Memento mori ~ Muista kuolevaisuutesi

Valerie ei tosiaan ollut kiinnostunut kilta-asioista. Hän viihtyi vapaana, kun sai päättää itse tekemisistään. Ennen hän ehkä kaipasi turvattua elämää, kun istui kaatosateen alla kylmyys sisintä kalvaen. Nykyisin tämä oli hänen elämänsä, elämäntapa, eikä nainen viettänyt aikaa unelmoiden. Hän vain eli tavalla, joka hänelle oltiin suotu.
Punahiuksinen yskäisi voimakkaasti, keuhkoihin se hieman sattui. Ulkoisesti tätä ei kuitenkaan havaita saattanut, koska sotilaan ilme ei värähtänytkään.

Aihe siirtyi Valerien ratsuun, Serkaniin. Vino hymy nousi huulille, kun nainen ajatteli mustaa hevostaan, niin uskollista, toisinaan niin typerääkin. Ori oli aina ori, piti toivoa että se nytkin yhä seisoisi paikalleen kytkettynä eikä olisi singonnut tamman perään.
"Serkan", Valerie hymähti hevosensa nimen, sipaisi hiussuortuvaa sormillaan ja katsoi Ion vihertäviin silmiin.
"Sain sen lahjaksi lähtiessäni matkalleni." Valerie kertoi. Silloin tulinen, nuori orii oli tuntunut surkealta lahjalta. Matka meni venkoiluun, rauhallinen ruuna olisi sopinut kantojuhdaksi paljon paremmin. "Jottei minun tarvitsisi kävellä kokoajan, jotta joku kantaisi tavarani ja jotta en olisi yksin."
Ja jottei hän unohtaisi menneisyyttään. Kierot.

"Sait arvokkaan lahjan", Io totesi Valerien kerrottua hevosestaan Serkanista. "Minä en ole koskaan edes koskettanut hevosta", Io naurahti. "Sinä näyt kuitenkin tulevan hyvin toimeen Serkanin kanssa."

Serkanin puheena ollessa Io vilkaisi ulos ikkunasta, etsien hevosta katseellaan. Samassa Io pomppasi ankarasti kiroten ylös tuoliltaan.
"Tuo ***n idiootti aikoo viedä hevosesi", Io sanoi vihaisena kiiruhtaessaan ovelleen. Hän oli nähnyt, kuinka vanhahko harmaapartainen mies oli irroittanut Serkanin siitä, mihin Valerie oli sen sitonut. Nyt mies aikoi viedä hevosen mennessään, hän oli saanut hevosen jo jonkin matkan päähän Ion portilta. Hevosen selkään mies ei ollut sentään noussut, vaan talutti sitä suitsista.

Io avasi oven ja lähti ulos miehen perään, arvellen Valerien tulevan perässään. Toivottavasti saamme hänet kiinni, Io ajatteli huolissaan.

//Köh, yritin tähän kehittää jotain tapahtumaan : D hirveän lyhyttä >.< //

>zomg toimintaa 8DD<

Valerie hymähti kuivasti, vähän ironisestikin. Arvokkaan? Ehkä. Tuskin tuolla mitään arvoa oli, koska ei sitä hänelle olisi muuten annettu. Rämäpäinen villikko, joka ei pysynyt housuissaan ja kirkoi minne mieli vei. Valerie oli ottanut usein yhteen mustan kanssa.
Mutta sitten Io nousikin ankarasti ylös, kiroten. Ruskeat silmät kääntyivät tuijottamaan ikkunaan, jolloin punapää havaitsi saman minkä seuralaisensakin - joku kääpä yritti hevosta varastaa!
Muuta ei tarvittu. Valerie oli jo jalkeilla, juoksi ovelle ja kun Io avasi sen, tarttui aseeseensa joka oli ovenpielessä ja rynni pihalle. Pitkät jalat kuljettivat naista äärimäisen nopeasti ja kestävästi portille, jonka nainen riuhtaisi auki, syöksyessään miehen perään.

