonaan hänelle. Silmät suurenivat hämmästyksestä hänen katsoessa naista. Mies siirtyi hieman Tori-kadulle johtavalle aukolle, jottei kukaan muu näkisi tuota ihmeellistä asiaa - tai ainakin Zegin mielestä ihmeellistä asiaa. ' Miltäköhän toinen näyttäisi kokonaan varjona...?'Mies aprikoi, mutta tajusi sitten jo nähneensä sen vaiheen. Olihan hän niin kovasti pitänyt neidon varjoesityksestä. Jopa enemmänkin kuin pikkuväki, jos hän nyt itselleen kehtasi niin myöntää.

"Hmm... Olette varsin kiehtova." Mies myönsi hetken kuluttua. Mieleen valui taas ympäristö, joka oli ollut hetken tiedottomana. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja kuunteli sillä ajalla ympäristöään valppaana. Ei kuulunut muuta kuin kauppiaiden hälskettä ja lapsien vilinää ja itkua.
"Ajattelinkin, että valehtelitte aiemmin." Nuorukainen totesi ja avasi taas silmänsä siirtäen tumman katseensa tuon varjon tyhjiin silmiin ja siirtyen itse sivummalle kujan läpiaukosta.
"Nuo silmät, eivätkä korvat olleet ihmisen." Hän jatkoi taas. Kaavun alla hänen kätensä menivät taas mietteliäästi ristiin rinnan päälle. Hän halusi tietää tuosta naisesta enemmänkin.

"Saisinko udella nimenne?" Mies kysyi epäzegimäisesti. Mies huomasi sen itsekkin, mutta antoi kysymyksen pitää muotonsa. Olihan se hyvä jos hän kuulostaisi kohteliaalta ja olihan hän sitä jos oikein halusi. Ehkä hän tällä kertaa halusi. Silmät tarkkailivat taas hieman sitä vanhaa miestä, joka oli nyt jo saanut kojunsa pystytetyksi ja huuteli muka ystävällisesti ostelijoille 'hyviä päiviä' tai jotain vastaavaa. ' Minä en ostaisi sinulta.' Hän ajatteli ja olisi halunnut, että hän olisi osannut välittää ajatuksia toisille. Vanha rupikonna ei olisi tiennyt keneltä ajatus olisi tullut, se olisi hauskaa katseltavaa. Ihan kuin joku kuiskisi korvanjuuressa, mutta sitä henkilöä ei näe. Harmikseen Zeg ei omannut tälläisiä kykyjä. Voisihan hän aina koittaa opetella sellaisen uskomattoman kyvyn, sillä hänellä oli haltijan verta kehossaan. Ei olisi ihan mahdoton ajatus jos hän oppisi sellaisen. Nykyään hänen suurimmat kykynsä näkyivät vasta taisteluissa, mutta niitähän ei pahemmin järjestäytynyt Zegin eteen. Katse siirtyi taas mietteliäästi naiseen. Viitsisikö hän kysyä mitä hän haluaisi kysyä? Zeg päätti odottaa ainakin vielä hetkisen.

[[5 min juu n__n.. ei tuollaisissa kauenpaa mene.]]

Ai. Oliko Hiirenkorva käsittänytkin väärin ja turhaan laukonut miehelle palopuheensa ? Sitä hän ei ehtinyt jäädä aprikoimaan pidemmäksi aikaa, koska toisen kasvoille kohonnut hämmennys sai ajatukset kulkemaan pitkin uutta rataa. Kappas, pikku temppunsa olikin tehnyt ihmeitä, joita varjohenki vähiten odotti.
"Ei ole turvallista kertoa totuutta ventovieraille."
Tämä napautti takaisin valehtelusta puhuttaessa. Niinpä niin - jos hänellä olisi ollut huonompi tuuri, niin toinen olisi ollut silloin jonkin sortin palkkamiekka, joka rahaa vastaan lahtasi epäpuhdas-sieluisia kummajaisia. Kyllähän demoneja metsästettiin, jos niiden olemassa oloon uskottiin satukirjojen ulkopuolellakin - itse Hiirenkorva ei ollut koskaan nähnyt minkään muun demonikansan edustajia omansa lisäksi. Se oli surullista ja yksinäistä, kun ei koskaan voinut tuntea olevansa yksi osa kokonaisuutta. Kukaan ei turvannut selustaa, vaan sai päivästä päivään miettiä, milloin joku päättäisi ryöstää sinut ja viedä oman henkikultasi siinä ohella. Hymähtäen varjohenki antoi kätensä muuttua normaaliksi. Mihin hänen itse asissa edes kuuluisi kuulua ? Oli kai kohtalon tai sitten jumalien sanelemaa, että nainen tulisi koko elämänsä etsimään itseään.

"Saahan sitä aina udella, mutta harvemmin saa vastauksen."
Hän lopulta vastasi toisen tiedustellessa kohteliaasti nimeään. Hiirenkorva oli tahallaan sivuttanut täysin kehut siitä, että tämä oli mukamas kiehtova persoona - pahkat. Siinä varjohenki oli harmaassa massassa yhtä kiinnostava kuin homeinen lanttu, ainakin omasta mielestään asia oli näin. Kultakatse kävi puolestaan muukalaisen päästä varpaisiin lävitse, painoi piirteitä mieleen ja maisteli nuorukaisen ääntä. Olihan tuo puolihaltia aika mielenkiintoinen tapaus ja ei se Hiirenkorvalle kostautuisi, mikäli hän nyt päättäisi koko nimensä kertoa.
"Anna-Eliana Katherine Laverne-Lucinan tytär, kutsuvat myös Hiirenkorvaksi."
Esittäytyminen oli kovin juhlallinen, sillä kertoihan tämä nimensä arvonsa tuntevaan sävyyn. Ikinä etunimensä ei ollut miellyttänyt korvaansa, mutta onneksi äidin keksimä nälvivä kutsumatapa oli antanut hänelle mahdollisuuden ns. vaihtaa sen.

