Tylsää, vai onko sittenkään? ((VAPAA))

//Vapaa pääsy kaikille, joku nyt vaan viihdyttelemään neitiä Silmäpuolisorto //

Oli keskiyö. Ephany oli lähtenyt liikkeelle, ja paennut kaupungin öistä häyä. Vaanien ja aasojen yhteyden ottoja tapahtui melkein koko ajan. Ephany käveli hautausmaalle, ja pian portti narahtikin hieman, kun hän astui sisään. Tähän paikkaan, missä voi tehdä melkein mitä vain. Olla iloinen, itkeä taikka jopa tappaa. Tappamaan kukaan ei kyllä viitsisi ruveta, sen verran typerää touhua se on hautausmaalla.

Jotkut ihmiset hakevat joskus paikkaa, missä rauhoittua ja ottaa yhteyttä tuonpuoliseen. Jotkut ihmiset taas tulevat tähän samaan paikkaan muistelemaan rakkaitansa. Mutta jotkut eivät tule näistä kummastakaan syystä, ja yksi niistä on Ephany. Tytön hiukset leijuivat tuulessa tämän kävellessä hautausmaalla. Täysikuu loisti kauniisti ja sumua oli ehkäpä hieman. Naisen askeleet eivät olleet kovinkaan nopeat, pikemminkin hitaat. Hän oli vain saapunut katselemaan hautoja, ja muistelemaan sitä, miten hän tapasi täällä serkkunsa, Námon. Tyttö hymyili ja asteli ympärillensä. Hautoja oli joka puolella.
Hannah-Karet Jaertek Lily Lola-Golantytär. Ephany luki yhdestä haudasta, se näytti aivan uudelta haudalta. Varmasti joku vaani.

Tyttö jatkoi kävelyään kunnes saapui tutun haudan luokse. Hän oli nähnyt sen Námon kanssa. Freja-Frida Giorte Hûden-Shetuântyttär
Niin siinä luki. Ainut ero oli, että kukkaset olivat kuihtuneet sitten viime näkemästä. Ephany katseli hautaa vielä hetken ja asteli sitten sen luota pois synkkänä. Tämä sota saa aikaan vain ja ainoastaan tuhoa. Ei mitään muuta. Ja kukaan ei hyödy tästä. Pelkkää riitaa ja tappamista. Hullua! Ephany huokaisi tylsistyneenä ja asteli pois tuon haudan luota. Häntä ei enään huvittanut katsella sitä. Tyttö vilkaisi hautausmaan muuria ja käveli hetkessä tämän luokse. Voltilla hän jo olikin pian muurin päällä. Tyttö istuitui muurille varovasti katsellen ympärillensä tylsistyneenä.

Ephany huokaisi syvään ja heilutteli jalkojansa. Hänellä oli hyvin, hyvin tylsää.
Hän otti miekan huotrasta ja katseli sitä hetken. Se loisti kuun valossa kauniisti. Naisen suu kääntyi hymyyn
ja tämä katseli miekkaa hetken, mutta laittoi sen pian takaisin. Joku voisi jopa luulla, että hän aikoisi surmata jonkun.
Mutta sitähän hän ei missään nimessä aikonut tehdä. Ei, ei todellakaan.

Keski yö oli todella ihanteeli aika Aynurin mielestä. Kuitenkaan saapuessaan hautaus maalle. Sai hänet ihonsa kananlihalle hetkeksi. Hän ei voinnut estää menemästä kananalihalle. Haustamaa sai myös hänet hieman surulliseksi, koska hänen vanhempansa olivat täälä jossakin, jos veljensä on saanut rahaa hautaamaan tämmöiseen paikkaan. Köyhille saivat hauta paikan, mutta sinne hautapaikkaa meni yleisesti viisi ruumista päälekkäin. Hän itse olisi vanha rouva, mutta se ei haitaittaisi laisinkaan naista. Nainen oli saanut lahjan tuntemattomalta henkilöltä. Lahja oli ikuinen elämä, jos hopea tai aurinko osu häneen.

