[K-15]Lasipiikki kynnen alla[K-15]

// Eli Sever tänne. . D //

Pimeä katu oli tyhjä, varjot syvät. Tuuli vinkui ja ulvoi uhmakkaasti katonharjoissa. Läheisestä kapakasta leijaili ulos kadulle vastaleivotun leivän ja paistetun härän rasvainen tuoksu. Lasi-ikkunoista tulvi lämmintä valoa, joka valaisi satunnaisia neliönmuotoisia alueita huonosti kivetystä kadusta.
Katukiveys kiilsi kosteuttaan kuun kalvakkaassa valossa. Pehmeä, harsomainen usva alkoi hitaasti peittämään kylmää maata. äkillinen puuska muodosti kieppuvia pyörteitä kevyeen sumuun. Muutama puista irronnut lehti pyöri autiota katua pitkin tuulen tempaamana ja katosi sitten näkyvistä.

Huomaamaton, pieni ja pyöreä hahmo ilmestyi kapealle kadulle kuin tyhjästä. Sillä oli luonnottoman suuret korvat ja tuuhea, maata laahaava häntä. Otus nuuhki innokkaasti kosteaa maata ja seurasi ilmassa leijailevaa tuoreen ruuan tuoksua kapakan suljetulle ovelle. Hetken se tuijotti anovasti jykevää ovea ja kyllästyttyään odottamaan ravisti kermanväristä turkkiaan ja lähti muita hajuja nuuhkimaan. Aavikkokettu kohotti päätään ja höristi suuria korviaan.

Huomaamattomasta, varjoisasta ovisyvennyksestä erkani hiljaa ja hitaasti laiha, ihmismäinen hahmo. Usva pyöri naisen tummien saappaiden ympärillä. Äänettömästi hän seurasi talojen vierustaa vältellen joutumasta kuun tai ikkunoiden valaisemille alueille.
Hän kantoi jotain. Hän oli kietonut paljaat kätensä tiukasti pergamenttiin käärityn pienen nyytin ympärille. Nyytistä kuului jokaisella askeleella hiljainen helähdys joka syntyi, kun lasi hieraisi lasia vasten.

Nainen vilkaisi taakseen tyhjälle, usvaiselle kadulle niin, että hetken aikaa hänen kasvonsa olivat valossa. Hänen kasvojensa vasenta puoliskoa peitti musta maski. Naisen ilme oli vakaa ja tyyni, mikä oli jokseenkin ristiriidassa hänen pakoilevan käytöksensä kanssa.

Aavikkokettu lähti lyllertävään juoksuun naisen perään. Se tärisi kylmästä.
Armélia kyykistyi seinän viereen. Häntä kolea ilma ei tuntunut haittaavan. Parsifal kipitti kiireesti omistajansa tykö ja nainen nosti sen syliinsä, jatkaen sitten matkaansa aavikkokettu kainalossaan sen suurta korvaa hajamielisesti sormeillen.

//Ei kovin hääppönen alku, muttah...
Sori, en jaksanu tarkistaa virheitä. -.- Niitä voi sit olla jonkin verran.. //

//Ja Sever hyökkää tänne, kuin kojoottirapu konsanaan, ja raahaa perässään vastahakoista Reetua : DD//

Mustavalkohiuksinen mies asteli katukivetyksellä. Hän oli jättänyt hevosensa erääseen talliin hieman lepäämään. Hakaru tarvitsi hieman lepoa, kun se oli aina ollut mukana, kun mies oli jonnekkin lähtenyt.
Oli ihan hyvä, että se sai olla välillä ihan rauhassa ja niin sai mieskin. Hakaru kun oli ori, niin se saattoi hyvästä käytöksestään huolimatta, keksiä jotakin ei niin kivaa tekemistä ja sitten Reetu saisikin olla peukalo keskellä kämmentä, kuten oli useasti jo ollutkin.

Nyt Reetu kuitenkin ajatteli tehdä sen erään keikan, joka oli jäänyt hieman puolitiehen. Huonompi juttu siinä vaan oli se, että mies ei muistanut sitä asunnon nimeä, jossa murhatuksi tuleva asui.
Mustavalkoiset hiukset leijailivat laiskasti hinoisessa tuulessa, ja kun tuo sattui osumaan kuun valoon, niin saattoi erottaa jäänsinisen silmän. Toinen silmä taas oli peitetty tummalla liinalla.
Miehellä oli mukanaan kaksi miekkaa. Yksi joka lepäsi selän päällä, ja toinen, joka roikkui siinä missä miekkoja yleensäkin pidettiin. Ja nehän taisivatkin olla, siis miekat, miehen ylepyden aihe.

Hitaat askeleet kantautuivat hyvin tyhjällä kujalla, ja tuo tarkkaili koko ajan ympäristöään. Käärmemäinen olemus näkyi hyvin varjoissa, jotka kuun valo sai aikaan.

Jostain saattoi kuitenkin tuo demoni kuulla askelia. Joku muukin oli siis liikkeellä. Ne eivät kuitenkaan olleet raskaat askeleet, vaan oikeastaan aika kevyet, eivät siis kuuluneet millekkään jättiläiselle. Reetua alkoi jostain syystä hymyilyttämään hirveästi ajatus siitä, että joku jättiläinen varmaan astelisikin häntä vastaan jollakin pienellä kujalla.

//CARMI!! Sinä olit tehnyt oikein hyvän alun<3 Meikällä taas on kauhiaa tekstiä, miten se voikaan olla niin kökköä T_T'//

Armélia jatkoi valppaana huomaamatonta kulkuaan yön varjoissa. Hän ei osannut yhtään odottaa, että joku edes häntä vastaan tulisi. Näin öisin harva edes ulos lähti, saatika sitten päättäisi näille syrjäkaduille harhailla. Häntä kadutti hetken se, että oli ottanut saappaat, joissa oli rautakorko. Niiden kopina kivetystä vasten ei ollut niinkään äänetöntä kuin hän olisi sen suonut olevan.

Harvinaista oli, ettei Adra ollut hänen mukanaan. Nämä olivat hänen asioitaan. Hän hankki yksin työvälineensä. Se kuului pelkästään hänen tehtäviinsä.
Hän kohensi ajatuksissaan otettaan kahisevasta nyytistä.
Parsifal huomasi tulijan ansimmäisenä. Se kohotti valpastuneena pyöreää päätään ja liikutteli tarkkaavaisena korviaan. Viiksikarvat väristen aavikkokettu nuuhki ilmaa ja päästi sitten matalan murinan, joka loppua kohden muuttui kimeäksi uikahdukseksi.
Armélia sihahti varoittavasti elukalle ja valpastui sitten itsekin. Hän haroi terävällä katseellaan kapeaa tietä, mutta tulijaa ei vielä näkynyt. Nyt hän itsekkin kuuli tuon askeleet.

Armélia pysähtyi, otti sitten muutaman nopeamman askeleen kohti läheistä ovisyvennystä ja painautui sitä vasten.
Ei ollut epäilystäkään, etteikö tulija olisi ollut mies. Tuon askeleet olivat hitaat, kuin mies ei olisi ollut varma, minne oli menossa. Eksynyt kauppias, ehkä. Mutta kukaan ei näille kaduille tullut eksyäkseen.

Armélia vetäytyi ovisyvennyksestä ja aikoi vastaantulijasta huolimatta jatkaa kulkuaan. Hän ei itsekään sitä huomannut, että hänen vaaleankalvas ihonsa oli mennyt osittain kananlihalle. Sen voisi joka tapauksessa laskea kylmyyden piikkiin.
Hän ei ehtinyt ottaa enempää kuin kolme askelta, kun mies jo ilmestyi näkyviin. Armélia pani heti merkille tuon aseet; kaksi miekkaa. Ei mikään tavallinen kulkija.
Tosin melkein jokaisella oli nykyään miekka, mutta harvat näitä osasivat käyttää. Sen kyllä näki päältä päin, kuka osasi ja kuka ei. Hän ei kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä sitä, miten tuollainen ruipelo pystyisi miekkaa edes nostamaan. Miehen laihuus näkyi selvästi tuon vaatteiden alta.

//Ai muka kökköä . DD sä et ole kökköä nähnytkään . D //

Reetu, vaikka hirveän laiha ja siro olikin, niin tuolla kyllä oli voimaa ja ehkä tuon laihuuden, jonka tosiaan saattoi nähdä, niin teki myös se, että herra oli demoni, joka muuttui halutessaan käärmeksi. Käärmeen piirteet olivat muutenkin aika helposti havaittavissa, jos vaan tiesi siitä, että mies muuttui jättiläiskobraksi.

Mies kuitenkin piti nyt silmällä kaikkea, mikä vaan liikkui ja muutaman kerran joku rotta saikin tuon sähähtämään, ehkä hieman säikähtämään.
Mutta vasta sitten tuo hienoisesti säikähtikin, kun eteensä tupsahti nainen. Demoni oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut kuunnellut enää ympäristöä, koska rotat olivat saaneet hänet oikeastaan jo turraksi äänien suhteen.

Reetu kuitenkin nyt pysähtyi tarkastellen ainoalla näkyvällä jäänsinisellä silmällään neitoa edessään, tuhahtaen kuitenkin sitten itsekseen. Mitä tuo välitti jostakin kulkijasta? Kyllähän kaduilla nyt kulki ihmisiä, yleensä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun Reetu törmäisi kadulla johonkuhun.
Silti naisen olemus sai hänet jokseenkin valppaaksi. Neito ei ollut ihan mikään tavallisen näköinen, ei todellakaan. Tuon toinen puolisko kasvoistakin, sitähän peitti maski.

Reetun täytyi kuitenkin pitää sivusilmällä silmällä neitoa, ja otti nyt muutaman askeleen lähemmäs seinää, johon sitten jäi nojaamaan, kädet ristien rinnalleen. Hän antaisi tämän neidon mennä ensin, ennen kuin jatkaisi matkaansa. Reetu ei halunnut mitään yllätyshyökkäyksiä.
Ja nyt kun mies tarkasteli neitoa uudestaan kunnolla, niin tuon pukeutuminenhan oli melkoisen...paljastavaa. Mies käänsi nopeasti katseensa pois, jotta ei olisi vaikuttanut ihan tökeröltä, mutta ei tuokaan ihan tavallinen asuste ollut, mitä nyt Reetu oli ihmisiä tavannut ja nähnyt. No, makunsa kaikilla.

