Kirjavaa kansaa | Sovittu

Kaikista maailman paikoista Hiirenkorva kuvitteli viimeisimmäksi kävelevänsä kohti kirjakauppaa - ja vielä peräti opuksen haku toiveissa. Hän tarvitsi jonkinmoista keittokirjaa, jonka avulla yksinkertaisetkin liemet saisi maittamaan paremmalta, puurot täyteläisemmiksi ja vellit klimpittömiksi. Poropeukalo kun oli, niin ei demonille oltu suotu kokkaamisen lahjoja, jonka pääten oli Hulda passittanut tämän ulos mustaa savua sauhuavasta talostaan. Minkä varjohenki sille mahtoi, jos ei taitanut aivan kaikkea ? Kuka olisi voinut tietää, että kasviksien sekaan olisi pitänyt lisätä vettä, ennen kuin ne latoi pataan tulen ylle. Eihän niin ikään voinut edes arvata näiden jäävän kiinni kattilanpohjaan, jossa ne paloivat ja alkoivat tupruamaan pahaa hajua.

Noh, ei ollut enää ainakaan Hiirenkorvan ongelma, hänen löytäessä aivan toisen sellaisen. Nainen oli nähkääs kompastua tiestä ilkeästi törröttävään mukulakiveen. Pari kikatusta tihkuvaa äännähdystä kuului selkänsä takaa, kun nuorekko suoristi ylös hieman noussutta hameenhelmaansa ja nokka pystyssä jatkoi matkaa. Ainakin pukunsa oli taas ehjä - kauankohan sen korjaamiseen olikaan huvennut aikaa, kun kankaan värit eivät olleet oikein asettuneet yksi yhteen. Siivuri ei halunnut näyttää aivan tyhjästä nyhväistyltä, joten vain täydellinen, mutta yksinkertainen mekko kelpasi hänelle.

Siellähän se rakennus jo siinsi iloisesti kilisevine kelloineen. Toivon mukaan asiakkaita ei ollut paljon, sillä jostain syystä naista nolotti mennä ostamaan ostoksensa, jonka sisällön hänen pitäisi olla jo käytännön kautta oppinut aikoja sitten. Ehkä kääntyminen kannoilleen ei olisi myöhäistä ? Niin! Tämä vain kipittäisi kotiin ja kitisisi emännöitsijälle, ettei kirjaa ollut. Mutta mitä jos Hulda sitten saisikin varjottaren kiinni valheesta ? Jälki ei olisi sen jälkeen niin kaunista, kun ottoäitinsä ottaisi luudan kouraansa ja jahtaisi suojattiaan ympäri taloa kipot ja kupit putoillen.
Nielaisu.
Olkoot! Pakko se kai oli mennä, vaikka ei yhtään huvittanut. Kaiken nöyryytyksen tuoman häpeän padoten sisälleen, nappasi hän rohkeasti kiinni oven kahvasta. Tai ainakin luuli napanneensa.

Sormensa hapuilivat tyhjää, kun ovi yhtäkkiä avautuikin ja pian siitä pyyhälsi ulos joku onneton otus. Ja törmäys oli tietenkin väistämätön Hiirenkorvan tuurilla. Pergamentit, lippuset, lappuset ja kirjat lentelivät suuntaan jos toiseenkin, kun helmaväkeläinen horjahti tasapainostaan vasten tannerta. Kultaiset silmänsä palasivat oitis törmäilijään kimpaantuneina. Katsoisi eteensä! Naisia kuului kunnioittaa, hehän tämän yhteiskunnan tukipilareita ja synnytyskoneita olivat - eivätkä siis kenen tahansa murjottavissa. Vaikka toisaalta demonista ei olisi tämän kropan kanssa lasten äidiksi, mutta leikitään nyt, että asiat olivat toisin. Yksi kirja sattuikin somasti näppiensä ulottuviin, joten eipä aikaakaan kun nainen poimi sen silmäiltäväksi. "Luonnon lääkekasvit" ? Mitä tällaisella oikein oli virkaa perustallaajan arjessa.

Miten nautinnolliseksi päivä oli muuttumassa! Alkemisti suoristi ryhtiään selaillessaan mitä hienoimpia opuksia käsissään, käyden huolellisesti jokaisen sivun yksitellen läpi. Arvosteleva katse liukui jälleen pitkin sivuja - eihänhän tahtonut ostaa mitätahansa kirjaa! Kirjathan olivat kovinkin pitkäikäisiä kumppaneita miehelle, kunhan vain niitä osasi käsitellä oikein ja totta vieköön Armos osasi. Oikeastaan kirjat saivat hellempää ja suurempaa huomiota kivisiiveltä, kuin elävät ja hengittävät, kurjat ja ilkeät ihmiset. Nämä vaiteliaat kirjat eivät nalkuttaneet tai esitelleet omia mielipiteitään alkemistin sanaa vastaan vaan myöntyivät jokaiseen katseeseen, jonka alkemisti näille loi. Nopeasti käsissä pyörivä pergamentit ja kirjat, sormet naputtelivat kansia - mahtoivatko nämä todellakin kestää kulutuksen?
Itse mies seisoi syrjäisen kirjahyllyn luona, eikä kiinnittänyt mitään huomiota väkeä kuhisevaan kauppaan. Kirjahylly ja kivisiipi vaikuttivat olevan yhtä niiden hetkien ajan, kumpikin yhtä syrjään vetäytyviä. Kumpikin huomioi vain toisiaan, mutta tuskin kovinkaan moni suunnisti tottuneesti mm. lääkekirjojen pariin. Kirjoja selailivat vain ne, jolla oli tarvittava tietous ja jo juipin lähettäminen etsimään moisia kirjoja olisi ammatillinen ja henkinen itsemurha!

Käsiin alkoi muodostua jo komea kasa opuksia, sekä erilaisia pergamentteja mitä oudoimmista aiheista. Jopa muutama kivistä kertova kirja paistatteli miehen käsivarsilla ylpeänä, joku todellakin osti hänet! Yhtä nopeasti kirjat levittyivät pitkälle pöydälle, josta kassana toimiva mies ne nappasi ja lopuksi pyysi maksua. Nenän nyrpistyksen lomassa Armos ilmeettömänä ojensi muutaman, suuren kolikon miehelle ja teki u-käännöksen. Muutama utelias katse seuraili valtaisaa kirjamäärää, kuin peläten miehen kellistyvän heti seuraavaksi maahan niiden painosta. Väärin arvattu, toverit!
Hän ei suinkaan meinannut menettää tasapainoaan, vaan urheasti kohautti näille mulkoilijoille olkiaan vähemmän ystävällisen olemuksen vallatessa tämän hoikan ruumiin. Itseppä moiset tomppelit kaatuilivat ilman mitään syytä - hän ei siihen voisi edes alentua!
Ovi häätötti muutaman metrin päässä ja haave päästä paneutumaan opuksiin tarkemmin jossain kadun rauhaisessa kulmassa houkutti hänen mieltään suuresti. Silloin maailma hiljenisi ja oleellista olisi vain hän ja kirjojen täyttämä tietous, joka suorastaan kiljui halusta päästä vapauteen ja täyttää kivisiiven pää. Hallitusti toinen käsi tarttui ovenkahvaan ja vetäisi...

Seuraavat muistikuvat olivat hetken sumeita. Jokin törmäsi suoraan alkemistiin ja kauniisti kirjat, sekä pergamentit saivat kokea vapauden lähtiessään lentoon. Kaaressa ne valloittivat maan ja kivisiipi itse pamahti vasten tuota kirottua ovea, joka oli hänet siihen tilanteeseen tuonut. Armos ei menettänyt omaa tasapainoaan, mutta olisi varmasti lentänyt pitkin pituuttaan kirjakaupan lattialle, ellei käsi olisi oitis tarttunut ovenkarmista kiinni. Tilanne salpautti hetkeksi hengen ja seuraavaksi silmät avautuivat hänen puuskuttaessaan hermostuneena.
"Et voisi katsoa tarkemmin eteesi, kirottu idiootti!", mies ärähti, kuin olisi itse kokenut pahimmat vammat kyseisessä tapaturmassa. Oikeastaan toinen osapuoli oli kokenut pahiten törmäyksen, mutta tottuneesti kivisiipi pisti pystyyn kunnon show:n, jossa valitti hänen itsensä olevan uhri. Aluksi Armos ei toista juuri huomannut, kiire oli aivan liian suuri pudistelemaan hänen vihreää viittaansa ja poimimaan maahan pudonneet kirjat ja pergamentit.
"Anna se tänne! Et sillä kuitenkaan mitään tee...mikäli edes ymmärrät puoliakaan, mitä siinä sanotaan!". Käsi kurottui avonaisena ja uhkaavana kirjaa selailevaa naishenkilöä kohti. Edes sen suuremmin hän ei välittänyt, kuka nainen oli ja mitä tahtoi, kunhan antaisi kirjan nopeasti itselleen. Kirjakaupan asiakkaat olivat kääntäneet katseensa ulos ja jälleen tietämättään lurppakorva oli järjestänyt kunnon esityksen juuri tämän samaisen neitokaisen kanssa, jonka kanssa oli tehnyt saman aiemmin satamassa eräänä iltana. Hengitys kumpuili tasaisesti miehestä, kirjan olisi parasta olla pian hänen käsissään tai nainen saisi tuntea miehen vihan niskassaan pahempana ja suurempana, kuin koskaan aikaisemmin!

