Päivä on yötä viisaampi

[[Jatko tälle töpölle. Chiannaa vartoisin~]]

Hämärä tuntui tulevan normaalia hitaammin tänään, varsinkin lintusen odottaessa sitä enemmän kuin koskaan. Hiirenkorvan karkaamisprojekti kotoa oli ollut kuin mistäkin satukirjasta kotoisin. Hän joutui valehtelemaan ainoalle ystävättärelleen olevansa kipeä, jotta saisi makuupaikan lattiatasosta, mikä edellyttää että tämän oli helpompi luikkia nitisevästä ovesta pihalle. Mutta oli köhintä ollut sen arvoista! Rizkin haki hänet hyvissä ajoin, juuri kun kaikki taivaan tähdet tuntuivat syttyneen loistoonsa. Varjohenki katsoi maailman kantta hiljaa, siitä oli kauan milloin tämä oli viimeksi nähnyt tähdet ja varsinkin hopeisen kuun, joka loi yölisille matkaajilleen aavemaista valoa. Tunnelma todellakin oli mystisyyttä ja taikuutta täynnä, ellei mukaan olisi laskettu paria kapakasta palaavaa örveltäjää, jotka heittivät pitkät vihellykset naisen nähdessään. Silmänsä pyörähtivät yhden kerran ympäri, taas näitä mukavia herrasmiehiä liikenteessä siis.

Hän asteli hillitysti seuralaisensa vieressä, kädet yhteen painautuneita edessään. Olillaan lepäsi punainen huivi lämmittämässä ja hiuksensa olivat vaihteen vuoksi löysästi kiinni, jotta yöllinen tuuli ei pääsisi niitä liikuttelemaan oman tahtonsa mukaan. Viimein puisto kohosi jylhänä edessä, oikein houkutteli kävelijöitä puoleensa salakavalasti.
"Miellyttävä sää."
Varjohenki avasi keskustelun pitkän tauon jälkeen. Hiljaisuus oli jo alkanut ahdistamaan tätä, vaikka yleensä hän nauttikin sen tuomasta rauhasta. Kultaiset silmät kävivät vilkaisulla puolihaltiassa, kunnes palasivat takaisin hiekkatiehen. Täällä oli näemmä kauniita kasveja ja kukkiakin - monia lajeja, joita neito ei ollut ikänään tavannut. Hän pysähtyikin erään kaunokaisen luokse ja kosketti sen karkeita terälehtiä varoen.

Hymähdys. Hiirenkorva suoristautui ja päätti selkä toiseen päin jatkaa puhelua lämpimikseen:
"Ihme, kun ketään häiriköijää ei ole tullut vastaan.."
Hän vaelsi vielä istutuksen toiselle puolelle tarkistaakseen olisiko siellä nuuhkaisun arvoinen ruusu tai ihailun ansainnut pieni rikkarouho, joka voisi olla sitkeytensä vuoksi myöskin kovin suloinen ilmestys.
"Sinäkään et pääse näyttämään vartijan taitojasi tätä menoa."
Pientä kiusoittelua kehiin, oikeastan Hiirenkorva maalasi piruja seinille. Mistä sitä tiesi, jos tänne eksyisi jokin täysin tärähtänyt heppu ? Verenhimoinen tappaja, joka ei tyytynyt ainoastaan anastamaan uhrinsa hengen, vaan leikki vielä kaiken päälle ruumiilla - häpäisi sen. Puistatus kiiri pitkin selkärankaansa, tämän palatessa suosiolla lähemmäs nuorukaista. Ei hän itse asissa tiennyt, mitä tuonkaan päässä liikkui.

[[Anteeksi pieni hittaus hahmojen liikuttelussa n___n''.]]

// Eipäs mitään ^^ Nyt minun osaltani tämä pelaaminen hidastuu, sillä koulu alkoi ja minä muutan (28. päivä), joten meillä ei ole nettiä 4:ään viikkoon >.< Yritän tietenkin päästä koneelle niin usein kuin mahdollista, mutta toivon että jaksat olla kärsivällinen :] //

Zeg oli hakenut naisen kotoaan niin kuin hän oli luvannut käteltyään Hiirenkorvaa. Pari hiljaista koputusta ikkunaan ja pian nainen oli ilmestynyt ovesta. Puolihaltia oli nähnyt talossa muuan naisen nukkuvan sängyllä, sillä toinen nukkui lattialla, joka näytti kovalta ja epämielyttävältä. Ympäristä näin yöaikaan toi sen parhaita puolia esille, jos nyt ei laskettu paria juopunutta mieshenkilöä, jotka näyttivät todella olevan tahdittomia nuorten naisten seurassa. Nuorukainen häpesikin ajatella, mutta itse hän ei olisi pannut pahakseen, vaikka miehet olisivat yrittäneet tehdä Hiirenkorvan kanssa parempaakin tuttavuutta. Ainakin silloin hän olisi saanut syyn puolustaa neitoa hädässä. Omilla keinoillaan. Tosin kahdesta juopuneesta ukosta ei olisi ollut mustahiuksiselle pahemmin vastusta, olihan hän nuori ja vetreä ja lisäksi omasi arvaamattoman taistelutaidon. Arvaamaton olikin juuri hyvä. Hän saisi hyvän syyn taistella jonkun kanssa, sillä häntä luultiin yleensä aseettomaksi, sillä kuka nyt jaksaisi kantaa miekkaa noin ylväänä. Tosin, voisihan hänellä olla parit tikarit takataskussa. Myöskin ne, jotka erehtyivät luulemaan häntä ihmiseksi, saivat pettyä pahoin jos heille siunaantuisi tilaisuus nähdä puolihaltian hieman suipot korvat.

"Mmm.." Mies vain sanoi toisen kehuessa säätä. Oli sää millainen hyvänsä, se oli aina prempi kuin päivällä. Sitä mieltä Zeg oli. Tumma katse pälyili ympärille ja se näytti levottomalta kuitenkaan olematta sitä. Nuorukainen oli rauhallinen kuin taivaalla näkyvä kuu. Hän tiedosti ympäristönsä ja hän piti siitä tunteesta. Puiston laidalla Hiirenkorva näytti pysähtyneen. Nuori mies pysähtyi ja siirsi nyt katseensa naiseen. Kukat. Hän ei ollutkaan huomannut niitä. Ehkä niiden kauneus ja väriloisto näyttäytyi vain naispuolisille. Zeg itse ei ollut kukkasia, sillä hän ei pahemmin niihin kiinnittänyt huomiota.
"Yö on vielä nuori." Mies sanoi takaisin silmien kiiluen kuunkajossa leikkisästi. Että hän halusikaan päästä hieman taistelun makuun! Viime kerrasta taisi tulla pian jo viikko.

Hiirenkorvan mietteet olisivat sopineet Zegille. Itse hän ei odottanut ihan niin mielenkiintoisen uhrin eksyvän tielle, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Nuorukainen jatkoi taas kävelyään ja nosti katseensa tähtien täyttämälle taivaalle. Se oli hänelle aivan tuttua, sillä hän vietti öitä ulkona niin paljon kuin vain pystyi. Hän rakasti yötä.
"Jos minä saisin päättää aurinko ei nousisi ollenkaan." Hän melkein kuiskasi, eikä tiennyt kuuliko toinen. Vasen käsi kaavun alla lepäsi miekan päällä ja oikea roikkui normaalisti hihassa. Oikean käden sormen päitä kihelmöi. Ihan kun ne tunsivat jonkun lähestyvän.
"Pystyykö sinut sitten tappamaan niin kuin normaalit ihmiset?" Mies kysyi ehkä vähän liiankin suoraan jälkeen päin mietittyään. Eihän hän pahemmin varjohengistä tiennyt.
"Tarkoitan, että tiedän miten varaudun jos joku tai jokin sattuu paikalle." Hän selvensi ja yritti saada silmänsä näyttämään ystävällisiltä ja avoimilta hänen katsoessa Hiirenkorvaa. Olihan se hyvä tietää, pitikö toista valvoa oikein olan takaa, mikä sinänsä sopi puolihaltialle mainiosti.

// Voi sitten vähän kestää vastata >.< Anteeksi, jo näin alustavasti...//

[[Minä olen puoli vuottakin odottanut yhtä roolivastausta, joten kyllä kärsivällisyyttä piisaa o/. Kiitos, kun ilmoittelit n___n.]]

Auringon nousemisesta varjohenki ei tiennyt - tavallaan häntäkin olisi miellyttänyt ainainen pimeys. Sääli vain, että ihmiset, eläimet ja varsinkin kasvit tarvitsivat valoa elääkseen. Tämä maankamarahan olisi autio, ellei kuuma tulipallo laskisi säteitään härnäämään alhaalla eläjiä. Maailman kaikkeuden kaavat olivat kyllä ihmeellinen juttu, eikä niitä oltu tarkoitettu vain yhden olennon ymmärrettäviksi.
"Se päätös vain ei ole kenenkään meidän."
Hiirenkorva lausahti tyynesti ja risti kätensä puuskaan. Tämä katsoi ympärilleen varuillaan, tuntien kuinka jonkun silmäpari tuijottaisi selkäänsä. Tunne ei voinut olla tuulesta temmattu, sillä Riz näytti myös terästäytyneen pari astetta entisestään.

Töksähtävä kysymys sai kuitenkin neidon tuhahtamaan. Totta kai hän kuoli siinä missä ihmisetkin, tämähän oli maininnut jo olevansa heikoimmasta päästäkin demonikansaa.
"Siinä missä sinäkin."
Kalpeilla kasvoilla välähti jälleen hymyn tapainen. Ei Hiirenkorva ollut ottanut itseensä, vaikka Rizin kannattaisikin tulevaisuuden varalle hieman hio tiedustelumenetelmiään. Joku kaunis päivä vielä joku neitokainen antaisi kunnon korvapuustin tuollaista vastaan.

Yhtäkkiä kuului vesilinnun rääkäisy ja parven nouseminen ilmaa. Vettä läikähti lähettyvillä, eikä nuorekko voinut olla hätkähtämättä yllättävää metakkaa. Pilke syttyi silmäkulmaan, ahaa, täällä oli lampikin! Päivisin hän oli vain oikaissut puiston läpi sen pahemmin siihen tutustumatta, mutta kuten seuralaisensa oli jo sanonut: Yö oli vielä nuori.
"Olisiko tuollakin jotain.."
Se oli ainut ääneen todettu ajatus, jonka varjohenki antoi kuultaviin ennen kuin lähti kävelemään eteenpäin. Tämä ei turhia varonut mahdollista vaanivaa vaaraa, vaan määrätietoisesti suunnisti äskeisen hässäkän luokse. Mikäs hätä nimittäin tässä oli - hänenhän selustansa pitäisi olla turvattu koko ajan.