//Kökköä näet nyt taas . D Eläkä väitä vastaan, meinaan tää nyt on ainakin ihan kökköä xD//

Armélian askeleet hidastuivat hieman miehen tultua näkyviin nurkan takaa. Jostain syystä häntä miltei puistatti tuon matomainen olemus, kuin mies ei olisi ollut ihminen lainkaan. Myös Parsifal aisti miehessä jotain kunnioitettavaa, ja pyrki Armélian sylistä alas maahan paremmin tuolta suojautuakseen.

Mies vetäytyi nojaamaan seinää vasten, ilmeisesti odottaakseen, että hän olisi mennyt ohi. Sehän hänelle sopi. Armélia jatkoi varmaa kävelyään. Hän olisi joutunut astumaan valoon, jotta olisi päässyt tuon miehen kunnolla ohittamaan. Siitä hän ei pitänyt, joten tyytyi astelemaan aivan tuon vieritse. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään, kun hän katsahti tuota suoraan silmiin. Ei, silmään. Miehen toinen silmä oli peitetty. Ja ainut näkyvä oli.. jotenkin niin läpitunkeva. Ja lähes kristallin kirkas.
Armélia tunsi sydämensä lyövän kovempaa. Kuin mies olisi hänestä kaiken tietänyt, niin kummallinen oli tuon katse. Hän ei huomannut ollenkaan vahtia aavikkokettuaan, joka pienestä olemuksestaan huolimatta oli monesti osoittautunut varsinaiseksi hankaluukisen hankkijaksi. Se ponnisti takajaloillaan naisen paljasta kylkeä vasten ja pääsi näin lähemmäs miestä. Parsifal oli myös harvinaisen ihmisrakas, ja tohkeissaan se yritti suuret korvat höröllä lipaista miestä. Armélian punaisen silmän pupilli pieneni entisestään, kun hän vetäytyi kauemmas miehestä samalla kuun valoon joutuen. Pergamenttipaketti onnistui samassa livahtamaan hänen sormiensa lävitse. Sirpaloituvan lasin äänekäs kilahtelu ja räsähtely aiheutti yllättävän kovaa ääntä tyhjällä kadulla. Kuun kalpeassa valossa kimaltavat lasinsirpaleet levisivät pitkin katukiveystä. Viidestäkymmenestä, noin sormen pituisesta lasista valmistetusta piikistä vain kourallinen oli säilynyt ehjänä.

''Pahuksen piski'', hän tuhahti ärsyyntyneenä lähinnä itsekseen puhuen ja vetäytyi takaisin varjoon. Lähinnä vieraskoreuttaan hän oli avannut suunsa ja puhunut, vaikka se hänelle vastahakoista olikin. Hän laski Parsifalin maahan sellaiseen kohtaan, jossa lasinsirpaleita ei näkynyt. Turhautuneesti hän asteli lasi jalkojen alla risahdellen keskelle sirpaleita ja noukki pergamentin. Sen kääntöpuolella oli ollut koukeroisella käsialalla kirjoitettua tekstiä, jonkinlainen lista. Hän taittoi sen ja sujautti kaula-aukkonsa vasemmalle puolelle kankaan ja ihon väliin. Siitä jäi nurkka näkyviin.
Normaalia ihmistä olisi ehkä tapaus hävettänyt. Häntä se vain ärsytti. Ääni oli varmasti kiirinyt pitkälle.

//No ei ole kökköä! . D Seuraavan viestis offiin kirjotat jotai tyyliin ''Voi kun nyt tällä kertaa kirjoitinkin loistavasti!!'' . DD //

Reetu nojaili siihen seinään, jonka viereen oli hetki sitten astellut. Mies katsoi aina välillä neitoa, joka oli olemukseltaan hieman oudonlainen, mutta kaikkea sitä nyt sattuikin aina näkemään. Hän taas ei välittänyt juuri ollenkaan siitä, mitä muut hänestä sanoivat tai ajattelivat.

Kun neito sitten olikin astelemassa hänen ohitseen niin heidän katseensa kohtasivat. Mies saattoi huomata naisen punaisen silmän ja katsahtikin sitä ensimmäisenä, mutta olihan neidon paljas olemus muutenkin herättänyt tuossa jo ajatuksia. Kuka nyt liikkuisi sellaisissa vaatteissa ulkona?
Reetu ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen töllääjä, kuten jotkut vanhat mummot olivat, vaan mies käänsi katseensa hetkeksi pois, mutta käänsi sen pian takaisin, kun hän tunsi toisen lemmikin, mikä lie kettu nyt olikaan, lähellään, yrittäen näköjään lipaista häntä kielellään.
Nainen kuitenkin väisti sivuun, jolloin jotain tippui, jotakin särkyvää.
Korvia huumaava kilinä tavoitti demonin korvat ja toinen kun kuuli hieman paremmin, kun tavalliset ihmiset, niin lasin särkynä sai miehen peittämään toisen korvansa. Ääni kyllä varmasti soisi hänen päässään vielä seuraavanakin päivänä.

Demoni saattoi kuulla naisen tiuskahtavan, ja kun tuo asteli lasien päällä, niin lasit vain räsähtelivät neidon jalkojen alla.
"Onko kaikki kunnossa?" Reetu sitten vaivautui kysymään hetken päästä, ihan vain hänkin vieraskoreuttaan.
Mustavalkoiset hiukset leijalivat hienoisesti tuulessa, kun mies asteli lähemmäs valoista paikkaa, mutta ei astunut kuitenkaan aivan siihen kuunvaloon. Varjoissa oli parempi olla.
Käärmemäinen sihahdus kuului miehen hampaiden välistä, ja tuo tarkasteli jällleen naista. Mitä oli tuo kantanut mukanaan, mitä lasista? Neito ei todellakaan muutenkaan ollut varmaan ihan tavallinen kulkija, ja miksi oli tuo kävellyt niin läheltä miestä, kun oli Reetua ollut ohittamassa?
Tuollaisia ajatuksia saattoi pyöriä miehen mielessä.

//Carmi kirjoitti jälleen ihanasti ja minä en jaksa enää väitellä tekstini kökköydestä . DD//

"Onko kaikki kunnossa?" tuo omituinen mies lopulta kysyi, jotenkin hieman vaivaantuneesti. Armélia aikoi aluksi jättää vastaamatta. Mitäpä se tuolle kuului. Tovin kuluttua hän kuitenkin kuuli takaansa lyhyen sihinän.
Hän oli joskus nuorempana törmännyt kyykäärmeeseen syksyisellä aukiolla. Hän oli ollut astua käärmeen päälle, milloin se oli aloittanut matalan, varoittavan sähinän vetäytyen jousimaisesti mutkalle ja iskenyt sitten leukansa hänen kengänpohjaansa.
Tuo hänen takaansa kuuluva sähinä oli siis hänelle tuttu. Hän käännähti salamana ympäri etsien katseellaan kadun pimeältä kiveykseltä luikertelevaa käärmettä. Hänen katseensa törmäsi hämärässä kyhjöttävään Parsifaliin, joka puolestaan töllötti kummastellen ilmaa nuuhkien vierasta miestä.
Armélia seurasi aavikkoketun katsetta. Mies oli siis äänen aiheuttaja. Hänen katseensa rauhoittui aavistuksen verran rennommaksi.

Armélia suoristi päässään keikkuvaa hattua vetäen sitä sen lieristä peittämään tummalla varjollaan hänen punaisena kiiluvan silmänsä. Hän kääntyi suutaan kiristellen ympäri, ja alkoi poimimaan ehjänä säilyneitä lasipiikkejä lasimurskan seasta.
Hän oli kääntänyt miehelle suojaamattoman selkänsä, ja ulospäin hän vaikuttikin olevan aivan tyyni. Todellisuudessa hän vahti lakkaamatta miehen liikkeitä. Näin oli hyvä selvittää, oliko tuo vihollinen vai ystävä. Tai no, ystävä ja ystävä.

''Et ole mikään tavallinen kadun tallaaja'', hän sanoi vakaalla äänellä, josta ei pystynyt aistimaan minkäänlaisia takaa-ajatuksia. Hienoinen kysymyksen sävy hänen äänessään kuitenkin vivahti.
Hän oli huomannut, miten tuo oli peittänyt korvansa lasipiikkien särkyessä. Ja tuo sihinä...
Kiinnostus tuota kulkijaa kohtaan oli kuitenkin hyvä peittää. Oli myönnettävä, Armélia todellakin halusi tietää tuosta lisää.

Lasinsiruja varovasti haroessaan hän onnistui saamaan käsiinsä monta pientä viiltohaavaa. Tummanpunaiset veripisarat alkoivat täplittää kuun valossa kimaltelevia sirpaleita. Hän ei tehnyt elettäkään osoittaakseen, että olisi kivun aistinut. Hän kuitenkin nyppäisi irti yhden kämmensyrjästä törröttävän terävän sirun ja antoi sen pudota hiljaisesti kilahtaen maahan.

// Hyvä . DD Sinäki kirjotit niin nätisti <33 ^^^^ //

Reetun jäinen katse tarkkaili koko ajan tuota neitoa, joka oli pudottanut lasin paloja maahan. Hän ei oikein osannut arvioida toisesta mitään. Eipä tuo mustavalkohiuksinen saanut vastaustakaan kysymykseensä, mutta ei ollut tuo pahemmin sitä odottanutkaan, sillä sehän oli oikeastaan ollut vain muodollinen kysmys, hän ei ollut tarkoittanut sitä lähes ollenkaan. Eipä tuo yleensäkään kysellyt pahemmin keneltäkään mitään, mutta tietysti oli niitäkin henkilöitä, josta tuo oli jo ensi silmäyksellä pitänyt, ja alkanut sitten juttelemaan ties mitä kaikkea. Varsinkin hevoset olivat melko aina keskustelun aihe.
Silti tuo neito, ei ollut ihan tavallinen hänkään. Jollain tavalla erilainen, kuin muut. Ja miten sympaattinen tuo kettu osasikaan olla, kun katsoi sitä ja sen suuria korvia. No eläimiähän Reetu arvostikin.