Kirottu idiootti ? Tuo ääni kuullosti liian tutulta voidakseen olla sitä, vaikka valitettavasti heti kun Hiirenkorva kohotti katseensa opuksesta, niin hänen kasvojensa eteen pelmahti ällöttävä tuttavuus sataman kapakan kautta. Inho leimahti jokaisessa ruumiin eleessään, kun ote kirjasta parani. Tule hakemaan, jos uskallat kivisiipi - tämä nainen ei tuota uiveloa pelännyt pätkän vertaa.
"Totta kai ymmärrän, mitä tässä lukee."
Hiirenkorva totesi kolkosti takaisin ja heilutti luonnontiedekirjaa hyppysissään ees taas nähdäkseen seuraisiko törmäilevän törpön katse mukana. Pahuksen rupinaama, piti tuohonkin törmätä kirjaimellisesti jo muutenkin kurjasti menneen päivän aikana.

Varjotar nousi sähähtäen ylös mukulakivimatolta, hieraisipa myös pahimman iskun kokenutta alaselkäänsä. Sen jälkeen jäisiä salamoita iskevä kultakatse kääntyi mieheen, minkä perään lensi kirja seuraavaksi kohti nuorukaista.
"Pidä surkea opuksesi. Minä en sitä haluakkaan."
Toivottavasti mokoma kirjainmäärä tainuttaisi kivisiiven heti ensimmäisellä iskulla - sen tuo hyypiö oli enemmän kuin ansainnut aliarvioituaan demonittaren älynlahjoja.

Tulta ja tappuraa kihisten hän oli marssimassa sisälle kauppaan, mutta sen työntekijä asettui poikkiteloin kaksikon väliin, jättäen näin äsken kirjapinoa kantaneen nuorukaisen selkänsä taakse. Kauppiaan kasvoilta pystyi lukemaan, kuinka tuolla ei ollut aiettakaan laskea raivosta sauhuavaa nuorekkoa kirjojen sekaan ja eipä ihme - äskeinen tempperamenttisuus voisi vaikka saada yhden kirjahyllyllisen verran vahinkoa aikaan.
"Neiti on hyvä ja menee muualle, tänne ei oteta ketään tuolla mielialalla."
Varmasti kirjan viskaaminen oli ollut vika tikki, jonka Hiirenkorva oli hommannut. Hammastaan purren nieleskeli varjohenki nolostuneisuutta sekä karkeruutta kurkkuaan pitkin alas. Kellään ei ollut oikeutta nöyryyttää häntä tälla tavalla.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Työntekijä nappasi myös kivisiiven antoisia lukukokemuksia hyppysiinsä, mutta ei tuonut niitä omistajalle. Mies kiikutti ne takaisin hyllyyn ja palasi sitten parivaljakon luokse, joista nuorekon ilme oli vähintäänkin räjähtämispisteen päässä.
"Myöskin herra saa tyytyä vähempään lukemiseen. Kirjat on tarkoitettu luettaviksi, eivät heiteltäviksi pitkin katuja."
Noh, ainakin nyt kumpainenkin riitapukareista oli saanut kylmää vettä niskaansa. Ainut ongelma tässä olikin se, että kuinka Hiirenkorva aikoisi selittää koko kinkkirinkki -tilanteen Huldalle. Eukkohan kiikuttaisi hänet oitis niskavilloistaa takaisin kaupalle pyytämään anteeksi pahaisen kakaran tavoin. Uh, ajatuskin sai ihon kananlihalle.

Armoksen ilmeestä saattoi poimia hämmennystä, sekä epäuskoisuutta. Järkytys oli todella suuri, kun katse lasittui väistämättä tähän naiseen - kapan siivuriin! Turhaan mies yritti saada kurkustaan yhtään ainoatakaan sanaa, hän vain tuijotti tätä hiljaa, käsien nykiessä vieressä. Tapaaminen oli jälleen kyllästetty ilolla ja rakakudella, sen huomasi heti! Ja pitipä naisen alkaa heti myös aukomaan päätään.
"Aivan varmasti...", hän mutisin takaisin siivurin ininöille, että kykenisi ymmärtämään jotakin.
Punertavan sävyn miehen kasvoille palautti juuri tuo luonnontiedekirja, joka lenteli uudelleen ilmassa, suoraan päin kivisiiven kasvoja. Kookkaan nenän muotoja myötäillen kirja valui maahan, jonne myös alkemistin katse seisahtui. Kirottu nainen, aina iskemässä tappavasti takaisin! Kehtasipa surkeaksi opukseksi näinkin arvokasta kirjaa haukkua, hän ei todellakaan tiennyt mitään! Ja tuskin osasi arvostaa miehen loppuvaa kärsivällisyyttä, joka kohdistui juuri tuohon pieneen itikkaan eli siivuriin. Sanomatta sanaakaan Armos antoi tämän ohittaa hänet ja suunnata kirjakaupan luo, mutta miehen onneksi kauppias esti pääsyn kauppaan.

"Loistavaa! Älä päästä häntä sinne...!!". Ääni hyrisi kylmän tyytyväisenä, kun kauppias mumisi kiellon naiselle. Mikäli kivisiipi olisi ollut hitusen paremmalla tuulella, hän olisi revennyt vahingoniloiseen nauruun alle aikayksikön. Huvittavuus olikin huipussaan, kun tuo nirppanokka ei päässyt sisälle ja siinä samalla kauppias nappasi lurppakorvan kirjoja mukaansa.......mitä!!
Oranssit, ilkikuriset silmät räjähtivät sanalla sanoen auki, kun kauppias alkoi keräilemään kirjoja käsiinsä ja kuljetti ne hyllyyn. Alahuuli alkoi väpättää hitaasti, surulliseen tahtiin. Tämähän oli täysin väärin!
"Kuulkaas mies! Minä olen maksanut noista kirjoista! On täysin lakien vastaista viedä niitä minulta, kun olen ne kerran ostanut...", Armos piipitti hätääntyen. Tuon naisen syytä oli kaikki, taas vaihteeksi.
Mutta kauppias ei kirjoja takaisin antanut, ehei. Hän näytti melko tyytyväiseltä tekoonsa ja pyyhkäisi niitä muutamaa kirjaa hyllyssä, jotka oli kivisiiveltä vienyt. Teko oli täydellinen antamaan alkemistille kunnon aihetta raivolle, jota vain kasvatti kiinni työntyvän oven kellon pirteä kilahdus.
"Sinä typerys...anna kirjani takaisin!". Manailu ei auttanut, mutta kivisiipi kyllä tiesi kauppiaan puhuvan nyrkkien vanhaa ja hyvin ymmärrettävää kieltä.

