Säpinää kulissien takana

//Eli tänne Aida&Kultarinta ja Arya&Kompassi : D //

Slydden haukotteli istuessaan siinä heidän perheensä yksityisaitiossa. Miehen isä oli väenvängällä raahannut hänet muun perheen mukana katselemaan jotain tylsää esitystä, joka ei animaagia pahemmin kiinnostanut. Lopultakin se tylsyys oli ohitse ja Slyddenin vanhemmat valmistautuivat lähtemään.
"Jään tänne vielä hetkeksi", Slydden sanoi ja katosi samassa aitiosta. Hän oli nähnyt lavalla muutamia viehättävän näköisiä nuoria naisia ja aikoi nyt käydä tapaamassa heitä. Reitti esiintyjien pukuhuoneeseen oli vuosien varrella käynyt jo tutuksi Slyddenille, täältä hän oli löytänyt monia neitoja joiden sydämillä leikitellä.

Kävellessään Slydden oikoi hieman vaaleansinistä jakkuaan. Kuten miehen vaatteet yleensäkin, tämäkin oli ihan siistin näköinen muttei niin hieno että suoraan kertoisi hänen olevan aasa.

Päästyään aitiosta ulos Slydden suunnisti ensiksi alas portaita, jotka veivät aitiosta ala-aulaan. Sieltä hän löytäisi pienen puuoven, jonka takaa veisi käytävä kohti esiintyjien pukuhuonetta. Mutta ennen astumistaan ovesta Slydden päätti vielä katsahtaa ympärilleen aulassa, kenties täältäkin löytyisi mielenkiintoisia tuttavuuksia. Ihmiset valuivat kyllä niin kiireellä ulos, että kukaan kaunokainen tuskin vaivautuisi jäämään siihen Slyddenin seuraan, mutta ainahan sitä voisi toivoa.

Esitys oli ohitse, ja väkeä alkoi pikkuhiljaa poistua paikalta. Kultarinta, tuo oikein viehkeä vampyyrikeiju hakkasi päätään pukuhuoneensa seinään. Miksi? Miksi häntä ei oltu valittu päärooliin?
Kultarinta tiesi itsekin, että oli paljon parempi laulamaan, kuin se päärooliin valittu ruma tytön heitukka. Valitettavasti ohjaaja oli ollut toista mieltä, ja Kultarinta oli saanut tyytyä silkkaan sivuroolin. Hän oli “saanut” lausua peräti yhden vuorosanan, ja laulaa kuoron mukana takarivissä.
Kultarinnan suu vääntyi mutrulle, ja hän kohotti katseensa pukuhuoneen peilipöytään.

Kamalat oranssit pinnit, jotka olivat kuuluneet hänen esiintymisasuunsa, neito repäisi oitis pois hiuksistaan, antaen niille mahdollisuuden taas lainehtia kauniisti.
Hetken hän tuijotti haaveellisena peilikuvaansa, pieni ivallinen naurahdus karkasi hänen huuliensa välistä, kun hän muodosti mieleensä kuvan kostostaan sille kyseiselle tytön heitukalle, joka hänen roolinsa oli vienyt.
Käytävältä kuului puheen sorinaa. Kultarinta pomppasi ylös tuoliltaan, ja hivuttautui pukuhuoneensa ovelle, raottaen sitä hieman. Pienestä raostakin hän saattoi tunnistaa tuon mustan takkupesän, päänäyttelijätär se jo siinä toitotti apulaiselleen seuraavasta roolistaan.
Kultarinnan huulien lomasta karkasi tuhahdus, ja noiden henkilöiden katseet olivat vääjäämättä kääntyneet häneen. Niskojaan nakellen neito avasi nyt huoneen oven kokonaan, loi ärtyneen mulkaisun päänäyttelijättäreen, ja loi kiivaat askeleensa kohti Teatteritalon aulaa. Jos hän vain löytäisi ohjaajan, olisi vain ajan kysymys, milloin seuraava päärooli olisi hänen.

Aula oli tupaten täynnä väkeä. Neidon vihreät silmät haravoivat rivakasti väkijoukkoa, joka vyöryi ulos teatteritalolta. Hieman syrjempänä ohjaaja jutteli muutaman herran kanssa. Kultarinnan katse oli tietenkin hetkessä terävöitynyt tähän.
“Horatius!”, hän huudahti vaativasti, ja ohjaaja käännähti yllättyneenä kannoillaan. Miehen kulmat kohosivat kysyvästi, samaan aikaan kun neito jo harppoi tohkeissaan tätä kohti.
“Horatius! Se on minun, seuraava päärooli on minun. Luulin, että se olisi sinullekin selvä!”
Myrkynvihreiden silmien katse porautui nyt uhkaavasti Horatiukseen, joka aukoi suutaan hämmentyneenä. Nössö mikä nössö.

“Mutta me tarvitsemme jonkun, joka on enemmän kansan-”, Horatius ehti mutista tuon verran, ennen kuin Kultarinta oli keskeyttänyt hänet.
“Tarvitsette jonkun, jolla ei ole rikollista taustaa?”
Horatiuksen katse harhaili pitkin seiniä ennen kuin hän vastasi: “Kyllä.”
Kultarinta tunsi yllättävän kiukunpuuskansa laantuvan jälleen kylmäksi välinpitämättömyydeksi.
Horatius yritti sujauttaa hänen hihaansa pussillista säälialmuja, kaiketi siksi, että neito tyytyisi pariin kultakolikkoon ja jättäisi näyttämöt. Ärtyneesti mulkaisten, Kultarinta antoi rahapussin pudota maahan, niin että useat kultakolikot vyöryivät sinne tänne.

Neito kääntyi kannoillaan, katsahti väkijoukkoa muka niin välinpitämättömänä, uteliashan hän oikeasti oli. Makeasti haukotellen, kuin äskeinen kohtaus ei olisi ollut yhtikäs mitään, hän istahti laiskasti yhdelle aulan penkeistä, tarkastellen ympäristöään. Lopulta hänen katseensa osui mieheen, jolla oli yllään vaaleansininen jakku.


//Kultarinta olikin hieman tulisellä päällä : DD //

//Ja Kompassi saapuu unisena paikalle ^^//

Freyrissa oli meneillään upea näytelmä, kuten joka ilta. Kauniisti pukeutuneet katsojat istuivat jotkut parvella, jotkut alhaalla lavan edessä paikoillaan esitystä seuraten. Esiintyjät olivat kaikki asiansa osaavia näyttelijöitä, kaikki viimeisen päälle tuunattuja ja upeita olentoja. Olentoja oliki paikalla melkein jokaista lajia. Musiikki kaikui kauniisti ympäri salia täyttäen koko tilan. Kaikki olivat aivan esityksen pauloissa.

Paitsi eräs katsoja. Kompassi istui nuokkuen omalla parvellaan esityksen yläpuolella. Hän oli varannut itselleen kokonaisen pienen osan parvesta seinineen kaikkineen jotta sai olla rauhassa. Merirosvokapteenin hattu oli valahtanut silmille ja letti roikkui takana velttona. Jos kuunteli tarkkaan, saattoi kuulla miehen avonaisesta suusta hiljaista, mutta syvää kuorsausta. Aivan tyypillistä häneltä.

Musiikki oli ollut kuin tuutulaulu miehelle, joka ei piitannut näytelmistä tuon taivaallista, tai saati sitten esiintyjistä. Esittäjistä suurin osa oli naisia, joka oli hänen mielestään aivan kammottavaa. No, jokaisella oli omat huvinsa.

Eihän hän tietenkään sinne omasta vapaasta tahdostaan ollut tullut. Hän oli nähnyt esitteestä, että paikalla olisi myös Kultarinta esiintyjänä. Miehen päähän oli tietysti pälkähtänyt että tämä olisi sukua Kultaturvalle, eli hänen oli pakko tulla tietoa keräämään. Hänen täytyisi saada nainen kiinni ennen kuin tämä lähtisi.

Kompassi havahtui turhautuneena unestaan oman mangustinsa läpsiessä häntä kivuliaasti naamalle. Mies käänsi ärtyneen katseensa Puran, mutta ymmärsi sillä samalla hetkellä läsimisen syyn. Esitys oli ohi, kuului enää lähtevien olentojen melua alhaalta. Mies pomppasi hätääntyneenä ylös ja lähti juoksemaan portaita alas Pura olkapäällä kiikkuen.

Alhaalle päästyään merirosvolla oli taas tukka suorassa ja hattu pois silmiltä. Miehen etsivä katse jumittui kauniiseen keijukaisnaiseen, joka käveli kohti lavaa. Kultarinta. Kompassi oli nähnyt tästä kuvan, joten hän tunnisti tämän jo. Merirovsolta pääsi pieni huokaus ja hän lähti tallustamaan rivakasti kohti esityslavaa, jolla oli juuri näytelmä loppunut.