Tarkkailtuaan vielä hetken mustanpuhuvaa miestä, jatkoi hän:
"Minusta tuntuu, ettei se ollut todellinen kysymyksenne. Näytätte mietteliäältä ja haluatte tietää jotain, muttette uskallataudu kysymään."
Hän ei uhrannut sanaisen arkkunsa antia pyytääkseen toista esittäytymään - olettettavasti nuorukainen tekisi sen käskemättäkin. Tällä kertaa oli Hiirenkorvan vuoro pysyä vaiti, oikeastaan niinhän hänen luonteesakin todellisuudessa jo kiljui. Varjohenki ei puhua paasattanut tuntemattomien kanssa yleensä, mutta ehkä tämä herrasmies oli onnistunut tekemään sellaisen vaikutuksen määrätietoisella asenteellaan, ettei neitokainen tohtinut pitää suutaan supussa. Keskustelupaikka vain alkoi pikkuisen jo häiritsemään. Ehkä pitäisi siirtyä pian suosiolla jonnekkin muualle, jos he aikoisivat vastedeskin jakaa ytimekkäitä lauseitaan.

"Olen samaa mieltä." Zeg totesi katsoen toista. Se oli todellakin totta. Tuskin kukaan nyt vieraille oikopäätä itsestään kertomaan menisi. Tai ei ainakaan puolihaltia niin ikinä olisi tehnyt. Tuskin koskaan kertoi omaa nimeäänkään. Niin kovin hän asioitaan varjeli. Oli se sitten hyvä tai huono, mutta mies halusi pitää omat asiansa itsellään ainakin siihen asti ennen kuin hän pystyi luottamaan toisiin. Sen hän oli oppinut kantapään kautta pienenä. Nyt hän pystyi valehtelemaan niin hyvin, että se melkein kuulosti totuudelta Zegin omissa korvissa. Miltä se muiden korvissa sitten kuulosti? Sitä ei nuorukainen voinut tietää. Valhetta parempaa muukalaiset ja tuntemattomat eivät saaneet, joten heidän oli pakko hyväksyä se vastaus.

Nuori mies oli melkein varma, ettei saisi kuulla tuon varjon nimeä. Hän ajatteli olevan niitä tapauksia, jolloin vastausta ei annettu, mutta hän ajatteli väärin. Hän huomasi miten toinen tutkaili häntä, mutta ei sanonut mitään. Niinhän hän itsekkin teki kaikille ja varsinkin nyt tuolle naiselle.
"Miksi haluat sinua kutsuttavan?" Mustahiuksinen kysyi kohteliaasti, sillä ei halunnut kutsua toista Hiirenkorvaksi, jos toinen inhosi sitä kutsumanimeä.

Puolihaltia hätkähti sisäisesti hieman. Hän ei oli luullut, ettei toinen osaisi hyvin tulkita häntä, mutta oli taas väärässä. Nainen näytti olevan hyvin tarkkasilmäinen. Katse hyppi taas väessä, joka tungeksi päästäkseen kauppiaiden luo, jotka olivat kuin hypnotisoijia ja melkein pakottivat ostajan ostamaan tuotteensa.
"Täällä on ehkä hieman turvatonta puhua." Mies sanoi ja muita puhelematta astui Tori-kadulle. Hän ei tiennyt varmaksi, että toinen seurasi häntä, mutta hän ainakin uskoi niin. Tai toivoi. Ihmisiä vilisi ympärillä kuin tähtiä oli taivaalla. Lapsia juoksenteli sinne tänne ja vanhat ihmiset yrittivät pysytellä pystyssä lapsien juostessa heidän jaloissaan.
Nuorukaisen pituuden takia tiellä oli helppo kävellä ja suunnistaa. Tosin, ei mies tiennyt, minne oli suuntaamassa, sillä ei vieläkään tuntenut paikkaa hirveän hyvin.

Puolihaltia käännähti pikaisesti ympäri. Hän ei todellakaan tiennyt missä olisi rauhaisaa.
"Tiedätkö mitään rauhallisempaa paikkaa?" Hän kysäisi katsoen toista. Väkijoukko kiinnitti huomiota Zegiin, sillä hän erottui hyvin joukosta kaapunsa ansiosta. Voisi hän hyvin näyttää pelottavaltakin jonkun silmissä, mutta mies ei välittänyt siitä. Hän itse tiesi kuka oli ja se riitti hänelle. Payonin ulkopuolella kukaan ei paljon kiinnittänyt häneen huomiota, sillä pukeutumistyyli oli siellä varsin erilaista. Payonilaiset olivat tottuneet vain "tavallisiin" kankaisiin ja vaatteisiin. Varsinkin värit ottivat heidän silmiinsä kovin.
Pieni poikalapsi, noin viiden ikäinen oli jäänyt tuijottamaan miestä. Tumma katse siirtyi pellavapäiseen poikaan. Katse taisi olla liian läpitunkeva, sillä pojan äiti veti lapsensa äkkiä takaisin massan joukkoon ja katsoi pian puolijuosten. Katse siirtyi taas odottavasti varjonaiseen.

// Toivotaan, että joskus minäkin saan 5 minuutissa aikaan tuollaisen teoksen! *_* //

Jaa-a, niin miksiköhän nainen haluisi tulla kutsutuksia ? Eliana oli turhan tuttavallinen, eikä Hiirenkorva totta puhuen ollut tottunut kuulemaan jonkun kutsuvan häntä siksi. Toisaalta tämän teki mieli antaa miehen päättää, mutta jotenkin se olisi ollut kovin tahditonta. Kultasilmä kallisti päätään vuorostaan toiseen suuntaan kuin pieni koiranpentu, ehkä tämä kävi vain turhan vaikeaksi - nimihän oli vain nimi, kuten edeltä oltiinkin todettu.
"Sanokaa minua Hiirenkorvaksi, Herra."
Upsista jätkä - olit itse unohtanut esittäytyä. Samapa se, nuorukainen ainakin halusi samaa asiaa hänen kanssaan - lähteä siis pois kujalta. Täällä kieltämättä oli turvatonta sekä ahdistavaakin, koska syvemmälle kahden talon väliä kulkiessa voisi törmätä vaikka mihin. Uh, ajatuskin puistatti. Tämä seurasi toista ulos päivän valoon, jolloin varjottomuutensa pääsi näyttäytymään. Ihmiset olivat normaalisti niin kiireisiä, etteivät he välittäneet moisesta pikku seikasta, mutta muut taruolennot - he kyllä huomasivat halutessaan. Olihan tämä muukalainenkin niin tehnyt.

