Täysikuun alla

//Carmi ja Cathal tänne näin, verityö alkakoon xD//


Täysikuun valaisema yö oli kietonut Payonin vaippaansa. Päällisin puolin kaupunki näytti nukkuvan, kansa oli vetäytynyt kotiensa suojaan ja lukinnut yön ulkopuolelle, hämärille kaduille ja kujille. Mutta kun tavallinen väki oli poissa, tuli kaupungissa yön eläjien valtakunta. Tämä oli aika, jolloin varkaat, murhaajat ja muut päivän valosta karkotetut olennot vasta heräilivät ja ottivat kaupungin valtaansa. Varomattoman ei todellakaan ollut syytä uskaltautua tuohon maailmaan, jossa vallitsi vain yksi laki: vain vahvimmat selviytyvät.

Punasarvi, jo noin 80-vuotias demonitar, kuului tällä hetkellä ehdottomasti vahvimpiin. Ulkoiselta olemukseltaan suunnilleen nelikymppinen nainen sai nyt nauttia kaikesta siitä voimasta, jonka täytenä kumottava kuu hänelle soi. Punasarvi ei suinkaan tyytynyt kulkemaan kaduilla, vaan katot olivat hänen valtatiensä. Hämmästyttävällä nopeudella ja taidolla tuo verenpunahiuksinen juoksi ja hyppi harjalta toiselle, aiheuttamatta ääntäkään liikkuessaan. Hänelle tämä yöllinen maailma näyttäytyi selvänä ja valoisana, tämä todella oli hänen aikaansa. Täysikuun valaessa demonittareen voimaa olisi lähes kenen tahansa turha asettua häntä vastaan, oikeastaan vain toinen kuudemoni tai jokin muu erityisen vahva olento voisi nyt uhata häntä vakavasti.

Punasarvi tunsi olonsa hieman nälkäiseksi, hän ei ollut syönyt useampaan päivään. Vaikka kuinka voimaa kuusta saikin, täytyisi hänen joskus syödäkin. Mutta nyt hänen ei tehnyt mieli mitään tavanomaista, tai ainakaan mitään sellaista mitä useimmat pitivät tavanomaisena. Hän etsi ihmistä, tai vielä parempi, haltiaa tai muuta "ylevämpää" lajia edustavaa olentoa ruuakseen. Täydenkuun ajat kun olivat hänelle eräänlaista juhla-aikaa, täytyisihän siis ravinnonkin olla sen mukaista.

Naisen kasvoille oli kohonnut petomainen virne, joka ei todellakaan ollut mitenkään miellyttävä. Pitkä, käärmemäinen häntä kiemurteli odotuksesta ja suuret silmät tähyilivät katuja demonittaren alapuolella. Ruoskansa tuo piti vielä kerällä oikeassa kädessään, mutta vasemman käden aseellaan hän voisi iskeä heti jos joku sattuisi vastaan. Harvoinpa katoilla muita kohtasi, mutta valmiina kannatti aina olla.

Lopultakin Punasarvi huomasi liikettä kadulla alapuolellaan. Vauhtinsa pysähtyi heti ja tuo kyykistyi talon katon reunalle niin, ettei häntä enää voinut nähdä seisomassa kuuta vasten. Punaisten sarvien alta katselevat samanväriset silmät kohdistivat katseensa tuolle kujalle, joka jonkun toisen silmissä olisi voinut näyttää hämärältä. Kasvojen ilme muuttui entistä tyytyväisemmäksi, tuossa taisi olla hänelle ruokaa täksi illaksi. Yhä äänettömänä demonitar kietoi häntänsä vyötäisilleen, jottei se vain olisi tiellä. Sitten tuo varovaisesti avasi piikikkään ruoskan kerältään, valmiina käyttelemään sitä tuohon alapuolellaan näkemäänsä olentoon.


//pikkasen mulla jo nyt on hauskaa päästä julmistelemaan Punasarvella xD//

// Niiih, ei tule hohdokasta tai mitenkään muutenkaan kovin lukukelpoista tekstiä, anteeksi ^^'' //

Suurehkon kierresarvikauriin hitaat askeleet kaikuivat kopisevina kolkoilla, öisillä kaduilla. Täysikuu loi muodottomia varjoja kapeille syrjäkaduille ja sai kostean kiveyksen kiiltämään sen kalpeaa hohdetta heijastellen. Vaikka olikin lähes äänetöntä, tiesi jokainen, joka Payonissa oli kauemmin asunut, etteivät ne, kuten odottaa saattaa, olleet tyhjät; tähän aikaan niin murhaajat kuin pikkuvarkaatkin kaivautuivat esiin pimeistä koloistaan, joissa olivat päivänsä viettäneet.

Cathal oli palaamassa metsältä. Hän myötäili vverkkaisesti Fracon liikkeitä, näyttäen uppoutuneen ajatuksiinsa. Hän oli saanut saaliikseen kaksi laihanpuoleista jänistä, joista ei olisi kunnolla riittänyt hänelle itselleenkään. Täytyisi lähteä pidemmille metsästysmatkoille, jos toivoi saavansa kunnon saaliin. Sitä paitsi, olisi virkistävää päästä pidemmiksi ajoiksi pois tästä ahdistavasta kaupungista, jossa muhiva pahuuden pesä tuntui kasvattavansa lonkeroitaan huimaa vauhtia. Vaikka Helheimiä mustamaalattiin sen mitä ihmiset kerkesivät, ei Payon olisi pian eteläisten kaupunkien tasosta kaukana.

Cathal vilkaisi nopeasti ohittamiaan taloja, joiden ikkunaluukut oli tiukasti teljetyt ja ovi lukittu. Näillä alueilla asuvat olivat joko köyhiä tai kuuluivat maanalaisiin verkostoihin.

Hän haukotteli kissamaisesti ja suoristi ryhtinsä, hoputtaen varovasti Fraccoa kiirehtimään. Näiltä alueilta oli parempi päästä nopeasti pois. Hän muisti hyvin, miten kerran oli käynyt; hän oli menettänyt toisen silmänsä. Seuraava kerta voisi viedä hänen henkensä.

Punasarven täytyi myöntää ettei hänkään pitkän elämänsä aikana ollut nähnyt kenelläkään samanlaista ratsua kuin tuolla alapuolellaan ratsastavalla punatukkaisella nuorella miehellä. Mutta nyt hän ei ollut kiinnostunut ratsusta vaan ratsastajasta, joka saisi kunnian päästä hänen hyökkäyksensä kohteeksi ja tämänpäiväiseksi ateriaksi. Eikä mies ollut edes tainnut huomata demonitarta, mikä sai tuon kasvot kääntymään hieman halveksuvaan ilmeeseen. Jos ei osannut huolehtia itsestään, sai kuollakin pois, sitä mieltä Punasarvi oli.

Äänettömästi Punasarvi kohottautui taas seisomaan, pidellen nyt piikkiruoskaa vapaana oikeassa kädessään ja teräasettaan vasemmassa. Sitten nainen hypähtikin katolta alas, heilauttaen samalla ruoskaansa niin että se viuhahti ratsastajan vartalon ympärille ja piikit pureutuivat kipeästi tuon lihaan. Nyt jo maahan laskeutunut demonitar nykäisi ruoskaa ja samassa olikin mies pudonnut maahan ratsunsa selästä, eläimen lähtiessä juoksemaan kun se havaitsi demonin lähellään. Eläimet vaistosivat usein Punasarven demonisuuden eivätkä mielellään viihtyneet tuon lähellä, mutta eipä hän eläimistä välittänytkään kuin ruokana.

Kahdella nopealla harppauksella Punasarvi pääsi seisomaan maassa hyvinkin avuttomana makaavan miehen vierelle.
"Heitä hyvästit elämällesi", nainen sihahti ja iski aseensa neljä terää syvälle toisen rintaan, sydämen kohdalle. Demonitar ei tuntenut lainkaan surua tai sääliä, vain tyytyväisyyttä siitä että oli saanut toisen hengiltä. Vaikka eipä hän sitä ollut oikeastaan epäillytkään, ei tänä yönä kun täysikuu soi valoaan.

Punasarvi veti aseensa irti toisen ruumiista ja alkoi kierittää ruoskaakin pois tuon ympäriltä. Demonittaren kiskoessa ruoskaa irti pyörähteli kuollut ympäri, välillä lasittuneet silmät tuijottivat taivasta yllään ja välillä katukiveystä allaan. Kun hänen molemmat aseensa nyt olivat vapaina, tunsi hän olonsa jälleen täysin turvalliseksi. Sitten tuo viilsi pienen palasen irti miehen kyljestä, kuori siitä nahan ja pisti lihapalan suuhunsa. Ei tosiaan hullumpaa.

Demonitar irrotti miehen viitan ja levitti sen kadulle. Sitten tuo alkoi viipaloimaan miehestä paloja ja asetti ne viitan päälle, kuljettaakseen ne sitten mukanaan. Ei hän kuitenkaan tähän kujalle aikonut jäädä syömään. Punasarvi etsisi jonkin mukavan katonharjan jossa voisi istuksia rauhassa, ilman pelkoa häiriöistä.


//halusit että peli on teikän osalta nopeesti ohi niin saamasi pitää xD//

Kaikki kävi niin äkkiä, ettei Cathal ehtinyt tajuamaan tapahtumia ennenkuin oli jo liian myöhäistä. Sivaltava ruoska kietoutui äkisti hänen ruumiinsa ympärille. Hän kuuli ruoskan aikaansaaman sivaltavan äänen, kun se leikkasi viuhuen ilmaa. Sen ote tiukkeni, ja Cathal tunsi, miten se porautui hänen ihoonsa. Hän veti hätäisesti henkeä ainut jäljellä oleva silmä kauhista laajeten.

