Pehmeällä hiekalla

Hiljalleen auringon laskeva taivaanranta loi tunnelmaa. Se oli kokeneellekkin merikarhulle mahtava näky joka ikinen kerta. Aina ei sellaisenkaan näkemiseen tarjoutunut mahdollisuuksia, mutta onneksi Rímíerin tilanne oli toisin. Hän voisi istua vaikka koko saapuvan yön rantaviivassa ja ihailla tähtiä taivaalla, mikäpä sen mukavampaa olikaan. Satamassa pienemmät kalastusalukset palailivat hiljattain joka päiväiseltä kalastus retkiltään ja laskivat päivän voittoaan. Toiset enemmän toiset vähemmän. Rímíerin sivusilmällä hetken tarkkailtua tilannetta, näytti siltä ettei kalastus ollut mennyt aivan nappiin tänä päivänä. Siinä vieressä haltian olisi tehnyt mieli nauraa, mutta kuitenkin hillitsi itsensä ja nielaisi kaiken tuon huvittuneisuuden tunteen, jopa naurunsa. Totisin ilmein Rímíer poimi käteensä hiekkaa ja viskasi sen merelle päin. Hän todellakin tahtoisi viettää aikaansa enemmän täällä sataman pehmeällä hiekalla, kuin kauempana merellä raivoavien aaltojen seassa. Haltia oli täysin kypsä meri elämään.

"Voisin lähteä merille jälleen...Jospä jätän sen kuitenkin tuonnemmas, töitä on vielä jäljellä enkä ole saanut ensimmäistäkään niistä vielä tehtyä." Rímíer tuumi itsekseen ääneen, niinkuin tällä hyin usein oli tapansa tehdä yksikseen istuskellessaan. Itselleen puhuminen oli muutenkin paljon enemmän kuin tapa haltialle, varsinkin Rímíerille joka aikaansa niin paljon itsekseen veitti. Yksinäisyys, rauha, ne olivat jotain mitä maailman mikään asia ei voinut korvata tälle haltialle. Ei nyt tai koskaan. Voisihan tuo väite tietenkin muuttua ajan mittan puulla, mutta ei lähitulevaisuudessa, ei. Rímíer asettui makaamaan ranta hietokolle ja ihasteli kädet niskansa takana taivaan kirjoa. Meren kohina löi taustalla musiikkia, vaikka haltia olisi voinut sitä itsekkin soittaa huilullaan. Rauha olisi rikkomaton jos kukaan ei sattuisi kompuroimaan yllättäen miehen luokse.

//Tuosta on ehkä vaikea jatkaa, mutta jonkun näköistä aloitusta pelille koitin väsätä. Kaikki ovat tervetulleita ja mukaan todellakin toivon porukkaa. Ehkäpä kaksi ja yksikin jo riittää ^^...//

Rantahiekka tuntui niin pehmeältä jalkapohjaa vasten. Andromeda oli riisunut puristavat kengät jalastaan ja käveli nyt aivan rantaviivan tuntumassa.
Jos hän ottaisi vielä askeleenkin lähemmäs merta, kastelisi se hänen jalkansa.
Meri kiikutti laineitaan rantahiekan kiviä vasten, jossa nämä laineet kokivat karinsa ja pirstoutuivat tuhansiksi pisaroiksi, jotka laskeutuivat jälleen takaisin mereen.
Muutama valkoinen lintu, lokkeja luultavasti, olivat istuutuneet näillä kiville, ja pyrähtelivät aina lentoon, laineiden löydessä kiviä vasten.
Tosiaan Andromedan lintutietämys ei ollut aivan huipussaan, mutta kyllä hän muutaman pahaisen lokin arveli tunnistavansa.

Tuuli oli ohut, ehkä hieman viileäkin. Se puhalsi vaimeasti merelle päin, ja sai Andromedan mekon helman tanssahtelemaan tuulenvireen mukana. Tämä oli niitä harvoja kertoja, kun nainen oli satamaan eksynyt. Harvoin hänellä oli aikaa nauttia luonnonihmeistä. Vaikka naisen suu ei ollutkaan hymyyn vääntynyt, loistivat hänen silmänsä. Ja ne loistivat aina vain enemmän laskevan auringon lyödessä niihin viime säteitään.

Yhtäkkiä hän saattoi huomata ripauksen hiekkaa pöllähtävän ilman halki eteensä.
Hetkeksi Andromedan mielessä käväisi leikkivätkö kalastajien pikkupojat nykyään hiekkasotaa näillä rannoillaa. Ajatus sai päätöksensä, kun hiekkaa ei lentänyt enää enempää, ja hän käänsi katseensa siihen suuntaan, josta hiukan pöllähdys oli alkunsa saanut.

Hieman hänestä eteenpänä oli mieshahmo. Haltia tämäkin, siitä Andromeda oli varma.
Ja pian hänen tarkka kuulonsa nappasi tämän ääneen lausutut ajatukset: "Voisin lähteä merille jälleen...Jospä jätän sen kuitenkin tuonnemmas, töitä on vielä jäljellä enkä ole saanut ensimmäistäkään niistä vielä tehtyä."
Jostain kumman syystä tuo lausahdus sai hymyn kohoilemaan hänen kasvoilleen. Tai ei oikeastaan se lauseen sisällöstä johtunut, vaan siitä että toinen oli puhunut itsekseen.
Hänen vanhemmillaan oli aina ollut tapana tehdä niin.

Pian toinen paneutui makuulle hiekkaa vasten. Andromedalla ei ollut aavistustakaan pitäisikö hänen toista tervehtiä, vai kävellä vain tylysti ohitse. Hän päätti viivyttää tilannetta vielä hetkisen.
Niimpä hän astui sen yhden askeleensa sivummas, jolloin hänen jalkansa osuivat viileään mereen. Hän käveli vielä vähän matkaa, vain sen verran että hänen nilkkansa peittyivät kirkkaan veden alle. Lokit raakkuivat kivillään huomatessaan hänen liittyneen heidän seuraansa. Vesi väreili hänen jalkojaan vasten. Hui, kuinka se olikaan kylmää.

//Hyppäsin nyt kuitenkin mukaan näinkin pian.^^ Kirjoitit niin hyvin. : ) //

//Äläs nyt, ajatukseni olivat jossain aivan muualla kirjoittaessani tätä. Mutta kivaa saada seuraa näinkin nopeasti tänne ^^//

Rímíer sai vihdoin viimein silmänsä edes hetkeksi ummistetuksi. Hyvin harvoin haltialle riitti aikaa vielä nukkumiseen tai edes hetkeksi jonnekkin löhöilemiseen, kiirettä oli elämä täynnä herralla. Viileä meren suunnalta aina puhaltava tuuli, toi mieleen vanhoja muistoja laivan kannella. Niitäkään ei ollut montaa, koska yleensä Rímíer puhersi töidensä kanssa omassa hytissään. Ties missä N'alaquelkin seilasi juuri sillä hetkellä.

Lokkien ahdistava rääyntä vavahdutti haltian lopulta pystyyn katse kiinnittyneenä horisonttiin. Typerät linnut, Rímíer oli aina vihannut niitä. Lokin antoisa läjäys, joka kerran oli sotkenut N'alaquelin kannen, oli saanut juuri sillä hetkellä herran hermot niin käristyneiksi ettei itku ollut enää kaukana tälläkään. Mutta se oli vain yksi syy niistä miljoonista, mitä Rímíer omisti lintuvastaisena olentona maan päällä. Uskaltaisivatkin tulla edes askelta lähemmäs häntä, herra takuulla repisi niiltä pyrstösulat irti ja potkaisisi vielä takamuksilleen. Siinäpähän olisivat, Rímíeriä nauratti pelkkä ajatus.