Ja tiesi Hiirenkorva varsin turvallisia paikkoja, mutta siitä neito ei ollut varma saisiko tuoda vieraita kylään. Ensimmäinen paikoista oli majatalo, jossa hän kävi siivoamassa kännikalojen sotkuja lattialta ja se toinen oli oma kotinsa. Tai siis hänen ja ystävättärensä talo. Aikaa puntarointiin ei siunaantunut paljoakaan, sillä kaapuunsa sunnustautunut herra näytti saavan väen vilskeestä hermostuneita katseita osakseen.
"Äh, tulkaa."
Nainen käveli toisen luokse ja koitti napata tämän hihasta kiinni nykäistäkseen miehen edes oikeaan suuntaan. Kyllä tuollaisen hujopin kuvittelisi pysyvän perässään, jos näin mieli, mutta silti hyvin tavallisten tallaajien joukkoon soluttautuva varjohenki osasi olla puolestaan vaikea varjostettava.

Tämä lähti kaupunkilaisia väistellen eteenpäin. Toiset vastaan tulijoista olivat röyhkeitä, eivätkä antaneet tietä, kun taas loput kohottivat tervehtivän hymyn saadakseen neidolta vain kylmän mulkaisun takaisin. Hän ei pitänyt tästä kansan liikkeen suuruudesta - se suorastaan ahdisti. Myös epäluulo uutta seuralaistaan kohtaan kaiversi takaraivoa, vaikkakin Hiirenkorva halusi samalla malttamattomana kuulla mitä asiaa mystiikolla oli. Katse ei käynyt kertaakaan olan ylitse varmistaakseen, että nuorukainen seuraisi, sillä tämä luotti sokeasti itseensä. Pääsisipähän varjohenki kuitenkin kotiin, mikä oli pääasia. Lopulta hän seisahtui erään tammesta veistetyn, paksun oven taakse. Käsi lipui salamyhkäisen hitaasti kukkaruukun taakse, jossa avain odotti haltijaansa ruosteisena. Lukko napsahti auki parin puulaatan potkaisun jälkeen - pahuksen saranatkin nitisivät.

"Käykää peremmälle. Voisinette myös kertoa asianne minulle ?"
Saisi nähdä mitä talon rouva, pääjehu nimenomaan, pitäisi siitä, jos yllättäisi Hiirenkorvan jonkun vieraan juipin seurasta. Ihmismampseli oli kovin suojelevainen ns. ottotytärtään kohtaan, eikä sietänyt edes tämän perään katsomista - saati sitten puhuttelua. Varjohenki pyöräytti silmiään ajatuksilleen. Mitä hän tekisikään ilman sitä yli hössöttävää matamia ? Varmaan eläisi kadulla, jos ensinnäkään enää pihisisi hengissä. Nuorille naisille ei ollut yhtä helppoa asettua asumaan tien poskeen niin kuin nuorille klopeille, jotka pitivät maailmaa omanaan.

[[Kyllä kuule varmasti tulet saamaan o/. Voi olla, että olet minua parempi piirtäjä ennen kuin huomaatkaan.]]

Onneksi toisella oli jokin paikka mielessä. Naisen käsi tarrtui hänen "tyhjään" hihaansa, sillä hänen kätensä olivat kaavun sisuksissa, lähellä miekkaa. Puolihaltia taisi joskus olla liiankin varovainen. Oikea suunta kuitenkin löytyi ja mies lähti seuraamaan varjoa. Toinen meni hyvää matkaa edellä ja nuorukainen yritti vaivoin pysyä perässä. Se oli kovin vaikeaa kaikkien niiden ihmisten keskellä, mutta hän sai toisen jo pian kiinni. Tarkat silmät huomasivat taas yhden hullunkurisen asian; naisella ei ollut varjoa. 'Ja hän valehteli olevansa ihminen...' Mies hymähti mielessään, mutta joutui sitten katsomaan jalkoihinsa, ettei olisi kompuroinut mukulakivisellä tiellä, jossa lapset juoksivat sinne tänne katsomatta edes eteensä. Tummat silmät eivät huomioineet tuijottavia, hymyileviä tai kärttyisiä ihmisiä. Ne olivat keskittyneet pitämään varjon näköpiirissään.

Zeg saapui oven luokse juuri kun nainen oli avaamassa sitä. Hengästyksen merkkejä tuskin oli, koska mies oli varsin hyväkuntoinen. Tarvitsihan hänen ammatissaan lihasvoimaa ja ripeyttäkin, riippui aina ketä vartioi tai kaitsi. Mies astui kutsutusti sisään ja vastasi sitten:
"Ihmettelen vain, miten kykenette tuollaiseen. Onko teitä, varjoja monia?" Mies kysäisi samalla kun hän astui talon eteiseen. Hän jätti huomauttamatta naisen elettä, mille lie pyöräytteli silmiään. Ehkä hänelle.
Nuorukainen itse oli nähnyt yhden varjon tuon naisen lisäksi, silloin hän ei ollut ehtinyt puhua toisen kanssa mitään. Tai jos olisi edes halunnut, silloin hän yritti vielä kovin sulatella tapahtunutta traagista tapahtumaa.

Mustahiuksinen jäi seisomaan paikoilleen, sillä ei halunnut vaikuttaa tungettelevalta. Siltä hän olisi omasta mielestään näyttänyt jos olisi nyt astellut peremmälle kuin kotonaan. Tosin, ei hänellä ollut vakituista kotia. Majataloissa hän yöpyi ja piti sitä parhaana mahdollisensa paikkana itselleen. Olihan se hänen ammatilleenkin helpompaa ja varsinkin jos halusi pakoilla menneisyyden haamujaan. Kädet olivat rentoutuneet kaavun sisällä, sillä enää tuskin hän tulisi tarvitsemaan miekkaansa. Nainen näytti varsin heikolta taistelijalta, mitä hän oli aiemmin jo aavistellutkin kun oli kysynyt asiaa aika suoraa. Sitä paitsi varjo oli ymmärtänyt hänet aivan väärin. 'Arvelen, ettei hän ole paljon koskenut aseisiin...'Mies aprikoi taas ja käänsi tumman katseensa tutkivasti toiseen.
"Pystyttekö johonkin muuhunkin kuin muuttumaan varjoksi?" Hän kysyi äänensävy tavallisena, mutta silmät näyttivät kiinnostuneilta.