Hän haistoi yötuulen tuoman suolaisen tuoksun mereltä, Fraccosta lähtevän eläimille tyypillisen, pistävän tuoksun ja kauriin sorkkien maasta nostattaman pölyn ja tomun kuivan hajun samalla, kun Fracco äkisti katosi hänen altaan. Hän kuuli sen kimeän, hirnahtavan äänen, ja sorkkien voimakkaan kopseen, kun jo itse paiskautui kovaan maahan. Voimakas kipu sai hänet haukkomaan henkeä, kun ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Hän veti henki vinkuen ilmaa suun kautta ja yritti hätäisesti pälyillä ympärilleen. Tilanne oli hänelle tuttu, mutta hän ei sitä tullut ajatelleeksi. Pohjaton pelko ja kauhu loisti hänen vihreästä silmästään.

Hän erotti tumman hahmon lähestyvän itseään. Tuon hämärä siluetti piirtyi öistä tähtitaivasta vasten julmana ja uhkaavana. muutamalla askeleella tuo oli jo hänen kohdalleen ehtinyt.

Demoni.

Cathal tunsi maasta nousseen tomun kuivan maun suussaan. Hän tunsi hiekanjyvien hankaavan silmäänsä saaden sen vuotamaan. Hän tiesi sen olevan loppu. Hänen sydämensä alkoi pamppailla epätoivoisesti yhä kiivaammin ja kiivaammin - pystyikö tämä olla tottakaan?

Cathal ei kuullut tuon lausumia sanoja. Hän erotti nopean liikkeen tuossa hahmossa, ja pian valtava kipu lävisti hetkellisesti hänen ruumiinsa. Kylmät terät upposivat hänen ruumiiseensa. Veri purskahti hänen suustaan, ja sydän pysähtyi. Silmän järkyttynyt katse lasittui. Ruumis alkoi kylmenemään, kun sielu jätti asuinsijansa.

Kaunis yö, perin viehättävä tarkemmin kuvailtuna. Pian koittaisi aika, jolloin varjoissa piileksivä demonitar saisi voimansa käyttöön ja voisi ottaa ilon irti jonkun tasamaantallaajan kehosta. Toisinaan oli perin hauskaa leikitellä ihmisillä, varsinkin niillä onnettomilla, joilla oli perhe. Monesti pelkkää ilkeyttää mukana raahautuva takiainen oli tuhonnut perheen huolesta asettumalla sen johtajan sisimpään kuuttomaksi ajaksi. Mutta tällä kertaa valkeahiuksinen nainen ei kuitenkaan ollut kuin pelkästä mielenkiinnosta seurannut erästä vahvan oloista demonia, oivaa lisää Herransa leiviin. Toinen demoni ei kaunistellut kuolemaan, saati tehnyt siitä millään tavalla edes juhlavaa - johan maahan langennut onneton olentokin oli sen todistanut. Yksi survaisu terävällä, neljä piikkisellä aseella riitti pakottamaan sielun irti ruumiista, erittäin herkullisen näköisestä sellaisesta. Kieli kävi kostuttamassa huuliaan, oikeastaan veren vieno tuoksu sai Souran silmät välähtelemään lapsen mielistä innokkuutta. Hänen kansansa oli perso verelle, mutta ei hyödyntänyt sitä samalla tavalla kuin vampyyrit - toisten sisällä sykkivä elämäneliksiiri oli vain herkkupala.

Pahus, tappajahan aloitti aterioimaan jo. Takiaisdemoni päästi tuhahduksen huuliltaan karkuun, vilkaisi ympärillään ja poistui kujalta. Tällainen raakalainen sopi täydellisesti Lelouchen seuraajiin, niin kuin itse pitkäsarvinen Sourakin.
"Kärsisikö puhutella ?"
Nainen aloitti eteemmältä, niin Kuolemaa uhmaava hän ei ollut, että astuisi oitis punahiuksisen naisen tarjottimelle. Jos tuolle kerta kelpasi maassa pötköttävä miekkonen, niin miksi ei sitten takiaisdemoni ? Kuolema myös korjasi kaikki, näin Soura ajatteli. Sen tuloa ei voinut estää tai ennakoida, se vain saapui ja vei mukanaan sen, jonka halusi. Kuolema oli viennyt isänsä, setänsä, isoisänsä ja monta muuta, jotka olivat vastustaneet naista ennen tämän saapumista Payoniin. Kaupungissa hänen oli välttämättömästi vietettävä hieman hiljaiseloa, jotta paholaisvainoilta säästyttäisiin - epäilemättä oli täällä muitakin demoneita hänen, Lelouchen ja tuon edessään lihaa viitan päälle laskevan naiseläjän lisäksi.

"Näin, kuinka Te silvoitte saaliinne hengiltä. Se oli vaikuttavaa."
Imartelua, sillä oli aina hyvä aloittaa. Jos hän syöksyisi suoraan asiaan, niin voisi käydä paljon kurjemmin. Mielikuvitus ei edes riittänyt siihen, kuinka paljon tuollaisten aseiden osuminen edes sattuisi. Vaan olihan hänellä omansa, keihään ja kirveen risteytymä. Se ei ollut kovin vakuuttava, mutta kyllä sillä tappoi, jos oli tarve.
"Kiinnostaisiko Teitä pieni ehdotus. Sellainen, josta varmasti hyödytte."
Ruskeat silmät välähtivät jälleen kuun kelmeässä valossa. Isäntä olisi kovin mielissään, parhaimmillaan Soura saisi kunnon kehut tästä hyvästä.
"Mutta ennen sitä, mitä aiotte tehdä hukkaverelle ?"
Olisi kurjaa, jos tuollainen määrä hyvää verta menisi hukkaa, nuorta se näytti olevan. Jälleen kieli kävi huulillaan, jolloin Soura muistutti itsekkin petoa ihmismäisestä ulkomuodostaan huolimatta.

[[Tässä toin sitten sovitusti Souran paikalle~.]]

Miehen lihaa leikellessään Punasarvi kuuli sivultaan kujalta hiljaisen äännähdyksen, jonkinlaisen tuhahduksen, jota ei olisi edes kuullut ellei täysikuu olisi vahvistanut hänen kuuloaan tavallista paremmaksi. Mielessään demonitar sätti itseään siitä, että oli ollut varomaton eikä ollut aikaisemmin huomannut tuota katselijaa. Mutta koska salaperäinen katselija ei ilmeisestikään ollut juoksemassa karkuun hakemaan apuvoimia, paloitteli Punasarvi rauhassa itselleen tarpeeksi lihaa, sitaisi viitan nyytiksi selkäänsä ja nousi seisomaan, kääntäen sitten rauhallisesti punaisten silmiensä katseen kujalta ilmestyvään olentoon.

"Kärsisikö puhutella?" tulija puhui naisen äänellä. Tuon pitkät sarvet tekivät hänestä heti selvän demonin, mikä ei kyllä rauhoittanut Punasarvea lainkaan. Hän jos kukaan tiesi, että demonit olivat pahimpia. Ulospäin demonitar näytti rennolta, ruoska roikkui toisessa kädessä ja terät toisessa kädessä osoittivat maahan. Mutta jos jotain tapahtuisi, heräisi hän ripeästi toimintaan.
"Riippuu asiasta", Punasarvi vastasi tyynesti.

"Näin, kuinka Te silvoitte saaliinne hengiltä. Se oli vaikuttavaa", toinen demoni sanoi ja sai aikaan vain pienen hymähdyksen Punasarven taholla. Imartelua. Imartelulla pyrittiin aina johonkin ja demonitar jäikin odottamaan jatkoa pienenpieni hymynkare huulillaan. Hänen edessään mateleminen tai nöyristeleminen aiheutti vain huvittuneisuutta, hän oli jo liian kyyninen uskoakseen että joku puhuisi tuollaisia ilman saavutettavissa olevaa hyötyä.

"Kiinnostaisiko Teitä pieni ehdotus. Sellainen, josta varmasti hyödytte", lausahdus sai jopa aikaan Punasarven kulmakarvan epäileväisen kohoamisen.
"Ja mitähän sinä voisit minulle tarjota", Punasarvi sanoi, äänessään pieni mutta havaittava juonne ivallisuutta. Tosiaan, mitä tuollainen varovaisuudestaan päätellen heikkovoimainen demoni voisi tarjota kuudemonille, joka tällaisena yönä oli vahvimmillaan. Maailmassa oli vain hyvin harvoja asioita, jotka demonitarta houkuttaisivat niin paljoa että tuo tekisi yhteistyötä jonkun kanssa. Ja noita asioita olisi erittäin vaikea kenenkään luvata.

"Mutta ennen sitä, mitä aiotte tehdä hukkaverelle?" pitkäsarvinen demonitar sanoi ja lipaisi huuliaan, saaden Punasarven jälleen hymähtämään.
"Se on aivan vapaasti kenen tahansa haaskalinnun otettavissa", punatukkainen nainen sanoi hitusen huvittuneesti ja astahti muutaman askeleen sivuun ruumiin luota. Mistä sitä tietäisi, vaikka tuo toinen arastelisi häntä niin paljon ettei uskaltaisi lähestyä kuollutta jos hän seisoisi siinä aivan vieressä.

"Jos tosiaan tahdot ehdottaa jotain ja kuvittelet että se kiinnostaisi minua, sinun on paras seurata. En aio jäädä tähän puhelemaan", Punasarvi sanoi hetken kuluttua ja samassa tuo olikin hypännyt eräälle matalahkolle katolle, jonne ei kyllä vaikkapa puolenkuun aikaan olisi päässyt muutoin kuin tikkaiden avulla. Ripeästi kävellen ja katonharjalta toiselle loikkien demonitar kulki eteenpäin. Jos se toinen demoni oli yhtään mistään kotoisin, pitäisi sen saada hänet pian kiinni ja jos ei saisi, no, huonompi juttu sen ja sen ehdotusten kannalta.