Uhmakas olemus puki pitkää miestä, joka vetäisi viittansa paremmin yllensä ja veti kätensä nyrkkiin. Hän ei hennonnut välittää muiden asiakkaiden katseista, kun harmaatukka työntyi takaisin kauppaan. Kauppias oli asettunut tiskin taakse ja yritti olla huomaamattaan vihaista nuorukaista - paha virhe.
Oikea käsi nappasi äkisti vauhtia ja tavoitti kohteensa nopeasti. Isku osui miestä tämän pieneen perunanenään ja puisen tiskin heilahdus kaatoi sen sivuilla olevat kirjat maahan, kun taas kauppias itse kaatui tätä tukea vasten. Rytmikäs, pirullinen vihellyksen sointu kuului tyytyväisyyttä huokuvan alkemistin huulilta. Hän oli saanut vihansa kuriin jollain tavoin ja näki tässä mahdollisuutensa poistua.
Muutama asiakas ryntäsi auttamaan miltein pökertynyttä kauppiasta nousemaan tolpillensa, mutta Armos käänsi näille tylysti selkänsä ja marssi ulos. Vaan eihän hän ollut kokonaan unohtanut siivuria, niin heillä oli paljoan vielä selvitettävää. Siinähän neitonen seisoi ja varmasti nyt olisi tällekkin sopiva hetki tehdä katoamistemppu, kun kaksikko oli jo saanut osaksensa moista huomiota. Ensimmäistä kertaa lurppakorva hallitsi kieltään ja olemus oli tyyni.
"Pelkään, että meidän on nyt lähdettävä. Joten suokaa anteeksi!". Sen enempää hän ei tohtinut sanoa, sillä joku asiakkaista ryntäsi ovelle huutamaan, ettei kaksikko saisi nyt poistua paikalta.
Sormet kiersivät itsensä neidon käden ympärille ja jalat ottivat huikean johdon. Kaksikko ryntäsi juoksuun, Armoksen kiskoessa naista mukanaan.
Ohitse kiisivät kadut, sekä lukuisat ihmiset ja ennen kaikkea kirjakauppa. Mahdollisimman kauas kaupasta, se oli miehen suunnitelma. Hän oli jättänyt kaikki kirjansa sen eteen, mutta eiköhän joku ne sieltä korjaisi ja veisi kauppaan. Kivisiipi lähettäisi myöhemmin juipin hakemaan ne, sillä häntä tuskin haluttiin kaupassa enää nähdä vähään aikaan. Korvat lepattivat tuulessa, kuin kuivat pyykit narulla ja pian sopiva kadun syrjäinen kulma näkyi.

"Meidän on pidettävä matalaa profiilia, mutta emmehän toki unohda selvittää muutamaa pikku juttua!". Meno pysähtyi kuin seinään ja sormet ohjailivat ketterästi siivurin vasten kiviseinää. Paikka, jonne he olivat tulleet ei ollut kaukana kaupasta, mutta mutkikkaat kujat aiheuttaisivat paljon päänvaivaa niille, jotka yrittäisivät kaksikkoa jäljittää. Tässähän he saisivat sopuisasti myös selvitettyä asiansa tai ainakin Armos tahtoi kuulla pahoittelut äskeisestä naiselta.

Miehen voitonriemua katkesi näemmä siihen, kun tuokin menetti juuri ostettua omaisuuttaa takaisin pölyisille hyllyille. Olipa siinä kivisiivellä veikeä ilme, vastaavaan ei varjohenki ollutkaan törmännyt näiden kahden tuttavuuskerran aikana. Silmänsä painuivat hieman sirilleen, käsi kohosi otsaansa vasten. Tästähän se vasta älämölö alkoi - mitä muuta housuväkeläiseltä edes saattoi odottaa. Toinen oli pysynyt tyynenä aina siihen asti, kunnes asia kosketti häntä henkilökohtaisesti, riipaisi oikein syvältä. Sanaakaan Hiirenkorva ei ehättänyt lausumaan, kun kivisiipi päätti ottaa omaksi oikeudekseen tirvaista epäoikeudenmukaista kaupustelijaa. Tirvaista ? Se olisi liian lievä ilmaisu katsoessa millaisen hävityksen kauhun kynäniekka oli saanut aikaan yhden lyönnin johdosta. Kirjoja lepäsi lankkulattialla sikinsokin, hätääntyneet asiakkaat olivat joko kangistuneet paikalleen tai rynnänneet auttamaan pökkyräistä tyrmäyserän uhria. Sitten kivisiipi puhui neidolle, tällä kertaa aiempaa asiallisemmin.

"Minulla ei ole pienintäkään aatosta läht--"
Hiirenkova oli tiuskaisemassa, mutta lause jäi sille tielleen sormien kietoutuessa käsivartensa ympärille ja vetäisten hänetkin liikkeelle. Ei tässä sitten vaihtoehtoja ollut, vahvempanahan mies vei demonitarta niin kuin mieli, eikä pidempään ajateltuna helmaväkeläinen edes pistänyt hanttiin. Tämä ei halunnut joutua uusiin ongelmiin Payonissa, kun viimekertaisista hän oli juuri vähän aikaa sitten päässyt eroon - eikun siis kinttua toisen eteen! Hämmentyneet vastaantulijat väistelivät minkä kerkesivät eteenpäin kiitävää kaksikkoa, kerran tai pari varjotar oli törmätäkkin johonkuhun, mutta aikaa pahoittelulle tai niiden tivaamiselle ei jäänyt. He kääntyivät sokkelomaiselle kujastolle, jossa nuorukainen viime päätti pysähtyä. Tuo ohjasi naisen selkä kiviseinää vasten.

Hiirenkorvan pisimmät etusuortuvat olivat valuneet toisen pupillittoman silmän päälle, katse oli niin ikään nauliintunut kivisiipeen. Pieni huohotus kävi punertavilla huulillaan, kun hän koitti tasata hengistystään. Juokseminen ei sopinut demonittarelle, ei todellakaan.
"Mitä pikku juttuja."
Nainen totesi kolkosti saatueen kielensä viimein ojennukseen. Hulda ei ikinä tulisi uskomaan sitä, että hänet kaapattiin kirjakaupalta ja siksi tämä ei saanut opusta hyppysiinsä! Voi auta armis, mitä tästäkin tulisi. Varjohenki vilkaisi sivuilleen, missään ei näkynyt ketään - vain varjoja ja toiselle sivulla harmahtavaa päivänvaloa. Täällä oli hiljaista ja hermostuttavaa, vaikka todellisuudessa äskeisen aggressiokohtauksen saanut arpinaama se tässä eniten sai Hiirenkorvan jalat tutisemaan.
"Alan kohta kiljumaan, jos et päästä minua pois."
Kieltämättä tässä oli turhan ahdasta, sillä mieshän seisoi aivan edessään häntä napittaen. Demoni vetikin keuhkonsa täyteen ilmaa, jotta voisi pian päästää korvia vihlovan kiljaisun - neito hädässä -tekniikka toimi yleensä aina..

Jalat alle-taktiikka toimi mainiosti ja seuralainenkaan ei näyttänyt panevan pahakseen. Vaan ei tainnut piilopaikka miellyttää, niin Armos itse näki neidon käyttäytymisestä ja katseesta. Aivan sama, paikan ei kuulunutkaan miellyttää kauniimpaa osapuolta. Päin vastoin, pahoittelut ja anteeksi-sanat saattoivat kirvota noilta huulilta paljon helpommin, kun ilmassa leijui jännityksen ja epävarmuuden kietova tunnelma. Kykeni vain toivoa, ettei kukaan ulkopuolinen astunut kiemuraisten kujien tielle ja löytänyt kaksikkoa. Sellainen typerys kuvittelisi oitis tilanteen täysin väärin ja järkevänä ohittaisi vain heidät tai pahempaa - tulisi aukomaan päätään neitokaisen puolesta.

Armoksen silmät kapenivat viiruiksi, kun siivuri mainitse huutavansa. Tämä todellakin mahdollistaisi monien typeryksien saapuvan paikalle kuultuaan naisen huudot. Ja minkä leiman he löisivät silloin miehen otsaan?
"Sinuna pysyisin aivan vaiti! Et varmasti tahdo leikkiä hengelläsi sen enempää, kuin minäkään.". Kivisiipi minimoi riskit ja enempää mitään sanomatta painoi toisen, vapaana olevan käden naisen suun eteen, pitääksen tämän hiljaa. Ainaiselta riippakiveltä tämä alkoi vaikuttaa miehestä. Nyt molemmat kädet pitelivät tavalla tai toisella naista otteessaan ja nyt lurppakorva oli jälleen tilanteen ehdoton herra. Hän suoristi ryhtiään, röyhistäen rintakehäänsä tuttuun tapaan, mikäli athtoi näyttää itsevarmemmalta, kuin olikaan. Häntä oli helppo lukea, mikäli osasi hänen luonteensa olemisen mutkikkaan säännöt.
"Pahoittelen, että joudun pitämään teitä otteessani nyt. Mutta mikäli en pitäisi...noh, tehän osaatte järjestää monenlaisia kohtauksia ja syytöksiä, kuten tiedätte. Eikä Payonin selli minua suuresti houkuttele....", Armos aloitti yhtä kolkolla äänellä, kuin siivurikin aiemmin.
"Asiani on vain, että tahdon teidän anteeksi pyytönne. Eikö olekkin yksinkertaista? Vain muutama sananen ja pääsette nopeasti livohkaan tästä tilanteesta, kuten yleensä. Voitte luottaa minuun, sillä vaikka kuinka suuri sääli se onkaan - en ole samankaltainen, kuin saastaisen kapakan merimiehet.".
Kieli kävi kostuttamassa huulet sanojen lomassa. Hän oli juuri paljastanut, ettei tuo raivotar kiinnostanut häntä lihallisesti lainkaan...miten suuri sääli tosiaan! Armos myös huomioi, ettei nainen voinut sanoa selvempiä pahoitteluja, kun käsi yhä piti suun kauniisti kiinni. Näin oli parempi, nainen sai miettiä ehdotusta ja rauhoittua. Enää herra ei uskaltanut langettaa vääriä arveluja tuon neidon niskaan, sillä siitä hän voisi saada pahemman kerran takaisin. Siinä seisoen hän vain tuijotti naista ja punnitsi mielessään onnistumisen mahdollisuuksia.