Serkan oli kummissaan. Se kavahteli puolelta toiselle, korskui ja viskoi jaloa päätään. Ukkelilla taisi olla hieman vaikeuksia, eikä Valerie aikonut helpottaa toisen oloa. Sotilas juoksi toisten edelle, ojensi kookkaan aseensa, terän asettuessa miehen kurkulle. Papparaisen silmät laajenivat ja hampaat menivät irveen, kun viiltävä terä painoi valtimoa, aseenkantajan hymyillessä äärimäisen julmasti.
"Irroita näppisi ratsustanu." Valerie tokaisi, välittämättä tuliko Io perässä vai ei. Toivottavasti, näkisihän mukavan shown.
Naisen pää kaartui vinoon, terä uppoutui hieman ihon sisälle, veri jo heräsi ja pienenpieni noro valui ihoa myöten. Ukonräjhä ulahti.
"Irroita."
Sormet irtosivat nahkaohjista, Serkan ravasi terävästi muutaman askeleen ja Valerie kohotti vapaan kätensä ottamaan kiinni ohjaksista, jottei ratsu vallan karkaisi.

>todella nopeasti kirjoitettu :B<

Vaikka Io liikkui vauhdilla ulos, oli Valerie nopeampi. Miehellä oli muutenkin vaikeuksia hevosen kanssa, eikä asiaa ainakaan helpottanut Valerien aseen terä, joka painui miehen kurkulle. Koska Valerie näkyi pärjäävän yksinkin, jäi Io hieman taaemmaksi.

Io itse ei harrastanut samanlaista suoraa väkivaltaa kuin mitä Valerie käytti, vaan hänen menetelmänsä olivat yleensä paljon hienovaraisempia. Esimerkiksi palkkamurhakeikoilla viattomalla ulkonäöllä pääsi yleensä lähietäisyydelle, jolloin ei ollut temppu eikä mikään iskeä veitsi uhriin ja poistua paikalta.

Näkyipä Valerienkin tekniikalla saavuttavan tuloksia, sillä nyt Serkanin ohjat olivat taas punatukkaisen naisen käsissä. Naisella oli kuitenkin sen verran tekemistä hevosen kanssa, ettei huomannut toisen miehen lähestyvän takanaan, jonkinlainen puukko kädessään.

Io kuitenkin näki miehen ja oli tästä vain noin kymmenen metrin päässä. Niinpä ei ollut Iolle temppu eikä mitään heittää veitsi tämän asetta pitelevään käsivarteen. Mies päästi komean karjaisun ja pudotti aseensa maahan, juuri Valerien taakse. Tällaisissa tilanteissa nousi esiin se Ion kovempi puoli, joka oli pitänyt hänet hengissä äitinsä kuolemasta lähtien.

Lähes ilmeettömänä Io harppoi haavoittamansa miehen luo ja vetäisi veitsensä irti tämän käsivarresta. Sitten hän pyyhki veitsen terän huolellisesti miehen takkiin, muttei vielä laittanut sitä takaisin piiloonsa hihan sisään vaan jätti sen käteensä.

"Menemmekö?", Io kysäisi lyhyesti Valerielta nyökäten kotinsa suuntaan. Lähistöllä ei näkynyt muita riitaa haastavia ihmisiä, eivätkä Kaupungin-Vartijatkaan eksyneet näin syvälle vaanien kaupunginosaan.

//Pääsin viimeinkin toteuttamaan Ion kovaa puolta : D//

Verinoro hymyilytti, vaikka eihän punaisessa nesteessä mitään kaunista saatika mukavaa ollut. Punaiset hiukset roikkuivat kasvoilla, ruskeat silmät tuijottivat jäisesti mieheen, joka näkyi pelkäävän melkoisesti. Serkan korskui ohjien päässä, ravisteli paksuja jouhiaan - kuin se olisi yrittänyt varoittaa emäntäänsä takaa saapuvasta vaarasta.
Valerie havaitsi kulkijan samaan aikaan, kun puukko lensi ilman yli suoraan vihollisen käteen. Valerie ei jäänyt toljottamaan, sillä häntähän ei takaapäin lähestytty ilman kostoa. Ensin hän heilautti aseensa terän pois varkaan kaulalta, otti muutaman juoksuaskeleen lähemmäs ja potkaisi toisen vatsaa. Älähtäen kaatui herra maahan selälleen, mutta ruskeasilmäinen sotilas oli jo synkästi leiskuvan katseensa kääntänyt pahikseen, jonka kädestä Io nappasi asettaan.