Paikalla oli myös toinen henkilö, animaagi selvästikin. Miehellä oli sininen jakku ja tämä näytti muutenkin hieman oudolta merorosvon silmiin. Liian outoa, mitä asiaa Punarinnalla oli tuolle kuvatukselle?

Kompassi asteli aivan näiden kahden eteen ja tuijotti yhä lähes esityspukeissa olevaa naista arvioiden. Häntä kuvotti tuo ylimielinen kauneus. Naisia kaikkialla. Miksei Kultaturvalla voinut olla vaikka veljeä?

"Kultarinta, oletan?"

Mies kysyi ja otti Puran alemmas käteensä, kun tämä alkoi näykkiä hänen niskaansa.

Slyddenin seisoskellessa aulassa pyrähti äkkiä joku ulos ovesta, josta mies oli hetken kuluttua aikonut astua. Kun animaagi sai sitten tuon kiiruhtajan silmiinsä, näki hän todellakin viehättävän nuoren neitosen. Ehkäpä siitä hän voisi saada viihdykettä ainakin täksi illaksi. Naisen kiiruhtaessa puhumaan jollekin miehelle seurasi Slydden perässä, jättäytyen hieman syrjemmälle kuuntelemaan heidän puheitaan. Tämä neito ei tainnutkaan olla kovin hiljaista tai ujoa tyyppiä, mikä sopikin aasanuorukaiselle vallan mainiosti. Kuullessaan naisen omistavan rikollista taustaa Slydden kiinnostui vain enemmän, hänen täytyisi todellakin hieroa tuttavuutta tuon neidon kanssa.

Näyttävästi tuo nainen sitten jätti tuon ohjaajaksi osoittautuneen keskustelukumppaninsa ja istuutui eräälle aulan penkeistä. Nopeasti myös Slydden pujotteli väkijoukon läpi ja istahti sitten penkille naisen viereen, pitäen toki sopivan välimatkan tähän.
"Toivottavasti sallitte minun istua tähän. Olen suuri ihailijanne ja olen aina halunnut päästä tapaaman teidät henkilökohtaisesti, minä suorastaan jumaloin lauluääntänne", Slydden lasketteli sujuvasti palturia. Mies ei ollut aiemmin edes huomannut tuota naista näyttämöllä, mutta hänen kasvonsa, äänensä ja eleensä kertoivat aivan muuta vieressään istuvalle neidolle.

Sitten paikalle tupsahti joku toinenkin. Hieman halveksuvasti Slydden vilkaisi tuohon paikalle ilmestyneeseen miekkoseen. Ulkonäöstä päätellen mies oli merirosvo tai muuta sellaista ja aasanuorukaisen silmiin paikalle saapunut näytti melkoisen naurettavalta. Lisäksi mies kanniskeli mukanaan jotain eläintä, Slydden ei tiennyt mikä se oli eikä häntä kyllä kiinnostanutkaan. Mutta oli miehestä jotain hyötyäkin, sillä nyt Slydden saisi selville tuon naisen nimen. Eipä olisikaan kovin uskottavaa ihailla tuota näyttelijätärtä jos ei tietäisi edes tämän nimeä.


//syytän aidan hopotusta tän teksti laaduttomuudesta : D //

Nuori neito nojasi myrtyneenä penkkiinsä, kyseinen myrtymyshän ei hänestä tietenkään ulospäin näkynyt, hän oli vetäissyt ilmeensä lähes peruslukemille, ylläpitääkseen mahdollisen viileää ulkokuortaan.
Tosin kovin viileä se ei aina onnistunut olemaan, niin ailahteleva tuon neidon luonto oli.
Huultaan purren hän antoi katseensa käväistä vielä kerran hätääntyneessä ohjaajassa, joka konttasi lattialla keräillen Kultarinnan pudottamia kultakolikoita.
Pieni ilkikurinen virne kapusi neidon kasvoille tuon näyn nähdessään, kunnes se kuitenkin katosi jälleen olemattomiin, jonkun istahtaessa penkille hänen viereensä.

Kultarinnan myrkynvihreät silmät kääntyivät tulijaan, vaaleansiniseen jakkuun pukeutunut mies, se ja sama.
Eniten neitoa kyllä nyt kiinnosti, mitä toisella oli sanottavanaan.
Vaikka hänen uteliaisuutensa tuskin huokui ulospäin. Välinpitämätön, sellainen Kultarinta yritti jälleen olla.
"Istukaa pois vain, en minä tätä penkkiä omista", hän lausui, naurahtaen sitten kuivasti perään, tarkkailen kuitenkin miestä yhä.

Ooh, hänen faninsa! Itserakasta Kultarintaa kyllä kehut lämmittivät. Hänhän halusi olla paras kaikessa.
Mairea, itsetyytyväinen siro hymy kohosi keijukaisen kasvoille, tämän kuullessa toisen oikein jumaloivan hänen lauluääntään.
Hänen ilmeensä kirkastui hetkeksi, mutta sammui sitten, hänen kuullessaan ohjaajan hekottelevan sivummalla jollekin.
"Ohjaajani taitaa olla toista mieltä", hän tuhahti lopulta, asettaen sitten kätensä silmiensä etäisyydelle, alkaen tarkastella huolella viilattuja, lähes virheettömiä kynsiään.
"Ajattelin lakata ne, mikäköhän väri teidän mielestänne kynsilleni sopisi?", hän kysyi, suoden kasvoilleen jopa pienen pienen hymyn, katseensa hän oli kuitenkin upottanut täysin kynsiinsä.

"Kultarinta, oletan?"
Salamana oli neidon katse noussut kynsistä mieheen, merirosvoon, joka häntä kyseli. Salakavala hymy oli kohonnut koristamaan neidon kasvoja. Hän tunsi sataman kuin nakutettu, ja lähes koko sataman väki palvoi häntä siellä. Joskin neitohan ei tiennyt, että se oli yksin Kultaturvan ansiota.
Kuitenkaan, tätä merirosvoa, ihmeellisine lemmikkeineen hän ei tunnistanut. Kultarinnan suu vääntyi pienelle mutrulle, kun hän tarkasteli tätä miestä.

"Kultarinta on tosiaan nimeni. En vain ole kovin vakuuttunut siitä, onko suusi liian rahvas sen lausumaan."


//Tekstissäsi ei ollut mitään laadutonta, korkeintaan laadukasta! : D Oho, Kultarinta onkin hieman koppavalla päällä tänään!//

//Haahaa. Minä tulen pilaamaan päivänne hirvittävällä kammotustekstilläni : DD//

Kultarinnan röyhkeys tuntui kuin liekit olisivat polttaneet miehen kasvoja. Kompassi joutui väkisin pidättelemään itseään muuttumasta tulenpunaiseksi ja alkamasta huutaa hänelle. Kuitenkin mies sai pidettyä oman itsehillintänsä tasapainossa jotta hän voisi kysellä tärkeitä asioita naiselta. Kultarinnan itserakkaus ja pöyhkeys oli silminnähtävää, nainen oli juuri päinvastainen Kompassiin nähden. Se oli vastenmielistä.

"Enkä minä ole varma onko sinulla oikeutta puhua minulle noin vaikka olisit kuinka kaunis tai omahyväinen."

Mies sanoi aivan yhtä paljon ivaa ja omahyväisyytt äänessään uin oli kuullut naisen suusta lentävän. Kompassilla oli aina sanottavaa, ja aina yhtä riehakasta ja rivakkaa kuin toiselta puolelta lensi. Kaksi itsevarmaa olentoa olivat nyt vastakkain.

Mies sylkäisi klimpin suustaan ja nosti katseensa takaisin mieheen, joka istui siinä tuolilla. Mitäköhän siinä oli tapahtunut juuri kun hän oli vasta matkalla paikalle. Kompassi kirosi itsensä, että oli nukkunut niin selvästi pommiin. Onneksi nuo kaksi eivät asiasta sentään vielä tietäneet.

Kompassi rykäisi vielä, mulkaisi miestä ja avasi suunsa jälleen:

"Ja sinä, neitiseni, saat nyt luvan kertoa missä Kultaturpa on, tai pääsi lentää taivaan tuuliin."

Mies otti pistoolin vyöltään, latasi ja osoitti sitä päin Kultarinnan pärstää.

"Tämä luoti ei ole sinua varten, enkä sitä mielelläni muutenkaan tuhlaisi."