Hän huomasi kyllä, että tuo piskuinen kettu katseli häntä jokseenkin tarkkailevasti ja nuuhki ilmaa. Eläimet saattoivat aistia hänen demonisuutensa, ja niin olikin käynyt melko usein.
Neito oli alkanut keräämään tippuneita lasinsirpaleita ja kääntänyt hälle selkänsä. Sinänsä melko varomatonta, sillä mistä toinen oikeastaan tiesi, minkälainen Reetu oli. Ties mikä tappaja, mutta ei. Reetulla ei ollut aikomustakaan hyökätä kenenkään viattoman kimppuun. Ja kun nyt oikeastaan tarkasteli tuota neitoa taas hieman paremmin, niin tuo saattoi kyllä koko ajan tarkkailla häntä.
Mustavalkohiuksinen huokaisi syvään, ja taas saattoi kuulla hienoinen sihinä tuon hampaiden välistä. No se oli helppoa, jos mies ei jaksanut kävellä, niin senkun muuttuisi käärmeeksi ja luikertelisi pois. Mutta sitten oli taas se, että mitä ihmisetkin ajattelisivat kaduilla luikertelevasta mustavalkoisesta jättiläiskäärmeestä. Ajatus oli sinänsä aina huvittanut Reetua ja huvitti nytkin.

''Et ole mikään tavallinen kadun tallaaja''
Hän saattoi kuulla naisen tokaisevan, erittäin vakaalla äänellä, mutta Reetun korvat kyllä tunnistivat hienoisen kysymyksen sävyn. Mies murahti nopeasti ja katsoi sitten taas neitoa.
Silti kuinka korviaan ärsyttikään se kun muutamat lasit aina rikkoutuivat neidon jalkojen alla, mutta yrittipä tuo demoni olla välittämättä siitä.
"Enpä ole, en", mies sitten hetken päästä sihahti ja käänsi yhden silmänsä katseen hetkeksi toisaalle. Mitäpä sitä koko ajan töllöttää toista, joka keräsi rikkoutumattomia lasinsiruja.

Samaa olisi voinut hän kysyä neidolta, mutta pitipä suunsa kiinni, ainakin vielä hetken, ja vain sivusilmällä tarkkaili neitoa. Todella outo henkilö, silti Reetun kiinnostus nousi pintaan, vaikka mies peitti sen paremmin kuin hyvin, oman jäisen kuorensa alle.

Arméliaa turhautti miehen lyhyt vastaus hänen kysymykseensä, josta ei oikein mitään irti saanut. Hän mutristi mietteissään suuttaan ja nosti lasimurskan seasta viimeisen ehjän piikin.
Ehjinä säilyneitä lasipiikkejä ei riittänyt edes yhden käden sormilla laskettaviksi. Hän huokaisi tuhahtaen samalla kun suoristautui.

Lasin sirpaleet risahtelivat ja narskuivat hänen kenkiensä alla. Armélia katsahti kohti tummalla taivaalla lepäävää kuuta, jonka valjut valonsäteet heijastelivat hänen kädessään pitämistä lasipiikeistä. Kukin piikeistä oli noin etusormen pituinen, ja muistutti kovasti jääpuikkoa. Hän siirsi yhden niistä etusormen ja peukolan väliin ja tarkasteli lähempää siihen tulleita uurteita ja naarmuja. Noh, käykkökelpoinen se silti vielä oli.

Parsifal oli jäänyt istumaan seinän viereen vähän matkan päästä miehestä. Se tuijotti herkeämättä tuota kulkijaa. Otuksen katse ei rävähtänytkään. Se taisi kuvitella, että jos se hetkeksi olisi herennyt tuota tarkkaamasta, olisi tuo voinut vaikka haihtua savuna ilmaan.
Aavikkoketun korvat olivat terhakkaasti höröllä, kun se nuuhkaisi varovasti yöilmaa. Se selvästi aisti tuosta iehestä jotain muutakin, kuin mitä päältä päin saattoi päätellä.

Juuri Parsifal kuuli sen ensimmäisenä äärettömän hyvän kuuloaistinsa ansiosta. Se höristeli korviaan entisestään ja lopetti miehen tarkkailun. Fennekki suuntasi nappisilmäisen katseensa edemmälle kadulle. Se haukahti kimeästi ja yllättävän hiljaisella äänellä.
Armélia vilkaisi ensin kettua ja katsahti sitten itsekin kadulle. Hän keskittyi kuuntelemaan. Pian hän saattoikin ajoittain vinkuvan tuulen seasta erottaa vaimeat ja kipakat askeleet; yöpartio. Räsähdys siis oli kuultu.

Hän katsahti jännittyneen kysyvästi miestä, ja vetäytyi yllättävän äänettömästi lasimurskasta huolimatta tämän vierelle nojautuen seinään ja hukkuen varjoihin. Pakoon olisi turha juosta, eikä tuo ajatus hänen mielessään edes käväissyt. hän ei ollut pakenijatyyppiä. Toisaalta hänellä ei myöskään ollut mukanaan minkäänlaisia aseita lasipiikkien lisäksi.

// No yritin nyt jotain keksiä, toivottavasti et pane pahaksesi tästä juonen käännöksestä .''D //

Reetu antoi katseensa kiertää lähiympäristössä, mutta silti tuo piti koko ajan outoa neitoa silmällä ja yritti herkkine korvinensa kestää lasien narskunana, joka ei todellakaan ollut mitään mukavaa kuultavaa. Reetu vihasi muutenkin kimeitä, kirskuvia ääni, saattoiko johtua käärmemäisestä puolestaan.
Hienoinen sihinä kuului taas tuon huulien lomasta, ja sinisen silmän katse kääntyi naiseen, ja siitä häntä tarkkailevaan olentoon, tuohon pieneen ja karvaiseen. Ketulta näytti aika paljon, mutta Reetu ei itse ollut aivan satavarma, oliko se kettu. Mutta oli nyt mikä hyvänsä, niin se kyllä piti silmällä Reetua, koko ajan. Hienoinen hymähdys karkasi tuulen mukaan ja sitten tuo siirsi katseensa pois olennosta.

Sitten, olento kuuli jotain, niin kuuli Reetukin. Pupilli kaventui inhottavasti viiruksi ja tuo kuunteli hetken kunnolla, pidättäen henkeään. Tosiaan, yövartio. Nythän oli myös ulkonaliikkumiskielto. Ja voi, kyllä ne sasivat mojovan palkkion siitä, että saisivat kiinni palkkamurhaajan. Ajatuksia tulvahteli miehen päähän, mutta tuo ei ottanut askeltakaan lähteäkseen. Hänen ja neidon katseet kohtasivat, oli neidon katseessa myös jotain kysyvääkin, mihin mies ei osannut vastata. Reetu sihahti hiljaa ja näki sitten, kun neito siirtyi hänen vierelleen varjoihin. Oli onni, että mieskin omisti tummat, mustat vaatteet melkeinpä, niin ehkei häntä nyt ainakaan huomattaisi ihan heti.

Silti tilanne oli jokseenkin jännittynyt. Äänet lähestyivät, ne olivat kipakat. Mies kuunteli hiljaa, ja sulki hetkeksi silmänsä antaen kokonaan kuulolleen vallan. Niitä oli suunnilleen neljä. Neljä vartiossa, aika tavanomainen luku. Luultavasti myös hyvin aseistettuja. No, Reetu kyllä pärjäisi neljää miestä vastaan, eikä tuo aliarvioinut naistakaan, joka oli vierelleen tupsahtanut. Mies vilkaisi nopeasti neitoa vierellään ja vetäisi hiljaa toisen miekkansa pois huotrastaan. Hienoinen hymy nousi miehen kasvoille, hän kyllä käyttäisi miekkaansa jos tarve vaatisi.
"Osaako neito taistella?" Reetu kysyi, murahtaen hiljaa mutta ei tällä kertaa katsahtanut neitoa, vaan odotti, odotti partion saapumista.

//Ah, meikä tykkää juonenkäänteistä Silmäpuolisorto Gomen, tämä teksti on kaikkea muuta kuin hyvää. Meikäläinen täällä kipeenä yrittää jotain väsätä ^^'//

Armélia jähmettyi aloilleen seinän vierustaa vasten. Hän ei nähnyt kunnolla siihen suuntaan katua, jolta lähestyvät askeleet kuuluivat, johtuen miehestä hänen vierellään. Hän ei hienotunteisuuttaan kehdannut alkaa tuon olan yli kuikuilemaan, varsinkaan tällaisella hetkellä. Laskelmoiva ilme hänen muuten tyynillä kasvoillaan kiristyi. Hyökkäys oli paras puolustus. Niin oli aina ollut, ja niin tulisi aina tulemaan. Jos hän - ei vaan he - pääsisivät yllättämään partion, mahdollisuudet kasvaisivat. Tosin yllätyshyökkäys voisi olla vaikeaa johtuen lasinsiruin merkitystä paikasta heidän jalkojensa juuressa Suunnilleen puolet sirpaleista olivat kadun valoisalla kohdalla, joten ne huomattaisiin melko varmasti heti, kun partio siihen kohtaa näkisi.

Armélia muisti hetken mietittyään Parsifalin, ja kumartui sen tasolle maahan. Hän ojensi käsiään eläimen suuntaan joka nöyränä häntää heiluttaen saapui nuolemaan omistajansa käsiä. Armélia nosti otuksen syliinsä varoen toisessa kädessään pitelemiä lasipiikkejä ja kohottautui takaisin seisaalleen.

''Osaako neito taistella?'' mies kysyi murahtaen häneen katsomatta. Tuo oli vetänyt toisen miekkansa esiin. kannattiko nyt tuollaiseen kysymykseen edes vastata. Tietysti hän osasi, mutta hän ei ollut aseistettu. Huitomalla ja potkimalla oli lähes mahdoton taistella aseistettuja miehiä vastaan, ellei ollut kyse yllätyshyökkäyksestä. Ja niinhän ei nyt todennäköisesti tulisi käymään. Lasipiikeistäkään tuskin oli apua. Hänen katseensa osui miehen huotrattuun miekkaan, jota tuo ilmeisesti ei aikonut käyttää. Armélia oli kuitenkin oman arvon tunteva, eikä sen enempään tyytynyt kuin vilkaisemaan hieman anovasti tuota asetta. Hänhän ei itseään nöyryyttäisi ja pyytäisi mieheltä tämän asetta lainaan, koska hän itse ei ollut viitsinyt sellaista mukaan ottaa, koska oli sattunut ajattelemaan optimistisesti.