Vielä Rímíerin silmiin ei ollut noussut Andromedan olemus. Jotenkin nainen oli kuin pelkkää ilmaa tämän silmissä. Sumua oikeastaan. Miksi haltia ei ollut oikeastaan huomannut koko naista? Normaalisti tältä ei tullut unohtuvat tai jääden huomaamatta mitään tavallisesta poikkeavaa. Nyt kuitenkin niin oli käynyt, kai se johtui meren uneen tuudittavasta voimasta. Se oli kuin taikaa. Lokkien rääyntä saisi nyt riittää. Rímíerin korvat eivät enää kestäneet tuota piikittävää ääntä itsessään. Se riitti jo, kun herra nousi seisomaan varovaisesti lähes ääneti ylös hiekalta ja katsahti parvea. Lokit nousivat lentoon komeana valkoisena pilvenä ja jäivät kaartelemaan heidän yläpuolellee. Rääyntä vähentyi huomattavasti.

Töitä, töitä, töitä... Oli ainoa ajatus, jota Rímíerin ajatusmaailmassa pyöri. Oliko se peräti ainoa asia, jota tämä oli elämänsä aikana tehnyt tai edes ajatellut. Paljon oli tullut tehtyä, mutta ei se ainoaksi jäänyt. Haltia potkaisi hiekkaa kevyesti jalallaan ja katsoi kun tuuli kuljetti sitä jonkun mekkoon sonnustautuneen henkilön luokse. Tämän olisi tehnyt mieli lähteä samantien livohkaan paikalta, mutta jäi katselemaan tuota haltiaa joka nilkkojaan myöten vedessä seisoi. Mielenkiintoinen pakkaus...Ehkäpä... Rímíer tuumi lähes lumoutuneena paikoillaan.

Andromedan ajatukset harhailivat viimepäivien tapahtumista hamaan menneisyyteen.
Karnevaalien tungoksen jälkeen oli ihanaa saada tuntea itsensä kerrankin vapaaksi, eikä pieni tuulenvire muuta tehnytkään, kuin vapauden tunnetta vahvistanut.
Entä missäköhän hänen sisarensa oli nyt? Olikohan tämä ylipäänsä elossa? Oli niin häiritsevää olla tietämättä mitään hänen sisarestaan, ainoasta mahdollisesta elossa olevasta sukulaisesta.

Lokit herättivät hänetkin ajatuksistaan. Ne rääkyivät niin rumasti.
Yllättäen nämä lokit pyrähtivät lentoon, jäädeen kaartelemaan heidän ympärilleen.
Se tästä vielä puuttuikin, juuri kun hän oli päässyt karnevaalien ihmistungoksista, joutuikin hän jonkinlaiseen lokkitungokseen. Andromedasta oli ollut paljon rauhoittavampaa katsella lokkeja istumassa kivillään, vaikka rumasti ne rääkyivätkin, kuin nähdä ne yläpuolellaan lentelemässä. Eikä niistä ikinä tiennyt milloin ne halusivat käydä tarpeillaan.

Ja sitähän Andromeda ei olisi pitänyt ajatella. Samassa taivaalta tippui jotakin kosteaa suoraan hänen olkapäälleen. Aluksi hän oli luullut, että alkaisi satamaan vettä. Mutta tavallisestihan eivät vesipisarat olleet kirkkaan valkoisia?
Lokin kakkaa, Andromeda nyrpisti nenäänsä. Se oli jotain sellaista johon hänen ei tehnyt mieli koskea, mutta sitäkin epämukavammalta se tuntui hänen olkapäätänsä vasten.
Eikä hän kestäisi pulpahtaa täältä ihmistenilmoille, ripaus lokin kakkaa olkapäässään.
"Kirotut lokit", hän parahti, kohottaen katseensa taivaalla liitäviin lokkeihin, jotka päästivät rääkäisyn, joka Andromedan korvissa sointui enemmänkin voitonriemuisena naurahduksena. Ja vaikka hän loikin pistävän katseensa lokkeihin, hän tiesi ettei hän niitä katseellaan voinut ampua alas. Oli kai pakko tottua siihen, että tällä kertaa lokit olivat ylilyöntiasemassa.

Viimeinen pisara. Tästä ei Rímíer olisi enää parempia nauruja saanut aikaiseksi. Hän nauroi kahdestakin syystä, joista toiseksi osoittautui Andromedan huvittava "Kirotut Lokit" lausahdus, toiseksi taas ettei tämä itse saanut osaansa lokkien muhkeasta tarpeesta. Aluksi kevyt hymy hiipi haltian kasvoille, kunnes se leveni niin että tämän hampaat pilkahtivat esiin. Lopulta Rímíer naurahti ääneen, eikä voinut enää niellä nauruaan. Se kantautui esiin iloisena, pehmeän railakkaana hahatuksena. Oli tämä ehdottomasti mahtavampaa kuin laivan kannen siivoaminen.

Nauru jatkui ja jatkui, tajuaisiko toinen edes kääntyä katsomaan mistä tuo ääni kantautui. Rímíer ehti ajatella ja lopetti naurunsa kuin seinään. Oliko oikein loukata toista ja vieläpä naista. Haltia toinen käsi meinasi nousta tämän suulle, ettei saisi enää sanotuksi mitään. Ei. Herra tunsi itsensä niin hölmöksi että repesi uudelleen nauruun ja kellahti hiekalle mahaansa pidellen. Hyvässä lykyssä nauru kantautuisi merta pitkin naapuri satamiin ja kaikuisi kaupungin katuja pitkin ympäriinsä.
"Ei voi olla totta." Rímíer sai naurunsa seasta sanottua ja jatkoi hillittömänä. Lokkienkaan äänähdykset eivät vetäneet vertoja kyseiselle. Ne hiljenivät ja kaikkosivat toiselle puolelle rantaviivaa jatkaen raakkumistaan siellä.

//Lyhyttä pukkasi...yritin lukea samalla ruotsin kokeeseen enkä oikein saanut tekstiä aikaiseksi.//

Andromeda oli aivan unohtanut rannalla aikaisemmin makoilleen haltian. Ja muistikin tämän läsnäolon vasta, kun kuuli takaansa jonkun puhkeavan nauruun.
Niinpä tämä haltiamies sai nyt osakseen katseen, jolla Andromeda oli aikaisemmin yrittänyt pudottaa lokkeja taivaalta.
Hänen toinen kulmansa kohosi ylös, kun mies kierähti maahan mahaansa pidellen, lausuen vielä sanat: "Ei voi olla totta."
Toinen ei selvistäkään onnistunut pidättelemään nauruaan, jolle ei näyttänyt tulevan loppua.

Andromeda päätti palauttaa toisen maanpinnalle.
"Etkö ennen kakkaavaa lokkia ole nähnyt?", hänen äänestään saattoi havaita pistävyyden, joka ei kuitenkaan vetänyt vertoja hänen pistävälle katseelleen.
Toisaalta toisen hervoton nauru oli saanut tilanteen näyttämään hieman huvittavalta hänenkin silmässään. Hieman.

Kylmä merivesi liplatti yhä hänen jalkojaan vasten, ja Andromeda melkeimpä värähti sen kylmyydestä. Ajatuksissaan hän oli unohtanut jopa veden kylmyyden.
Hän tunsi kihelmöintiä jalkapohjissaan, ja oli varma että jos hän seisoisi vielä hetkenkin tässä kylmässä vedessä hänen jalkansa kangistuisivat, eivätkä enää suostuisi liikkumaan.
Niinpä hän otti nopean harppauksen takaisin rannalle, ja hiekan pehmeys oli yllättää hänet jälleen. Hänen katseensa, jonka pistävyys alkoi pikkuhiljaa laskeutua, pysytteli yhä miehessä.

