All paths end up somewhere ((VAPAA))

//Eli vapaa peli. Odottelen vastauksia Ilmoitukseeni ja halusin päästä takaisin pelaamisen makuun - siis yritän päästä - niin tein nyt tällaisen ^^'//

Ruskea syksyn lehti tippui alas puusta. Se kiersi monta volttia ilmassa ennen kuin laskeutui Mimirin lähteen historialliseen - myyttiseen veteen. Vesi pulpahti ja siihen syntyi pieniä aaltoja, jotka osuivat liiankin pian lähteen kivisiin reunoihin. Pian tuo lehti alkoi upota hiljalleen veden pohjaan, lähes näkymättömiin.
Oli usvainen, kylmä päivä Payonissa. Tuntui kuin kaikki ilo olisi kadonnut kaupungista. Sota oli täällä, se oli tuhoamassa kaupunkia. Tori-katu kumisi tyhjyyttään ja Majatalo Freija oli maan tasalla. Kumpikin kilta oli suunniltaan vihasta. Eikä mikään ihmekään. Tuntui kuin jokainen iloinen olento Payonissa olisi hukkunut Njordin satamassa. Murhaajat iskevät päivittäin, kasvattaen vihaa kaiken aikaa. Mikään ei tuntunut enää pysäyttävän suurkaupungin tuhoa. Koko Valhallan tuhoa.

Lähteen reunalla seisova Caliga hytisi kylmästä, mutta ei liikkunut. Hän katsoi tuon ruskean lehden vajoavan sen lähteen pohjaan. Niin tuntui käyvän kaikille. Jokaisen elävän olennon sielu tuntui vajoavan yhä syvemmälle pimeyteen. Hitaasti, mutta niin että sen huomasi. Kaikki tuntui hajoavan käsiin, rapistuvan suruun ja pimeyteen. Mikään ei tuntunut enää pitävän Payonia kasassa. Jopa hilpeimmät rauhanpuolustajat tuntuivat luopuvan leikistä. Kaikki valmistautuivat sotaan.

Caligan ihokarvat nousivat pystyyn kun hän hytisi kylmyydestä. Pelkässä topissaan ja huivi kaulallaan hän huokaisi syvään. Puolihaltian kylmentyneet sormet puristuivat lähteen reunoja vasten - ehkä kylmyydestä tai sitten vain surusta. Kaupungin hajoaminen tuntui hakkaavan jokaisen sydäntä.
Pian hän horjahti maahan oikeaa jalkaansa naama irvessä pidellen. Kipukohtaus ravisti häntä kovasti, kun hän piteli puujalan liitoskohtaa kaksin käsin. Kyynel kirposi silmäkulmaan. Tätä tapahtui koko ajan useammin. Sotatilan tultua hänen kipulääkkeensä olivat loppuneet aivan liian nopeasti joka laukaisi kohtauksia joka toinen tunti. Se oli sietämättömän kivuliasta.

Hän ei pystynyt enää esiintymään. Mutta mitä se haittasi kun kaduilla ei enää ollut ketään? Ei siis ketään. Kaikki katutaiteilijat olivat kadonneet, ilo ja nauru oli kadonnut kaupungista. Ja niin myös hänen palkkansa. Caliga oli aliravittuneempi kuin yleensä. Laihempi ja likaisempikin. Hän kaipasi elämäänsä takaisin. Hän ei itse tahtonut sotaa.
Jopa hän - tulennielijänä oli vajonnut alas. Hän ei enää esiintynyt missään. Koska tiesi ettei saisi enää kolikkoakaan.

Tulennielijän vatsa kurisi mielettömään ääneen, mutta sekin jäi tuon jalan kivun alle. Puujalka sojotti suuntaan, jonne se ei monesti sojottanut. Hän oli kääntänyt sitä vinoon välttääkseen kipua, mutta sekään ei enää auttanut. Pullo, jossa yleensä oli kipulääkettä ammotti tyhjyyttään. Hän ei enää jaksaisi kauaa tätä kipua. Kumpa tämä sota loppuisi pian. Se oli tehnyt jo aivan tarpeeksi tuhojaan tässä kaupungissa. Ainakin Caligan näkökulmasta katsottuna.

