Auringonlaskun aika ((Vapaa))

//Vapaa pääsy kaikille. :7//

Oli ilta. Aurinko oli hiljalleen laskemassa horisonttiin, mutta se oli vielä kokonaan näkyvissä. Natasha käveli Tyrin pientä hiekkarantaa pitkin rauhallisin askelin. Hän katseli kaunista punaoranssia taivaanrantaa, ja
kuinka se hehkui kuin kulta. Vesi kimmelsi vihreänä ja kirkkaana. Tyttö käveli vesirajaa pitkin ja tunsi viileän aallokon jaloissaan. Hän nosti mekkonsa helmaa ettei se kastuisi suolavedestä. Jokaisen askeleen jälkeen
hiekkaan jäin siron jalan jälki, mutta hetken päästä se taas huuhtoutui veden
mukana pois. Natasha näki pinen kalaparven aivan ison kiven lähettyvillä.
Heti kun Tyttö liikutti jalkaansa kalat uivat kauemmas. ''Olisipa minullakin noin nopeat refleksit '' tyttö ajatteli mielessään. Hän kiipesi kivelle ja etsi siitä hyvän paikan istua.

Natasha näki unta. Hän näki unta siitä, että hän ui delffiinin kanssa. Se teki mitä ihmeellisimpiä temppuja. Tyttö nauroi ja läskytti vettä delffiinin päälle. He uivat kilpaa ja sukelsivat kalaparvien perään.

Natasha heräsi hätkähtäen. Tyttö tunsi päällään jotain, kun hän kääntyi katsomaan lokki napitti häntä suoraaan silmiin. ''Mitäs siinä tuijotat '' tyttö
tiuskaisi. Lokki rääkäisi ja lensi kaarroksen. Sitten se ruikkasi mereen ja lensi tiehensä. ''Kaikkea sitä '' Natasha mutisi. Tyttö hyppäsi kiveltä ja
lähti kävelemään rantaviivaa pitkin. Aurinko oli jo laskenut puoliväliin, kun tyttö oli nukkunut. Puiden varjot lankesivat hiekkaan ja Natasha istuitui niiden varjoon. ''Vihdoinkin varjoa'' tyttö huokaisi. Natasha ei nimittäin pitänyt auringosta, mutta oli jo tottunut siihen. Tytön punaiset huulet erottuivat hyvin puu alla. Natasha kuunteli lokkien kirkunaa, puiden huminaa ja jäi puun alle istumaan.

Eredeus käveli pitkin rantaviivaa laahaavin askelin, pää kumarassa, kasvot tummien suortuvien peitossa. Viittansa kätköissä tämä puristi verta vuotavaa käsivarttaan, tämä oli liian väsynyt parantaakseen sitä itse. Varas, jota hän oli jahdannut koko päivän kujalta toiselle, makasi nyt tiensä päässä, jollain pimeällä sivukujalla korppien ja rottien armoilla. Kuka hän oli tai mitä hän oli tehnyt, Eredeus ei tiennyt, arvokkaan näköinen rouva oli edellisenä iltana saapunut taikatabernaan suuren kultamäärän kanssa, vaatien kostoa. Eredeus ei kysellyt enempää, asia ei kuulunut hänelle, ja hänen olikin jo aika päästä ulos tunteitaan purkamaan. Mutta syytön tämä ei ollut, sen Eredeus oli nähnyt silmistään. Taitoakin tältä oli löytynyt, siitä kirvelevä muistutus hänen käsivarressaan.

Pehmeän aallon lyödessä Eredeuksen jalkoihin tämä pysähtyi ja vilkaisi ympärilleen. Tämä ei ollut tajunnut askeltensa päämäärää, ja hän oli mitä ilmeisemmin eksyksissä. Auringon viimeiset säteet tuntuivat kylmännihkeällä iholla kuitenkin tervetulleemmilta kuin koskaan, ja aaltojen tasainen humina kuulosti kauniilta laululta tämän korvissa. Niinpä hetkeäkään epäröimättä Eredeus pudotti veitsensä pehmeään hiekkaan, ja vajosi polvilleen. Uusi aalto saapui hoivaamaan väsynyttä ruumista, joka laski päänsä ja sulki silmänsä äänettömän huokauksen säestämänä.

//Toivottavasti tämän synkän herran seura kelpaa : ). Ja pahoitteluni viestin lyhyydestä..//

//Kiitos, kun tulit seura kelpaa aina : ) Anteeksi kun vastaan vähän myöhässä en ole ehtinyt aiemmin.//

Natasha tunsi viileän tuulahduksen kasvoillaan, kun hän istui varjoisan puun alla. Tyttö katseli rantaa ajatuksisaan. Kun Natasha katsoi tarkemmin yhtä kohtaa hän huomasi jotain erikoista, möykyn rannalla. Natashan uteliaisuus heräsi. ''Mikä möykky ranalla olisi?'' Tyttö kysyi itseltään ja jatkoi ''Sen on oltava jokin elävä.'' Natasha nousi ja lähti kävelemään möykkyä päin rivakoin askelin, hän otti pari juoksu askeltakin, mutta kompastui mekkonsa laskokseen ja kaatui maahan. Natasha kirosi mielessään. Tyttö nousi ja pudisti itsensä hiekoista. Mekkoon ei ollut tullut tahroja, murusia lukuun ottamatta. Natasha huokasi ja lähti kävelemään rauhallisin askelin samalla ajatellen mikä se olisi.

Kun tyttö oli lähempänä hän erotti ''möykyksi'' kutsumansa mieheksi. Natasha hätkähti. ''Oliko tuo mies ollut ennen Natashaa täällä?'' tyttö ajatteli. Mies näytti nukkuvan. Hänellä oli pitkä tumma viitta. Natasha pysytteli hieman kauempana miehestä tarkastellen tätä, koska tyttö ei luottanut paljon miehiin. Natasha näki viitassa verta. ''Mitä onko mies loukkaantunut?'' tyttö ajatteli. Kun hän katsoi tarkemmin miehen kädestä vuosi verta. Maassa lojuva veitsi oli osoituksena siitä että mies oli tapellut.
Ainakin tyttö ajatteli niin. Natashan verenhimo nousi, mutta tämä hillitsi sen kääntämällä päänsä muualle. Nopeasti hän taas kääntyi katsomaan miestä. Natasha mietti. ''Pitäisikö jättää mies tuohon? Vai pitäisikö jäädä ja auttaa haavan parantamisessa?''

Natasha lähti kävelemään poispäin miehestä, mutta muuttikin mielensä ja
palasi takasin. Tyttö repäisi mekkonsa harsokerroksesta palasen ja solmi sen miehen käteen tytehdyttääkseen verenvuodon. Tyttö jäi odottelemaan miehen heräämistä, ja istui maahan hieman kauemmas miehestä.

//Eipä mitään : )//

Eredeuksella oli jäätävän kylmä. Hän käveli kädet ympärillään pitkin valtavaa mustuutta, tummien aaltojen heitellessä häntä syrjään. Kylmyys oli melkein käsin kosketeltavissa, hänen ihoaan nipisteli, märkien vaatteiden alla poltti ja luunsa tuntuivat jäätyvän. Joka askeleella vesi nousi hieman ylemmäs, ja kohta se oli jo vyötärölle saakka. Äkkiä aallot katosivat, ja Eredeus seisahtui, katsoen alas. Hän ei nähnyt mitään, vain jäätyneeltä näyttävää, mustaa vettä. Ihmeissään hän kurotti jäätynyttä kättään, hipaisten jään kuultavaa pintaa. Mutta samassa Eredeus menetti tasapainonsa, ja kaatui ikuisen jäämustuuden keskelle..