Hän uskoi, että varjo voisi ihan hyvin omata muitakin voimakkaita keinoja. Eihän sitä ulkokuoreen aina ollut luottaminen. Tuskin moni edes tiesi, että Zeg kantoi mukanaan raskasta miekkaa, jota kukaan muu ei jaksaisi edes kahdella kädellä nostaa. Ulkokuori ei siis paljastanut mitään. Jos mies olisi ottanut kaapunsa pois, olisi kaikki hänen valttikorttinsa paljastuneet ja sitä hän ei tehnyt. Oli hänen oma etunsa, jos hän pitäisi korttinsa piilossa. Tämän takia puolihaltia ei tehnyt elettäkään riisuakseen kaapuaan. Eihän hänelle kuumakaan tullut, joka oli taas hänen tärkeän "ulkokuorensa" ansiota.

// Heh, no en paremmasta tiedä, mutta toivotaan että joskus melkein yletyn tasollesi ^^ //

Hiirenkorva ei onnekseen ollut tiennyt, missä seuralaisensa käsi vaelteli. Jos tämä olisi tuon huomannut, niin siitä olisi seurannut vain entistä viileämpiä katsalmuksia sekä pahimmassa tapauksessa lisää väärinkäsityksi. Nainen osasi olla joskus ajattelematon ja äkkipikainen - sehän oli jo huomattu, mutta ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut. Ikuinen elämä varjona ei ollut kovin nannaa kellekkään. Varjohenki kääntyi oven pielestä sisään, kun mies oli ehättänyt astua peremmälle.
"Muutamia, en ole perheeni lisäksi tavannut muita itseni kaltaisia."
Hiirenkorva vastasi rauhallisesti, nyt hän oli omalla kotikentällään, joten turha pingottaminen saisi hetkeksi painua takamäkeen. Tämä käveli kuparisen kahvipannun luokse, joka roikkui takan yläpuolelle viritetyssä rautaketju ja -tanko yhdistelmässä.
"Olemme tunnetummin varjohenkiä. Emme pelkkiä varjoja, ja voitte toki käydä istumaan - ei siellä oven luona kannata seisoskella."
Hän vielä huomautti nostaessaan kaksi kauhallista viileää vettä tynnyristä pannun sisälle. Seuraavaksi sekaan putosi yrttikasveja, jotka olivat joko itse kerättyjä luonnosta tai sitten ostettuja kauppiailta. Saisi nähdä millaisen juoman näistä saisi aikaan..

Hän oli juuri laittamaisillaan piikivien avulla tulta takkaan, mutta kätensä liikkeet pysäytti äkillinen jatkokysymys voimistaan. Jähmettyneenä paikalleen, upottautui Hiirenkorva ajatuksiinsa. Eivät he kaiketi muuhun pystyneet - nöyryyttävää. Taitonsa olivat itsepuolustukseen tarkoittettua, tyhjiä, onttoja ja yksinkertaisia loitsua, joita varmaan kokemattomampikin maagi pystyisi hallitsemaan. Tai sitten ei - Hiirenkorvahan ei tarvinnut sanallisesti lausua mitään muuttuakseen, koska hän vain päätti tehdä niin ja se oli siinä sitten.
"Emme. Olemme heikoimpia demoneja, joita on olemassa."
Piikiven raappaisu sai pienen kipinän aikaan, jolloin kuivikkeet syttyivät. Neito puhalsi ja liehutti tulta henkiin maltillisesti, sillä eihän tässä hommassa ollut varaa hoppuilla. Liekithän sammuisivat heti, jos tämä antaisi ilman virrata liian vapaasti niiden lävitse.

Kun keitoksen alkuprosessi sitten oli valmis, niin kykeni Hiirenkorva nousemaan lattiatasosta ja puistamaan hieman pölyyntyneen hameen etuosan. Pitäisi näemmä taas pitää pienet siivoustalkoot matamin kanssa.
"Miksi kyselette tällaisia kysymyksi ?"
Kultasilmä puolestaan esitti kysymyksen, johon halusi selvän ja ytimekkään vastauksen. Kiertely ja kaartelu vain saisi tämän hermostumaan, eikä tuo nuorukainen vaikuttanut niin epärehelliseltä, että yrittäisi vippaskonstein kääntää keskustelun suuntaa toiseen. Varjohenki istuutui pöydän ääressä olevan tuolin päälle, ilmeestään heijastui esiin sanat; Alahan jo kertoa. Liemen raikas tuoksu alkoi levitä koko asumukseen, eikä enää tarvitsisi odottaa kauan, että pääsisi maistelemaan tuon makua. Jos se maistuisi yhtä hyvältä kuin tuoksui, niin pitäisi pistää muistiin mitä hän oli veteen survonut.

[[Kyllä varmasti yletätkin n__n.]]

"Anteeksi."Mies sanoi toiselle kömmähdystään. 'Olisihan minun se pitänyt tajuta...'Hän torui itseään pään sopukoissaan ja totteli sitten kiltisti naisen ehdotusta. Zeg istahti vanhan puupöydän ääreen pitäen silmällä kuitenkin varjohenkeä. Hän tarkkaili toisen tulentekoa pitkään ja uteliaasti ja oli melkein sivuuttaa Hiirenkorvan toiset sanat. Silmien pilke meni hieman epäuskoiseksi, mutta kaipa se oli uskottava jos toinen niin sanoi. Ainakin luonnetta tuolla naisella oli, sen puolihaltian oli pakko myöntää. Heikko demoni tai ei, luonnetta on. Liekit loimuivat kauniin keltaisina ja nuolivat kuparisen pannun pohjaa. ' Ehkä tulikin on demoni...' Mies mietti odotellessa hiljaisuudessa Hiirenkorvan liittyvän seuraan pöydän ääreen.

' Miksi? ' Tumma katse mietti ja hän tiesi kyllä vastauksensa, mutta pitkitteli sitä ihan naisen kiusaksi. Toinen näytti kovin haluavan tietää vastauksen kysymykseensä.
"Siksi." Puolihaltia aloitti ja ryhdistäytyi puutuolilla niin että miekka kolahti hieman lattiaan. Kaavun uumenissa Zeg asetteli sen varoen hyvään asentoon ja jatkoi sitten siirtäen valppaan katseensa Hiirenkorvaan.
"Siksi, että olen tavannut kerran sinunlaisesi." Siinä oli lyhyt ja ytimekäs vastaus, johon nuorukainen ei aikonut ainakaan vielä lisätä mitään. Saisi varjohenki sulatella tuota uutista hetken aikaa.