//Hahaha. Kompasil menee heti lujaa : DD//

Slydden huomasi, että naista selvästi lämmittivät hänen kehunsa. Tästä saattaisikin tulla helppo juttu, mutta toisinaan oli mukavampaa kun ei tarvinnut miettiä päätään puhki sitä miten voisi tehdä parhaan vaikutuksen.
"Ohjaajani taitaa olla toista mieltä", nainen sanoi vastaukseksi Slyddenin kehuille.
"Silloin hänen täytyy olla todellinen typerys kun aikoo päästää tuollaisen lahjakkuuden läpi käsiensä", Slydden sanoi vakaumuksellisella äänellä. Jos mies vain olisi halunnut, olisi hänellä varmasti ollut mahdollisuudet minkä tahansa näytelmän pääosaan, niin vakuuttavasti hän osasi esittää muuta kuin olikaan. Mutta se ei Slyddeniä kiinnostanut, hänen kaikki mielenkiintonsa kohdistui nuorten naisten sydämillä leikittelyyn.

"Ajattelin lakata ne, mikäköhän väri teidän mielestänne kynsilleni sopisi?", neito sitten kysyi tarkastellen kynsiään. Slydden aikoi juuri vastata, kun toinen ääni keskeytti hänet.

"Kultarinta, oletan?", joku paikalle pelmahtunut merirosvo sanoi laulajattarelle.
"Kultarinta on tosiaan nimeni. En vain ole kovin vakuuttunut siitä, onko suusi liian rahvas sen lausumaan", nainen vastasi, saaden Slyddenin hieman hymyilemään. Ilmeisesti tuosta vaaleatukkaisesta miehestä ei varmaankaan syntyisi kilpailijaa, mistä animaagi oli vain hyvillään.

"Enkä minä ole varma onko sinulla oikeutta puhua minulle noin vaikka olisit kuinka kaunis tai omahyväinen", merirosvo vastasi selvästi loukkaantuneena, ivaa ja omahyväisyyttä äänessään. Äkkiä mies sylkäisi suustaan klimpin, joka oli aivan vähällä osua Slyddenin vastakiillotetuille saappaille. Varsinainen barbaari, nuorukainen ajatteli halveksivasti. Samassa merirosvo mulkaisikin Slyddeniä, kuin olisi kuullut tämän ajatukset.

"Ja sinä, neitiseni, saat nyt luvan kertoa missä Kultaturpa on, tai pääsi lentää taivaan tuuliin", silmälapullinen mies sanoi ja ähräsi jotain jonkin metallisen esineen parissa. Slydden katseli sitä ihmeissään, eihän hän ollut koskaan kuullutkaan ampuma-aseista.
"Tämä luoti ei ole sinua varten, enkä sitä mielelläni muutenkaan tuhlaisi", merirosvo sanoi osoitellen esineellään Kultarintaa. Varmaan joku mielipuoli, Slydden tuumasi. Eihän tuollaisella kapistuksella saisi mitään vahinkoa aikaan, paitsi ehkä lyömällä.

Niinpä Slydden tekikin jotain, mitä ei olisi ikinä tehnyt jos olisi ymmärtänyt aseen vaarallisuuden.
"Jospa nyt ette viitsisi heilutella tuota kapistusta tämän kauniin neidon nenän edessä", mies sanoi rauhallisesti ja ojensi kättään ottaakseen aseen merirosvon kädestä. Jos animaagi olisi aiemmin ollut aseiden kanssa tekemisissä, hän olisi jo liuennut paikalta. Nyt hän ei kuitenkaan nähnyt tuota edessään heiluvaa miestä minkäänlaisena uhkana.

Kultarinta parka ei voinut aavistaakaan, että tuo miekkonen, joka häntä oli kehuillaan siunannut, tuskin edes oli koskaan hänen lauluääntään kuullut, joten kehut eivät niin todenperäisiä olleetkaan. Tosin neidolle oli ehkä vain hyvä olla näin autuaan tietämätön asiasta, ainakin itsetunto kasvaisi hurjaa vauhtia!

Hän oli juuri kysymässä miehen mielipidettä kynsilakan sävyn valinnasta, kun paikalle porhalsi omituinen ukko. Kylläpä Kultarintaa sitten ärsytti, että hänen kynsilakanvalintasessionsa oli keskeytetty.

"Enkä minä ole varma onko sinulla oikeutta puhua minulle noin vaikka olisit kuinka kaunis tai omahyväinen", tuo merirosvo vastasi Kultarinnan aikaisempaan kärkkääseen kommenttiin, saaden neidon tuhahtamaan happamana, minkä jälkeen neito tyytyi puremaan tuohduksissaan huultaan. Huono päivä.
Hän kuitenkin löysi merirosvon lauseesta yhden hyvän puolen, sana kaunis, oli sinne eksynyt.
"Myönnätte siis kauneuteni?", hän kysyi kepeästi, pöyhien nyt kultaisia hiuksiaan, pieni huvittunut hymynkare kasvoillaan.

Kun mies sitten sylkäisi suustaan klimpin, levisivät Kultarinnan silmät levälleen, ja kimeä kiljaisu karkasi hänen huuliensa lomasta. Kuinka sivistymätöntä! Kuinka ällöttävää!
Hänen myrkynvihreiden silmiensä pistävä katse takertui merirosvoon, tämän alkaessa jälleen puhua: "Ja sinä, neitiseni, saat nyt luvan kertoa missä Kultaturpa on, tai pääsi lentää taivaan tuuliin". Mies oli kaivanut esiin jonkin ihme kapistuksen, jolla nyt osoitteli häntä.

"Tämä luoti ei ole sinua varten, enkä sitä mielelläni muutenkaan tuhlaisi."
Nyt oli Kultarinnan jo lähes pakko haukkoa henkeään loukkaantumisen merkiksi.
Vihreiden silmien katse pysyi yhä kärkkäästi merirosvossa.
"Nyt jos suonette, voisitte jättää meidät rauhaan. Meillä jäi juttu kesken", hän lausahti yllättävän viileällä äänellä. Menisi jo mokoma, Kultarinta halusi palata kynsiensä pariin.

"Jospa nyt ette viitsisi heilutella tuota kapistusta tämän kauniin neidon nenän edessä", vaaleansinijakkupukuinen mies lausahti hänen vierestään ja omahyväinen hymy kohosi jälleen neidon kasvoille. Nythän hänen olonsa vasta olikin kuin prinsessalla, jota prinssi yritti kovasti pelastaa.
Hän loi jälleen vaativan katseen merirosvoon, kuin odottaen että tämä tottelisi tuon jakkupukuisen käskyä.

//Kiltti Kompassi, älä tapa ihanaa Kultarintaani :> <3//

//Mähän sanoin, et se luoti on Kultaturpaa varten : DD//

Järkyttyminen ei tosiaan nähnyt miehen kavoilta, vaikka hän sitä tosiaan oli. Eikö nuo vähä-äliset tampiot tienneet, mikä psitooli oli? Se oikeastaan nauratti merirosvoa, mutta ei oikeastaan. Häntä vain ärsytti. No, hänhän oli nyt Valhallassa. Ei kai siellä oltu vielä niin edistyneitä, että tunnettaisiin pistooli. Mikä hirvittävä katastrofi. Miten Kompassi nyt kovistelisi Kultarintaa?

"Ah. Olen pahoillani, ette varmastikaan tienneet, että tämä on tappava ase, mutta jääköön se Kultaturvalle."

Kompassi sanoi hieman ärtyneenä, laittoi pistoolin takaisin vyölleen ja veti miekkansa toisesta osasta vyötään. Mies työnsi kätensä suoraksi niin, että miekan terä osoitti naista rintaan. Jos hän i voinut ampua naista, hän voisi viiltaa pari arpea tuohon öyköttävän kauniiseen kehoon.

Kompassi kohotti kulmiaan, yhä piittaamatta miehestä, joka tuntui olevan umpirakastunut Kultarintaan ja hymyili vinosti niiin, että hampaat näkyivät. Miehen kultahammas välähti salin valoissa. Merirosvo oli aina merirosvo. Miekka välähti metallisena samaan aikaan kuin hammas ja Kompassin hymy vain leveni.

"No niin. Nyt sinun on aika kertoa kiltisti jotain veljestäsi."

Pura sähisi miehen olkapäällä hampaat irvissä ja pyrki hyppäämään jo naisen syliin raadellakseen tämän kuoliaaksi. Mutta mangusti ei tehnyt mitään ennen isännän käskyä. Kompassi oli lähes unohtanut Slyddenin kokonaan.