"Lupaan siirtää käteni pois, mikäli lupaatte olla huutamatta. Näinhän pahoittelut tulevat selvänä sanoina, eivätkä mitättöminä mutinoina...vaikka se ei teidän kohdallanne ole erikoislaatuista, siivuri.".
Kului muutama sekuntti, enne kuin alkemistin käsi lähti työntymään hitaasti pois suun edestä. Sormet pysyivät joka hetki valppaina työntymään takaisin tämän kuontalon luo. Armos oli heittänyt ilmoille jälleen kommentteja, joista seuralainen voisi ottaa nokkiinsa, mutta mikäli tämä todellakin tahtoi päästä kotiin vahingoittumattomana, tämä piti siltikin kielensä kurissa. Tosin ainahan juippi voisi rangaista tätä naista lurppakorvan puolesta, mutta suureksi harmiksi tämä ikuinen naistenmies oli painunut tasokkaisiin juhliin ja hänestä tuskin kuuluisi mitään vähään aikaan. Juipin rangaistus olisi kaikinpuolin iljettävä ja epämiellyttävä naisen osassa ja harmaatukka hymähteli tajutessaan voivansa suoda tälle sen kohtalon. Hän todellakin voisi uhrata neidin juipille yksityiseen käyttöön, mutta mitä hupia hän siitä saisi? Noh, kohtalo ei ollut langettanut vielä tuomiotaan, sillä Armos oli tässä tapauksessa koko oikeus ja hän päätti kohtalosta vasta, kun kapakan pikku suojatti olisi avannut suunsa, vapauttaakseen itsensä.

Hiirenkorva oli aloittamaisillaan kiljumisen, mutta äkkiä suunsa eteen ilmentynyt käsi esti äänen kulkeutumisen. Vain pieni muminan tapainen pihahdus pääsi pakoon, mutta se ei paljoa auttanut kultasilmäistä tässä epämiellyttävässä tilanteessa. Toinen oli entistä lähempänä, jopa kehtasi koskea häneen! Kuvotus kulki naisen kehon lävitse, eikä tämän piinaavasta katseesta voinutkaan muuta kuin nähdä sen. Kivisiipi oli onnistunut nousemaan niskan päälle. Tällaista alistamista varjotar oli tuskin koskaan ennen kokenut, johtuen myös siitä, että tämä oli tottunut saamaan viimeisen sanan kaikessa. Nyt kuitenkin asiat olivat kiepsahtaneet päälaelleen, suorastaan syösseet Hiirenkorvan jalustaltaan alas. Silmänsä painuivat sirilleen ja helman alla oleva jalka alkoi hivuttua uuteen asentoon, oikeastaan se oli valmis potkaisemaan miestä minä hetkenä hyvänsä suoraan nivusten väliin. Jos hän ei kerta voisi käyttää käärmeen kieltään, niin olisipahan jäljellä jokin tapa puolustautua.

Liike naamioitui lopulta vain jalan paikan parannukseksi, sillä kivisiipi alkoi puhumaan. Paljon sanoja, osa turhia ja tarpeettomia, mutta se toinen puolisko taas sai neidon kangistumaan aloilleen. Uhkailiko kynäniekka häntä ? Esitti herrasmiestä, mutta silti vaati anteeksipyytöä. Hiirenkorvan onneksi toisen käsi oli vielä tämän suun edessä, kun herra lausui viimeiset virkkeensä - muutoin nuorekko olisi varmasti räjähtänyt siihen paikkaan. Kaikkia ajatuksiaan kuvastaen hän vain tyytyi mulkaisemaan kivisiipeä ja nyökkäämään - neito ei huutaisi, ainakaan kovaa.

Ensimmäisenä suunsa vapauduttua, veti hän syvään henkeä sen kautta. Ilmaa, raitista ilmaa! Ei enää likaisia näppejä huultensa lähellä, saati sitten ties missä ollutta kämmentä. Vielä hetkeen Hiirenkorva ei kuitenkaan lausunut sanaakaan, hän nimittäin maisteli mahdollisuuksia, joilla voisi taas päästä ongelmasta kuin koira veräjästä.
"Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi."
Äänensä oli neutraali, suorastaan rehellisen kuuloinen, vaikka sen takana piilikin musta varjo. Ei nuorekko tosimielellä pyytänyt anteeksi, kunhan vain totesi haluavansa kotiin mitä pikemmin. Sen verran kohtuuttomaksi nuorukainenkin oli osoittautunut, ettei neidon itsesuojeluvaisto suonut tälle sijaa pullikoida enempää.
"Olette nöyryyttäneet minua tarpeeksi ? Menkää kauemmas, pyydän."
Hiirenkorvan sanat olivat loppua kohden myrkyllisiä. Tämä tultaisiin vielä jokin ei-niin-kaunis päivä kostamaan.

Demonittaren kasvot kääntyivät pois toisesta, jolloin sivuprofiilinsa vain näkyi miehelle. Kunnian ja itsekeskeisyyden nieleminen oli ollut tuskallista, suorastaan melkein mahdotonta. Hiirenkorva pystyi kuvittelmaan, kuinka olisi tukehtunut pahoitteluunsa. Varjohenki vilkaisi nopeasti vielä mieheen, ennen kuin tuuppasi vapaalla kädellään tuota poispäin itsestään.
"Pyysin menemään kauemmas. Luulisi Teidän laisenne oppineen miehen tajuavan, mitä se tarkoittaa hienojen naisten läsnä."
Korostetaan kohtaa hienojen naisten. Hiirenkorva ei pitänyt itseään kartanon kasvatteja huonompana, varsinkin, jos nämä olivat vain ihmisiä. Hän oli demoni, oppinut sellainen, kiitos kotikasvatuksensa.

Tästä päivästä Armos onnistui raapaisemaan jopa itselleenkin pienen palasen iloa ja onnistumista! Vaikka mies epäröikin omalta osaltaan antaa naisen puhua vapaasti - myös huutaa näin halutessaan. Siltikin siivuri näytti tajuavan tilanteen helpottuvan huomattavasti, jos vain totteli kiltisti herra kivisiipeä. Leuka painui alaspäin, esittäen kaukaisesti nyökkäystä. Neutraali pahoittelu ei tullut arvoisalle alkemistille yllätyksenä. Suurempana ihmeenä hän olisi pitänyt sitä, jos seuralainen olisi täysin katuvana langennut polvilleen ja alkanut sopertaa pahoittelujaan sekavassa mielentilassa. Mitä vain saattoi odotta tältä naiselta, jopa merkityksetöntä anteeksi pyyntöä. Kaiketi tämä piti vain kestää.
Hän ei ollut sellainen mies, joka tottuneesti jättäisi leikin tyystin kesken. Siksipä kivisiipi otti aluksi etäisyyttä neidosta, tämän tahdon mukaisesti. Olkapäät kohosivat taivasta kohti, kuin hän antaisi asian nyt olla ja lampsisi kotiin nauttimaan tuoreesta, kuumasta teestä. Ajatus houkuttikin Armosta noina hetkinä, kun hän tajusi itsensä seisovan siinä likaisen kujan päässä yhdessä halvannäköisen siivurin kanssa. Kuinka alas hän oli oikein vajonnut? Vaan miksi suotta enää kääntymään, hänellähän oli edessään tämä menettelevän näköinen nainen...! Miksi siis hän ei saisi päästää noita halujaan valloilleen, kun seurassa oli tuo nainen?