Eredeus heräsi hieman säpsähtäen. Hän tunsi pienen kylmänhien otsallaan, ja hän tärisi aavistuksen verran. Samassa hän näki liikettä silmäkulmassaan, nappasi veitsensä hiekasta ja nousi nopeasti ylös. Juuri laskenut aurinko valaisi viimeisillä säteillään kaunista, valkoisiin pukeutunutta naista, joka istui hiekalla hieman kauempana. Eredeus huomasi nyt vasta siteen käsivarressaan, ja tunnusteli sitä toisella kädellään. Kangas oli hienoa pukukangasta, jota käytettiin eritoten alukankaana. Eredeus katsahti vielä kerran naiseen, ja laski sitten veitsensä, laittaen sen takaisin selässään olevaan tuppeen. Hieman hämillään hän kumarsi päätään kevyesti naiselle. "Kiitokseni avusta, neiti. Teidän ei olisi tarvinnut vaivautua.. " Vaikka Eredeuksella oli vielä hieman hutera olo, hänen äänensä oli tyyni ja vakaa.

Eredeus siisti viittaansa paremmin ylleen, ja loi vielä kerran silmäyksen naiseen. Tämän huulet olivat uskomattoman punaiset, ja tämän silmät.. Eredeus ei ollut koskaan nähnyt sellaista silmienväriä, kun tällä oli. Hieman häkeltyneenä Eredeus tunsi äkillistä tarvetta korvata naiselle tämän teko, ja harmitteli nyt, ettei mukanaan ollut kuin vähän hopeaa ja pari taikaesinettä. "Pahotteluni pukunne tärveltymisestä, voinko korvata asian jotenkin?" Eredeuksen olo oli nyt jo parempi, joskin hieman hutera edelleen. Hän olisi pystynyt hoitamaan haavan itsekin, muttei maininnut tätä naiselle. Eredeus oli kovin otettu naisen auttamishalusta, eikä tahtonut väkipakolla häiritä rannalle laskeutunutta, pehmeää, hämärän suomaa rauhaa.

//Tönkköä tekstiä : D//

Aurinko oli jo melkein laskenut, kun Natasha huomasi kuinka mies heräsi säpsähtäen. Natasha oli jo odettelut jonkin aikaa ja hän oli hieman kylmissään, mutta ei näyttänyt sitä päälle päin. Tyttö näki kuinka mies nousi
varuillaan veitsi kädessään, mutta hän laittoikin sen hetken tarkasteltuaan tyttöä rauhallisesti takaisin tuppiin.
Mies huomasi Natashan laittaman siteen ja katseli sitä. Mies katsoi tyttöä suoraan silmiin sanoen "Kiitokseni avusta, neiti. Teidän ei olisi tarvinnut vaivautua.. " Natasha punastui eikä saanut sanotuksi mitään, joten tyytyi hymyyn. Natashan poskilla näkyvä puna näkyi selvästi hänen kalpeilla kasvoilaan. Yleensä tyttö ei pitänyt miehistä ja karttoi heitä, mutta tämä oli erillainen ja kohtelias.

"Pahotteluni pukunne tärveltymisestä, voinko korvata asian jotenkin?" Mies kysyi ja näytti hieman häkeltyneeltä. Ei, ei teidän tarvitse nainen sanoi katsoen miestä silmiin. ''Harso on vain väliaikaisena, tyrehdyttäen verenvuodon'' tyttö sanoi. ''Ja ei pukuni pahasti tärveltynyt, alta vain'' hän sanoi vielä hiljaisesti. Natasha rohkaistui, nosti päänsä ja sanoi ''Saanhan kysyä, mistä haava tuli?'' Tyttö kysyi ja tuijotti miestä odottaen vastausta.

Aurinko oli laskenut niin paljon, että hallaa oli paikoitellen. Natasha värisi vilusta ja ehkä mieskin havaitsi sen. Tyttö hieroi käsiään yhteen saadakseen hieman lämpöä. Natasha istuitui maahan ja jäi hieromaan käsiään.

Eredeus oli hieman kummissaan. Tyttö näytti siistiltä ja hienostuneelta, muttei väilittänyt puvustaan, vieraan miehen hyvinvointi oli ollut tärkeämpää. "Saanhan kysyä, mistä haava tuli?" Tyttö kysyi. Eredeus jähmettyi hetkeksi. Mitä hän kertoisi? Hän ei pitänyt valehtelusta, vaikka taisikin sen taidon turhankin hyvin. "Se oli.. vain eräs varas, joka pääsi yllättämään", Eredeus totesi hieman synkkänä. Varas totisesti oli päässyt yllättämään Eredeuksen vuosikymmenten harjaantuneet refleksit. Kenties rauhallinen kaupunkielämä oli antanut hänen pehmetä, ja sai maksaa nyt maksaa siitä omalla verellään.

Rauhallisesti Eredeus loi katseensa taivaanrantaan, jota värjöitti alati laskeva auringon kajo. Ensimmäiset tähdet olivat jo tulleet näkyviin. Eredeus huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Tätä hän rakasti, varjoisaa ja rauhallista iltayötä. Viileä, heikko tuuli liikutteli tämän hiuksia. Tuuli tuoksui hieman pohjoisen talvelta ja ympäröivältä mereltä. Pienen pieni vilunväre kävi Eredeuksen yli, mutta tämä työnsi sen nopeasti syrjään havaitessaan kalpean tytön väräjävän vierellään. Nopeasti Eredeus otti viitan päältään ja asteli tämän luokse.
"Sallikaa minun.." Hän heitti viitan maassa istuvan tytön harteille, asetellen kuivuneen veren pois valkoisen puvun ulottuvilta.

"Teidän tosiaan pitäisi pukeutua hieman paremmin, jos liikutte näin myöhään ulkona", Eredeus sanoi tälle hienoinen hymy kapeilla huulillaan. Oikoen mustaa silkkipaitaansa Eredeus istahti hieman kauemmaksi tytöstä, tätä vastapäätä. Veitsensä hän laski hiekalle viereensä, ja kaivoi taskustaan pienen pronssiesineen, jonka laski maahan heidän väliinsä. Eredeuksen käsi viipyi hetken sen päällä, kun tämä lausui pienen loitsun. Hetken päästä pronssisesta esineestä oli purkautunut kultaisia ja hopeisia, lämmittäviä liekkejä, ja jotka olivat mukavia katsella. Hän käänsi katseensa liekeistä merelle, jossa punaiset säteet välähtivät vielä kerran, kunnes katosivat leppoisten laineiden taa.

Natasha kuunteli alltojen loisketta kiveä vasten. Hän havahtui, kun mies vastasi tytön kysymykseen. "Se oli.. vain eräs varas, joka pääsi yllättämään" Natasha katsoi miestä. ''Mitähän varkaalle, kävi?'' Tyttö ajatteli.
''Oliko se päässyt pakoon vai jäänyt kiinni?'' Natasha ei enää vaivanut päätään ajatuksillaan, vaan sysäsi ne pois. Natasha hytisi kylmissään ja kirosi sitä mielessään, ettei sattunut ottamaan lisäksi mitään lämpimämpää.
"Sallikaa minun.." Mies sanoi ja heitti viittansa Natashan harteille. Natasha loi
mieheen kiitollisen katseen, mutta ei sanonut mitään. "Teidän tosiaan pitäisi pukeutua hieman paremmin, jos liikutte näin myöhään ulkona", mies sanoi
hieman hymyillen. '' Aivan, mutta saavuin tänne jo iltapäivällä, enkä arvannut, että viivyn täällä näin kauaa, tyttö vastasi tomerasti.
''Miksi en keksi muuta sanottavaa?'' Tyttö kysyi itseltään. Natasha, ei ajatellut sen enempää ja sysäsi ajatukset pois.

