Sieluni nousi kanssa auringon (sovittu!)

((Ja näin. Arya tänne! Sovittu peli siis kyseessä, mutta mikäli joku muukin tahtoo tulla mukaan niin minulle ainakin sopii, jos sopii myös kanssapelaajallenikin..?))

Puheensorina tori-kadulla oli korvia huumaava. Sille ei tuntunut olevan ollenkaan loppua. Näin loppuviikosta, katu oli täynnä niin ostajia kuin kaupistelijoitakin, eikä se ollut ihme, sillä ilma oli nyt hyvin kaunis. Aurinko paistoi vielä tähän aikaan aamusta niin utuiselta taivaalta, päivästä tulisi selvästikin eilistä päivää paljon lämpimämpi ja kauniimpi. Jumalat olivat asukkaille suosiollisia.
Yö oli väistynyt jo tunteja sitten, mutta silti ihmisiä oli jo liikkeellä tungokseen asti, saisi nähdä miten kadulla voisi liikkua sitten kun tulisi se aika päivästä, jolloin kaikki lähtivät liikkeelle ostamaan tai varastamaan tarvitsemiaan asioita. Yön haamut eivät enää kummitelleet olentojen mielissä, ne unohdettiin aina päivän ajaksi. Ne haudattiin syvälle mielen perukoille. Niin olikin parempi, sillä kuka olisi tahtonut murehtia aina?

Monet erilaiset tuoksut leijailivat hyvänä kokonaisuutena kadulla. Kojuja oli monenlaisia, joissakin oli tarjolla ruokaa, muun muassa vastapaistettuja leivonnaisia ja leipää, joissakin taas oli käsitöitä sekä vaatteita. Yksi koju oli täynnä erilaisia yrttejä ja toinen toistaan kauniimpia kukkia. Muita pienemmästä kojusta lähti huumaava yrttien ja kukkien tuoksu, joka sekoittui leivonnaisten ja muiden ruokien tuoksuun, antaen sille tiettyä pehmeyttä. Tänään kojun takana ei näkynyt sille tavallista myyjää. Sen takana oli kolme olentoa, joista kaksi oli haltiaa sekä yksi ihminen. Nuo kolme olivat iältään nuoria ja heidän vaatteensa olivat hieman kulahtaneet. Kahdella heistä ei ollut kunnollisia kenkiä, mikä kertoi heidän olevan tavallista köyhempiä. Kuitenkin kojun kauppa kävi hyvin.

Kojusta eteenpäin oli neljän soittajan ryhmä. Noiden neljän seurassa oli yksi tanssijatar. Haltianaisen korvissa oli tällä kertaa isot renkaat. Käsien pronssiset korut kilahtivat heleästi vastakkain naisen liikuttaessa käsiään tanssiessaan. Koko esitys näytti lumoavalta, hyvin kauniilta. Naisen liikkuminen oli hyvin sulavaa ja notkeaa, tuon ilme hyvin keskittynyt ja hivenen unenomainen. Hän eli musiikin mukana, se näkyi koko tassista. Se oli kuin liekkien tanssia nuotiossa, yhtä sulavaa ja pehmeää.

Musiikki loppui ja pieni ryhmä kumarsi taputtaville ihmisille. Iltatähti räpsäytti silmiään, näytti vapautuvan tanssin tuomasta transsista ja hymyili sädehtivästi katsojilleen. Sirot, pitkäsormiset kädet sipaisivat tummia, miltei mustia hiuksia suipot, siropiirteisen korvan taakse. Ryhmä lopettaisi tanssimisen ja soittamisen ainakin näin hetkeksi. Adelen oli aika palata kojulleen ja päästää nuorempansa ostamaan ruokaa. Nainen käveli hiukan sivummalle, silmäillen samalla muita paikalla olevia. Hän sai hiukan rahaa tanssistaan, mutta ne rahat jaettaisiin vasta hiukan myöhemmin. Rahoilla hän tarjoaisi kojuaan hoitaville nuorille kunnon aterian. Hänelle saattaisi kestää hiukan aikaa päästä kojulleen, sillä monet tuntuivat olevan nyt liikkeellä.
Adele kumartui ottamaan hivenen läpikuultavan valkoisen huivinsa maasta ja laittoi sen siististi hartioilleen, peittääkseen avoimen selkänsä. Säädyttömyyksiin ei sentään menty. Tanssiessa asu oli eri asia kuin vapaasti liikuttaessa.