Voi, Souralta löytyisi vaikka mitä tarjota toiselle, mutta siitä tuskin tarvitsisi sen perusteellisemmin puhua. Takiainen naurahti ontosti, aivan kuin toinen olisi laukaissut vitsin, jonka vain he kaksi ymmärsivät. Tällä oli tarjota vapaata rellestystä ja rahaa - kaikkea mitä kunnon demoni vaati elämäänsä. Tokihan nuo kaikki etuoikeudet voisi saada muutakin kautta, mutta yksi sivuseikka erotti tämän tarjouksen. Se kulki nimellä suojelus. Lelouchen seuraajien ei tarvinnut varmistaa selustaansa, sillä pysymällä Herran puolella ei voinut joutua ongelmiin. Ainakin näin Soura oli oppinut elettyään jonkin aikaa Lelouchen alaisuudessa ennen tuon syöksemistä pimeyteen. Hän oli ollut hukassa ilman isäntäänsä, joutunut oikeastaan aika rappiolle. Ihmisten silmän alla työskentely oli ollut kaikin puolin alentavaa, olivathan ne kelvottomat olennot selvästi demoneja huonompaa sakkia.
"Ette voi edes kuvitella, mitä aion tarjota."
Soura myhäili kuultaviin, tottakin se vielä oli. Kuka voisikaan aavistaa, että tämä tarjoisi eräälaista palvelijan virkaa tuollaiselle kylmäveriselle tappajalle, joka varmasti selviäisi hyvin omillaankin.

Mutta hukkaveret, ne näemmä haaskalinnuksi piikitelty demonitar sai aivan itselleen. Hymy sen kuin leveni kasvoillaan toisen siirtyessä syrjenpään, luoden näin tilaa kiusankappaleelle. Jääneeseen lihaan olisi varmasti imeytynyt verta, joten niihin tuikatut terävät hampaat ja kieli saisivat aimo annoksen herkkua tyydyttämään kiittämättömiä makunystyröitä. Kun kerran jäi johonkin koukkuun, niin siinä pysyi aina.
Pahus vie, ettei tappaja vain antanut hänelle aikaa herkutella - toinen päätti loikata katolle ja lähteä sitä pitkin kiitämään. Ruskeat silmät kapenivat, pitäisikö Souran muka oikeasti lähteä perään ? Uh, tämähän vihasi juoksemista yli kaiken! Yksi surkuttele silmäys kävi vielä ruumiissa, siihen se jäisi aamun koittoon saakka, ellei joku onneton menisi tuota löytämään ennen sitä.

Toisin kuin edellä olevan naisen, oli pitkäsarvisen kiivettävä tikkaita pitkin ylös. Sen jälkeen kyllä loikinta katon harjalta toiselle luonistui, eiväthän asumuksen väliköt olleet kovin kummoiset. Talot olivat rinta rinnan, loivat tiivistä tunnelmaa kaupungissa elävälle yhteisölle. Järjestelmällisyyttä kylläkään ei ollut, kun katsoi alas kujanväleihin, jotka olivat kukin omanlaisiaan. Vaan paraikaa pitäisi keskittyä siihen punapäähän, joka oli saanut kunnon etumatkan lihalasteineen. Soura kiristi tahtiaan, niin että pääsi kuuloetäisyydelle:
"Pysähtykään minne mielitte, minä seuraan kyllä."
Totta puhuen takiaisdemonin huono kunto oli lyödä jo nyt pisteen tälle tarinalle. Hän kuitenkin itsepintaisesti koitti piilottaa hengästyneisyytensä, oikeastaan huultaan purren nuorekko kirmasi kohti päämäärää, ettei vain vahingossakaan kadottaisi otollista, uutta kumppania silmistään.

[[Souran pahin painajainen toteutui; Hänen pitää juosta o___o!]

Sarvipäinen demoni taisi tosiaan nauttia verestä, kun niin innokkaasti kävi kuolleen kimppuun. Punasarvi ei kuitenkaan viitsinyt jäädä pidemmäksi aikaa tuota toimitusta katsomaan vaan jatkoi matkaansa katoille, kehotettuaan ensin toista seuraamaan jos tahtoi häntä yrittää vakuuttaa ehdotuksensa hyödyllisyydestä. Reippaalla kävelyvauhdilla kävellessään hän ehti kuulla takaansa tikkaiden kolahduksen seinää tai kattoa vasten, mutta sitten hän ehti jo niin kauas ettei kuullut mitä toinen puuhasi. Mutta demonitar sentään vain käveli, ei pitäisi olla mahdotonta toiselle saavuttaa häntä, vaikka täysikuun alla Punasarven kävely olikin tavallista paljon nopeampaa. Kuu tosiaan vaikutti aivan kaikkiin hänen kykyihinsä.

Hetken Punasarvi ehti jo epäillä toisen eksyneen tai jääneen jälkeen ja hymähti jo itsekseen hieman ivallisesti. Ilmeisesti toinen oli ollut hyvin heikko demoni joka tahtoi vain päästä vahvempansa suojiin.
"Pysähtykään minne mielitte, minä seuraan kyllä", kuudemoni kuuli sitten takaansa. Kyllä toinen näköjään vielä kuitenkin roikkui mukana, ei vain ollut ollut aivan niin nopea kuin hän oli olettanut. Punasarvi jatkoi kuitenkin reagoimatta matkaansa vielä joitakin katonvälejä, kunnes lopulta oli päätynyt erään muita rakennuksia jonkin verran korkeamman majatalon katolle. Siellä hän viimein pysähtyi ja istahti savupiipun reunalle. Onneksi sen piipun alapuolisessa tulisijassa ei nyt ollut tulta eikä savua näin ollen noussut ylös häntä kiusaamaan.

Demonitar irrotti lihanyytin selästään roikkumasta ja asetti sen syliinsä. Hän ei syödessäänkään aikonut luovuttaa piiruakaan varuillaanolosta, joten lihapalat täytyi kuljettaa suuhun vasemmalla kädellä, jossa terätkin olivat, oikean käden pidellessä ruoskaa. Kunhan muisti olla varovainen, ei teriä saanut omaan naamaansa, vain herkullinen ravinto sujahti juonteiden rajaamaan suuhun. Raakaa, veristä lihaa, mikään ei maistunut paremmalta tällaisena yönä.

"Pääsit sentään tänne asti, joten kaipa sinulle pitää antaa suunvuoro", Punasarvi totesi kuivakkaasti syömisensä lomasta kun toinen demoni pääsi paikalle. Demonitar istui lähes liikkumattomana lukuunottamatta ruokaa kuljettavaa kättä ja pitkää häntää, joka kiemurteli lähes jatkuvasti näyttäen melkein erilliseltä olennolta joka liikkui oman tahtonsa mukaan. Mutta kertaakaan häntä ei kulkeutunut Souran puolelle vaan pysytteli Punasarven vartalon takana. Häntä oli tämän demonittaren heikko kohta ja siksi erityinen varovaisuus oli kuitenkin paikallaan, tunsi olonsa kuinka ylivoimaiseksi tahansa.

Pitkän pitkä kirosanaliutta muhi päänsä uumenissa, kun Soura tajusi toisen vain kävelleen - hänhän puolestaan juoksi. Kuinka vahvaa demonia neitokainen oikein olikaan menossa puhuttelemaan, sillä tämähän kävi aivan riskialttiiksi peliksi, mikäli seuraamansa naisen mieliala heittäisi volttia ja tuo keksisi puolestaan käydä pitkäsarven kimppuun. Kaikkea sitä tekikään vain oman edun ja herransa vuoksi! Jos valkeasuortuvainen olisi täysin isännötön, niin hän varmaankin vetäisi hirsiä pienessä luukussaan, ajatukset täysin muualla kuin tässä kissa ja hiiri -leikissä. Vaan kyllähän toinen näytti osaavan pysähtyä - ja tietenkin mahdollisimman korkealle, että Souran oli välttämättä kivuttava ylös henki pihisten. Hetken ajan ruskeakatseinen ajatteli jo kääntyä pois, mutta parin pikkuseikan muistuessa mieleen oli tämän pakko rahtautua katonharjanteelle.

Siellä toinen jo mussuttikin raakaa lihaa ja kieputteli pitkää häntäänsä. Silmät jäivätkin seuraamaan tuota näkymää hetkeksi, oikeastaan häntää enemminkin kuin itse demonia.
"Kiitoksia, otan puheenvuoron mielelläni vastaan."
Ääni oli synkkä, suorastaan yhtä eloton kuin aiemmin. Siitä puuttui painotus, terävät kielenkulmat ja tahdikkuus - se oli pelkkää yhtä jaksoista puhetta. Äänessä ei edes esiintynyt enää sitä mielistelyn halua, varmaankin moinen karissut pois juoksemisen yhteydessä.
"Kuten jo sanoinkin, minulla on tarjous Teille. Herrani etsii seuraajia, vahvoja demoneja, jotka voivat auttaa hänet saamaan sarvensa ja siipensä takaisin."
Soura aloitti mainostajan lailla. Hänen pitäisi saada ensin koulittua toisesta ulos se mielenkiinto, joka ei näkynyt vielä ulospäin mitenkään. Ja kuinka hän sen tekisi ? Se selviäisi aivan juuri.
"Oletan, että olette yksinäinen kulkija. Ettekö kaipaisi jotakuta varmistamaan selustanne ?"

Virneen poikanen alkoi leikittelemaan Souran kasvoilla. Lelouch piti huolen omistaan, vaikka vastaavasti vaati seuraajiltaan täydellistä uskollisuutta. Nainen ei aina ollut sitä antanut ja kärsinyt myöskin sitemmin seuraukset, jotka eivät onnekseen näkyneet enää ulos.
"Lelouch-Verd Armdor Kuunkierto Loki-Valtorinpoika on palannut Payoniin. Hän on yksi voimakkaimpia demoneita, joita tiedän ja janoaa kostoa. Ne demonit, jotka eivät seuraa häntä ovat vaikeuksissa - rellestävät väärällä maaperällä."
Ruskeasilmäinen jatkoi ja hymähti virkkeensä päätökseksi. Kuinkahan niille raasuille kävisi, kun isäntä saisi voimansa takaisin ? Silloin Soura varmasti olisi todella onnellinen ollessaan Lelouchen puolella, eikä kenenkään muun, joka voisi mahdollisesti uhmata hienostoherran valtaa.