Valerie heilautti aseensa sormissaan niin, että terä osoitti ylöspäin, puisen varren pää taas otti tukea maasta kävellessä kuin kävelykeppi. Valerie asteli maassa ähkivän vihollismiehen luo, juuri kun Io kysyi, menisivätkö he. Nainen katseli hetken Ioon, mutta sitten käänsi katseensa verikätiseen mieheen, joka mulkoili maantasalla. Valerie ei siitä lainkaan pitänyt, joten hän nosti jalkansa, painoi kenkänsä pohjan vasten miehen kalloa niin, että toisen poski tannerta vasten painautui. Synkät silmät tuijottivat toiseen, kun ähisevä herra kirosi ja manasi kahta naista voimakkaasti, kieltään varomatta.
Valerie uskalsi jo irroittaa otteensa Serkanin ohjista, kun kumartui alas kyykkyyn, hymyillen pientä, julmaa hymyä.
"Ansaitsisit menettää kielesi", hän kuiskasi kylmästi miehen korvaan, jolloin makaava yksilö vaikeni täysin. Valerie kohotti katseensa Ioon, mustan ratsun seistessä paikoillaan ohjat maassa roikkuen.
"Kiitos Io."

Io itse olisi antanut verikätisen miehen vain olla, mutta ei nyt sentään viitsinyt puuttua Valerien tekemisiin. Oletettavasti toinen nyt oli vain tottunu toimimaan tällä tavoin. Ja ainakin mies hiljeni kuultuaan Valerien sihisemät uhkaukset.

"Eipä tuo mitään ollut", Io vastasi Valerien kiitokseen. "Olethan sinä kuitenkin vieraani", hän jatkoi hieman vinosti hymyillen.
Io lähti kävelemään takaisin kotiaan kohden, pitäen kuitenkin veitsensä edelleen näkyvillä ja tarkkaillen välillä miehiä. Nämä näyttivät kuitenkin saaneen tarpeekseen ja häipyivät vähin äänin paikalta.
"Sinun kannattaa varmaan laittaa Serkan jonnekin aidan sisäpuolelle, lähemmäksi taloa", Io ehdotti Valerielle kävellessään. "Kunhan et päästä sitä puutarhatilkulleni", Io lisäsi hymähtäen.

Kävellessään Io alkoi vähitellen rentoutua ja muuttua siksi viattomaksi olennoksi, jollainen hän yleensä oli. Nyt hän ei enää tarvinnut sitä kovaa suojakuorta, jonka oli kehittänyt yksinäisten vuosiensa aikana. Talon eteen saapuessaan Io kuitenkin huomasi, että ulko-ovi oli jäänyt auki. Se sai Ion taas varuilleen, vaikka hän arvelikin ettei kukaan ollut sisälle mennyt. Eihän talossa ollut edes mitään ryöstettävää.

Valerie oli tottunut näyttämään miehille, että häntä tuli kunnioittaa ja pelätä. Hän saattoi viedä hengen yhdellä aseensa viillolla, yhdellä tarkalla potkulla tai muilla tekemisillään. Naisen katse käväisi takaviistossa, kun potkun saanut varas kömpi ylös ja ryntäsi pakosalle, kädet uusina jalkoinaan avittaen nopeudessa.
Myöskin jalkansa sotilatar kohotti toisen tyypin pään päältä, lähti taluttamaan ratsuaan kauemmas moisista, kun sai nahkaiset ohjakset jälleen sormiinsa, toisessa kädessään asettaan kantaen.
"Itseasiassa, minusta tuntuu, että minun on parempi lähteä."
Valerie sanoi tuon värittömästi, tuijottaessaan ulko-ovea portille päästyään. Hän tiesi, että jos vieläastuisi naisen taloon ja asettuisi, tuntuisi hänestä kaamealta lähteä myöhemmin. Ja samooja ei tahtonut sitä. Hänen kuului olla tottunut elämäänsä ja nykyhetkeen, mikään ei saisi muistuttaa häntä menneistä ajoista.