Elenor joka astui pienen kukkulan päälle, karkuun sotaan, taino karkuun ja karskuun. Katsoi nyt sieltä alas, suoraan mimirin lähteeseen, hän oletti että kaikki olisivat sisällä ja hän saisi olla yksin, mutta ei, hän ei ollut yksin. Joku muukin oli löytänyt tiensä tänne. Pienen hieno tuuli puhalsi hiljaa niin että se sai lähteen pinnan värisemään ja naisen hiukset karkaamaan tämän kasvojen eteen. Elenor vain pyyhkäisi ne korvansa taakse ja katsoi tuota henkilöä paremmin.

Nainen lähti astelemaan hitaasti ja hiljaa alas mäkeä, ottaen tukea melkein jokaisesta puusta, maa oli vielä märkä sateesta ja niin oli myös liukas. Elenor halusi tulla hissukseen, jos tuo olisi ollut jokin paha niin näin nainen olisi voittanut hieman myös aikaa ja saanut etumatkaa. Mutta tuolla henkilöllä oli puujalka.. ei tuo saisi niin helposti Elenoria kiinni ja olihan naisella pieni valttikortti taskussa, hän pystyi muuttumaan kissaksi ja näin vaikka kiipeämään puunlatvaan jolloin tuo ei olisi sinne ainakaan päässyt, tai mistä nainen sen tiesi ehkä tuolla oli niin hyvät käsi voimat?

//anteeksi lyhyys.. :'ss//

// pihhiihihi, tungen Armondin nyt tännekki. 8D//

Armond kääntyi Tori-kadulle saappaiden kannat kiviseen katuun äännekkäästi jyskyttäen. Hän tarkkaili ympäristöään käsi varmuuden varalta miekan kahvalla. Tuo jykevä, karhumainen mies antoi silmiensä verkkokarvojen imeä itseensä karua, surumielisyydestä kertovaa kuvaa. Verkkokalvoille heijastui autio katu, maan tasalle tuhottuja rakennuksia, kadulla lojuvaa rojua, ilmassa pyörteileviä lehtiä. Armond ei uskonut kovinkaan monen uskaltavan pistää nenäänsä ulos tälläisinä aikoina, mutta pian hänen aivonsa rekisteröivät hahmon lähteen luona.

Armond vetäytyi vaistomaisesti kadun sivuun ja tarkkaili olentoa lähestyessään lähdettä. Hänen aivonsa kelasivat erilaisia ajatuksia, lähinnä siitä mitä noin pienikokoinen olento tekee yksin ulkona, ilman minkäänlaista suojausta tai kaveria. Armond puristi miekan kahvaa yhä lujemmin varmuuden vuoksi, varmana siitä että tähän olisi koira haudattuna.

Lähemmäs päästyään mies kuitenkin huomasi, että olento oli hyvin laiha, lähes pois riutuneen näköinen. Hän hölläsi otettaan miekasta ja pysähtyi kauemmas katselemaan tuota, joka nyt horjahdellen vajosi maahan jalkaansa pidelleen.

Vasta nyt hän huomasi olennon jalan, joka sojotti hassusti. Armond mietti, miten jalan oli mahdollista olla tuolla tavalla vääntynyt. Hän siristi silmiään ja tajusi, että kyseessä ei ollutkaan mikään oikea jalka, vaan puinen kuten monilla merirosvokapteeneilla tarinoiden mukaan oli.

"Odinin nimeen, miten tuollaisella olennolla voi olla puujalka", Armond kuiskasi itsekseen, ääneen miettien. Samassa hänen kuulokeskukseensa rekisteröityi kahinaa ja mies kohotti katseensa mäen rinteeseen. Hän näki toisenkin naispuoleisen ihmisen, joka laskeutui hiljalleen mäkeä alas kohti lähdettä. Hän jäi hiukan varjoon katselemaan näitä kahta, käsi yhä miekan kahvalla.

// purr. tulipa... hassu. //

//Kivaa saada seuraa ^___^//

Joku oli tulossa. Ei, heitä oli selvästi kaksi. Caliga istui yhä maassa odottaen että tulijat olisivat näköetäisyydellä. Tunteet mennen sekaisin sillä hetkellä. Jos tulijat olisivat aasoja, hänellä olisi jälleen muutama iso ongelma edessään. Ne alkoivat olla jo aivan arkipäivää. Mutta tällä kertaa hänessä ei ollut mitään halua taistella. Eikä hän pääsisi karkuun tämän kivunkohtauksen ja ylipäätään puujalan kanssa. Joten hän rukoili hetken että tulijat olisivat vaaneja.