Juoma, joka nyt jo porisi pannussa tuoksui ihanalta. Zeg oli viimeksi saanut omatekoista juomaa - jos siis majatalojen litkuja ei laskettu - monta päivää sitten. Yleensä hän itse keitti juomansa, sillä hän ei kovin usein uskonut toisten taitoihin. Jos taitoihin oli luottamista, kaikki myrkyt ja muut vippaskonstit raapivat puolihaltian mieltä. Eihän sitä koskaan tiennyt, mitä muilla oli mielessä. Hän myönsi olevansa hieman ennakkoluuloinen, mutta oli mieluummin sitä kuin kuollut ja kuopattu.

Kädet kaavun alla menivät taas ristiin ja mies käänsi tummat silmänsä keltaisiin liekkeihin.
"Pidätkö valosta?" Mustahiuksinen kysähti taas ilman suurempaa syytä. Hän ei kääntänyt katsettaan Hiirenkorvaan, vaan jatkoi liekkien tuijottamista. Hän itse oli elementissään pimeässä. Hän rakasti tummia varjoja pimeyden syövereitä. Se helpotti häntä liikkumaan nopeasti ja miettimättä. Hän pystyi tiedostamaan ympäristönsä paremmin kun oli hiljaisempaa, silloin hän pystyi elämään kunnolla, eikä koko ajan vilkuillen ympärilleen ja ollen varuillaan. Pimeässä hän oli kuin peloton tiikeri, joka huomasi kaikki lähistöllä olevat ja vähän kauempanakin loimuilevat. Hän oli turvassa pimeässä.
Tumma katse kääntyi taas varjohenkeen ja katsoi toisen kullan värisiin silmiin.

// ^^'' Yritän tässä nyt ensi viestissä laittaa tätä peliä vähän eteen päin minun kohdallani ^^' //

Hyvä tuuri, ettei naisella ollut kädessään mitään särkyvää, kun mies antoi järkyttävän vastauksensa kuultaviin. Toinen varjohenki siis, missä nuorukainen sellaiseen oli törmännyt ? Ymmärsihän sen, jos toinen vaelteli paljon ja sitä kautta oli eteen tupsahtanut yhtä varomaton yksilö, kuin Hiirenkorva oli, mutta mitä jos tämä tapaaminen olikin tapahtunut kaupungissa. Hän yskäisi käsi suun edessä, selvittäen jälleen kurkkuaan, joka oli kuin täynnä karkeaa hiekkaa tiedon johdosta.
"Missä tapasitte hänet ?"
Hiirenkorva jatkoi keskustelua samasta aiheesta, katse oli kiertänyt niin katon, lattian, seinän kuin tulenkin kautta takaisin puolihaltiaan. Aivan uskomatonta, naisen oli pakko saada tavata se tyyppi! Ties vaikka kyseinen henkilö tietäisi jotain muista varjohengistä ja voisi opastaa hänet heidän joukkoonsa - pois ihmisten ja muiden taruolentojen jaloista.

Pannusta kuuluva porina kertoi, että nyt oli aika ottaa juoma pois tulen näpeistä ja siirtää se tarjoiltavaksi. Hiirenkorva tekikin työtä käskettyä, nappaten pidemmän rautahangon ja kalasti sillä kuuman kupariesineen turvaan. Toisella kädellään hän heitti patalapun pöydälle, johon sitemmin laski vaakalaudalla kiikkuvan pannun.
"Teillekkin varmaan maistuisi yrttijuomani.."
Tämä puheli puoliksi itselleen etsiessään katseellaan mahdollisimman puhtaita juomastioita, mukeja tai laseja, jotka voisivat siisteydellään tuoda edes hieman parempaa kuvaa köyhästä talosta.

Haa! Siinähän pari nököttikin hyllyn päällä, kuihtuneen kukan vieressä. Varmuuden vuoksi varjohenki toi vielä toisen patalapun, ettei juomaa kaataessaan polttaisi sormiaan - se ei olisi ensimmäinen kerta.
"En sinäänsä, viihdyn enemmin varjoissa."
Totta puhuen Hiirenkorva vältteli aika paljon valoa, sillä ei pitänyt auringon kuumasta porotuksesta, joka sai vain hien nousemaan pintaan. Naiselle olikin hieman tukalampaa haista hielle, sillä se antoi entistä epäsiistimmän kuvan, jos eivät nuhruiset vaatteet sitä jo tehneet. Neito henkilökohtaisesti piti liiankin hyvää huolta hygieeniastaan, joka johtaa perujaan lapsuuden aikaisiin tapoihin ja aamuisiin hiusten selvittelyihin. Kolahdus, joka oli kuulunut himmeänä taustaäänenä aiemmin, oli jäänyt nuorekon mieleen kummittelemaan.

Mitä ihmettä mies piilotteli kaapunsa alla, luulisi toiselle jo tulevan kuuma. Kulmansa kurtistuivat olemattoman verran. Jokin raskas oli varmasti hipaissut lattiaa, mutta mikä ? Voisihan se olla seuralaisensa sappaan kanta, joka oli kopsahtanut, mutta ääni ei aivan vastanut sitä. Se oli ollut enemminkin kovan, raskaan ja napakan kuuloinen niinkuin kivellä, joka pudotettiin maahan. Hän otti patalapun avulla pannun kahvasta kiinni ja kaatoi kuumaa nestettä mukiinsa, jonka jälkeen toimi samoin puolihaltian juoma-astian kanssa.
"Mutta vaikka en pidä valosta, niin ei ole turvallista enää liikkua öisin. Ainakaan yksin. Siksi yritän joka päivä lopettaa työni ennen kuin aurinko laskee.."
Hiirenkorva katkaisi melkein vapaaksi pyristelleen hiljaisuuden. Varjo henki oli siemaisemaisillaan yrttilientä, kunnes päätti vielä todeta:
"... toisaalta puistossa olisi mukava joku yö jaloitella rauhassa."