"Nyt jos suonette, voisitte jättää meidät rauhaan. Meillä jäi juttu kesken", Kultarinta sanoi merirosvolle Slyddenin suureksi tyydytykseksi. Ilmeisesti nainen juttelisi mieluummin hänen kuin tuon barbaarin kanssa, vaikka toisaalta tuollaisen miehen ollessa kyseessä se ei ainakaan Slyddenin mielestä ollut mikään ihmekään. Kuka nyt haluaisikaan jutella sivistymättömän ja varmaan mielipuolisenkin merirosvon kanssa, jos tällainen miellyttävä nuorukainenkin olisi saapuvilla? Kaikkien sydäntenvalloitustensa jälkeen Slyddenistä oli tullut melkoisen itserakas, eipä kai ihmekään.

Kun merirosvo sitten sysäsi metallinkappaleensa takaisin vyöhönsä, sai se hetkellisen helpotuksen nousemaan Slyddenin mieleen. Helpotus kuitenkin katosi nopeasti, kun esiin tuli miekka joka osoitti uhkaavasti Kultarintaa. Jo aseen näkeminen sai animaagin jäykistymään ja kiittämään jumalia siitä ettei sitä oltu suunnattu häneen, olihan hän kuitenkin aikamoinen pelkuri.

Slyddenin olisi tehnyt mieli vain liueta paikalta ja hiljalleen hän hivuttautuikin penkkiä pitkin kauemmaksi. Merirosvon huomio oli selvästi kiinnittyneenä Kultarintaan, joten ehkä tämä ei edes välittäisi animaagin poistumisesta. Eihän Slydden ollut edes aseistautunut, joten merirosvolla ei varmaan olisi mitään syytä välittää hänestä. Niin hän ainakin hartaasti toivoi.

Hieman hätääntyneenä Slydden vilkuili ympärilleen jo lähes tyhjässä aulassa. Missä kaikki Kaupungin-Vartijat olivat kun niitä kaivattaisiin? Tässähän selvästi uhattiin jo toisten henkeä! Kunhan hän pääsisi tästä, hän kehottaisi isäänsä esittämään aasojen valtiaille vakavan kehotuksen klaanin jäsenten turvallisuuden takaamisesta. Eihän tällainen käynyt laatuun, varsinkaan julkisella paikalla päiväsaikaan.

Kultarinnan itsevarma hymy hyytyi, kun hän tunsi miekan terävän kärjen rinnallaan. Hänen suunsa muistutti sillä hetkellä lähinnä O kirjainta, ja hänen myrkynvihreissä silmissään oli hämmentynyt katse.
Ei Kultarinta sinänsä mikään pelkuri ollut. Hän ei kylläkään osannut erikoisemmin taistella, vaikka merirosvo olikin, mutta pelkuri, ehei, sellainen hän ei ainakaan myöntäisi olevansa.
Olihan hänellä aina mitä mainioimmat ja terävimmät hampaansa, joita hän osasi käytellä paremmin, kuin miekkaa konsanaan.
Ja jos hätä tulisi hän ei kyllä epäilisi puraista tuota merirosvoa, vaikka inha olikin.

Kuitenkin teatteritalolla oli paljon väkeä, eikä Kultarinta halunnut kasvattaa mainettaan vampyyrina. Täytyisi siis kai tyytyä kohtaloonsa, ja mukista kiltisti vastauksensa.
Jakku mies oli hivuttautunut kauemmas penkillä, urhoollisen prinssin kuva haihtui Kultarinnan mielestä hetkessä.
Jostain syystä vaikka tuo mies säälittävä olikin, Kultarinta ei voinut olla pitämättä toista jokseenkin hellyyttävänä. Mutta tietysti neidon ajatukset olisivat vaihtuneet heti, jos hän olisi tiennyt mikä toinen oikein olikaan miehiään.

Kultarinnan silmät tapittivat yhä hämmentyneinä tuota merirosvoa, joka tietysti piteli miekkaa.
"Kultaturpa.. hän ikään kuin asuu satamassa. Satama Njord. Löydät hänet sieltä. Hän joko juopottelee satamassa, etsien naisia, joilla olisi tarjoilla isoimmat melonit vastineeksi hänen banaanistaan. Tähän asti parhaaksi ehdokkaaksi on osoittautunut Candra. Joten Kapteeni Kultaturpa saattaisi myös lymyillä hänen luonaan. Ja ennen kaikkea kyseisen miehen voit löytää hänen omalta alukseltaan Nirnaeth-Mírilta, jonne hän aina jossain vaiheessa päätyy. Ja Kultaturvan toki tunnistatte hänen kultaisesta parrastaan", viattomasti Kultarinta paljasti kaikki tietonsa mitä tiesi, valehtelematta ollenkaan.

Hän todellakin toivoi, että kyseinen merirosvo nyt tästä hyvästä jättäisi hänet rauhaan. Tai ainakin lakkaisi osoittelemasta miekalla. Hänen kyntensä, ne tosiaan tarvitsisivat nyt lakkausta

"Siinä oli kaikki mitä tiedän. Olisitteko ystävällinen, ja laskisitte nyt aseenne", neito lausui vielä yllättävän varovasti. Hänen katseensa siirtyi apua hakevasti pelkurimaiseen jakkumieheen.

// : D //

//Yritän saada tän hyypän vähä hidastaa tahtii : DD Mut nyt mä sotken ton animaagihyypiön takas mukaan ^^//

Vastauksen saatuaan Kompassi oli jokseenkin tyytyväinen. Mutta ei aivan. Kultarinta tuntui vihaavan veljeään, joka ei tosiaan ollut ihme. Niin kuulu merirosvo juopotteleva ja naisien perään kuolaava. Hävettävää. Mutta ei hänellä oikeastaan ollut mitään siihen sanottavaa, juuri saapunut mangusteihin herahtanut mies. Satama Njord. Sen täytyi olla se kultaisin koristein kauhistettu suuri laiva jonka hän oli nähnyt Payoniin saapuessaan.

Kompassi tuhahti äänekkäästi ja tuuppasi miekkansa vastahakoisesti tuppeensa. Oikeastaan häntä olisi kovastikin haluttanut tappaa Kultarinta, mutta nainen oli selvästi kullan arvoinen tiedonlähde. aniomaagi tuntui olevan jämettynyt kauhusta, selvä pelkuri vaikkei sitä suoraan myöntänytkään.

Kapteeni kohotti niin halveksivasti katseensa mieheen kuin pystyi ja hymähti. Ei ollenkaan hänen tasoistaan porukkaa siellä.

"No niin. Jos tiedät missä veljesi alus on, voit käydä joskus katsomassa omaani. Kun et näytä sitä vielä nähneen. 30 tykkinen nopea alus joka kulkee nimellä Hopealuoti. Varmasti parempi ja nopeampi alus kuin Kultaturvan."

Kompassi sanoi halveksivasti Kultarinnalle, ja samalla sivussa myös Slyddenille. nyt hän oli jo päässyt vauhtiin omassa kerskailussaan. Mies heilautti viittaansa ja oli jo valmis lähtemään, mutta kääntyikin takaisin tuijottamaan animaagia. Jokin tuossa miehessä oli kuvottavaa.

"Ja sinä. Hanki uusi jakku ja yritä saada vähän itsetuntoa, kun tutiset jo miekan näkemisestäkin."

Slyddenin itsesuojeluvaisto, tai oikeastaan järjetön pelko, kehotti häntä pakenemaan tuon merirosvon miekkaa niin kauas kuin suinkin. Mutta niin kauan kun miekka osoitti johonkuhun muuhun kuin häneen itseensä, saattoi mies hillitä itseään sen verran ettei ponkaissut ylös tuoliltaan ja juossut karkuun minkä kintuistaan pääsi.

Animaagi kuuli, kuinta Kultarinta kertoi veljestään heidän edessään seisovalle merirosvolle. Automaattisesti hän painoi mieleensä näyttelijättären mainitseman Candran. Jos kerran kuuluisa Kultaturpakin piti naista tavoittelemisen arvoisena, halusi Slyddenkin päästä joskus tutustumaan tähän paremmin.

Onneksi heitä - tai oikeastaan Kultarintaa - uhkaillut mies näytti tyytyvän saamiinsa tietoihin ja pisti miekkansa takaisin tuppeen. Se rauhoitti Slyddeniä jo melkoisesti ja hän uskalsi taas istua rennosti. Hieman epäilevästi animaagi tarkkaili merirosvoa, mutta näytti jo ulospäin melko tyyneltä. Vielä helpottuneempi Slydden oli, kun merirosvo kääntyi lähteäkseen. Ehkä hän nyt saisi taas keskittyä Kultarinnan hurmaamiseen.