Sillä hetkellä punahiuksinen tunsi, kuinka keuhkojen tuttu polttelu alkoi. Ja sillä hetkellä tuntui kän pusertuvan kasaan, kun kädet rutistuivat vatsaa vasten ja yskintä alkoi leikata ilmaa. Limantäyteinen, kurkkua vihlova yskä, joka sai naisen koko ruumiin vavahtelemaan otteessaan, silmien purestuessa kiinni. Serkan ei tähän reagoinut vain seisoi kuuliaisesti paikallaan. Se oli tottunut.
Hetken päästä lettipäinen saattoi nojata kättään reittään vasten, kun veti henkeä voimainkoetuksen jälkeen. Hän kohotti kasvonsa ja nousi täyteen mittaansa, sormellaan pyyhkäisten huuliaan, jotka aavistuksen verestä olivat värjäytyneet.
Mokomakin sairaus.

"Itseasiassa, minusta tuntuu, että minun on parempi lähteä", Valerie sanoi värittömästi. Ioa hieman harmitti, mutta minkäs sille sitten mahtoi.
"No, jos olet sitä mieltä. Mutta voit toki joskus tulla käymään jos vain tahdot", Io sanoi hieman hymyillen.

Kun Valerie äkkiä pusertui kasaan yskänpuuskan voimasta, pelkäsi Io että tälle oli sattunut jotain vakavaa. Nopeasti Io kiiruhti naisen viereen.
"Tarvitsetko apua?", Io kysyi Valerielta huolissaan.
Kun nainen sitten näytti hieman tokenevan, helpottui Ion huoli hieman.
"Oletko varma, että voit lähteä tuossa kunnossa? Tässä lähellä asuu ihan pätevä apteekkari, jos tarvitset jonkinlaista lääkitystä", Io huolehti.

Yskänpuuska oli näyttänyt pahalta, ja Io tunsi aitoa huolta naista kohtaan. Mikähän tuonkin aiheutti, Io kummasteli mielessään. Hän ei aiemmin ollut nähnyt mitään vastaavaa, mutta eipä hän toisaalta muutenkaan juurikaan sairauksista tiennyt.

Valerie tunsi veren maun kitkeränä suussaan ja kuinka pieni noro pyrki alituiseen huulelle, valöuakseen leukaa pitkin maata kohden. Sormet olivat punertuneet nesteen väristä, kun nainen oli pyyhkäissyt sen tieltään. Ruskeat silmät katselivat lähelle tullutta Iota hieman kiinni puristettuina, rintakehän kohoillessa kiivaasti, vaikka ryhti olikin palautunut. Heikkoutta ei tullut näyttää, niinhän punahiuksinen aina mielessään toitotti. Huulet hieman raollaan, katse kuin nurkkaan ahdistetulla pedolla.
"Tämä on arkipäivää." Valerie sihahti hampaidensa raosta, kun poltteleva tunne yhä myllersi keuhkoissa kuin lauma aggressiivisia pistiäisiä. Punainen letti lehahti kiivaan tuulen kosketuksessa ja silmät painuivat hetkeksi kiinni, veren sekoittuessa suussa naisen omaan sylkeen.

Io näytti olevan jopa oikeasti huolissaan. Miksi? Valerie oli toiselle tuntematon, tympeä samooja, joka ei ansainnut mitään niistä asioista, joita toinen oli hänelle jo antanut. Silmillään katseli sotilas toiseen, ilmeettömänä ja kolkkona, Serkanin korskahtaessa ja potkaistessaan takajalallaan kiivaasti taaksepäin. Hermostuksissaan oli musta orii, seisominen paikallaan ei sopinut sille.