Tähdet loistivat mustalla taivaalla. Aallot löivät hiljaisesti rantahietikkoon.
He istuivat hiljaa. Natasha näki, kuinka mies otti jotain taskustaan ja laittoi sen hietikolle. Mies sanoi jotain mitä tyttö ei kuullut, mutta se taisi olla loitsu. Hetken päästä siitä lähti purkautumaan lämmittäviä liekkejä.
Usva leijjali ympärillä, ja loi hieman aavemaista tunnelmaa. Natasha katseli kiinnostuneena miestä. Yleensä tyttö kiersi miehet kaukaa erityisesti aasat, koska hän vihasi aasoja, mutta nyt tyttö vain jäi istumaan, eikä hänellä ollut kiire pois.

Natashan uteliaisuus paloi halusta kysyä kaikkea miehestä, mutta tyttö katsoi miestä rauhallisesti silmiin ja kysyi ''Nyt, kun olemme tässä yhdessä, niin saanhan kysyä nimeänne?'' Natasha pysyi hiljaa odottaen vastausta vetäen keuhkoihinsa raikasta meri-ilmaa. Tyttö loi katseensa taivaalle, katsoen kuinka tähdet loistivat kirkkaina yön mustuudessa.

Varjojen muututtua usvaiseksi yöksi ilma rannalla alkoi olla todella hyistä. Eredeus katsoi tiiviisti liekkejä lähettävää esinettä, sitä oli käytetty jo monta kertaa ja oli jo uuden takomisen tarpeessa. Liekitkin kaipaisivat jo uutta puhtia. Eredeus liikautti kättään, ja oli miltei irvistää viiltävän kivun repiessä käsivarttaan. Varkaan ahneen vihreät silmät välähtivät hänen mielessään, tämän käärmemäinen olemus ja likaiset sanat. Aavistuksenomaisesti värähtäen hän pakottautui ajattelemaan muuta, ja kohotti katseensa naiseen. Tämä oli Eredeuksen mielestä hyvinkin kaunis istuessaan sumun keskellä valkoisessa puvussaan, liekkien loimussa. Pian hän katsoikin jo naista suoraan silmiin.

"Nyt, kun olemme tässä yhdessä, niin saanhan kysyä nimeänne?" Eredeus oli luvattoman yllättynyt kysymyksestä, hän ei ollut edes ajatellut tutustuvansa naiseen enempää. Silti hän siinä istui, viettämässä iltaa vieraan naisen kanssa. Pieni hymy uhkasi vallata Eredeuksen huulet. /Olemme tässä yhdessä?/ Sanavalinta oli yllättävä ja huvitti synkkää miestä, mutta loi jotain epämääräistä lämpöä tämän aatoksiin. Hän oli unohtanut, mitä tarkoittaa sana 'yhdessä'.

Katsoen rauhallisesti yön mukaan tummuvilla silmillään naista hän vastasi. "Ah, pahoitteluni tahdittomuudestani. Voit kutsua minua Eredeukseksi, neiti." Eredeus oli hieman epävarmalla mielellä, hän ei ollut ikinä osannut esitellä itseään tai luoda uusia ystävyyssuhteita, edes tuttavuussuhteita. Hän nojautui aavistuksen eteenpäin, jääden odottamaan tuon kiehtovan neidon esittäytymistä.

Natasha käänsi katseensa mieheen. "Ah, pahoitteluni tahdittomuudestani. Voit kutsua minua Eredeukseksi, neiti." Mies vastasi tytölle. Natasha oli hetken hiljaa. Tyttö ei uskaltautunut avautua miehille, tuskin hän pääsisi siitä
koskaan, mutta nimensä hän kuitenkin sanoi vastaten miehelle. ''Hieno nimi teillä, Eredeus. Nimeni on Natasha.''

Tyttö loi taas katseensa taivaalle. Miljoonat tähdet loistivat kirkkaana.
''Taivas on todella kaunis.'' Natasha tokasi irrottamatta katsettaan tähdistä.
Katsellen niitä tyttö tunnisti useiden tähtien nimiä ja kuviota. Natasha suoristi
Ereduksen antamaa viittaa paremmin ylleen. Kangas oli silkkiä ja arvatenkin melko kallista, joten Natasha ei halunnut vahigoittaa sitä millään tavoin.
Liekkien lämpö tuntui tervettulleilta kylmässä ja hämärässä ilmassa. Läheisessä puussa istui peinikokoinen pöllö. Se havaitsi Natashan katselevan sitä, levitti siipensä ja lensi äänettömästi metsän suojiin. Hiljaisuus oli rikkomaton, lukuunottamatta metsän öisiä ääniä ja meren huminaa. ''Mies vaikuttaa kovin hiljaiselta ja ehkä hieman synkältäkin'' Tyttö ajatteli mielessään ja jatkoi ''Mies on silti hyvää seuraa.'' Natasha myhäili ja jäi kuuntelemaan yön ääniä.

Tytön vastaus hämmensi hieman Eredeusta. Tällä oli mielenkiintoinen ajatuksenkulku. Hän kuitenkin hymyili kevyesti tälle ja nyökkäsi kevyen tervehdyksen. "Omanne voittaa leikiten." Eredeus katseli Natashaksi esittäytynyttä tyttöä uudelleen. Tämä vaikutti kovin nuorelta, mutta oli tottunut ilmeisesti kaupungin joskus rankkaankin elämään. Hänen asunsa olisi voinut kuulua vaikka aateliselle, mutta silmänsä loistivat aivan toisenlaista elämää. Eredeuksen mielessä välähti synkkä ajatus tytön killasta, mutta hän siirsi sen nopeasti syrjään. Hän ei ollut ikinä pitänyt luokittelusta, eikä hänellä ollut mitään ketään vastaan, kiltaan tai rotuun katsomallakaan.

"Taivas on todella kaunis", Natasha tokaisi, ja herätti Eredeuksen kevyistä mietteistään. Hän loi itsekin katseensa taivaalle. Natashan kuvaus taivaasta oli vähättelyä. Lukemattomat pienet tähdet tuikkivat taivaalla, toiset pieninä rykelmissä, toiset suurempina yksikseen. Luonnon hiljaiset äänet vain lisäsivät kaunista vaikutusta, saaden oudon kaipauksen tunteen nostamaan päätään Eredeuksen sisällä. Hän ei ollut pitkiin aikoihin antanut ajatustensa levätä tähtien valossa, ja tuike herätti kipeitä muistoja vuosikymmenten vaelluksestaan. Vastaavanlainen näky oli vallannut hänet viimeksi jossain kaukana pohjoisessa, pian kotoa lähdön jälkeen..