Siniset, hieman violettiin vivahtava tähtikirkkaat silmät tarkkailivat ympäristöä hivenen hajamielisinä. Hänen pitäisi vain tunkea loputtomaan massaan sekaan jos aikoisi ikinä päästä kojulleen. Mutta nyt se tuntui toivottamalta..

//Täältä tulen. Sori, eilen en ehtinyt tänne vastata enään ja tänään olin koko päivän menossa >.< Älä sitten pelästy, olen tässä vielä aika keltanokka ;D//

Oli aivan täydellinen päivä tuliesitykselle. Aurinko porotti kuumana taivaalla ja tori-kadulla oli ihmisiä tungokseen asti. Ihimset. haltiat, nymfit, satyyrit ja kääpiöt, heitä kaikkia näkyi ympäri katua. Jokaiseen kadun pieneenkin väliin oli ängetty kojuja tai esitysalustoja. Osa olennoista ihasteli katutaiteilijoiden uskomattomia esityksiä, osa oli selvästi ostoksilla. Olentojen tungeksiessa läpi katsojien ja kojujen välistä, tulli usein riitaa. Monet kiroilivat itsekseen joutuessaan ruuhkaan, kun joku oli pysähtynyt keskelle väylää. Joku pulskahko vanha haltia oli pysähtynyt suuntaa etsimään keskelle katua ja monet ärsyyntyivät tien tukkeesta.

Erään, pienehkön yrttikojun lähistölle oli kokoontunut isohko yleisö katsomaan tulennielijää. Kojussa itse ei ollut enää päämyyjää, jonka itse esiintyjä oli nähnyt usein töitä tehdessään. Se oli hänen vakiopaikkansa, hän ei esiintynyt koskaan missään muussa kohdassa sitä katua. Yrttien ja kasvien tuoksu rauhoitti nuorta naista, joka oli kavunnut välineineen kaikkineen pienen korokkeen päälle.

Soihdut viskoutuivat ilmaan pelottavan korkealle puujalkaisen, pitkähiuksisisen puolihaltian viskellessä niitä kädestä toiseen. Naisen liikkuessa alustalla, kömpelö, puusta valmistettu proteesi piti kovaa kopsuttelevaa ääntä. hammastikku hampaiden välissä puolelta toiselle heiluen tyttö tanssi hieman kömpelösti alustalla. Jo 7 vuotta hän oli sillä puujalalla tallustellut, eikä hän vieläkään hallistsenut sitä. Pitkä letti heilui tanssin tahdissa tytön selässä kun pieni, mustaturkkinen koira kiersi koulutettuna väkijoukossa lantteja kaivaten. Esityksellä oli sinä päivänä epätavallisen paljon katsojia, enemmän kuin pitkään aikaan.

Pitkän, tulentäyteisen esityksen lopulta päätyttyä tyttö nappasi kaikki kuusi soihtua käsiinsä ja kumarsi syvään väkijoukolle. Tulet sammuivat kuin taikauskoista samantien, kun tyttö kompuroi kassilleen kokoamaan tavaroitaan. Hän kokosi tavaransa ja laskeutui kompastellen pieniä portaita alas väkijoukkoon, otti koiran kiinni ja silitti sen pehmeää turkkia. Caliga hymyili, esitys oli ollut menestys. Annettuaan koiralle miuhkean lihanpalan ja otettuaan rahat hän päästi elläimen menemään ja pyyhkäisi hikistä otsaansa. Jo napapaitatoppi oli kuuma sinä päivänä. Puolihaltia hieraisi oikeaa jalantynkäänsä, huokaisi ja nilkutti yrttikojulle. Hän halusi tavata pitäjän, jostain syystä hän ei luottanut vieraisiin myyjiiin, joten jäi kojun palkkeja vasten seisomaan odottaen tanssijattaren paluuta-

(( Mitäh!? Sinä mukamas keltanokka! Kuules nyt, tuo on mahtavaa tekstiä ^____________^ ))

