Memento mori ~ Muista kuolevaisuutesi

//Pipsu tänne siis, yritä keksiä tähän jotain : D//

Nuori nainen seisoi vaatimattoman hautakiven äärellä, kukkia kädessään. Nainen ei ollut kovin pitkä, ja hänellä oli yllään musta mekko, jossa oli melko avarat hihat ja runsaat helmat. Viileä viima tuiversi naisen mustia hiuksia ja pyöritteli niitä mielensä mukaan. Naisen huulet liikkuivat ääntä päästämättä tämän rukoillessa edesmenneiden puolesta.

Naisen nimi oli Iorweth ja hauta hänen edessään kuului hänen vanhemmilleen. Vasemmalla puolella makasi hänen isänsä Reul, joka oli kuollut pian Ion synnyttyä. Iolla ei ollut muistikuvia tästä miehestä, mutta Ion äiti oli aina puhunut hänestä lämpimään sävyyn.

Ion äiti Lisen makasi oikeanpuoleisessa haudassa. Lisen oli ollut valkyyria, joka mennyt naimisiin ihmisen, Ion isän kanssa. Yhteinen onni ei kuitenkaan ollut kestänyt pitkään, kun palkkamurhaajana toiminut Reul oli teloitettu murhasta syytettynä. Tämän jälkeen Lisen oli kasvattanut tytärtään yksin, kunnes oli kuollut laittomassa katutaistelussa Ion ollessa kymmenen. Sen jälkeen Io oli elänyt yksin nämä kymmenen vuotta.

Io kumartui, asetti yksinkertaisen kimpun vanhempiensa haudalle ja luki vielä pienen rukouksen jumalten puoleen. Sitten hän nousi taas pystyyn vuodattaen hiljaisia kyyneliä. Hiljaa huokaisten Io kokosi itsensä ja valmistautui lähtemään haudalta, jolla vieraili säännöllisesti.

Vaistomaisella liikkeellä Io sipaisi mekkonsa helmaa tarkistaakseen, että veitset olivat paikoillaan helman poimuissa. Toiset, aivan uudet veitset oli piilotettu Ion hihoihin ja kolmas pari oli paikoillaan Ion saappaanvarsissa. Vielä hetken paikoillaan seistyään Io lähti viimein liikkeelle ja käveli pää painuksissa hautausmaan porttia kohden, takaisin elävien maailmaan.

Myöskin Valerien matka oli tullut tälle hautausmaalle, joka olikin ensimmäinen paikka uudella alueella, mihin hän saapui. Tuntematon, yksinäinen vaeltaja, joka jo vuosia oli viettänyt aikaa ainoana ystävänään musta hevonen, jonka selässä hän nytkin istui. Ratsukko oli niin äänetön kuoleman hiljaisuutta leijuvan alueen äärellä, naisen tuijottaessa ilmeettömänä hautakiviä ruskeilla silmillään, vienon puhurin pöllytellessä punaisia suortuvia. Sormellaan nainen sipaisi hieman kasvojaan, kääntäessään katsettaan, kuin pelkkä hautakivien vilkaisu koskiki kovasti jonnekin sisimpään.
Serkan, Valerien musta orii, nyökäytti päätään ja korskahti terävästi. Paikallaan seisoskelu ei ollut tälle hevoselle mieleen. Se oli nuori, voimakas, kiivas - ei tosiaankaan mikään piskuinen pullaponi. Sotilaiden koulima eläin, joka ei vaaroja pelännyt. Sotilas oli ollut hänen ratsastajansakin, mutta surkeiden sattumien vuoksi elämä oli muuttunut.

Valeria värähti hieman, kun havaitsi liikettä erään hautakiven luona. Vaiteliaana, huulet aavistuksen raollaan, antoi tuo ihmissekoitus silmiensä kääntyä katselemaan itselleen vierasta naista, joka laskeutui ojentamaan vaatimattoman kukkakimpun haudan ääreen. Läheinen taisi olla? Rauha heidänkin sielulleen.
Nainen sipaisi pienesti suortuviaan. Hän oli varmasti kunnioitettava näky - istui juhlallisen hevosen selässä, ja aseinaan hänellä oli pitkä, keihäsmäinen väline, jonka päähän on teräksekäs miekka liitetty. Lisäksi ruoska soikkui nahkaisessa vyössä.
Ilmeettömänä Valerie vain tuijotti toista, joka alkoi juuri lähestyä, sillä porttien luonahan ratsukko majaili.
Serkan korskahti ja kuopaisi maata etujalallaan.

Io oli niin ajatuksiinsa uponnut, että itse asiassa lähes törmäsi ratsukkoon. Olihan hän kulkenut tätä reittiä usein ennenkin eikä hänen tarvinnut juurikaan eteensä katsella. Kun Io sitten huomasi seisovansa aivan mustan hevosen edessä, hän perääntyi nopeasti hieman taaksepäin. Io ei ollut juuri koskaan ollut lähellä hevosia ja itseasiassa hän hieman pelkäsi näitä suuria eläimiä.

"Anteeksi, voisitteko väistää hieman", Io puhutteli ratsastajaa, sillä hevosineen tämä tukki tien ulos hautausmaalta.
"Onko teilläkin muuten läheisiä täällä", Io kysyi sitten. Io jutteli mielellään ihmisten kanssa, niin tuttujen kuin tuntemattomienkin. Niinpä hän nyt pyrki avaamaan keskustelua myös tämän naisen kanssa.
"Minä kävin tervehtimässä vanhempiani", Io jatkoi hieman surumielisesti.
"Hieno hevonen teillä", Io puhui jälleen hetken kuluttua.