Punasarven tyynestä ilmeestä ei voinut päätellä juuri mitään, ei kiinnostuneisuutta, ei torjuntaa, kun sarvipäinen demoni aloitti esitelmänsä. Vai että toisella oli joku herra, joka kaipasi seuraajia.
"Jos sinä vastaat hänen käsitystään vahvasta demonista, ei hänellä taida kovin kummoisia vaatimuksia olla", kuudemoni totesi väliin melkeinpä tyyneen keskustelusävyyn, tai sellaiseen keskustelusävyyn minkä voisi saada ulos suustaan kun ei pitkiin aikoihin ollut puhellut muiden kanssa. Itse asiassa, kun asiaa ajatteli, oli siitä ainakin useita kuukausia kun hän oli viimeksi vähänkään keskustellut jonkun kanssa. Mutta eipä kai tämä pahaa tekisi, hän vain nautti siitä kun pääsi piikittelemään toista. Eri asia taisi sitten olla, mitä tuo vaaleahiuksinen demonitar siitä piti, mutta sehän ei ollutkaan Punasarven ongelma.

"Yksinäinen kulkijapa hyvinkin. Ja olen pärjännyt näin jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta, miksi siis tahtoisin jonkun hihaani roikkumaan", kuudemoni vastasi toisen demonin kysymykseen, nuolaisi sormistaan veret, joita lihoista oli tarttunut ja heitti lautasliinana ja kantosäkkinä toimineen verisen viitan alas kadulle. Hänellä ei ollut sille enää mitään käyttöä, joten turha sitä oli mukana pidellä. Punasarvi soi toiselle demonille jopa niin paljon huomiota että kääntyi tuon puoleen, punaisten silmien katse oli hieman kysyvä, kuin se olisi vaatinut lisäperusteluja. Ja niitä demonitar sitten saikin. Kun sarvipää jatkoi herransa kehumista, ei punahiuksinen voinut estää pientä, ivallista hymyä. Kovinpa kuului herra olevan varma itsestään, tai ainakin palvelija herrastaan. Sarvipäinen oli lisäksi esitellyt herransa nimen kuin olisi odottanut Punasarven heti sen tunnistavan. Saattoihan tuo tunnettu ollakin, mutta kuudemoni oli niin maailmasta eristäytynyt ettei toisen herrasta ollut kuullut.

Rauhallisesti, suorastaan raukeasti Punasarvi nousi taas seisomaan, hännän jatkaessa ainaista liikehdintäänsä demonittaren vartalon ympärillä.
"Kaipa minun pitäisi sitten käydä vilkaisemassa sitä sinun maanmainiota herraasi, että saisin tietää mikä hän tosiaan on demonejaan", kuudemoni sanoi hieman olkiaan kohauttaen, aseet yhä tiukasti käsissään. Hän ei oikeastaan uskonut, että saisi kohdata minkään kovin merkittävän demonin, todennäköisesti vain heikon pyrkyrin. Mutta parempihan oli varmistua tuon komeanimisen herran todellisesta laadusta. Vaikka hän kuinka luottikin omiin voimiinsa, varsinkin tällä hetkellä, oli ikävä totuus se, että Payonistakin varmasti löytyisi voimakkaampiakin demoneja.

"Alahan kipittää siitä", Punasarvi sanoi toiselle demonille, kuin puhuisi pienelle lapselle. Demonitar kääräisi ruoskaansa parille löysälle lenkille, jotta se kulkisi paremmin mukana. Hän oli havaitsevinaan itsessään jotain epätavallista tunnetta, uteliaisuuttako? Hänen elämänsä oli kuitenkin hyvin urautunutta, kamppailu elämästä ja kuolemasta oli hänelle pelkkää arkipäivää. Tällainen pieni reissu toisi hyvinkin paljon lisäväriä tuohon yksioikoiseen elämäntapaan.

Soura sivuutti täysin toisen piikittelyt vahvoista demoneista. Eivät takiaisdemonit kummoisia uhkia olleet, mutta omalla salakavalla tavallaan myös vaarallisia siinä missä muutkin kansansa edustajat. Valkeahiuksisen huulille kirposi hymy, joka ei merkinnyt iloisuudesta - ennemmin se paljasti pienen tympeytyneisyyden tuota häntäänsä kieputtelevaa naista kohtaan. Itsevarmuus oli tappava kuin musta surma - se sai varovaisuuden karisemaan mielestä, kunnes tuli joku joka palautti egon takaisin maanpinnalle. Ruskeasilmäiselle oli käynyt samoin, oikeastaan turhan monesti näin pidemmälle ajateltuna.
"Kukaan ei puhunut mitään hihassa roikkumisesta. Teiltä vaaditaan vain uskollisuutta, ei muuta."
Vastauksensa olivat yhä elottomia tai enemminkin ne tekivät kuolemaa. Pitkäsarveamme alkoi jo epäilyttää olisiko toisesta sittenkään palvelemaan Herraa, sillä sehän vaati tietynlaista nöyryyttä ja paneutuneisuutta.

Yllätykseksi demoni kuitenkin lyötäytyi ainakin matkaansa. Mikäs siinä, ehkä Lelouch hoitaisi tämän homman kotiin, kun Soura oli kerta tehnyt lupaavan aloitteen. Hän vain tyytyi nöykkäämään, katsahti alas ja pian koko kroppa seurasi perässä kohti pimeän verhoamaa kivetystä. Pimeys oli demoneille kuin läheinen ystävä. Se suojeli sinua, piti huolta ja antoi varjoa kuuman päivän koittaessa vastaan. Toisin kuin valo, se ei heijastanut ilkikurisia säteitä silmiin, vaan antoi täydellisen näkyvyyden näille pahuuden kätyreille. Mahtoikohan pimeys aikoinaan pitää hyvää huolta isännästä ? Sinnehän tuo oltiin syösty täysin väärin perustein ja nyt mies hautoi kostoa koko Payonille. Soura ei henkilökohtaisesti halunnut olla se, joka saisi kaiken kurjan niskaansa, joten hän mieluusti miellytti herraansa tekemällä tälle palveluksia - osaksi se oli myös pakko ja velvollisuus.

Ja tällä kertaa nuorekko kävelisi. Hän alkoi ottamaan pitkiä, rentoja askelia kohti suuntaa, jossa tiesi Lelouchen lymyilevän, vaikka eihän niin sopisi sanoa. Herra ei piilotellut miltään enää, mutta ei tehnyt myöskään itsestään suurta numeroa kaupungin asukkaille. Älykästä, todella älykästä, mutta tavallaan hieman turhaakin erinäisistä syistä. Valkesuortuvainen johdatteli toista pitkin kujia ja katuja, kierteli ja kaarteli, kunnes asettui erään lupaavan näköisen oven taakse. Se oli vanha, koristeltu kaiverruksin ja raapustuksin, joista ei vain enää saanut selvää niiden poiskulumisen vuoksi. Demonitar kohotti koukkuun vedetyn etusormensa ja koputti ovea kuudella kopauksella. Tämän tehtyään hän vetäytyi taaemmas, heitti silmäyksen seuralaiseensa, joka tuskin pahemmin jäi ihmettelemään pitkää nakutusta. Tässä ei ollut kyse mistään salakielestä, saati sitten sanasta - Souralla oli vain tapanaan koputtaa kuudesti, koska se kuullosti hänen suippoihin korviinsa hyvältä.

[[Tähän väliin on Sassan varmaan hyvä loikata~.]]

Aika suorastaan mateli eteenpäin, kävi kiusalliseksi odottaa yksin huoneessa jotain tapahtuvaksi, mikä ei välttämättä ollut edes todennäköistä. Lelouch oli tavallisesti kärsivällinen mies ja oli kehittänyt kärsivällisyyttään vielä enemmän kuluttaessaan aikaansa pimeydessä. Mutta juuri nyt hän ei haluaisi istua vain aloillaan ja odottaa. Lelouch oli miettinyt suunnitelmansa valmiiksi juurta jaksaen, se oli aukoton, täydellinen, neron luoma! Mutta mikä esti häntä toteuttamasta sitä? Väen puute. Lelouch ei pystynyt ihme tekoihin yksin, ei tässä kunnossa. Tosin hän ei tarvinnut armeijaa suojaamaan taustaansa, vain pari hassua seuraajaa, jotka olisivat lojaaleja ja valmiina kuolemaan herransa puolesta. Lelouch lupasi heille tulevaisuuden, he lupasivat sielunsa miehelle, näin se kauppa kävisi. Kaikki jotka nousevat Lelouchia vastaan, tulevat kokemaan katkeran loppunsa ennen aikojaan.
Nyt miehen maalina oli saada itsensä kokonaiseksi, takaisin täydelliseksi itsekseen, mitä hän oli ennen.
Nuorukainen on komea, viisas, vahva demoni, täydellinen. Sitä hän oli, ainakin omasta mielestään.

Joten, miksi tämän täydellisyyden täytyi odottaa, että väki tulisi hänen syliinsä armoa anellen? Se jos mikä oli pitkäveteistä. Täällä hän istui yksin niin kutsutussa piilopaikassaan ja odotti. Lelouch joutui toteamaan itselleen, että väki ei juoksisi ovesta sisään, ellei hän antaisi tietoa itsestään. Turhaa julkisuutta Lelouch ei kaivannut, mutta ei se pahastakaan olisi.
Aatelinen alentui tekemään jotain sellaista, mitä hänen alaisensa tavallisesti tekisivät tuon puolesta, keittämään teetä. Kuuma juoma kauniisti kuvioidussa kupissa houkutteli viattomia huulia juomaan itsensä. Lelouch istui alas pehmustetulle tuolille. Kangas oli kirjailtu kauniilla kuvioilla, huomasi heti, että kenen tahansa ei pitäisi asettaa pakaralihaksia sen päälle.

Lelouch risti jalkansa ja joi teetä sivistyneen oloisena. Nuorukainen laski astian edessään seisovalle pöydälle ja nojasi oikeaan käteensä miettien. Mies vihasi ruumiillista työtä, vihasi sitä, että hänen täytyi tehdä jotain, mitä ei halunnut. Lelouch ei ollut sillä tuulella, että jaksaisi itse lähteä ulos hakemaan sopivia demoneita tähän tehtävään, ei lainkaan. Voi kumpa seuraava olisi edes vähän helpompi käsiteltävänä kuin Soura, sen naisen kiukuttelua ja raivonpuuskia sai kuunnella aina turhautuakseen. Joskus ne huvittivat, toisinaan taas laittoivat miehen sietokyvyn kovalle koetukselle.