Nivunenkaan ei värähtänyt, kun kivisiipi siirtyi muutamalla askeleella takaisin seuralaisensa luo. Pitkä ruumin painautui täysin kiinni tuohon lyhyempään, hentoiselta vaikuttavaan naiseen. Kaiken huipuksi alkemistin pää jäi tutkailemaan yläilmoista tämän päätä, nenän aistiessa noiden hiusten vienon tuoksun.
"En suvaitsisi itseni kutsua tai ajatella teitä niinkin hienona naisena. Sehän olisi täysin säätyjen vastaista ylentää teidät niinkin ylös!". Ääni mumisi matalana, hymyn venyttäessä suupieliä. Hän oli onnistunut yllättämään naisen ja tämä kaikki vain hämmennyksen vuoksi! Hän ei toki jättänyt neitoa itsensä ja seinän väliin osoittaakseen suurta rakkautta tätä kohtaan - Armos tahtoi vain tuntea siivurin reaktion.
Yhtä matalana kumpusi myös kivisiiveltä nauru.
"Olet hoitanut hiuksesi hyvin...!", mies kommentoi äkisti, yhden suortuvan alkaessa kieppua alkemistin sormen ympäri. Näin hän leikitteli naisella, koskematta tähän lihallisten ajatusten varjolla. Ja näin hän tulisi koskemaan vastaisuudessakin muihin naisiin - hän oli kunnon mies! Koukkunokka veti sisäänsä hiusten hajua, eihän hän saisi enää koskaan pidellä ketään naista. Mies oltiin tuomittu elämään lopun elämäänsä yksin ja siihen oli hänen taivuttava edes jossain vaiheessa.

"Näpit irti hänestä, senkin saastainen liero!". Karjuva ääni mylvi kauempana ja ote siivurista erkani odottamattoman nopeasti. Armos väläytti seuralaiselleen ilmeettömän, perinteisen katseensa, kunnes viimein suostui kääntymään kasvokkain kauempana seisoviin, viiteen mieheen. He olivat selvästi ilmaantuneet paikalle sattumalta, mutta joukosta kurkisti muutama tuttukin kasvo - kaksi miestä olivat olleet puodissa kivisiiven lyötyä kauppiasta. Viisikko asettui uhkaavasti jonkin matkan päähän kaksikosta, tuijottaen itse lurppakorvaa, kuin pahinta rikollista. He olivat käsittäneet tilanteen väärin, niin väärin, kuin sitä ikinä voisikaan käsittää! Tyynesti alkemisti heilautti karkailevia hiuksiaan sivulle päin, mulkoillen toisia yhtä kiintyneesti. Se ei pysäyttänyt ryhmää, joka alkoi huudella erilaisia solvauksia herralle, kuten kuinka säälittävä näky tämä olikaan pakottaessaan naisen...johonkin.
"Te typerykset olette itse käsittäneet tämän väärin!", Armos aloitti itsevarmasti.
"Tungette nokkanne kaikkiin asioihin ja toivotte osuvaan oikeaan! Pahoittelen, kun tuotan teille pettymyksen - häipykää!". Tämä oli vikatikki oikeuden kiihkoisille miehille, jotka lähtivät vyörymään villiintyneen sonnilauman tavoin kohti lähes aseetonta kivisiipeä. Ilme pysyi täysin tyynenä miehellä itsellään, vaikka vihamiesten nyrkit kiiltelivät auringon heikossa valossa.
"Lähde pois!". Ne olivat ainoat sanat, jotka Armos enää osoitti naiselle. Ennen kuin miehet sanalla sanoen syöksyivät tämän päälle.

Hyvä, mies näytti tajuavan, että hän oli perin tosissaan sen suhteen sopiko toisen olla niin lähellä. Vaan sekin oli vain hetken huumaa, pian nuorukainen palasi entistä lähemmäs häntä, painoi kehonsa vasten omaansa. Hiirenkorva haukkaisi happea pelkästä tyrmistyneisyydestä, kuinka tuo lurppakorvan pahainen edes kehtasikaan puhua jotain säätyihin ylentämisestä ja aliarvioita nuorekon hienostuneisuutta! Enemmän varjotarta kuitenkin häiritsi se, kuinka puolituntematon hujoppi nuuhki hiuksiaan ja naurahti päälle niiden hyvästä kunnosta. Totta kai ne olivat hyvin hoidettuja, olivathan ne Hiirenkorvan päässä, eivätkä minkään räkälän juoppolallin. Varjotar väännähti miehen otteessa, saaden myös viimeinkin sana-arkkunsa toimintakykyiseksi:
"Niin, niin - ala nyt kalppia siitä!"
Kätensä ujuttautuivat hänen ja miehen väliin, asettuen toisen rintakehälle työntääkseen tuota jälleen kerran irti itsestään. Yllätyksekseen tämän ei tarvinnut kauaa rehkiä, sillä kujan suuaukolta kuului uhkaava karjaisu. Kultaiset silmät sivuttivat kivisiiven katsahduksen, sillä ne olivat jo siirtyneet viiteen mieheen, josta Hiirenkorva itse tunnisti vain yhden, ei kahta.

Ah, mutta tuo porukka tuskin oli tullut pelastamaan varjohenkeä. Heidän kasvoillaan paloi väkivaltainen raivo, kostonhimo ja halu satuttaa isolla ryhmällä kahta vaivaista häirikköä. Itsepintaisia ihmisiä, etteivät olisi tyrmätyn työntekijän lähisukulaisia peräti. Kynäniekka kuullosti itsevarmalla yrittäessään saada sanoin viisikkoa perääntymään ja jättämään mukilointi aikeensa toiseen kertaa.
"Minusta tuntuu--.."
Lause ehti likipitäen vain alkumetreille, kun lurppakorva rääkäisi häntä häipymään. Selvä! Ei olisi tarvinnut edes käskeä, Hiirenkorva lähti ilomielin karkuun tuon mieshormooneja ryöppyävän härkälauman alta, kun ahdisteleva kivisiipi näemmä halusi uhrautua tallottavaksi.

Hameen helma vain heilahti ja harmahtavat suortuvat löivät tyhjää, kun nainen käännähti kohti kujan perälle koottua laatikkokasaa. Ne kyllä jaksaisivat kannattella häntä siihen asti, kunnes tämä pääsisi turvalisesti pienen aidan toisella puolelle, mikä erotti kaksi kujaa toisistaan. Varjotar ei jättänyt enää silmäystäkään tappelun tuoksinnalle, hän vain kipusi ja loikkasi lopulta turvaan. Hah! Nyt voisi lähteä aivan hyvin kotiin, saisipahan se ylimielinen moukkakin kunnon opetuksen, ellei sitten kuolisi saamoihin vammoi..
Hiirenkorva seisahtui niille sijoilleen ja kurkisti olkansa ylitse aitaa, jonka takaa kuuluvat äänet eivät kuullostaneet kovin lupaavilta. Mitä jos se nyhverö todellakin teloisi itsensä niin pahasti, että sielu pakenisi asuinsijastaan ? Ei kivisiipi varmaan niin paha olento ollut, kun oli kerta avittanut nuorekonkin karkuun.

Hän kipusi uudemman kerran tarkistamaan tilanteen ja kuinka ollakkaan - kivisiipi oli alakynnessä, mitäs muutakaan. Pienet, harmaat aivosolut alkoivat tekemään voltteja Hiirenkorvan pään sisällä, kun tämä koitti keksiä hyvää juonta, jolla saisi hakkaajat lopettamaan raakalaimaisuutensa. Oikeastaan varjotar taisi nyt napata punaisesta langasta kiinni.
"Hei, te siellä!"
Siivuri huusi ja huikutti kättään siltä varalta, jos jonkun silmäkulmaan sattuisi osumaan epämääräinen liike aidan lähettyviltä. Ja se toimi. Yksi riitapukareista keskeytti toisen toimet, jotta he alkaisivat aivan yhteistuumin kuuntelemaan, mitä asiaa neidillä mahtoi olla.
"Kutsuin Kaupungin vartijoita tänne. Teidän kannattaisi mennä pian, sillä he voivat saada aivan erkanevan käsityksen teoistanne, ellette lähde nyt."
Oli aivan toinen asia upposiko juttu miehiin. Noh, kohtahan sekin nähtäisiin.

Kumma kyllä, Armos oli siirtänyt oman turvallisuutensa sivuun, jotta tuo siivuri pääsisi livahtamaan karkuun. Vaikka tässä eleessä piili pullistelun mahdollisuus, se haihtui hyvin nopeasti ilmaan, kun miehet saavuttivat aseettoman kivisiiven. Nyrkkien napakkoja, kivuliaita iskuja alkoi sadella joka puolelta ja lurppakorva luisui alakynteen alle kymmenessä sekunnissa. Mikäli paikalla olisi ollut vain muutama mies, Armos olisi nämä voittanut mennen tullen, mutta viisi yhtä vastaan - se jo oli liikaa! Muotoillessaan tämän ruipelon kasvoja uuteen kuosiin, saman aikaisesti miehet solvasivat alkemistia. Hän ei kyennyt tekemään juuri mitään muuta, kuin kiemurtelemaan maassa yhdessä tuskiensa kanssa ja kirota mielessään omaa tyhmyyttänsä, kun oli päästänyt naisen pakanemaan hänen omasta sijastaan!