Mutta kun Caliga käänsi päätään, hän joutui pettymään. Molemmat vaaneja. Toinen kaunis nainen - toinen harteikas mies. Miksei hänellä voinut olla yhtikäs yhtään tuuria - varsinkaan näin sodan aikana? Ehkä se oli vain toiveajattelua.

Pian Caliga kuitenkin naksautti puujalkansa hätäisesti suoraan ja nousi hieman horjahtaen ylös. Yrittäen väkisin pitää arvokkuutensa siinä joukossa. Olikohan sieltä pakoreittiä? No, ei ainakaan näkynyt. Mutta olihan hänellä yksi, viimeinen ase jota hän saattoi käyttää. Tuli. Hän oli vain niin peloissaan ja raivoissaan yhtä aikaa, että epäröi hetken. Halusivatko nuo edes tappelua? Sitä ei voinut sanoa heti päälliseltä katseelta. Valitettavasti.

Mutta hän päätti turvautua ainoaan aseeseensa, mitä hänellä enää oli. Puolihaltia sytytti suurehkon tulipallon kämmenellään ja piti sen heittovalmiudessa noita kahta kohti. Naisen silmäkulmat olivat yhä täynnä kivun kyyneleitä. Mutta hänen ilmeensä oli ankara.
"Mitä te tahdotte? Olen ehkä puujalkainen, mutta tuleni ei kavahda teitä."

Caliga sihahti tulleille. Hänen äänensä kyllä värisi jonkin verran, mutta jotenkin hän onnistui pitämään itsensä kasassa. Mutta hädintuskin.

Elenor pysähtyi niille sijoilleen, kun kuuli että joku kolmaskin oli löytänyt tiensä tänne, mikä hemmentin turvapaikka tämäkin oli? oliko täälä sattumoisin kerääntynyt perinteinen marttakerjo virkkaamaan villasukkia ja vaihtamaan kuulumisia sodasta? Elenor naurahti sisäänpäin, mikä ajatus.

Elenor saattoi nyt tunnistaa hahmon lähteellä naiseksi ja tuon hahmon joka oli tulossa lähteelle mieheksi. Aasa ja vaani.. Mitä tästäkin nyt sitten tulisi? Puujalkainen nainen sytytti tulen, Elenor vihasi tulta.
"Mitä te tahdotte? Olen ehkä puujalkainen, mutta tuleni ei kavahda teitä." tuo nainen sanoi.
Elenor oli hetken hiljaa miettien mitä sanoisi.
" En tullut tappelemaan, halusin pois sodan jaloista. Rauha. " Elenor ei jaksanut alkaa tappelemaan, häntä ei juuri nyt huvittanut menettää kallista henkeään.

Nainen siirsi nyt katseensa mieheen, mitä tuo täälä teki? Eikö tuo pelännyt tulta ollenkaan? Toisaalta tuo tuli ei voinut levitä ainakaan metsäpaloksi olihan luonto märkä ja kylmä sateen jälkeen..

// Väsynyt olen.. teksti ei ole mitä parhainta.. :'s //

Mies katseli, odotti tilanteen etenevän johonkin suuntaan.
Hän tajusi, että lähteen luona ollut nainen oli huomannut sekä hänet että toisen tulijan. Nyt mies kuunteli tarkkaan, rekisteröi pienimmänkin äänen värähdyksen ja huomasi, että naista pelotti ja tämä sai vain vaivoin äänensä uhkaavan kuuloiseksi. "Mitä te tahdotte? Olen ehkä puujalkainen, mutta tuleni ei kavahda teitä", nainen uhkasi. Samaan aikaan nainen sytytti tulen, kämmenellään.
Thorin kirves, toisella on tuli ja toisella saattaa hyvinkin olla samantapainen ässä hihassaan. Saatanpa hyvinkin jäädä pahasti häviölle, jos tuo toinen on sotaisissa aikeissa ja molemmat asettuvat minua vastaan, mies ehti ajatella tuon kaiken vain parin sekunnin aikana.