Oveen kolkutettiin kuudesti. Miehen punaiset silmät kantautuivat puiseen oveen ja tuijottivat sitä hetken aikaa. Soura oli tulossa, siitä ei voinut olla muuta kuin varma. Lelouch henkäisi syvään, toivottavasti toinen olisi tuonut edes jotain leivän tapaista, nuorukainen oli pian kuolla nälkään. Kokki tarvittaisiin. Nyt Lelouch sai tosin itse tehdä ruokansa, hän kun taisi olla ainoa tässä taloudessa, joka osasi tyydyttää korkean tason makuhermonsa.
Mies nojasi edelleen käteensä, eikä tehnyt elettäkään noustakseen tuolistaan avaamaan ovea. Vaan nytpä nousi vasen käsi sulavasti ilmaan, ranne teki pehmeän liikkeen ilmassa ja sormet napsahtivat. Ovi aukesi lukostaan ja raottui sen verran, että näki ulos. Sen enempää mies ei tehnyt, alaisensa osasi varmasti avata oven ilman nuorukaisen suurempaa apua.

#Köh, onpas tökeröä tekstiä n__n'#

Punasarven kehottaessa pitkäsarvista demonia näyttämään tietä toinen lähtikin liikkeelle, mutta kävellen. Tuosta ehkä hieman huvittunut demonitar lähti seuraamaan opastaan, hännän heilahdellessa rauhallisesti puolelta toiselle, kertoen omalla tavallaan punasilmäisen hyvästä tuulesta, tai niin hyvästä tuulesta kuin tuolla demonittarella nyt saattoi olla. Ei hän kuitenkaan täysin unohtanut varovaisuutta, vaikka rehellisesti puhuen taivaalla kumottava täysikuu tekikin arpikasvosta hieman ylimielisen ja sai tuon tuntemaan olonsa jopa vähän kuolemattomaksi. Hän kuitenkin oli kiistämättömän vahva tänä yönä.

Demonikaksikko oli laskeutunut alas katolta ja kulki nyt pitkin kapeita katuja. Kattojen valtatie oli kyllä kulkureittinä enemmän Punasarven mieleen, mutta jos toinen kerran pysytteli mieluummin maan kamaralla niin siihen oli tyydyttävä. Kenties toinen piti tätä reittiä turvallisempana, vaikka punasilmäinen demonitar oli kyllä eri mieltä. Täällähän kuka tahansa saattoi hypätä esiin jostain nurkan takaa, katoilla piiloja oli harvassa mutta kaduilla kulkijat saattoi yllättää hyvinkin helposti. Tuolla valkeahiuksisella oli kyllä vielä opittavaa, ainakin Punasarven mielestä.

Lopulta he sitten ilmeisesti olivat perillä, ainakin Punasarven pitkäsarvinen seuralainen koputti johonkin oveen, joka pian aukesi hieman. Sen kummemmin kursailematta punahiuksinen demonitar vetäisi oven auki ja astui sisään, vaistomaisesti valmiina hyökkäyksen tai muun ikävän yllätyksen varalle. Mutta siihen, mitä oven takana odotti, nainen ei ollut osannut varautua.

Kuin narun vetämänä punaisten silmien katse siirtyi huoneessa istuvaan, ainakin demonittareen verraten nuorennäköiseen mieheen. Punasarvi saattoi selvästi aistia toisesta kumpuavan voiman. Ja tuo voima oli paljon suurempi kuin demonittaren oma, vaikka hän olikin vahvimmillaan. Notkean hännän liike pysähtyi, kasvoilla häivähti nopeasti jopa järkyttynyt ilme. Tämä todellakin pudotti Punasarven niistä mahtavista korkeuksista, joihin hän oli itsensä voimineen nostanut. Tuolle miehelle hänen kykynsä eivät vetäneet vertoja.

Punasarvi kuitenkin kasasi itsensä melko nopeasti. Hän vain ei tiennyt miten tässä tilanteessa pitäisi toimia ja se sai hänet kääntymään jo valmiiksi ärtyneelle puolustuskannalle, hännän lähtiessä taas liikkeeseen, tällä kertaa nykivään sellaiseen.
"Tuo sarvipää tuossa kertoi, että kaipaat seuraajia. Kuulemma joukkoihinne liittymisestä olisi jotain hyötyäkin. Mutta haluaisin kuulla tästä vähän tarkemmin", Punasarvi sitten sanoi sen kummempia kursailematta, selvän epäluuloisella äänellä joka kyllä kertoi, ettei hän aivan avosylin aikonut joukkoon liittyä. Miehen voimista huolimatta tämä yksinäinen susi kaipaisi erittäin painavia perusteluja.

#Vastaan nyt tähän väliin niin Sätkynuken on helpompi jatkaa \o#

Hieman oli Lelouch yllättynyt tästä jopa röyhkeäksi luokiteltavasta sisääntulosta. Jos Soura olisi tuolla tavalla riuhtaissut oven auki, olisi mies heittänyt tuon saman tien ovesta ulos ja käskenyt tulemaan uudestaan sisään, niin että ovi ei lähtisi saranoiltaan.
Mutta sisääntulija ei ollutkaan Soura, vaan joku vanhempi nainen. Suu pysyi viivana ja silmät selvästi odottivat jotain tapahtuvaksi.
Nainen oli vanhempi, Souraa voimakkaampi, mutta ei vedellyt vertoja Lelouchille kuitenkaan. Demoni ei sanonut mitään, odotti, että hänen ylhäisyydelleen kerrottaisiin asiansa asiallisesti tai jotain muuta. Hän pystyi myös huomaamaan kuinka Soura asteli sisään laittaen oven nätisti kiinni perässään. Hienoa, eipähän käynyt viima herran jalkoihin.

Lelouch nosti teekupin etusormen ja peukalon varaan, lautanen oli toisessa kädessä. Hän antoi Punasarven esittää jälleen röyhkeänsävyisen virkkeensä. Tuo sävy, millä Punasarvi esitti asiansa ei ollut lainkaan sulosointuja täynnä demonin korvaan. Hän ei pitänyt lainkaan toisen asenteesta. Nuorukainen oli huomannut pientä järkytystä tuossa hännällisessä ystävässään ja hän oli varmasti ottanut huomioon Lelouchen voimat. Miten toinen sitten vielä kehtasi puhutella miestä sillä sävyllä, mitä tuo puhui.
Demoni joi teetään, eikä vaivautunut lainkaan vastaamaan Punasarvelle, ennen kuin oli saanut tyydytettyä makuhermojaan tuolla kuumalla juomalla.
Kuppi kilahti takaisin pöydän kamaralle, Lelouch risti jalkansa ja kätensä, asettaen ne syliinsä. Hän oli ollut hiukan huvittunut Punasarven ensivaikutelmasta nähdessään tuon ilmeen kaksikon saapuessaan sisälle.
Vieläkään ei tuo demoni vastannut, istui niin sanotulla valtaistuimellaan ja arvioi Punasarvea katseellaan, oliko toinen kelpuutettavan oloinen tähän yhteisöön.
Lopulta Lelouch sulki silmänsä ja naurahti olkapäät hytkähtäen. Tuon jälkeen hän nosti leukaansa ylimielisen oloisena, hymyillen määrätietoisesti Punasarvelle.

"Voi kyllä, hyötyä siitä on."

Kuului lausahdus aatelisen huulien välistä. Kasvot kuitenkin laskeutuivat takaisin tasolleen ja ilme muuttui hetkessä vakavaksi ja merkitseväksi.
"Mutta perusasiat sinun täytyy oppia, demonittareni. En voi puhutella ketään kunnoittavasti, joka lähes ryntää asuntooni, eikä edes esittele itseään."
Mies nousi vihdoin tuolistaan ja oli ilmiselvästi hyvin pettynyt tämän demonin käyttäytymiseen. Varsinaisia etikettejä Lelouch ei vaatinut, mutta edes jonkin näköistä kunnioitusta.
"Miksi minusta tuntuu, että et oikein luottaisi minuun, luottaisi siihen, että voittaisit paljon enemmän minun puolellani?"
Lelouchen äänensävy oli pistävä, Soura varmasti huomasi, että herransa ei ollut nyt millään parhaimmalla tuulella. Oksat otettaisiin heti alkuunsa pois, tässä ja nyt.

Mies otti muutaman merkitsevän, uhmakkaan askeleen kohti Punasarvea.
"Mutta itse en tahdo olla epäkohtelias, ennen kuin valaistan tätä asiaa sinulle. Nimeni on Lelouch-Verd Armdor Kuunkierto Loki-Valtorinpoika, kuten varmasti jo uskolliselta seuralaiseltani, Souralta, jo kuulitkin. Ah, ensimmäisenä asiana voisin sinulle kertoa, kutsuthan mahdollisesti tulevia kumppaneitasi etunimillä. Tahdon että seuraajani kunnioittavat myös toisiaan."
Lelouch esitteli itseään ja taiteellisesti kämmen löysi paikkansa rinnalta ilman halkomisen jälkeen.
Mutta nyt herra voisi mennä asiaan.
"Mitä sinä tahtoisit tietää? Ehkäpä minun täytyisi tehdä perusasiat sinulle selväksi yksinkertaisella tavalla."
Lelouch kallisti päätään hiukan ja siirsi yöntummia hiuksiaan pois kasvojensa edestä. Hän otti muutaman askeleen sivummalle ja katsoi hetken seinällä olevaa maalausta, kääntäen katseensa kuitenkin takaisin Punasarveen.