Kirkkaiden silmien katse havaitsi loputtomalta tuntuvasta massasta pienen aukon, johon tanssijan asuun pukeutunut haltianeito suuntasi. Hän oli iloinen päästessään nyt liikkeelle, myymään itse kasvattamiaan yrttejä sekä kukkasia. Väkisinkin tummat, miltei mustat loivasti kiharat hiukset omistava haltia mietti miten hänen kojunsa oli tuottanut rahaa tänään? Niiden myynnistähän hän sai elantonsa niin itselleen kuin muutamalle työhön kykenemättömällekin. Sitä paitsi, yrttien ja kukkien tuoksu rauhoitti mieltä kummasti näinkin pitkän tanssimisen jälkeen. Hän rakasti tanssia, mutta rakasti myös kasvejaan. Etenkin kun hän oli saanut ennen niin köyhän maan kukoistamaan. Jotkut hänen naapurinsa sanoivat kukkien ja yrttien pelastavan heidän päivänsä pelkästään niitä katselemalla. Olihan se totta, että alue, jolla Adele asui, oli hyvin köyhää ja jokseenkin väritöntä. Kasveilla oli siis myös muihin asukkaisiin piristävä vaikutus.

Kulkeminen tungoksessa oli hidasta, ei sen puoleen, Adele ei hermostunut vaan odotti kärsivällisesti joukkion kulkua. Muutamat olivat jo menettäneet hermonsa, mikä näkyi kiroilevista suista ja kiukusta punoittavista poskista. Se sai hennon haltianeidon mielen hiukkasen surulliseksi. Hän ei ymmärtänyt miksi jotkut tuhlasivat elämäänsä jatkuvaan kiukkuiluun sekä pahoihin sanoihin. Moiset ajatukset saivat naisen pudistamaan päätään harmissaan. Kunpa vain toisetkin ymmärtäisivät elämän todellisen tarkoituksen ja alkaisivat kunnioittaa toisiaan. Killat näyttivät tässä killattomille hyvin huonoa esimerkkiä. Kuinkakohan moni oli jo kuollut noiden kahden killan välisissä tappeluissa? Liian moni. Adelen asuinympäristö alkoi pikkuhiljaa täyttyä kotinsa ja vanhempansa menettäneistä nuorista ja lapsista, jotka vihasivat joko jompaakumpaa tai molempia kiltoja sydämensä pohjasta, mutta noita kaikkia yhdisti yksi tekijä. Kostonhimo. Liian varhain lapset joutuivat tekemisiin sellaisten tunteiden kanssa, jotka olivat vaarassa mustata vielä niin viattoman sielun. Jotkut voisivat sanoa, että neito huolehti turhaan, mutta tällaiset tapaukset satuttivat rakastavaa ja kaikista välittävää sydäntä. Ne tuntuivat vetävän syvemmät haavat hauraaseen sieluun kuin mikään muu.

Huokaus purkautui täyteläisten huulien välissä, Adelen kohottaessa kätensä pyyhkäisemään hikeä otsaltaan. Päivästä tulisi taas kuuma, ehkä jopa liian kuuma. Siniset, violettiin vivahtavat silmät nostettiin käymään taivaalla, mutta niiden katse palasi nopeasti tarkastelemaan ympäröivää maailmaa. Hän ei ollut kaukana kojultaan. Se sai huulille nousemaan kauniin hymyn, mutta se syveni neidon huomatessa tutunoloisen hahmon kojunsa palkkeja vasten nojaamassa. Tuo toinen taisi olla se taidokas tulennielijä, joka esitti esitystään aina hänen kojunsa lähellä. Askeleet tuntuivat kepenevän huomattavasti.

Adele tuli kojulleen, astellen sen taakse, missä hän myi tuotteitaan, vapauttaen nuoret. Hän kehoitti noita tulemaan jonkin ajan kuluttua takaisin, koska hän tarjoaisi noille aterian. Nuoremman poistuivat kasvot säteillen tekemään omia ostoksiaan. Adele katsoi noiden perään kunnes nuorten hahmot hävisivät väenpaljouteen. Neito käänsi katseensa palkkeja vasten nojaavaan, hymyillen tuolle silmät sädehtien.
”Mitä saisi olla..?”