Rinteeltä saapunut nainen ehti ensin vastaamaan, ilmoittaen ettei tullut tappelemaan vaan halusi rauhaa.
Armond nosti molemmat kätensä ilmaan, pois aseen läheltä ja ilmoitti rauhallisella, vakaalla äänellä: "Aikeeni eivät suinkaan ole sotaisia. En ala tappelemaan, ellette itse anna syytä siihen." Vaikka sota olikin, ei mies ilman syytä halunnut aiheuttaa turhaa tuskaa kenellekään.

Hänen vihreät silmänsä loivat tutkivia katseita molempiin naisiin ja sitten hänen intensiivinen katseensa nauliutui tulipalloon toisen kädessä.
Kuinka tuo olento pystyi käsittelemään tulta tuolla tavalla?
Mitä hän tekisi nyt, vaikka molemmat olivat ilmoittaneet olevansa rauhallisissa aikeissa? No, ei tuli ainakaan kovin kauan ehtisi roihtua ennen kuin märkä maa ja mahdollisesti alkava sade sen sammuttaisivat. Kyllä hän ehtisi paeta, jos tuo naisolento kovin vaaralliseksi kävisi, mies rullasi ajatuksiaan.

//Sori, en huomannu et Grape oli vastannut jo tänne ;___;//

Caliga huokaisi syvään, kuullessaan ainakin tämän naisen tulleen pois sodan jaloista. Aivan kuten hänkin. Ehkä he olivat samalla puolella - omalla tavallaan. Ehkä kukaan heistä ei tahtonut sotaa ja pakenivat sitä kaikin keinoin? Mutta noilla kahdella oli molemmilla kaksi jalkaa, kaksi jalkaa joilla juosta pois kun se aika tulisi. Puujalkaisesta ei ollut hyötyä sotaan missään nimessä. Eikä hän mistään hinnasta lähtisi tuhopolttajaksi kyvyillään. Se murtaisi hänen sydämensä.

Mutta tämä mies ei sanonut mitään, eikä tehnyt mitään. Suurin piirtein seisoi vain. Jos tuo haluaisi jäädä pois tulen tieltä, heräisi. Caliga oli nimittäin koko ajan valmiina viskomaan tulta ja puolustautumaan. Hän oli joutunut niin jo monta kertaa tekemään tässä sodan aikana, eikä epäröisi siltikään tehdä stä uudestaan. Tappamaan hän ei pystyisi - kunhan vain säikäyttäisi toiset pois kimpustaan. Tulennielijä kuitenkin hetken vertaili katseellaan tuota miestä. Joku tässä oli outoa. Mutta hän ei osannut sanoa mikä.

Kun Armond viimein puhui, ajatuksiensa jälkeen Caligakin sammutti tulen nyrkkiinsä. Mutta piti sen valmiina, jos sitä kuitenkin tarvitsi. Tämä kuitenkkin vahvisti että nämä kaksi eivät halunneet taistelua. Tai vain väittivät etteivät halunneet. Mutta Caliga uskoi heitä. Hän halusi uskoa kävi tässä miten tahansa.

"Hyvä. Olemme siis kaikki täällä samasta syystä."
Caliga murahti ja kohautti olkiaan. Mikä päivä. Ja tämä tulisi vielä pahenemaan pidemmän päälle.

Elenor kuunteli hiljaa mitä muilla oli sanottavana ja miten he reakoisivat hänen sanomaansa, olikohan sittenkään mikään järkevä ajatus tulla lähteelle? Nainen käveli nyt tuon toisen naisen ohitse lähteen luokse, ja täytti vesileilinsä vedellä. Hän päätti ettei juuri nyt tahtonut olla kenenkään tiellä ja saada miekasta tai tulipallosta päähänsä. Elenor nousi ylös ja vilkaisi viellä veteen kuvajaistaan. Nainen lähti sit kapuamaan mäkeä pitkin takaisin ylös sinne mistä oli tullutkin, sanomatta mitään, hän katosi metsän pimeyteen.

