[K-15]Lasipiikki kynnen alla[K-15]

Reetu ei olisi aluksi tahtonut myöntyä Armélian tahtoon, mutta kuitenkin haava aristi sen verran paljon, että mies katsoi parhaaksi antaa neidon kuitenkin tutkia sen. Ei olisi uskonut, että tämä demoni myöntyisi niinkään helposti, mutta ei tuo kestänyt koko ajan sitä vihlovaa kipuakaan. Palkkamurhaaja katsahti ympärilleen, myös antoi katseensa hetken lepäillä Arméliassa. Ilta oli ollut suht outo. Ja sitten tämä oli vielä törmännyt tähän outoon neitoon, jonka kanssa kulki tuo pörröinen otus, Parsifal.

Reetu istahti jakkaralle Armélian viereen, joka taasen veti omaa jakkaraansa lähemmäs Reetua. Miehen kasvoilla kävi hivenen oudohko ilme, mutta se kuitenkin pian vääntyi enemmänkin irvistykseen, kun Armélia kieri paitaa ylöspäin ja tutki haavaa. Jokainen kosketus sai uuden kipuaallon tulvahtamaan. Reetu puri hampaitaan, ja puristi toisen kätensä sormet nyrkkiin. Se olikin kipeämpi, mitä mies oli alunperin luullut. Demoni nyt oli ennenkin saanut ties mitä haavoja, eikä tuon nyt pitäisi olla mikään sen kummallisempi, mutta ainakin hyvin arka se oli.

Armélia nousi hetken päästä tämän eteen ja katsoi tätä silmiin, suoraan noihin jäänsinisiin. Saattoi Reetukin katsoa tätä naista suoraan tuon kasvoihin.
''Riisu paitasi. Haavaasi täytyy painaa jollain, jotta verenvuoto saadaan lakkaamaan.''
Reetun kasvoilla kävi taas jotenkin oudohko ilme, mutta sitten tämä käärmedemoni nyökkäsi ja oli jo ottamassa paidan reunoista kiinni, kun Armélia yhtäkkiä auttoi häntä myös. Kipuaalto tulvahti nytkin, kun paita otettiin pois, koska Reetun kylki liikahti hitusen verran.

Reetu huomasi yhtäkkiä myös Armélian olevan melkoisen lähellä itseään. Hän saattoi tuntea kasvoillaan nuo tummansiniset hiukset. Neito, tuo oli niin lähellä. Reetu kurtisti hieman toista kulmaansa, osin hienoisen hämmentyneisyyden takia, osittain kivun. Paita oli kuitenkin poissa. Reetu oli aika laiha, mutta lihaksikas kuitenkin. Selästä paljastui melko mahtavan oloinen tatuointi, jossa oli käärmeitä. Se ulottui aina alaselästä niskaan asti.

Mies huomasi sydämensä lyövän muutaman kerran lisää, kun tämä neito oli ollut niin lähellä. Reetu oli saattanut haistaa tämän tuoksun, tuntea hiukset kasvoillaan.
"Näyttääkö se pahaltakin?" Reetu sitten hiljaa, kuin ei olisi halunnut rikkoa mitään, kysyi neidolta. Jäänsinisten silmien katse kääntyi tarkkailemaan taas tätä neitoa, mutta samalla tämä myös yritti miettiä, että millä haavaa oikein voisi painaa.

"Näyttääkö se pahaltakin?" laiha mutta samalla lihaksikas mies kysyi paitansa menetettyään. Armélia kohotti katseensa tuohon ja kumartui sitten hieman alemmas tuon haavaa vilkaisten ja nosti sitten katseensa jälleen tuohon mieheen.
''Ei...'' hän sanoi hieman arvoitukselliseen sävyyn ainutta silmäänsä hitaasti räväyttäen ja kohottautuen sitten seisomaan miehen eteen. Hän alkoi käärimään käsissään olevaa paitaa pieneksi mytyksi niin, että riekaleinen ja veren tahraama osa jäi piiloon ja näkyvillä oli suhteellisen puhdasta kangasta.