//Ää, minunkin pitäisi kokeeseen lukea. Ei vaan meinaa onnistua^^//

"Olen, olen liiankin useasti. Mutta älä siitä nyt noin nokkiisi ota." Rímíer totesi kuivatessaan silmän alusiaan naurun kyynelistä ja naureskellessaan enää kevyesti kyseiselle. Haltia sai itsensä koottua ja nousi aluksi polvilleen maahan ja pyyhkäisi sormellaan kevyesti jalka panssareittensa välistä vaaleaa hiekkaa jotteivat ne painaisi täsin tämän jalkoja kasaan. Pienikin hiekkamäärä saattaisi olla kohtalokas, jos täytyisi yllättäen juosta voisi mahdollisesti löytää itsensä sataman kaduilta nurin niskoin naamaltaan. Se ei olisi kivaa.

Nyt jälkeenpäin, kun herra oli saanut naurunsa hillittiyä, syvä häpeä valtasi tämän. Rímíer nousi nauruaan vieläkin pidellen ylös hiekasta ja katsahti kauempana olevia lokkeja. Nuo pahanilman linnut eivät sitten osanneet kerrassaan tehdä mitään oikein. Eivät edes mitään hyvää omalta kannaltaa. Röyhkeitä ne olivat, niin Rímíer ajatteli. Miksi lokkeja edes li olemassa.

Oliko tämä juttu mennyt aivan lokkien sonnan jauhamiseen? Ei. Rímíer katsoi hetken pistävän katseen omaavaa haltiaa ja hymy tämän kasvoilta hyytyi.
"Tuota...ehkä sinun kannattaisi siistiä itsesi?" Rímíer sanoi kohteliaasti ja katsoi toinen käsi leukaansa nojaten Andromedan silmiä. Jotain niissä oli, ja tuo pistävä katse ja kulman kohotus saivat ne näyttämään vielä erikoiselta. Miksei herra ollut aikaisemmin huomannut kyseistä muilla naispuolisilla henkilöillä, joiden kanssa oli ollut tekemisissä. Kenties siksi, etteivät naiset tuntuneet viihtyvän hänen seurassaan. Aina oltiin valittamassa ja huiskimassa päin kasvoja.

"Olen, olen liiankin useasti. Mutta älä siitä nyt noin nokkiisi ota."
Älä ota nokkiisi? Mitä muutakaan hänen olisi pitänyt tehdä, kun toinen sillälailla rupeaa räkättämään hänen epäonnelleen. Andromeda tyytyi kuitenkin vain kohauttamaan olkiaan.

Toinen nousi nyt polvilleen rantahiekassa. Andromeda antoi katseensa liukua toisessa, tietämättä mitä mieltä hänen tästä haltiamiehestä oikein tulisi ollakaan.
Toisen huomautus siitä, että eikö hänen pitäisi itsensä siistiä, sai Andromedan katseen palaamaan takaisin lokin kakkaan olkapäässään, mikä sai hänet jälleen nyrpistämään nenäänsä.
"Usko pois, en millään haluaisi koskea tuohon", hän sanoi äänellä, joka oli nyt ennemminkin tuskastunut kuin vihainen.

Hän kuitenkin kumartui kastamaan kätensä meriveteen, pyyhkäisi lokin jätökset olkapäältään, ja puhdisti sitten vielä käsiään merivedessä.
Inho lokin jätöksiä kohtaan ei kuitenkaan laimennut hänen kasvoiltaan, vaikka jätökset olikin jo saatu pois päiväjärjestyksestä.

Rímíer otti askeleen jos toisenkin linnun läjän olkapäälleen saanutta Andromedaa, kunnes huomasi olevansa aivan tämän edessä. Eikä herra ollut mikään roskaläjien kunkku, tämä oli saanut aiheellisen koulutuksen naisten kanssa käyttäytymisestä. Jos kuitenkaan tuota hillitöntä psykopaattista naurua ei otettu huomioon. Rímíer poimi taskustaan nenäliinan, ja pyyhki sillä loputkin valkoiset jämät toisen olkapäästä pois silmiään vaivaamasta. Lokkeja tämä ei tahtonut enää edes muistella.

Haltialla tottavie oli tarkka näkö, eikä siitä mihinkään päästy. Ja nuo valkeat pisteet toisen mekon olassa haittasivat tätä totta vie, mutteivät niin kamalasti enää.
"Noin. Ole iloinen että raaskin uhrata nenäliinani johonkin tälläiseen." Rímíer sanoi ja puhdisti liinaa oman aikansa suolaisessa meri vedessä. Eihän siitä täysin puhdasta tullut, mutta kunhan enimmät sai pois. Meri vesi ei todellakaan ollut paras vaihtoehto vaikkapa vaatteitten pesemiseen. Sen herra oli aikaisemmin huomannut N'alaquelin miehistön vaatteitten pesu sessiota katsellessaan tajunnut.

Rímíer katsoi hetken pää kallellaan, kädet ristissä haltia'tarta' ja lopulta avasi suunsa vaikkei tiennyt kannattiko se.
"Mitäs teet täällä lokkien vallitsemalla rannalla?"

"Noin. Ole iloinen että raaskin uhrata nenäliinani johonkin tälläiseen." Rímíer sanoi ja puhdisti liinaa oman aikansa suolaisessa meri vedessä.
Andromeda ei katsonut tarpeelliseksi vastata tälle, hän hymyili vain pienesti ja se sai riittää.

Hänellä oli hieman vaivaantunut olo, ei hän joka päivä joutunut juttusille miehen kanssa, joka lopulta joutuisi uhraamaan puhtaan nenäliinansa puhdistamalla lokin jätöksiä hänen olkapäästään. Kaikkein pahinta oli tietysti se, ettei Andromeda tavallisesti tuntenut itseään vaivaantuneeksi, ei sitten missään asiassa, hänellä kun nyt vain oli niin vahva luonne! Mutta mikä sai hänet nyt vaivaantumaan?
Andromeda ei kerrassaan kestänyt tätä uutta tunnetilaa sisällään.
Hitaasti hän alkoi upottamaan varpaitaan pehmeään rantahiekkaan, kuin purkaakseen turhautumisensa siihen.

"Pitääkö rannalla oleiluun olla jokin syy?", Andromeda kysyi pilke silmäkulmassaan, vastaten samalla toisen kysymykseen.
Oikeastaan hänen sanavalintansa oli vain tapa jättää vastaamatta, kiertää miehen hänelle osoittama kysymys. Sillä tuskimpa hän halusi kertoa toiselle aluksi vohkineensa jotain, mistä oli tietysti syntynyt kahakka, josta hän oli selvinnyt kaikkein helpointa reittiä, vetäytymällä rannalle muina miehinä. Tai tässä tapauksessa naisina.

"Onko itselläsi sitten joku erityinen syy viettää iltaasi täälläpäin?"

Aallot löivät rantaan pehmeinä ja vaahto kuohusi. Rauhoittava näy, mutta tilanne oli täysin toisenlainen. Rímíer tyytyi olemaan hiljaa, mutta kaikesta huolimatta oli odottanut toisen vastaavan tämän kysymykseen. Lopulta tälle kylläkin oli aivan sama, mitä toinen olisi vastannut, joten Rímíer tyytyi itsekkin aluksi pelkkään olkien kohautukseen lopulta jopa avaamaan suunsa.
“Ei kai.” Herrasta alkoi hiljattain tuntua siltä, ettei Andromedalta saattanut kysyä mitä tahansa.

Sillä hetkellä haltia tuli ajatelleeksi, kuinka kauan oli meren rantaa vieroksunut ja pysynyt kaukana siitä. Jokaisella oli oikein meren käyntiin. Rímíer tajusi olevansa nyt lähempänä ranta viivaa, kuin olisi uskaltautunut edes ajattelemaan. Tällä hetkellä hän kaipasi niin takaisin tuonne liplattavien laineiden joukkoon. Ei uimaan tietenkään, laivan kannelle.