//Mutta heti käy surkeaksi ensimmäisen pitkän viestin jälkeen, minulla näin käy aina ;D//

Tylsistyneenä muiden taiteilijoiden esityksiä katselevan puolihaltian katse harhaili suuntaan ja toiseen. Hänen mielestään kukaan toinen noista muista, onnettomista tulennielijöistä ei kohonnut hänen tasolleen. Monet yrittivät, todella yrittivät, mutta kuuteen soihtuun mennessä tiputtivat korkeintaan kahdeksannen viskaisun jälkeen. Puujalkainen haltia oli itse sitä mieltä, että oli sen kadun yksi parhaimmista, koska oli itse kouluttautunut. Hän entään pysyi pystyssä vielä puujalankin kanssa, kun taas toiset näyttivät kompuroivan kahdella koknaisellakin jalalla. Caligan silmät harhailivat muiden, onnettomien esiintyjien yrityksissä, eikä hän edes huomannut että tanssija oli palannut.

Kuullessaan toivomansa äänen hän lopulta kääntyi kojulle päin. Siinä hän oli, kaunis, mustatukkainen katutanssija. Naisen lämmin hymy hämmennytti puolihaltiaa, hän ei usein saanut osakseen hymyjä, ei ainakaan toisilta katutaiteilijoilta röyhkeytensä vuoksi. Adele ainakin tuntui muistavan hänet, joten hän ei voinut vihata Caligaa. Caliga laski huivin riekaleen suunsa edestä ja väänsi itsekin hymyn kasvoilleen, pitkästä aikaa. Hymy ei tuottanut minkäänlaista lämpöä, ei tunnetta eikä iloa. Se oli pelkkä ilme, jonka jokainen osasi tulkita jokainen eri tavalla. Tumman siniset, syvät silmät pakottautuivat katsomaan toista haltiaa silmiin, vaikka ne huusivat kirouksia. Useinkaan tulennielijää ei nähty katsovan toista niin, ei lähes koskaan.

Hetkeen hän ei edes muistanut mitä oli tullut hakemaan. Naisen ilme oli saanut hänet pauloihinsa. Siitä oli aivan liian kauan kun joku oli hymyillyt hänelle niin. "Äh..." Caliga Ähkäisi kun joku työnsi häntä pöytää vasten ja hoputti asioissaan. "Ei sattuisi olemaan lisää niitä kipulääkkeitä tähän saamarin jalkaan..." Puolihaltia kysyi rauhallisesti, suostumatta tuohtumaan muiden käytöksestä, ei sinä äivänä.

Juuri niin. Kipulääkkeitähän hän oli tullut hakemaan. Vielä seitsemänkin vuoden jälkieen jalkaan sattui lähes taukoamatta, sillä kukaan lääkäri ei ollut koskaan amputoinut sitä oikealla tavalla, saatika ommellut sitä kiinni. Caliga oli aina itse hoitanut jalkansa huollon, ommellut sitä hampaat irvessä takaisin kiinni neulan ja alngan kanssa. Puolihaltia ei edes tiennyt, oliko jalka jäänyt silloin kerran sine, minne hän oli sen jättänyt. Verivana ainakin oli jääny, sillä hän oli syöminyt itkien knäitä katuja pitkin proteesinvalmistajalle.

//Äläpäs nyt, hyväähän tekstiä tuo on ^__^//

Pää kallistui hiukan sivulle naisen tarkastellessa Caligaa. Toinen tosiaan oli se sama taidokas tulennielijä, jota haltianeito rakasti katsella. Siro, pitkäsorminen käsi kohosi siirtämään pienen tuulenvireen kasvoille siirtämiä hiuksia takaisin korvan taakse.
Aito, hyvin lämmin hymy pysyi Adelen huulilla Hän hymyili toiselle sydämestään asti. Sinisten, hivenen violettiin vivahtavien silmien kirkas katse tavoitteli toisen silmiä. Niissä oli lämmin, hyvin ystävällinen pilke, jonka Adele soi jokaiselle kohtaamalleen sielulle. Tuntui, että hymyilevät ja iloiset sielut hävisivät aina jonnekin noiden antaessa varjon, surun ja murheen murentaa itsensä ja pimentää sielunsa. Se oli surullista, aivan liian surullista. Adele oli nähnyt perheiden rikkoutuvan vanhempien noustessa sotajalalle toisiaan vastaan. Yksi tällaisen tapauksen uhri oli nuori haltiapoika Quar, joka kävi Adelen luona päivittäin. Pojan nuoren sydämen oli täyttänyt viha ja katkeruus tuon nähdessä vanhempiensa tappavan toisensa pojan ja tuon pikkusisaren silmien edessä. Vanhemmat olivat liittyneet kummatkin eri kiltoihin ja näkemystensä takia tappaneet toisensa vihan roihutessa kaksikon sydämessä. Pojan pikkusisar oli kuollut johonkin sairauteen ja nyt ennen niin kirkassilmäinen poika oli yksin.