Kun lampi sitten asettui näkyviin kirkasvetisenä, ei sen rannalla näkynyt mitään epäilyttävää. Voi mikä pettymys, Hiirenkorva oli vähintään odottanut villikissan olevan kiusaamassa tirppoja, mutta eipä tuotakaan ilmaantunut toiveittensa varjoina. Kielensä naksahti. Ei sitten, ainakin tuli kaunis lampimaisema nokan alle, jos ei muuta. Katse kiersi ja kaarsi, kunnes nauliutui maassa värjöttävään pieneen myttyyn - ääntäkään pitämättömään sulkakasaan. Kulmansa kohosi. Kuollut vaakku vai ? Mikä lie moisee iskenyt, kun kuolemansa oli ainakin tuntunut tulevan siististi. Ylimääräistä verta ei ollut roiskunut ympäristöön, vaan siisti nora valui sulkasvasta kyljestä ulos. Noh.. ehkäpä tämä oli tekijä, joka tekisi pelkästä puistokävelystä seikkailun.

[[Pahoittelut köykäisestä vuorosta o____o''. Voin varmaan myös ilmoittaa vanhan töpön lukitettavaksi ?]]

//Noh, minä en ihan puoli vuotta pois kuitenkaan ole ;D Hyvä tuo oli ja voit ^^ //

Hän jo osotti toisen tuhahtamisen jälkeen jotain toruvia sanoja hänen kysymyksensä muodosta. Mutta ei sieltä niitä tullut. Hän ei osannut yhtään arvioida tuota Hiirenkorvaa, vaikka hän kuinka yritti. Yleensä Zegiltä luonnostui vairsin mainiosti nuo arvailut muiden kanssa, mutta tämä varjohenki oli erilainen. Tai erosivathan demonit ihmisistä, mutta tämä varjohenki oli paljon ihmisten kaltainen pieniä seikkoja lukuunottamatta. Katse oli nyt taas täysin lukematon ja tyhjä toisen vastatessa. Niin, hän oli kuolevainen niin kuin näköjään varjohenkikin. Oli hän monen kertaa salaa toivonut löytävänsä jonkun lähteen, jonka vettä juodessa muuttuisi kuolemattomaksi, mutta vaikka hän monista lähteistä nuorempana oli juonut, oli touhu alkanut tuntumaan naurettavalta. Nyt mies muisteli tuota päähänpistoaan huvittuneena, eikä aikonut enää sumentaa järkeään tuollaisilla hölyn pölyillä. Eihän kuolemattomaksi voinut tulla, ei ainakaan hän ollut kuullut. Ikää voisi kertyä vain vähän enemmän, mutta kuolemattomaksi...ei.

Katse kääntyi rääkäisyn suuntaan niin nopeaan, että olisi se varmaan näyttänyt sivustakatsojalta huvittavalta. Nopeat refleksit kun puolihaltia omasi ja hän itse oli kiitollinen niistä. Ne olivat pelastaneet hänen nahkansa moneen otteeseen. Mustahiuksisen sydän tuskin oli hypähtänyt tuumaakaan paikoiltaan ja hän hengitti rauhallisesti. Vain silmät käyttäytyivät nyt rauhallisemmin. Tuskin tuon linnun rääkäisy oli tullut tyhjästä. Jokin läheni koko ajan tai oli jo paikan päällä. Zeg tunsi sen.
Hän lähti astelemaan hiljaa ja rauhallisesti naisen jäljessä, kuitenkin niin, että heidän välilleen jäi muutama metri. Ehkä hän saisi houkuteltua piileskelijän esiin, jos se ei huomaisi häntä. Hiljaista. Ei ketään kuulunut eikä näkynyt tulevan esille ja nuorukainen asteli äänettömästi Hiirenkorvan rinnalle.

"Joku on täällä." Hän sanoi melkein äänettömästi varjohengen suuntaan ja tarkkaili maassa - nyt kuolleena - makaavaa lintua. Veren pystyi tunnistamaan vielä tuoreeksi ja se näytti nuolella tehdyltä haavalta. Voisihan se olla jokin muukin tehnyt, mutta puolihaltia ei tarkkaillut enää hyödytöntä lintua. Ehkä sen piti olla jonkun yöpala. Metsästäjän kenties. Mutta miksi metsästäjä liikkuisi pimeään aikaan? Puistossa? Jokin vaikutti kummalliselta ja kaavun sisällä oikea käsi vaelsi hihasta miekan läheisyyteen. Hän tunsi melkein kun joku olisi hengittänyt hänen niskaansa. Hän tunsi kuplivan tunteen sisällään. Hän tunsi taisteluntahdon pulppuilevan rintaan ja aina vain ylemmäs. Nuorukainen odotti kärsivällisesti paikallaan seisoen selkä suorana ja tuijottaen lammelle. Hän kuunteli.

Silmät painuivat kiinni ja peittivät melkein mustat silmät. Tuuli huokaili hänen ympärillään samalla kun hän terästi kuulonsa äärimmilleen. Hän saattoi kuulla Hiirenkorvan hengityksenkin. Hän kuuli lammen reunustalla heiluvien pusikoiden lehtien hankauksen ja puiden lehtinen havinan. Pusikossa rasahti. Tummat silmät avautuivat salamannopeasti, mutta mies jäi edelleen liikkumattomaksi. Jos toinen halusi lintunsa, tulkoot hakemaan sen. Nyt puolihaltia oli aivan varma, että pusikossa oli joku tai jokin. Siitä ei ollut epäilystäkään.

Joku niin, mutta kuka ? Tämän linnun tappaja oli osannut käsitellä ainakin todisteaineistoa hyvin, koska Hiirenkorva ei tunnistanut paljain silmin linnun kuolinsyyksi jousen iskua. Jos ympäristö kuitenkin katsoisi tarkkaan, varsinkin puita, jotka kohosivat puistoa ympäröivinä, niin voisi samalla huomata ne rikkoutuneet oksat, jotka nuoli oli katkonut lentonsa aikana. Itse surma-ase törröttikin pimeydessä hivahtamatta, uppoutuneena kaarnaan. Nainen kyykistyi eläimen puoleen ja tökkäsi sen luunapilla selälleen. Kappas, harvinaisen ruma lintu olikin ollut - hyvä varmasti padan puolella, koska eihän silloin enää mietitty kuin lihan laadun päälle. Vaikka Hiirenkorva osasikin keittää hyviä juomia, niin köökin puolella muuten hän oli aikamoinen huithapeli. Sotkua riitti vaikka muille jakaa, ne ainoat harvinaiset mausteet olivat pitkin pöytiä ja emäntä päivitteli, kuinka varjohenki aina osasi leikata sormeensa loven veistä käsitellessään.

Mutta ei siitä sitten sen enempää, sillä nyt alkoi tapahtua. Pusikosta kuuluva rasahdus sai kultasilmän kohoamaan ennätysvauhtia pystyyn ja vetäytymään hieman enemmän Rizin kyljen taakse. Ei sillä, että hän pelkäisi - tämä ei vain halunnut olla se, jota ensimmäisenä sattuisi, jos tulija olisi vihamielinen. Sitä paitsi vieläkin Hiirenkorva oli takertuneena siihen ajatukseen, että nuorukainen puolustaisi häntä, vaikka mikä tulisi vastaan. Kädet nousivat vetämään huivin paremmin päälleen, oikeastaan niin ettei viileä päässyt nostamaan käsivarsia kananlihalle.

Ja niin se salaperäinen vesilinnun -murjaaja astui esille - noin 30 vuotta ja risat päälle oleva ihmismiekkonen, jolla oli luihut viikset nenänsä alla ja kovin paksut kulmakarvat. Mies oli roteva, eikä varmaan nälkääkään nähnyt tuosta pyöreästä mahan seudusta päätellen. Olkoot - Hiirenkorva oli odottanut jotain sanoin kuvaamattoman pelottavaa loikkaavan esiin, vaikka toisen demonin, mutta se oli näemmä liikaa vaadittu. Päänsä kallistui aavistuksen takakenoon ja käsi nousi silmien päälle. Antakaa jumalat tämän olla vain karkeaa pilaa.

"Se on minun."
Mies totesi äkillisesti, saaden Hiirenkorvan samalla lopettamaan manailunsa. Kuitenkaan muukalaisen vuoro ei jäänyt siihen - ehei - tuo päätti nostaa jousensa valmiusasentoon ja tähdätä parivaljakkoa sillä silmät sirillään. Sen näki nyt heti päälle päin, ettei tuo juippi ollut täysin kaikissa voimissaan, pääkopan puolelta siis. Kuka hullu tuli puistoon leikkimään metsästäjää, kun vapaata riistaa löytyi kaupungin ulkopuolelta vaikka millä mitalta ? Voisihan olla niinkin, että jousimies ei ollut päässyt ulos kaupungin porteista ja nälän yllättäessä päättänyt nokkalasti hoitaa saalistuksen yöllä täällä. Säälittävää, kovin säälittävä oikeastaan. Nainen oli sanomaisillaan jotain, mutta päätti totella todellista luontoaan ja pysyä vaiti jousen kiristyessä.

[[Siinä meillä pelottava pahis n___n''.. en millään voinut vastustaa kiusausta.]]

Puolihaltia oli nähnyt murha-aseen. Puun kaarna oli vaurioitunut sen verran pahasti, että puiden suojelijat, jos sellaisia nyt Payonissa oli niin kuin muualla, näkisivät sen varmasti aika pian. Voisi siitä tulla aikamoinen haloo, jos kaupunkilaiset saisivat tietää jonkun riehuneen nuoleineen puistossa. Mies kääntyi rauhallisesti nyt paljastuvaan mieheen päin. 'Mietinkin, että koska astut esiin...' Hän ajatteli mielessään ja oli nyt kiinnittänyt katseensa tuohon mieheen. Ainakin hyvin syöneeltä mies näytti, sen Zeg huomasi jo heti. Ei ihme jos ukolla oli nälkä. Nuorukainen huomasi huvikseen naisen eleen ja hymähti nauravaisesti mielessään. Toinenkin oli siis odottanut edes jotain vaativampaa kuin nälkäisen metsästäjän.

"Tämä vai?" Mies kysyi nostaen kulmaansa ja nosti linnun maasta kasvojensa korkeudelle. Jousipyssy sojotti jo heitä päin kuin pakottaen heitä perääntymään. Puolihaltia hymähti ääneen. Tuollako puunkappaleella toinen yritti jotain vahinkoa tehdä? Ehkä se oli onnistunut kun uhrina oli ollut viaton lintu, mutta tuskin täysikokoiseen mieheen, varsinkaan Zegiin.
"Mielenkiintoinen kapistus sinulla siinä." Hän sanoi muina miehinä ihan kuin hän ei olisi nähnytkään jousen kiristyvän ja ukon naaman vääntyvän hulluun virneeseen. Nuorukainen otti askeleen eteen päin ja hän näki kuinka mies päästi jousesta irti. Terävä nuoli suhahti juuri Zegin pään juuresta hänen työntäessä varjohengen pois nuolen kantosuunnasta.
"Tuo nyt oli varsin hävytöntä." Mies sanoi toruvasti, mutta kauluksen takana suun pielet alkoivat hieman nousta. Pääsisikö hän viimeinkin otteluun? Mies vastaan mies?