Ajatukset tähtien kaukaisuuksissa Eredeus laskeutui mukavampaan asentoon käsiensä varaan, kun toista kättä vihlaisi jälleen, palauttaen hänet taas maanpinnalle. Äänettömästi hän kääri punaiseksi värjäytyneen kangassuikaleen kädestään, hypistellen sitä hienoisesti. Natasha oli tarkoittanut hyvää, ja se oli yllättävää, varsinkin kun oltiin iltamyöhällä rauhallisessa satamassa, jossa voisi liikkua kuka vain. Eredeus laskosti punertavan kankaan polvelleen, ja kosketti kevyesti haavaa. Vihlova tuska levisi säteenä koko hänen käsivarttaan pitkin. Eredeus ei halunnut häiritä yön rauhaa, ja pakottautui hengittämään normaalisti, toivoen, ettei aiheuttaisi liikaa häiriötä tytölle. Varovasti hän laski kätensä haavauman päälle, mutisten pienen loitsun, joka sai sen lämpiämään. Muuta ei tapahtunut. Ihmeissään Eredeus haistoi haavasta hiljakseen valuvaa verta. Kitkerä haju ujuttautui Eredeuksen tajuntaan, saaden aikaan kevyttä huimausta. Haavassa oli myrkkyä.

Natasha laski kätensä maahan ja hiekkaan jäi siro käden jälki. Tyttö pyyhkäisi sen kädellään pois ja käänsi katseensa Eredeukseen. Miehen polvella oli Natashan puvun kakaanpalanen.
Kädestä tuli vielä vähän verta. ''Oletko kunnossa? Autan jotenkin vielä jos pystyn'' Natasha sanoi hiljaisella äänellä ja katsoi miestä rauhallisesti silmiin.

Natashan valtasi uneliaisuuden tunne ja hän halusi vain nukahtaa, mutta yritti silti pysyä valveilla. Tytön silmäluomet painuivat vähän väliä kiinni, mutta Natasha aukaisi ne taas uudelleen. Metsästä kuului rasahdus ja hätkähtäen Natasha kääntyi katsomaan pimeään metsään. ''Kuka tähän aikaan täällä liikkuu?'' tyttö kysyi itseltään. Natasha ei ollut peloissaan, koska tytöllä oli seuraa. Tyttö ei nähnyt metsään joten oli mahdoton tunnistaa ketä tai mikä siellä liikkui. Puskasta kuului rapinaa ja sitten sieltä ilmestyi vain pieni orava, joka oli kai ollut ruoka reisulla. Se kiipesi läheiseen puuhun ja hyppi sieltä pois pimeään metsään. Natasha huokasi helpotuksesta ja käänsi päänsä pois metsästä. Eredeuksen viitta oli valhtanut pois tytön hartiolta, ja nyt vasta tyttö itse huomasi sen tunteesaan kylmän ilman. Natasha nosti sen takaisin ja loi kiitollisen katseen Eredeukseen, ilman viittaa Natasha olisi jäässä.

Natasha halusi tietää hieman enemmän miehesta sillä tyttö oli erittäin utelias, mutta pysyi hiljaisena ja rauhallisena. Hengitys huurestui kun sitä puhalsi ulos päin. Ilma tuntui raikaalta ja tuoksui mereltä. Tyttö veti syvään henkeä ja haistoi meri ilman. Natasha oli piristynyt hieman siitä, kun oli nähnyt oravan ja nyt tyttö pysytteli valppaana, hän katsoi aina vähän väliä metsän suojiin. ''Toivompa että ilma muuttuisi hieman lämpimämmäksi'' Tyttö sanoi rikkoen hetken olleen hiljaisuuden.

//Vähän töksähtelevä. :7//

Eredeus kohotti katseensa Natashaan, kun tämä puhui. "Ei tässä mitään, olette jo tehneet tarpeeksi" hän vastasi, yrittäen saada pienen hymyn aikaiseksi kalvenneille kasvoilleen. Mahdollisimman pienin elein Eredeus kohotti kätensä haavan päälle, päästäen magiaansa vapaaksi. Haavaa poltti ja nipisteli myrkytetyn veren jäätyessä sen ympärillä. Eredeus katsahti kankaanpalaa polvellaan, hän ei saisi sitä enää yhdellä kädellä takaisin. Niin hän tyytyi vain oikaisemaan repaleista hihaa, yrittäen peittää jäätyneet verinorot ja kimaltelevan haavan.

Yrittäen saada myrkyn pois mielestään Eredeus käänsi katseensa takaisin Natashaan. Tämä näytti väsyneeltä, ja hetken Eredeus luuli tämän nukahtavan, kun tämä käänsi nopeasti katseensa puskan suuntaan, josta loikki esiin pieni orava. Hän katsahti aavistuksen huvittuneena tyttöä, tämä tuntui säikkyvän kaikkia ympäriltä kuuluvia rasahduksia.

Huomatessaan Natashan tiukentavan otettaan viitasta Eredeus kuiskasi liekkeihin, saaden ne loimuamaan hieman suurempina ja lämpimämpinä. Hän oli itsekin vasta huomannut huuruavan hengityksensä, muttei ihmetellyt omaa mukavuuttaan. Hän oli aina viihtynyt paremmin kylmässä. Niinpä hän vain hymähti kevyesti Natashan toiveelle lämpimämmästä ilmasta. Mutta pian hän katui tekoaan, hän tunsi itsensä kovin töykeäksi, kun ei vastannut mitään tytön yritykselle pienoisesta jutustelusta. "Anteeksi, jos tunkeilen, mutta eikö teidän kannattaisi lähteä kotiin, jos teitä väsyttää tai teillä on kylmä?" Eredeus kysyi Natashalta toivoen, ettei vaikuttaisi liian tökeröltä. Tokihan tyttö oli mukavaa seuraa, mutta Eredeusta kummaksutti hänen luottavaisuutensa tuntemattomaan mieheen, öisen hallan saapumisesta puhumattakaan. Natashassa oli jotain, mikä kiehtoi suuresti Eredeusta, mutta vaistomaisesti hän ei halunnut udella liikaa.

Natasha nyökkäsi Eredeuksen vastaukselle. Tytön pää alkoi taas nuokkua
ja Natasha hädin tuskin pysyi hereillä. Tyttö huomasi vasta itsekkin kuinka hölmölta näytti, kun hän säikkyi joka ainoaa rasahdusta, ja hän painoi päänsä alas nolona. "Anteeksi, jos tunkeilen, mutta eikö teidän kannattaisi lähteä kotiin, jos teitä väsyttää tai teillä on kylmä?" Mies sanoi Natashalle.
Tyttö nosti nopeasti päänsä ylös katsoen Eredeusta. ''Olisin lähtenyt aikapäiviä sitten ja jättänyt sinut täänne virumaan kätesi kanssa, jos et olisi erillainen....'' Natasha ajatteli mielessään ja jatkoi ''En ymmärrä itseäni, vihaan miehiä, sekä aasoja kenties Eredeuskin on aasa, mutta miksi silti istun iltaa vieraan miehen kanssa? Olenko ihastumassa?'' Natasha yritti karistaa typerät ajatukset pois, mutta ei saanut miestä mielestään.

''Olen vain liian väsynyt lähteäkseni.'' Tyttö sanoi tekaistuna syynä. ''En halua lähteä, koska sinäkään et ole lähdössä.'' Natasha ajatteli hämmentyneenä.

Natasha tunnusteli vyötänsä, jotain puuttui. Hetken mietittyään tyttö älysi mitä oli kadottanut. Lasisen ruusunsa. Tyttö kantoi sitä aina mukanaan, ja se oli muisto hänen isästään. Natasha katsoi hätääntyneenä Eredeusta. ''Olen kadottanut lasisen ruusuni. Lähtisitkö etsimään sitä kanssani?'' Tyttö sanoi hätäisenä miettimättä edes sanojaan. ''Sen on oltava jossain hietikolla, tällä ranalla'' tyttö sanoi hieman rauhoittuen. ''Minun on löydettävä se. se on minulle niin tärkeä.''
Natasha ajatteli katsoen Eredusta anovin silmin.