Sitten Io huomasi naisen aseen, hän ei ollut aiemmin nähnyt mitään sellaista. Se herätti välittömästi Ion uteliaisuuden.
"Kuinka tuota teidän asettanne oikein käytetään", hän kysyi uteliaana. "En ole aiemmin nähnyt mitään sellaista". Ion viattomat kasvot suorastaan hohtivat uteliaisuutta.

//Io nyt sitten rupesi näköjään taas hölisemään : D//

Valerien katse seurasi tätä lähestyvää kulkijaa, jonka liikkuminen näytti tyssäävän siihen, kun musta hevonen oli edessä. Punahiuksinen nainen antoi päänsä kallistua vinoon, tarkkaavaisen ja synkän katseen tuijottaessa hiirenhiljaisesti.
Sotilas ei vastannut vieraan pyyntöön, mutta totteli kyllä. Otti tukevamman otteen ohjista, laskien painoaan taaksepäin, jolloin hevonen terävästi korskahtaen peruutti pari askelta taaksepäin.
.. tuo sai luvan riittää.
Kulma kohosi hieman, kun tuo jatkoikin puhumistaan suloisen sirkuttavalla äänellään, kuin vanhalle ystävälleen kuulumisia kertoisi. Vaitelias sotanainen ei oikein tiennyt, miten reagoida tähän - hän saikin kielensä hallintaan vasta, kun vieras kehui hänen mustaa Serkaniaan.

"Kiitos." Valeria vastasi soinnukkaan pehmeällä, mutta kolkolla puheellaan, katseen kääntyessä hautausmaan suuntaan, kuolleiden kotiin.
"Ei, täällä ei ole tuttujani." hän totesi vielä vastaukseksi aiempaan kysymykseen, vaikkei ihan varma tästä ollutkaan. Valerie oli menettänyt niin monta läheistään, että mistäs sen tietää, vaikka joku heistä tähän maahan laskettu olisi.
Vakavat kasvot kääntyivät takaisin alempana seisovaan henkilöön, nyökkäsikin punahiuksinen tyynesti.
"Otan osaa vanhempiesi vuoksi."

Jollain mystisellä tavalla keskustelu kääntyi sitten kookkaaseen aseeseen, jota tämä nainen näytti tuijottavan varsin uteliaasti. Itse Valerie ei tuntenut mitään kummastusta harvinaista nirhaumavälinettään kohtaan, olihan se ollut hänellä likipitäen aina.
Pieni hymy piirtyi kuitenkin kasvoille, kun ruskeat silmät sulkeutuivat pariksi sekunniksi, avautuivat sitten katsoakseen taas tähän hautausmaalta saapuneeseen.
"Se on keihään ja miekan välimuoto." Valerie totesi tyynesti. Kertokoon tuo kaiken käytöstä, ei nainen jaksaisi selittää.
Serkanin korskahdus ja maankuopais sai ajatukset liikahtamaan toiseen suuntaan.
"..Tarvitsisitko kenties kyydin johonkin? Muutamalla pronssirahalla voisin viedä sinut."
Bisnestä bisnestä, tottakai.
"Olisi mukava syödäkin tänä iltana." nainen hymähti kolkosti.

"Otan osaa vanhempiesi vuoksi", tuntematon nainen sanoi Iolle.
"Kiitos", Io tyytyi vastaamaan. "He ovat olleet kuolleina jo melko kauan, mutta käyn silti usein tapaamassa heitä", Io jatkoi.

"..Tarvitsisitko kenties kyydin johonkin? Muutamalla pronssirahalla voisin viedä sinut", nainen ehdotti.
"Minä taidan kävellä mieluummin, en ole pahemmin istunut hevosen selässä", Io naurahti. Itseasiassa Io ei ollut koskaan edes koskettanut hevosta, eikä kyllä oikein viihtynytkään kosketusetäisyydellä.

"Olisi mukava syödäkin tänä iltana", nainen hymähti.
"Tahtoisitko tulla minun luokseni syömään", Io ehdotti. Nainen ei hänen silmiinsä näyttänyt niin pelottavalta, ettei tätä voisi kutsua luokseen. Ja Io luotti kyllä omiinkin taitoihinsa, kyllä hän varmaan naiselle pärjäisi jos tämä jostain syystä intoutuisi riehumaan. Sisätiloissa Ion aseet olisivat lisäksi paljon käytännöllisemmät kuin naisen pitkävartinen tappoväline. Lisäksi Iolla oli niin paljon ruokaa varastossa ettei hän varmaan yksin saisi syötyä niitä ennenkuin ne pilaantuisivat.

Valerie hymähti kevyesti, kun nainen kieltäytyi kyydistä. Sääli. Rahalla olisi ollut käyttöä. Joskin myönnettävä oli, että kylän kärryhevosetkin kalpenivat mustan, paksujouhisen hevosen rinnalla. Olihan tuo sotia kokenut, korkea ja näyttävä, jonka tummissa silmissä leimui itsenäisyys ja voima.
Hevonen ravisti päätään kiivaasti ja pörähti.
"Ymmärrän." tyytyi nyt kuitenkin Valerie vain kommentoi toisen kieltäytymiseen. Hän itse ei voinutkaan kuvitella kävelevänsä - ensinnäkin, keuhkot saisivat siitä liikaa rasitusta ja veri noroaisi pitkin invalidin kapeita huulia tämän johdosta.
Seuraava kommentti sai punahiuksisen kummastumeena suuresti, ruskeat silmät tuntuivat välähtävänkin kysymyksen johdosta. Hän tuijotti vain vieraaseen, kuin ei uskoisi toisen olevan lainkaan tosissaan.