[[Hyvin tämä jo tässä etenee. Ei ongelmia n__n~]]

Zeg muisteli hetken pitkääkin pitempää taivaltaan, jolla hän oli kasvanut siksi mitä nyt oli. Se oli ollut täynnä tuskaa ja kipua. Vihaa ja itsesääliä, mutta hän oli selvinnyt niistä kaikista ainakin päällisin puolin. Ehkä jokin noista vielä kyti puolihaltian sisällä, mutta se jäisi muiden arveltavaksi.
"Taisi olla Hellheim." Hän totesi ykskantaan, vaikka näki miten uutinen vaikutti varjohenkeen. Ihan kuin toinen olisi luullut olevansa ainoa. Nuorukaisen mieli kirkastui. Ehkä asia oli juuri niin. Tummat silmät katsoivat Hiirenkorvaa ja pää nyökkäsi melkein huomaamattomasti toisen mainitessa yrttijuomansa. Toinen näytti vaipuvan omiin ajatuksiinsa.

Mustat silmät välkähtivät naisen vastatessa. Niin hän oli arvellikin. Heillä oli jotain samaa. Molemmat pitivät enemmän yöstä. Mies otti kuppinsa vastaan, jossa höyrisi nyt herkullisen tuoksuinen liemi. Se jäi vielä hänen eteensä, sillä hänellä ei ollut vielä aikomustakaan maistaa sitä. Antaisi naisen tehdä sen ensin.
"Se vähän riippuu.." Mies sanoi toisen sanoille tummien silmien näyttävän huvittuneilta. Suu pysyi kauluksen takana rentona, eikä tehnyt elettäkään vääntyäkseen hymyyn. Kyllä yölläkin oli turvallista jos vain oli oikeat tavarat mukana ja aistit kunnossa. Ainakin nuorukaiselle se oli niin helppoa. Paremmin hän nyt yöllä pysyisi hengissä kuin kirkkaalla päivällä.

"Vaikka tänä yönä." Puolihaltia tokaisi ja katsoi tiiviisti toista. Olihan hän henkivartija, hän voisi antaa toiselle tuon haluamansa ilta- tai paremminkin yökävelunsä.
"Voit mennä vaikka tänä yönä." Hän vielä toisti ja hivutti kätensä nyt takaisin hihoihin. Pakkohan hänen kohta olisi toisen lientä maistaa. Olisi epäkohteliasta olla tekemättä niin. Kädet pujahtivat hihoihin ja ne ilmestyivät pian hihojen suista niin, että vain sormen päät näkyivät. Hän kiersi sormensa kupin ympärille ja tunsi liemen lämmön niillä. Hän ei ollutkaan pitkään aikaan maistanut mitään näin herkullisen tuoksuista.

Zeg ei jaksanut enää odottaa vaan nosti kupin oikeaan käteensä. Vasemmalla hän laski kaulustaan niin, että se laskeutui ihan alas ja paljasti hänen kasvonsa hieman poikamaiset piirteet. Kasvoista hyvä lukija pystyi näkemään kuinka paljon nuorukainen oli elämässään kokenut - tämä onnistuisi vain, jos katsoisi poikamaisista piirteistä syvemmälle. Hän hörppäsi juomaansa sulkien silmänsä ja laski kupin sitten tyhjänä pöydälle. Kaulus oli pian taas entisellään ja piilotti miehen puolet kasvoista. Kädet sujahtivat taas piiloon hihoihin ja sieltä sitten ristiin rinnan päälle.
"Kiitos." Puolihaltia sanoi ja tumma katse siirtyi Hiirenkorvaan.

// ^^ //

Hellheim. Hiirenkorva ei ollut edes kuullut sellaisesta. Hän tyytyi kuitenkin nyökkäämään, jotta ei joutuisi näyttämään epävarmuuttaan - sellainen ei sopinut tälle. Hän oli aina halunnut olla se kaikki tietävä järkeilijä, jolle vaikeimmatkin jutut olivat helppoja. Tuollaisen halun toteuttaminen vain ei ollut yhtä yksinkertaista.
"Puhuitteko keskenänne tai vastaavaa, saanen tiedustella ?"
Kysymyksiltä nainen ei malttanut mieltään, sillä hän todella halusi tietää tästä varjohengestä. Toinen saattaisi olla aivan hyvin joku sisaruksistaan tai toinen vanhemmistaan - mistä nimittäin noiden menoista nykyään tiesi. Varjohenki oli jättänyt perheensä jo liki kahdeksan vuotta sitten, oikeastaan hehän olivat hänet heittäneet pellolle epäonnistuneen naimakaupan vuoksi. Kärvistelijät, menisivät itse naimisiin sellaisen ihmisen kanssa. Kuppi kohosi täyteläisille huulilleen, hyvää tämä keitos. Hän oli aina osannut nauttia hyvistä juomasta ja ruuasta, eikä näin ollen hörppynyt nestettä kuin pikku hiljaa kupuunsa.

Keitos meinasi mennä väärään kurkkuun puolihaltian yllättävän toteamuksen johdosta. Vai tänä yönä ? Mistä tuollainen päähän pisto iski. Hiirenkorvalla ei ollut yhtäkään hyvää syytä luottaa seuralaiseensa sen enempää, kuin nyt. Mukin pohja laskeutui alas pöydälle ja sormet menivät ristiin toistensa lomitse, kulmaansa kohotellen nainen asetti päänsä käsiensä varaan.
"Tänä yönä. Tarkoittiko tuo, että tulisitte turvaamaan selustani ?"
Mitähän Hulda-Maria pitäisi siitä, jos tyttärensä lähti pimeimmillä tunneilla ulos ? Varsinkin jos seuranaan sattuisi olemaan mystinen mies, jonka nimeä tämä ei edes vielä tiennyt. Ai niin! Eipä tiennytkään todella.
"Enhän edes tietääkseni tiedä Teidän nimeänne."
Näpit vapautuivat lukostaan ja kääryityivät nostamaan lämmintä juomaa suuhun. Ainakin liemi maistui nuorukaisellekkin, jonka kasvon piirteet hän pääsi esimmäistä kertaa näkemään. Poikamainen, mutta käytökseltään paljon vanhempi.. jännittävää.