"Ja sinä. Hanki uusi jakku ja yritä saada vähän itsetuntoa, kun tutiset jo miekan näkemisestäkin", merirosvo kuitenkin sanoi suoraan Slyddenille käännyttyään takaisin penkilläistujia kohden. Nopeasti turhamaisen animaagin katse kääntyi tarkkailemaan yllään olevaa jakkua, muttei nähnyt siinä mitään vikaa.
"Hyvähän teidän on siinä puhua, kun raukkamaisesti uhkailette miekalla aseistautumattomia olentoja", Slydden vastasi tuhahtaen. Aseita ei enää ollut näkyvissä ja merirosvon kommentti oli ärsyttänyt nuorta aasaa, niinpä hän ei enää epäröinyt avata suutaan.

"Eikö olekin kummallista kuinka kaikenlaiset barbaarit voivatkin tulla häiritsemään toisia ilman mitään kunnon syytä?", animaagi sanoi sitten hieman silmiään pyöräyttäen Kultarinnalle, käyttäytyen aivan tarkoituksella aivan kuin merirosvo ei enää olisi ollutkaan paikalla.

Miekka vetäistiin pois hänen rinnukseltaan, ja siinä samassa Kultarinta saattoi jo tunteakin henkensä kulkevan paremmin. Hän oli kai pidättynyt hengitystään ihan varmuuden vuoksi koko sen ajan, kun miekka oli häntä osoittanut.

Hän katsahti hieman ärtyneenä kulmiensa alta tuota merirosvoa, joka rupesi yllättäen kerskailemaan. Kerskailemaan!
Jo oli aikoihin eletty. "No niin. Jos tiedät missä veljesi alus on, voit käydä joskus katsomassa omaani. Kun et näytä sitä vielä nähneen. 30 tykkinen nopea alus joka kulkee nimellä Hopealuoti. Varmasti parempi ja nopeampi alus kuin Kultaturvan."

Kultarinta sai juuri ja juuri tukahdutettua tuhahduksensa. Tuo merirosvo olisi varmasti pitänyt hänen tuhahdustaan loukkaavana, ja vetäissyt sitten miekkansa jälleen esiin. Ja Kultarinta, kuin vain halusi päästä lakkaamaan kauniita, virheettömiä kynsiään.
"Pidetään mielessä", hän lausahti lopulta mahdollisimman kohteliaasti, hänen äänensävynsä oli kuitenkin erittäin pidättyväinen, intoa siitä ei löytynyt sitten tippaakaan.

Ja mikä helpotus, tuo omituinen, Kultaturpaa etsiskelevä merirosvo kääntyi kannoillaan. Vihdoin se lähtisi!
Voitonriemuinen hymy kohosi Kultarinnan siroille kasvoille, haihtuen kuitenkin salamana, kun merirosvo sitten kääntyikin takaisin päin, haukkumaan tuon jakkumiehen jakkua.

Kultarinnan arvioiva katse siirtyi jakkuun, se tarkasteli sitä hetkisen mitäänsanomattomana, ja kääntyi sitten takaisin merirosvoon päin. Voisi kyllä tuo merirosvon käppänäkin harkita hieman tyylikkäämpää pukeutumista.

Ja vaikka jakkumies olikin miekan nähdessään osoittautunut aikamoiseksi pelkuriksi, ei tämä kuitenkaan nyt näyttänyt ollenkaan pelkäävän lausua seuraavia sanojaan. Kultarinnan hieman epäilevä katse siirtyi vilkaisemaan miestä. Ei ehkä ollut kovin järkevää mukista vastaan.

"Eikö olekin kummallista kuinka kaikenlaiset barbaarit voivatkin tulla häiritsemään toisia ilman mitään kunnon syytä?", tuo jakkumies sitten lausui sanansa hänelle, pyöräyttäen vieläpä silmiään. Hieman epävarmana Kultarinta käänsi katseensa pois tuosta merirosvosta, jakkumieheen.
Hieman tuskastuneena hän loi mieheen ´onkohan tämä nyt ihan viisasta´ -katseen. Merirosvon sulkeminen pois keskustelusta saattaisi saada sen jälleen riehumaan.

Loppujen lopuksi Kultarinnan turhamainen luonto vei voiton.
"Kummalista, sitäpä juuri. Veit sanat suustani!", hän naurahti kepeästi ja päätti sitten siirtyä jälleen kynsiongelmaansa, esitellen nyt kynsiään jakkumiehelle.
"No, millä värillä lakkaan?" hän esitti kysymyksensä, hieman toispuoleinen virne kasvoillaan.

Miehen otasuonet varmaankin tykyttivät suurehkon hatun alla. Pura pyrki raivoissaan pois miehen pitelemistä käsista hampaat irvessä ja pienillä jaloillaan potkien. Merirosvo itsekin näytti vakavasti siltä, että hyökkäisi itse tuon kaksikon kimppuun. Hän oli raivoissaan. barbaari? Barbaari... Kompassi kirosi syvään ja perusteellisesti mielessään ja pidätti itsensä kiroamasta ääneen.

"Myrkynvihreä olisi oikea väri sinulle ja näppyiselle olemukselle. Noita-akka!"

Se vain purkautui miehen suusta. Arvaamattomana, mutta ajateltuna. Kuten aina, hän sanoi sen mikä sylki suuhun toi. Joka oli lähes aina sanoinkuvaamattoman typerää. Tällä kerralla se oli yleistäkin inhottavampaa ja typerämpää. Mutta Slydden...

"Ja sinä karvainen kirppukasa, hanki uusia vaatteita ja pidä tutisevat ja likaiset näppisi erossa merirosvojen asioista!"

Kompassi kivahti kuin ylpeilevä diiva. Ja hän sitä vähän olikin. Mutta ei varmaankaan yhtä paha kuin Kultarinta. Ainakaan omasta mielestään. Ilmapiiri tuntui siltä, että kohta alkaisi läpsytappelu, jos tuo diivaileva nainen pääsisi vauhtiin.

//Kompassil menee lujaa. Ja nyt te saatte venailla pitkään : DD//

"Kummalista, sitäpä juuri. Veit sanat suustani!", Kultarinta naurahti Slyddenin ihmeteltyä, kuinka kaikki barbaarit saattoivat häiriköidä toisia ilman mitään syytä. Ennen sanojaan neito oli luonut animaagille hieman varoittavan katseen, joka hieman rauhoitti miestä. Ehkä hänen tosiaan pitäisi varoa sanojaan tuon merirosvon läsnäollessa.
"No, millä värillä lakkaan?", Kultarinta kysyi palatessaan kynsiensä pariin.
"Kenties sellaisella vihreällä, joka sointuu kauniisiin silmiinne", Slydden sanoi hitusen ihaileva hymy kasvoillaan. Mutta merirosvollakin oli sanansa sanottavana asiasta.

"Myrkynvihreä olisi oikea väri sinulle ja näppyiselle olemukselle. Noita-akka!", merirosvo kivahti ensin Kultarinnalle.
"Ja sinä karvainen kirppukasa, hanki uusia vaatteita ja pidä tutisevat ja likaiset näppisi erossa merirosvojen asioista!", silmälappupäinen mies vaahtosi sitten Slyddenille, saaden tämän taas ärsyyntymään. Tavallisesti Slydden osasi hallita itseään erinomaisesti, mies näytti aina juuri ne tunteet jotka halusikin näyttää, riippumatta siitä mitä hän oikeasti tunsi. Mutta jokin tuossa merirosvossa sai animaagin todellakin ärsyyntymään, eikä hän voinut hillitä itseään. Edes nuorukaisen lähes alituinen seuralainen, pelko, ei saanut häntä hillittyä, mikä oli todellakin epätavallista.

"Luulenpa että kaikki karvaiset kirppukasat löytyvät lähempää sinua kuin uskotkaan", Slydden tuhahti merirosvolle, tarkoittaen sanoillaan tämän lemmikkiä ja miestä itseään.
"Vaatteista nyt en edes viitsi sanoa mitään", animaagi sanoi katsahtaen arvostelevasti merirosvon vaatepartta, "ja luulen että minun näppini eivät tutise liiasta juomisesta ja toisin kuin eräät myös pesen käsiäni", mies jatkoi. Hän tiesi kyllä että saattaisi ärsyttää merirosvoa aivan liikaa, mutta juuri nyt Slydden ei vain kyennyt hillitsemään itseään. Lisäksi animaagi nautti tällaisesta piikittelystä, oli aina nauttinut, mutta yleensä hän teki sitä vain silloin kun ei ollut pelkoa saada miekkaa sisuksiinsa tai jotain muuta epämiellyttävää.