Valerie vilkaisi vielä hautausmaan suuntaan, sitten taas toiseen. Toisaalta, muutamalla kolikolla ei kummoista ateriaa saisi, mutta jos kerran vieras tarjoaisi.. no. Mikäs siinä. Kyllä ruskeasilmä taistelussa pärjäisi, jos toinen riitaa haastamaan alkaisi.
Kevyesti sirorakenteinen heilautti jalkansa ratsunsa selän yli, pudottaudui maahan. Otti sormiinsa varovasti nahkaiset ohjat ja kohotti kapean hymyn huulilleen.
"Mielelläni, jollei siitä ole vaivaa." Valerie totesi kohteliaan viileästi.

"Voi, ei siitä ole lainkaan vaivaa", Io sanoi Valerien suostuessa yllättävään tarjoukseen. "On vain mukavaa saada seuraa. Ja lisäksi minun pitäisi saada joitakin ruokatarpeita pois pilaantumasta", Io naurahti. "Saat siis rauhassa syödä niin paljon kuin tahdot".

Io lähti kävelemään Payonin katuja, olettaen toisen seuraavan perässään.
"Niin, minun nimeni on Io", nainen esittäytyi punahiuksiselle tuttavuudelleen kävellessään eteenpäin. Ion pieni koti sijaitsi vaanien asuinalueen köyhemmällä alueella ja sinne oli jonkin verran matkaa Enkelten nousulta, mutta ei mitenkään mahdottoman pitkästi, ainakaan Ion mielestä.

Jonkin verran käveltyään Io oli kotiportillaan. Portin takana odottava talo ei ollut kovinkaan suuri, mutta oli se oli hyvässä kunnossa, erityisesti muihin alueen taloihin verraten. Kerroksia oli vain yksi ja seinät olivat harmaata kiveä. Ikkunoista pilkistivät iloisen väriset verhot ja pihassa oli pienenpieni yrttimaa.

Avattuaan portin Io käveli ovelleen ja veti avaimen mekkonsa poimuihin piilotetusta salataskusta, jossa hän säilytti myös rahojaan. Tukevan oven lukko päästi pienen naksauksen ja säännöllisesti öljytyt saranat päästivät tuskin ääntäkään kun Io avasi oven.

"Käy toki sisään", Io sanoi naiselle hymyillen. Onneksi siivosin juuri, Io ajatteli mielessään. Talo oli usein melkoisen kaaoksen vallassa, Io kun ei ollut niitä maailman siisteimpiä ihmisiä, mutta nyt kaikkialla oli suhteellisen siistiä.

Valerie hymähti kapeasti, kohotti hieman kapeaa kulmaansa. Alkoi kävellä verkkaisesti eteenpäin, Serkanin alkaessa askeltaa kevyesti perässä. Musta ori oli hämmästyttävän hyvällä tuulella, yleensä se saattoi kavahtaa suuntaan jos toiseenkin ja temppuilla kuin kaksivuotias varsa. Onneksi, sillä Valerie ei tosiaankaan olisi nyt karjua, saatika rempoa hullua kaakkia.
Punahiuksisen pitkä letti julmahti hieman ilmavirrassa, kampauksesta pois jääneet miljoonat suortuvat lehahtivat kasvoille. Ruskeat silmät painuivat hieman sirilleen, kun tuo ryhdikkäästi askelsi eteenpäin, arvonsa kuin tietäen.
"Valerie." esittäytyi nainen lyhyesti, antaessaan katseensa liikkua tähän Ioksi esittäytyneeseen.

Kävelymatka oli ilkeän mittainen, mutta onneksi rauhallinen. Serkan ei kiukutellut kuin kerran, kun sen mielestä hemaiseva tamma kopsutteli ohitse ja oriin oli pakko hirnua ja hörhöttää kaunokaisen perään. Talo lähestyi nopeaa vauhtia, ehkä hieman hiljaisessa ilmapiirissä - Valerie kun ei järin puhelias persoona ollut. Kun oltiin perillä, sitaisi nainen ratsunsa kiinni, mustan orhin alkaessa nyppimään maassa kasvavaa, vehreää ruohoa.

Ovi aukesi, Valerie astui ensin pihan puolelle. Kapea hymy oli kadonnut kasvoiltaan, huulet olivat hieman raollaan, mutta kiittelevä ilme palasi lyhyeksi ajaksi tuon neidon huulille, kun hänet pyydettiin sisään.
"Kiitos," kiitti hän kohteliaasti, ovesta astuessaan. Ruskeat silmät tutkivat sisätiloja ensin uteliaana ja varautuneena, aivan kuten kettu ympärilleen silmäili uuteen luolaan hiivittyään.
"Kotisi on kaunis." kehaisi Valerie sitten, kun laski selässään majailevan aseensa maankamaralle. Pituutta siinä ainakin oli.

"Kotisi on kaunis." Valerieksi esittäytynyt sanoi.
"Onneksesi siivosin juuri", Io naurahti. "Yleensä täällä vallitsee aikamoinen kaaos". Io astui sisälle ja sulki oven jäljessään.
"Käy toki istumaan", Io sanoi ja viittasi huoneen keskellä olevaan pöytään ja sen ympärillä oleviin tuoleihin.

Ensimmäiseksi Io sytytti tuluksillaan tulen kamiinaan, joka sekä lämmitti että toimi ruuanlaittotulisijana. Saatuaan valkean viimein palamaan Io kohottautui jälleen pystyyn, miettien mitä laittaisi ruuaksi. Kaappeja tutkittuaan Io päätti vain tehdä jonkinlaista pyttipannua siitä, mitä oli sattunut löytämään.

