Auringonlaskun aika ((Vapaa))

Hento kipinä tuntui Eredeuksen iholla Natashan käden hipaistessa hänen omaansa vahingossa, ja tämä veti hämmentyneenä kätensä pois hieman liian nopeasti. Hän katseli kummallisen hyvillä mielin Natashan arviointia työstään, ja naurahti kevyesti tämän ojentaessa sitä takaisin.
"Pahoitteluni, mutta en voisi ikinä kiittää kylliksi kaikkea sitä, mitä sinä olet tehnyt minulle.. Ilman sinua minä luultavasti makaisin rantahietikossa verenhukkaan kuolleena. Eikä sen tekeminen ollut minulle vaiva eikä mikään, ja suostun ottamaan sen takaisin vain jos et pidä siitä." Eredeus katsoi kevyesti tuikkivilla silmillään kuvankaunista tyttöä edessään. Tämä tosiaan oli arvoituksellisimpia olentoja mihin hän oli ikinä törmännyt, ja ehdottomasti kauneimpia.

Huomaamattaan Eredeus oli astunut askeleen lähemmäksi, ja oli jo avaamassa suutaan kysyäkseen jotain salaperäiseltä neidolta, kun hän kuuli kevyttä, hiekassa rasahtelevaa juoksentaa. Ymmärtämättömästä syystä hieman pettyneenä Eredeus kääntyi äänen suuntaan, laskeutuen sitten kiireesti juuri paikalle juosseen oravan luo. Hymyillen hän ojensi kätensä tälle, suoristautuen pieni otus käsivarrellaan istuen.
"Niin, pieni ystävä, löysitkö mitä kaipaamme?" Hetken orava vain istui haltiamiehen käsivarrella, kun tämä hyppäsi jälleen maahan ja hypähti muutaman askeleen verran eteenpäin, odottaen heidän seuraavan perässä.

Eredeus vilkaisi hymyillen Natashaa ja astui tämän vierelle ojentaen käsivartensa, jotta tämä voisi tarttua siihen.
"Eiköhän mennä katsomaan, mitä pieni ystävämme on löytänyt?"

Natasha vastasi hymyilemällä Eredeukselle. ''Se on todella kaunis, ja otan sen mielelläni jos se ei haittaa.'' Neito sanoi ja oli mielesään tyytyväinen, koska sai muiston tuosta miehestä. Tyttö ei hevillä unohtaisikaan miestä, ei varmasti ikinä. Natasha katseli vielä hetken kaunista esinettä, jonka jälkeen hän kääri sen varovasti uuteen silkkiseen nenäliinaan ja laittoi sen pieneen pussiin mikä neidolla oli vyöllään.Natasha huomasi, kuinka Eredeus oli astumassa lähemmäs tyttöä, mutta hän ei kiinnitttänyt siihen huomiota, vaan käänsi katseensa sumuun.

Natasha näki, kuinka mies katsoi pimeyteen ja hetken jälkeen tyttö tajusi miksi. Orava oli palannut reissultaan. Tyttö katsoi Eredeuksen kättä ja tarttui siihen odotusta täynnä. Neito nyökkäsi miehelle ja he lähtivät kävelemään rantaa pitkin. Tyttö asteli kevein askelin ja katseli Eredeusta. Tämän käsi oli lämmin ja voimaa täynnä. Natasha käsi taas oli kylmä, koska hänellä oli huono verenkierto, mutta tytön käsi lämpeni, aivan kuin ''suli'' miehen kädessä. Natasha ei halunnut päästää irti joten hän tiukensi otettaan tämän käteen.

Natasha vilkasi mieheen ja hymyili tälle. ''Toivon oikeasti, että otuksella on jotain minulle.'' Neito sanoi naurahtaen ja hymyillen aidosti. Natasha ei nähnyt mitään sumun keskellä, mutta ei epäröinyt askeliaan, ja koska hän luotti Eredeukseen, tyttöä ei pelottanut mikään. ''Minne olemme menossa?'' Tyttö kysyi miehelta hetken kuluttua, rikkoen hetken hiljaisuuden.

Haltiamies oli kovin mielissään siitä, että Natasha hyväksyi hänen pienen lahjansa, toivoen silti samalla, ettei vaikuttaisi liian tungettelevalta. Eredeuksen ajatukset katosivat nopeasti tytön tarttuessa hänen käteensä. Tämän ote oli kevyt ja kylmähkö, mutta se sai silti selittämättömän miellyttävän tunteen hiipimään hänen ajatuksiinsa. Otteen tiukentaminen ei ajanut tunnetta pois.

Hetken käveltyään Eredeus tajusi Natashan kysyneen jotain, ja uskalsi vilkaista nopeasti hymyillen neitokaista.
"En oikeastaan tiedä, ilmeisesti eteenpäin rannalla", hän vastasi mahdollisimman optimistisesti. Hänellä ei todellakaan ollut mitään tietoa heidän päämäärästään, mutta oravan iloiset, hyppivät askeleet kiirivät tasaisen välimatkan päässä heidän edellään eikä haltialla ollut mitään epäilyksiä niiden seuraamisesta. Sumu tuntui kummallisen tiheältä ja luonnottomalta heidän ympärillään, Eredeus taisi sumunhallinnan, mutta tähän tapaukseen hän ei kyennyt saamaan juuri minkäänlaista kontrollia.

Kuin häätääkseen ikävät ajatukset mielestään hän kutsui kultaisena hohtavia liekkejä käteensä kevyellä sormien napsautuksella. Väräjävät liekit loivat säteitä ympäröivään sumupilveen, tuoden kevyttä helpotuksen tunnetta sokeuteen Eredeuksen kevyestä tulikammosta huolimatta. Hänestä oli tavallaan oudon kiehtovaa, että niin paljon kun hän pelkäsikin tulta, hän pakottautui aina sen lähelle, luomaan suoran katsekontaktin sen tuhoavaan olemukseen.
”Anteeksi, mutta.. odottaako joku sinua kotiin?” Eredeus päästi kysymyksen huuliltaan hieman turhankin vähin harkinnoin, ja loi katseensa nopeasti takaisin liekkeihin edessään. Toisaalta hän katui sanojaan, Natashan elämä ei kuulunut hänelle, mutta toisaalta hän tahtoi tietää, jos tytöllä olisi jo kiire. Kevyesti hän antoi valkoisen sulan tummissa hiuksissaan kutittaa poskeaan, saaden siltä rauhoittavaa tietoa sisarestaan. Tämä oli varmasti nukkumassa, ellei ollut päättänyt ruveta taas kutomaan jotain. Mies ei ollut huolissaan tästä, Aniara oli ollut ennenkin öitä yksin kotona.