Sanansa sanottuaan Slydden alkoi kuitenkin saada itseään jälleen järkensä hallintaan. Ja kun järki alkoi ottaa valtaa, tajusi mies myös mitä olikaan mennyt möläyttämään tuolle merirosvolle ja ennenkaikkea, mitä siitä voisi seurata. Kenties hienoista levottomuutta saattoi erottaa Slyddenin silmistä, mutta vain hienoista. Hän oli nyt kuitenkin saanut itsensä jälleen hallintaan, joten ulospäin hän näytti tällä hetkellä hyvinkin rennolta.

"Anteeksi, olen aivan unohtanut esittäytyä", mies sitten sanoi Kultarinnalle läimäisten otsaansa.
"Slydden on nimeni", nuorukainen esittäytyi ja kohotti Kultarinnan kättä painaakseen kohteliaasti suukon neidon kämmenselälle.
Animaagi valitsi aina käyttämänsä nimen seuransa mukaan. Lirad oli varattu hienoille aatelisneidoille ja Gabard rahvaalle kansalle. Tähän tilanteeseen Slydden sopi nuoren aasan arvion mukaan parhaiten, kaiken lisäksi hän piti itse eniten juuri siitä nimestä.


//päädyin jo tähän aikaan koneelle ja raapustelin jotain : D toittaasti Kompassi ei nyt tapa Slyddeniä kun se intoutu noin piikitteleväks : D //

"Kenties sellaisella vihreällä, joka sointuu kauniisiin silmiinne", jakkumies vastasi hänen kynsienlakkausongelmaansa, ja miehen kasvoilla kukki vieläpä ihaileva hymykin. Olipas Kultarinta nyt imarreltu, hän nyökkäsi toiselle tyytyväisenä. Vai oli hänellä kauniit silmät, vihdoinkin joku huomasi sen. Onnellinen hymy kohosi neidon kasvoille, samalla kuin tämä tapitti tätä kohteliaisuuksia jakavaa jakkumiestä.

Mutta näköjään oli likaisella merirosvollakin sanottavansa asiaan:
"Myrkynvihreä olisi oikea väri sinulle ja näppyiselle olemukselle. Noita-akka!", juuri noin merirosvo kivahti hänelle, ja siirtyi sitten aukomaan suutaan jakkumiehelle.
Kultarinta ei kuitenkaan kuunnellut sanatarkkaan noiden kahden välistä sanaharkkaa, häntä oli loukattu ja syvästi. Kukaan ei ollut koskaan väittänytkään, että hänellä olisi näppylöitä! Eikä Kultarinta itsekään ollut huomannut, että hänellä sellaisia oli.
Ja noita-akka! Nehän olivat satujen vanhoja, käppyräisiä ja rupisia otuksia.

Ja jakkumies, sehän antoi nyt kaiken huomionsa tuolle saastaiselle merirosvolle.
Oliko tuo unohtanut Kultarinnan kokonaan?
Oliko hän tosiaan niin ruma ja kammottava noita-akka, että saastainen merirosvokin peittosi hänet kepeästi tuon miehen silmissä.
Kultarinnan huulet vääntyivät hienoisesti mutrulle, samalla kun hän käänsi katseensa pois toisista.

Muutama helmen kirkas kyynel, kuin kristalli konsanaan valuivat neidon kapeille, kauniille, sekä itserakkaille kasvoille, hän risti kätensä rinnalleen, ja möllötti siinä, kuin mikäkin loukattu prinsessa. Oli vähällä, etteivät muutamat ohikulkevat hyypiöt olisi tulleet häntä lohduttelemaan, Kultarinta kuitenkin piti heidät loitolla myrkynvihreiden silmiensä loimuavilla katseilla. Ennen hän olisi ollut imarreltu noista lohduttajista, mutta nyt ei. Hän oli syvästi kateellinen ja vihainen tuolle merirosvolle, joka ensiksi haukkui häntä, ja varasti vieläpä jakkumiehenkin häneltä. Ei ollut ollenkaan reilua!

Hän oli nähnyt jakkumiehen ensin. Se saastainen merirosvo oli tupsahtanut paikalle karvaisen apinansa kanssa paljon, paljon myöhemmin. Hänen katkera ilmeensä kirkastui kuitenkin hivenen, kun jakkumies jostain syystä oli palannut tämän rupisen noita-akan luokse.
"Anteeksi, olen aivan unohtanut esittäytyä", mies sitten sanoi hänelle läimäisten otsaansa.
"Slydden on nimeni", nuorukainen esittäytyi ja kohotti Kultarinnan kättä painaakseen kohteliaasti suukon neidon kämmenselälle.
Kultarinta tapitti miestä kulmiensa alta, antaen kuin tahallaan, sääliä hakien muutaman kyyneleen virrata poskilleen. Hän kohotti erittäin hauraan hymyn kasvoilleen, hänhän pelasi nyt peliä, esitti haurasta ja särkyvää, vaikka todellisuudessa osasikin olla vaikka kuinka kylmä ja kova.
“Slydden, kuinka jalonimi!”, hän henkäisi lopulta ihastuksissaan, ja loi sivusilmällä ´hähää´- katseen saastaiseen merirosvoon.

//Voi Kultarintaani<3//

//Ary is bäk in bisness <3~//

Kompassin pinna pimahti lopullisesti poikki. Pingg... Puna levisi miehen kasvoille tämän raivostuessa oikein toden teolla. Mies tuijotti tummalla silmällään Kultarintaa ja Slyddeniä. Mikä täydellinen pari, omahyväinen huora ja karvainen hienostelija. Kompassi piteli lähes turhan kovin ottein lemmikkiään ja tämä vingahti, mutta tiesi että nyt oli isäntä raivona. Hetken merirosvo vain aukoi suutaan tyhjäntoimittajana, mutta oli pian taas vauhdissa. Hän ei koskaan jäänyt sanattomaksi, ei nyt, eikä muulloinkaan.

"Slydden," Kompassi meklein sylkäisi tuon nimen suustaan. "Vai niin. Tuollainen omahyväinen yhden yön rakastaja. Ja tuollainen, häpeää tuottava nimi..."

Tuota ei olisi pitänyt sanoa. Oikeastaan kapteeni tiesi sen kyllä, mutta... No. Sellainen hän oli, ja tuli aina olemaan. Häntä ei pelottanut miehen uhmakas asenne, hän oli heistä kolmesta se, jolla oli pyssy - jota nuo eivät tunteneet - ja miekka. Nopeita tappovälineitä. Omahyväinen hymy levisi yhä miehen kasvoille ja hän hymähti omahyväisesti kultarinnalle. Ja tuo pöyhkeilevä olevinaan lavatähti joka mairitteli omalla Kynsilakallaan. Kompassi ei tosiaan ymmärtänyt naisia.

"Ja sinä taasen. Et ansaitse olla merirosvo kapteenin sisko. Kenen rosvon sisko muka läästii voiteita naamaansa ja itkee joka ilta eri poikaystävän kanssa. Olet vain nolla, joka nauttii kerran tähdestä. Mutta sinä et tiedä, mitä teet jos menetät kaiken..."

Silmät kiiluen, yhä hymyillen mies tuijotti läpikuultavasti Kultarintaa. Nuo kaksi olivat täydellinen pari. Kummatkin yhtä omaa persettään ajattelevia. Merirovso on aina merirosvo.

//Pinng... xDD Lujaa menee. Tulin tänne pilaa teiän hienot pitkät viestit tällä hirvitykselläni ^^//

Slydden veti myötätuntoisen ilmeen kasvoilleen nähdessä Kultarinnan poskella kiirivät kyyneleet. Toisella kädellään hän piti yhä näyttelijättären kättä, jota oli juuri suudellut ja toinen kohosi pyyhkimään tämän kasvoille valuneet kyyneleet.
"Kyyneleet eivät todellakaan sovi noin kauniille kasvoille", animaagi sanoi hiljaa hymyillen.

Merirosvosta näki selvästi, ettei hän ollut pitänyt Slyddenin viimeisistä sanoista jotka animaagi oli tälle lausunut. Miehen kasvot helahtivat kiukusta aivan punaisiksi ja käsissä pyörivä elukka sai tuta oman osuutensa merirosvon raivosta vinkaisten hieman hätääntyneesti. Vinkaisu sai Slyddenin ensimmäistä kertaa kunnolla kiinnittämään huomiota eläimeen. Hän oli kuitenkin viettänyt gepardin hahmossaan paljon aikaa ja eläimen vaistot tulivat toisinaan esiin myös ihmishahmossa. Tuo vinkaisu sai animaagin hetken murto-osaksi pitämään merirosvon lemmikkiä saaliina, jonka kimppuun pitäisi hyökätä. Silmät välähtivät hänen katsoessaan eläintä, mutta sitten Slydden sai taas vaistonsa kuriin.