Viiksekäs mies karjaisi kuin mikäkin leijona ja mustahiuksinen näki miten miehen kasvot vääntyivät vihasta. Hän osasi ärsyttää vastustajaansa varsin hyvin jos hän sitä halusi. Ja nyt juuri hän sitä halusi. Hän halusi leikkiä miehen kanssa niin pitkään kuin mahdollista ja loppujen lopuksi tehdä kaikesta lopun. Henkiin mies voisi ehkä jäädäkkin jos osasi pelata korttinsa oikein. Jousi kiristyi taas nyt mies suuntasi nuolensa häntä kohden. Nyt suu vääntyi kokonaan hymyyn ja se olisi voinut näyttää mielipuoliselta jos joku olisi nähnyt sen. Nuoli singahti eteen päin ja silmänräpäyksessä Zegin mustavalkoinen kaapu oli ratkennut keskeltä ja esiin oli työntynyt komea, mutta vanhan näköinen miekka. Nuoli kimposi miekan terästä maahan ja nuorukainen laski miekkansa.
"Leikitäänkö lisää?" Hän kysyi silmät kiiluen arvoituksellisesti mieheltä, joka oli jäänyt vähäksi aikaa katsomaan miekkaa peloissaan. Hänen aseensa oli ihan toista maata kuin tuon toivottoman metsästäjän.

//Anteeksi tuo pieni hitti, toivottavasti oli ok? ^^' Kestääpi sitten vastata seuraavaksi ^^'' Heh, hyvän keksit! n_n //

Henkilökohtaisesti ei Hiirenkorva osannut ottaa alkuunkaan vakavasti nuolta, joka oli kohdistettu heihin. Tämä piti koko tilannetta suurena pilana, jolle pian tuo pulskamies alkaisi nauramaan laskien aseensa alas. Näin ei silti käynyt - tappava tikku terineen lähti lentämään kohti. Varjohenki ei olisi itse ehtinyt reagoida ilman Rizin avittavaa töytäisyä, joka suisti naisen tasapainosta ja sai tämän pyllähtämään rannalle takamukselleen. Voihkaisen hieroi Hiirenkorva istumalihaksiaan, toinen silmänsä oli painautunut umpeen ärsykkeestä. Hän oli aivan varmasti läntännyt takalistonsa juuri sen ainokaisen kepukan päälle, joka rannalla oli ollut! Koottuaan taas itsensä kuosiin, niin pystyi hän palauttamaan katseensa ärjyvään mieheen sekä puolihaltiaan, joka tuntui ikään kuin nauttivan tapahtumien etenemisestä.

Hullua, pähkä hullua sanoisi Hiirenkorva, jos olisi sivustaseuraajana katsomassa tätä uskomatonta näytelmää. Oliko tuo vaivainen linnun raato niin suuri asia sekaisin olevalle viiksiniekalle, että tuon piti alkaa rähinöimään kunnolla ? Noh, tie miehen sydämeen kävi vatsan kautta, joten ehkä sama päti mielenterveyteen. Pitäisi alkaa hioa ruuanlaitto -taitoja vastaisuuden varalle. Toinen nuoli ampaisi matkaan, mutta tällä kertaa Riz torjui sen uudella tavalla - ottamalla salaisuuksia piilottelevan kaapunsa alta esiin komean miekan. Hiirenkorvan silmät laajenivat ennen näkemättömällä tavalla, kun tämä tuijotti hiljaa aseen yössä kiiluvaa terää ja jykevää olemusta. Miten pirskatissa tuollaista pystyi kantamaan edes mukana! Samalla selvisi myös se kopsahtaneen äänen alkuperä kotilattiaa vasten - miekkahan siellä oli kalahdellut.

Sormi kohosi hypystelemään kaulaansa. Tuollahan leikkaisi tällaisen pään pilarin hetkessä, yhdellä huitaisulla vain. Tantereelta varjohenki ei mennyt nousemaan, sillä mistä sitä tiesi, jos vaikka tuo hullu keksisi tähdätä häntä ? Eipäs hetkinen - toinenhan teki jo niin!
"Minä en leiki kanssasi, poika! Antakaa se lintu, niin tyttöön ei satu!"
Jo sitä uhkailtiin heikon neidonkin henkeä. Demonin mahanpohjassa muljahti ja kultaiset silmät painuivat sirilleen. Pahuksen onneton metsämies, hankkisi elämän kaupungin ulkopuolelta ja pyydystelisi siellä mielin määrin elukoita. Varjohenki kurkisti sekaisin menneitten otsahiuksiensa ali välissä olevaa tuttavaansa, joka kuin vain odotti sitä virhettä, joka antaisi tälle luvan nurjertaa ahdistelija.

[[Noin mitätöntä hittiä ei tarvitse pyydellä anteeksi n__n~.]]

// I am back ^^ //

Metsästäjän katse vaihtui pelokkaasta hullun raivokkaaksi. Zeg seisoi nyt rennon puoleisesti siinä miekka kädessään kun toinen haparoi taas puun kappalettaan. Sivusilmällä mies varmisti, että Hiirenkorva oli kunnossa, sillä eihän sitä tiennyt mistä naiset oli tehty. Olisihan hän voinut vaikka loukata toista työtäisemällä hänet sivuun. Tosin, paljon enemmänhän se olisi sattunut jos nuoli olisi lävistänyt varjohengen pienen ja sykkivän sydämen. Metsästäjä näytti varsin taitavalta lennättelemään noita nuoliaan kohteeseensa. Mitä nyt katsoi luntu parkaakin, joka oli varsin onnistuneesti lävistetty heti ensimmäisellä osumalla. Jälki näytti olevan oivan ammattilaisen tekemä. Miettiessään nuorukaisen hymy oli hyytynyt ja katse hieman lasittunut, mutta pian hän havahtui taas.

Tumma katse siirtyi laiskasti takaisin mieheen. Uhkailiko tuo häntä? Nuori mies ei vaivautunut ottamaan askeltakaan vielä. Hän ei halunnut, että pulska mies juoksisi heti karkuun. Hän halusi, että jännitystä riittäisi vähän pidemmäksi aikaa. Tietenkään tämä odottaminen ei tarkoittanut sitä, että Zeg odottaisi varjohengen makaavan henkihieverissä maassa, vaan pientä jännitystä, joka tiivistyi tiivistymistään koko ajan nuorukaisen ympärille.

Lintu, ankka, sorsa, mikä sitten lienikään roikkui edelleen Zegin toisessa kädessä. Toisessa kädessä komeili raskastekoinen, Zegille kevyt miekka. Nuorukainen heilautti miekan olalleen ja nosti lintua silmien tasolle. Hän otti taas askeleen metsästäjää päin ja suu alkoi vääntyä taas pienoiseen hymyyn kaavun alla. Hän halusi nauttia hetkestä.
"Niinkö?" Mies sanoi naurahtaen niin, että hänen silmänsä hieman kiiluivat kuun loisteessa. Toinen näytti jo Zegille yhden heikkouksistaan. Metsämiehen harkinta-aika oli jäänyt sangen pitkäksi ja Zeg kohotti kulmaansa mustien hiuksiensa alla. Nuoli suhahti ilmaan kuin salama, mutta mies oli sitäkin nopeampi. Nuoli kimposi taas miekasta kuin ase olisi hylkinyt pientä nuolta, joka yritti tehdä mahtavaakin tuhoa.

"Hmm...Mitä jos pystyn varmistamaan asian muutenkin?" Hän sanoi ja astui nyt varjohengen eten rauhallisin, ehkä hiamn löntystelevinkin askelein. Tuulessa hänen kaapunsa helma, joka oli repeytynyt miekan esiin ottaessa, heilui melkein aavemaisesti. Miekka laskeutui taas rennosti olalle ja katse nauliutui metsästäjään. Nuorukainen oli jo melkein varma, että mies juoksisi pian karkuun, mutta yllätyksekseen ja innostuksekseen huomasi olevansa väärässä. Metsästäjä heitti jousensa Zegin jalkoihin kuin osoittaen sitä halveksuntaa minkä hän näki toisen silmissä palavan. Pian metsästäjän kädessä loisti miekka. Tosin, pienempi ja heiveröisemmän näköinen kuin Zegin, mutta miekka kuitenkin.'No niin, nyt mentiin asiaan...' Hän ajatteli ja hymy leventyi kauluksen takana.
"Sinun kannattaisi mennä jonnekin piiloon jos vain sinulle käy." Hän sanoi vilkaisten hieman Hiirenkorvan päin ja siirtyessä sen verran, että toinen näki, mitä hänellä nyt oli vastassa.

Hiirenkorva oli jo inttämäisillään vastaan, että hänhän ei mihinkään piiloon menisi, mutta tarkemmin ajateltuna - ei hassumpia aate. Varsinkin oudon metsästäjän miekka, joka välähti kelmeässä kuun säteiden loistossa, sai varjottaren nousemaan kunnolla pystyyn ja peruuttamaan loitommalle. Tämä ei halunnut otta se, joka jäisi kahden terän väliin halkopuuksi. Sen verran muutenkin demoni arvosti hipiäänsä, ettei myöskään halunnut tulla toisemman kerran töytäistyksi maahan - vaikka se kuinka olisikaan hänen omaksi parhaakseen. Ihmismiehen miekka näytti pieneltä ja yhtä heiveröiseltä kuin oljenkorsi, kun vertasi sitä Rizin suureen aseeseen, jonka pelkkä katsominen sivusta sai Hiirenkorvan haukkomaan henkeään. Miten kummassa seuralaisensa kykeni pitelemään tuollaista esinettä edes pystyssä, saati sitten nostamaan sen olkansa päälle lepäämään ?

Nainen puisti päätän, ei - nyt ei liikenisi aikaa ihailemaan tuota tappovälinettä. Eikö olisi vain helpompaa antaa se tirppa metsästäjälle, joka olkapäät täristen tuijotti raivon vallassa nuorukaista, henkivartijaa, joka oikein leikki tuon kanssa kiusallaan. Jousi oli saanut jo aiemmin kylmää kyytiä, mennyt näemmä hieman risaksikin. Äh, viis jostain jousesta! Hiirenkorvaa ei huvittanut ottaa minkäänlaista osaa tähän kaksin taisteluun.
Hän kietoi kätensä ympärilleen, hieraisi samalla pari kertaa käsivarttaankin siinä ohella. Miehet olivat aina miehiä, noille ei järkipuhe menisi paksun umpiluukallon lävitse. Korvatkin olivat varmaan täynnä vaikkua useimmilla vastakkaisen sukupuolen edustajilla.