Hän uskoi, että veljensä oli saanut hyvään hautaan. Ei voisi uskoa, että oli niin monta vuotta, vaikka itselleen tuntui parilta vuodelta. Vaikka vuosia oli mennyt hän uskoi yhä, että perheensä on elännyt köyhyydessä. Se olisi yllättävää, jos vanhempien nimet lukisi kalliissa kiveisessä hautamerkistä. Oransiset hiukset näkyi todella selvästi tummaisessa taivaassa. Onnellinen osittain siitä hän ei ole nähnytyt vanhempien nimeä kiveisässä ja kylteissä. Se oli merkki siitä, että he olivat elossan suurimaksi osaksi. Häntä myös hirvitti, miten he voisivat lähettää tyttärensä demonien palvelijaksi. Suurimmaksi osaksi hänestä oli tullut verenimijä mitä vanhempansa eivät hyväksyneet ja sisarukset kahdehtivat todella paljon hänelle.

Hirveä lapsuus hänellä oli mistä hän oli aivan varma. Jos muut siaisi tietää aisasta oli heistä surullista. Hirveää oli kokea, kun ukki teki tatuoinin vanhoilla menetelmillä. Se oli tukalaa ja siedätöntä. Yhdessä päivässä se oli tehty. Myös siitä lähtien halusi tietää miksi ja miten hän oli tehnyt sellainen selkäänsä. Ukin tekemä tatuointi tehtiin päivässä ja moneksi viikoksi selkä oli kipeä. Niitä ajatellaassaan tuli kananlihalle. Myös mieleen tuli, että hän voisi olla haudattuna puisten kyltien paikassa. se oli varma, että hänellä ei ollut varaan laittaansa ruuminsa kivitaulujen sekaan.

Ephany huokaisi. Tyttö haukotteli tylsistyneenä ja kiilotteli miekkaansa. Se hohti jo aika kauniisti. Hän katseli sitä hetken, mutta tämä alkoi jo todellakin kyllästyttää. Eihän täällä ollut edes kunnollista seuraa! Miksi ihmeessä hän oli edes tullut tänne? No siksi, että hän oli odottanut löytävänsä seuraa, mutta kun sitä ei ole, niin ei vaan yksinkertaisesti ole.
Ephany hyppäsi kyllästyneenä alas kiviaidalta. Tämäpäs olikin tylsä päivä.

Yhtäkkiä tyttö kuuli rasahduksen. Hän kääntyi hautausmaan portteja kohti ja näki kuinka sieltä astui sissän muuan nainen. Hänen kiinostuksensa ei erikoisemmin herännyt. Mutta silti tyttö halusi tietää kuka tuo oli. Hän laittoi miekan huotraan ja lähti astelemaan tuota naista kohti. Yhtäkkiä Ephany pysähtyi, hän oli hieman epävarma.. Rohkaistuaan mielensä, hän jatkoi kohti tuota naista. Toivon mukaan tämä ei säikähtäisi, ainakaan pahemmin.

" Hei. Anteeksi että häiritsen. "
Ephany sanoi ja asteli naisen eteen. " Minä olen Ephany-Cassie Sanda Moníka-Jéannentytär. Kuka sinä olet? Niin jos vain voit kertoa. Ei ole pakko kertoa, ei ollenkaan. "
Ephany sanoi ja hymyili naiselle.

Aluksi hän ei nähnyt yhtään mitää vanhempien nimiä haustuus maalla. Sitä suuremmalla syyllä hän vaipui epä toivoon, että he olisivat tänne haudattuina. Hän oli erehtynyt todella paljon. Kuitenkaan hirveän paljon hän ei itkenyt perään mitä he olivat tehneet hänelle. Hautuusmaa oli todella valtava paikka. Sieltähän löytäisi mitä vain. Sekin vaikuti siltä, että heitä ei voisi löytää laisinkaan, mutta ukin haudan hän haluaisi löytää, koska tatuoinnin takia minkä hän oli laittanut selkäänsä. Sitä niin paljon ärsytti, koska se pystyi imemään itseensä kenet vain. Tatuointi oli imennyt läheisinpiään ja rakkaitaan ja ne eivät ole vielä tulleet takaisin selästäänsä.

Niitä ajatellessa hän ei oikeastaan huomannut toista hautuusmaalla, koska se oli valtava. Nopeasti yksi yllätti hieman, koska hän ei ollut varautunut muihin henkilöihin. Melkein hetkessä hän ryhdisti itsensä ja väistytti ajatuksensa.
" Hei" Hän sanoi aluksi.
" Aynur-Tainur Alkarantytär. " Hän esitteli.
Kiltisti hän oli esittäytynyt oman nimensä tuntemattomalle ainakin melkein, mutta tiesi vain toisesta hänen nimensä.