Tilanne näytti kestävän turtuneen kivisiiven silmissä monen tunnin murjonnalta, kunnes tuttu ääni havahdutti niin hänet, kuin sonnilauman. Hämmästyksestä korviaan höristellen öykkärit kurkottuivat kuulemaan neitokaisen sanoja tuon pelastavan aidan luona. Miten tuollakin tytöllä oli otsaa puhua heille vartiojoista, se ajatus häilyi heidän silmissään. Uhkailu taas passasi herralle, joka verestä kiiltelevää huultaan pyyhkien kohosi jaloilleen miesten taakse. Pakoon oli ilmaantunut loistava tilaisuus, kun hyökkääjät pällistelivät siivuria ja "vahingoittumaton" Armos yritti yhä olla mahdollisimman huomaamaton.
Kaikki pakoreitit nopeasti mielessän käyvä vihertakki joutui toteamaan, että ainoa pakoreitti olisi äsken siivurin käyttämä aidan mutkikas ylitys tai suora ja kova juoksu kujan halki takaisin kauppojen luokse. Sielläpä, jos missä vartijat odottivat - odottivat kirjakaupan huligaania! Siltikään, mies ei ollut menossa vielä mihinkään, sillä viisikko kallistui takaisin hänen puoleensa. Näitä miehiä ei peloteltu noin vain virkavallalla ja he tiesivät, etteivät vartijat änkeytyneet näin kiemuraisten kujien syleilyyn ilman hyvää syytä.
"Mehän emme lähde minnekkään, joten älä vielä haikaile heilas perään, kanikorva!", yksi miehistä hymisi vihaisen tyytyväisesti. Samalla hän erehtyi tekemään yhden suurenkin virheen - hän täysin aliarvioi Armoksen! Aiemmin alkemisti oli iskenyt silmänsä toisen miehen kaulassa roikkuvaan pilliin, mikä toisi vartijat paikalle! Olihan näillä tapana käyttää pilliä mm. kommunikointiin keskenään.
Kun kukaan ei osannut odottaa mitään äkkinäisiä liikkeitä, harmaatukka kurkotti kätensä ja kiskaisi. Narussa roikkuva pilli lähti helposti livistämään ja ilmassa alkoi kaikua kimeä ja kantava ääni. Rytmikkäästi demoni alkoi vihellellä siihen ja kappas kummaa, tuloksia alkoi näkyä heti. Yhdessä pillin ujelluksen kanssa ääniä alkoi synnyttää rivakoiden askelien ääni - joku oli tulossa.
"Tänne se kirottu pilli..!". Kivisiiven kohteeksi joutunut mies ärähti, vaatien pilliään siinä kiireessä takaisin. Yhtä röyhkesti, kuin harmaatukka oli häneltä vienyt pillin, mies vei tältä nenän. Nyrkki heilahti ja keskittyi osumaan suoraan tuohon kookkaaseen, koukkumaiseen nenään...pelkäksi kylmäksi kostoksi.

Veri purkautui molemmista sieraimista voimalla ulos, muodostaen noron suoraan alleen. Maahan tipahti jopa kiitettävä määrä tätä ainetta, kun viisikko itse päätti ottaa jalat alleen. Nämä kenties olivat jo vartijoiden tuttuja ja tahtoivat lopulta välttää sen suuremmat harmit, sekä jo legendaarisen Payonin sellin. Itse Armos ei kyennyt tekemään mitään. Hän kykeni vain tuijottamaan järkyttyneenä maahan muodostunutta veristä lammikkoa ja tuntea sormissaan kauniin nenänsä jäänteet.
"Nenäni...! Minun kaunis nenäni...!". Pikkulapsen loputon vaikerrus toisteli, tahtomatta uskoa jo tapahtunutta todeksi. Sen pidemmäksikin aikaa kivisiipi olisi varmasti jäänyt itkemään menetetyn nenänsä perään, mutta äänet takana alkoivat kasvaa ja ongelmia hän ei enää kaivannut .- ei enää tämän jälkeen! Askeleet lähtivät kantamaan harppovina kohti laatikoista kyyhättyä kasaa ja matka jatkui niiden kapuamisen kautta.
Vanhat, hylätyt laatikot eivät olleet järin kestäviä ja toinen jalka upposi kepeästi homehtuneeseen sisukseen. Naama vihasta ja verästä punaisena mies lähti puskemaan itseään ylöspäin, vaikka seuraavan askeleenkin kanssa toinen jalka upposi ylempään laatikkoon.
Siinä hetken roikuttuaan ja huudettuaan kädet pystyivä koskettamaan toisen, vapaan puolen ilmaa...kiljuvan Armoksen tippuessa tyylillä alas aidalta. Kirottu aita! Ääni poreili yhä, mutta se ei antanut kivisiivelle vieläkään aihetta pysähtyä. Verinen nenä painui hupun suojiin ja katse etsiskeli kiihtyneenä siivuria.
"Ala nyt tulla!", hän ynisi, kun astui ensimmäiset askeleensa sillä puolella eteenpäin. Tietenkin potkiskellen eteensä ilmaantuvia pikkukiviä.

Kimeä pillin vihellys peitti kaikki muut äänet alleen, myös sen hakkaamisen ja potkimisen tuoman paukkeen, kun jalat ja nyrkit turmelivat kynäniekan kehoa. Hiirenkorvan teki pahaa katsoa, ei tuokaan mies aivan noin kamalaa kuritusta ollut ansainnut, vaikka olikin käyttäynyt niin kuin oli. Onneksi kivisiivellä oli sentään älliä puhaltaan pilliin ja houkutella oikeasti kaupungin vartijoita paikan päälle - tai ainakin he olivat hyvän matkan päässä, sillä karkulaistoverinsa sai kokea vielä yhden vastoinkäymisen. Kuului rusahdus, joka kieli nenäluun ja kovan luuviitosen yhteentörmäyksestä, ja sitä seuraavasta ulinasta pystyi päättelemään kehen koski eniten. Mutta pitikö kivisiiven ruikuttaa kuin pieni lapsi kaatumista, vaikka pystyihän varjohenki kuvittelemaan, kuinka kivulias kokemus tuo oli ollut - olihan miehen nenäkin ollut sen verran huomattava tekijä tuon kasvoissa. Aidan suojista nainen sai vielä nähdä epätoivoisen paon pitkin laatikoita, jotka pettivät kerta toisensa jälkeen lurppakorva sankarin painon alta - taisi se mätkähtäminenkin suoraan jalkojensa juureenkin hävettää, ellei sitten peräti neitimäinen kiljunta sitä tehnyt.

Voi sitä veren määrää, toinenhan näytti aivan hirveältä. Näky piiloutui hyvin päähän vedetyn hupun alle, mutta naisen mielikuvista koko karmeus ei haihtunut - Hiirenkorva tunsi jopa ensimmäistä kertaa elämässään sääliä. Se oli outo, surkutteleva tunne, jonka hän ei haluaisi kohdistuvan ainakaan itseensä.
"Älä kitise siinä."
Nuorekko murahti ja nappasi toisen vapaana olevan käden omaansa. Kai kiljukallea pitäisi auttaa - ei tuo kuitenkaan selviäisi kotiin asti ilman ongelmia. Hän pakotti miehen matkaan riehtaisemalla toisen suuntaan, johon itse halusi kulkea. He menisivät kotiin, vaikka Hulda siellä olisinkin mahdollisesti.

Monen kujan, kadun, käännöksen, ahtaan kolon ja muun vastaavan jälkeen kaksikko saapui perille. Nainen päästi irti kynäniekan kädestä, heitti tuohon vilkaisun ja asteli tyynesti kukkapurnukan luokse, minkä alla odotti ruosteinen avain. Sillä ei ollut väliä näkikö kivisiipi missä oven avaaja sijaitsi - jos toinen hänen luokseen tunkeutuisi varastamis- tai raiskausmielissä, niin sisällä odottaisi massava ja varsin pelottava yllätys luudanvarressa. Se miksi Hiirenkorva oli vetkutellut perille saapumista oli puolestaan itsestään selvyys - hän halusi maksaa kalavelkoja ja kiusata lurppakorvaa hieman lisää. Olihan toinen ahdistanut tämän seinää vasten, eikä moista jääty muistelemaan hyvällä. Ovi avautui naristen ja Hiirenkorva luikahti sisälle, tulkoot toinen perässä tai jääkööt ulos, sillä nyt varjotar hakisi kylmäksi kostetun rätin helpottamaan nuorukaisen kärsimyksiä. Hiirenkorva upotti parhaillaan liinaa vesitynnyriin, ennen kuin huikkasi:
"Tulkaa vain sisälle, täällä ei ole ketään muita."