Metsästäjä rääkäisi taas, nyt jotain entistä sekavampaa ja epäselvempää. Liekö kyseessä uusi taisteluhuuto, vai mikä, mutta silti tuo lähti uhkarohkeasti kohti puolihaltiaa. Varjohengen katse suuntautui heti Riziin, oikeastaan tämä vain toivoi, että toinen väistäisi. Oli vaikeaa päättää kumman puolella kuului edes olla - Hiirenkorvaltahan tunnetusti puuttui se moraalinen selkäranka. Neitokainen ei nähnyt vielä mahtavempaa osapuolta parivaljakosta, kenen selän taakse hänen kuuluisi asettua. Toisaalta puolihaltia oli jo kehkeentynyt näinkin lyhyessä ajassa kovin mielenkiintoiseksi seuraksi, eikä demonin siksi tehnyt mieli päästää miestä noin vain kohti kuolemaa. Hiirenkorva peruutti vielä askeleen taaemmas, syvemmälle pimeän turvalliseen syleilyyn.

[[Tervetuloa takaisin siis n__n. Muutto taisi sujua hyvin ? Äsh.. tulipa edistymätöntä tekstiä minulta o__o''.]]

// Hyvinhän tuo, kiitos kysymästä ^^//

Puolihaltia oli varma, että Hiirenkorva alkaisi väittämään vastaan. Yllätyksekseen toinen ei sanonut mitään vaan otti kiltisti pari askelta taaemmas, mikä oli sekin jo jotain. Ikinä ei tiennyt kuinka paljon hän ja hänen nyt jo vähän edistyvä vastustajansa tarvitsivat tilaa. Katse oli taas lukittautunut metsästäjään ja hän yritti lukea toisen liikkeitä, toisen mieltä, vaikka ei hän mikään ajatustenlukija ollut, niin kuin oli jo aikaisemmin tullut selväksi. Tosin aikoi hän tuollaisen kyvyn hankkia jos sen vain kykenisi opettelemaan. Siitä olisi todellakin paljon hyötyä.
"No niin. Nyt yleensä kuuluu hyökätä." Mies opasti miestä kuin leikillään ja toinen karjaisi epämääräisesti. Hän todellakin osasi ärsyttämisen taidon, mutta Zegille tuo mies oli vain vastustaja, joka pitäisi voittaa. Ei mitään muuta.

Suu oli pienoisessa hymyssä metsästäjän lähentyessä häntä. Nuorukainen näki tilanteen kuin hidastettuna. Koko kuva oli hidastunut. Puut huojuivat puolta hitaammin. Keski-ikäinen pullea mies läheni häntä puolsta hitaammin ja hän nosti miekkansa olalta ja pian kuului kova ja terävä kilahdus. Zegin miekka oli torjunut iskun ja hän piteli asettaan rennosti edessään samalla kun metsästäjä virnisteli vihaisesti hänen edessään ja painoi miekkaansa puolihaltian miekkaa vastaan. Nuori mies nosti hieman kulmiaan. Hän oli aliarvioinut toisen miekan täysin. Ei se ollutkaan niin heiveröinen kuin se näytti olevansa.
"Yllätyitkö?" Mies murahti hampaidensa välissä tulenkipinät melkein loistaen silmissä vihasta. Toisen silmät eivät hetkeksikään karanneet hänen lintuunsa, joka roikkui edelleen nuorukaisen toisessa kädessä.
"Hmm...Hieman." Mustahiuksinen totesi tylsän kuuloisena ja totuudenmukaisesti. Samalla astui sitten sivuun, jolloin mies kaatui äkkinäisestä liikkestä maahan polvilleen.
"Mutta tuosta en." Hän sanoi ykskantaan ja heitti taas aseensa olalleen.

"Kunnossa?" Zeg kysyi samalla kun hän hivuttautui Hiirenkorvan kuuloetäisyydelle. Voisihan toinen olla loukkaantunut vaikka kaatumisesta, jonka hän oli aiheuttanut, vaikka hän olikin tarkoittanut hyvää. Tai sitten voisihan varjohenki olla järkyttynyt miesten välisestä mittelöstä. Naiset olivat välillä niin herkkiä. Varsinkin ne, joita puolihaltia oli vartioinut.
Miekan sininen kiiltävä kivi välkähti yössä kuunvalon langetessa siihen. Tummat silmät tarkkailivat vaitonaisina miestä, joka kampesi itsensä nyt jaloilleen.

Melkein, siis vain todellakin melkein, Hiirenkorva kiljaisi, kun terät kalahtivat voimalla yhteen. Käsi oli ainakin noussut suun eteen peitteeksi hämmennyksestä, joka johtui metsästäjän uusista puolista. Osasiko tuo pullukka aivan oikeasti käyttää miekkaansa ? Kaikkien uljaiden jumalien nimiin, ulkonäköhän sanonnan mukaan osasi pettää. Neito rauhoitti itsensä normaalille tasolleen, antaen katseen seurata tuota voimien miettelyä tyyninä. Rizillä ei näyttänyt olevan ongelmia, toinen oikeastaan oli hävyttömän huvittunut. Ja siitäkös Hiirenkorva piti, tuolla tavalla juuri kuului käyttäytyä metsästäjän kaltaisia juntteja kohtaan. Moiset vaivat piti vähintäänkin palauttaa maanpinnalle, mikäli näiden mieli leijaili jossain toisessa ulottuvuudessa. Ja sitähän juuri tuo metsästäjän örvelö teki parhaillaan - kuvitteli itsestään liikoa nimittäin.

Huomatessaan Rizin tulevan lähemmäs, oikein kuuloetäisyydelle, niin kykeni tämä vastaamaan:
"Olen kunnossa."
Tottahan se oli, vaikkakin edelleen takamustaan juili ja vaatteensa olivat hieman likaantuneet joutuessaan kosketuksiin rannan hiekan kanssa. Myöhemminhän Hiirenkorva tulisi varmasti muistuttamaan asiasta, siitä nyt tuskin tarvitsisi epäilyksen siemenstä edes kylvää. Tämän helmaväkeläisen mielen horjumista ei tarvitsisi pelätä - hänhän nimittäin otti miesten taistelun loppujen lopuksi hyvin tyynesti. Ei tässä mitään vaaraa näemmä ainakaan omalle kohdalle ollut langennut, joten mikäs vika taustapiruilussa oli ?

Polvillaan ollut karju mulkoili pahansuovasti kaksikko, tuntui kuin tuon silmät olisivat pudonneet pian kuopistaan ulos. Miehellä ei ollut rahkeita hyökätä taas, vaikka kunnian loukkaaminen sitä vaatikin. Kunnia oli monille turhankin tärkeä asia - jopa Hiirenkorvalle. Jos häntä loukattiin, niin seuraukset olivat useimmiten varsin epämieluisat ja ennen kaikkea jäätävät. Nainen tiesi mitkä sanat eniten satuttivat uhriaan, sekä housuväkeläisten kohdalla tämä tiesi kyllä mihin pitäisi potkaista tarpeen vaatiessa. Kultaiset silmät tarkkailivat ylös horjahtelevaa muukalaista.
"Pitäisikö meidän antaa sittenkin se vaakku tuolle onnettomalle ? Suorastaan sydäntä raastavaa katsoa moista Koheltajaa."
Sanansa kuullostivat ehkä päällepäin ystävällisiltä ja empaattisilta, mutta todellisuudessa ne olivat täynnä kettuilua. Rahvas, kerjäläinen - mikä vain tuo metsästäjä olikaan, niin olisi tuon aika poistua näkökentästään.

Zeg nyökkäsi toisen vastatessa. Onneksi toinen oli kunnossa, jolloin toinen voisi juosta jos siihen tulisi tarvetta, mutta tuskin. Puolihaltia oli aika varma, että hän pystyisi hoitelemaan keski-ikäisen ja pyöreän metsästäjän. Ainut pieni huomioitava asia, oli miehen miekka, josta voisi hyvin paljastua uusia puolia, sillä olihan se jo vahvempi kuin miltä näytti. Kuu valaisi kelmeästi lammen rantaa, jossa he olivat tuijottelemassa toisiaan. Kaksi yökävelyllä olevaa ja yksi nyt paremmin mietittynä salametsästäjä. Kuka nyt yöllä metsästäisi jos päivällä olisi paljon helpompi nähdä uhrinsakin?

Nuorukainen hymähti melkein kuin naurahtaen. Antaisiko hän linnun toiselle? No ei todella. Lintu-polo roikkui nuoren miehen kädestä, pienestä valkeankeltaisesta jalasta. Hän nosti laiskasti kättänsä ja siirsi tumman katseensa veriseen lintuun. Katse siirtyi metsästäjään ja suupielet vääntyivät kauluksen takana taas ilkikuriseen hymyyn.
"Ei. Kyllä tästä pitää jollekin ilmoittaa. Tuskin tämä on ihan laillista." Hänen äänensä kuulosti aika ivalliselta ja kiusoittelevalta. Hän halusi ärsyttää tuota miestä. Hän halusi, että toinen vihaisi häntä niin paljon. Hän halusi kunnon vastuksen ja kunnon vastuksen piti olla kylmä ja tunteeton. Vihainen ja armoton. Ei siitä mitään tulisi, jos heti armoa anelemalla saisi anteeksi tekonsa.

Metsästäjä nousi kankeasti ylös naama punaisena ja silmät vihaisena. Hymy leveni Zegin kasvoilla ja hänen silmänsä kiiluivat huvittuneena ja hieman vaarallisina.
"Eikö niin, Hiirenkorva, että tästä pitää kyllä ilmoittaa?" Mies kysäisi hyvittuneena ja laski miekkansa kevyesti maahan nojaamaan. Ankkakin tai mikä lie oli, laskeutui siinä samalla. Katse siirtyi nyt mieheen, jonka miekka oli noussut vaarallisesti terä kiiluen eteenpäin.
"Se olisi viimeinen tekonne." Hän ärähti kuin vihainen koira ja lähti syöksymään kaksikkoa päin. Tummat silmät kiilahtivat niihin lankeavassa valossa vaarallisesti odottaen oikeaa hetkeä.

Ilmoitus ? Mikä ettei. Ketäpä ei kiinnostaisi hörhö, joka vaelteli puistossa pitäen sitä metsästysleikkikenttänään. Pianhan täältä katoaisi kokonaan kaikki elo, kun ihmiset pelkäsivät astua kaupungin ainoaan vihreään sydämeen, jossa linnut lauloivat ja kukat tuoksuivat. Ainakaan Hiirenkorva ei henkilökohtaisesti olisi tänne haikaillut, jos olisi tiennyt mielenvikaisesta harhailijasta.
"Totta kai tästä ilmoitetaan."
Nainen myhäili ja hiuskautti harmaanruskeita suortuviaan niin, että kiusallisimmat yksittäiset hiukset löysivät sopivamman paikan. Metsästäjä ei näyttänyt tyytyväiseltä, taisi oikeuden koura pelottaa ja pistää pöksyt tutisemaan. Ah, ja siitäkös näystä demoni nautti - raivoisasta pelosta.