Eredeus astui hautuumaan portista sisään, saaden sumun pyörimään hienoisesti mustan viittansa ympärillä. Hän laski huppunsa alas ja ravisteli kevyesti tummia, vapaaksi karanneita sortuviaan. Miehen katse vaelsi hautakivien synkkiä rivejä askeltensa viedessä häntä eteenpäin askeleen, pari. Melkein heti hän kuitenkin pysähtyi. Eredeus ei tuntenut ketään siellä makoilevaa, eikä kuolema muutoinkaan kohottanut mielialaa. Mielessään hän hymähti itselleen.
/Silti minä tulin tänne./

Antaen katseensa vaeltaa haudoista poispäin hän äkkäsi vanhan, käyrän tammen. Eredeus käveli puun luo, istahtaen sumusta kostealle nurmikolle. Hitaasti hän veti taskustaan pienen, valkoisen linnun, joka hetken verrytteli siipiään tämän kädellä, katsahti kysyvästi mieheen, ja lennähti iloisesti puun alimmalle oksalle, jääden sinne nauttimaan viileän raikkaasta yöilmasta. Pakoon lintu ei päässyt, siitä huolehti tämän jalkaan kiinnitetty hopeinen ketju. Eredeus katseli lintua pitkään, sallien pienen hymyn ohuille huulilleen. Aniara oli tullut illalla hänen luokseen, pyytäen lupaa päästä ulos. Hän oli suostunut, raikas ilma tekisi hyvää heille molemmille.

Ollen varma hautuumaan rauhallisuudesta Eredeus kääntyi selkä puuta päin, nojaten itseään sen karkeaa kaarnaa vasten. Hän sulki silmänsä ja hengitti viileää ilmaa, nauttien hiljaisuudesta ja hämärästä. Aniara oli ollut oikeassa, tämä oli oikea hetki lähteä puodin tavaroiden keskeltä jaloittelemaan. Pian hiljainen havina laskeutui Eredeuksen viereen, ja kohta miehen vieressä istui kaunis, vaalea neito, nojaten päätään tämän olkapäähän, sulkien hänkin silmänsä keveän huokauksen säestämänä. Eredeus tuskin tunsi sisarensa pään painoa olkapäällään ohuen viittansa läpi. Hän tiesi tämän näyttävän varmasti hyvin kauniilta juuri nyt, mutta ei tohtinut silti avata silmiään. Näin tyyneksi ja pimeyteen vajonneeksi hän ei ollut tuntenut itseään vuosikausiin.

Hetkisen kuluttua jostain kantautui puheen ääntä Eredeuksen kuultavaksi. Mies havahtui horteestaan, jolloin neito katosi, jättäen valkoisen linnun istumaan veljensä olkapäälle. Eredeus kohotti hieman kulmiaan. Hän ei olisi arvannut hautuumaata kovin yleiseksi kohtaamispaikaksi. Nopeasti hän nousi ylös, ja oli juuri suuntaamassa askeleensa takaisin hautuumaan porteille, kun aavistuksenomainen uteliaisuuden tunne valtasi hänet. Kummasteltuaan hetken tunnetta Eredeus naurahti hiljaa itselleen, pudisti hieman päätään, ja lähti astelemaan ääniä kohti. Eihän asia hänelle kuuluisi, mutta kuka voisi syyttää kävelylle lähtenyttä, yksinäistä miestä?

Valkoinen lintu visersi hiljaisen a-duurin hyväksyen tilanteen uuden käänteen.

" Aynur-Tainur Alkarantytär. "
Tuo nimi ei tuonut hänen mieleensä mitään. Se oli vain yksi nimi muiden joukossa. Tyttö huokaisi ja vilkuili tätä naista. Ikäänkuin tämä olisi transissa. Hän jo melkein rupesi heiluttamaan kättä naisen edessä, mutta sai kuin saikin hillittyä itsensä.. Näin typeräksi hän ei sentään aikonut. Ephany yskäisi hieman ja siirtyi sivumalle. "Anteeksi vain, että häiritsin." Sanoo ja lähtee kävelemään eri hieman nolona. 'Kaikenlaista väkeä täällä sitten liikkuukin.' Ajattelee ja kohottaa olkapäitään. Hän jatkoi yhä kävelyään katsellen vastaan tulevia hautoja.