Eredeus huomasi, että oli saanut Natashan ajatukset liikkeelle kysymyksellään. Hän oli jo pahoittelemassa tekoaan, kun tämä puhui. "Olen vain liian väsynyt lähteäkseni." Vastaus oli Eredeuksesta oudon suorasukainen, mutta antoi asian olla. Jos Natasha katsoi asioidensa olevan kunnossa, olkoon sitten niin.

Eredeus ei ehtinyt ajatella asioitaan pidemmälle, kun huomasi tytön tunnustelevan vyötään pelästyneen oloisena, kuin etsien jotain. Asia selvisi tämän katsahtaessa hätääntyneenä Eredeusta. "Olen kadottanut lasisen ruusuni. Lähtisitkö etsimään sitä kanssani?" Välittömästi Eredeus nyökkäsi, jääden sen kummemmin ihmettelemään Natashan suoraa pyyntöä. Tämä oli varmasti kauhuissaan, sillä kuten tämä kertoi, lasinen ruusu oli hänelle tärkeä. Eredeus oli vain iloinen saadessaan mahdollisuuden auttaa tyttöä kaiken tämän vaivan jälkeen, vaikka niin tärkeän asian katoaminen olikin ikävää.

"Tottahan toki, kävelit siis rantaa pitkin?" Eredeus varmisti nousten ylös, napaten samalla liekehtivän esineen taskuunsa. Hetken kullanhohtoiset liekin nuolivat tämän kättä ja taskua, kunnes ne sammuivat, jättäen heidät odottamattomaan pimeyteen. Eredeus ojensi Natashalle kätensä auttaakseen tämän ylös. Samalla tämän silmät kulkivat pitkin rantaviivaa. Hänellä oli hopeahaltioille ominainen hyvä hämäränäkö, joka oli vain vahvistunut tämän aloittettua maaginopinnot. Mutta jokin häiritsi häntä tällä kertaa, ja Eredeuksen piti tosissaan keskittyä saadakseen ajatuksensa pysymään koossa. Mikä häntä vaivasi? Aiemmin niin rauhallinen ranta oli muuttunut hänen silmissään ja tajunnassaan todella levottomaksi, hän tuntui aistivan jokaisen hiekanjyvän liikahduksen ja kuulevan pienimmänkin lehden suhahduksen. Hänen olonsa oli todella epävarma ja outo, mutta toivoi, ettei Natasha huomaisi sitä. Hän oli jo aiheuttanut liiaksi taakkaa neidolle, ja oli hänen vuoronsa auttaa tätä.

Aallot löivät hieman pidemmälle rantaan kuin aiemmin, ilmeisesti jonkin kaukaisen aluksen aiheuttamana. Eredeus kyykistyi veden puoleen, tunnustellen vettä magian avulla. Olivatko aallot kenties vieneet lasisen ruusun? Eivät, vesi ei ollut koskenut esineeseen, se olisi siis yhä rannalla. Oikaisten itsensä taas suoraksi hän kertoi uutisensa Natashalle pienen, rohkaisevan hymyn myötä. Heillä olisi siis yhä toivoa.

//Töks-töks-Töksähtelevä, pahoitteluni..//

//Anteeksi myöhäinen vastaus. Vastaustiedoissa oli jotakin häikkää, joten en ole pystynyt vastaamaan. : )//

"Tottahan toki, kävelit siis rantaa pitkin?" Natasha kuuli miehen sanovan.
''Kyllä, tätä rantaa.'' Natasha vastasi. Natasha nyökkäsi Eredeukselle hymyillen, oli siis vielä toivoa. Tyttö huomasi päällään Eredeuksen viitan, ja hän otti sen varovaisesti pois olaltaan ojentaen sitä miehelle.
''Kiitoksia paljon lainasta Eredeus, olen kovin kiitollinen tästä.'' Natasha sanoi
samalla viittaa ojentaen. Tytön oli jo paljon lämpimämpi, eikä hän enää valittanut kylmää. ''Ruusu on vihreä ja aika pieni, mutta sen kyllä eroittaa hiekasta.'' Natasha selvensi miehelle. Tytön katse kiisi rantaviivaa pitkin,
kun tyttö yritti silmillään löytää ruusua. Natasha lähti kävelemään rantaa pitkin. Oli niin pimeää, että Natasha näki vain kaiken ääriviivat. Hän varoi kompastumasta mininkään. Hän kulki varovaisesti ja ännettomästi. Hiekkaan
jäi tytön mekon helmasta haalea vana, ja Natasha nosti helmaansa likastuttamatta sitä. Tytön mustat hiuksen liehuivat pienoisessa tuulessa.

Aalot löivät isoihin kiviin ja loiske kuului hyvin. Tytön kasvoilla oli hyvin totinen ilme, koska ruusu oli erittäin tärkeä hänelle. Natashan isä oli kuollut nuolesta, ja koko asia oli jäänyt kaikille arvoitukseksi. Ruusu oli ainoa asia mikä tytöllä oli isästään. Kyynel putosi Natashan mekon laskoksille, mutta Natasha pyyhkäisi sen nopeasti hihallaan pois. ''Ryhdistäydy äläkä ala vetistelemään.'' Natasha ajatteli hermostuneesti. ''Toivottavasti mies ei ollut nähnyt sitä. Natasha känsi päänsä metsään, sekin oli pimeä.
Ainoa mitä siltä näkyi oli puiden ääriviivat. Tyttö huokasi äänettömästi kääntäen taas päänsä ranalle.

Eredeus otti Natashan ojentaman viitan hieman kysyvä ilme kasvoillaan, mutta päätti hyväksyä asian huomatessaan tämän katseen.
"Hyvä ettet enää palele", hän sanoi tälle yrittäen kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä. Hän heitti viitan olalleen, hän käytti sitä lähinnä tahtoessaan kadota näkyvistä kaupungin varjoihin, ei niinkään viimalta ja kylmältä suojautumiseen. Kuultuaan ruusun väristä Eredeus antoi katseensa kiertää rantaviivaa, etsien mitä vain suurempaa ja kiiltävää. Nopeasti hänen katseensa kuitenkin eksyi seuraamaan Natashaa. Tämä muistutti Eredeuksen mielestä hieman kuulemiensa tarinoiden meren takaa tullutta aavetta valkoisine pukuineen ja mustine hiuksineen. Huomatessaan pienesti kimaltavan kyyneleen putoavan tämän puvulle Eredeus käänsi katseensa nopeasti pois. Hän ei halunnut nolostuttaa Natashaa, ja paras lohtu tälle olisi ruusun mahdollisimman nopea löytyminen.

Hetken hiekalla vaellettuaan Eredeus pysähtyi. Rannalla oli aivan liian pimeää jopa haltiasilmille niin pienen esineen löytämiseen, ja he vain saattaisivat astua vahingossa sen päälle. Eredeus tiesi kyllä osaavansa korjata mitä vain lasista tehtyä jälleen uudeksi, muttei tahtonut Natashan kuulevan rikkoutuvan lasin helinää juuri nyt.