"Tahdotko kenties jotain juotavaa, minulla on aamulla kaivolta haettua vettä ja hieman naapurini tekemää olutta", Io kysyi Valerielta askarrellessaan ruuan parissa. Saatuaan ainekset vuokaan Io avasi kamiinan tulipesän yläpuolella olevan luukun, joka peitti taakseen pienen uunintapaisen. Sinne hän asetti ruuan kypsymään varoen polttamasta käsiään kamiinan kuumiin kylkiin.

Valerie sormillaan soreasti vielä napsautti ruumistaan suojanneen viitan yltään, jonka laski roikkumaan aseensa viiltävän terän varaan, puuvartisen keihään jättäessän seinää vasten nojaamaan. Aivan aseetta ei kuitenkaan sotilaamme jäänyt - ruoska sai levätä paikallaan nahkaisessa vyössä, käden ulottuvilla.
Vieläpä nyt paljastuu, kuinka paljastaviin vaatteisiin tämä nainen oikeastaan pukeutuu. Olkaimeton hänen paitansa on, edestäpäin narulla nyöritetty, pallealle saakka ylsi tuon paidan ns. kaula-aukko, vaikka sellaistahan oikeastaan koko hökötyksessä ei edesollut. Mustat housutkin seurasivat ihoa myöten linjakkaita muotoja pitkin, jalassaan naisenna oli saappaansa. Punainen letti yletti jopa lantion alapuolelle - kauan oli saanut kasvaakin.
Ruskeat silmät vilkaisivat Ioon, nyökäytti nainen päätään hyväksyvästi. Hyvin kilttiä oli toisen palvelu ja käytös. Siksipä sotilas uskaltautuikin istumaan alas, tarkkailemaan vieraan liikkeitä varautuneena.

Juomaa? Ah. Jano tässä oli ollut koko puuduttavan päivän ja siksi Valerie oli äärimäisen kiitollinen tuosta ehdotuksesta.
"Minulle kelpaa mikä vain." hän totesi tyyneen sävyyn - ei tietenkään tahtonut kuluttaa toisen varastoja, jos oluttakin esimerkiksi kovin vähän oli. Sehän olisi jo kiittämätöntä, kun toinen noin kiltisti palveli itselleen tuntematonta samoojaa.

Io kohotti hieman kulmiaan nähdessään naisen asun. Se oli paljastavampi kuin Ion käyttämät tanssiasut, eivätkä nekään mitään kovin siveitä olleet. Mutta olihan naisella muotojakin esiteltävänä. Hän sopisi hyvin kapakkatanssijaksi, Io tuumi. Sellainen ammatti tosin tuskin kiinnosti tätä naista, vaikka mistäpä Io sen tiesi.

Io päätti laittaa vettä juotavaksi, jos toiselle sillä ei kerran ollut väliä. Io itse joi olutta vain viettäessään iltaa ystäviensä kanssa, eikä silloinkaan koskaan niin paljoa että olisi todella humaltunut. Lisäksi vesi vei Ion mielestä janon paljon paremmin.

Kaapin kätköistä Io veti esiin kaksi juomakuppia ja vesikannun, jonka hän täytti nurkassa olevasta sangosta. Vesi oli onneksi vielä melkoisen viileää. Täyden kannun ja kupit Io asetti pöytään ja täytti kupit vedellä ennen kuin kävi istumaan.

"Eikö Enkelten nousu olekin kaunis paikka?", Io kysyi Valerielta. "Kaikki ne haudat huokuvat tyyntä rauhaa, ja monet hautakivet ovat todella kauniita", Io sanoi.
"Mutta puisto on kuitenkin lempipaikkani Payonissa. Muualla täällä ei juuri olekaan sellaista vehreyttä", Io lisäsi.

Luojan kiitos ei Io ääneen lausunut ehdotuksiaan Valerien ammatista - olisi neiti luultavasti kilahtanut melkoisesti. Syy hänen paljastavaan vaatteeseensa oli yksiselitteinen. Hän oli ollut ainoa nainen miesten keskellä ja tietenkin piti sotilaille jotain silmäruokaa antaa. Valitettavasti punalettinen ruskeasilmä oli ollut se silmänilo.
Valerie napautti äänettömästi pöydän pintaa sormillaan, kohottaessaan katseensa hiljaisesti vieraanvaraiseen Ioon, joka kantoi vettä väsyneen matkalaisen eteen. Kun toinen istuutui, otti Valerie kupposesta kiinni, veti sen huulilleen ja siemaisi vettä hieman.
Hetken hiljaisuus tuntui raastavalta, mutta onneksi mustahiuksinen keskeytti sen. Valerie hymyili kapeasti, kun antoi vesikupposen painautua takaisin pöydälle.

"Haustausmaat ovat kauniita." Valerie totesi tyynesti, sipaistessaan sormella punertavaa suortuvaa, joka putosi silmien eteen. Hän piti hautausmaista, vaikka varsin harvoin moisilla kävi. Ei hän tuntenut velvollisuudekseen hankkiutua haudan äärelle muistelemaan. Unohtaminen oli helpompaa ja kivuttomampaa - ja lisäksi, ystävien kuolinpaikat olivat niin kaukana, ettei sinne heti karautettu.
Ion kertomukset puistosta laittoi neitokainen tiukasti mieleensä.
"Tulin vasta eilispäivänä tänne, seutu on minulle varsin tuntematonta." entinen sotilas paljasti.