Pelko oli joillekkin demoneilla kuin ateria, herkullinen, täyttävä ja samalla mieltä tyydyttävä. Toisaalta neito ei pahemmin välittänyt muiden pelottelusta, mutta vaihteluhan tunnetusti virkisti ketä tahansa. Ärähdys tuli yllätyksenä, samoin myös muukalaisen uusien voimien kerääminen, jolla tuo lähti syösymään irvailevaa parivaljakkoa päin. Varjohenki otti taktisesti "piiloudun kaverin selän taakse" -tekniikan käyttöön, eikä se oikeastaan hassumpi paikka ollut lymyillä. Riz tuntui olevan valmis läimäyttämään tuolta ukolta luulot pois. Vai oliko sittenkään ?

Mies lähestyi ja lähestyi, mutta silti tuon liikehdintä tuntui todella väkinäiseltä ja raskaalta. Huono kunto peräti ? Ei ihme, jos ei tuollainen lisäpaino vyön yläpuolella rasittanutkin miekkosen pökkelöjalkoja.
"Et kai päästä tuota näin lähelle!"
Hiirenkorva inahti järkytyksestä, ihan kohtahan metsästäjä hutaisisi heiltä päät hartioilta, mikäli saisi vielä askeleenkin aikaa lähestyä. Ei, todellakaan varjotar ei aikonut ottaa sitä riskiä, että saisi pienoisenkin naarmu. Seuralaisensa selän takaa tämä luikahti lähimmän puun alas kaartuvien oksien suojaan. Ei mikään maailman kekseliäin paikka, mutta toimittipa virkansa.

Hymy karehti puolihaltian huulilla hänen tuntiessa varjohengen piiloutuvan taaksensa. Asia ei häntä ihmetyttänyt, sillä hän oli ollut samantapaisessa tilanteessa monesti aiemminkin. Jos ei otettu huomioon, että Zeg oli itse ehdottanut tätä yöllistä retkeä ja oli lupautunut suojelemaan toista hengellään, mitä hän ei monasti tehnyt. Tai oikeastaan kun ajatteli, hän ei ollut koskaan tehnyt niin. Ilmaiseksi valvominen ei kuitenkaan ollut pahasta ja nuorukainen päätti, että jos hän nyt saisi kunnon taistelun - henkensä menettämisestä Zeg ei ollut huolissaan - hän antaisi ilmaisia suojeluja useammin. Tai ainakin halvempia. Olisi korkeammankin väen kakaroiden vanhemmat onnellisia tietäen, että heidän lapsensa oli turvassa ja vielä halvalla.

Miehen käsi oli koko ajan pingoittuneena miekan kahvassa ja valmiina suojelemaan itseään metsästäjältä - ja tietenkin Hiirenkorvaa. Hän ei hetkeäkään epäröinyt odottaa niin kauan. Se varmaan näytti hullulta. Ainakin naisen mielestä, joka luikki hänen seläntakaansa muualle piiloon. Voisihan se olla ihan järkeväkin ratkaisu. Eihän sitä koskaan tiennyt mitä tulisi tapahtumaan.

Ja Zeg sai yllättyä toden teolla. Mies ei iskenytkään miekkaansa häneen päin vaan jatkoi matkaansa hänen ohitseen puun luo, minne Hiirenkorva oli piiloutunut. Puolihaltia ampaisi miehen perään, niin että osa linnun sulista lehahtivat lentoon. Silmät olivat iskostuneet pullean metsästäjän selkään ja hän näki kuinka mies nosti miekkansa.
"Älä luulekaan..." Hän kuiskasi nyt pelkkänä viivana olevien huuliensa takaa ja hyppäsi niin korkealle kuin pystyi. Hän näytti varmasti kaukaa joltain jättimäiseltä linnulta kaavun liepeiden hulmutessa tuulenvireessä. Miekka vain toi pienen poikkeuksen. Tuskin millään linnulla miekkaa sattui olemaan.

Mustahiuksinen laskeutui aivan miehen eteen juuri kun toinen sivalsi terävällä miekallaan. Mistäkö Zeg tiesi sen terävyydestä? Siitä, että se upposi hänen vasempaan käsivarteensa ja teki siihen pienen haavan. Valkoinen kangas värjäytyi heikosti punaiseen aineeseen, jonka nuorukainen tiesi verekseen. Kaavun hiha repeytyi hieman, mutta Zeg tiesi että sen saisi korjattua. Nuorukainen hengitti nyt tasaisesti, vaikka hän olikin hieman hengästynyt. Hänen miekkansa kamppaili metsästäjän pienen, mutta voimakkaan miekan kanssa. Hän näki toisen hikikarpalot, joita muodostui vähän väliä roikkumaan nenän päähän.
"Tuo oli aikamoinen virhe." Hän sähisi miehelle, mutta vaikka hän ehkä ulkoa näyttikin vihaiselta, sisältä päin hän pomppi riemusta. Vihdoinkin hän sai syyn antaa tuolle miehelle kunnon opetuksen.

"Oletko kunnossa?" Hän kysyi taas varjohengeltä, jonka ainakin kuvitteli vielä piilottelevan puun takana. Tuntui, että hän kyseli tuota liian usein ja nyt hänen piti pitää huolta siitä, ettei tulisi sitä enää kysymään. Olihan hänen työnsä pitää toinen turvassa.

Hetken ajan Hiirenkorva jo kuvitteli löytäneensä mahtavan piilopaikan, joka takaisi hänelle myös pakoreitin, mikäli tilanne kävisi liian kinkkiseksi tämän makuun. Valitettavasti joko jumalilla tai sitten kohtalolla oli omat oikkunsa, jotka saivat päästään pimenneen ukon juoksemaan naista kohti - miekka ojossa. Kaikki tuntui vain jämähtävän paikalleen, eikä sorja neito osannut ottaa askelta suuntaan kuin toiseenkaan, vaikka mies läheni lähenemistään. Riz päätti pistää pisteen mokomalle hullutukselle tullen väliin viimeisillä sekunteilla, jotka olivat luotu naisen ja terän väliseen ilmaan. Mutta millaisen hinnan seuralaisensa maksoikaan. Miekka oli viiltänyt toisen käsivartta, minkä jälkeen muodostui punainen veri avonaiseen haavaan, vaikkakin vain pienen sellaiseen.

Kuolemaan yhdistetty neste värjäsi rikkoutunutta kangasta, saaden samalla varjottaren irvistämään. Parempi tämä oli kuin se, että hänen oma päänsä vierisi pitkin tannerta irti ruumiista, mutta olisi Riz voinut keksiä jonkin muunkin tavan hätistää hullun pois kimpustaan. Elämä oli yhtä valintojen taivalta, kun kerran päätit tehdä jotain väärin, niin se yleensä kostautui myöhemmin - viimeistään tuonpuoleisesta, jos vanhoihin uskomuksiin olisi luottaminen. Kaikesta tuli myös näinollen maksaa käypä hinta, johan se olikin äskeisen tapahtumasarjan aikana huomattu.

Ajatukset menivät yhteen siistiin riviin vasta, kun tumma nuorukainen päätti kysyä, oliko tämä yhä kunnossa. Katse kävi maassa, sitten vaatteissaan, käsivarsissaan ja lopulta sormet kohosivat kokeilemaan kaulaansa. Kyllä, hän oli elämänsä parhaimmassa kunnossa kuvaannollisesti.
"Olen, toisin kuin sinä."
Vinkkaus iski viiltoon, jonka metsästäjä oli aiheuttanut. Ihme kun verta ei tullut enempää, ainakin sitä olisi odottanut vuotavan vuolaammin. Ehkä puolihaltioilla oli perintötekijöissään jotain, joka hyydytti veren nopeammin, kuin ihmisillä ? Ken tiesi. Demonin kultaiset silmät kääntyivät hikeä valuvaan äijään, jonka katse kävi vilkaisulla naisessa ennen kuin palasi takaisin päävastustajaansa. Halveksiva tuhahdus karkasi naisen suunnalta:
"Eikö olisi jo aika päättää tämä."

"Kunnossa olen minäkin." Nuorukainen murahti. Lintu tipahti Zegin kädestä tarkoituksella puun juureen ja hän näki miehen katseen harhailevan jossain siellä paikkeilla. Hänen kätensä roikkui tekemättä mitään pitkässä hihassaan ja se oli hyvä se. Hän ei saisi rasittaa sitä ihan vielä. Murahduksesta päätellen, metsästäjä taisi luulla puolihaltian olevan vihainen. Vihainen hän ei ollut, mutta olisihan se hyvä jos hän siltä näyttäisi. Voisihan vihollinen luulla, että toinen oli hänelle kunnon vastus, joka pystyisi voittamaan hänet. Toisaalta se teoria oli oikeassakin. Metsästäjällä näytti olevan kykyjä kunnon taisteluun, mutta Zeg itse taas oli nopeampi- paljon nopeampi. Ehkä se johtui lihaksista ja kunnosta, jotka mies omisti tuohon toiseen nähden. Tuo salametsästäjä näytti paremminkin itse saaliilta kun saaliiden metsästäjältä.

Haava, jonka metsästäjä oli tehnyt hänen käsivarteensa alkoi vasta nyt tuntumaan. Hänen verensä oli jo tyrehtynyt haavan ympäriltä ja se ei enää vuotanut. Kiitos haltiaveren, joka hänen suonissaan puoliksi virtasi. Kyllä kai se sen takia johtui. Ei nuori mies ollut ollut koskaan selvää ottanut, mistä se mahtoi johtua. Miksi olisi vaivautunut? Sehän oli vain hyvä, ei sille tarvinnut etsiskellä selityksiä.

"Olen aivan samaa mieltä." Hän sanoi naisen kommentille. Todellakin oli aika lopettaa tämä. Mies saisi nyt sen minkä ansaitsikin tekemällä haavan hänen käteensä ja uhkailemalla miekalla avutonta nais-raukkaa. Nämä olivat tietenkin vain tekosyitä, joilla Zeg uskotteli itselleen, että hän teki oikein. Hymyn kare tulvi taas kasvoille hullun näköisenä ja hän oli syvällä sisimmässään onnellinen, ettei sitä näkynyt muille. Puolihaltia kohdisti voimansa oikeaan käteensä, jossa hänen rakas ja raskas miekkansa tönötti torjumassa irvistelen ja hikoilevan possun iskua. Hän työnsi miekallaan niin rajusti, että mies lennähti taaksepäin ja löi päänsä rantahiekkaan. ' Hänen onnensa...' Nuorukainen ajatteli ja läheni sitten miekka rennosti olalle notkuen miestä, joka makasi nyt selällään maassa, miekka vieressään, joka oli kirvonnut hikoilevan salametsästäjän kädestä.