[[Jotenkin tuntuu, että tämä viesti oli täynnä pelkkää selittämistä o___o''.. anteeksi Dea.]]

Kärsimysten pidennetty tie näytti alkavan vasta miehen edessä, kun jo siivurikin alkoi riuhtomaan ruhjottua Armos parkaa pitkin kujia. Ahtaat kolot runnoivat jo menetettyä nenää pahemmin ja haikeana kivisiipi muisteli sitä kaunista, entistä nenäänsä. Oi, nenän kaarevaa, sekä kaunista muotoa! Tämähän oli ollut herran oma tavaramerkki, komea nenä, joka herätti joskus ihailua...mutta suurimmaksi osaksi kauhistuneita tai ivallisia pyrskähdyksiä täynnä naurua! Edes vapaana oleva käsi ei voinut enää koskettaa sitä uudemman kerran, menetyksen riipivä tunne oli tunkeutunut jo liian syvälle.
Eikä matka näyttänyt tulevan tiensä päähän, vaikka monien kujien kautta kaksikko kulkikin. Vastahakoisesti kivisiipi raahautui vetämisen seurauksena neitosen perässä kuin kävelemisestä boikotoiva aasi.
Itse lurppakorva ei edes tiennyt, miksi nainen tahtoi yhä raahata häntä mukanaan? Olihan mies itse puhissut nopeasti tapahtuvasta poistumisesta paikalta, mutta naisen ajatuksista hänellä ei ollut mitään hajua. Minne tämä häntä vei? Muutaman hetken vilahdettua teräväkatseiset silmät pystyivät ihailemaan edessä kohoavaa näkyä - siis tänne hän oli nuorukaista viemässä!

Katse pyörähti muutaman kerran arvostelevasti ympäri, kun käsien vahva ote irtaantui toisistaan äkisti. Nainen alkoi etsimään avainta ja Armos sai hyvän tilaisuuden katsella näkemistään.
Talo, sen hän näki edessään ensimmäisenä, mutta jäädessään katselemaan sen suoria muotoja kehtasi jopa hänkin sanoa ajatuksissaan, että talo oli vanha. Himmeänä hohtavan auringon viimeiset tunnit olivat pyörähtäneet käyntiin, maalaten tumman hökkelin seinät punertavaan, lähes verimäiseen valoonsa. Näky alkoi jopa puistattaa alkemistia, joka epäilevänä siirtyi katselemaan, kun siivuri puikahti sisälle, kutsumatta tätä sisälle.
Tänne hän siis ajatteli jättää maailman hylkäämän Armoksen, kokemaan tuskallisen kuoleman yhdessä jo murretun nenän kanssa! Hyvä on, mene sitten! Kivisiipi vaikeroi mielessään, kädet puuskassa, pään noustessa viistosti ylöspäin ylpeänä. Hän ei tarvinnut naisen apua ja vaikka tämä kutsuisikin tämän vasta nyt liittymään suojaisiin sisätiloihin, mies ei vastaisi tai tulisi edes sisälle! Häntä oli jo nyt loukattu verisesti...
(...sisälle kutsuva ääni kuului...ja hyläten kaikki nuo ajatukset päästään säälittävä selittäjä kirmasi sisälle yllätyksellisen nopealla tahdilla.)

Ilmassa tuoksui pieni häivähdys tunkkautta ja mikäli herran nenä olisi ollut toiminta kykyinen, nenä olisi varmasti kääntynyt nyrpistykseen. Tätä hän koittikin, mutta onteloista kantautuva, epämiellyttävä ruksahdus lopetti yrityksen nopeasti - kaikki toivo oli jo menetetty! Kädet tarrautuivat pienen pöydän ääressä olevaan tuoliin, pitkän ja hoikan ruumiin sanallasanoen lysähtäen siihen voimattoman olosena.
Mieli itki yhä katkeroituneena nennä perään ja tuo märkänä uiskeneteleva rätti tuotti epäilyksiä. Mahtoiko siivuri nyt kuristaa hänet tuolla rätillä, kostona kaikesta kaunasta mitä Armos oli ehtinyt hänelle tuottaa?
Jumalauta, entäs sitten minun nenäni!?!

[[ Anteeksi minun tauoton hokeminen Armoksen komiasta nenästä n______n'' ]]

[[Mahdollisille taustapiruille tiedoksia, että pienet autohittaukset ovat sovitusti luvallisia tässä pelissä.]]

Tulihan se jätkä sieltä, kun hieman huhuili. Toinen näytti myös röyhkeästi heti asettuvan taloksi, vaikka eihän se loppujen lopuksi Hiirenkorvalle ollut ongelmaksi - säästyipähän hän kehoittamisen vaivalta istumisen suhteen. Nainen vielä kerran puristi liikoja vesiä pois rätistä, ennen kuin tuli nuorukaisen luokse. Merkitsevä katse kertoi, ettei toisen tarvitsisi koko ajan mulkoilla häntä noin epäluuloisesti - ei nuorekko tuota ollut tappamassa, vaikka mieli voisikin tehdä niin.
"Uh, nenäsi näyttää aivan kamalalta."
Varjohenki totesi itsestään selvyyden, mutta äänessäpä pilkahti pieni ilkeilyn maku. Enempiä puhelematta laski hän liinan vasten toisen nenän alustaa, aikeenaan siistiä pahimmat veret pois, jotta kynäniekka ei näyttäisi vallan räjähtäneellä. Paljoa kyllä ei ollut tehtävissä, mikäli nuorukainen alkaisi rimpuilemaan ja kitisemään kahta kauheammin nokkansa perään.
"Enpä olisi uskonut, että Teistäkin löytyy tuollaista ritallisuutta jäädä vapaaehtoisesti hakattavaksi."
Hiirenkorva totesi ja nousi täyteen pituuteensa mennäkseen huuhtelemaan rätin. Pian tämä palasi takaisin ja painoi sen uudestaa putsaamaan toisen kasvoja.

Näin lähempää katsottuna ei kivisiipi hullumman näköinen miekkonen ollut, sääli vain, että miehen nenä oli mennyt aikamoiseen ryttyyn. Edes toisen poskessa oleva jälki ei enää häirinnyt demonitarta, joka hymähti kuivasti. Ärsyttävä nuorukainen, toiselle ei edes voinut olla enää kunnolla vihainen!
"Noin, eiköhän se tuosta. Pidä itse nyt rätti paikallaan. Kylmä helpottaa turvotusta, mutta varmaan tiedätkin sen jo."
Sormet päästivät irti rätistä, joka nuorukaisesta riippuen tulisi nyt tästä lähin pysymään aloillaan tai putoamaan toisen syliin. Neito puolestaan istuutui toiseen tuoliin ja laski kyynerpäänsä vasten pöytää, milloin hän sai painettua päänsä kämmeniensä varaan. Toinen kulma kohosi hieman - kiitoksen sanat olisivat kohdallaan, jätkä.

Mutta totta tosiaan! Eihän Hiirenkorva edes tiennyt toisen nimeä tai ollut ainakaan mielestään kuullut sitä. Toisaalta mitä hän tekisi edes sillä tiedolla, eiväthän he uskottavasti enää tämän jälkeen tapaisi - mikäli se nimittäin siivurista riippui. Koitti vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana silmäpari ehti kiertää omaa kotiaan ympräri. Täällähän pitäisi taas siivota, puu tuntui kuin vetävän pölyä puoleensa. Raskas huokaus. Hyvä on sitten, heti kun toinen lähtisi pois, niin Hiirenkorva alkaisi harjoittamaan ammattiaan omalla maaperällään.
"Tuntuuko jo paremmalle ?"
Pakkohan puhetta oli saatava aikaan, muuten nuorekko hermostuisi. Mielialansa oli niin sekava, että se jopa häiritsi häntä itseäänkin. Tämä istui juuri yhden sellaisen olennon seurassa, jota ei osannut sietää, mutta silti auttoi tuota. Ristiriitaistako ? Kyllä, sitä se juuri oli.