“Vietän iltaani…no. Näetkös, kaipaan merelle ja täällä makoillessani olen sitä lähempänä kuin tuolla kapakassa istuskellessa.” Rímíer tuli ajatelleeksi olisiko toinen mahdollisesti pistänyt senkin merkille, mitä tämä oli aikaisemmin töistään puhunut. Jos niin oli, ei hän toivonut herättävän toisen mielenkiintoa kyseisistä, hommista. Pitäisi paremminkin jatkossa suutaan soukemmalla, vaikkei siihen tietääkseen ainakaan pystynyt.

Rímíer kyykistyi aaltojen luokse ja liplatti toista kättään vedessä. Huonoksi onnekseen tämä sai kuitenkin suolavedestä oman osansa. Laine, joka voimakkaana meren ulapalta löi vasten rantakivikkoa, pärskäytti aimo annoksen vettä aluksi herran kasvoille, sitten kelluttaen tämän istualleen siihen paikalleen.
“Pirskatti.” Haltia parahti ja kapusi nopeasti pois aaloista, kastelematta itseään enää sen enempää.

“Vietän iltaani…no. Näetkös, kaipaan merelle ja täällä makoillessani olen sitä lähempänä kuin tuolla kapakassa istuskellessa.”
Andromeda kohotti katseensa hiekkaan upotetuista varpaistaan, takaisin toiseen.
"Totta, sitäpaitsi tämän sataman kapakat ovat niin täynnä juoppoja tähän aikaan, että niistä meinaa saada yliannostuksen." Hän naurahti pienesti, ja jatkoi sitten.
"No, mikäs merimies sinä mahdat olla?"

Andromeda upotti varpaansa yhä syvemmälle hiekkaan, yhä kuin purkaakseen tunteitaan pehmeään rantahiekkaan. Hänelle se toimi nyrkkeilysäkistä.
Pieni vaivaantuneisuus vaivasi häntä yhä, mutta onneksi se alkoi menemään ohi, juuri rantahiekkaan upotettujen varpaiden ansiosta.

Andromeda siirsi katsettaan miehen mukana, kun tämä kyykistyi veden ääreen liplattaakseen toista kättään vedessä.
"Pirskatti", oli tämän kommentti, kun suolavetinen laine pärskähti tätä kohti, ja kasteli hänet.
Andromeda tunsi oikeastaan vain silkkaa vahingoniloa toisen onnettomuudesta, oli hänen vuoronsa nauraa. Hän päästi ilmoille solakan hihityksensä, joka ei sentään ollut yhtä vallaton, ja loppuaan vailla, kuin haltiamiehen aikaisempi hohotus.
"Taitaa olla minun vuoroni nauraa sinulle", hän tokaisi ilkikurisesti, naurahtaen vielä pienesti ja kyykistyen sitten itsekin rantaveteen, antaen veden kastella hänen hameensa helmaa. Yllättäen hän tunsi olonsa erikoisen vapautuneeksi.
"On tämäkin päivä", hän hymähti.

Haltia katsoi laineitten paihausta ja mietti uudelleen. Tahtoisiko tämä sittenkään merelle, kun ilmeisesti omisti jos jonkinmoisen kammon tuota suolaista vettä kohtaan. Olisiko Rímíerin uimataito päässyt pahasti ruostumaan kun vettä pelkäsi. Olihan N’alaquel vankkaa tekoa, eikä koskaan ollut karikoitunut tai ollut uppoamisen vaarassa, jos tietenkään mukaan ei luettu sitä kertaa, kun herra oli saanut kunnon tykkien laulun aikaiseksi huijaamalla erästä merirosvo sakkia luovuttamaan puolet aarteestaan täysin tyhjästä syystä itselleen. Rímíer ei voinut kuin nauraa sisäisesti ajatuksilleen.

Naisen kimeä hihitys toi sentään jotain valoa tuohon äskeiseen molskahdukseen. Milloin Rímíer oli viimeksi kuullut jonkun muun nauravan kuin itsensä? Siitä oli erittäin kauan. Joskus laivan kannella sitä oltiin vedetty koko porukka itsensä niin umpitunneliin, että naurettiin railakkaasti ja riehuttiin. Siitä hetkestä haltia ei muistanut kylläkään mitään. Joku taidettiin jopa laidan yli tökätä siinä show’ssa, eikä Rímíer tietenkään muistanut sen kyseisen henkilön olevan juuri hän itse.

“No naurusi olet ansainnut.” Rímíer totesi hieman nolona ja nousi pystyyn, rutistaen hiuksistaan enimpiä vesiä pois. Ne menisivät joka tapauksessa merisuolan takia kevyille kiharoille, joten turhaan niitä suoristaa yrittäisi. Jotain haltiakin oli itsestään selvästi oppinut, jos jotain tuollaista tiesi.

Toisen noustessa seisomaan, Andromeda itse pysyi yhä kyykyssä, häntä ei merivesi haitannut, olihan hän varttunut merenläheisyydessä.
Hymy kareili yhä hänen suupielillään, oli toinen ollut niin huvittava näky kastuessaan, ja kaiken kukkuraksi hän tunsi itsensä pitkästä aikaa vilpittömästi iloiseksi.

Hänen katseensa seurasi merta niin kauas kuin se kantoi, veden pintaan heijasti aurinko viimesäteitään. Andromeda sulki hetkeksi silmänsä, hän ei halunnut muistaa asioita, joita meri toi hänen mieleensä. Menneisyys ei ollut niitä asioita, joita Andromeda rakasti muistella. Hymy pyyhkiytyi pois hänen kasvoiltaan, ja hän kohottautui seisomaan juuri ennen, kuin yksi suurempi aallon pärske pyyhkäisi rantaan, ja ehti kastella vain hänen jalkojaan hieman polvien alta.

Ja vaikka hän pelastautuikin kastumasta meriveden ansiosta, sai hän kohta tuntea jotakin kosteaa olkapäällään, joka ei tällä kertaa onneksi liittynyt mitenkään lokkeihin ja niiden jätöksiin. Toinen lokin jätös päivässä olisi tosiaan saanut Andromedan hermostumaan.

Tällä kertaa hänen olkapäälleen oli pudonnut oikea sadepisara. Toinen putosi pian hänen nenän päähänsä josta Andromeda pyyhkäisi sen huoletta pois.
Jostain kuului lokkien epätoivoista raakuntaa, nekin olivat havainneet alkavan sateen, eivätkä pitäneet siitä.
Raakkuen ne lähtivät levottomaan lentoon, ja saapuivat jälleen lentelemään heidän yläpuolelleen, sieltä jostain mistä olivat saapuneetkin. Kai ne etsivät suojaa sateelta, mutta Andromeda ei tykännyt niiden palanneesta läsnäolosta.
"Lokit", hän mutisi ahdistuneena.

Rímíer ei aluksi jaksanut edes ajatella menevänsä suojaan sateelta, märkä kun jo oli. Jos kuitenkaan flunssaa tämä ei tahtonut itselleen haalia, olisi ehkä parempi etsiä suojaa itsekin. Täytyikö hänen nyt sitten kerrankin noudattaa lokkien esimerkkiä ja tehdä niin kuin nekin. Haltia ei vähällä pääsisi yli siitä tuumasta, ja kait hänen täytyi vain uskoa kerrankin johonkin muuhunkin kuin itseensä. Lokit saivat muutenkin Rímíerin ahdistuksen partaalle, pelkällä läsnäolollaan.
“Parempi etsiä suojaa, kuin jäädä tänne.” Haltia herra tuijotti merelle, joka tuntui pauhaavan yhä lujempaa ja lujempaa sateen yltyessä. Olihan se selvää, kun tuulikin tuntui yltyvän.