"Kostan Payonille. Hankin siipeni ja sarveni takaisin, voin olla jälleen kokonainen, täydellinen. Mutta tässä kunnossa en pysty siihen yksin, siksi haen pientä apua. Ja kun olen taas voimissani, saa Payon tuntea kostoni. Siinä vaiheessa en tunne armoa ketään kohtaa, vain uskolliset seuraajani ovat kunnossa. Tarjoan teille tulevaisuutta. Ainoa asia mitä teidän on tehtävä, on olla luottamukseni arvoisia."

Lelouch kääntyi takaisin Punasarven puoleen. Nyt hän käveli aivan toisen lähelle ja katsoi tuota naista hiukan nenänvartta pitkin, hymyillen salamyhkäisesti.
"Aivan, ja jos minä jotain haluan, sen minä myös otan."
Merkitsevä katse kävi Sourassa. Aivan, mies oli tahtonut toisen mukaan, tuon takiaisdemonin ja oli omilla kieroilla keinoilla hänet hankkinutkin.
Hymy ei hyytynyt miehen huulilta, nyt hänen silmänsä tapittivat Punasarven omia, Lelouchilla oli selvästikkin jotain mielessä.
"Mutta miksi tunnen vieläkin epäilystä sinussa? Kuin et pystyisi nielaisemaan ylpeyttäsi ulkona olevan mahtavan kuun vuoksi? Ehkäpä sinä et uskokkaan että olen niin vahva miltä se tuntuu. Mitäpä jos minä todistaisin sen sinulle? Kuulostaisiko hyvältä?"
Hymy kiiri edelleen Lelouchen huulilla, hän oli niin varma tästä jutusta. Hän katsoi nyt Souraa merkitsevästi.
"Soura, siirtyisitkö hiukan syrjään?"
Mies hymyili ja otti askeleen jos parikin taaksepäin. Lelouchen ilme muuttui jälleen, siitä pystyi pettyneen sävynkin jo huomaamaan.
"Tiedätkö, demonittareni, olen pettynyt tähän käytökseesi, enkä usko että voisin vastata kysymyksiisi ilman että tuntisin kiehuvaa vihaa sisälläni. Minusta tuntuu, että on aika näyttää kuka täällä määrään. Voit yrittää paeta tahtoessasi, en voi vain taata selviätkö hengissä."

Ivaalinen virnistys kiiri herrasen huulille, hänet tuntevat pystyivät arvaamaan, että Lelouch piti tästä tilanteesta. Kuinka hän nauttikaan siitä, että sai näyttää toisille kaapin paikan. Vielä mies asteli kauemmaksi Punasarvesta, asetti kätensä silmänsä eteen ja hillitsi virneensä. Hiljaisuus laskeutui Lelouchen ylle, mitä tahansa Punasarvi saattoikaan yrittää.
Pian huoneen täytti pirullinen nauru, se kaikui joka puolelta, mutta Lelouch seisoi liikkumatta paikallaan. Ulko-oven raosta kiiri sisään mustaa usvaa, samoin seinien välistä ja lattialautojen välistä. Nauru kiiri koko huoneessa, se voisi ajaa monen jo pelon partaalta hulluksi. Usvasta alkoi muodostumaan metrinkorkuisia, valkosilmäisiä otuksia, jotka hymyilivät laidasta laitaan. Ne olivat ilkikurisia, virnistelivät ja osoittivat mieltään kuin uhmaikäiset. Lelouch pystyi pitämään ne kuitenkin kurissa, ei aina tässä kunnossa, mutta kuitenkin niin, etteivät ne päässeet valloilleen ja tuhonneet koko asuntoa.
Virnistys tarttui henkien hallitsijaankin, hän nautti tästä kammoa herättävästä tilanteesta, se suorastaan ruokki demonia. Tämän pienen esittelyn jälkeen oli kuitenkin aika ottaa oksat pois. Pelkästään jo mielellään hän pystyi käskemään henkiään. Lelouchin ei tarvinnut kuin ajatella ja jo yksi henki oli kapuamassa Punasarven olalle, kohti kaulaa, jotta tuo voisi kuristaa tuota demonitarta. Toisen naureskelvat henget pyörivät Punasarven jaloissa, ne ilmiselvästi yrittivät saada naista polvilleen Lelouchen jalkojen juureen. Nöyryytys, sitä mies haki tässä, juuri sitä.

#Anteeksi jos etenen teistä liian nopeasti n__n' Voidaan pyöriä tässä yhdessä kohtauksessa jos teillä on jotain lisättävää tai muutettavaa niin kauan kun kaikki on selvää.#

Sanojaan seuranneen hiljaisuuden aikana Punasarvi sai vähitellen itseään kasaan, vaikka olikin vaikeaa yrittää saavuttaa entinen tasapaino. Mutta vaikka tuo mies olikin niin vahva, ei punasilmäinen demonitar aikonut tuosta vain altistua tuon alaiseksi. Hän oli kuitenkin elänyt yksin jo 20 vuotta, siinä ajassa todellakin kasvoi itsenäiseksi. Mahdollisimman rauhallisena demonitar odotti miehen vastausta, vaikka hännän liikkeestä saattoi lukea myös pientä kärsimättömyyttä. Punahiuksinen ei koskaan ollut täysin oppinut hallitsemaan häntäänsä, joka usein paljasti hänen tunteensa, jos sitä vain osasi lukea.

Lopulta mies kuitenkin avasi suunsa, vakuuttaen ensin Punasarvelle joukkoihinsa liittymisen hyödyllisyyttä ja moittien sitten demonitarta käytöstapojen puutteesta.
"Punasarvi on nimeni", nainen totesi hieman olkiaan kohauttaen, parantaen otettaan aseistaan. Ei hän ollut ikinä pahemmin oppinut sellaisia hienouksia kuin miten piti astua oikein sisään taloon tai muuta sellaista. Turhaa mokoma, ainakin hänen mielestään. Sitten mies aloittikin varsinaisen puheensa ja Punasarvi antoi tuon puhua aivan rauhassa, kun oli näköjään vauhtiin päässyt. Miehen arveluille Punasarven epäileväisyydestä demonitar vain hymähti hieman ja pian hän sai kuulla myös sarvipäisen demonin nimen.

Ja sitten Punasarvi sai kuulla miehen suunnitelmista ja tavoitteista, eikä voinut estää huvittuneisuuden sekaista epäileväisyyttä nousemasta kasvoilleen. Eipä tosiaankaan aivan pieniä tavoitteita ollut miekkonen itselleen asettanut. Demonitar vastasi Lelouchin katseeseen niin vakaasti kuin pystyi, kenties pieni epäilys tuikki hänen silmistään. Niin saattoi ainakin päätellä seuraavista sanoista, jotka koskivat Punasarven epäileväisyyttä ja tämän vakuuttamista. Ja kun sanat kääntyivät uhkaaviksi, muuttui demonittaren olemus valppaammaksi ja kädet puristuivat aseiden ympärille. Mitä ihmettä Lelouch nyt aikoi?

Sitten nauru valtasi huoneen, ja sitä seurasi musta usva. Tämän vaiheen Punasarvi saattoi vielä kestää, oikeastaan melko hyvinkin, vaikka nauru niin raastavaa olikin. Kuu kuitenkin vahvisti myös hänen mieltään, ei vain fyysistä olemusta. Mutta kun usvasta alkoi muotoutua hahmoja, alkoi Punasarvikin järkkyä. Hänen silmissään ne näyttäytyivät muistoina menneisyydestä. Mielipuolinen mies, joka oli tappanut lähes kaikki hänen ystävänsä ja melkein hänet itsensä. Ihmisiä siitä väkijoukosta, joka oli riistänyt hänen viimeisenkin toverinsa. Valkohiuksinen kuudemoni syytämässä ivaavia sanoja hänen ylleen, kääntäen sitten hänelle selkänsä. Jopa Punasarveen nämä kuvat vaikuttivat.

Demonitar sulki hetkeksi silmänsä ja nielaisi. Samassa hän tunsi, kuinka joku yritti kuristaa häntä ja jotkut yrittivät painaa häntä polvilleen. Hieman horjahtaen hän avasi taas punaiset silmänsä ja puisteli harteiltaan sen otuksen, joka oli tavoitellut hänen kurkkuaan ja yritti sitten potkia muita olentoja jaloistaan. Se valkohiuksiselta kuudemonilta näyttänyt asteli aivan hänen eteensä eikä Punasarvi voinut olla näkemättä sen ivallista ja halveksuvaa ilmettä, joka viilsi yllättävän syvään tuota kovaa sydäntä.

"Hyvä on, riittää jo", demonitar älähti yhteenpuristettujen hampaidensa välistä, eikä voinut estää ääntään särkymästä. Katse oli painettu jonnekin alas ja demonitar sai tosiaan ponnistella säilyttääkseen tasapainonsa. Kirottua. Että hänen olikin pitänyt tulla tänne. Hänen olisi pakko alistua, ei hän uskaltanut muuta, sen myöntäminen oli hänelle todellakin katkeraa. Hän oli aina ollut ylpeä itsenäisyydestään, mutta tämä tapaaminen kyllä romutti sen. Hemmetti.
"Millaisia asioita minun pitää tehdä", Punasarvi kysyi, pakottaen äänensä niin neutraaliksi kuin saattoi, vaikka alta saattoi kuultaa ärtymystä. Pelästyessään tai epävarmana, mitä ei yleensä kovin usein tapahtunut, punasilmäinen yleensä ärtyi.

Röyhkeästi kuudemoni oli ohittanut sarvipään painelemalla sisälle kuin omaan kotiinsa. Souran ruskeat silmät kapenivat viiruiksi, toisella ei ollut oikeutta ohittaa häntä, joka oli toiminut oppaana. Tämä silti seurasi perässä, sulkien oven hiljaa ja kumartaen pienesti herralleen tervehdykseksi. Isäntä vaikutti yhtä tyrmistyneeltä uuden tulokkaan käytöksestä niinkuin takiaisdemonikin, mutta nuorukaisen itsehillintä oli sen sijaan ihailtavaa. Soura itse menetti malttinsa suhteellisen nopeasti ja sortui enemmin tai myöhemmin sen jälkeen korottamaan ääntään monta volyymia korkeammalle. Minkäs kuitenkaan teet, jos olit kasvanut kolmen miehen alaisuudessa ? Huutaminen oli ainut tapa saada jotain tapahtumaan, kuten naisen menneisyyden kivivyörymäkin sen todisti kaivoksilla. Mahtoivatkohan isoisän, isän ja sedän luurangot vielä olla murrikoiden alle ? Pitäisi joskus käydä tarkistamassa.