''Pitääkö sitä edes kysyä?'' Hän vastasi tuolle lähes kuiskaten, koska askeleet kantautuivat jo melko läheltä. Hän pyöritteli hajamielisesti lasipiikkejä sormissaan ja silitteli toisella kädellään Parsifalin korvaa. Fennekki oli tottunut tällaisiin tilanteisiin, ja pientä jännittyneisyyttä lukuunottamatta se oli täysin rauhallinen. Se oli jälleen päätynyt napittamaan tummilla silmillään tuota miestä.
''Hyökätkää te, niin pääsen yllättämään,'' Armélia sanoi äkisti ja vilkaisi pikaisesti miestä. Hänen äänensä oli kylmän rauhallinen, kuin hän olisi puhunut siitä, että kasvitarhan penkkirivit pitäisi kitkeä.
Yllätyshyökkäys saattoi sittenkin onnistua, jos partiolle saataisiin uskoteltua, että mies olisi yksin liikkeellä.
Ei kuulunut hänen tapoihinsa keneltäkään mitään pyydellä, ja tuo jäikin häntä kovasti vaivaamaan.

//Hyvinhän sinä kirjotit . DD //

Reetu oli koko ajan tarkkaavainen partion suhteen. Hän ei paljonkaan enää kiinnittänyt huomiota tuohon naiseen, joka vierelleen oli astellut. Nainen, hän oli muutenkin hyvin erikoinen, hiljainenkin. No, olihan Reetukin, mutta tämä nyt sentään pukeutui hieman peittävämmin, jo senkin takia että oli käärmemäisen laiha.

Käsi puristui miekan kahvan ympärille ja hienoisesti tuo sivusilmällään vilkaisi neitoa vierellään. Ja otusta tuon sylissä. Reetun kasvoille nousi pakostakin hienoinen hymy, kun tuo näki sen suurikorvaisen nappisilmän. Suloinen otus, kieltämättä. Mies kuitenkin siirsi pian taas huomionsa kokonaan lähestyvään partioon, tai oikeastaan tuo vain kuunteli, milloin partio alkaisi olla lähellä. Miten mies inhosikaan noita yöllisiä vartijoita.
Mustavalkoiset hiukset leijuivat pienoisessa tuulessa ja miehen jäänsininen silmä katsoi kaukaisuuteen, ja tuo odotti. Miekkakäsi oli koko ajan valmiina iskemään, jos vain tarvis vaati ja nyt kyllä vaatikin. Mies ei aikonut jäädä kiinni, tai uransa oli todellakin mennyttä. Ei, vankilaan ei mies meinannut joutua.

Naisen ääni sai miehen taas havahtumaan ja käväisi nopea kylmä vilkaisu tuossa vähäpukeisessa neidossa. No, muuten vaan oli mies sitä kysynytkin, joten ei yhtään kommentoinut neidon vastausta. Kaipa toinen siis osasi. Ja sillä ajalla, jota he nyt elivät, oli hyvä osata taistella. Varsinkin niiden, joiden asema ei ollut mikään maailman paras ja kiinni jäämisen pelko oli suuri, kuten Reetulla itsellään. Ammatin olisi tietysti voinut valita paremmin, mutta demonille se sopi vallan mainiosti. Tuo ei kaihtanut kylmäveristä tappamista, eikä kaihtaisi nytkään, oli minkälainen vartijajoukko tahansa.

''Hyökätkää te, niin pääsen yllättämään''
Naisen seuraava lausahdus kuului ja Reetukin vilkaisi nopeasti vierelleen. Kylmä katse tavoitti toisen katseen hetkeksi, mutta känätyi sitten takaisin. Miehen kylmä olemus tuntui muuttuvan vain kylmemmäksi. Reetu kuitenkin tyytyi vain murahtamaan tylysti ja sihahtamaan uudestaan hampaittensa välistä. Hän nyt pärjäisi yksistäänkin noille miehille.

Pian vartijajoukko kuitenkin saapui näkyviin ja nopeasti tuo mustavalkohiuksinen mies vilkaisi neitoa ja tuhahti, astellen sitten kuunvaloon, kylmä virne naamallaan.
"Hei! Te siellä...." joku vartijoista huudahti. Reetu sai nopeasti vilkaistuna tiedon siitä, että miehiä oli viisi, aika tavallinen luku siis.
Se vartija joka oli hänelle huudahtanut lähti nyt juoksemaan häntä kohti, kaikki muut perässä. Reetu naurahti ivallisesti ja otti itsekin muutaman askeleen poispäin neidon olinpaikasta ja sivalsipa miekka ilmaa muutaman kerran ja yksi miehistä kaatui maahan henkeään haukkoen.

//Jottain kökköä meikä nyt sai sönkötettyä >.

Miehen ainoa vastaus - sihahtava murahdus - Armélian ehdotukseen sai naisen ilmeen synkkenemään hetkeksi. Mies selvästi luuli itsestään liikoja. Armélia kohotti hieman kättään jossa lasipiikkejään piti. Hänen tosiaan teki mieli tökätä nuo terät tuon ylimielisen matomiehen kylkeen.
Samassa kuitenkin askeleet kuuluivat jo aivan nurkan takaa, ja partio tulikin hetken kuluttua esille. Viisi vartijaa.

Mies vilkaisi tuhahtaen Arméliaa, ennenkuin astui kuunvaloon.

Armélia nieli kiukkunsa ja laski Parsifalin hiljaa maahan, samalla kun nuo aloittivat hyökkäyksensä. Hän asetteli nopeasti kolme lasipiikkiä vasemman kätensä sormien väliin ja puristi sitten kämmenensä nyrkkiin. Asetelma muistutti jonkinnäköistä alkeellista nyrkkirautaa, muuta hänellä ei ollut.
Hän lähti hiljaa hivuttautumaan seinän viertä pitkin edemmäs kadulle, päästen miesten selkien taa. Lähes äänettömin askelin hän otti muutaman nopean ja joustavan askeleen kohti kadun keskikohtaa ja kietoi oikean kätensä viimeisenä juoksevan miehen kaulan ympäri.

Ensimmäisenä hyökännyt mies oli jo kaatunut lasinsirujen päälle. Sirpaleet alkoivat hitaasti värjäytyä vereen.

Armélia upotti äänettömästi lasipiikit pitelemänsä miehen kurkkuun. Tuo ei ehtinyt ääntäkään päästää, kun jo lysähti elottomana maahan. Armélia nuolaisi pikaisesti reunimmaisen lasipiikin veristä pintaa ja lähti varmoin askelin kulkemaan kohti tuota matomiestä hyökkääviä vartioita.
Jälkimmäinen näistä oli kuitenkin silmäkulmastaan huomannut aseveljensä kaatumisen, ja käännähti nyt pelokkaana ympäri. Oli tuolle valjennut, että he olivat joutuneet ansaan. Kiristyvä hirttosilmukka ei tarjonnut noille suojaa.

Reetu tosiaan luotti itseensä, ja omiin miekkoihinsa. Häntä eivät olleet omat aseensa koskaan jättäneet pulaan, ne toimivatkin miehen käsissiä ammattilaisen lailla. Ja olihan tuo. Ammatiltaan palkkamurhaaja, joka sai elantonsa murhaamalla. Hän ei koskaan säälinyt ketään, vaan antoi miekkansa viuhua, jos siitä vain rahaa saisi. Eihän kuitenkaan naisia pahemmin murhannut, jossei rahasumma ollut riittävän suuri. Hänen puolestaan joku muu saisi hoitaa sellaiset murhat, jossa naisia pitäisi tappaa.

Reetun kylmä katse, se piti silmällä vartijoita. Toisen miekkansa tuo vetäisi huotrastaan pois ja iski sillä maahan kaatunutta miestä, joka siinä silmänräpäyksessä henkensä menettikin. Sitten olisi vielä muitakin, ja Reetuhan alkoi vasta lämepenemään. Hän kohotti katseensa neitoon, joka oli myös tullut leikkiin mukaan, vaikka Reetu tosiaan olisi ihan helposti hoidellut nämä miehet yksinkin. Yhden oli neito jo kaatanut, ja toinen oli varmasti kaatumassa. Joten oli vielä kaksi jäljellä, jotka häntä päin näyttivätkin aseet tanassa tulevan.
"Luuletteko, että teistä on vastusta, yhtään sen enempää, kuin tuosta yhdestäkään?" Reetu murahti tylysti, joskin inhottava hymy muodostui miehen teräville kasvoille.

Yksi vartijoista hyökkäsi häntä kohti. Reetu väisti sen käärmemäisin liikkein ja iski tätä hyökännyttä miestä nyt selkään, ja siitä kokonaan läpi, kuiskaten jälleen kuolleen ruumiin korvaan.
"Taisitkin jo tietää vastauksen."

Sitten Reetu tunsi inhottavan vihlaisun kyljessään, ja huomasi toisen vartijoista lyöneen siihen. Reetun katse muuttui entistä häijymmäksi mitä se nyt jo oli sitten tuo tiputti toisen elottoman ruumiin maahan. Nopea vilkaisu käväisi kyljessä, ei mikään suuri haava, pieni nirhauma vain, mutta tarpeeksi paljon oli tuo vartija hänet suututtanut. Miekka suhahti ilmassa muutamaankin otteeseen, mutta mies torjui ihmeen hyvin demonin hyökkäykset.
Jäänsininen silmä välkähti inhottavasti, pitäisikö hänen siirtyä tosi toimiin, mutta sitten viimein miekka iskeytyi miehen kurkun läpi. Mustavalkoiset hiukset lepattivat tuulessa ja tuo heilautti miekkaansa jolloin ruumis tipahti maahan, muiden kuolleiden joukkoon.

//Köhköh, anteeksi tämä teksti >.< //

//Sori et vastaus on viivästynyt .'< ... Oon kipee, ni ei oo oikein ollut sellaista fiilistä, et ois jaksanut vastailla peleihin. Mut toisaalta, sä oot niin kiireinen muiden pelejesi kanssa, et mulle tulee huono omatunto siitäkin, et vastaan ja työstän sua vaan lisää . DD //

Armélia seurasi sivusta hitaasti perääntyen tuon matomiehen taistelua. Hänen ei sopinut siihen puuttua, mies kieltämättä pärjäsi aivan hyvin yksinkin.
Lasinsirpaleet edempänä kadulla kimaltelivat kelmeässä kuun kajossa. Armélia aisti Parsifalin läsnäolon, aavikkokettu seurasi häntä varjoissa luikkien.
Yksi miehistä oli Armélian huomannut ja häneen päin kääntynyt. Tuo lähestyi häntä epäröiden miekka koholla. Mies selvästikään ei kovin mielellään olisi halunnut surmata naista. Lisäksi tuon katse, sotilaallisesta koulutuksesta huolimatta, harhaili vähän väliä naisen kehossa.