Eredeus sulki kevyesti silmänsä ja rentoutti ruumiinsa. Hän nosti magiansa esiin, tunsi sen pulppuavan iloisesti ajatuksistaan, täyttäen kehonsa sormenpäitään myöten. Eredeus polvistui nopeasti, antaen viitan pudota taakseen, vieden kätensä yhteen. Hän tunnusteli rannan sumua, kysyi siltä kätkemiään salaisuuksia. Missä on tytön lasinen esine, ruusu mikä ei kuulu tänne? Mikä on rannan salaisuus.. miksi oloni on näin rauhaton? Eredeus sihahti nopeasti vieraita sanoja huultensa välistä, tuntien heikon sumun aaltoilevan ympärillään, kertoen salaisuutensa. Hän näki pienet hiekkakummut, rantautuvat aallot, heikot jäljet hiekassa.. Natashan kasvot, ja viimein vihreä lasiruusu.

Eredeus avasi silmänsä, osoittaen tytöstä hieman eteenpäin, vesirajaa kohti. "Natasha.. tuolla." Hänen äänensä oli oudon vaitonainen, kuin hän olisi unohtanut jotain todella tärkeää. Ihmetellen myös katseensa pientä sumeutta Eredeus tajusi hämärästi, kuinka hänen toinen kätensä oli puristunut nyrkkiin hiekkaa vasten, ennen kuin polttava kipu viilsi hänen rintaansa. Vaistomaisesti hänen kätensä lennähti haavan päälle, jonka tajusi vuotavan jälleen. Hänen katseensa hämärtyi kitkerän myrkynhajun ujuttautuessa hänen mieleensä ja saattaessa hänet kivuliaan hämärän rajamaille ja pian sen jälkeiseen tiedottomuuteen.

Natasha hengitti ilmaa, se oli kosteaa mutta raikasta. Usva leijjaili ilmassa. Se oli vähentynyt, ja sitä oli vain paikoitellen. "Natasha.. tuolla." Natasha kuuli Eredeuksen sanovan. Miehen ääni oli jotenkin vaimea, aivan kuin hän ei olisi varma asiasta. Tyttö käänsi
päänsä Eredeukseen. Mies näytti kalpealta ja poissaolevalta. ''Oletk.....'' Natasha aloitti,
mutta jätti kysymyksen kesken. Tyttö ei halunnut häiritä miestä, mutta oli silti huolissaan.

''Missä?'' Natasha kysyi hetken kuluttua. Tyttö käänteli hermostuneesti päätään ja pysäytti katseensa Eredeukseen.''Mies ei näytä terveeltä, pitäisikö autta häntä vielä jotenkin?'' Natasha ajatteli rauhattomasti. Tytön valtasi tunne auttaa Eredeusta, mutta tyttö käveli
rauhallisesti miehen osoittamaa vesirajaa kohti, kääntämättä kuitenkaan katsettaan miehestä. Natasha pysähtyi nostaen helmaansa. tyttö polvistui hietikolle. Aalot vyöryivät
Natashan jalkaa kohden kostuttaen myös mekon aluskerroksia. Tytön kalpea iho erottui
selvästi mustassa yössä. Hänen paljas siro jalkansa oli myöskin helposti erotettavissa.
Natasha katseli ympärilleen, tarkkaillen myös Eredeusta silmäkulmastaan. Ruusu olisi voinut peittyä ehkä hiekan alle joten tyttö alkoi varovaisesti kaivaa sitä. Hetken kaivettuaan tyttö totesi sen olevan turhaa. Hän ei löytänyt ruusua. Ainakaan tästä.

Natasha nousi, antaen mekon valahtaa takasin alas. Natasha käveli pää painuksissai siroin askeli takasin Eredeuksen luokse. ''Ei se ollut siellä.'' Tyttö sanoi vaisusti. ''Pitäisikö katsoa jostain muualta?'' Natasha ajattelii hiljaa itsekseen. Tyttö istahti miehen viereen mitään sanomatta pitäen etsinnöistä taukoa. ''Olen kyllä valmis uhraamaan tähän koko yön, jos se on tarpeen'' Natasha sanoi nostaen päänsä Eredeukseen. Sumu piiritti heitä, kuin yrittäen saada heitä vangikseen. Se ei haitannut tyttöä eikä hän sitä enempää ajatellutkaan. Natashan ainoat ajatukset olivat nyt miten, ja mistä hän saisi löydettyä ruusun.

Eredeus tajusi hämärästi Natashan palaavan vierelleen. Hänen tajuntansa tuntui heittelevän mustaksi ja takaisin, mutta pikkuhiljaa hän tunsi myrkyn laantuvan verenkierrossaan. Kalvenneena hän kohotti päänsä ja käänsi katseensa Natashaan.
"Olen pahoillani, sen piti olla..siellä." Eredeus oli todellakin yllättynyt, ettei ruusu ollut siellä missä sumu kertoi sen olevan. Selkiyttäen kevyesti ajatuksiaan hän tunsi sumun ympärillään yhä vain tiivistyvän, lähes luonnotonta tahtia. He jäisivät saarroksiin, ellei hän tekisi pian jotain.

Eredeus ojensi viittansa takaisin Natashalle, vetäen yhdellä vedolla veitsen selästään. Hengittäen syvään hän asetti terän haavan alapuolelle ja vetäisi. Välittömästi lämmin veri tahrasi hänen kätensä punaisin juovin, mutta samalla hänen mielensä kirkastui hiljalleen. Kipu herätti hänen aistinsa, ja ottaen hieman tukea pitkästä veitsestään hän nousi huterin jaloin ylös. Jälleen Eredeus rentoutti mielensä, mutta kutsuikin magiaa nyt ympäriltään, sumun kätköistä. Se aaltoili hieman, ennen kuin vastasi hänelle. Sumu syveni entisestään, mutta alkoi hiljalleen siirtyä rannalta merelle päin, jättäen rannan taas selkeämmäksi.

Valkoisena ja hieman tärisevänä Eredeus hymähti kevyesti tajutessaan asian todellisen laidan. Hän laski veitsensä jälleen tuppeen, ojentaen kätensä Natashalle, jotta tämä voisi nousta ylös. Kevyesti hymyillen hän osoitti nyt hieman toisaalle äskeisestä paikasta. "Natasha, katso oravaa." Punaruskean turkin häivähdys vilahti pienen hiekkakummun taakse keveän rapinan säestyksellä. Sumu oli kertonut esineen vaihtaneen paikkaa entisestä, ja vaikka Eredeus ei ollutkaan aivan varma asiasta, hän uskoi pienen, karvaisen otuksen salaavan heiltä jotain.

Natasha nyökkäsi Eredeukselle vastaten rauhallisemmin ''Ei se mitään, kyllä on vielä paikkoja jossa se voisi olla.' 'Natasha katseli tummaa vettä. Se näytti mustalta, mutta lähempää katsottuna se oli kirkasta. Tyttö käänsi katseensa pois toisaalta ja katsahti Eredeukseen. Natasha otti miehen ojentaman viitan vastaan ja hän piteli kiinni siitä molemmin käsin. Kangas tuntui pehmeältä ja silkkiseltä. Natasha näki miehen nousevan ja ojentavan kätensä tytölle. Natasha ojensi kätensä ja tarttui miehen käteen. Tyttö nousi vaivattomasti ylös ja hymyili Eredeukselle kiitoksen merkiksi. "Natasha, katso oravaa." Tyttö kuuli miehen sanovan. Natasha kääntyi katsomaan kuinka orava juoksi ranalla sinne tänne. Välillä tyttö kadotti sen sumun vuoksi, mutta sumu liikkui ja orava näkyi taas selvästi. ''Mitä oravasta?'' Natasha sanoi kysyvä ilme kasvoillaan. Tytön ajatukset liikuivat. Mitä jos orava näyttäsikin heille jotain? Ehkä.