"Tulin vasta eilispäivänä tänne, seutu on minulle varsin tuntematonta", Valerie sanoi.
"Minä olen asunut täällä koko ikäni, jos tahdot voin ruuan jälkeen näyttää hieman paikkoja", Io sanoi hymyillen.

Io arveli ruuan olevan jo pian valmista, joten hän etsi kaapista heille lautaset ja ruokailuvälineet. Hän asetti myös pannunalusen pöydälle ja etsi hetken pannulappuja ennen kuin löysi ne. Pannulaput löydettyään Io avasi uunin luukun ja otti ruuan esiin. Ympärille leviävä tuoksu herätti ainakin Ion ruokahalun.

Io asetti ruokavadin pöydälle ja asetti vatiin isohkon lusikantapaisen, jolla ruokaa saattoi ottaa.
"Ota sinä vieraana ensin", Io kehotti Valerieta. "Valitettavasti ruuassa ei ole yhtään lihaa, se kun on niin kallista, mutta toivottavasti tällainen kasvisruokakin kelpaa", Io lisäsi.

Odottaessaan Valerien ottavan ruokaa Io vilkaisi ympärilleen huoneessa, tarkistaen kaiken olevan suhteellisen siistiä. Huoneessa oli kolme ovea, yksi ulos ja kaksi talon muihin huoneisiin. Toinen huoneista oli Ion vanhempien entinen huone, jossa hän nykyisin nukkui. Toinen oli ollut Ion huone hänen ollessaan pienempi, nykyisin se toimi varastona. Siellä Io säilytti muun muassa vaatekankaitaan. Huoneessa oli vieläkin Ion vanha sänky, johon hän ei enää edes mahtunut nukkumaan, vaikkei pitkä ollutkaan.

Ruoka tosiaan herätti vähemmälläkin ruokahalun ja Valerie oli kiitollinen törmättyään juuri tähän henkilöönb kaikista maailman olennoista. Valeria hymyili kapeasti, mutta kun vieras tarjoutui esittelemään paikkoja, päätti erakkomielinen soturitas kieltäytyä kohteliaasti.
"Oppaaksi sinua en enään pyydä, vien aikaasi tarpeeksi jo nyt." Valerie totesi kohteliaaseen sävyyn, jottei loukkaisi toista kieltäytymisellään. Totuus oli sekin, että hän viihtyi matkassa yksin, piti siitä kun eksyi ja kantapään kautta oppi, löysi uusia mantuja Serkaninsa kanssa. ..ja sen lisäksi, kävellen kiertely saisi varmasti keuhkot kivuliaiksi, viimeisimmästä rasituksesta oli taas pari päiväävierähtänyt ja herkässä ne olivat.
"Kiitos silti tarjouksestasi."

Ruoka saapui eteen, vatsassa nälkä jo painoikin suurena möhkäleenä. Valerie oli äärimäisen kiitollinen tästä, sillä nyt hänen tarvitsi hankkia varat päivän aikana vain yösijaan. Tai itseasiassa, taisi hänellä sen verran säästössä olla.. pitäisi tarkistaa. Valoa oli kuitenkin vielä luvassa moneksi tunniksi ja nainen voisi ehtiä vaikka minne tämän päivän aikana.
Kun Io kehotti häntä ottamaan murkinaa itselleen, nyökäytti sotilatar päätään kevyesti ja otti annoksen lautaselleen. Kasvisruoka ei haitannut, neiti on melkoisen kaikkiruokainen.
"Ymmärrän. Hinnat ovat nousseet jälleen." nainen mutisi hiljaa, oikeastaan harmistuneena hinnanousulle. Mistä lie moinenkin johtui.
Varovaisesti hän otti lämmintä ruokaa suuhunsa ja totesi sen oikein mainiolta maistuvan.
"Herkullista," hän totesikin luoden vinon, pienen hymyn vastapäätä istuvalle.

"Minulla on kyllä aikaa vaikka muille jakaa", Io naurahti kuullessaan Valerien kieltäytyvän. "Meillä on tanssiesityskin vasta illalla, mutta en toki tuppaudu seuraasi".

"Eipä tässä kaupungissa ole koskaan lihaa liiemmälti ollut, paitsi tietysti rikkaimmille. Luulisi kyllä että maaseudulta sitä löytyisi, mutta harvat saavat lähteä sitä hakemaan", Io sanoi ottaessaan itsekin ruokaa. Io söi ruokaa hieman varoen, olihan se vielä melkoisen kuumaa.

Kaino hymy nousi Ion kasvoille Valerien kehuessa ruokaa.
"No eipä se nyt niin kummoista ole, kunhan kaapin nurkat tyhjensin", Io naurahti. "Mutta hyvä että maistuu."

Syötyään Io muisti, että hänellä oli vieläkin yllään musta pukunsa, jota hän piti yleensä yllään vain hautausmaalla käydessään tai muissa vastaavissa tilanteissa.
"Toivottavasti sinua ei haittaa jos käyn vaihtamassa toisen mekon päälleni, tämä kun on oikeastaan juhlavaate", Io sanoi Valerielle.

Io nousi pöydästä ja katosi hetkeksi toiseen huoneeseen. Palatessaan hänellä oli yllään vaaleankeltainen mekko. Malliltaan tämä mekko oli edellistä yksinkertaisempi, mutta siinäkin oli melko laajat hihat ja helmat, jollaisista Io piti kovasti. Kaula-aukko oli neliskanttinen eikä mitenkään erityisen avoin.