Lokkien rääyntä katosi sateen ropistessa sataman laitureita ja veneen laitoja pitkin. Lähin suoja, johon Rímíer tyytyisi, olisi juuri tuo kapakka jonka humalaisesta porukasta Andromeda oli aiemmin puhunut. Eihän hän itse juomaveikkoja ollut kuin väkinäisessä tilanteessa, mutta ilokseen katsoi toisten hönöilyjä. Kyllähän hän toki ilmaiseksi saattaisi nautiskellakin.

Rímíer kääntyi ja katsoi haltia neitokaista. Mahtoiko toinen uskaltautua tämän mukaan, vai hakisiko mieluummin itselleen suojaa jostain muualta. Paikasta, jossa ei tuota railakasta naurua ja soittoa ollut. Herralla oli käynyt jopa mielessä että saattaisi yöpyä sataman lähellä. Aamuisin varsinkin oli ihanaa käydä haukkaamassa raikasta rannikko ilmaa keuhkoihinsa.
“Tuletko…” Haltia kysäisi Andromedalta lähtien astelemaan hitaasti kapakan suuntaan.
“Vai jäätkö tänne mieluummin?” Rímíer päätti heittää vielä loppuun, ettei toinen tätä täysin pervoksi ja hulluksi luulisi.

Kovaksi yltynyt tuuli sai Andromedan tuntemaan kylmää, ja kun Rímíer sitten ehdotti suojapaikan hakua, Andromeda nyökkäsi tähän. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, miettien mahdollisia suojapaikka vaihtoehtoja, joista ensimmäiseksi hänen mieleensä nousi sataman kapakat. Lähin mahdollinen vaihtoehto, hän ei kuitenkaan nauttinut istuskelusta tunkkaisessa kapakassa, jossa kourallinen juoppoja kertoili älyttömiä tarinoitaan.
Lokkien raakuna lähestyi, ja ne lensivät heidän ylitseen. Tämä sai Andromedan kohottamaan katseensa lokkien suuntaan, ja iskemään heihin vielä viimeisen pistävän katseensa, jolloin tuulen voimasta yksi lokeista pyyhkiytyi maata kohti, sen pyrstösulat raapaisivat kevyesti rantahiekkaa, se sai kuitenkin kohottauduttua uuteen lentoon.

Tapahtuma sai kuitenkin pienen hymyn väreilemään heikosti naisen kasvoilla. Vaikka olikin aivan sattumaa, että juuri hänen mulkaistessaan lokkia, oli tämä melkeimpä tippunut taivaalta, tuntui silti hyvältä ajatella, että hän oli saanut jonkin sortin koston aikaiseksi.

Tuuli heitteli hänen hiuksiaan vähän minne sattui, koveneva sade sai ne välillä liimautumaan kasvoihin.
"Tuletko..." haltiamies kysäisi lähtien kohti kapakkaa.
Andromeda mutristi huultaan, tajuten kuitenkin kapakan olevan se järkevin ratkaisu, ja nyökkäsi ottaen askeleen eteensä, suunnilleen niihin aikoihin, kun haltiamies vielä jatkoi lausettaan: "Vai jäätkö tänne mieluummin?"

"Pakko kai se on sinne kapakkaan mennä", hän huokaisi.

Tuuli puhkui niin voimakkaasti haltian toiseen kylkeen, että tämä olisi voinut peräti letää nurin. Niin voimakkaalta se tuntui jopa Rímíerin mielestä. Koskaan aikaisemmin häntä ei ollut yllätetty minkäänmoisella tuulen puuskalla, joten tämä oli jälleen niitä ensimmäisiä kertoja hänen elämässään. Tämä tuuli ei miellyttänyt Rímíeriä kaiken lisäksi yhtään. Herran tummat hiukset leijailivat ympäriinsä mutta palautuivat aina samaan asentoon lopulta. Sen verran takussa ne olivat, ettei niistä vaivan näöllä ja harjalla ihan helpolla selvittäisi. Kestäisi ikuisuus saada ne selviksi. Milloin Rímíer viimeksi olikaan hiuksensa harjannut, siitä oli taatusti pitkä aika.

Siispä kapakkaan. Sade yltyi hetki hetkeltä ja väki meren rannasta oli kaikonnut. Kuitenkaan haltiaa pisti silmiin että muutama kalastaja oli jäänyt punomaan verkoista kalojaan. Hekin kuitenkin pakkaisivat tavaransa lopulta ja pakenisivat sadetta suojaan. Elleivät sitten olleet niin veden läheisiä, että olivat päättäneet jäädä sateeseen iloitsemaan. Rímíer vilkaisi myös perässään tulevaa Andromedaa. Herran hiukset tulivat kuitenkin silmille ja tämän oli pakko kääntää päänsä jälleen menosuuntaan päin. Onneksi haltia mies teki niin, koska muutoin tuo olisi törmännyt kapakan oveen. Rímíer kurkisti paikan ikkunasta sisään.

Muutamat miehet näyttivät nauravan ja siemailevan tuoppejaan, toiset istuivat nurkassa ja selvästi heidän ilmeestään näki kuinka he odottivat sateen lakkaamista. Ehkä he olivat matkamiehiä, ehkä vain sattumalta ohi astelleita, kalamiehiä... kuka tietää. Rímíer avasi oven ja siirtyi hieman syrjempään.
"Naiset ensin." Haltia viittoili Andromedalle pienen kumarruksen kera tätä menemään peremmälle.

Hetken Andromeda melkein luuli Rímíerin törmäävän kapakan oveen, mutta onneksi niin ei sitten lopulta käynytkään, tämä vain avasi oven, sanoen: "Naiset ensin", pienen kumarruksen kera.
Andromeda katsoi hieman epäilevänä kapakassa olevaa porukkaa, astuen sitten ovesta sisään, hymyillen pienesti, lähinnä sille että toinen ole vaivautunut pienesti kumartamaankin.

Kapakassa vallitsi todella tunkkainen ilma, nurkassa istui väkeä, joka näyttävästi oli hakeutunut kapakkaan samoista syistä kuin hekin, suojaan sateelta.
Kuitenkin nämä henkilöt, jotka eivät nurkkapöydissä istuskelleet naureskelivat kovaan ääneen, hörppien samalla olut-tuoppejaan. Tietysti Andromedan moittiva katse siirtyi heti ensimmäiseksi näihin.

Antaen katseensa kiertää kapakassa, etsien vapaita paikkoja, saattoi Andromeda tuskakseen huomata, ettei yhtään nurkkapöytää enää ollut vapaana.
Ei kai kukaan olettanut, että hän tuonne juoppojen sekaan menisi istumaan, kyllä hän mieluummin seisoisi. Ja seisomisesta puheen ollen muutamat juopot hypähtivät räkättäen seisomaan, huomatessaan uudet tulijat kanta-kapakassaan.
Ja mitä? Andromeda olisi vaikka voinut vannoa, että hän oli nähnyt muutamat juopoista aikaisemminkin, ja vieläpä huonoissa merkeissä. Muutama kuukausi sitten, oli hän vahvan luonteensa ansioista ajautunut jälleen tappeluun, joka oli päättynyt siihen, kun Andromeda oli tökännyt tikarinsa yhden juopoista kylkeen. Ainakin kyseinen henkilö näytti olevan yhä hengissä.

Vaistomaisesti Andromeda yritti kääntää katseensa mahdollisimman kauas kyseisistä henkilöistä, jotka olivat nyt iskeneet kiiluvat silmänsä häneen. Jospa hänellä olisi kerrankin sen verran tuuria, etteivät he häntä tunnistaisi. Mikä taas oli aika epätoivoinen ajatus. Kerrankin Andromeda oli kiitollinen siitä, että joku oli juopunut. Toivottavasti nuo olivat juoneet oikein kunnolla, vaikkapa niin paljon, että pystyssä pysyminen olisi heille vaikeaa. Tosin seisominen ei heille ainakaan näyttänyt tuottavan vaikeuksia. Ja sivusilmällään Andromeda oli melkein varma siitä, että muutamat heistä olivat ottaneet tehtäväkseen osoitella häntä paksuilla sormillaan.