Kiitokseen hän vastasi aivan uudella tavalla - hymyilemällä. Pieni, mutta odotettua suloisempi suupielien kaartuminen antoi vaikutelman, että Hiirenkorva oli tytyyväinen kiitoksista. Ja sitähän tämä olikin - harvempi nykyaikana enää lausui tuota lyhyttä ja sitäkin kauniimpaa sanaa kanssaeläjien kuultaviin.
"Hyvä on.."
Yllättäen ahdistavaksi muuttuva tunnelma rakoili. Kultaisten silmien himmeä loisto kohtasi tummakatseisen puolihaltian oman.
"Antakaa minulle yksi hyvä syy, niin lähden yöllä kävelylle puistoon."

"Tuskin sanaistakaan. Tiemme veivät äkisti eri suuntiin." Nuorukainen sanoi ja päätti mielessään ettei aikonut jatkaa aiheesta sen enempää. Hän ei jaksanut setviä menneitä, ne toivat liian paljon huonoja muistoja mieleen. Tapaamansa varjohaltia olisi kiinnostanut häntä silloin enemmän jos hän ei olisi vielä setvinyt menneisyyttään. Siinä oli mennyt ikuisuus, ennen kuin hän oli hyväksynyt itsensä ja muun maailman ja etenkin kohtalonsa, jota vastaan hän nyt taisteli.
Puolihaltia näki toisen reaktion hänen ehdottamalleen retkelle. Olisihan se varmaan hurjan kuuloista henkilöille, jotka eivät osaa puolustaa itseään. Zegille se taas oli lastenleikkiä.

Ai niin. Nimi. Mies kohautti harteitaan ja siirsi katseensa tyhjään kuppiinsa. Että se olikin ollut hyvää.
"Nimeni on Riz. Ja ammatiltani satun pitämään ihmisiä turvassa." Hän vastasi varjohengen kysymykseen ja toiseen epäsuoraan sellaiseen. Oikeaa nimeään hän ei kertonut ja Riz oli jo melkein hänen oikea nimensä. Sitä hän käytti melkein aina muiden parissa. Se oli turvallisempaa. Vaikka nainen ei kertoisikaan kellekkään mitään, sanottiin, että seinillä oli korvat ja Zeg uskoi siihen. Koskaan ei voinut olla liian varovainen.

Tumma katse muuttui ystävälliseksi toisen hymyillessä. Onneksi oli vielä niitäkin, joita sana 'kiitos' lämmitti vielä noin paljon. Kädet pujahtivat takaisin hihoihin ja nuori mies nojautui pöytää vasten. Miekka kolahti taas lattiaan, mutta nyt paljon hiljemmin. Zeg kuuli sen, mutta siitä hän ei ollut varma oliko Hiirenkorva itse kuullut sitä. 'Minun pitää olla varovaisempi..' Hän torui itseään, mutta piti tyynen ja arvoituksellisen katsekontaktinsa toisessa.
"Voin sanoa montakin. Rauha, yö, taivas ja pimeys." Silmät pälyilivät valppaasti toisen omia ja tutkailivat niitä. Olikohan hänen sanansa tehneet vaikutuksen? Puolihaltiaa itse ne ainakin houkutti. Hän toivoi jo kovasti, että päivä muuttuisi yöksi. Hän nojautui hiljaa takaisin tuolin selkänojaan asti pitäen tiiviin katsekontaktin toisessa. Hän ei tiennyt itsekkään miksi tarjoutui noin vain suojelemaan toista ilmaiseksi. Ehkä pienen taistelun toivossa.

Tuli rätisi vieläkin pienessä takassa, jonka päällä äsken se herkullinen juoma oli porissut. Mustahiuksisen kädet pysyivät nyt hihoissaan sillä hän uskoi tarvitsevansa niitä aika pian. Siitä hän ei tiennyt mihin, mutta jokin kutina hänellä oli että pian. Hän ei katkaissut katsettaan Hiirenkorvaan vaan tummat silmät janosivat jo vastausta.
"Jos ratkaisun tekeminen on vaikeaa, voin helpottaa sitä sillä, että tuskin ketään on hipaistukkaan minun valvonnassani." Hän sanoi ja silmät kiiluivat huvittuneina ajatellessa niitä tapauksia jolloin hän oli saanut antaa kunnon selkäsaunan jollekulle. Hän todellakin oli hyvä työssään ja jos tulisi sellainen tilanne, jossa Zegiä tarvittaisiin tosissaan, hänen taitonsa todellakin näkyisivät. Tuskin koskaan mies oli päästänyt suojattuaan silmistään, eikä tulisi päästämäänkään.

Vai niin, ehkä vanhojen asioiden puiminen saisi jäädä tähän - ainakin niin itsensä Riziksi esitellyt nuorukainen antoi olettaa kiinnostusta latistavilla loppusanoillaan varjohenki -aiheeseen. Kultasilmä virnisti vinoon, olkoon sitten näin. Turha tehdä itseään naurunalaiseksi inttämällä lisää tietoa, jos sitä ei ollut. Ihmisten turvassa pito oli jalo ammatti, johon ei moni ryhtynytkään oman henkirievun nimeen. Oli epäitsekästä pitää silmällä jotakuta muuta ja varmistaa, että tämä säilyisi pisteestä A pisteeseen B naarmuitta. Kyllä, mies oli juuri tehnyt lähtemättömän vaikutuksen epäileväiseen varjohenkeen. Toisen kumartessa paremmin pöydän päälle ja lausuvan mieltä hurmaavat sanat, ei Hiirenkorva voinut kuin kallistaa jälleen päätään.
"Kuullostaa hyvältä."
Vapauden huumaksikin tätä voisi kutsua, sillä sitähän hän juuri kaipasi. Toi suurta vaihtelua, jos voisi vain kävellä ja selvitellä ajatuksiaan ilman ummehtuneiden kotinurkkien hajua sekä päpättävän talon emännän kertomusta uusimmista juoruista samaan syssyyn.