Valerie hymyili toiselle lyhyesti, kun nainen kertoi, että aikaa olisi. Varmasti, mutta punahiuksisen luonto ei sallinut, että hänelle tietä näytettäisiin. Samooja oi niin monta ihmistä karistanut luotaan, että siitä oli tullut jo arkinen tapa.
Hän oli yksinäinen susi, jonka lauma oli hylännyt, susi, joka ei uskaltanut luottaa enään kehenkään.
Tarkkaavainen nainen kuunteli toisen rauhallista ääntä, syödessään rauhassa ateriaansa, välillä vettä kulauttaen. Katse kohosi aina välillä katsomaan toisen huulien liikettä ja ilmeitä.

Kun Io tajusi olevansa yhä pukeutuneena hautausmaa-asuunsa, päätti toinen vaihtaa sen. Tokihan se Valerielle sopi, ei mitenkään häirinnyt.
"Ei tietenkään haittaa." nainen vastasikin lempeän oloisesti, hymyillessään varovaisen hiljaisesti. Karkeus oli tällä hetkellä kuin poispyyhkäisty hänestä. Raavasta taistelijaa nainen näytteli ennemminkin vain miesten lähellä - osoittaakseen, ettei ollut tavallinen hameneito, jonka paikka hellan ja nyrkin välissä olisi.
Io näytti yhtä sievältä, kuin aiemminkin, kun musta hamonen vaihtui kellertävään. Naisellinen toinen oli. Valeriekin, tavallaan, linjoiltaan ehkä ja kasvonpiirteiltään, mutta muuten hän tunsi itsensä varsin epänaiseksi.

Hetken päästä Valerie sai ruokansa syötyä, mistä jäi täyteläisen lämmin olo. Hymähti tuo punahiuksinen pehmeästi, ottaessaan hörpyn vedestään.
"Kiitos kun tarjosit aterian." Valerie kiitti.

Kun Valeriekin sai ruokansa syötyä, Io keräsi tyhjät lautaset ja käytetyt ruokailuvälineet pois pöydästä ja vei ne sivupöydälle pienen tiskialtaan viereen. Io tiskaisi sitten myöhemmin, nyt häntä ei todellakaan huvittanut. Vettäkin pitäisi hakea lisää sitä varten, jäljellä olevalla vedellä ei kyllä mitään enää saisi tiskattua. Ruuanjämät Io peitti kankaalla ja vei nekin sivupöydälle, hän voisi lämmittää niitä itselleen sitten illemmalla.

"Eipä tuo mitään, näin yksin asuessa on seura todella tervetullutta", Io vastasi Valerien kiitokseen. "Ja minusta on aina mukava tavata uusia ihmisiä. Tai no ei ihan aina, varsinkin satamassa tapaa myös niitä ei-niin-mukavia ihmisiä. Mutta yleensä kyllä", Io puheli.

Äkkiä Ion hihasta tipahti veitsi lattialle. En sitten näköjään kiinnittänyt sitä kunnolla kun vaihdoin vaatteita, Io harmitteli. Io nosti veitsen maasta ja kiinnitti sen uudelleen hihansa sisäpuolelle.
"Payonissa kannattaa lähes aina olla aseistautunut", Io tyytyi toteamaan. Toivottavasti Valerie ei luule että aioin puukottaa hänet tai jotain muuta sellaista, Io tuumi. Vaikka miksi minä hänet olisin ensin ruokkinut jos sellaisia aikoisin.

Valerien kulma kohosi hieman, katse oli ilkikurinen ehkä hieman, mutta pääasiallisesti niin Valeriemaisen synkän salaperäinen. Punertavahiuksiset kasvot kallistuivat hieman, katselivat tätä kaunista naista varpaista ruumista myötäillen ylös asti, ehkäpä hieman arvioivastikin. Päässä oli yksi hassu kysymys, ehkäpä ei ollut edes kovin hämmästyttävää, miksi se mieleen juolahti - olihan toinen avulias, kauniskin kuin keijukainen.
"Miten tuollainen nainen ei ole löytänyt miestä rinnalleen?" kysyi Valerie kettumainen hymynpoikanen huulillaan. Yleensä tuollaiset naitettiin heti, eivät olleet yksin kuin vähintään kuusitoistakesäisiksi.

Mutta ajatukset hairahtivat, kun veitsi putosi Ion hihasta kilahtaen lattialle. Saattoi huomata, kuinka naisen koko olemus muuttui silmänräpäyksessä. Silmät kapenivat kuin kyykäärmeellä, lihakset jännittyivät, sormet jo putosivat ruoskan varrelle. Punahiuksinen tuijotti äärimäisen varautuneena Ion käsiin, mutta tajuttuaan tilanteen, hän tuhahti itselleen ja rentoutui jälleen.
Sotilaan vaisto.
Ruskeat silmät nousivat katselemaan toisen kasvoihin, kun nainen puheli aseiden pidosta. ..no, Valerielle ei tulisi ongelmaa, hänellä aseita riitti. Ruoska ja keihäs olivat tärkeimmät, mutta saappaan varteen oli pikkuruinen puukkokin piilotettu.
"Osaatko käyttää aseitasi?" Valerie kysyi suoraan. Hän piti puukkoja maailman epäkäytännöllisimpinä välineinä. Niiden kanssa piti olla kasvotusten vihollisen kanssa, tähtäys oli huonoa, jälkikään ei kovin tuhoisaa. Henkilön käsissä, joka puukot hallitsi, ne olivat ehkä maailman vaarallisimpia - mutta muuten turhia, leivän pilkkomiseen tarkoitettuja.