Kun Io huomasi veren Valerien suupielessä, onki hän nenäliinan mekkonsa taskusta ja tarjosi sitä naiselle. Tuon veren näkeminen sai Ion myös entistä huolestuneemmaksi.
"Oletko haavoittunut jostain, osuiko jompikumpi miehistä kuitenkin sinuun?", Io kyseli huolissaan. Tällainen Io aina oli, välitön ja huolehtiva. Jotenkin hän oli kaikesta huolimatta säilyttänyt tällaisen eräällä tapaa jopa lapsenomaisen suhtautumisen elämään, vaikka olikin saanut kokea kovia.

"Tämä on arkipäivää", Valerie sihahti, saaden Ion hämmästymään. Joutuiko toinen useinkin kestämään tällaisia yskänpuuskia? Ion huolen rinnalle alkoi nousta myös sääli, oli varmaan kamalaa joutua elämään jatkuvasti tuollaisen sairauden kanssa. Io kuitenkin yritti pitää tämän säälin poissa kasvoiltaan, sen verran hän jo Valerieta arveli tuntevansa että tämä tuskin paljoa pitäisi toisen säälistä.

Serkanin korskahtelu ja levottomuus saivat Ion hieman varuilleen. Hän ei todellakaan tiennyt mitä voisi tehdä, jos hevonen nyt päättäisi karata emännältään. Rauhallisia poneja Io vielä uskalsi lähestyä, muttei tuollaisia korskuvia sotaratsuja.

Valerie puistelikin kiivaasti päätään, kun Io jo ajatteli hänen loukanneen itsensä nahistellessaan varkaita vastaan. Ei mitään sellaista tämä yskintä ollut - vain syntymästä saakka olkapäillä levännyt kirous.
Punahiuksinen saattoi ojentaa sormensa, ottaakseen toisen kädestä liinan, juuri ennen seuraavia yskäisyjä. Nyt yskintä ei tullut puuskana vaan yksittäisinä, limaisina köhäisyinä, kun veri pyrki huspois keuhkoista. Valerie puristi liinan huuliaan vasten ja yskähteli silmänsä puristaen kiinni.

Kun alkoi tuntua, että tila oli taas parantumassa, saattoivat ruskeat silmät avautua ja liina nousta huulilta. Se oli verestä punertavaksi värjäytynyt, mikä sai naisen ärähtämään ja sormien puristumaan nyrkkiin.
Valerie havaitsi, kuinka Serkan liikahteli levottomana ohjien päässä. Se ei ollut tottunut liikaan seisoskeluun, vaan janosi päästä liikkeelle. Energinen ja kiivas eläin kun oli.
Valerie paransi otettaan ohjista ja kohotti katseensa Ioon.
"Kiitos."

Valerie otti Ion tarjoaman liinan vastaan ja yski siihen. Kun puuska viimein laantui, oli liinassa selvästi verta. Muutoin Valerie kuitenkin näytti suhteellisen hyväkuntoiselta, ainakin Ion silmään. Valerie myös sai Serkanin hieman paremmin hallintaansa yskän loputtua.

"Kiitos", Valerie sanoi.
"Eihän tuo mitään ollut, niin kuin ei mikään muukaan tänään. Olisin kyllä mielelläni jutellut kanssasi enemmänkin, mutta jos olet varma että tahdot lähteä niin toivottavasti näemme taas. Mutta jos tarvitset nyt ensin lepoa, tule toki vielä hetkeksi sisään", Io sanoi Valerielle hienoisesti hymyillen, huolestuneisuuden väijyessä vielä hymyn taustalla. Eihän Io varmaksi tiennyt, oliko toinen kunnossa vai ei.