Andromeda päätti kuitenkin ottaa sen linjan, kuin juoppoja olisi koskaan nähnytkään. Epäilevästi hän katsoi yhä vapaana olevia istumapaikkoja, kääntäen katseensa sitten Rímíeriin. "Jos istumaan haluat, täällä näyttää olevan paikkoja vain noiden juoppojen vieressä."

Andromedaa ei kovin kummoisesti ilahduttanut ajatus istahtaa juopuneen miehen viereen, jota hän oli kerran puukottanut.

Rímíer suoristi selkänsä ja asteli rennoissa merkeissä kapakan ovesta sisään. Oven tämä vetäisi lujasti jäljessään kiinni, hyvä että saranoillaan pysyi. Ilman tunkkaisuus paistoi selvästi huoneen läpi. Kevyt pöly nousi ja laski ihmisten heiluessa ympäriinsä eikä ilman vaihdossakaan kehumista ollut. Onneksi pahainen rakennus piti sentään sateen loitolla.

Eräästä pöydästä porukka nouseskeli seisomaan, ja osoittelikin kaksikkoa kohti. Haltia herra oudoksui sitä hetken, kunnes laski sormien osoituksen kohtaavan haltiattaren’ kohdalle. Mikähän tuossa mahtoi olla niin kiintoisaa. Kaverit olivat varmaankin vain niin hiprakassa. Kumman hyvin he kyllä pystyssä pysyivät jos juoneet olivat hyvinkin paljon. Heidän ilmeensäkin olivat tuiman oloisia, mikä ei vetänyt Rímíerin totisen ja pirullisen hymyn sekoituksen vääntämälle ilmeelle.

"Jos istumaan haluat, täällä näyttää olevan paikkoja vain noiden juoppojen vieressä." Andromeda lausahti. Rímíer naurahti. Herrahan istuisi minne tätä ikinä huvittaisi, vaikka juuri näitten naisen mainitsemien juoppojen syliin jos oli tarvis. Se idea ei vain erityisemmin miellyttänyt Rímíeriä, kyllä tämä muutaman tyhjän penkin järjestäisi heille.
”Sattuisiko sinulla olla jotain kerrottavaa minulle?” Rímíer koitti kierrellä ja kaarrella kysymyksessään. Herra kiepauttaisi vastauksen siihen, miksi nuo heitä osoittelivat. Jos haltia nainen ei sitä kertoisi, juopot kyllä möläyttäisivät sen aikanaa.

Rímíer asteli peremmälle kapakkaan, erään pöydän viereen ja istahti siihen välittämättä ketä muita pöydässä istui. Herran vieressä istuva, hieman tukevahko mies siemaisi tuopistaan olutta ja kääntyi katsomaan haltiaa.
“Mitäs poika siihen istui.” Käheä ääni räkäisi ja tuopin pohja kolahti pöydän pintaan.
“Jospa väistäisit hieman…“ Rímíer kääntyi hitaasti katsomaan miestä kunnes potkaisi tätä kevyesti toiseen jalkaan. Se aiheutti kauttaaltaan vyörymisen ja mies kaatui tuolilta selälleen maahan. Rímíer nosti toisen jalkansa tuolille ja vilkaisi Andromedaa.
“Siinä olisi nyt tuoli, jos enää istumaan tahdot.” Totta kai sylinikin olisi vapaa… Herra ajatteli hymyillen viekkaasti.

”Sattuisiko sinulla olla jotain kerrottavaa minulle?” Rímíer kysäisi kysymyksensä, joka tietysti liittyi Andromedaa osoitteleviin juoppoihin.
"Ei sen enempää, kuin se, että nuo juopot eivät taida oikein nauttia läsnäolostani. Katsos, en ole aiheuttanut heille muuta kuin harmia", hän tuhahti vilkaistessaan juoppoja, jotka eivät tahtoneet millään istua alas. Vaikka Andromeda itse olikin harmia noille juopoille aiheuttanut, eivätkä he hänelle, jostain syystä hän ei voinut näitä sietää. Eikä yrittänytkään peitellä inhoaan näitä kohtaan.

Andromeda hieman yllättyi, kun Rímíer yhtäkkiä päätti istahtaa jonkun hieman tukevamman miehen viereen, joka innoissaan siemaili olutta tuopistaan.
Hetken haltianainen luuli tulleensa hylätyksi, seuranaan vain juoppojen osoittelevat sormet, jotka hänen silmissään muuttuivat kokoajan entistä syyttävimmiksi.
Hän saattoi kuvitella, kuinka juoppo-jengi ei enää malttaisi pysyä aloillaan, vaan he ryntäisivät täyttä häkää hänen luokseen kertoilemaan, kuinka hän oli sattunut pilaamaan heidän elämänsä, sinä parin kuukauden takaisena iltana.

Andromeda kuitenkin karisti nämä aatteet mielestään, samalla hetkellä kun Rímíer sattui potkaisemaan vieressään istuvaa miestä jalkaan, joka kaatuikin pian tuoliltaan selälleen maahan.
“Siinä olisi nyt tuoli, jos enää istumaan tahdot.”
Andromeda katsoi hieman epäilevästi selällään maassa makaavaa juopunutta miestä, ja ihmetteli eikö tämä aikoisi vaatia paikkaansa takaisin.
Kun tämä ei päästänyt äännähdystäkään, hän hymähti: "Tottakai minä haluan istua."
Niinpä hän siirtyi istumaan kyseiselle penkille, tarkistaen ensin, ettei sen aiempi käyttäjä ollut saanut sitä aivan törkyiseen kuntoon.
Sitten hän katsahti jälleen Rímíeriin päin.
"Varsin ovelaa", ja tietysti hän tarkoitti penkin viemistä juopuneelta mies-paralta.

Rímíer katsoi huvittuneena mies parkaa maassa. Väärän paikan oli itselleen valinnut, sillä sinne minne Rímíer ahterinsa tunkisi, niin siinä hän myös pysyisi. Niin kauan tietenkin kunnes tämä päättäisi lähteä.
"Ei sen enempää, kuin se, että nuo juopot eivät taida oikein nauttia läsnäolostani. Katsos, en ole aiheuttanut heille muuta kuin harmia." Andromedan sanat saivat herran miettimään hetken aloillaan, mitä tämä oikein ajoi takaa. Olihan hän itsekkin monelle harmia aiheuttanut, mutta ei kai siitä pitäisi noin suurta sessiota tehdä. Varsinkaan tuo loputon sormilla osoittelu ei tehnyt Rímíerille yhtään hyvää. Ties vaikka tätä joksikin henkivartijaksi luulivat.

"Varsin ovelaa." Rímíer kuunteli toisen sanoja tyytyväisenä. Haltia herra loi edessään olevalle pöydälle tilaa itselleen, huitaisemalla tuopin kauemmas. Erittäin juopunut ja janoiselta vaikuttava mies tietenkin tarttui siihen, ja ryysti loput oluet siitä kerta kulaisulla. Rímíer katsoi hämärästi toista, nousi seisomaan ja asteli äsken kaatamansa miehen luokse. Tämä kökki selällään maassa, ilmeisesti sammuneena. Kuola vana valui miehen suupielestä ja tämän suu oli vetäytynyt taivaalliseen, leveään hymyyn. Ties mitä unia näki...Rímíer ei tahtonut edes ajatella vaan kyykistyi tuon viereen ja alkoi kaivelemaan taskuja. Kukaan tuskin tähän suurta huomiota kiinnittäisi sellaisessa melussa ja sorrossa. Ellei sitten Andromeda.