Armélia tiesi olevansa alakynnessä, mitä tuohon miekanheiluttajaan tuli. Jos tuo päättäisi hyökätä, hän olisi suojaton. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia tuota miestä vastaan. Sormenmittaiset lasipiikit vastaan hyvätekoinen miekka, lopputulosta ei tarvitsisi arvuutella pitkään. Toki hän olisi voinut nuo piikit vaikka heittää miestä kohden, mutta ne eivät aiheuttaisi paljoa vauriota. Lisäksi se saisi miehen hyökkäämään oikopäätä hänen kimppuunsa.
Hän olisi voinut yrittää potkia tai kynsiä, mutta miekka osuisi häneen ennemmin kuin hänen potkunsa menisi perille.

Niinpä hän joutui perääntymään, aikaa tappaakseen. Hän odotti sitä, että matomies saisi nuo loput miehet hoidettua ja hoitelisi tuonkin raasun.
Parsifal aisti omistajansa epäröinnin ja varovaisuuden. Se tarkkaili Arméliaa silmät pyöreinä. Se tiesi, ettei saisi taisteluihin osallistua. Tämä oli kuitenkin sille kova paikka.
Arméliaa ahdisteleva mies vilkaisi nopeasti taakseen kadulle tilanteen siellä hiljennyttyä. Tuo käänsi katseensa takaisin kiduttajanaiseen, silmät äärettömän pyöreinä. Vartijaparan kaikki toverit olivat kaatuneet. Tuo tiesi kuolevansa itsekin. Mies keräsi rohkeutensa ja lähti hyökkäykseen kohti Arméliaa. Armélia huudahti yllättyneenä samassa, kun Parsifal syöksyi esiin vartjoista ja tarrasi terävillä hampaillaan miehen jalkaan. Vartijan miekaniskun suunta muuttui, ja terä huitaisi Armélian vasenta kättä. Lasipiikit putosivat hänen otteestaan. Hän kiristeli hampaitaan kättään pidellen. Ainakin kaksi jännettä oli katkennut. Tummanpunainen veri värjäsi hänen käsiään.

Mies parahti ja hyppi hetken aloillaan, yrittäen ravistella aavikkokettua irti koivestaan. Tuo oli selvästikin epäluuloinen otuksen suhteen. Mies ei ollut varma oliko kyseessä koira. Parsifalin suuret korvat hämäsivät miltei aina. Lopulta tuo otti paremman otteen miekastaan ja iski sillä Parsifalia. Aavikkokettu päästi ulisten hampaansa irti ja laahusti tien sivuun. Ohut verivana jäi tielle näyttämään sen kulkemaa reittiä.

Reetu haukkoi hieman henkeään, sillä kyljessään vihloi mukavasti. Yksi noista vartijan pirulaisista oli saanut iskettyä häntä, mutta nyt sekin makasi kuolleena demonin jaloissa. Punainen veri sotkeentui hänen jaloissaan ja tyytyväinen virne nousi miehen teräville kasvoille. Sihinä kantautui miehen hampaiden välistä ja tuo heilautti miekkaansa, joka oli kuin myös värjääntynyt punaiseksi noiden lainvalvojien verestä. Eipä niistä pahemmin vastusta ollutkaan.

Sinisen silmän katse kääntyi outoon neitoon, jota ahdisteli tällä hetkellä vielä yksi vartija. Reetu muisti, että neidolla ei ollut mikään parhain asevalikoima. Mies otti muutaman askeleen, kivun yhä vihloessa, mutta mitä tuo demoni siitä nyt oikein välitti, ei yhtään mitään. Hän suuntasi kohti neitoa ja tuota vartijaa, ja tietysti suurikorvaista otusta, mikä lie nyt sitten olikaan rodultaan.

Demoni saattoi kuulla lasipiikkien kilinän, niiden pudotessa neidon sormista, suurikorvainen karvainen otus oli hyökännyt näköjään vartijan jalkaan kiinni. Oliko tuo vartija sitten hyökännyt? Kuului ulvahduksia ja kohta mies kuuli eläimen ulvahduksen. Se katalus oli iskenyt sitä suurikorvaista otusta.
Silmänsä muuttuivat viiruiksi ja ote miekasta parani. Sitä mies ei ollenkaan sallinut, eläimiä ei satutettaisi. On siinäkin lainvartija. Hyökätä nyt neidon ja eläimen kimppuun.

"Hei kaveri!" demoni karjahti muutaman metrin päästä, johon oli jäänyt seisomaan. Jäänsinisen silmän jäätävä katse porautui miehen selkään ja sitten tuon silmiin, kun vartija hänet huomasi.
"Olet aika katala vartijaksi, hyökätä nyt aseettoman neidon kimppuun ja vielä eläimen, huh huh", Reetun äänessä oli halveksuntaa ja inhoa. Vartijan jalasta valui verta, olihan tuo karvainen otus sitä purrut.
Mies ei sanonut kuitenkaan mitään, hyökkäsi vain kohti Reetua jotenkin ontuen. Reetun ei tarvinnut, kuin iskeä muutaman kerran miekallaan, ja miehen pää oli puoliksi irti ja tuo kaatui muiden kollegoidensa viereen maahan.

Reetu kääntyi neitoa ja tuin lemmikkiä kohden.
"Onko kaikki okei?" mies kysyi, ja seurasi katseellaan neidon lemmikkiä. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin, ei varmaan kenelläkään heistä. Vihlova kipu yltyi, ja vaistonomaisesti Reetun toinen käsi siirtyi vuotavan haavan päälle. Se ei ollut ihan mikään pieni naarmu, mutta tuo karvainen otus, pitäisi saada hoidettua.


//Kamalaa tekstiä meikällä .<< Eikä mitään vaikka siulla onkin kestänyt, kun on meikälläkin. Inspis voisi palata sieltä, missä nyt sitten lomaileekaan .<//

//Jälleen joudun pahoittelemaan, jotenkin inspis nyt totaalisesti kadoksissa. Sitä tässä parhaani mukaan etsiskelen... Toistaiseksi tuloksetta. Hävettää. Anna anteeks =.='' //

"Olet aika katala vartijaksi, hyökätä nyt aseettoman neidon kimppuun ja vielä eläimen, huh huh." Matomiehen edempää kadulta kuuluvat sanat ainoalle vielä toistaiseksi tolpillaan olevalle vartialle porautuivat Armélian toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän ei pystynyt enää keskittymään päällimmäisiin häiriötekiöihin kuten häntä hetki sitten ahdistellut vartia.
Parsifal oli loukkaantunut. Tummat, kuun kelmeässä valossa kimmeltävät verijäljet osoittivat, minne se oli paennut.

Vartija oli lähtenyt nilkuttavaan hyökkäykseen kohti matomiestä. Armlélia ei tuntenut sääliä, vaikka tiesi tuon vain työtään toimittavan miehen kohta menettävän henkensä. Pikaisesti hänen mielessään mellastivat ajatukset siitä, että noilla kaikilla kuolleilla saattoi olla vaimo ja lapset, jotka nyt olivat jääneet ilman puolisoa ja isää. Hänen ajatuksensa eivät olleet säälin sävyttämiä, vaan kylmän tyytyväisiä. Hän itse oli joutunut varttumaan kurjuudessa, joten hän vain piti siitä, että sai tuottaa tuskaa muille. Hän vilkaisi nopeasti matomiestä ja vartiaa, joka juuri oli tullut teilatuksi.
Armélia oli siihen mennessä jo ehtinyt siirtymään syrjempään kadun viereen. Hän vilkaisi varjoihin ja huomasi pimeydessä kaksi kiiluvaa silmää, fennekin.

Armélia oli ennenkin ollut tällaisissa tilanteissa. Ei ollut ensimmäinen kerta, että myös Parsifaliin osui. Tuska oli kuitenkin joka kerta suurempi. Joka kerta Armélia pelkäsi enemmän lemmikkinsä puolesta. Sekään ei kestäisi loputtomiin. Hän otti muutaman ulottuvan askeleen lähimmän kuolleen vartian kohdalle ja tarttui sen enempiä pohtimatta tuon kaulukseen. Hän sävähti oikeassa kädessään tuntuvaa kipua ja tyytyi riuhtomaan kaulusta pelkällä vasemmalla kädellään, toisen käden sormista kun vain osa toimi, ja nekin tuskaisesti.
Hän tarvitsi siteitä, joilla sitoisi Parsifalin haavat. Omista vähäisistä vaatteistaan hän ei saisi mitään revittyä. Tai olisihan hän toki vaikka yläosaansa käyttänyt, mutta paikalla nyt sattui olemaan mies. Ja vaikka hänhuoranakin oli toiminut, ei hän halunnut ilman maksua vastaan avujaan esitellä.
Hän ei yhden käden turvin saanut revittyä ruumiin paidasta käyttökelpoisia suikaleita, ja turhautuneena hän ärähti samalla selkänsä suoristaen.

"Onko kaikki okei?" matomies kysyi. Armélia katsahti tuohon kuin olisi jo ehtinyt tuon olemassaolon unohtaa. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että tuo kysymys oli osoitettu hänelle.
''Tarvitsen jotain siteeksi käypää'', hän sanoi hieman vastentahtoisesti, kun joutui apua pyytämään, ja lähti itse kohti Parsifalia. Olihan mieskin loukkaantuunut, mutta Armélia olisi ollut valmis vaikka tuon kuiviin vuodattamaan, jos se olisi jotenkin auttanut Parsifalia.

//Harvinaisen tökeröä tekstiä, koita kestää -.- Kiireellä jouduin kirjoittamaan. //

Reetu katseli tuota poloista pörröistä olentoa johon oli osunut, ja samalla kysyi, oliko kaikki okei, vaikka tiesi, ettei ollut. Kuitenkin tämä outo neitonen sanoi tarvitsevansa vain siteitä. Reetu katsahti maassa makaavia kuolleita vartijoita ja sihahti. Keksivät sitten tulla hänen tielleen.
Kuitenkin Reetu ajatteli, että nuo vaatteet olisivat melkein yltä päältä veressä, joten hän otti oman liinansa, joka toista silmäänsä peitti, pois ja ojensi sen tuolle oudolle naiselle. Sama se vaikka silmänsä arpea ei nyt peittäisikään mikään. Mies vain halusi pitää sitä aina toisen silmänsä edessä, jotta ei näkisi sillä mitään. Oli tuskaa katsella sen kanssa, kun näki vain harmaata ja siluetteja.