[[Ei mitää, sainpahan kunnon naurut n____n~]]

Ylpeänä riehunut herra oltiin lyöty maahan yhä uudelleen ja uudelleen, eipä siis ihme miksi Armos mietti yhä mitä täällä teki? Tuokin kiittämätön siivuri aukoi omaksi huvikseen päätään hänelle ja asettui miehen eteen putsaamaan runnottua nenää ja sen kuivunutta verta rätillä. Yllätykseksi kivisiipi ei vastustellut, vaan urhoollisesti pinnisteli pitääkseen vakavoituneen naamansa jopa kipeiden kohtien yli. Kosteus hipoi hänen nenänsä arkoja paikkoja hellästi, mutta jokainen pyyhkäys tuntui iskevän pieniä neuloja hänen nenänsä kärkeen. Kädet puristuivat nyrkkiin, mutta yhä vain kaartuvat, kurttuiset kulmat kertoivat kipua täynnä olevasta tilasta.
Lurppakorva ei kehdannut edes katsoa auttajaansa suoraan silmiin. Moinen nöyryytys oli jo liikaa, jotta hän voisi kohdata siivurin katseen vielä näinkin avuttomana.
Silmät tahtoivat kadota päästä juuri sillä hetkellä, kun neito totesi tuon kaamean totuuden - hän oli jäänyt vapaaehtoisesti niiden tärähtäneiden miesten murjottavaksi! Ääntä hänestä ei lähtenyt, mutta pää kallistui molemmille puolille hitaasti, merkiten jotain pudistuksen tapaista liikettä.

Käden kordinaatio näytti kadonneen muutamaksi hetkeksi, kun nainen pudotti hänelle uudelleen kastellun, viileän rätin. Raskaasti rätti putosi maahan, ohittaen kivisiiven valmiina odottavan käden. Pahus, sitä sanaa hän tavaili huulillaan, kun pitkänmallinen ruumis kurkottui maata kohti. Seuraavaan käänteeseen ei tarvittu sen enempää huonoa kordinaatiota, kun mies lynttäsi kipeän nenänsä suoraan pöydänkulmaan, josta pää nousi nopealla vauhdilla äkkiä ylös. Silmät sulkeutuivat viiruiksi, josta yksinäinen kyynel oli valumaisillaan poskea pitkin, toisen käden repiessä rätti maasta.
"AAAH....". Tämän uuden parahduksen Armos päästi valloilleen, vikisten eläimen tavoin. Kylmyys tuntui nyt entistäkin epämiellyttävämmältä, rätin tukiessa sykkivää nenää parhaansa mukaan.
Oli lähes tunteetonta kysyä; miltä nyt tuntui? Suu haukkoi hiljaisena happea ja jo hetki sitten mies oli ollut valmiina pyytämään anteeksi, mutta tyytyi olemaan siitä asiasta aivan hiljaa. Mikäli tykyttävä kipu ei pian lakkaisi, voisi siivuri aivan hyvin korjata hänet jo kuolemaan - edes se olisi kunniakasta!
"Tietty tuntuu! Vointini on mitä mainioin...". Jupinan seasta erottui yksi lause ja tyytymätön tuhahdus.

[[ Anteeksi tynkä, niin tynkä vastaus x____x'' ]]

Okei, joko lurppakorva oli epäonninen tai ei jumalten suosiossa, mutta kuinka joku pystyi söheltämään noin paljon peräjälkeen, että runnoi nenänsäkin uusiksi. Eikö se ollut tarpeeksi murskana vielä ? Tokihan Hiirenkorva mielellään auttoi mikäli mies halusi täydelliseksi muotopuoleksi.
"Siltä tosiaan kuullostattekin."
Nainen lausahti, kun nuorukainen vakuulli olonsa olevan mitä mainioin kaiken vaikerruksen keskellä. Huoh, tuollaisiinkin piti törmätä sitten - Hiirenkorva tunsi pari mukavempaakin housuväkeläistä, jotka olivat sentään osanneet käyttäytyä hänen seurassaan niinkuin kuului. Vähintäänkin se kaksikko oli osannut kiittää toisin kuin tämä kivisiipi tässä.
"Hyvä, että pieni hoitotoimenpiteeni auttoi."
Olkansa kohosivat vähettevinä kohti kattoa. Olkoot sitten kiittämättä, kyllä nuorekko ilman sitäkin osaisi elää varsin hyvin.

Mutta juuri silloin kohtalo näytti haluavan hankaloittaa hieman enemmän parivaljakon elämää. Ulkona nimittäin kuului askelia, normaalia raskaampia, jos aivan tarkoiksi tahdottiin käydä. Demonitar kohotti päänsä käsiensä varasta ja käänsi katseensa ovelle. Hulda. Pieni irvistys liiteli kasvoilleen pelkästä ajatuksesta, mitä tuo matami saattaisikaan päätellä nähdessään suojattinsa tutuksi tulleen kynäniekan seurassa.
"Hiirenkorva, et arvaakkaan, mitä juoruja kuulin torilla! On kuulem---.."
Ja sieltä se rouva pamahti ovesta sisään, pudottaen järkytyksestä korinsa maahan.
"Mitä teette minun Hiirenkorvani seurassa.."
Hulda ärähti kuin vihainen koira ja nappasi kättä lähimpänä olevan esineen, mopin. Varjohenki tiesikin jo mitä tuleman piti ja käänsi pahoittelevan silmäyksen kivisiipeen. Ei muistella pahalla tätä.
"Teinä juoksisin jo."
Nuorekko kuiskasi, mitä lie tarkoittaen.

[[Päätän vuoroni siis tähän sovitusti. Kiitoksia<3.]]

Mokoma nainen ei voinut ymmärtää miehen tuskia, varastaen jälleen kunnian itsellen "omista" hoitotoimenpiteistään. Rättiä pitelevät kädet valuivat varovasti pöydälle, kivisiiven yrittäessä nuuhkaista ilmaan.
Hyvä - edes hajuaisti oli tallella, vaikka loppuosa koko nenästä näyttikin miltä näytti. Maailma näytti vihaavan lurppakorvaa jälleen tänään, mutta huomiselta sopi odottaa suuria tekoja. Tai no suuria ja suuria, elämä oli kurjaa ja piste.
Omatunto alkoi kolkutella vaitonaisen nuorukaisen pääkopassa, pitäisikö todellakin pyytää anteeksi? Mieli itki kaihoisasti oman kodin turvaan ja lämpöön, sietäen jopa juipin läsnäolon. Siellä hän voisi yrittää parastaa koukkunokkansa, vaikka vuokraisännältä varmasti tulisi piikittelevää kommenttia uudesta ulkomuodosta. Raskas huokaus vapautti kaikki nämä tunteet ja juuri, kun harmaatukan suu oli avautumassa myöntääkseen oman ylpeytensä ja jopa sanomassa anteeksi, aurinko pimeni.
Ei täysin kirjaimellisesti, mutta jokin erittäin suuri peitti jo talon oven taakseen. Kaikki veri pakeni herran ruumiista yhdessä silmänräpäyksessä, miten tämän tunne olikin jo niin tuttu? Suuri varjo kohosi hänen yllensä, mylvivänä kuin ärsytetty härkä. Eikä Armos voinut nousta tuon hetulavalaan sanaa vastaan, voi kyllä - tuo oli siivurin isokokoinen suojelia.

Kirottu oli selvästi se päivä, jolloin kivisiipi tapasi uudelleen tuon naisen! Mitä tästä oli syntynyt, muuta kuin harmia? Pakoon lähtemis kehotus alkoi soida hänen päässään, kun tuo kookas nainen lähti astelemaan uhkaavasti häntä kohti. Kahta kertaa nuorukaista ei tarvinnut käskeä pelastamaan henkeään, vaan nopeasti pelastuksen turvin hän ponkaisi polvilleen tuolilta ja lähti neljää jalkaa käyttäen kiertämään pöytää. Tömistelevä tantta seurasi tiukasti perässä, heilauttaen varoitukseksi moppiaan hujoppia kohti. Isku ei osunut, mutta viesti oli selvä - ensi kerralla osuisi ja kovaa! Edes kiitosta kanikorva ei ehtinyt sanoa, kun moppi alkoi heilumaan aivan hänen takanaan, käsien ja jalkojen kantaessa muu ruumis ovesta ulos kovaa vauhtia. Ei ollut mitään väliä, lähtikö mies tyylillä ulos talosta. Tärkeämpää oli päästä ulos tuosta kauhujentalosta, jossa vihainen nainen seuraavia uhrejaan odotti.
Kädet kauhoivat maata allansa, kun mies miltein loikki eteenpäin, jatkaen villisti matkaansa. Kertaakaan hän ei taakseen vilkaissut, kun ohitse kiisivät tutummat kujat ja kadut. Päämääränä oli päästä kotiin, suojaan naisilta - suojaan maailmalta!

[[ Jees ja lopetus! Kiitän miekin myös~! ]]