"Ei mitään." Herra ajatteli jälleen ääneen ja rahtasi itsensä takaisin istumaan. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tuollainen, rahvas, ilmeisesti työtön mies mitään rahaa omistanut. Viimeisensä tuhlannut äsken juomaansa tuoppiin. Rímíer kääntyi jälleen katsomaan vieressään istuvaa naista.
"Voi minua...en ole edes esitellyt itseäni vielä." Tämä tokaisi ja ojensi toista kättään tuttavallisesti toiselle.
"Rímíer." Herra jatkoi pehmeästi ja katsoi odottavasti hehkuvilla silmillään Andromedaa.

http://-.-... ajatus karkailee...//

Mies, jonka paikan Rímíer oli tältä anastanut, makasi nyt selällään maassa, sammuneena.
Andromeda loi huvittuneen katseen haltiamieheen, joka oli kyykistynyt kyseisen miehen viereen kaivelemaan tämän taskuja.
Andromeda itse ei olisi koskaan halunnut koskeakaan tuollaiseen räsykasaan, varsinkaan kun kuola niin makeasti vieri tämän veikon poskella.

"Ei mitään", Rímíer ajatteli ääneen, palaten sitten takaisin istumaan.
"No, turha tuollaiselta rahjukselta mitään aarteita on odottakaan", Andromeda naurahti, ristien sitten jalkansa mukavampaan asentoon, jonka jälkeen hän kohotti katseensa tutkivasti toiseen. "Et taida sinäkään ihan puhtailla pöydillä liikkua?", hän kysyi kohottaen samalla kulmiaan, hänen huulillaan kuitenkin väreili tietäväinen hymy.
Ja kysymykselläänhän hän oli tarkoittanut sitä, ettei toinen kovin lainkuuliainen mahtanut olla. Arveluksen siitä oli hänessä herättänyt juuri tämä toisten taskujen kaivelu.
Toisaalta Andromeda oli varsin helpottunut ettei toinen ollutkaan mikään lainkuuliainen tiukkapipo, itse kun hän ei laista piitannut ollenkaan.
Saattaisi jopa olla, että toinen ei ottaisi kauhulla vastaan sitä uutista, että hän oli sen juopon-retkun kerran puukottanut, jos tämä "juopon-retku", nyt päättäisi asiaa ruveta tässä kapakassa kailottamaan.

"Voi minua...en ole edes esitellyt itseäni vielä." Haltiamies tokaisi ja ojensi toista kättään tuttavallisesti Andromedalle.
"Rímíer."
Andromeda naurahti pienesti, tarttumatta toisen käteen.
"Minä en välitä kättelyistä, turhan päiväisiä asiallisuuksia, jotka aiheuttavat korkeintaan pientä kihelmöintiä käteeni, kun joku puristaa liian kova kouraisesti", hän kuitenkin naurahti pienesti sanoilleen, tehden selväksi sen, ettei hän nyt aivan epäkohteliaisuuttaan jättänyt kättelyä sikseen.

"No, Rímíer, kerrohan, mikä olet miehiäsi?", Andromeda sanoi painottaen tahallaan toisen nimeä, hymyillen sitten viistosti sanojensa päätteksi.
Andromeda oli melkeinpä tahallaan aikaisemmin ottanut puheeksi kättelyiden haittapuolet, ja vaihtanut sitten puheenaiheen toiseen, välttäen näin kertomasta omaa nimeään. Monet kerrat oli hän tällä tyylillä välttynyt kertomasta nimeään, monet kun eivät sitä tosiasiaa huomanneet, että hän oli jättänyt nimensä kertomatta. Tosin Rímíer ei vaikuttanut kovinkaan epätarkkaavaiselta.

//On aina niin hauskaa pitkitää Andromedan nimen kertomista, hänen seuralaisilleen. Heheh^^/

”Et taida sinäkään ihan puhtailla pöydillä liikkua?” Rímíer kohautti olkiaan kevyesti ja naurahti. Kun tarkemmin alkoi ajattelemaan asiaa, eihän tämä todellakaan mikään lakien, sääntöjen ja virkavallan ystävä ollut. Pikemminkin kaikkea edellä mainittuja vastaan, pahasuopa, joskus hulluksikin kutsuttu herra.
”Empä taida, en.” Haltia herra sanoi viekkaasti. Heräsi epäilys, jonka mukaan herra pystyi lukemaan toisenkin lähemmäs lainsuojattomuutta. Mistäpä tuota olisi varmasti voinut tietää, parasta siis selvittää asia.

Rímíer irrotti otteensa toisen kädestä ja mietti oliko puristanut toisen kättä liian lujaa. Toinenhan oli maininnut siitä hetki sitten sanoessaan. Herra ei kuitenkaan pistänyt pahakseen, vaikka olisi puristanut niin lujaa, että toisen kädestä nahat olisivat menneet rullalle. Kyllä tämäkin kovakourainen osasi olla, mutta opetettu mikä opetettu. Jämäkkä käden puristus, pieni kumarrus ja hymy siihen päälle. Näin Rímíerin äiti oli aikanaan opettanut tälle, eikä sitä taitoa sietänyt unohtaa. Ei, vaikka rikollinen olikin. Hullu, merirosvo, salamurhaaja ja vieläpä käytöstavat, miten se voikaan olla mahdollista.

Oli miten oli, Rímíer vilkuili hetken ympärilleen. Ties ketä kaikkia kapakassa tähän aikaan illasta mahtoi olla. Totisimmat istuivat hiljaisina nurkissa kerällä, ja ihmettelivät ilmeettöminä toisten naureskeluja. Tämän osan porukasta erotti selvästi. Loput vaikuttivatkin tavalliselta rahvaalta, jotka iltaansa olivat viettämässä, elämästään piittaamattomina tuoppeja juoden ja sikareita poltellen. Haltia herra ei missään nimessä tahtonut jäädä itse kyseiseen portaaseen, vaikka kerran olikin rommiin sortunut hieman liiaksikin. Mutta vain yhden ainoan kerran. Sitä Rímíer ei tahtonut enää muistaakaan, mutta jossain hämärässä nurkassa tämäkin oli tallessa.

"No, Rímíer, kerrohan, mikä olet miehiäsi?" Andromedan kysymys vavahdutti herran jälleen eloon, ja tämä kääntyi katsomaan naista. Jokin herralta oli jäänyt nyt huomaamatta, muttei tämä huomannut tai ylipäätään tajunnut aluksi mikä tämä kyseinen asia mahtaisi olla. Nimi. Nainen ei ollut maininnut nimeään. Rímíer koitti olla hymyilemättä ja vaikuttaa kuin ei olisi huomannutkaan kyseistä. Totta kai herra haltiattaren nimen onkisi tältä vaikka väkisin.
”Huono tausta, vaikkakin suuri maine, mielenkiintoisia nimityksiä. Mitäpä muuta itsestäni voisin sanoakkaan.” Rímíer ajatteli ja katsoi nyt anovasti virne kuitenkin suullaan Andromedaa. Huomaisiko hän, mitä herra koitti ajaa takaa.

//anteeksi että teksti on niin epäselvimmästä päästä...olen vielä murtunut eilisen takia, eikä tämä oikein suju vielä//

Andromeda oli juuri maininnut, ettei Rímíer ihan puhtailla pöydillä mahtanut liikkua, ja niinpä tämä vastasikin myöntävästi, mikä sai naisen suun vääntymään pieneen hymyyn.
"Niin arvelinkin", hän hymähti, antaen katseensa kiertää kapakassa kohtaan, jossa sormia osoitteleva juoppojengi oli vihdoin vajonnut istualleen. He kuitenkin vaihtoivat levottomia katseita, kohdistuen häneen mikä sai Andromedan olon hieman epämukavammaksi. Hän oli miltein varma, että jokunen keskisormikin kohoili juoppojengin seutuvilta.