Haudat. Aina niin samannäköisiä. Ephany huokaisi tylsistyneenä. Oliko tämä hyvä ajatus tulla tänne? Ei, ei se ollut. Naisen vaaleta hiukset hulmusivat hieman hänen pysähtyessään taas yhden haudan ääreen. Kuinka tylsistyttävää. Naisen suusta kuului typertynyt huokaus hänen astelessaan pois päin. Tämä hautausmaa oli todellakin elänyt parhaat päivänsä jo aikoja sitten. Ephany käänsi taas suuntaa, kunnes oli kuulevinaan jotakin. Ehkäpä jalkojen kävelystä tulevia ääniä, vai mitä?

'Mikä se oli?' Ephany ajatteli pelästynennä. Ei ainakaan eläin. Siitä hän oli varma. Nopealla käden heilautuksella olikin Ephanyllä miekka kädessä. Hän pyöräytteli sitä pari kertaa, kunnes tajusi, että näytti varmastikkin hyvin typerältä. Tyttö huokaisi ja laittoi sen takaisin tuppeen. Hän oli varmastikkin sekoamassa. Kuuli jo outoja ääniäkin.

/7Sori, että kesti ja tosi könkkökönkkö.//

Nainen näytti hänen silmistää hieman pettynyt kuka hän oli. Kun hän oli kertonut hänen nimensä. Kuitenkin hän uskoi, että siihen liityisi se, että hänellä oli tatuointi selässä ja nainen oli vaistonnut, että hän oli vampyyri. Kuitenkaan hän ei ollut puhdas vampyyri. Sitten nainen pahoitteli tunkeutumistaan.
" Ei se mitään haittaa. " Aynur sanoi.
Hänestä tuntui siltä, että nainen ei ollut kuulevenikaan mitä hän sanoi. Se oli kuitenkin ilahdettavaa, että nainen sanoi niin, vaikka hänestä oli hieman tyhmää kysyä kuka olet ja häipyä hieman kauemmaksi.

Naisen mentyä hieman kauemmaksi hänestä. Hän jäi katsomaan oransien hiuksien alta naisen liikahduksia. Itse ei piitannyt siitä mitä nainen oli säikähtänyt. Sen sijaan hänen olkaimessa oleva ruusu köynnös oli kiinostavampi kädessäänsä. Yksi ruusun nuppu avautui kauniisti naisen käsi varteen. Ruusu oli punamusta. Aynurin ilme muuttui kauhuttavammaksi. Ruusu kertoi hänelle, että demoni oli lähellä. Vaikka hän ei tiennyt mikä demoni olisi tulossa. Hänen täytyi piiloutua tai varautua jotenkin. Kun Toinen nainen oli kääntänyt katseensa muualle, että silloin hän uskalsi muuttua isoksi ruusu puuksi/pensaaksi. Vaikka mikäkin demoni oli niin hän suhtautuu kaikkille samanlaisetsi. Kun Aynur ilo vaihatanut ruusu puuksi niin hän oli myös kävellyt kauemmaksi naisesta.

//Sori, että tunkeuduin tuonne väliin jossain vaiheessa.. Minulla on kuitenkin nyt niin monta projektia kesken, etten ehdi tässä topicissa pelailemaan. Unohtakaa siis minut, ja vielä pahoittelut häiriöstä. Hauskoja pelihetkiä!//

//Eipä mitään : ) //

Ephany huokaisi ja vilkaisi ympärillensä. Elämä tässä paikassa oli toden totta loppu. Hän ei edes enään halunnut jäädä tänne. Tyttö vilkaisi ympärilleen etsien porttia. Hän näkikin sen ja lähti kävelemään kohti sitä. Matkalla tyttö huomasi ruusupuskan. Hän raapi päätään hämmästyneenä. 'Mistä lähtien tässä on ollut tällainen? Istuttiko se nainen tämän?' Hän ajatteli ihmetellen. Ephany huokaisi ja tarkkaili vielä puskaa hetken. Hän rupesi muistelemaan naisen nimeä ja päätti huutaa tätä. "Aynur!! Aynur!!" Hän huusi hengästyneenä. Ephany huokaisi ja istui penkille puskan viereen. Ensimmäistä kertaa hän oli todella ihmeissänsä. Tuo nainen oli kaddonut kuin tuhka tuuleen. Outoa. 'Minun pitäisi olla tarkempi.. Ehkäpä hän ehti jo lähteä..?' Ephany ajatteli ihmeissään. Nainen vilkaisi vielä tuota puskaa. Se ei todellakaan ollut siinä viimeksi kun hän jutteli Aynurin kanssa. Koko puskaa ei ollut olemassa. Ephany nousi ylös ja ravisteli vaatteitansa vihaisena. Nyt jokin oli pielessä, ja pahasti.