Lelouchen merkitsevä katse kävi Sourassa siinä yhteydessä, kun mies oli todennut saavansa kaiken minkä halusi. Se oli veden kestävän totta, hyvänähän esimerkkinä nuorekkokin seisoi tässä. Hän tuhahti hiljaa ja käänsi kasvonsa muualle, toinen vaihtoehto olisi ollut kuolema, joten mieluummin tämä seurasi isäntäänsä uskollisesti. Uskollisuus oli vaikea käsite, koska se kattoi niin paljon siipensä alle. Sinun kuului olla helposti käsiteltävä, tottelevainen ja ennen kaikkea omistauduttava sille, jolle sinun piti olla lojaali. Ei auttanut itku eikä valitus, jos menit pettämään sen, jolle olit lupautunut - varsinkin Lelochen kohdalla.

Kehoitus siirtymisestä ei mennyt kuuroille korville, sillä pitkäsarvinen tiesi varsin hyvin mitä tuleman piti. Tumma savu puski jokaisesta raosta ja kolosta esiin, kierrellen varkain huonetta verta hyytävän naurun kera. Hylättyjä henkiä, manalan surkimuksia. Yksi noista liuhui aivan Souran jalan lähettyvillä, saaden halveksivan tallauksen päälleen. Usva erkani eri suuntiin, haihtui ja palasi kauempana yhtenäiseksi hahmoksi, joka sai Punasarveksi ilmenneen demonittaren otteeseensa.

Nyt ilkeä hymy tuli Sourankin kasvoille. Tulokas sai ansionsa mukaan, vähintäänkin tuon ajatukset palasivat takaisin maanpinnalle, jos ei muuta. Pakkopullaiset sanat olivat kuin herkkua takiaiselle, joka nuolaisi huuliaan hyvillään. Hänen ei tarvinnut enää nöyristellä noin, häntä ei enää häipäisty. Toisin kuin Punasarvi, oli Soura ollut suhteellisen helppo saada puolelleen - pelkkä Lelouchen silloinen pahuuden voima oli saanut peräti nuoren demonittaren polvet tutisemaan.
"Herrani, älkää rasittako itseänne liikaa. Muistatte kai tilanne ?"
Viimein takiaisdemoni lausahti jotain, josta huomasi kuinka hyvä palvelija hän osasikaan olla. Tämä teititteli isäntäänsä, ei missään nimessä sinutellut, koska ei ollut saanut siihen koskaan lupaa. Myös samalla Soura hieman auttoi Punasarvea, mikäli Lelouchen korviin eivät olleet kantautuneet nuo antautuneet sanat.

Oli Lelouch ainakin tuon uuden demonin nimen saanut kuulla ja pisti sen mahdollisesti merkillekkin. Toisen esittäytyminen ei ollut kuitenkaan miehen puhetta keskeyttänyt, eikä mies ollut sen suurempaa huomiota toisen sanoille antanut, ehkä nyökännyt tai hymyillyt hyväksyvästi.
Demoni oli myös seurannut Punasarven eleitä, hännän liikehdintää, ilmeiden vaihtelemista ja tunnetilojen muutoksia. Hän ikään kuin teki merkintöjä mieleensä Punasarvesta, päätteli millainen tuo mahtaisi olla alaisena ja demonina ylipäätään. Hyväksyvä vastaus oli Lelouchen mielessä käynyt ja se riitti toimiin ryhtymiseen.

Demonihan oli vasta vauhtiin päässyt, hän piti tästä tilanteesta kun kerta onnistui nöyryyttämään jotakin. Näin Lelouch ei ollut saanut tehdä pitkään aikaan ja olisi varmasti nauttinut siitä pidempäänkin. Punasarven sanat kyllä kantautuivat miehen korviin, mutta Lelouchan ei toiminut niiden mukaan, ihan vähän aikaa jos hän saisi koetella voimiaan. Nuori mies kun oli hiukan kankea voimistaan, kerta niistä suurin osa oltiin viety. Se tuntui jälleen niin hyvältä tuntea mahtinsa, toki Lelouch oli paremmaksikin olonsa kokenut, mutta tämäkin riitti.
Jälleen joku puhui hänelle, Sourahan se oli palauttanut Lulun takaisin maan pinnalle, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Mistä sitä olisi tiennyt jos mies olisi syvemmin painunut ajatusmaailmaansa ja siinä sivussa murhannut uuden alaisensa. Souran sanat olivat suorastaan musiikkia korville, tuo kunnioitus ja teitittely, siitä Lelouch piti.
Hetkessä mies rentoutui ja manlan surkimukset saivat palata takaisin ankeaan elämäänsä. Musta savu hälveni yhdessä väläyksessä kiljunnan ja muun surkean huudon kera. Punasarvi oli vapaa riiviöistä.

Herra veti syvään henkeä ja rentoutti olkapäänsä. Nyt hän katsoi Punasarvea ollen valmis vastaamaan toisen kysymykseen.
"Mitäkö sinun pitää tehdä? Ei paljoakaan. Uskoudut minulle ja kunnioitat, ollen valmis uhrautumaan taivoitteilleni. Vastapalvelukseksi sinun ei täydy pelätä mitään tai nähdä nälkää, pidän huolta omistani."
Lelouch kääntyi ja katsoi ohimennen Souraa. Hän hymyili, ja jos Soura yhtään Lulua tunsi, osasi tuo tulkita herransa tyytyväiseksi toisen toimista.
Demoni palasi takaisin tuolilleen, valtaistuimelleen. Tee oli vielä kuumaa, hyvä niin, mies pääsi takaisin nauttimaan sitä. Mutta ennen kuin tämä ehti siitä hörpätä, päätti hän selvittää Punasarvellekkin nykyisen tilanteen.
"Kuten saatoit huomata, etsin alaisia itselleni, neljä mahdollisesti riittäisi. Meidän täytyisi myös löytää siipieni ja sarvieni olinpaikat. Tunnen ne kyllä, mutta en tiedä missä ne ovat. Toiset ovat vaaneilla, toiset aasoilla, sen voin kertoa. Mutta emme voi tuosta vain syöstä hakemaan niitä, vartioivat niitä varmasti tiukasti."
Lelouch hymähti, nostaen teekupin huulilleen. Hän kyllä tietäisi miten he saisivat paikallistettua noiden olinpaikat, mutta se vaati vaarojen uhmaamista, mikä ei varmasti ollut ongelma.
"Ja ihan näin aluksi tahdon kysyä. Olisiko sinulla, Punasarvihan se oli, jota kuta demonia mielessä, kuka sopisi joukkoihini?"
Lelouchen oli pakko hymyillä tähän väliin, hän oli niin tyytyväinen, kun tämä kaikki lähti näinkin hyvin käyntiin. Siitä hänen täytyi kiittää Souraa oikein suullisestikkin.
"Niin ja Soura, oikein hyvää työtä. Kiitos."

Punasarvi ehti jo hetken aikaa ajatella, ettei Lelouch aikoisikaan lopettaa voimiensa esittelyä vaan antaisi savuhahmojensa mellastaa kaikessa rauhassa. Souran kohteliaat sanat saivat kuitenkin miehen viimein lopettamaan ja helpotuksen huokaus karkasi punasilmäisen huulilta. Demonitarta kiusanneet olennot katosivat ja vähitellen hän alkoi taas saada itseään täysin hallintaan. Hetkosen itseään rauhoiteltuaan nainen sitten kysyi Lelouchilta, mitä hänen oikein kuuluisi tehdä tuon alaisuudessa.

Uskollisuutta, kunnioitusta, uhrautumista... Piirteitä, jotka eivät todellakaan olleet Punasarvelle ominaisia. Kunnioitusta Lelouch kyllä sai demonittarelta ainakin hieman voimiensa vuoksi, mutta tapa, jolla mies oli punasilmäisen joukkoihinsa saanut, ei ehkä ollut omiaan herättämään uskollisuutta ja vahvaa sitoutumista. Mutta nainen ei kyllä voisi muutakaan, hänen olisi nyt alistuttava Lelouchin tahtoon niin paljon kuin oli tarpeen. Täysin uskollista Punasarvesta ei todellakaan helposti saisi, mutta kuka toisaalta tiesi mitä aika toisi tullessaan.
"Ruuasta ja turvasta minulla ei kyllä ennenkään ole ollut huolta", demonitar totesi hieman hymähtäen Lelouchin jälkimmäiseen lausahdukseen. Mukavaa kun niitä tarjottiin, mutta nainen ei varsinaisesti tuntenut niitä tarvitsevansa.

Lelouch oli palannut takaisin tuolilleen ja Punasarvi rentoutui viimein hieman jännittyneisyydestään. Miehen sanoihin sarviensa ja siipiensä olinpaikoista demonitar ei vastannut, tyytyi vain kuuntelemaan ja painamaan asiat mieleensä. Hän tulisi kuitenkin tekemään parhaansa, tai ainakin melkein parhaansa, kenties pelon ajamana, mutta kuitenkin. Lelouchin kysymykseen muista demoneista Punasarvi tyytyi antamaan lyhyen kieltävän vastaukseen. Eihän demonitar tuntenut oikeastaan ainoatakaan toista demonia koko kaupungissa, muutamia ehkä nimeltä. Hän oli elänyt jo pari vuosikymmentä suorastaan erakkona. Eikä Punasarvi osannut aavistaakaan, että tulisi pian kohtaamaan toisen kuudemonin, Lardonin, pitkän eron jälkeen.