Natasha seurasi tiivisti katseellan oravan touhuilua. Se juoksi ympäriinsä, välillä pysähtyen. Se oli oudon luottavainen, eikä pelänyt tulla lähelle heitä. Natasha vilkaisi Eredeusta, mutta käänsi katseensa takaisi oravaan kadottamatta sitä sumun keskellä.
Tuuli puhalsi pienen kylmän henkäyksen joka sai tytön tärisemään. Pian puuska meni ohi ja Natashan vilunväreet katosivat. Vaikka sumua oli tiheästi tähdet näkyivät silti kirkkaina taivalla. Natasha katseli taivaalle mieli täynnä ajatuksia. Kun tyttö halusi löytää jotain hän myös löysi sen. Niin Natasha mielessään sanoi itselleen päättäväisesti.

Natasha katseli ympärilleen ja erotti taas hyppelevän pikku otuksen puun takaa. Sen turkki oli selvästi punaruskea ja häntä oli aika pöröinen. Orava hypisteli jotain tassuisaan jonka se kävi viemässä puun juurelle, varmaan käpyä varastoihinsa. Tyttö oli huvittunut pienen otuksen puuhastelusta ja Natasha seurasi sitä kiinostuneena, eikä tyttö enää muistanut ajatella, että sillä olisi ehkä jotain näytettävää.

Eredeus katsahti hienoinen hymy huulillaan Natashan reaktiota. Tällä ei ilmiselvästi ollut aavistustakaan, mitä hän ajoi takaa. Tosin ei se Eredeusta haitannutkaan, tämä ilmeisesti piti eläimistä, ja tämän kirkastuneen olemuksen seuraamista oli vain ilo katsella. Kenties jopa liiankin, Eredeus ajatteli kummastuneena, hätyyttäen ajatuksen kuitenkin nopeasti mielestään. Hän vain tahtoi auttaa tätä vastapalvelukseksi, siinä kaikki.

Hetken he vain katselivat oravan touhuamista hiljaisina, kunnes Eredeus hymähti kevyesti, lähtien kävelemään oravaa kohti. Hän ei ollut itse mikään suunnaton eläintenystävä, tokihan hänelläkin oli ratsunsa ja sisarensa oli puoliksi lintu, mutta loppujen lopuksi eläimillä ei ollut paljoakaan sijaa ajatuksissaan. Eredeus asteli vielä muutaman askeleen, ennen kuin kyykistyi lähemmäksi tuota pörröistä otusta. Se pysähtyi kesken puuhiensa, luoden tummien silmiensä katseen häneen. Eredeus saattoi kuulla otuksen tiheät sydämenlyönnit.
"Kerrohan, pikkuinen, oletko nähnyt lasista esinettä täällä?" Eredeuksen ääni oli hiljainen ja matala, ja ennen kaikkea vierasta kieltä. Orava ilmeisesti ymmärsi Eredeuksen sanat, sillä se kipitti pienillä käpälillään tämän luo, kiiveten lopulta tämän olkapäälle.

Huvittuneena oravan hassusta olemuksesta Eredeus nousi hitaasti ylös, kävellen takaisin Natashan luo. Hän käänsi jälleen katseensa oravan puoleen.
"Niin, ystävä hyvä, kertoisitko tälle neidille mistä voisimme löytää sen pienen esineen?" Vaikka Eredeus tiesi puhuvansa salattua taikuutta, hän jokseenkin uskoi Natashan ymmärtävän sanansa. Hän vilkaisi neitoa, hymyillen hieman. Kenties oravan näkeminen näin läheltä helpottaisi tämän oloa?

//Töks..töks.. Mielikuvitus pahasti hakoteillä, pahoitteluni.//

//Anteeksi myöhäinen vastaus.//

Natasha katsoi, kuinka orava kiipesi Eredeuksen olkapäälle, aivan kuin he olisivat tunteneet toisensa kauan aikaa. Miehen sanat huvittivat tyttöä ja hänen kasvoillen levisi pienehkö hymy.

Natasha katsoi oravaa kauan ja syvälle silmiin. Se tuntui vähän helpottavan tytön oloa, vaikka hän ei sitä näyttänyt ulospäin. Otuksen simissä oli jotain hullunkurista, aivan kuin silmät olisivat nauraneet. Natasha hymyili ajatuksilleen. Läheltä orava näytti söpöltä ja viattomalta, pörröinen häntä ja punaruskea turkki. Tavallisen oravan tuntomerkit.
Tyttö nosti päänsä ja katsoi Eredeukseen. Natasha katsoi ensimmästä kertaa miestä kunnolla silmiin. Miehen silmistä korostui synkkyys, mutta niissä oli jotain, jotain mitä tyttö ei osannut selittää ja jotain sellaista mikä ei saanut Natashaa irottamaan katsettaan millään noista silmistä. Natasha hymyili Eredeukselle ja pakottautui irottamaan katseensa miehestä. ''Äh, mitä minä oikein tuijotan.'' Natasha ajatteli kääntäen päänsä samalla maahan.

Natasha nosti helmaansa ja pudisteli siinä olevat hiekat, jotka olivat jääneet mekon helmaan. Valkoinen mekko näkyi selvästi yössä ja tytöstä tuntui kuin joka ikinen metsän eläin ja elävä olento olisi tuijjottanut häntä. Natasha käänsi päänsä Eredeukseen. ''Niin pikkuinen, tiedätkö missä ruusu on?'' Natasha sanoi ja hymyili.

//Ei mitään, itselläni on koeviikko takana ja aikaa ei ole oikein millään tahtonut riittää täällä pelailuun.//

Eredeus irrotti katseensa oravasta, ja loi sen tutkiskelevana Natashaan. Tämä oli kaunis hehkuvan valkoisessa asussaan, joka vain korosti tämän olemusta pimeässä yössä. Hetken päästä hän tajusi katsovansa suoraan tyttöä silmiin. Jostain syystä hän ei saanut katsettaan kääntymään takaisin oravaan, tytön silmät olivat niin arvoituksia täynnä.. Jossain vaiheessa Natasha käänsi katseensa pois, Eredeus seurasi perässä, joskin hieman vastahakoisesti.

Natashan kysyttyä kysymyksensä oravalta Eredeuskin tajusi kääntää huomionsa tuohon otukseen olallaan. Varmuuden vuoksi hän kuiskasi tälle Natashan kysymyksen muinaiskielillä, jotta tämä varmasti ymmärtäisi mitä he hakivat. Hetken orava vain istui paikoillaan, ennen kuin hypähti Eredeuksen selkää pitkin maahan, lähtien rapisevin hyppäyksin kohti usvaista pimeyttä. Mies kääntyi oravan menosuuntaan päin, huokaisten hiljaa mielessään. Hän toden totta toivoi otuksen ymmärtäneen, sillä jopa hänelläkin alkoi olla vaikeuksia nähdä eteenpäin rannalla.

Vaitonaisena, odottaen oravan paluuta Eredeus kääntyi pienoinen hymy huulillaan Natashaa kohti.
"Jos joku tietää mitä tällä rannalla on, niin sanoisin, että sen asukas." Mies manasi hiljaa mielessään sanojaan ja niiden kevyttä kömpelöisyyttä. Hän ei ollut ikinä ollut hyvä lohduttamaan yhtään ketään, vielä vähemmän vieraita tyttöjä, yöaikaan. Hitaasti hän kaivoi litteän, pienen kiven taskustaan, pyöräytti kerran sormeaan sen reunoilla ja mutisi muutaman sanan mielessään. Ilman minkäänlaisia valoja tai kipinöitä kivestä nousi korkeajalkainen viinilasi täynnä lämmitettyä, tummanpunaista viiniä. Hän ojensi lasia Natashalle.
"Tässä, juo niin lämpenet." Eredeus hymyili, toivoen tytön pitävän viinistä, hän ei ollut ottanut muunkaanlaisia kiviä mukaansa.