//Lyhyt//

Aynur tunsi, että suonissaan, että demoni ajautui pois päin hänestä. Hän ei millään mahtaisi olla demoneille, jos joku tunnistaa hänet vielä. Sitten hän olisi pahassa pulassa, jos joku tunnistaisi hänet. Hän rauhoittui, kun sellainen tunne oli mennyt pois veri suonissaan. Ruusupuskaan sisällä oli hänelle turvalinen oli. Ruusupuskassa saattoi olla se outoa, kun jokainen ruusu avasi erilaisen värin puskaaan. Hän tunsi itsensä niin turvalliseksi, että meinasi simahtaa. Hänen nimensä huudot herätti hänet unisesta ja rauhallisesta tilastaan. Hän hätkähti ja samoin teki myös ruusupuskakin. Silmät etsivät kuka se oikein oli kuka etsi hänet.
" Niin mitä. " Aynur sanoi.
Niin hän oli sanonnut ruusupuskaan sisästä. Hetken hän miettikin miksi nainen ei oikein vastaa hänelle, kun hän oli vastannut hänelle. Hetken päästä hän huomasikin, että nainen ei voinnut nähdä hänet, kun hän oli ruusupuskaan alla. Ruusut ja ruusujen lehdet alkoivat liikkua ja imeytyivät Aynurin käteensä uumeniin. Nopeasti Aynur ilmestyi ruusupuskaan suojista, kun oli mennyt piiloon demonia, joka oli astellut hänen vieressään.

Ephany katsahti ympärilleen ja kuuli jonkun sanovan jotakin. " Niin mitä. " Niin se ääni oli aivan varmasti sanonut. Yhtäkkiä Ephany huomasikin Aynurin ilmestyvän jostakin. "Anteeksi. Huusin vain nimeänne, kun huomasin teidän kadonneen yhtäkkiä. "Hän sanoi hieman kiusallisena ja hymyili perään naiselle. Aamun ensimmäiset säteet alkoivat valaista hautausmaata. "Mikä sinut muuten tuo tähän aikaan tänne, kylmään ja synkkään paikkaan? "
Ephany vielä heitti ohi mennen. Itsehän hän oli vain saapunut kiertelemään, ja katselemaan. Ihan silkasta uteliaisuudesta. Ephany vilkaisi Aynyria. Tämä näytti hänen mielestään hieman jännityneeltä, tai olikohan se edes oikea sana kuvailemaan naista? Ephany vilkaisi taivaalle hymyillen. Hänen pitäisi pian lähteä. Sotureiden ei olisi enään välttämättä turvallista liikkua tähän aikaan. ihmiset voisivat saada ihan vääriä kuvitelmia heistä. Ephany huokaisi ja käveli penkille istumaan hymyillen. Jalkoja särkikin jo tästä kaikesta kävelystä.

Nainen oli vain huutanut hänen nimeäänsä, koska oli hävinnyt. Se sai pienesti naurahduksiin, mutta sisässään naurahti ulkoisesti ei. Hän ei halunnut mitenkään pahoittaa naisen mieltä.
" En minä ole minnekkään hävinnyt. Olen ollut täälä koko ajan. " Niin Aynur sanoi perään naisen sanomaan.
Nopeasti hän sai uudeman lauseensa korvaansa. Pienesti hän huokaisi syvään, koska hän ei oikein halunnut vastata. Osittain nainen sai tiettää, että hän oli ennen ihminen, kuin nyt hänestä sattoi vaistoa vampyyria.

" Etsimässä menneisyyttä. Oikeastaan isoso isääni. " Aynur vastasi lyhyesti.
Hiljalleen Aynur rentoutui jäsenistään, kun tunsi demoni vihollisen mentyään ohitse. Nainen oli tullut tänne etsimään isoisään, jos hänen haudahttu tänne ja haustuus kivessä voisi olla jotain vihjeitä hänen tatuoinnistaan. Pääsäänsä oli niin paljon kysymyksiä ukilleensa miksi hän oli tehnyt tällaisen tatuoinnit hänen ihoonsa.