Nuori oli antanut vihan, raivon ja katkeruuden korventaa sydäntään niin, että tuo oli yksinäisellä sotajalalla molempia kiltoja vastaan. Liian pitkä aika oli siitä kun viimeksi tummakutrinen neito oli tavannut nuoren, melko vakavan pojan. Adele pelkäsi toisen makaavan ojan pohjalla tajuttomana, tai vielä pahempaa, hän pelkäsi toisen itsehillinnän pettäneen ja Quarin hyökänneen jonkun kiltalaisen kimppuun. Nuori miehen alku saattaisi olla jo nyt kuollut!

Adele hätisti sydäntään kipeästi haavoittavat ajatuksensa mielensä perukoille. Hetki sitten ajatuksista hivenen sumenneet silmät olivat taas yhtä kirkkaat kuin öisen taivaan tähtien loiste. Hetki sitten hiukan herpaantunut hymy syveni uudestaan. Nainen vilkaisi hivenen terävästi henkilöä, joka oli tönäissyt tulennielijää hänen kojuaan päin. Tuollainen käytös oli törkeää ja antoi tönäisijästä melkoisen kuvan.

Haltianeidon kuullessa tulennielijän asian, tuo nyökkäsi hivenen, naurahtaen pehmoisesti toisen sanoille.
”Toki minulla sitä vielä on? Kuinka paljon tarvitset? Ja kuinka vahvaa? Riittääkö sama vahvuus kuin viimeksi vai ovatko kivut pahentuneet?”
Adele kysyi ja kääntyi hivenen sivuttain kurottamaan kyseisen yrttipurkin puoleen. Purkki oli lasinen ja sen kanteen oli taiteiltu annostusohjeet.
Samalla hetkellä yksi niistä nuorista myyjistä tuli takaisin ja hän otti Caligaa tönäisseen miehen asiakkaakseen. Hyvä, nyt Adele voisi asioida tulennielijän kanssa pidempään ja kaikessa rauhassa.

Hieman kummastunut ilme nousi yrttikojulla seisoskelevan puolihaltian kasvoille tämän katsoessa Adelea. Toinen näytti olevan ajatuksissaan, mutta onneksi hänellä ei ollut kiirettä. Seuraava esitys olisi vasta parin tunnin päästä, sillä hänellä oli lounastauko. Caliga kuitenkin tarvitsi lisää kipulääkkeitä, jalan jatkuva kipu alkoi raastaa jopa tulennielijän liikkeitä. Mitä enemmän sattui, sitä huonompi esitys tulisi. Sen haltia oli huomannut jo aikaa sitten. Adlen jälleen hymyillessä myös kummastunut ilme katosi tulennielijän kasvoilta ja sama arkaileva hymy palasi naisen kasvoille. Jotkut kojumyyjät osasivat olla kilttejä.

Caliga nojasi hieman hermostuneesti puujalkansa päälle, jotta lähes kaiken työn tekevä vasen jalka sai lepoa. Haltia nojaili kojun pöytää vasten ihan tarkoituksella, yrittäen näyttää yhä kiinnostuneelta. Kojun myyjä oli torin mukavimmasta päästä, lähes koko ajan paikalla eikä hän vieroksunut edes toisia katutaiteilijoita. Haltia oli juuri sellainen ihminen, johon jopa hän voisi tutustua paremmin. Joku huuteli taas mielipiteitään tulennielijän takana ja hänen teki mieli vain kääntyä ja äyskähtää jotain pahaa. Mutta se taas johtaisi tappeluun, haltia ei jaksaisi enään.

Caliga rykäisi ja kääntyi takaisin Adelen puoleen. "Tällä kerralla isompi annos kuin viimeksi, niin kestän pitempään. Vielä ehkä vahvempaa kuin viime kerralla. Ei sitä uskoisi, seitsemän vuotta jo olen tätä kestänyt ja yhä pitää kipulääkkeiden kanssa säheltää..." Caliga mutisi viimeisen lauseen ja kaivoi pussistaan pienen kukkaronsa. Rahaa oli juuri ja juuri lääkkeitä ja ruokaa varten.