"Slydden," merirosvo melkein sylkäisi tuon nimen suustaan. "Vai niin. Tuollainen omahyväinen yhden yön rakastaja. Ja tuollainen, häpeää tuottava nimi...". Slydden vetäisi henkeä hieman tavallista kiivaammin kuullessaan merirosvon sanat. Kummasti tuo oli osunut oikeaan, vaikkei voinutkaan tietää miten animaagi naisia kohteli. Vai voiko? Olisiko mahdollista, että merirosvo oli jostain saanut kuulla Slyddenistä?

Animaagin vilkkaat ajatukset eivät näkyneet ulospäin, paitsi siinä kiivaassa hengenvedossa. Pian hän pakottikin myös mielensä rauhoittumaan. Sekamelska ehti vallita miehen mielessä vain pienen hetken, ennenkuin hän sai itsensä jälleen täysin hallintaan. Slydden ehtikin juuri parahiksi keskittyä merirosvon seuraaviin sanoihin, jotka oli kohdistettu Kultarinnalle.

"Ettekö te lainkaan häpeä, järkytätte kaunista neitoa tuollaisilla valheilla", Slydden sanoi merirosvolle kun tämä sai sanansa sanottua. Suojelevasti animaagi nosti toisen kätensä neidon hartioille ja veti tätä hieman lähemmäksi itseään.
"Älä toki välitä tuon miehen sanoista, niissä ei ole totuuden hiventäkään", animaagi sanoi Kultarinnalle lohduttavasti hymyillen.


//tuo mikään hirvitys ollu, mukavaa vaan kun oot täällä taas ^^//

Kultarinnan sisällä kiehui. Kuinka tuo kapinen merirosvo saattoikaan olla niin ärsyttävä? Aikaisemmat merirosvot, joita hän oli ammattinsakin johdosta joutunut usein kohtaamaan, olivat olleet hilpeitä ja hupaisia veikkoja, mutta tuo, tuo ei sitä taatusti ollut.
Salakavalasti Kultarinta antoi poskilleen vierähtää vielä muutaman kyyneleen, katseeseensa hän haki myrtynyttä sävyä.
Pian Slydden olikin jo pyyhkinyt kyseiset kyyneleet pois, ja lausahti: "Kyyneleet eivät todellakaan sovi noin kauniille kasvoille."
Ja mitäs muutakaan, kuin oikein mairea hymy neidon kasvoille kohosi, hänen silmänsä kääntyivät vaivihkaa tapittamaan merirosvoa, oikein voitonriemuisina, kuin sanoakseen. ´Se siitä rupisesta noita-akasta sitten!´

Merirosvo se näköjään jaksoi haastaa riitaa. Pianpa se oli jo haukkumassa Slyddeniä omahyväiseksi yhdenyön rakastajaksi.
Kultarinta se päätti jälleen ryhtyä teatraaliseksi, sillä tavalla hän yleensä sai asiat kulkemaan juuri niin kuin halusi.
"Slydden, onko se totta?", hän huudahti, läimäisten käden otsaansa, kuin järkyttynyt aatelisneito. Näin hän oli aatelisneitojen nähnyt ennenkin toimivan.

Hän tuijotti nyt silmät epäileväisinä levällään herra Slyddeniä, ja kohotti kulmansa kysyvästi. Kauaa hänelle ei kuitenkaan suotu aikaa moiseen, kun merirosvo oli jo sanoillaan hänen kimpussaan.
"Ja sinä taasen. Et ansaitse olla merirosvo kapteenin sisko. Kenen rosvon sisko muka läästii voiteita naamaansa ja itkee joka ilta eri poikaystävän kanssa. Olet vain nolla, joka nauttii kerran tähdestä. Mutta sinä et tiedä, mitä teet jos menetät kaiken..."

Nyt oli Kultarinnan vuoro henkäistä kiivaasti, hän pomppasi raivoissaan pystyyn, ja hänen silmissään välähti jotakin, raivoa, halveksuntaa kenties. Hetken hän tuijotti terävillä vihreillä silmillään merirosvoa, kuin miettien mitä tekisi. Hänen olisi niin tehnyt mieli loikata tuon mangustiaddiktisen merirosvon kimppuun, mutta sillä hetkellä, ei, hän keksi jotain mielenkiintoisempaa.
Niinpä Kultarinta valahti huokaisten syvään takaisin penkille Slyddenin viereen, joka sanoi jotakin häntä puolustavaa merirosvolle. Ja sanoikin sitten lopulta hänellekin: "Älä toki välitä tuon miehen sanoista, niissä ei ole totuuden hiventäkään."

Kultarinta käänsi epäilevän katseensa Slyddenin.
"Kuinka te voitte sen tietää? Mitä jos onkin?" hän vastasi niin surullisesti kuin suinkin osasi. Hän onnistui jopa saamaan alahuulensa väpättämään hieman.
Vihan puuskansa Kultarinta kaiketi piilotti tekosurunsa alle.
Hänen oli kuitenkin vaikea piilottaa maireaa hymyään, aina kun hänen katseensa sattui käväisemään merirosvossa.

//Ary is back<3 Yritin nyt jotain räpeltää . D //

//Hiiha : DD//

Mikä romanssi, KOpassi ajattei turhautuneena Kultarinnan itkiessä selviä tekokyyneliä ja Slyddenin häärätessä vieressä. Hän ei tosiaan ajatellut noin, koska ymmärtäisi asiaa, vaan koska se kuvotti häntä. Miehen ja naisen treffailu ja ihasteleminen oli kuvottavaa. Se pilasi ihmiskuntaa. Vaikka hänkin oli syntynyt naisen ja miehen rakkaudesta - kait. Mutta se oli silti hänen mielestään kovinkin kuvottavaa, ei mitään järkeä.

Mutta Slyddenin hätkähdys ja ilme paljastivat jotain tuosta miehestä. Merirosvo mietti kulmat hieman kurtussa mikä tuossa miehessä oli niin outoja. Purakin tuntui olevan hänelle vain saalista. Mutta Kompassin kommentin jälkeen... Oliko tuo mies ammatiltaan pelkkä Sydäntensärkijä? No, ei se häntä kiinnostanut, mutta hän halusi saada selvää tuon asian.

Ja Kultarinta itki selviä tekokyyneleitä, se oli päivänselvää. Vapiseva huuli oli pakote ja kyyneleet eivät olleet aitoja. Nähtyään niin monen miehen itkevän tuskasta, Kompassi tiesi niiden olevan tekokyyneleitä. Merirosvon mieleen sekin oli turhaa ja täysin ajattelematonta puuhaa. Kaikki vain, koska tuo mies kuherteli hänelle.

Suurihatuinen nuorimies pyöräytti silmiään ja tuhahti. Mitä tuossa miehessä ja naisessa oli muka niin hienoa? Ei mikään ainakaan hänen mielestään. Kompassi suoristi hattunsa, laski lemmikkinsä olkapäälleen ja tuijotti noita kahta silmät viirussa.

"Te olette molemmat vain tekopyhiä kammotuksia."

"Slydden, onko se totta?", Kultarinta kysyi hieman teatraalisen järkyttyneen näköisenä, kun merirosvo oli väittänyt animaagia omahyväiseksi yhden yön rakastajaksi. Merirosvon sanojen aiheuttamasta järkytyksestä jo toipunut Slydden ehti vain pudistaa päätään kieltävästi kun silmälappupäinen mies taas jatkoi, suunnaten sanansa tällä kertaa Kultarinnalle. Hetkeksi neito näytti suuttuvan, mutta sitten hän hieman rauhoittui huokaisten syvään.

"Kuinka te voitte sen tietää? Mitä jos onkin?", Kultarinta kysyi Slyddeniltä alahuuli väpättäen, kun animaagi oli kehottanut häntä olemaan välittämättä merirosvon valheellisista sanoista.
"Voin vannoa että se mitä hän minusta sanoi, oli pelkkää valhetta. Enkä usko että hän teistäkään lausui totuutta", Slydden valehteli sujuvasti ja täysin uskottavasti. Silmissä oli myötätuntoinen katse ja samaa kuvasti myös kasvojen ystävällinen ilme.

"Te olette molemmat vain tekopyhiä kammotuksia", kuului merirosvon seuraava halveksuva kommentti.
"Hyvä herra, kertokaahan mitä me oikein olemme tehneet ansaitaksemme teiltä tällaista kohtelua", Slydden kysyi merirosvolta jäätävällä äänellä. Vaikka sanat sinänsä olivatkin kohteliaat, ei äänensävy kertonut samaa.