"Miten tuollainen nainen ei ole löytänyt miestä rinnalleen?" Valerie kysyi, yllättäen Ion täysin.
"No enpä minä ole paljon miehiin törmännyt, lähinnä sataman kapakoissa kun minulla ja ystävilläni on ollut tanssiesityksiä. Tiedät varmaan millaisia miehiä siellä on", Io naurahti toivuttuaan häkellyksestään. Hetken Ion mielessä kuitenkin häivähti se indigonsinihiuksinen, joka oli pelastanut hänet merestä hukkumasta vähän aikaa sitten.

Io huomasi, kuinka Valerie jännittyi veitsen pudotessa maahan, eikä ihmetellyt sitä yhtään. Toinen oli selvästikin kokenut taistelija, eikä kukaan nyt olisi aivan rauhallinen jos aseettomalta vaikuttanut keskustelukumppani pudottaisikin yhtäkkiä aseen esille.

"Osaatko käyttää aseitasi?", Valerie kysyi Iolta hieman rentouduttuaan.
"Äitini oli valkyyria, ja hän opetti minua", Io vastasi hymyillen haikeasti äidistään puhuessaan. "Opetus kyllä jäi kesken hänen kuoltuaan kymmenen vuotta sitten, mutta olen sittemmin harjoitellut itsekseni ja ystävieni kanssa. Itseasiassa olemme kehittäneet vähän omanlaisen taistelutyylimme, kun kaikki ovat opettaneet toisilleen tuntemiaan tai keksimiään liikkeitä", Io selitti.
"Missä sinä itse opit käyttämään tuota asettasi", Io sanoi nyökäten Valerien keihäsmiekkaa kohden. Io oli vieläkin utelias aseen suhteen ja hän oli aina valmis oppimaan uutta taistelemiseen liittyen. Mistä sitä tietäisi, vaikka hän joskus joutuisi vastakkain jonkun tuollaista asetta kantavan kanssa.

Valerie totisesti tiesi, millaisia miehiä satamissa vaelsi. Hän tiesi muutenkin yhtä sun muista miehistä - muunmuassa sen, etteivät sotilaatkaan aina olleet niitä arvokkaita pitkätukkia, joita lapsena ihaili. Irstaita kurjia hekin, melkein pahempia kuin tavalliset tallaajat.
Punertava suortuva siirtyi ruskean silmän edestä, kun pitkä sormi sitä pyyhkäisi. Katse tarkasteli Ioa hyväksyvästi ja ymmärtäväisesti. Tosiaan, tässä maailmassa ei ollut helppoa löytää itselleen sitä oikeaa. Piti vain kulkea avoimin silmin. Valerie toisaalta puristi silmänsä yhteen, juuri sen takia - hän ei tahtonut löytää ketään.

Kun Io kysyi, missä Valerie oppi käyttämään aseitaan, oli nainen naurahtaa ivallisesti, mutta hillitsi itsensä. Hymynhäiven käväisi kasvoille, hetkeksihän kun se oli jo kadonnut. Hän pisti korvansa taakse, että toisen äiti valkyyria oli, muttei kommentoinut siihen kummoisemmin. Myöskin naista huvitti keksittyjen iskujen kokeilu, sillä moista hän itse harvoin harrasti, improvisointia siis. Ne saattoivat olla joko hengelle haitallisia tai hyväksi.
Naisen oli pitkään mietittävä, mitä hän vastaisi, mutta lopulta tuo antoi ryhtinsä parantua ja synkkien silmiensä katsella suoraan toisen kasvoihin.
"Ammatin puitteissa." tyytyi toinen toteamaan. Hänhän ei ollut sotilas enään, mutta eihän toisen sitä tarvinnut tietää.

"Ammatin puitteissa", Valerie totesi Ion kysyttyä, missä hän oli oppinut taistelemaan. Io tyytyi tähän vastaukseen, hänkin sentään tajusi milloin ei ehkä kannattanut kysellä enää enempää.

"Mikäs sinut toi Payoniin?", Io kysäisi Valerielta seuraavaksi.
"Tiedät varmaan millainen tilanne täällä on kiltojen välillä, koko kaupunki kuin yksi ruutitynnyri", Io puheli.
"Pienikin kipinä riittää räjäyttämään koko kaupungin, ja siitä tulee rumaa jälkeä", Io huokasi.
"Kuulutko sinä jompaankumpaan kiltaan?", Io kysyi sitten Valerielta.

Io itse oli vaani, mutta sitä hän ei aikonut sanoa ennenkuin tietäisi kumpaan kiltaan toinen kuului. Jos Valerie olisi aasa, Io ohjaisi hänet kohteliaasti mutta päättäväisesti ulos ovesta. Io kun ei varsinaisesti pitänyt aasoista. Hänen mielestään he olivat syyllisiä hänen isänsä kuolemaan ja sen kautta aiheuttaneet myös Ion äidin poismenon. Vaanin Io sensijaan toivotti mieluusti tervetulleeksi kattonsa alle.

Valerien pää kallistui hieman, katse tutki toista erittäin tarkkaavaisena. Kun Io kysyi, miksi toinen oli tullut Payoniin, piti Valerien oikein miettiä hetken. Niin, miksi?
"Sattumuksien kautta." Valerie totesi totuudenmukaisesti, pyyhkäistessään siloista poskeaa.
"Kiertelen vailla päämäärää."
Valerien pitäisi keksiä syy elämälleen, mutta siinä hän ei ollut vieläkään onnistunut. Ruskeat silmät kääntyivät hetkeksi tuijottamaan pöydän pintaa, puista ja niin kovaa, kuin siinä olisi jotain hyvinkin mielenkiintoista. Kun keskustelu kääntyi kaupungin arkaan tilanteeseen, heräsi sotilattaren mielenkiinto ja katsekin kohosi takaisin vieraanvaraiseen naiseen.