Toinen ei tainnut hymyillä paljoakaan, huulilla koreileva hymy valaisi kyllä tulennielijän kasvoja, mutta se oli jotenkin kovin.. arka. Adele sen sijaan oli tottunut hymyilemiseen. Itse asiassa hän taisi hymyillä lähes aina. Oli hirveää nähdä toisten kärsivän, varsinkin silloin kun ei itse voinut tehdä mitään. Enemmin tummanhiuksinen neito olisi ottanut toisten kärsimykset omille harteilleen ja kärsinyt ne itse.

Toisen sanat kuultuaan Adele nyökkäsi hivenen. Hän laski kädessään olevan purkin alas, otti toisen purkin sen vierestä, selaillen etikettiä. Ei se ei ollut samaa ainetta. Nuoret olivat sekoittaneet kojun taas kerran, mutta ei se mitään. Kunhan vain oikeat tuotteet löytäisivät tiensä oikeille asiakkaille. Neidon katse meni seuraamaan käsiensä työtä, hänen vilkaistessa asiakastaan.

”Seitsemän vuotta? Sehän on hirveän pitkä aika.. ”

Adele sai käsiinsä isomman purkin, jossa oli samoja yrttejä, mutta se oli paljon vahvempaa. Sivusilmällä hän huomasi toistenkin nuorten palaavan. Haltia tarkisti vielä etiketin ennen kuin ojensi sen Caligalle, hymyille tapansa mukaan lämpimästi.

”Kas tässä. Saat sen samalla hinnalla kuin aikaisemminkin. Mitäs sanot, nyt kun apulaiseni palasivat niin mitäs jos haukattaisiin jotakin yhdessä? Jos siis tahdot seuraa. En ole syönyt tänään juuri mitään..”

Purkki maksaisi oikeasti tuplasti enemmän, mutta hän möisi sen toiselle halvalla. Hänen omia yrttejäänhän siihen oli käytetty, joten siitä ei tulisi kustannuksia muille.

Lievä kärsimättömyys seilaili nuoren naisen mielessä tämän nojaillessa kojun pöytään odottaen että tanssijatar löytäisi oikean purkin. Toisen sanoille nainen antoi yhä syvemmän, mutta vinon hymyn nousta kasvoilleen. Niin, seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta siitä kun hän katkaisi oman jalkansa äitinsä vuoksi. Muistot korvensivat yhä aran hymyn takana naisen yhä odottaessa oikeaa yrttiä. Verinen sääri, verestä mustunut miekka ja huuto, jonka jälkeen hän ei ollut sanaa suustaan pariin päivään. Kipu, ja se kun hän raahautui avohaavan kanssa kadun läpi ryömien toisten ihmisten jaloissa kohti proteesinvalmistajan kojua. Hänellä oli käynyt tuuri, koska valmistaja oli antanut veriselle tytölle proteesin ilmatteeksi. Sama myyjä on hoitanut jalkaa jo seitsemän vuotta.

Adelen vihdoin löytäessä oikean purnukan nainen havahtui ajatuksissaan ja kaivoi oikean rahan pussistaan. Jäljelle jäi juuri ja juuri rahaa ruokaan. Hän joutuisi ehkä tekemään toisen esityksen sinä päivänä. Puolihaltia kippasi rahat pöydälle ja tarttui purkkiin. Juuri se mitä hän halusi. Caliga tiesi, että se olisi maksanut paljon enemmän, mutta ei pystynyt mainitsemaan asiasta. Hän oli köyhä, joten kaikki alennukset olivat vastaanotettavia.

"Niin. Seitsemän pitkää vuotta siitä kun katkaisin oman jalkani..." Caliga mutisi juuri ja juuri kuuluvasti ja nosti taas hymyilevän katseensa Adeleen. "Mennään vain. Ei minulla ainakaan ole kiire."

Adele naurahti pehmoisesti. Hän otti rahat vastaan, vaivautumatta laskemaan niitä. Jos niitä ei olisi tarpeeksi, ei se olisi maailman loppu. Jokainen antoi miten kykeni, mutta hänenkin piti elää. Ja tienasihan hän tässä rahaa myös muille köyhille, sellaisille jotka eivät syystä tai toisesta voineet elättää itse itseään.