"Sano hyvästi pikku linnullesi....ja maailmalle." Mustahiuksinen sanoi ja nosti miekkansa nyt ylös valmiina iskuun. Itse hän ei ollut vielä varma ansaitsiko toinen kuolla. Mutta ainakin hän voisi pelotella toista vähän. Pelottihan hänen ulkonäkönsäkin jo joitain ihmisiä, miksei sitten jos hänellä olisi vielä miekka ojossa, jolla hän aikoisi iskeä toisen kaulan poikki. Taisi hänellä olla vähän hurjat ajatukset, mutta hän piti keskittyneenä katseensa metsästäjässä, joka yritti epätoivoisesti hapuilla pientä miekkaansa. Saisi toinen uskoa, että hän aikoi iskeä hänet hengiltä, se olisi paras rangaistus miehelle. Puolihaltia potkaisi vikisevän miehen miekan kauemmas toisen ulottumattomista ja nosti nyt haavoittuneenkin kätensä miekan kahvalle. Kyllä mies tietäisi, että ainakin sillä voimalla, tuonkin kokoinen kaula katkeaisi kuin pikku tikku.

Kunnossa ? Niinhän ne kaikki miehet aina sanoivat, koska eivät pystyneet myöntämään kipua, jos sitä edes tunsivat. Hiirenkorva pyöräytti silmiään murahtaen jotain epäselvää. Vaikka hän olikin demoni, ainakin sen alalaji, niin tunsi tämäkin varsin hyvin fyysiset tuskat ja naisena kertoi ne myös julki selkeästi - epäröimättä hetkiäkään. Henkisiä viiltoja varjotar vain ei koskaan ollut osannut käsitellä, ne olivat jotenkin liian mutkikkaita tunnekiemuroita, joiden tuntemattomuus suorastaan pelotti. Suru, viha, kostonhimo - kaikki samaan litaaniaan vain, eikä Hiirenkorva osannut enää reagoida hillitysti, vaan mieluummin vetäytyi kuoreensa ja käänsi kasvonsa tulevaa kohden. Optimisti hän ei ollut vaikka äskeinen kuvaus siltä ehkä kuullosti - realisti, sitä nainen oli viimeistä piirtoaan myöten. Oli turhaa jäädä junnaamaan pikkuseikkoihin tai kuvitella vastaavasti kaiken päätyvän hyvin.

Eihän se nytkään päätynyt metsästäjän suhteen. Toinenhan sai turpaansa puolihaltialta, joka oli myöntynyt Hiirenkorvan toteamukseen ilman turhaa hampaitten kiristelyä. Demonin pää kallistui hieman, kun hän tuijotti pohjattomilla silmillään maassa olevan ukon epätoivoista miekan hapuilua, sekä aneleviä vilkaisuja, joissa silti säilyi se aiemmin esiin tullut uhmakkuus. Ihmiset, mitä noistakin pystyi nyt päättelemään ? He vaihtoivat mielipiteitään silmän räpäyksessä huomatessaan joutuneensa alakanttin, ja osa myös raukkamaisesti alkoi anomaan tässä vaiheessa armoa. Kun kuoli niin se piti tehdä pysty päin ja arvokkaasti, jotta tulevat sukupolvet sekä tarinat kertoisivat sankarista - eivät ruikuttavasti luuserista.

"Pitkität tätä."
Hiirenkorva yllättäen totesi Rizille, joka ei vieläkään ollut iskenyt - hätyytellyt vain. Henkivartijahan toinen oli ? Kuuluiko heidän myös tappaa ? Varmaankin, jos suojeltava olisi oltu ajettuna ahtaalle ja vaarassa itse kupsahtaa. Kuka nyt tyhjästä hengen suojelemisesta nimittäin haluisi maksaa, ei ainakaan varjotar.
"Nautitko pelosta ?"
Tämä puhui kuin satamakauppiaalle, jolta kuului kysellä auringossa seisseen kalan hintaa. Kaipa naisen kuuluisi olla nyt kauhusta kankea ja tihrustaa itkua, anella, että puolihaltia päästäisi tuon poloisen pois pinteestä. Hah, ei kuullostanut ollenkaan Hiirenkorvalta. Tappakoot, jos siltä tuntui - se ai saisi häntä katsomaan seuralaistaan alaspäin.

Zeg kuuli Hiirenkorvan sanat. Hän todellakin pitkitti tätä. Tosin ihan tietoisesti. Miehen oli mukava katsoa maassa viruvaa saalistaan, joka peläkäsi kuollakseen edes noustakseen ylös ja yrittääkseen karata. Tyhmä elukka. Miekka pysyi huomattavan kauan ylhäällä ja se otti jo haavoitetun käden päälle. Sitä särki huomattavasti ja tuntui kuin avonainen haava, joka oli jo tyrehtynyt, repeäisi uudelleen.

Taas varjohenki puhui. Nauttiko hän pelosta? Kyllä. Pakkohan hänen oli nauttia. Ainakin tämän jälkeen. Miehen silmien nähtyään. Ainakin uhriensa pelosta hän nautti suurenmoisesti. Miekka välähti kuunvalossa vaarallisesti sen lähtiessä turmioikkaan laskuun. Puolihaltia tiesi mitä teki. Hän ei tähdännyt metsästäjän kurkkuun. Ei, se olisi ollut liian helppoa. Helppoa toiselle ei enää tulisi tämän jälkeen. Punainen verijana roiskahti miehen painavan miekan seurauksena samalla kun yön täytti miehen kivun täytteinen karjunta.

Mustahiuksinen nosti miekan rennosti harteilleen ja katsoi työnsä tuloksia. Salametsästäjä virui itkien maassa pidellen oikeaa kättään. Miekkakäsi oli mennyttä. Sen Zeg tiesi. Toinen ei ainakaan enää uhittelisi ketään miekallaan tai jousellaan - edes eläimiä. Taisi hänen tekonsa olla aika armollinen jos vain pystyi ajattelemaan mitä kaikkea tuokin pullukka oli elämänsä aikana tehnyt. Tuskin mitään kunniallista.
"Sinulla kävi onni, että törmäsit minuun." Hän sanoi matalasti miehelle. Toinen ei näyttänyt kuulevan vaan mies kampesi itsensä hoippuen ylös. Käsi oli nyt kiedottu jonkun rievun sisään ja Zeg ei edes halunnut vilkaista kättä, joka lojui rantahietikolla.

Salametsästäjä aikoi sanoa jotain, mutta painoi sitten suunsa kiinni ja irvisti tuskasta. Tuskan näkemisestä puolihaltia muisti oman haavansa, joka jyskytti nyt kuin jokin pieni rumpu. Tunne oli epämielyttävä ja miehen haavoittunut, vasen käsi valahtikin nyt vartalon vierelle, missä sen paikka oli.
"Menemmekö?" Hän sanoi äänensävyllä, joka näytti jo unohtaneen miehen, joka seisoi yhä melkein nuorukaisen edessä. Hän nyt ei miestä auttaisi. Tumma katse siirtyi hitaasti Hiirenkorvaan. Toivottavasti toinen oli kunnossa. Hän ei ollut miettinyt miten tämä vaikuttaisi häneen. Nuorukainen halusi lähteä paikan päältä pian, sillä miehen tuskan karjaisu kuului varmasti kauemmas kuin vain piuston linnuille, jotka olivat lehahtaneet silloin ilmaan.

Miekka hävisi kaavun alle paikalleen, missä se aina oli. Nyt vain hän ei saanut vielä kaapuaan kiinni, sillä hänen tarvitsisi olla voimissaan korjauttaakseen sen. Ja nyt hän oli sitä paitsi haavoittunutkin, vaikka haava olikin mitätön miehen lapsuudessa tulleisiin haavoihin. Mustavalkoinen kaapu liehui tuulessa ja paljasti mustat löysän pellavahousut, jotka heiluivat nekin nyt tuulessa. Tukka oli hulmahtanut pois kokonaan miehen kasvoilta ja hänen katseensa, joka oli peittelemätön, oli suunnattu varjohenkeen.

Miekan välähdys ja käsi oli poissa paikoiltaan - entisenä omistajansa ruumiista irti. Demonin silmät kapenivat tuon näyn seurauksena ja ällöstä hän käänsi kasvonsa vastakkaiseen suuntaan. Yh, mikä veren tuoksu täällä nyt tulvikaan ja siinä ohella tuskan karjunta raastoi ilmaa, lehauttaen oksilla uinuneet linnut siivilleen pelästyksestä. Vielä viimeinen vilkaisu kävi metsästäjässä, jonka ääni oli vaimennut pelkäksi vaikerrukseksi ja aneluksi apua jumalilta. Ei, eivät he voisi tuota tuota säälittävää olentoa auttaa - kohtalo oli jo painanut sinettinsä. Jos ihmisellä olisi tuuria, niin tuo kituuntuisi pelastajien saapumiseen asti, mutta eloon jäämisen mahdollisuudet olivat kyllä olemattomat.
"Mennään."
Hiirenkorva vastasi ja lähti liikkeelle. Se siitä hyvin menneestä yökävelystä, tämähän oli aivan katastrofaalista! Onni, että Riz oli sattunut seuraksi - ties miten varjohengen laita nyt muuten olisi.

Kultaiset silmät jäivät lepäämään toisen kädessä olevaan haavaan ja rikkoutuneeseen kaapuun ja tuskin hän viisveisasi nuorukaisen omassa katseessa, joka tässä viipyi. Jaa-a, jos demoni nyt olisi avualiaskin nainen, niin kai tämän kuuluisi silloin tarjoutua puolihaltiaa auttamaan. Käsi kävi ainokaisessa taskussaan tunnustelemassa ja sitten olkiaan suojaavassa punaisessa huivista. Viimeisestä hän ei ainakaan luopuisi ja ei taskuissakaan ollut mitään sideharsoksi kelpaavaa, mutta miehen hajalla oleva vaateparsi sen sijaan voisikin osoittua hyödylliseksi.
"Pitäisiköhän haavasi sitoa.."
Sormi kohosi tökätäkseen toisen käsivartta. Kaavusta saisi revittyä hyvin suikaleen, jonka voisi kierrittää viillon päälle suojaamaan tulehdukselta ja lisältä vuotamiselta. Taivaalle alkoi muodostumaan pilviä, jotka peittivät hetkeksi kuun loisteen kaksikolta. Oli täysin pimeää, oikeastaan mukavan mustaa joka puolella.

Mitenköhän Hulda mahtoi pärjätä kotona ? Ehkä mampseli vieläkin veti hirsiä tajuamatta suojattinsa olevan muualla tai sitten toinen oli herännyt, sekä kääntänyt koko talon ylösalaisin etsiessään Hiirenkorvaa. Jotenkaan kumpikaan vaihtoehto ei ihmetyttänyt neitokaista, hän kun oli niin tottunut ihmisnaisen outoon käytökseen tässä vuosien mittaan. Katsos tuuria! Penkki. Maalipinta tosin rapistutunut, mutta kyllä siihen kelpaisi istuutua edes siksi aikaa, kunnes haava olisi hyvässä paketissa. Kädettömän miehen karjunta, saati vaikerrus, ei kantaantunut näin pitkälle, ties jo mokoma heittänyt henkensä. Yksi haile se olisi kuitenkin moraalittomalle Hiirenkorvalle, joka vinkkasi pään nyökkäyksellä henkivartijaa asettumaan alas istumaan.