"Itseasiassa, minulla ei ollut mitään tietoa moisesta." nainen tunnisti kulmaansa aavistuksen kohottaen. Vaaneistakaan hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa, niin kummallista kuin se olikin. No, tässähän asiat selviäisi mukavasti.
Kyynärpää nousi pöydälle, kasvot laskeutuivat nojaamaan kämmeneen, katse ei liikahtanutkaan Iosta.
"En kuulu minkäänlaiseen kiltaan, en." nainen vielä totesi tyynesti.

Ion korviin Valerien vapaa kiertely kuulosti hyvinkin jännittävältä.
"On varmaan mielenkiintoista kierrellä vapaasti eri paikoissa. Missä kaikkialla olet käynyt?", Io kysyi kiinnostuneena.

"Niin, no jos olet juuri tullut niin eipä kai se ihme olekaan", Io totesi kuultuaan Valerien olevan killaton. Iolle itselleen kilta oli olennainen osa hänen elämäänsä, killaltahan Io haki satunnaiset murhatoimeksiantonsakin.
"Ensinnäkin aasoilla ja vaaneilla on eri jumalat. Odin on kaikille yhteinen, aasoilla joukkoon kuuluvat lisäksi Thor, Baldur, Heimdall, Tyr, Frigg, Nanna, Sif ja Iduna. Me vaanit taas uskomme Odinin lisäksi Freijaan, Vollaan, Freyriin ja Njordiin." Io kertoi.
"Nykyään uskonasioita tärkeämpää lienee kuitenkin yhteiskunnallinen asema. Aasat ovat enimmäkseen aatelisia, rikkaita kauppiaita ja muuta pöyhkeää väkeä. Vaanit ajavat tasa-arvoa, ja meille varastelu ja murhat ovat sallittuja, vaikka aasojen Kaupungin-Vartijat yrittävätkin niitä estää", Io jatkoi.

Io oli hetken hiljaa, ennen kuin puhui jälleen.
"Jollei aasoja olisi, vanhempani eläisivät vielä", Io sanoi kiivaasti. Heti sanansa sanottuaan Io yllättyi purkaustaan. Miten hän nyt tällaisia meni tuolle tuntemattomalle puhumaan? Mutta sanoja ei enää saanut takaisin.

Valerie hymähti kuivasti, kun kysyttiin, missä kaikkiallahän oli käynyt. Pitkät kynnet napauttivat pöydän pintaa.
"Niin monessa paikassa, etten edes muista kaikkia."
Valerie oli ollut vaeltaja 19-vuotiaasta saakka. Vuosia oli mahtunut monia - hän oli 25, Serkankin jo kahdentoista. Varsamaisesta nulikasta oli kasvanut hieno hevonen.
Valerien kasvot olivat vakavat, kun hän hetken muisteli, missä kaikkialla olikaan käynyt - ja ennenkaikkea, mitä oli kokenut. Katse kuitenkin muuttui lasittuneesta jälleen keskittyneesti, kun Io alkoi puhua. Valerien elämä oli turha muisteltavaksi.

Uskonasiat, yhteiskunnalliset mietteet. Rikkaat, porvarit, köyhät, orjat. Jumalat ja epäjumalat. Oli monta asiaa, mistä nuo kaksi kiltaa nahistelivat. Asia kiinnosti hieman naista, mutta samalla hän oli äärimäisen tyytyväinen, kun ei ollut mukana taistelussa. Usko oli Valerielle turha asia, hän ei jumalia ajatellut eikä näihin aikaa haaskannut, eli vain elämäänsä. Pieni hymynhäiven käväisi kasvoilla, mutta hyväksyvä nyökkäys kuittasi kaiken.
"Mielenkiintoista."
Sodat olivat aina kiinnostavia, niin julmaa kuin se olikin. Kasvot kuitenkin hieman värähtivät, kun toinen totesi vanhempiensa kuolleen aasojen takia. Ah, dramaattista. Valerie näytti hetken mietteliäältä ja sitaisi sormellaan huultaan.

"Niin monessa paikassa, etten edes muista kaikkia." Io kuunteli kadehtien Valerien sanoja. Joku olisi ehkä voinut pitää Ion elämää jännittävänä, tanssia, juhlaa ystävien kanssa ja satunnaisia palkkamurhia, mutta itse Io olisi kaivannut jotain muuta. Hän halusi nähdä maailmaa, käydä uusissa paikoissa. Payonista ei kuitenkaan noin vain lähdetty, ainakaan Io ei tiennyt keinoa siihen. Eikä hän halunnut jättää ystäviään, joista oli tullut hänelle kuin perhe.

Io huomasi kyllä, ettei Valerie niin kiinnostunut killoista hänen puheensa jälkeen. Nainen olisi varmaan ollut hyvä lisä vaaneihin, mutta Io ei kuitenkaan ruvennut sen enempää tätä painostamaan. Olisi kuitenkin Valerien oma valinta, miten hän toimisi. Minusta ei varmaan olisi kauppiaaksi, putkahti jostain ajatus Ion mieleen. Io hymähti hieman ajatukselleen. Eipä häntä sellainen ura kiinnostaisikaan.

"Mistä olet saanut hevosesi?", Io kysyi sitten. "En kyllä ole mikään hevostuntija, mutta se tuskin on ihan samaa luokkaa kuin ne työhevoset tai takkuiset pikkuponit mitä täällä näkee", Io hymähti.