”Hienoa. Mennään sitten. Voi viipyä hetken ja hei, minä voin tarjota”

Olihan Adelekin keskiverto kansalaista köyhempi, mutta hänestäkin köyhempiä oli. Hänen kojunsa ympärillä ei enää ollut niin paljoa ihmisiä kuin ennen, joten se sopi hänelle ja nuorempienkin olisi nyt helpompi myydä tuotteita rauhassa. Hän kääntyi yhden nuoren puoleen kehoittaen hakemaan hänet jos ihmisiä tulisi lisää tai jos jotakin sellaista tapahtuisi jossa tarvittaisiin tumman haltianeidon apua, saaden vastaukseksi pienen nyökkäyksen ja hymyn. Adele luotti apureihinsa hyvin paljon, joten ei ollut ihme jos hän antoi kojunsa noiden käsiin. Joskus myynti kävi
Nainen suuntasi kulkunsa kohti tulennielijää, hymyillen itselleen ominaista hymyään.

”Minne tahtoisit mennä?”

Kädet eksyivät ristiin naisen selän taakse, pään kallistuessa hivenen.

Toisen tullessa kojun ulkopuolelle myös pöydän ääressä seisonut asiakas siirtyi antaen muille tilaa. Hänen omasta mielestään Adele luotti liikaa apurehiinsa, hän ei ikinä antaisi kojuaan muiden käsiin. Mutta hän ei edes sellaista omistanut - mitä hän edes myisi? Soihtujako? Tulennielijä kyllä myönsi olevansa hyvin köyhä ja osaamaton liiketoimissa, mutta eihän hänen tarvbinnutkaan kuin huolehtia että katsojat nauttivat hänen liekeistään.

Caliga nakkasi pienen tupon lääkettä kurkkuunsa toisen tullessa hänen viereensä ja nielaisi kohauttaen olkiaan. Yrtti maistui pahalta, niin kuin melkein kaikki lääkkeet, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Hän ei kuitenkaan ollut tohdinnut kieltäytyä toisen tarjouksesta ja kohautti olkiaan Adelen kysymykselle. Hän ei edes tuntenut montaakaan paikkaa, hyvä kun torilta jotain leipää osti.

"Tässä aivan lähellä on mukava pieni kuppila, siitä saa mainioita patonkeja..." Puolihaltia mutisi, siellä hän tosiaan oli käynyt useasti.

Adele katsoi kuinka toinen nautti lääkkeen ilman minkäänlaista juomaa apunaan. Se sai naisen hivenen irvistämään, sillä yrttien maut olivat varmasti nyt paljon vahvemmat. Olihan aine voimakkaampaa. Ehkä Adele voisi yrittää kehittää jonkun keinon, jolla saisi lääkettä paremman makuiseksi. Tosin, jotkut eivät varmaankaan uskoisi silloin lääkkeen vaikutukseen. Vahvemmat ja paremmat lääkkeet olivat usein hyvin vahvoja, mutta niiden tehon voisi tuntea miltei heti.

Haltianeito nyökkäsi hivenen ja naurahti. Hän kääntyi toiseen hiukan sivuttain, käsien pysyessä ristissä selän takana. Hiukset heilahtivat pienesti liikkeen tahdissa, samoin korvakorut. Adelen liikauttaessa kätensä sivuilleen, osuivat niissä koreilevat pronssiset käsirenkaat yhteen niiden saadessa ilmoille vaimean kilahduksen.

”Selvä. Mennään sinne. Kuulostaa hyvältä. Missä päin se on? Johda sinä tietä”

Nainen sanoi hymyillen sanojensa päätteeksi.

Hymy valui osittain nuoren tulennielijän kasvoilta normaaliin, hieman iloiseen ilmeeseen. Puolihaltia nosti kankaan jälleen suunsa päälle, ihan vaan jottei kukaan näkisi ilmettä huivin takana. Hymy kuitenkin palasi salaa poissa muiden katseilta naisen huulille tämän viitatessa Adelea tulemaan perässä. Yrtit eivät olleet vielä ehtineet vaikuttaa, joten puujalan askeleet hoipetelivat yhä hieman, niin että puolihaltia keinui kävellessään eteenpäin.

Varmaan ensimmäistä kertaa elämässään hän kaipasi puhetta. Kuppilalle oli vielä muutama kymmenmetri matkaa siinä tungoksessa, joten hän päätti keksiä jotain juteltavaa. Se oli hankalaa.