//No yritetään vastailla parhaamme mukaan. : )//

Natasha hymyili Eredeuksen sanoille. ''Toivotaan niin.'' Tyttö vastasi kääntäen katseensa rannan poikki loikkivaan oravaan. Usva leijjui raskaana ympäriden molemmat kuin piirittääkseen heitä. Natasha yritti katseellaan etsiä otusta sumun keskeltä, mutta näki enää pienen vilahduksen hännänpäästä. Pian se katosikin jo sumuun ja pimeyteen, jota valaisivat vain tähdet ja himmeänä hohtava Natashan mekko.

Natasha otti Eredeusen antaman viinilasin vastaan ja kiitti hymyillen. ''Kiitos, ei teidän olisi tarvinnut....'' Tyttö käänsi katseensa mieheen ja hymyili vaisusti. Lasi oli hieman lämmin ja tytön kädet lämpenivät samalla. Natasha nosti lasin kasvojensa korkeudelle varoen viinin läikyttämistä. Tyttö vilkasi mieheen nopeasti silmäkulmastaan, katsoen hänen tekemistään. Eredeuksen silmät olivat niin salpaavat, että Natasha oli taas jäädä tuijjottamaan niitä.
Natasha käänsi nopeasti katseensa lasiin ja katsoi tuota samettisen pehmeää juomaa. Natasha siemasi pienen kulauksen ja nuolaisi nopeasti huuliaan. Tyttö ei erikoisesti juonut viiniä, muta otti sitä jos oli tarjolla.

Natasha tuijjotti ajatuksissaan pimeyteen, oravan perään odottaen näkevänsä pienen hahmon viilettämässä sumun keskellä. Tyttö siemaili juomaansa kaikessa rauhassa välillä vilkaisten miehen katsetta. Lopulta tyttö kulautti loputkin ja ojensi lasin kiittäen. ''Voitte toki lähteä heti, kun haluatte.'' Natasha sanoi rikkoen hetken hiljaisuuden.
Tyttö silti toivoi mielessään miehen jäävän.

Eredeus katsoi kuin huomaamattaan Natashaa suoraan silmiin, kuin lumoutuneena. Tämä näytti uskomattoman kauniilta valkoisen asunsa ja kuulaan ihonsa kanssa, kevyen hymyn säestämänä.
"Ei, tästä ei ole minulle mitään vaivaa." Vasta tytön nuolaistessa kevyesti huultaan Eredeus tajusi mitä oli tekemässä ja käänsi katseensa sinne, mistä tuuli puhalsi. Hän saattoi havaita heikon, lämpimän hohteen poskipäillään, ja oli kevyesti ymmällään siitä. Tokihan Natasha oli tavattoman kaunis, mutta ei hänen silti tarvitsisi jäädä tuijottamaan tätä. Ehkä hän oli vain liian väsynyt päivän taistelustaan.

Haltian ajatukset katkesivat pian, kun tyttö ojensi lasia.
"Ole hyvä vain, toivottavasti auttoi edes hieman", Eredeus sanoi hymyillen, ottaen yhä lämpimän lasin vastaan. "Eikä minulla ole mikään kiire mihinkään, on vain ilo olla avuksi." Eredeus uskaltautui kääntämään tumman katseensa jälleen kalpeaan neitoon, varoen kuitenkin tuijottamasta. Vasta nyt hän tajusi Natashan sanamuodot.
"Ja pyydän, neiti, en ole niin vanha että tarvitsisi teititellä, voit kutsua Eredeukseksi." Hän hymyili ystävällisesti, hän ei todellakaan ollut kaavoihin kangistumisen ruumiillistuma, eikä hän pitänyt erityisemmin turhista teitittelyistä tai kunnioituksen osoituksista, loppujen lopuksi hän ei ollut sen kummempi otus kuin kukaan muukaan.

Hiljaa mietteissään Eredeus alkoi huomaamattaan pyöritellä viinilasia käsissään, jolloin taikuus hänen suonissaan alkoi muokkaamaan sitä. Aluksi hän ei edes itse huomannut sitä, vasta tajutessaan huomionsa herpaantuneen hetkestä Eredeus tajusi mitä oli tekemässä. Kevyesti hymähtäen hän päätti lisätä hieman pökköä pesään, ja pienen hetken kuluttua hänellä oli käsissään siro, lasinen puunoksa, ympärillä leijuvan sumun värein hopeoitujen lehtien kera. Hetken hän käänteli tekelettään, ennen kuin ojensi entisen viinilasin takaisin Natashalle kevyesti naurahtaen.
"Sinä kun näytät noita lasiesineitä keräilevän.." Eredeus ei toivonut millään lailla oksan yrittävän korvata ruusun katoamista, mutta jossain syvällä sisimmässään hän tahtoi Natashan muistavan hänet myöhemmin. Mistä ajatus tuli, Eredeus ei tiennyt, ja se yllätti hänet vaikkei hän sitä erityisesti tahtonut kieltääkään.

Mielessään Natasha toivoikin, että mies olisi jäänyt rannallle tytön kanssa ja kuultessaan Eredeuksen sanat, hän huokasi ajatuksissaan helpotuksesta. Natasha halusi meihen jäävän rannalle ja piste. Tyttö ei voinut mielelleen mitään. Ei hän titekään voinut estää sitä, mutta toivoa aina voisi.
''Tuo mysteerinen mies, niin täynnä kysymyksiä ja salaperäisyyttä.'' Tyttö ajatteli katse liimautuneena mieheen.
''Hyvä on, kutsun sinua Eredeukseksi. Pahoitteluni, olen vain tottunut teitittelyyn, se on tapani.'' Natasha vastasi napakasti, katsoen mieheen. ''Ei sinunkaan tarvitse minua teititellä.'' Tyttö lisäsi hymyillen ja katsoen miestä taaskin silmiin, yrittäen olla tuijottamatta.

Natasha käänsi katseensa muualle, jonnekkin kauas, kauas sumuun. Tyttö kuuli vaimena kohisevan meren ja tunsi tuulen kasvoillaan. Kuullessaan Eredeusen sanat hän käänsi nopeasti katseensa taas mieheen. Tyttö näki Eredeuksen kädessä pienen lasisen oksan. Natasha tajusi vasta nyt mistä mies oli saanut, tai suoraan sanottuna tehnyt pienen esineeen. Tyttö katui, että oli kääntänyt päänsä, koska olisi halunnut nähdä miehen tekevän sen. Natasha ojensi kätensä ja otti varovasti oksan koskettaen vahingossa Eredeusen käteeen, mutta ottaen nopeasti kuitenkin esineen ei hän ehtinyt kuin hipaista kättä.

Natasha katsahti lasiseen oksaan. Tyttö piti sitä varoen kädessä. ''Se on mielettömän kaunis....'' Tyttö sanoi katsoen esinettä. Sen lehdet loistivat
hopeana ja kauniina. ''Mutta en voi ottaa sitä vastaan, olet tehnyt jo niin paljon....'' Natasha vastasi huokaisten ja ojentaen varovasti siroa esinettä
takaisin miehelle.