Puolihaltia seurasi naista hiljaa. Tämä pieni välikohtaus oli piristänyt iltaa - tai pikemminkin yötä - kummasti, vaikka hän hieman oli haavoittunutkin. Kättä särki, mutta hän tuskin huomasi sitä. Tämä oli pientä, verrattuna mitä hän oli joskus kokenut. Todellakin pientä.
Zeg tunsi toisen tuijotuksen, joka hänen vilkaistuaan kohdistui hänen haavoittuneeseen käteensä. Naisen tökätessä hänen kättään, mies puristi hampaansa vihlaisusta yhteen. Hänen poskiluunsa kiristyivät. Kosketus sattui enemmän kuin hän oli kuvitellut.

Onneksi juuri silloin pimeys laskeutui heidän ylleen. Hiirenkorva ei voinut nähdä hänen kasvojen piirteittensä vääntymistä. Metsästäjän miekka olikin haavoittanut häntä pahemmin kuin hän itse kuvittelikaan. Vikinät, valitukset ja huudot olivat jääneet taakse. Hän käveli eteenpäin tiedostaessa naisen kävelevän vierellään. Hän kuuli Hiirenkorvan askeleet. Näki hän tietenkin toisen siluetinkin pimeässä. Hän näki toisen viittaavaan penkille päin ja huokaisi sisäisesti. Suojellun tahto oli laki. Tai ei niin nuorukainen itse ajatellut, tiesi vain, että hänen pitäisi ajatella.

Penkki oli epämukava. Se oli kova. Zeg ei kuitenkaan valittanut. Miksi olisi? Tuskin varjohenkeä hänen mielipiteensä penkistä kiinnostivat. Ainakaan hän ei uskonut niin. Mies avasi kaapunsa napit nyt loppuun saakka ja hivutti haavoittuneen kätensä varovasti hihasta. Haavaa kirvelsi, mutta kyllä nuorukainen sen kesti. Zeg oli nyt aivan musta vaatetukseltaan ja hänen tuli hieman kylmä. Kaapu oli ollut juuri sopivan lämmin. Miekka riippui pienestä narusta hänen vyötäisillään ja miekassa oli punaisia läikkiä. Hänen pitäisi puhdistaa se heti kun tulisi siihen mahdollisuus. Hän laski valkomustan kaapunsa penkille viereensä ja katsoi sitten haavaa. Se oli pieni oikeassa kädessä olevaan vaaleaan arpeen verrattuna. Tuskin siitä jäisi jälkeäkään sitten kun se parantuisi. Tumma katse nousi Hiirenkorvaan ja hän kysyi kuin haava olisi mitätön:
"Onko sinulla jotain, millä pystyn sitomaan tämän?"

Uh, ei tuo jälki aivan pienoinen ollutkaan, kun puolihaltia siirsi kaapunsa pois peittelemästä haavaa. Vaan eipä se ollut mitään verrattuna sitä rinnastavaa arpeen, jonka röpelöisyydestä pystyi huomaamaan, ettei se ollut aivan tuoretta tavaraa. Kultaiset silmät kävivät toisen mustan vaatetuksenkin läpi, ennen kuin demoni puisti päätään pienesti. Nuorukainen oli kokenut odotettua enemmän elämänsä aikana ? Kuka olisi uskonut katsoessaan noita nuoria kasvoja.
"Ei minulla, mutta sinulla saattaa olla."
Varjotar vastasi hymyillessään vinosti. Niin se kaapu - siitähän saisi sen sideharson käden käänteestä. Tosin vaateparren omistaja ei näyttänyt tajuavan sitä tai sitten tuo kielsi päänsä sisällä itseään rikkomasta rakasta, lämmintä päälyskappaletta. Hiirenkorva vielä vilkaisi nopeasti olillaan olevaa huivia, äh, olihan sekin aika iso rätti ja kyllä siitäkin saisi riistettyä palasen.
"Katsos nappaamme pienoisen suikaleen kaavustasi ja laitamme sen haavan päälle.."
Hän alkoi selittämään ja hivuttautui hissukseen lähemmäs penkille laskettua kaapua.
"... tai siis minä laitan."

Hiirenkorvan nupin sisälle oli juurtunut ajatus siitä, etteivät miehet omia haavojaan osanneet hoitaa - saati sitten toisten. Tosin Riz voisi olla poikkeus, mutta sen varaan nainen ei uskaltanut mitään laskea. Tämä istuutui myös kovalle penkille, koittaen löytää hyvää asentoa, jolloin puun olemus ei tuntuisi takamuksensa alla niin ikävältä. Hankkisivat kunnon istuinsijat tänne! Kuka nyt haluisi oleskella puistossa, jonka penkit olivat epämiellyttävääkin epämiellyttävämmät.
"Onhan minullakin toki huivini, jos et kestä kaapusi menevän rikki."
Lopulta neitokainen totesi vielä sen, jota ei olisi halunnut sanoa. Hän ei viitsinyt mennä yksinään riipimään henkivartijan vaatteita, sillä voisihan tuo ärsyyntyä siitä pahan päiväisesti. Ja sitähän vihaa varjohenki ei halunnut kokea näkemänsä jälkeen.

"Osasit käsitellä miekkaasi todella hyvin, vaikka se onkin kovin suuri."
Katse kävi tiirailemassa teräasetta, jonka olemus oli jo aiemmin mainitusti kunniaa herättävä. Ei tuollaisia nähnyt joka päivä ja jos näki, niin niitä raahattiin maata pitkin, koska henkilö ei jaksanut miekkansa painoa. Varjotar painoi kyynerpäänsä vasten reisiään ja laskeutui etukumaraan, voidakseen näin nojata käsiään vasten.
"Kuka sinua oikein opetti ? Vai opitko ihan oma takeisesti kaikki nuo temput, jotka näytit taistellessasi äskeisen ukon seurassa ?"

Zeg oli ihmeissään toisen sanovan hänellä löytyvän sitomistarpeita. Miten niin muka? Hän kantoi mukanaan aina vain miekkaansa ja jossain kaavun kätköksissä pientä rahapussia. Ei hän mitään sidetarpeita mukanan kantanut.
"Ei, ei, ei." Puolihaltia sanoi äkkiä ja siirsi kaapunsa kauemmas toisen ulottuvilta. Eihän hän nyt omaa vaatettaan rupeaisi repimään. Sekin repeämä, joka oli tullut salametsästäjän miekasta, oli jo vaivalloinen korjata. Siihen meni paljon nuorukaisen energiaa ja aikaa. Hän ei ollut vielä oppinut sitä ihan kunnolla; korjaamaan kaapunsa siis magian avulla. Hän ei edes pahemmin tiennyt miten se tapahtui, sillä hänen isänsä ei ollut ikinä ehtinyt sitä kertomaan. Hän muisti ensimmäisen kerran, jolloin kaapu oli alkanut korjaantua hänen ollessa pienessä mittelyssä erään kaukaisen demonin kanssa. Oli hän ollut kuin puulla päähän lyöty kaavun korjaantuessa, mutta sen jälkeen Zeg oli tullut ihan väsyneeksi. Muutaman kerran jälkeen puolihaltia tajusi, että hän teki sen itse ajattelemalla sitä asiaa. Se onkin ainoa maaginen teko, mitä hän pystyy tekemään. Ainakin tähän asti.

"Ei sinun tarvitse omaa huiviasi repiä. Kyllä tämä tästä hoituu itsellään." Hän sanoi ja poimi maasta vihreän lehden. Tai ainakin hän luuli sitä vihreäksi siellä pimeydessä. Minkä muunkaan värinen se saattoi olla? Hän pyyhki verensä lehteen, joka näytti pimeydessä mustalta. Haava ei ollut puolihaltian mielestä suuri. Tuskin 5 senttiä pitempi. Se parantuisi hetkessä.

Katse siirtyi Hiirenkorvaan. Hän tiesi omat miekkailu kykynsä ja tarkkaili toisen katsetta. Hänen aseensa makasi hänen jalkaansa vasten kuin se ei olisi painanut mitään. Mikään nuoren miehen olemuksessa ei viestittänyt, että ase painaisi, eikä se Zegillä painanutkaan - enää. Sininen kivi oli kuin tumma pläntti miekan kahvassa - melkein kuin likatahra. Mutta ei se ollut. Puolihaltia ei tiennyt oliko kivi hänelle itselleen tärkeä, mutta hän kuitenkin varoi aina sitä, sillä hän ei tiennyt mitä voisi tapahtua sen rikkouduttuessa. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että hän ei jaksaisikaan nostaa miekkaansa vastustajansa edessä. Eihän hän ollut edes kokeillut menisiskö kivi edes rikki, mutta hän ei halunnut edes kokeilla. Omaan kuolemaansa hän vain syöksisi jos hän sellaisia alkaisi kokeilemaan.

"Sekä että." Hän sanoi ykskantaan. Isä hänelle suurimmaksi osaksi oli kaikki opettanut. Mutta kohtalo oli puuttunut peliin ja Zeg oli muutamat temput oppinut itsekseen kohdatessaan epämieluisia matkalaisia matkallaan. Oppia oli karttunut enemmän kuin kukaan osasi edes nuorukaiselta odottaa. Olihan hän vasta nuori - 18-vuotias, mutta kypsä ja järkevä ikäisekseen. Hän oli kolunnut Valhallaa enemmän kuin ketään hänen itsensä ikäinen, mutta piti sen omana tietonaan. Kuka se nyt kiinnostaisi? Ja jos kiinnostaisi, ehkä se tieto kannattaisi pitää salassa.

Puolihaltia muisti kenen seurassa hän oleskeli ja käänsi sitten tutkivan katseensa mustien hiuksen alla varjohenkeen. Nyt olisi hänen vuoro kysellä. Tämänkin kävelyretken pääsyy melkein oli unhoittunut äskeisen metakan aikana.
"Kuka sinua sitten opetti? Vai osasitko taikasi jo heti pienenä?" Mies tietenkin viittasi toisen muuntautumis kykyyn varjoksi. Naisen kyky kiehtoi Zegiä, sillä hän oli kuullut ja nähnyt kaikenlaista, mutta varjohengen temppuja hän ei ollut ennen nähnyt. Varjohengen hän tosin oli nähnyt, mutta ei kunnolla heidän temppujaan.