Ratkaisun tekeminen oli kieltämättä vaikeaa, ainakin siihen asti kunnes puolihaltia avasi viimeisen kerran suunsa. Aikamoista puhetta, mutta pakkohan siihen oli kaiketi uskoa, sillä toisen huvittunut silmien ilme ei valehdellut. Silmät olivat sielun peili, ja niistä näki kuka puhui totta ja kuka ei. Riz ei valehdellut, jos sanontaan olisi luottamista. Luomet painuivat mietteliäinä kiinni, Hiirenkorva antoi ajatustensa potkia itseään joka suunnasta.
"Olen mukana."
Käsi ojentui pöydän ylite. Eiköhän pistetä kättä päälle tästä, jotta nuorukaisen tulisi hakemaan häntä yöllä pienelle retkelle puistoon. Tämä olisi myös kirjoittamaton sopimus, jossa testattaisiin oliko Riz sanansa mittainen mies vai pelkkä hiirulainen, joka puhui läpiä päähän.

Katse kävi ikkunan suunnalla varmistamassa ettei Hulda-Maria ollut vielä ehättänyt kotiin asti. Puolihaltian olisi hyvä sauma lähteä ennen sitä, sillä tuskin tuo halusi kokea luudan varresta saantia äkäiseltä ikäihmiseltä. Myöskään miekan uutta kopahdusta lattiaan hän ei ollut huomannut. Tämä taisi olla liian lapsellisen innoissaan ulospääsystä, vaikka eihän se päälle päin näkynyt ilmeen väreenäkään. Pelkästään kapea hymy oli jäänyt koristamaan siroja kasvojaan.
"Voit tulla hakemaan minua milloin mielit yöllä. Koputat vain ikkunaan kahdesti."
Pitäisi vielä keksiä, kuinka hän onnistuisi pitämään ihmisnaisen unten mailla sen aikaa. Köyhinähän he joutuivat jakamaan saman pedin. Joskus, varsinkin jomman kumman sairastaessa, toinen nukkui lattialla kovan patjan päällä tartunnan vaaran vuoksi, mutta muutoin kaksikko tuhisi kylki kyljessä kiinni. Ehkä pienestä tekosairaudesta voisi olla apua tähän ongelmaan ?

[[Pitäisiköhän peliä aikaharpata kohta yöhön ja siirtää samalla puistoon o___o ?]]

Valo pilkahti silmissä Hiirenkorvan pitäessä hänen mainitsemistaan asioista. Todellakin kuulosti hyvältä. Yön odotus kihelmöi ja jo miehen sormenpäissä. Jos hän olisi omistanut kellon, jonka kanssa pystyi matkaamaan ajassa eteen päin, olisi hän sen tehnyt iltaan jottei odottamista niin kauan ollut. Tai olisi hän halunnut omata taikavoimiakin, joilla tuo samainen konsti toimisi. Silmät hymyilivät arvoituksellisesti naisen ilmoittautuessa mukaan. Tästä voisi tulla hauskaa. Hän toivoi, että tielle sattuisi joku, joka loukkaisi varjohenkeä tai edes hipaisisi. Saisi hän silloin syyn kunnon taisteluun. Voisi hän tietenkin näyttää Hiirenkorvan silmissä liian ylisuojelevalta, mutta ainakin hän saisi edes hetken pitää hauskaa. Tietenkin olisi vielä parempaa jos tielle sattuisi kokenutkin miekkamies. Muutenhan kaikki ilo olisi kadonnut jo yhdestä miekan sivalluksesta.

Zeg oli aavistellut oikein. Hän tarvisti kättään nyt ja ojensi sen hiljaa pöydän ylle ja tarttui naista käteen. Yleensä hän ei tehnyt tälläisiä eleitä, mutta ainakin hän voisi saada toisen sillä paremmin mukaansa. Olihan se lupauksen merkki ja lupaukset tämä nuorukainen piti. Hän puristi kättä, mutta kuitenkin niin, ettei toisen siron näköinen käsi kipeentyisi. Kädenpurstus oli vahva, mutta hallittu. Pian käsi jo livahti takaisin kaavun uumeniin. Hiirenkorvan katse viestitti puolihaltialle sitä, että hänen oli parasta lähteä. Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että siellä voisi asua muitakin, sillä itse asui aina majataloissa. Siellä ei ollut keitään muita, jotka määräilisivät tai käskisivät tekemään jotain. Myös omia tekemisiään ei tarvinnut pahemmin vahtia.

Puolihaltia nousi tuolilta ja laittoi sen kauniisti takaisin paikalleen pöydän alle. Ei olisi hyvä kuva, jos hän jättäisi kaikki vain lojumaan ympäriinsä.
"Selvä on neiti." Hän sanoi ja asteli hiljalleen jo ovea päin. Hän kääntyi vielä oven suussa ja loi ystävällisen katseen varjohenkeen ja sanoi:
"Yöllä nähdään." Mies avasi sitten suuren oven ja astui auringon paisteeseen. Nuorukainen huokaisi ja sulki oven perässään. Aurinko muistutti häntä aina, miksi hän piti enemmän yöstä. Auringossa kaikki näytti aina niin todelta ja näkyvältä. Pimeässä Zeg pystyi olemaan kunnolla oma itsensä, eikä hänen tarvinnut nähdä valoa. Ei ainakaan jos ei niin itse haluaisi. Pimeässä oli rauhallisempaa ja se mustahiuksista eniten houkuttikin. Rauha.

Nuori mies loi vielä yhden pitkän silmäyksen ikkunaan ja lähti sitten pois. Tuntui, että väkeä oli koko ajan tulossa enemmän ja enemmän Tori-kadulle, vaikka iltakin jo horisontissa häämötti. Aurinko oli laskeutumassa ja se loi kauniita ja kaukaisia värejä horisonttiin, mutta kukaan ei jäänyt katsomaan keltaisen pallon laskua. Ihmisväellä oli paljon tekemistä ennen nukkumisaikaa. Puolihatia puikkelehti sukkelasti katua pitkin vältellen niin paljon ihmisiä kuin pystyi. Hänen pitäisi löytää hyvä paikka, missä hän voisi ummistaa silmiään ennen yöllistä retkeään varjohengen kanssa. Zegillä oli hyvä tunne yöstä. Hän toivoi, että silloin tapahtuisi jotain suurta, jotain missä hän saisi olla osallisena. Tietenkin hän toivoi myös saavansa tietää suojatustaan enemmän. Olihan toinen varsin kiehtova yksilö.

// Jep :] Jatkatko sinä puistossa, vai minä? ^^ //

[[Minä tein suoraan uuden töpön. Sinne pääset tästä n___n.]]