"Öh. Olen katsellut tanssejasi, tunnet todella tietävän mitä teet. Ja lääkkeesikin ovat huippuluokkaa..."
Caliga mutisi epävarmasti ja vilkaisi Adelea. Kuppila näkyi jo vähän matkan päässä. Pienen katokset alla oleva ihmisen ylläpitämä kuppila, jossa myytiin maukkaita leivoksia ja välipaloja. Siellä käyminen oli kaiken kukkuraksi halpaa.

Adele seurasi toista naista. Hänen askeleissaan oli tanssin myötä tullutta kepeyttä ja notkeutta. Hän käveli eteenpäin ryhti hyvin suorassa, pitäen katseensa edessä, kuitenkin välillä vilkaisten seuraansa liittynyttä naista. Vai oliko hän liittynyt toisen seuraan? Joku olisi voinut käsittää asian niinkin.
Sinisten, hieman violettiin vivahtavien silmien katse jäi kuitenkin toiseen Adelen kuullessa tuon sanat. Kevyt naurahdus kuului huulilta, tuskin pientä hentoa tuulenvirettä kummempi. Silmät painuivat hetkeksi kiinni.

”Minä kiitän. Olen tanssinut niin kauan kuin vain muistan. Äitini rakasti myös tanssimista, häneltä olen myös sen saman rakkauden perinyt. Yrttini kasvatan alusta asti itse. Minulta meni kauan saada pieni pihani kukoistamaan, sillä maaperä on niin köyhää siinä kaupunginosassa missä asun. Lääkkeiden valmistuksen opin naiselta, joka kasvatti minua vanhempieni kuoltua. Hän kiersi köyhempien parissa, hoitaen noiden vaivoja ilmaiseksi. Jatkan hänen perinnettään. Suurimman osan tienaamista rahoista annan sellaisille, jotka eivät syystä tai toisesta kykene tai pysty enää sitä itse hankkimaan. Se on minusta hyvin tärkeää vaikka en pysty antamaan paljoakaan”

Nainen sanoi ja hymyili sanojensa päätteeksi hivenen vaisusti. Silmät tavoittivat pienen kuppilan, joka näytti viihtyisältä.

”Minä olen myös katsellut sinun työskentelyäsi. Sitä on hauska katsoa myydessäni yrttejä ja kukkia. Osaat käsitellä tulta paljon taitavammin kuin muut tapaamani tulennielijät”

Toisen haltian imartelu vain syvensi tulenielijän totuttamatonta hymyä. Hän itse piti siitä, kun joku oli uppoutunut työhönsä rakkaudesta - aivan niin kuin hänkin. Ainoa ero oli, ettei hän osannut tanssia lainkaan, ja puujalan kanssa se oli mahdotonta, hyvä kun tulta viskoessa pysyi pystyssä. Caliga itse ei työtä tehdessään piitannut rahoista, vaan otti sen jotta sai rahaa ruokaan. Se oli ainoa syy miksi hän keräsi rahaa esityksistään. Meren siniset silmät tuijottivat hajamielisesti kuppilaa ja uolihaltia törmäsi toiseen mieheen siinä lähellä. Tulennielija sopersi syvimmät anteeksipyyntönsä ja katsoi taas Adelea.

"Niin. Muut tästä lajista elantonsa hankkivat eivät vieläkään ymmärrä, miten osaan kesyttää tulen. Pienestä pitäen olen katsellut muiden työtä ja halunnut itse leikitellä tulen kanssa. Äitini ei pitänyt siitä, mutta kun hän sairastui, hänen oli pakko hyväksyä se. Kun olin selvinnyt takaisin jaloilleni proteesin kanssa, ainoa mahdolisuuteni oli hankkia tälläelantoni. Tuli on aina puhunut minulle, ja minä puhun sille takaisin. Jos ei saa tulen suostumusta, ei tästä urasta tule mitään. Siksi jälkeni on siistimpää kuin muiden..."

Caliga lopetti puheensa aivan kuppilan viereen ja hymyili itsekseen. Hän oli aika varma ettei toinen ollut ymmärtänyt kaikkea mitä hän oli sanonut. Ei hän itsekään ymmärtänyt. Kuppilassa än etsi vapaan pöydän ja istuutui tuoliin proteesin liitoskohtaa hieroen.