Kuu tuli hieman pilven takaa esille ja valaisi aavemaisesti puistoa. Valo ei ollut hääppöinen, mutta tarpeeksi Zegille nähdäkseen Hiirenkorvan kasvot. Hänen katseensa oli nyt ilmeetön, niin kuin hänen nyt näkyvät kasvonsakin. Hän oli ylen onnellinen siitä, että ilta oli tuonut vähän jännitystäkin peliin. Tämä pieni haava hänen kädessään sai hänet vain tuntemaan itsensä eläväksi. Hän sai taas muistutusta siitä, että hän oli lihaa ja verta. Hänen taistelunpalonsa taas alkoi syttymään jossain syvällä sisällä, mutta hän yritti tukahduttaa sen. Nyt ei ollut aikaa miettiä tuollaisia.

Jotenkin Hiirenkorvalla olikin ollut sellainen kutina, ettei Riz suosiolla luovuttaisi kaapuaan revittäväksi. Nainen vain kohauttikin olkiaan huvittuneesti, samapa tuo hänelle oli miten mies haavansa hoitaisi - kunhan nyt pitäisi edes siistinä. Lehti ei aivan vastannut varjohengen käsitystä puhtaasta sidetarpeesta, mutta ainakin sen avulla enempi veri lähti pois kummittelemasta. Tämä itse näki oivallisesti pimeässä - demoni kun oli.
"Olisinkin tarjonnut sen pitkin hampain."
Varjohenki totesi nojaten entistä paremmin käsiinsä. Vai, että sekä että ? Lyhyt ja paljon puhutteleva vastaus, joka selvästi vaati jatkokysymyksiä - joita nainen ei ollut vielä esittämässä. Antoi miehen nyt olla salamyhkäinen, sillä sitähän puolihaltia oli kokoajan ollut muutenkin. Mysteerisyys puki toista hyvin, joten siitä kannatti pitää myös kiinni.
"Taikani ?"
Hän toisti huvittuneesti. Ei se sinäänsä taikaa ollut, mitä neitokainen teki muuttuessaan varjoksi. Se oli enemminkin lahja, sellainen, jonka sai vanhemmiltaan heti syntyessään.

Se olikin ainut hyvä asia, mitä Hiirenkorva oli saanut karkeran elämänsä aikana. Varjona ei ollut huolia, ei vaikeuksia tai muuta vastaavaa - sai vain olla. Lopulta onni ja autuus tyssäsi sitten siihen, kun voimansa hupentuivat niin, ettei tämä voinut kuin muuttua takaisin lihaksi ja vereksi, omaksi tylsäksi itsekseen.
"Se ovat lahja. Tosin olen joutunut harjottelemaan pystyäkseni pysymään varjona."
Pää jäi vain yhden käden taakaksi, kun toinen kohosi suorasti eteenpäin, kohti taivasta. Kuu oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Sormet painuivat nyrkkin ja varjotar veti raajansa luokseen. Yöperhonen, mitätön olento oli sormiensa loukussa ja räpisteli vapauteen pyrkivänä esille. Karvainen ruumis ja isot siivet kutittelivat kämmenen sisäpintaa, kun nainen jatkoi:
"En vain koskaan saanut harjoitella niin paljon, että pystyisin olemaan täydellinen varjo."
Täydellinen varjo pystyi päättämään itse milloin muuttui normaaliksi ja milloin ei, heillä oli paljon voimia, eikä väsymys tuntunut olevan tunnettu sana. Tähän kykenivät vain ne, jotka olivat saaneet harjoitella ja vanhentua taitojensa kanssa.

Yöperhonen lennähti karkuun heti, kun Hiirenkorva avasi hentoisesti kiinni olleen nyrkkinsä. Se lensi takaisin ilmaan, teki pari pökerryksen aihettamaan kaarretta, kunnes löysi taas omalle reitilleen. Neidon suupielille kaartui hetkeksi kadoksissa ollut hymy, minkä jälkeen tämän kultaiset silmät kohdistuivat tarkkailemaan Riziä uudemman kerran.
"Mutta jos olisin täydellinen, niin elämäni olisi tylsää. Ei olisi haasteita, joiden yli pitäisi ponnistella."
Kaunopuheisuutta, viimeinkin Hiirenkorva laukoi sitäkin julki pihtailematta. Täydellinen olento olisi yhtä kuin kuolematon, mutta oliko sekään demonille päätavoite ? Ei ainakaan tälle naiselle, joka halusi kokea joskus kuoleman, nähdä mitä rajan toisella puoli odotti - jos odotti ensinnäkään mikään.

Katse välkähti kuunvalossa kun hän kohdisti sen nyt paremmin naiseen. Minkäköhänlainen toinen oli täysin varjona? ' Varjo tietenkin...' jokin järkevä ääni Zegin sisällä virkkoi pilkaten. Mies työnsi tuon kiusaavan äänen kauas sisälleen eikä kuunnellut sitä enää, eihän hän ollut kuunnellut sitä aiemminkaan, miksi hän nyt sitä sitten kuuntelisi? Tumma katse ei edes seurannut toisen kohoavaa kättä, vaan katse pysyi tiiviisti Hiirenkorvassa. Ehkä liiankin tiiviisti joidenkin sietokyvylle. Onneksi tuo varjohenki ei näyttänyt vaivaantuvan ainakaan vielä hänen peittelemättömästä katseestaan.

Nuorukainen käänsi vihdoin katseensa pois ja nojasi sitten kovaan penkkiin kuunnolla. Täydellinen varjo? Hän halusi nähdä tuollaisen tempun joskus - oikeaksi ja kokonaiseksi varjoksi muuntaumisen siis. Musta, lyhythihainen paita hänen päällään ei pehmentänyt yhtään selkänojan tuomaa kovaa kipua. Käsi oli jo suht hyvässä kunnossa, jos ei otettu huomioon, että sitä särki ja jomotti. Sen puolihaltia tuli kyllä kestämään vaikka päällään seisten. Se ei ollut ongelma. Hän tarttui kaapuunsa samalla kun kuunteli toisen jatkavan sanojaan. Hän oli vetämässä mustavalkoista kaapuaan jo toiseen käteen, kun hän kuuli loput toisen sanoista.
"Mutta eivätkö kaikki tähtää täydellisyyteen? Eivätkö kaikki halua olla täydellisiä?" Hän sanoi ja käänsi tutkivan katseensa naiseen ja jätti kaavun kiskomisen päälleen sikseen. Kiinni sitä ei vielä tarvinnut laittaa.

Nuori mies oli aina luullut, että kaikki tai ainakin suurin osa tähtäsivät täydellisyyteen. Tosin, Hiirenkorvan seikka oli totta. Elämähän oli sitten tylsää. Ja sitä Zeg ei halunnut. Jos hän itse olisi täydellinen hän ei pakenisi menneisyyttään kuin koira häntä koipien välissä vaan kohtaisi sen pystypäin. Toisaalta, eihän hän Payonista pois päässyt, joten kohdattava hänen oli se viesti ennemmin tai myöhemmin jos sikseen tuli. Ei sitä ollut väistäminen, jollei hän vain tulisi paljastutetuksi vanhempiensa pojaksi. Ehkei kukaan edes tiennyt.

Mies oli vajonnut omiin ajatuksiinsa, mitä hän ei yleensä tehnyt. Taisi Hiirenkorvan seura olla jotenkin rentouttavaa kaiken tämän elämän keskellä.
"Tarkoittaako täydellinen varjo, että olet kokonaan varjona? Ettei sinua enää ole lihallisesti?" Hän kysyi matalalla äänellä havahduttuaan ajatuksistaan. Ehkä iltaisen välikohtausken jälkeen ei ollut järkeä vajota noin syvälle ajatuksiinsa ja vielä noin helposti. Ties kuka vielä tulisi ja yllättäisi. Katse oli kääntynyt taas naiseen ja hän nousi hetkeksi ylös asettaessaan nyt kaavun paremmin alleen. Se helpotti heti. Penkki tuntuikin nyt jo siedettävältä. Jossain kaukaa jokin yölintu kirkaisi kuuluvasti ja lehahti lentoon. Zeg kuuli sen, mutta ei kääntänyt päätään. Se nyt oli vain harmiton pieni eläin.

Tokihan kaikki halusivat olla täydellisiä. Täydellisyys sisälsi yli maallisen kauneuden, uskomattoman karisman ja ennen kaikkea upean sisäisen tasapainon. Ilman tasapainoa ei ollut tyyneyttä, joka saisi muut katsomaan ylöspäin tai raivokkuutta, joka tuhoisi uhman pelkällä olemassaolollaan. Muljahdus kävi kieräyttämässä Hiirenkorvan mahan ympäri. Nuo kaikki piirteet iskivät täysin vanhempaan sisareensa, joka oli todellakin sitä, mitä häneltä odotettiin. Kuinka nukkavieru kakkos tytär olisi voinut koskaan kohota esikoisen rinnalle ? Ei mitenkään, senhän jo varjohenki tiesikin pelkkää katkeruuttaan.
"Useimmat, mutta en minä."
Nainen vastasi ja kohotti kulmaansa. Halusiko Riz puolestaan olla täydellisyyteen pyrkivä perfektionisti ? Sellaisia ainakin nykyajan nuoret tuppasivat olevaan, kuin myös kovin itsekriittisiä ja niin ikään itsekeskeisiä. Maailman kuului kiertää oman navan ympärillä, eikä siihen voinut kuulua empaattisuuden virettäkään.

Hiirenkorva ei kieltänyt etteikö itse olisi joskus ajatellut samoin - oikeastaan ajattellut edelleen. Hänelle oli hyvin tärkeää olla keskipiste joissain tietyissä tilaisuuksissa, vaikka mieluummin tämän luonnekkin veti tätä syvemmälle pimeyden syövereihin. Puheenaihe täydellisiin varjoihin tuli perin omituisen kysymyksen saralla. Neito ei ollut yhtään varautunut mihinkään tuollaiseen, tosin tuskin harvempi kysyikään, kuinka hänen kävisi täydelliseksi varjoksi muututtuaan. Jos rehellisiä oltiin, ei tämä oikein itse asissa tiennyt katoaisiko hänen aineellinen muotonsa tyysin vai pysyisikö se tiukkana vakiona. Tuntui kuitenkin helpoimmalta miettiä, että jos hän jäisi varjoksi, niin murheensa olisivat ainakin sillä pois pyyhkäistyjä.

Olkapäitään kohottaen, huvittunut naurahdus tuli kuultaviin:
"En tiedä - ehkä en, ehkä kyllä. Olisihan se tavallaan iroonista, että lukittautuisin tiettyyn olotilaan, vaikka olisikin täydellinen voimieni suhteen."
Hiirenkorva paransi sekä hieman asentoaan penkillä. Yöllä oli mukavan viileää ja välikohtauksen jälkeen rauhallista. Sääli, että auringon piti pilata tämäkin pieni ilo ilkikurisilla säteillään, jotka useimmiten sihtautuivat silmiin juuri silloin, kun niitä vähiten kaipasi.
"Entä sinä ? Haluatko itse täydelliseksi miekkamieheksi."
Kultaiset silmät jäivät hieman sirilleen ummistettujen luomien suojaan. Tulipahan sekin kysytyksi, jotta keskustelu ei vain loppuisi kesken kaiken.