// Anteeksi, vetäydyn pois pelistä, yritän karsia pelejä kun niitä tuppaa olemaan jo aivan tarpeeksi ja aika alkaa loppumaan. Olen pahoillani, mutta te pärjäätte varmasti ilman minuakin. :'s Katsotaan sitten myöhemmin peliä uudestaan. //

// Yym, jatkan tätä nyt (harmittavan lyhyesti) vaikka en tiedä onko Ary ihan mukana vielä. : D //

Armond nyökkäsi, kun tämä tulipallonainen totesi heidän olevan samasta syystä paikan päällä.
Hän käänsi katseensa toiseen naiseen, joka nyt käveli lähteelle täyttämään vesileiliään. Armondin toinen kulma kohosi, kun nainen asteli takaisin mäelle ja sitä ylös, sanomatta enää sanaakaan.

Mies käänsi katseensa jälleen toiseen naiseen.
"No, nyt kun aikeet ovat selvillä, olisi ehkä mukava tietää nimesi", Armond heitti ilmaan puolittaisen kysymyksen.

Armond mietti, pitäisikö hänen esitellä itsensä tässä välissä, mutta päätti sen olevan ehkä liian tungettelevaa ja näin ollen päätti jättää esittelemisen välistä ja esittää toisen kysymyksen jo valmiiksi;
"Huomaan, että osaat kyllä tarpeen tullen pitää puolesi mutta tahtoisin silti tietää, mikä saa naisen lähtemään kaduille ilman miespuolista tukea näinä sotaisina aikoina?"

Armond päästi puolittaisen hymyn kasvoilleen ja katseli naista, silmissään pieni pilke.

//Anteeksi kesto, en huomannut että tämä olikin päässyt jatkumaan .'D//

Caliga katseli kylmästi, mutta mitään sanomatta kun Elienora käveli pois. Hän ei halunnut ajatella tuota naista sittemmin. Mitä väliä, jos tuo ei yksinkertaisesti halunnut keskustella hänen kanssaan. Jokaisella oli oikeus valita, keiden kanssa halusi olla ja keiden ei. Tuskin tuo tulennielijä muutenkaan tulipalloineen kovin turvallista kuvaa itsestään ollut ehtinyt antaa. Mutta hällä väliä. Olihan tuo mies sentään jäänyt, vaikka ei puolihaltia siitäkään kovin paljoa piitannut. Hän oikeastaan halusi vain olla yksin.

Armondin kysyessä hänen nimeään, Caliga hätkähti hieman. Hän mittaili yhä miestä katseellaan, miettien oliko tuo niin luotettava että uskoisi tälle nimensä. Mutta tuli kuitenkin siihen tulokseen ettei sen kertominen varmaankaan paljoa ainakaan haittaisi. Ja jos mies kävisi hankalaksi, voisihan hän aina polttaa tuon elävältä. Niin hän kyllä tuntui ajattelevan aina, mutta oli aina joutunut ongelmiin.
"Nimeni on Caliga, hauska tutustua, otaksun. Entä oma nimesi?"
Caliga kysyi kulmakarvat vienosti koholla. Hän taikoi kasvoilleen hieman nykivän hymyn ja kohautti hyvin huomaamattomasti olkiaan. No, nyt hän ei ainakaan voisi enää perua nimensä kertomista, mutta mitäpä siinä nipottamaan.

Caliga nauroi roimasti Armoksen seuraavalle kommentille. Se oikeasti huvitti häntä suuresti. Hänellä miesseuraa? Vuoden vitsi. Mutta eihän tuo mies sitä tiennyt. Tätä ajateltuaan hän lopulta hillitsi nauruaan ja hymyili hitusen vinosti miehelle edessään.
"Osaan pitää huolta itsestäni, kuten sanoitkin. Eikä sitä ole parempaakaan tekemsitä kuin norkoila kaduilla, kun ei ole kotia. Ja kun viimeksi tapasin miehen, olin pian humalassa ja seuraavana aamuna löydyin tämän vierestä sängystä. Mies tosin juoks pois paikalta ilman sanaakaan."
Caliga sanoi hieman aprikoiden ja yhä tuo vino hymy huuliltaan paistaen. Hän kohotti hieman kulmiaan jälleen Armokselle ja antoi samalla olkiensa nousta ja laskeutua.

"Entä mitä sinä sitten teet kaduilla sodan vallitessa ympärilläsi?"
Caliga kysyi vilpittömästi ja kallisti päätään hitusen sivuun. Lopultakin hän antoi kätensä avautua nyrkistä ja rentoutui hieman.