Reetu kuitenkin ojennettuaan liinansa neidolle, siirtyi kuolleiden vartijoiden puoleen ja repäisi muutaman puhtaamman palasen noiden vaatteista. Hän ei kuitenkaan voisi lähteä paikalta, kun neito sekä tuo karvainen kettumainen otus olivat loukkaantuneet. Mies vähät välitti itsestään. Pieni naarmu vain. Niinhän tämä ajatteli, mutta silti oli menettänyt jonkin verran verta ja haavaa kirveli inhottavasti, mutta Reetu puri yhteen hampaitaan, olihan tämä käärme kestänyt paljon pahempaakin kipua, kuin tuollainen turhamainen miekanisku.

Kun hän oli repinyt jonkinlaisia palasia noiden vartijoiden vaatteista, tämä kuljetti ne neidon ja otuksen luo.
"Tässä on lisää", Reetu sanoi, äänensä jälleen hienoisesti sihahtaen. Hän katsahti neitoa ja otusta, toivottavasti ei käynyt kovin pahasti, vaikka siltä se kieltämättä näytti. Oma kätensä nousi kyljessään olevan haavan päälle ja veri tuhri miehen käden , mikä oikeastaan oli jo ennestään veressä. Pitäisi kuitenkin lähteä, ennen kuin paikalle tulee lisää vartijoita.

Yhtäkkiä miehen silmät kapenivat ja tämä oli hiirenhiljaa ja kuunteli ympäristöä. Katse osui vanhaan mieheen monen metrin päässä heistä. Vanha ukko lähti juoksemaan minkä kintuistaan pääsi ja huusi apua.
"No voi hemmetti", Reetu kirosi ja ajatteli aluksi lähteäukon perään, mutta jäi sittenkin paikoilleen. Pitäisi vain keksiä jokin pakoreitti.
"Pakko löytää joku piilopaikka, vai haluatko tänne jääd, kun koko kortteli on kohta hereillä", mies sanoi neidolle, ja sihahti jälleen lopuksi. Ärsyttävä ukkeli. Vähän väärä aika yökävelylle. Mutta sehän oli vain tämän käärmeen tuuria.

//Ei edes ollut kökköä<3 Ja minä jotenkin epätoivoisesti keksin jotakin äksöniä -.-//

//Ekaks katoin ettei yhteenkään mun peliin oltu nyt vastattu, mut sit huomasin tän . D Ihana, pääsen taas vastailee tähä <3 //

Armélia otti toista kulmaansa hienoisesti kohottaen vastaan matomiehen hänelle ojentaman liinan. Tuon todella tuli välittää eläimistä, että noin avokätisesti uhrasi ilmeisesti ainakin osittain sokeaa silmäänsä peittäneen siteensä. Hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan, päin vastoin oli hyvinkin tyytyväinen siitä, että sai näinkin puhdasta sidetavaraa. Hän harppoi varjoissa kyyhöttävän Parsifalin luokse ja kyyristyi nopeasti sen eteen. Hän siirsi varovasti liinan vasempaan käteensä ja kurotti tervettä kättään tuota eläintä kohti. Parsifal ärähti puolustelevasti ja tarttui terävillä hampaillaan Armélian käteen. Otus ei suostunut päästämään irti, joten Armélian oli helppo vetää se luokseen.

Armélia ei kiinnittänyt huomiotaan laisinkaan tuon matomiehen puuhiin; mies näytti repivän lisää sidetarpeita tuumiiden vaatteista. Armélia ei olisi lainkaan osannut odottaa tuollaista, hän olisi ennemmin olettanut tuon pakenevan paikalta niin pikimmiten kuin suinkin pystyisi. Mutta samassa veneessä tässä nyt taidettiin olla.
"Tässä on lisää", tuo sanoi tuodessaan ne Armélialle. Hän vilkaisi jokseenkin kysyvä ilme kasvoillaan tuota, ja nyökäytti päätään pienesti ikään kuin kiitokseksi tuon avuliaisuudesta. Hän kääntyi takaisin parsifalin puoleen, mutta näki silmäkulmastaan miehen laittavan kätensä kyljelleen. Tuokin oli loukkaantunut. Mutta saisi Armélian puolesta odottaa. Hän kyyristyi lähemmäs Parsifalia ja katsoi sitä tuomasti silmiin, mikä sai eläimen irrottamaan otteensa hänen kädestään. Hän laski kankaanpalat ja liinan maahan tutkiessaan tuon saamia vammoja. Sen alaselässä, hieman ennen lonkkia, oli noin kymmenen sentin pituinen viiltohaava. Se ei aiheuttaisi sen pahempaa vahinkoa, mutta eläin oli jo vuotanut paljon verta. Kiireesti hän pyyhki kankaanpaloilla haavaa Parsifalin ulistessa hiljaa. Se oli miltei tottunut tähän, jos nyt niin voisi sanoa.

Saatuaan haavaa puhtaammaksi hän kietaisi liinan Parsifalin vatsan ympäri ja kiristi sen haavan kohdalle. Hän sai liinan joten kuten sidottua käyttäen pelkkää oikeaa kättään.

Äkisti hän erotti edempää tieltä avunhuutoja ja etääntyviä juoksuaskeleita. heidät oli nähty.
"Pakko löytää joku piilopaikka, vai haluatko tänne jäädä, kun koko kortteli on kohta hereillä", tuo mies kysyi sihahtaen. Armélia kaappasi Parsifalin oikeaan kainaloonsa ja kohottautui sulavasti seisomaan.
''Siitä ei liene epäilystäkään, etten halua jäädä tästä kiinni'', hän sanoi tuimana miestä katsoen ja kääntyi kohden tien vastakkaista suuntaa. Kattojen kautta olisi helppo paeta, mutta tässä kunnossa heidän onnistumisensa olisi ollut epätodennäköinen.
''Etsitään joku talo, johon pääsemme piiloutumaan'', hän ehdotti hiljaa puhuen. Monet talot täällä olivat tyhjillään, tai niissä asui alamaailman väkeä. Sellaiset henkilöt ottaisivat joko mielellään tai vähemmän mielellään hämäräveljiään suojiinsa.

Reetu seuraili tuon neitosen puuhia, kun tuo sitoi lemmikkinsä haavaa kiinni. Kuitenkin pian oli tuo käärmedemoni kuullut, kun eräs mies oli huomannut heidät ja lähtenyt hakemaan, luultavasti virkavaltaa paikalle. Kaikkea sitä pitikin tapahtua.
''Siitä ei liene epäilystäkään, etten halua jäädä tästä kiinni''
Kuului neidon vastaus, ja Reetun siniset silmät saattoivat tavoittaa tuon tuiman katseen. Reetu murahti kyllästyneenä ja huokaisi hieman perään. No, kukapa haluaisi jäädä tahallaan virkavallan kynsiin, ja saada samantien lähtöpassit tyrmiin tai vielä jopa teloitettavaksi partion murhaamisesta.
''Etsitään joku talo, johon pääsemme piiloutumaan''
Neito sanoi vielä hiljaa ja Reetu tyttyi nyökkäämään. Siniset silmät katsoivat nopeasti ympärilleen ja sitten tuo lähti niin nopeasti, kuin kykeni kävelemään niin etsimään taloa vastakkaisesta suunnasta.

Neito oli oikeassa, sillä monet talot olivat tyhjillään. Useihin oli vielä lyöty lankut ikkunoiden eteen ja ovet teljetty myös laudoilla kiinni. Reetu seuraili ympäristöä ja katsoi myös, että neito, kera karvaisen lemmikkinsä pysyi perässä. Kyljen vihlova kipu, se alkoi pikkuhiljaa turtua, mutta kävellessään piti Reetun purra hammasta. Kipu kuitenkin tuntui suhteellisen kovana, ja mielellään demoni olisi lopettanut kivuliaan kävelynsä siihen paikkaan. Demoni ei kuitenkaan sallinut itsensä jäädä kiinni, se olisi ollut loukkaus hänen kunniantuntoa kohtaan. Ja vielä tuon neidon ja karvaisen otuksen nähden -herranjumala ei. Mustavalkoiset hiukset heilahtelivat tuulen mukana, ja siniset silmät loistivat. Joskin toinen oli saanut hieman harmahtavan peitteen sen sokeuduttua.

Takaa alkoi kuulumaan ääniä. Oliko mies löytänyt vihdoin apua? Partioita, ehkä? Se siitä vielä puuttuikin. Reetu sihahti hiljaa ja kääntyi erään talon suuntaan. Tätä ovea ei oltu teljetty, mutta ikkunat kylläkin. Mies keräsi voimansa ja potkaisi oven auki, jolloin se rämähti auki, muttei kuitenkaan hajonnut saranoiltaan.
"Tämä saa kelvata", demoni sanoi ja astui neidon perässä sisään, katsoen vielä ympärilleen. Juoksun ääniä kantautui noihin suipohkoihin korviin ja mies lopulta sulki oven. Talossa ei oltu asuttu varmaan pitkään aikaan, sillä pölyä oli kaikkialla, mutta muuten talo näytti suht viihtyisältä. Siellä jopa oli erinäisiä huonekaluja, pölyn peitossa tietenkin.