" En minä ole minnekkään hävinnyt. Olen ollut täälä koko ajan. " Nainen sanoi. Ephany kohautti kulmiaan ihmetellen. Koko ajan vain. Sanoiko tämä oikeasti koko ajan. Kyllä, niin taisi sanoa. Ephanyn silmät muljahtivat oudosti. Häntä ihmetytti todellakin tuon naisen seura. Ihmetytti, pelotti ja jännitti. Ephany vilkaisi naiseen hymyillen. Tämä oli juuri vastaamassa toiseen kysymykseen. " Etsimässä menneisyyttä. Oikeastaan isoisääni. " Tuo vastasi. Ephany hymähti hiljaa. Toinen etsi siis juuriaan, kaukaista sukuaan. Ephany hymyili hieman taas. "Toivon mukaan löydätte etsimänne." Hän aloitti toivoen todella, että tuo löytää sen mitä etsii.

"Minäkin etsin kerran täältä sukuani. Mutta minulle kävi paljon, paljon paremmin. Löysin nimittäin enemmän. Löysin samalla ystävän ja sukulaisen. Hän oli molemmat. Ja hänen nimensä oli Námo. Ilman häntä olisin jo varmasti aivan hukassa." Ephany sanoi naurahtaen. Olisihan hän aivan hukassa. Námo oli hänelle hyvin tärkeä. "Tällä hetkellä Námo saattaa olla jossakin päin merta, taikka jossakin muualla. En tiedä yhtään. Mutta todellakin toivon, että hän on kunnossa. se poika ei osaa pysyä aina paikallaan." Ephany sanoi taas nauraen. Hän loi kasvoilleen iloisen hymyn katsellen Aynuria.

Vaikka nainen oli sanonnut, että hän löytäisi hänet. Se tuntutui niin mahdottomalta, että olisi aivan turhaa etsiä isoisäänsää. Hän uskoi niin visusti, ettei hänen vanhemmilla olisi varaa hautaan tai arkkuukaan edes. Halvin hauta oli sellainen minne pistettiin monta ruumista samaan. Ja kuitenkaan ilman hautakiveä pistettynä. Pienesti kuitenkin Aynuria ilotti, että nainen toisi hänen löytävän hänet täältä hautuus paikasta, mikä oli todella iso paikka. Hautoja oli silmä kannattomaan asti.

Aynur kuunteli mielellään toisen naisen sanomista. Hän itse ei voinnut uskoa, että nainen oli löytänyt täältä mitä on halunnut nähdä. Itse sen sijaan pystyisi auttamaan Némon löytämiseen, mutta ei uskaltanut sanoa ääneen. Sen sijaan hänen eleensä ketoi, että hän voisi tietää missä Némo oli. Tatuointi löytäisi todella hyvin hänet, mutta vaarana olisi se, että hän ei saa sanoa mikä helpottaa, kun ei näe selkäänsä. Kuitenkin siitä pahuus olisi se, että hänen tatuointi imeisi tuon naisen sisään ja saisi jonkun verran hänen taitoaansa. Palattaisi naiselle takaisin, kun päässi pois sisästäänsä. Aynuria ihmetytti sekin, että nainen ei kysynnyt tatuoinneistaan hirveästi.

Ephany vilkaisi naista ja kääntyi pois päin hitaasti. Hänen olisi aika lähteä. Nyt, juuri nyt. "Kiitos. Kiitos tästä seurasta. Minun on mentävä. Kyllä, näinkin nopeasti." Ephany sanoi hymähtäen. "Kiitos. Ja hyvästi." Sen sanottuaan Ephany asteli rauhallisesti pois Viitta hulmuten hän asteli yhä eteenpäin. askeleet painoivat ja Ephany olisi halunnut kääntyä, ehkä sanotakseen jotakin. Mutta hän ei pystynyt. Hän ei halunnut puhua enään yhdellekkään ihmiselle tänä päivänä. Hän ei halunnut. Ei.


//Lyhyt, mutta Valhalla poistuu pian, joten tuskinpa kukaan kehtaa tulla valittamaan. Kiitos Miss. Kiitos : D //

Orassi hiuksinen nainen oli hämmentynyt kokonaan. Hän ei voinnut kuitenkaan estää toisen tahtoa jäämään.
" Kiitos vain teille lyhestä seurustelusta. " Aynur sanoi naiselle takaisin.
Pienesti hän katsoi toisen naisen perään. Muutenkin itse tunsi hieman jäykkyyttä ja pelkoa, kun demoni läheisyys oli lähellä häntä mitä hän pelkäsi todella paljon. Aynur halusi alunperin löytää sukulaisensa, joka teki hänen selkäänsä inhottavan ja epä luotettavan tatuoinnin.

// Niinhän se on. Kiitos sinullekkin lyhyestä pelistä.//