Oikeastaan Punasarvi olisi halunnut lähteä täältä niin pian kuin suinkin, mutta ei tiennyt saisiko eikä viitsinyt sentään ruveta mitään lupia kyselemään. Muutamalla harppauksella hän asteli nojailemaan erästä seinää vasten ja tutkaili Souraa ja Lelouchia katseellaan, kuin yrittäisi sillä kaivaa noista kaiken mahdollisen tiedon. Tuosta kaksikosta tulisi ilmeisesti hänen kumppaneitaan, joten olisi varmaan hyvä tuntea heidät edes jotenkin. Eri asia sitten, aikoiko demonitar avata itseään heille. Nainen kun tosiaan oli erakoitunut, tuskin osasi olla vähääkään ystävällisissä tekemisissä muiden kanssa, eikä halunnut päästää ketään kovin lähelle, peläten siitä mahdollisesti seuraavia sydämen haavoja, vaikkei pelkoaan tiedostanutkaan.

Demonittaren ilme oli nyt melko mitäänsanomaton, katse vakaa ja olemus tyyni, häntäkin heilahteli vain laiskasti, sisältä hän ei kuitenkaan ollut niin rauhallinen kuin ulkokuori antoi ymmärtää. Aseet olivat yhä naisen käsissä, mutta niin ne olivat aina. Sanaakaan hän ei lausunut, eihän hän ollut lainkaan puheliasta tyyppiä. Odotti vain lisäohjeita, tai kenties sopimusta uudesta tapaamisesta, mikä olisi merkki siitä, että hän saisi poistua omaan rauhaansa. Punasarvi kyllä tulisi tekemään sen, mitä käskettäisiin, mutta mitään jutustelua hän ei aikonut toisten kanssa aloittaa. Hän otti tämän vain pakollisena työnä.

Kiitoksia ei koskaan voinut saada liikaa. Ei ainakaan, jos työskenteli miehelle, joka niitä soi vain harvoin. Hymykin kirposi saman tien naisen kalpeille kasvoille ja lyhyesti niiaten hän otti kaiken kehumisen vastaan. Kerrankin pitkäsarvi oli tehnyt jotain oikein ja hyötyi siitä saamalla pykälän verran kunnioitusta omalta herraltaan. Jos sitä siksi siis voisi kutsua, enemminkin tilanne olisi voinut kuullostaa sivustaseuraajan korvissa koiran palkitsemiselta, kuin pomon ja alaisen keskustelulta. Mutta olihan Punasarvi aikamoinen saalis, sillä toinen oli näyttänyt varsin hyvin kestävän Lelouchen alennusmanauksen. Soura itse olisi varmaan täysin poissa tolaltaan tuon jälkeen - itkisi ja parkuisi, kuin pieni lapsi äitiään.
"Ilo on täysin puolellani, Herrani."
Nainen mutisi vielä päälle ja antoi katseensa valua takaisin uuteen työtoveriinsa. Voi sinua Punasarvi, olisitpa vain karistanut takiaisen kannoiltani, niin et olisi nyt tässä. Helpompaahan elämä voisi olla ilman henkilöä, joka voisi määrätä tulevaisuutesi tekemiset.

Tai ehkei kaikkia. Takiaisdemoni tiesi varsin hyvin, että oli vapaa menemään ja tulemaan, ellei jotain oltu jo sovittu etukäteen. Soura itse piti varsin tarkasti huolen siitä, että oli aina sovittuna aikana sovitussa paikassa, sillä eihän Lelouchen voinut antaa odottaa kärsivällisyydestään huolimatta. Nuorukainen ei ehkä korottanut ääntään, mutta osasi tehdä monella muulla tavalla kylläkin alaistensa olon tukalaksi. Sitten alkoikin puhe muista henkilöistä, joihin Souralla ei olisi enää osaa eikä arpaa. Hänen olisi turha jäädä kuuntelemaan Punasarven vastausta tai näkemään elettä, joka kertoisi tunsiko toinen demonitar ketään tehtäviin sopivaa.

Pää puisti pari kertaa sivulta toiselle.
"Suonette anteeksi poistumiseni."
Pitkäsarvinen totesi nopeasti sopivaan hiljaiseen väliin ja otti askeleita kohti ulko-ovea. Hän voisi nyt käydä kotonaan vielä hakemassa pari asiaa, joita tarvitsisi täällä Lelouchen luona. Muutenkin huushollissaan vallitseva pöly ja tunkkaisuus olisi varmasti hyvä tuulettaa pois, vaikka yöhän nyt oli. Onneksi oudot naapurinsa tuskin välittivät vielä oudomman naiseläjän tempauksista, jotka eivät koskaan olleet samallaisia. Ennen ulos menoaan hän vielä heitti pitkän katseen Punasarveen, tuossa naisessa kyllä piili jotain, josta Soura ei aivan pitänyt.

[[Kiitoksia pelistä, Soura neiti poistuu<3.]]

Punasarvi ei sentään liikaa puhunut, joka oli vain hyvä asia. Saipahan Lelouch puhua suunsa puhtaaksi ilman, että kukaan keskeytti häntä. Eikä mies tosiaan mitään juttuseuraa hakenut, tykkäsi enemmän juonia omiaan yksin. Ja kun hän puhui, muut kuuntelivat.
Lelouch otti tosiaan huomioon naisen laiskan hännän heilahtelemisen, se tosiaan osasi kertoa Punasarven mielialat liiankin selvästi ehkä välillä.
Soura ilmoitti poistuvansa. Lelouch ei virkannut tuohon mitään, Souralla ei ollut enää mitään tehtävää täällä, joten tuo oli vapaa lähtemään mitään sen rituaalisempaa tekemättä.

Punasarvi ei siis tiennyt ketään demonia, noh, se ei haittannut. Noita demoneja kyllä oli kaupunki täynnä, ettei puutetta varmasti ollut, täytyi vain osata etsiä ne oikeat yksilöt sieltä. Kuten Sourastakin pystyi huomaamaan, Lelouch ei etsinyt kaikkein vahvimpia demoneja välttämättä, vain niitä jotka täyttäisivät hänen tarpeensa. Nyt hänellä oli rinnallaan kaksi demonia, naisia molemmat. Mukavaa olisi vielä yksi saada juoniteltua tähän mukaan, eiköhän se onnistuisi.

Lelouch ei sanonut vielä mitään, joi vain teensä loppuun ja katsoi Punasarvea. Tosiaan, toisellekkaan ei ollut mitään käyttöä juuri nyt, joten tuo voisi lähteä minne lystäisi, mutta parempi olisi pitää muistissa, että myös seinilläkin on korvat. Jos tuo jotain menisi tekemään pettääkseen miehen, demoni saisi tietää siitä ennemmin tai myöhemmin.
Mies laski pöydälle keraamisen kupposen ja nousi tuolistaan.
"Tapaamme jälleen seuraavan puolenkuun aikaan. Olet vapaa poistumaan."
Lelouch ilmoitti ja suuntasi kohti portaita, jotka selvästikkin johtivat miehen omaan huoneeseen. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa enää, ainoa asia mitä demoni tahtoi tehdä nyt, oli pelata shakkia.

#Ja tämäkin voisi olla minun osaltani tässä \o Kiitän pelistä#

Souran poistuessa hieman Lelouchin kiittelyjen jälkeen saattoi Punasarvi jäädä hetkeksi katsomaan toisen demonittaren perään, vain koska halusi itsekin niin pois täältä, pois tästä oudosta tilanteesta, joka oli tainnut keikauttaa hänen elämänsä päälaelleen. Punasilmäinen halusi olla vapaa ja itsenäinen, ei mikään palvelija, mutta nyt hänen pitäisi omaksua toinen rooli niin hyvin kuin saattoi.
"Tapaamme jälleen seuraavan puolenkuun aikaan. Olet vapaa poistumaan", Lelouchen hetken kuluttua lausumat sanat synnyttivät Punasarvessa jopa odottamattoman suurta riemua, vaikkei se juuri ulospäin näkynytkään. Demonitar tyytyi nyökkäämään miehelle ja pian hän oli kadonnut ovesta ulos kaduille, kavuten pian katoille, valtatielleen.

Juostessaan yksin täysikuun alla Punasarvi saattoi nyt viimein selvitellä ajatuksiaan. Hänellä tuskin olisi mahdollisuuksia irroittautua uusista velvoitteistaan tai nousta Lelouchea vastaan, niinpä täytyisi mukautua joukkoon niin paljon kuin oli tarvis ja hoitaa tehtävänsä, mitä niitä ikinä olisikaan. Miehen mainitsema uhrautuminen ei kyllä vieläkään kuulostanut houkuttelevalta, mutta jos vaihtoehtona oli sitten tuon miehen antama käsittely, saattaisi jopa Punasarvi heittää henkensä miehen vuoksi. Kahdesta pahasta oli toisinaan valittava pienempi.

Ja oli tässä sentään jotain hyviäkin puolia. Demonittaren elämä oli pitkään ollut melkoisen tasapaksua ja oikeastaan hän kaipasi siihen vaihtelua. Lisäksi työskentely Lelouchen hyväksi toisi hänen elämäänsä pelkän selviytymisen lisäksi toisenkin päämäärän, jonka hyväksi ponnistella. Vaikka kuitenkin, pakotettuna moinen ei ollut niin palkitsevaa...

Hieman ärtyneenäkin itseensä punahiuksinen pudisti päätään ja kiihdytti vauhtiaan, kuin olisi paennut kaikkia ajatuksiaan. Hän saisi nyt olla vapaana seuraavaan puolikuuhun asti, siksi aikaa olisi parempi työntää huolet mielestään ja pyrkiä nauttimaan tästä suhteellisesta vapaudesta. Tuon päätöksen jälkeen naisen askel muuttuikin pian sulavammaksi, liikehdintä rennommaksi, hän oli jättänyt huolen edes hetkeksi taakseen. Payonin katot kannattelivat tuota julmaa yön tappajaa, joka ei pitkään aikaan tätä ennen ollut sitoutunut kehenkään tai mihinkään, ei pakosta eikä vapaaehtoisesti. Asiat olivat nyt muuttuneet, mutta demonitar aikoi selvitä myös tässä uudessa tilanteessa.


//Miunkin puolesta kiitokset tästä pelistä ^^//