Hän kuitenkin kokosi itsensä kysyäkseen, mikä Rímíer oikein oli miehiään.
”Huono tausta, vaikkakin suuri maine, mielenkiintoisia nimityksiä. Mitäpä muuta itsestäni voisin sanoakkaan", haltiaherra vastasi hänen kysymykseensä näin, ja Andromeda nyökkäsi.
Miehen kasvoilla oli ilme, josta Andromeda saattoi olla melkeinpä varma siitä, että toinen oli huomannut, hänen välttyneen kertomasta nimeään. Ja että tämä odotti hänen kertovan sen.
Ilkikurisesti Andromeda virnisti tälle takaisin, tekemättä kuitenkaan elettäkään esittäytyäkseen. Hän saattoi melkein tuntea juoppojengin katseen selkäpiissään, mikä sai hänet tuntemaan levottomuutta. Niinpä hän pomppasi yllättäen pystyyn, hymähtäen Rímíerille: "Haen jotain juotavaa."

Hän käänsi askeleensa kohti kapakan juomatiskiä, jonka takana yrmeän näköinen setä kiillotti kolpakkojaan. Juoppojengi, jonka kanssa Andromedalla oli välien selvittely yhä kesken, istui pöydän ääressä lähellä juomatiskiä. Sulavasti Andromeda pujotteli pöytien välistä kohta tiskiä, ja huomaamattomasti hän heitti tikarin, joka kylläkin oli yhä tupessa, sen miehen syliin, jota oli silloin kerran sattunut puukottamaan.
"Tätäkö olet kaipaillut?", hän heitti kommenttinsa, jäämättä kuitenkaan kuuntelemaan vastausta. Juoppojen vihaiset murahdukset kuitenkin kantautuivat hänen korviinsa.

Tikari jonka hän oli miehelle viskannut, oli miehen oma, siksi Andromeda oli kai toista ärsyttääkseen sen nyt palauttanut. Silloin parin kuukauden takaisena iltana, oli hän tuota miestä sattunut puukottamaan tämän omalla tikarilla, ja vienyt tikarin vieläpä mukanaan.

Tiskin äärellä puuhasteleva mies, joka todennäköisesti isännöi kapakkaa murahti vain ärtyneen tervehdyksen huomatessaan Andromedan, joka vaati saada tilata talon pienimmän kolpakollisen olutta, kapakasta kun ei mitään muuta juotavaa näyttänyt vierailijoille irtoavan.
Kun haltianainen sitten päätti palata paikalleen, ei ollutkaan kolpakko kädessä penkkien välistä pujotteleminen yhtä helppoa, varsinkaan kun kostonhimoiset juopot ojentelivat koipiaan todennäköisesti haluten kampata hänet. Lopulta siinä onnistuen. Yrityshän tuottaa aina tulosta.
Tosin kamppaaja-juopon epäonneksi Andromeda onnistui vain horjahtamaan tätä päin, napaten tuolin selkämyksestä tukea, kaataen kuitenkin tuoppinsa sisällön miehen housuille. Vaikka siinä rytäkässä Andromeda oli taittaa nilkkansa, jota sillä hetkellä viilsi kivusta enemmän tai vähemmän, kuohui Andromedan viha ennemminkin kaatuneen tuopin vuoksi. Hänen ilmeensä muuttui kylmäksi, ja jokainen hymyn hiven, joka hänen kasvoillaan oli aikaisemmin väreillyt katosi.
"Ole hyvä, ja tarjoa minulle uusi."

//Kirjoitit hyvin, tosi hyvin. Ei ollut sekavaa ollenkaan : ) //

// nääh… olin muutenkin niin sekaisin tiedät miksi//

“Haen jotain juotavaa.” Viimeiset Andromedan sanat, jotka Rímíer otti kuuleviin korviinsa kun toinen kerkesi lähteä pöydän äärestä. Vai niin, saisikohan herra koskaan toisen taustasta mitään selville. Haltia naisen kääntäessä selkänsä, Rímíer tuskissaan lysähti pöydän pintaa vasten. Toisella kädellään haltia jostain syystä huitoi edestakaisin ja toisella taas haroi hiuksiaan, jolloin sai ne näyttämään vielä sekaisemmilta kuin aiemmin.
“Otahan sinäkin tästä ryyppy.“ Rímíeriä läimäytti selkään nuorehko henkilö, joka ilmeisesti tarjosi herralle omasta tuopistaan. Haltia ei kuitenkaan reagoinut kyseiseen yhtään mitenkään. Tätä väsytti, ja joka paikkaa kolotti. Unta jos mitä tämä tarvitsisi jatkossa ja kipeästi.

Kapakan ovesta syöksyi sisälle joukko pelimanneja, mukanaan ties minkä näköistä soitinta ja rihkamaa. Rímíer kohotti hieman päätään nähdäkseen mitä tulevan piti. Soittajat kokosivat riviin soittimiaan ja näyttivät käyvän keskustelua kapakan nyrpeänokkaisen, ilmeisesti myös hyvin itserakkaan isännän kanssa. Siinä vaiheessa herralle riitti. Hän ei jäisi kuuntelemaan sitä soittoa ja katsomaan suille piileviä hymyjä, hän menisi nukkumaan. Nukkumaan tuota piinaavaa väsymystään pois.

Päättäväisesti tämä nosti päänsä ylös pöydästä ja venytteli makeasti. Katse kiersi kapakan seiniä myöten ja kiinnittyi hetkeksi muutamaan ulos marssivaan henkilöön. Ilmeisesti näillekin tuntui riittävän ja poistuivat sen myötä paikalta. Rímíer huokaisi ja luisui penkillä tyhmän näköisenä. Löhöten paikallaan hetkenkin, herrasta alkoi tuntua että nukahtaisi niille sijoilleen. Hetken aikaa tämä seurasi Andromedan tekemisiä. Pieni hymykin siinä tuli räväytettyä ilmoille, muttei sen enempää. Rímíer kapusi itsensä pystyyn ja nojasi pöytään mumisten jotain omituista itsekseen.

Haltia herran matka jatkui väsyneenä kohti kapakan tiskiä. Soittajat, jotka olivat näemmä saaneet tilinsä sovittua, olivat vähällä kaataa Rímíerin kumolleen juoppojen jalkojen sekaan. Ajatus maassa, toisten jalkojen tallattavana ei kuulostanut miellyttävältä. Sillä hetkellä Rímíer olisi voinut survaista miekkansa jonkun kylkeen, mutta sai hillittyä itsensä ja raahasi itsensä tiskille.
“Ei teillä sattuisi olemaan yhtä vapaata huonetta yhdeksi illaksi, yhdelle henkilölle?” Haltia sanoi mahdollisimman väsyneesti. Tiskin takana seisoskelevan, tuoppeja kiillottavan herran ilme värähti ja pää nyökkäsi kerran. Se riitti Rímíerille vastaukseksi. Eihän kapakka mikään paikka ollut nukkua, mutta aiemman kokemuksen kautta tämä hakeutui yleensä samoille sijoilleen, samaan kapakkaan, samaan huoneeseen, samoihin lakanoihin… vain ja ainoastaan nukkumaan. Mikäpä sen parempaa, hän selviytyi kaikesta tuosta yleensä ilmaiseksi. Ensimmäistä kertaa tietenkään lukuun ottamatta. Rímíerin henkikulta oli ollut niin pahasti pelissä sillä kertaa, että hengen lähtö oli käynyt lähellä, liian lähellä. Rímíer kääntyi ympäri saadessaan tuon tavallisen tuoppinsa ja kiinnittyi katsomaan tarkemmin, mitä Andromeda saisi mahdollisesti aikaiseksi hälinällään.