//En nyt takaa mitään tästä kökköisyydestä, mutta anteeksi tuo pienimuotonen hittaus .<<//

Matomies nyökkäsi Armélian ehdotukselle johonkin taloon piiloutumisesta. Armélia pysytteli miehen perässä tuon lähdettyä kadun vastakkaiseen suuntaan. Hän tiesi, että tuo olisi pystynyt kulkemaan nopeammin, mutta tuon kylkeensä saama haava rajoitti liikkumista. Armélia ei ainakaan päällisin päin tuota säälinyt, hän piti sitä osana elämää. Välillä oli ylämäkiä, ja välillä alamäkiä. Jos elämässä kerran otti kaksi tai kolme askelta eteenpäin, niin seuraavassa risteyksessä joutui peruuttamaan neljä. Se oli hänelle tuttua. Hän oli jämähtänyt paikoilleen tylsään ja harmaaseen elämäänsä.
Armélialle valkeni pian, että hän siltikin oli tuohon mieheen törmäämisestään jollain tasolla kiitollinen. Vaikka tuo vaikuttikin melko tunteettomalta tappajalta, oli tuo siltikin pieni väripilkku hänen elämässään, loistava tulikärpänen pimeydessä.
Äkisti Armélian yllätti voimakas tunteenpuuska. Hän olisi ryhtynyt välittömästi tukemaan tuon miehen kivuliasta käyntiä, ellei Parsifal olisi ollut hänen kainalossaan. Hetken hän joutui puremaan hammasta, jotta sai tunteensa hillittyä.
Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi kokenut jotain niin vahvaa tunnepohjaista. Tuskin koskaan. Hän kuitenkin teki päätöksen, ettei ainakaan lopullisesti kadottaisi tuota miestä tämän näytöksen päätyttyä.

Tummalla taivaalla kolkkona lepäävä täysikuu loi tyhjälle kadulle pitkiä ja tummia varjoja. Hienoinen yötuuli narisutti kattoparruja ja yksinäinen lintu erään katon harjalla päästi hiljaisen viserryksen yötuuleen.
Kadulla kantautui hiljaisena kahden kiiruhtavan hahmon askeleet, muuten oli hiljaista. heidän ohittamansa talon kiinni naulattu ovi päästi narisevan valituksen, kun laho puu antoi jälleen kerran hieman periksi. Hitaasti kuitenkin heidän takaansa alkoi kuulumaan ääniä. Aluksi hiljaisina ja mitäänsanomattomina, mutta pian voimistuen. Apuvoimia oli eittämättä saatu. Armélian katse muuttui totisemmaksi. Hän tarkensi kuuloaan ja säpsähti matomiehen sihahtaessa ja kääntyessä erään talon suuntaan. Armélia laittoi heti merkille, että sen ovea ei oltu teljetty. Hän tajusi myös oman tarkkaavaisuutensa puutteen, mun oli sysännyt koko talon etsinnän tuot toisen harteille, ja itse vain ajatellut niitä näitä. No, mennyt oli mennyttä.

Armélia loi terävän katseen taakseen kadulle matopojan samalla potkaistessa oven sisään.
Armélian oli vaikea arvailla etäisyyksiä heidän ja noiden partiolaisten välillä, koska kadulla kaikui. Lisäksi toisen silmän puuttuminen oli kadottanut hänen syvyysnäkönsä, eikä hän osannut edes sanoa, kuinka monta metriä oli se kadunpätkä niin pitkälle, kuin sitä näki.
"Tämä saa kelvata", mies sanoi astuessaan Armélian jäljessä sisään. Hän antoi katseensa kiertää pimeässä samalla, kun toinen sulki oven.

Ei se mikään palatsi ollut, mutta heillä silti oli ollut hyvä tuuri. Talossa ei haissut home, ainoastaan pöly. Toki ilma oli ummehtunut, mutta muuten se vaikutti puhtaalta. Huonekalujakin oli runsas kourallinen pienistä jakkaroista keittiönpöytään. Kiviuuni näytti hiljaiselta ja uhkaavalta pimeältä möykyltä huoneen perällä. Ehkä asukkaat oli tapettu, tai sitten he muuttaessaan olivat tarkoituksella jättäneet miltei kaiken paikoilleen. Mitään yltäkylläisyydestä kertovia hopea-astioita tai maalauksia ei näkynyt, joko varkaat olivat ehtineet edelle tai niitä vain ei ollut ollut.

Armélia asteli varovaisin askelin huoneen poikki ja istuutui eräälle pölyiselle jakkaralle. Hän nosti parsifalin varovasti paljaille reisilleen ja silitti sen turkkia. Se oli ollut vaisu koko matkan. Armélia sävähtivasemman kätensä osuessa jakkaran reunalle. Hän ei yllättynyt huomatessaan sen olevan kauttaaltaan veressä. Kaksi jännettä oli katkennut, eikä hän pitänyt sitä vakavana.
''Miten kylkesi..?'' hän kysyi nopeasti kohottaen punasilmäisen katseensa mieheen, yrittäen olla ystävällinen. Se ei kuitenkaan tullut hänelle luonnostaan, ja hänen äänensä olikin jokseenkin kankea. mutta hän ainakin yritti.

//Eii älä turhaan pyytele anteeksi, hyvä vaan kun saatiin vietyy eteenpäin . D Tajusin vasta jälkeenpäin, miten vähän itse aina tarinaa kuljetan.. //

Reetu oli varma, että partiot olisivat lähteneet melkein heti heidän peräänsä ja olivatkin melkoisen lähellä. Onneksi lähistöllä tosiaan oli erinäisiä taloja, tyhjillään, tai jos ei Reetu muuta olisi keksinyt nii hän olisi vaikka mennyt asunnollisenkin talon ovesta sisään, mielummin, kuin jäänyt partion kynsiin ja saanut lähtöpassti loppuiäkseen kaltereiden taakse. Demoni sulki oven perässään, kun neito ja otus olivat tulleet myös sisään pölyiseen taloon. Reetu tarkasteli paikkoja, ja vilkaisi välillä ikkunasta missä partiot mahtoivat liikuskella.

Sivusilmällä tuo sinisilmäinen saattoi vilkaista neitoa, joka oli istahtanut jakkaralle ja silitteli nyt haavoittuneen eläimen pehmeää turkkia.
''Miten kylkesi..?''
Neito kysyi ja Reetu hieman jopa hämmästyi. Demoni meni hetkeksi aikaa täysin mykäksi ja sulatteli asiaa. Toinen oli kysynyt miten hänen kylkensä voi, ja saattoi erottaa neidon äänestä myös rahtusen ystävällisyyttä.
"Noh, on sitä pahempaakin ollut", Reetu tyytyi sanomaan ja huomasi vasta nyt, että oli kääntynyt katsomaan tätä neitoa, jonka nimeä ei edes tiennyt.

Demoni kääntyi poispäin neidosta ja sanoi hetken päästä:
"Voit muuten kutsua minua Reetuksi."
Reetu ajatteli nyt esiintyä. Hän ei itse vaan viitsinyt mennä kyselemään toisen nimeä, saa sanoa jos haluaisi.
Käsi meni väkisinkin tunnustelemaan kipeää kylkeä. Reetu oli tuntenut todellakin pahempaakin kipua, ei tuo ollut mitään. Ja oikeastaan kipu ei häntä edes haitannut, jos ei tarvinnut liikkua. Kuitenkin käärmedemoni sihahti muutamaankin otteeseen, kun haavaa aristi.
"Kuinka lemmikkisi voi?"
Kysyi mies hetken päästä ja kääntyi uudelleen tuohon punasilmäiseen neitoon. Siniset silmät tarkastelivat neitoa, eläintä ja osittain myös huonetta. Jotenkin ilta oli ollut hirveän outo. Ja Hakarukin oli temppuillut jälleen kerran niin pahasti, että Reetu oli kyllästynyt siihen ja jättänyt sen erääseen majataloon. Hän oli vain sanonut pitäjälle tulevansa hakemaan sen kyllä. Mies tiesi, ettei kukaan muu päässyt koskemaan hevoseen, kyllä ori pitäisi puolensa.

Kadulta kuului melua. Miehiä syöksähteli talon ohi. Tyhmiä kuin mitkä. Eivätkö ne todellakaan tajunneet, että kaksikko oli saattanut piiloutua.
"Pöljiä", kuului hienoinen kuiskaus miehen suusta. Se oli tarkoitettu oikeestaan vaan ajatukseksi, mutta mies oli kuitenkin vahingossa tokaissut ajatuksensa ääneen.
Käsi sipaisi muutamia mustavalkoisia hiuksia sivuun silmiltään, mutta hän varoi visusti koskettamasta arpea, joka silmänsä lävitse puikkelehti. Sen arven takia, hän oli menettänyt näkönsä lähes kokonaan. Jos hän sulki paremman silmänsä, niin hän näki vain siluetteja, mustaa ja harmaata, ei mitään muuta.

Siitä käsi siirtyi pyörittelemään kaulaketjua, jossa roikkui sormus. Sitäkään ei mies ollut koskaan ottanut pois kaulastaan. Huokaisu, se käväisi miehen huulilta, kun tämä taas, jälleen kerran kääntyi neitoa kohden.
"Sattuiko sinuun pahasti?" hän kysyi, kuin aloittaakseen jotain jutuntynkää. Mies ei vaan ollut ollut koskaan hyvä aloittamaan keskustelua, ei varsinkaan nyt, kun kylkeä vihloi ja jossakin partiot olivat etsimässä heitä ja seuralaisensa oli joku ihan outo nainen ja hänen karvainen lemmikkinsä.

//Toivottavasti nyt ei kauhian kökköä tullut :z//

Armélia seurasi tuota Matomiestä pää hieman kallellaan. Mies oli jäänyt ikkunan luo tarkkaamaan partion varalta. Tuo näytti yllättyvän hänen esittämäänsä kysymystä, mitä nyt siitä aiheutuneesta hiljaisuudesta pystyi päättelemään.
''Noh, on sitä pahempaakin ollut'', tuo vastasi hetken tauon kuluttua häneen päin kääntyen. Armélia kohotti leikkisästi toista kulmaansa. Hän kyllä uskoi miehen vaatimattomat sanat. Hän kuitenkin myös tiesi, ettei tuon kylkeä voinut tuollaiseksi jättää. Vaikka yleensä hän oli se joka aiheutti tuskaa muille, osasi hän myös rahtusen haavojen ja muiden vammojen aiheuttamista seuraamuksista. Tulehdukset ja infektiot jylläsivät varmasti näillä saastaisilla kaduilla, ties vaikka tämänkin talon kellarista löytyisi ruumiita.
Ajatus sai Armélian hymähtämään. Hän silitti hajamielisesti Parsifalin pehmeää turkkia. Aavikkokettu laski väsyneesti päänsä pienten etutassujensa väliin. Otus sulki silmänsä, mutta sen suuret korvat kääntyilivät yhä tarkkaavaisina pientenkin rasahdusten varalta.