Io olisi kyllä mielellään tutustunut Valerieen paremminkin, mutta jos tämä halusi lähteä niin ei Io voinut häntä pakottaa jäämään. Io saattoi vaan toivoa että Valerie selviäisi itsekseen tuon kohtauksensa jälkeen.

//Ääh, lyhyttä ja kökköä kuten vähän tää koko peli miun osalta >.< mutta jos se valerie nyt tosiaan lähtee niin tää peli varmaan loppuu siihen?//

>Ikävä kyllä. Oli kyl kiva peli hei!<

Valerie hymähti kuivasti, kun Io kiitokseen vastasi. Valerie oli tosiaan viljellyt kiitosta tänään tälle naiselle useammin, kuin kenellekään koko elämässään. Se oli huvittavaa. Ruskeat silmät katsahtivat toiseen, liina palasi omistajalleen, vaikka punapäistä inhottikin palauttaa verinen liina. Sekin oli kuitenkin hyödyllinen väline, pesun jälkeen taas käyttökelpoinen.
Hetkeksi oli Valerien vielä ratsunsa kiinnitettävä paikoilleen, kun kävi noukkimassa maasta viittansa. Se oli matkalla pudonnut, kun asettaanhan neito oli henkarina hetken pitänyt ja viittaa siitä säilyttänyt. Kun vaate oli nostettu, heilautti Valerie sen olilleen, kunhan ensin oli asettanut aseensa takaisin selän puolelle omille pidikkeilleen.

Sotilas asteli hevosensa luokse, irroitti ohjat aidasta. Nosti vasemman jalkansa ja asetti sen jalustimeen, kiskaisten itsensä hevosen selkään. Serkan korskahti ja kuopaisi maata, liikahdellen valmiina lähtöön. Valerie tahtoi kuitenkin ensin laskea katseensa vieraanvaraiseen, mustahiuksiseen viherkatseeseen, jolle nainen loikin vielä astetta leveämmän ja lämpimämmän hymyn.
"En unohda apuasi." Valerie totesi matalan sointuvalla äänellä. Hän piti lupauksensa ja jos ikinä tapaisi Ion, hän korvaisi mahdollisuuksien mukaan toisen tekemät uhraukset.
Sen sanottuaan otti Valerie paremman otteen ohjista, käänsi mustan hevosensa ja kannusti tämän raviin. Keuhkoissa poltteli ja olo oli vielä nuutunut pienen kohtauksen jäljiltä, mutta kohta olo paranisi. Serkanin ravi oli korkeaa ja matkaavoittavaa, kaviot kopsahtelivat maata vasten, kun kaksikko jatkoi matkaansa kohti uusia seikkailuja.

>Kiitos paljon pelistä. n_n<

Io otti vastaan Valerien palauttaman liinan, kääri sen mytyksi niin ettei verta näkynyt ja tunki sen takaisin taskuunsa, ei hän sitä viitsinyt kädessäänkään roikottaa. Hiljaisena Io katseli Valerien lähtövalmisteluja.

Kun Valerie Serkanin selkään noustuaan loi Iolle hymynsä myös Io hymyili takaisin naiselle.
"En unohda apuasi", Valerie sanoi ja lähti ratsastamaan.
"Eihän tuo mitään ollut", Io vielä sanoi, mutta Valerie oli ehtinyt jo kuulomatkan ulkopuolelle ennen Ion vastausta.

Hetken Io seisoi vielä paikallaan katsellen pois laukkaavan ratsukon perään. Yksinjääminen hieman harmitti, mutta onneksi hänellä olisi tanssiesitys illalla, ei tarvitsisi koko päivää oleilla yksin kotona. Sitten Io muisti taas, että ulko-ovi oli jäänyt auki. Hieman varuillaan hän käveli sisälle, mutta kukaan ei ollut onneksi käyttänyt avonaista ovea hyödykseen. Niinpä Io haki varastohuoneesta keskeneräisen puvun, levitti sen pienen oleskeluhuoneen pöydälle ja ryhtyi työhön odottaessaan iltaa.

//Kiitokset vain itsellesi tästä pelistä n_n//