Slyddeniä alkoi hieman turhauttaa tämä tilanne. Eivätkö he pääsisi koko iltana eroon tuosta merirosvosta, ennenkaikkea, eikö hän koko iltana pääsisi kahden Kultarinnan kanssa? Tämä sydämenvalloitusoperaatio näytti lässähtävän alkuunsa, mikä todella harmitti animaagia. Oikeastaan, jos merirosvo piti heitä niin inhottavina kuin antoi ymmärtää, niin miksi hän yhä norkoili täällä?

Hieman inhoava ilme katsoillaan Slydden vilkaisi eläintä, joka yhä pyöri merirosvon käsissä. Vaikka hän itse kykeni muuttumaan gepardiksi, ei hän juuri pitänyt eläimistä. Ja tuo elukka oli vielä saanut Slyddenin eläimellisen puolen hereille, mistä mies ei ollut pitänyt. Animaagi oli suorastaan ylpeä siitä, kuinka saattoi hallita itseään, eikä pitänyt tuosta eläimestä joka oli murtanut hänen kuorensa, vaikkakin vain hetkeksi.


//no sain ainakin jotain aikaan...//

"Voin vannoa että se mitä hän minusta sanoi, oli pelkkää valhetta. Enkä usko että hän teistäkään lausui totuutta", Slydden valehteli niin taitavasti, ettei edes Kultarinta osannut epäillä mitään. Niinpä hän vain tapitti miestä kulmiensa alta, katseessaan hienoista kiitollisuutta tämän sanoja kohtaan.
Kultarinta tosiaan tunsi suurta helpotusta. Eikä edes tiennyt miksi. Hän oli jo pilata itkuisen olemuksensa naurahtamalla, kunnes muisti roolinsa, ja antoi täten väpättävien huuliensa kohota hauraaseen hymyyn, jonka hän tietysti Slyddenille osoitti.

Hymy haihtuikin pian, kun tuolla ihmeen merirosvolla oli taas jotain sanottavaa. "Te olette molemmat vain tekopyhiä kammotuksia!" Noilla sanoilla päätti merirosvo siis tilannetta juhlistaa. Hänen huulensa mutristuivat, samalla kun neito tuijotti hieman tuohtuneen oloisena merirosvon ketaletta.

"Entäs sitten?", hän kivahti närkästyneenä, oli varmasti vähällä ettei hänen myrkyn vihreissä silmissään olisi tuli leimunnut.
"Tekopyhyys on arvostettava ominaisuus. Minä rakastan sitä", hän totesi vielä koleasti, antaen pienoisen naurahduksen, kolkon sellaisen kiiriä lausahduksensa perään. Sitten hän käänsi katseensa jälleen Slyddeniin.

"Hyvä herra, kertokaahan mitä me oikein olemme tehneet ansaitaksemme teiltä tällaista kohtelua", kuuluivat jäätävät sanat Slyddenin suusta. Kultarinta nyökkäsi kiivaasti miehen sanojen vahvuudeksi, tarrasi valtaisasti autohitaten Slyddenin käsipuoleen, johon jäi roikkumaan, tuijottaen samalla viheliäästi merirosvoa. Slyddenistä oli tullut hänelle kuin kuningatarmuurahainen, jonka ilkeä kätyri hän nyt oli.
Omahyväinen virne oli noussut koristamaan neidon kasvoja, kun hän tarkasteli tuota merirosvoa. Ja hänen virneensä, ja Slyddenin käsipuolessa roikkumisen, ja kaiken muunkin piti tietysti viestittää merirosvolle, että hän oli valinnut puolensa. Eikä todellakaan merirosvon puolta.

Kultarinta vain ei pystynyt missään tilanteessa olemaan puolueeton. Hän valitsi aina puolensa, ja sillä puolella pysyi sitten henkeen ja vereen omaa itsepäisyyttään.
Vihreiden silmien katse käväisi hetkellisesti hieman huvittuneena Slyddenissä, porautuen sitten takaisin merirosvoon, ärtyneenä.

// TÖNKKÖÄ- ANTEEKSI : D //

//Aida nyt ei tönkköä ole nähnytkään - paitsi mun viesteissä xDD//

Kompassi tuijotti halveksuen nyt jo miehen käsikynkässä roikkuvan naisen kasvoja. Mikä oikeus Hänellä muka oli sanoa ja käyttäytyä noin. Tuo nainen vain häpäisi omaa sukujuurtaan puhuessaan ja käyttäytyessään noin. Se oli pelkästään iljettävää, ei mitään muuta. Kylmät väreet karkasivat pitkin miehen selkäpiitä ja hän pudisti raivoissaan päätään.

"Minulla on aivan yhtä täysi oikeus puhua näin, kuin sinulla on pöyhkeillä ja vuodattaa tekokyyneleitä tuolle miehelle, Nainen." Kompassi painotti viimeistä sanaansa ja teki sitten lähtöään. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa tuolle parille - ei mitään.

Mies nosti hatun päästään, kumarsi ivallisesti ja marssi sitten pois paikalta. Pura sähähti vielä taaksepäin, näytti hampaitaan ja kipitti isäntänsä perään. Merirosvo heilautti vielä kättään, avasi teatteritalon raskaan oven ja katosi yöilmaan.

"Pitäkää te hauskaa, Kyyhkläiset."

//Sori, kauheest pelei vastattavana ja tää jumitti mulla aika turhana, joten.... Anteeksi tästä ;____;//

Slyddenin valheet näkyivät tosiaankin uppoavan Kultarintaan ja neidon alahuulen hienoinen väpätys vaihtui hauraaseen hymyyn. Myös animaagin kasvoille nousi vastauksena pieni hymy, tarkoin hallittuna kuten aina. Mutta tietysti sen merirosvon piti pilata tämäkin pieni hetki.
"Te olette molemmat vain tekopyhiä kammotuksia!", mies sanoi ja sai Kultarinnan huulet mutristumaan oikeastaan aika söpöllä tavalla, ainakin Slyddenin mielestä.
"Entäs sitten?", Kultarinta kivahtikin merirosvolle.
"Tekopyhyys on arvostettava ominaisuus. Minä rakastan sitä", neito jatkoi, saaden Slyddenin tahtomattaan hymähtämään. Jos neito tekopyhyyttä tai ylipäätään teeskentelyä kaipasi, sitä hän kyllä tulisi saamaan varmaan kyllikseen animaagilta, vaikkakin toivon mukaan tietämättään. Pelkuri nuorukaisen sisällä nimittäin kielsi häntä missään vaiheessa paljastamasta naisille tarjoamiensa tunteiden epäaitoutta, eihän sitä koskaan tiennyt mihin petetyt naiset saattoivat ryhtyä. Slydden ei ainakaan halunnut ottaa siitä ehdoin tahdoin selvää.

Slydden lausui vuorostaan jäätävät sanansa merirosvolle ja sai samassa huomata Kultarinnan tarttuneen käsivarteensa. Se ei kyllä haitannut animaagia, ei todellakaan. Päinvastoin, tilanne alkoi merirosvosta huolimatta näyttää varsin lupaavalta. Aasanuorukainen ei voinut estää pientä tyytyväistä hymyä kohoamasta kasvoilleen. Itseasiassa Slydden onnistui uppoutumaan tästä uudesta käänteestä nautiskeluun niin syvästi, että yksi merirosvon repliikeistä meni häneltä aivan ohi korvien. Seuraavaa hän kuitenkin taas heräsi kuuntelemaan, sättien samalla itseään liian aikaisesta voitontunteesta.

"Pitäkää te hauskaa, Kyyhkyläiset", merirosvo sanoi lähtiessään. Kesti hetken, ennenkuin Slydden tajusi tuon ärsyttävän pitkäletin lähteneen. Nyt animaagilla todellakin oli aihetta tyytyväiseen ilmeeseen, se alkoi jo muistuttaa saalinsa pyydystäneen kissapedon raukeaa virnettä.
"Pääsimmepä tuosta viimeinkin", Slydden sanoi Kultarinnalle tyytyväisenä hymyillen, karkoitettuaan ensin enimmän petomaisuuden ilmeestään. Jälleen animaagi sai sättiä itseään kurinsa höltymisestä, jatkossa pitäisi olla tarkempi.

"Tiedätkö, näytit aika suloiselta äsken suuttuessasi, ainakin kun en itse joutunut olemaan vihasi kohteena", Slydden sanoi silmät tuikkien.


//sanon tämän vielä kerran: hyvästit Kompassille ; (
en koskaan suinkaan toista itseäni xD
mutta kröh, roikuin taas vaihteeks chatissa samalla mikä varmaan näkyykin laadussa xD//