Mies kääntyi jälleen kohti ikkunaa ja Parsifalin raottaessa varovasti silmiään tuo sanoi:
"Voit muuten kutsua minua Reetuksi.'' Fennekin turkkia silittänyt käsi pysähtyi. Armélian punainen silmä tutki tuota miestä päästä varpaisiin. Yrittikö tuo jotain? Ei, se oli vain normaalia sosiaalista ihmisten välistä kanssakäymistä. Niin hän uskoi. Hän kuitenkin oli syntynyt huorana ja tiesi, että tällaiset tilanteet kuuluivat joidenkin miesten fantasioihin. Hän jatkoi hitaasti fennekin silittämistä. Jonkin aikaa tuon nimeä sulateltuaan hän siirsi katseensa lemmikkiinsä.
''Minut tunnetaan parhaiten nimellä Armélia, ja hän on Parsifal,'' hän sanoi jokseenkin arvoitukselliseen sävyyn aavikkoketun suuntaan viitaten.

"Kuinka lemmikkisi voi?" Reetuksi esittäytynyt mies kysyi jälleen häneen päin kääntyen. Armélia vastasi miltei välittömästi arkiseen sävyyn, että oli sekin huonompiakin aikoja nähnyt, mikä myös piti paikkaansa. Fennekki alkoi jo toipumaan. Se oli ainoastaan väsynyt tapahtumista. Otusta vaivaava hienoinen ylipaino aiheutti sille enemmän tuskaa kuin miekan viilto.

Parsifal kohottautui istumaan, kun kadulta alkoi kuulumaan miesten jalkojen töminää. Kamalaa äläkkää pitäen nuo pyyhälsivät mitään aavistamatta pahaisen talon ohi.
"Pöljiä", kuului miehen suunnalta mutisten lausuttu sana. Armlélia ehti jo pohtimaan, oliko tuo mies itsekkään yhtään noita vartioita viisaampi.
Kaikki miehet olivat typeriä putkiaivoja. Noiden päässä pyöri lakkaamatta vain yksi ajatus, eivätkä nuo mihinkään muuhun osanneet keskittyä. Niin hän oli työssään saanut selville, mikä kuitenkaan ei aivan pitänyt paikkaansa. Hän vain oli saanut sellaisen käsityksen.

"Sattuiko sinuun pahasti?" tuo jälleen kysyi pienen tauon jälkeen. Armélia vasta nyt tajusi ajatella hieman itseään. Hän kohotti haavoittunutta kättään sitä tarkastellen. Verenvuoto ei ollut vielä kokonaan hyytynyt, ja tummanpunaiset veripisarat alkoivat hitaasti valua hänen käsivarttaan pitkin. Nimetön ja pikkurilli olivat tunnottomat. Luu ei ollut vaurioitunut, ainoastaan jänteet. Tuella ne paranisivat. Ja jos eivät, niin sille ei sitten mitään voinut.
''Ei'', hän vastasi sävyttömästi ja tajusi sitten töykeän äänenpainonsa. Hän kohotti avoimen katseensa mieheen.
Parsifal inisi hiljaa ja Armélia nosti sen kättään varoen lattialle. Eläin tutki hetken aikaa hitaasti ympäriinsä hipsutellen huonetta ja asettui sitten pölyiseen nurkkaan makuulle.

''Tules tänne niin katsotaan kylkeäsi'', hän sanoi kulmaansa leikittelevästi kohottaen huoneen toisella laidalla seisovalle miehelle viitaten pölyistä jakkaraa vierellään. Hän ei jaksanut enää murehtia päivän aikaisempia tapahtumia.

// Sori viivästyminen, anteeksi kun tuotan sulle nyt taas kiireitä kun saat jälleen yhden pelin vastailtavakses! .''D//

''Minut tunnetaan parhaiten nimellä Armélia, ja hän on Parsifal,'
Myös tämä outo neito esitteli itsensä Reetun jälkeen ja kertoi myös tuon pörröisen olennon nimen. Parsifal. Se kieltämättä sopi tuolle naisen lemmikille. Mies katsahti nopeasti jälleen kumpaakin, kunnes sitten kiinnitti jälleen huomionsa hämärällä kujalla sinkoileviin vartijoihin, jotka eivät näköjään vieläkään olleet lopettaneet heidän etsimistään. Pöljiä, niitä he tosiaankin olivat. Vaikka olisi varmaan vieläkin parempia sanoja kuvaamaan, mitä Reetu oikeastaan niistä ajatteli, muttei siitä kuitenkaan sen enempää.

Reetu halusi jotenkin aloittaa jotakin keskusteluntynkää tämän punasilmäisen, omituisen neidon kanssa, ja kysyikin seuraavaksi, että sattuiko tähän neitoon paljon. Vastaukseksi hän sai yhtä sävyttömän vastauksen, mitä kujallakin oli tämän äänensävy heijastanut. Ei. No hyvä niin, vaikka Reetu oli ehkä hieman toista mieltä. Naisen käsi ei näyttänyt kovin hyvin voivalta, muttei mustavalkohiuksinen mies viitsinyt enempääkään udella, saisi omallla tuurilla vain suututtettua omituisen seuralaisensa. Reetu huokaisi hiljaa. Päätäkin jomotti hieman, niskat olivat hitusen jumissa, samoin hartiat. Ratsastamisesta, siitäpä siitä. Onneksi Hakaru ei ollut hänen mukanaan nyt, sinä iltana. Se olisi luultavasti aiheuttanut vielä enemmän hämminkiä, mitä nyt oli jo aikaan saatukaan.

''Tules tänne niin katsotaan kylkeäsi'
Reetun sinisten silmien katse kääntyi hieman yllättyneenäkin Arméliaan. Hän kurtisti hieman kulmiaan.
"Ei sitä tarvitse katsoa, kyllä se kai siitä paranee", mies sanoi hiljaa, ja kosketti kädellään kyljessään vihlovaa haavaa. Se aristi, aristi paljonkin. Mies ei vain olisi halunnut näyttää sitä, mutta pienoinen älähdys kantautui Reetun suusta, ja tämä väläytti nopean virneen Armélialle.
"No, sinäpä kai sen paremmin tiedät", demoni sitten murahti, jopa hieman huvittuneesti, ja nosti kasvoilleen hienoisen virneen.

Tämä käveli Armélian vierelle ja istahti jakkaralle, kyljen vihloessa nyt vielä enemmän, mitä se äsken oli vihlonut. Kuitenkaan kipu ei sinänsä haitannut tuota käärmedemonia ollenkaan, joskus se saattoi jopa tuntua hyvältä, mutta ei tuollainen jatkuva vihlominen, jonka oli kaiken kukkuraksi saanut aikaan, joku viheliäinen vartioston jäsen. Reetu painoi sinisten silmiensä katseen pölyiseen lattiaan ja hiljaa tämä jälleen huokaisi. Pöly sai hänen kurkkunsa kuivumaan. Raittiista ilmasta sinne pölyn keskelle, ei ollut hyvä juttu. Demoni oli muutenkin ehkä hieman väsynyt. Parasta olisi kuitenkin piilotella jonkin aikaa siellä, kuin että menisivät heti takaisin ulos, suden suuhun ja sitten he kaiketi saattaisivat kaupan päälle saada hirttotuomion keskellä toria, siitä että olivat tappaneet yövartioston jokaisen jäsnen. Mahtavaa! Reetu naurahti hiljaa omille ajatuksilleen. Kaikkea kanssa. Siellä hän nyt tosiaan piileskeli tämän punasilmäisen naisen kanssa, jolla oli lemmikkinään jokin ihme karvainen otus.


//Anteeksi ku meikäkin vastaa näin nopeesti, mutta olit toinen tässä meikän pelilistassa, eli välilehdissä xD//

"Ei sitä tarvitse katsoa, kyllä se kai siitä paranee,'' Reetu vastasi lähes välittömästi kulmiaan kurtistaen Armélian esittämään kysymykseen. Armélian punasilmäinen katse muuttui intensiivisemmäksi, kun hän risti alahuultaan hienoisesti purren jalkansa polvien kohdalta ja suoristi ryhtiään. Hän nosti huolettomasti vaaleankellervän lierihatun päästään ja laski sen jalkoihinsa, asettautuen taloksi. Hän oli viettänyt useammankin yön monta kertaa tätä oudommissa paikoissa, ja tätä kyseessäolevaa talonrähjää hän olisi mielellään voinut kutsua vaikka kodikseen. Kaihoisasti hän tunnusteli hetken sanaa 'koti' mielessään. Sellaista hän ei koskaan ollut omistanut, omistuksessa kun itse oli. Hänen mielensä aaltoilut eivät millään lailla heijastuneet hänen vaaleilta lasvoiltaan. Hän oli tottunut peittämään tunteensa.

"No, sinäpä kai sen paremmin tiedät,'' Matomies tokaisi hetken kuluttua virneen väläyttäen. Tuon hava oli varmasti kipeä.
Mies asteli pölyisen ja hämyisän huoneen poikki ja istuutui pienelle jakkaralle. Armélia kääntyi tuota kohden ja hilasi jakkaransa lähemmäs Reetua levittäen jalkojaan, jotta ylettyisi tuota kohden kumartuessaan tuon haavaa katsomaan. Hän kääri varovasti tuon kuivan veren tahraamaa ja repaleista paitaa ylemmäs paljastaen miekan viillon aiheuttaman jäljen. Aristavia sormiaan varoen hän painoi kevyesti pitkää ja jokseenkin syvää viiltohaavaa ympäröivää ihoa ohuilla sormenpäillään. Molemman käden sormillaan yhtä aikaa haavan molemmin puolin painaen hän sai haavan hitusen avautumaan, ja polvilleen maahan laskeutuen hänen kasvonsa olivat vain hitusen tuon haavan yläpuolella. Silmäänsä siristäen hän yritti etsiä siitä roskia tai muuta, muttei mitään löytänyt. Hän kohottautui seisovilteen miehen eteen ja hetken tuota arvioivasti silmiin katsottuaan hän tokaisi:
''Riisu paitasi. Haavaasi täytyy painaa jollain, jotta verenvuoto saadaan lakkaamaan.''

Armélia otti varovasti Reetun käärityn paidan helmoista kiinni, jotta olisi tuota miestä sen riisumisessa auttanut. Aristavan kyljen ansiosta Armélia epäili, ettei tuo sitä omin avuin olisi saanut yltään otettua, ja turha tuota olisi nöyryyttää. Hieman turhankin lähelle kumartuen hän antoi tummansinisten hiustensa hipaista miehen kasvoja.