Parsifal ynähti unissaan ja sen etujalat alkoivat nykimään. Eläin näki unta aavikoilla juoksemisesta. Pikku peto metsästi skorpioneja paahtavassa auringossa. Edes tuo isokorvainen otus ei herännyt syvästä unestaan kaduilta hiljaisena alkavaan ja pian voimistuvaan kavioiden kopseeseen ja miesten kovaäänisiin puheisiin. Nuo tulivat hakemaan ruumiinsa pois kaduilta. Aamun sarastaessa ei kukaan tietäisi mitään yöllisistä tapahtumista näillä syrjäisillä kaduilla, tosin moni sellaista osaisi näinä rauhattomina aikoina aavistella.
Puiset kärryt ja vajaavainen kymmenpäinen joukko vartijoita ohittivat kolmikon piilopaikan kiirettä pitämättä. Nuo selvästi olivat jo luovuttaneet etsinnöiden suhteen, mutta nuo olivat lisänneet joukkojaan peläten heidänkin tekevän niin ja palaavan rikospaikalle.

Armélia odotti äänten hiljenevän kuulomatkan ulkopuolelle ja siirsi sitten katseensa jälleen Reetuun. Hän katsoi tuota hetken aikaa arvioiva pilke punaisessa silmässään ja kumartui sitten tuota kohden ojentaen tuolle käärityn paidan.
''Paina sitä tällä. Emme aivan heti pääse lähtemään'', hän sanoi väläyttäen tuolle keimailevan hymyn. Tämä oli hänelle miltei jokapäiväistä, mutta harvoin hän miehiä omasta tahdostaan kaatoi. Joko se oli hänelle miltei pakonomaista toimintaa, tai sitten hän tosissaan huomioi käyttäytymisensä ja sen hyväksyi.

Armélia kumartui vielä hitusen lähemmäs tuota miestä tökäten terveen käden etusormensa keskelle tuon rintakehää.
''Et ole tavallinen kaduntallaaja. Mitä sinunlaisesi tappaja tekee Payonissa? Onko tämä vain sattumaa, vai kohtaloa?'' Armélian ääni oli pehmeä, hän puhui vain lämpimikseen. Hän ei edes olettanut tuon vastaavan hänen kysymyksiinsä. Puhuessaan hän liu'utti sormeaan alemmas miehen keholla. Pysäyttäessään liikkeensä hän suuntasi katseensa jälleen Reetuun. Tällä kertaa hänen silmiinsä oli eksynyt jokseenkin viettelevä ja tulinen katse. Hän kohotti kätensä miehen olkapäille ja kumartui hitaasti tuota lähemmäs käsivarret tuon olkapäillä liukuen, kunnes hänen otsansa miltei koski tuon otsaan ja hän tunsi sormenpäillään vastaan tulleen pölyisen seinän.
''Mitä sinä haluat elämältäsi, Reetu?'' hän kysyi silmä puoliksi kiinni ja kulmaansa kohottaen, vienosti hymyillen.
Miesten äänet muuten autioilla kaduilla kantautuivat miltei kuulumattomina hylättyyn taloon. Nuo keräsivät yön hämärissä kaatuneet toverinsa pois kaduilta ja pyyhkivät veriroiskeet. Miehille pidettäisiin hiljaiset ja nopeat hautajaiset monien muiden kaatuneiden rinnalla. Noita ei kukaan enää muutaman vuoden päästä muistaisi.

// Anteeksi kamalasti autohitti =.= ja anteeksi muutenkin ! //

Jokin helpotuksen tunne kuitenkin valtasi Reetun, kun Armélia totesi ettei se näyttänyt pahalta. Yleensä Reetulle oli se ja sama, että minkälainen vamma olisi, ja kuinka paha. Mutta nyt. Hän katsahti Arméliaa nopeasti ja huokaisi sitten. Huokaisu kuitenkin vaihtui irvistykseen, kun tämä nopeasti liikahti ja kylki huomautti siitä. Pitäisi varmaan sitten istua melkein koko ajan paikoillaan.

Reetun katse käväisi myös Parsifalissa, joka luultavammin näki unta. Hymy kävi nopeasti miehen terävillä kasvoilla ja sitten tämän taas kohotti jäisten silmien katseen Arméliaan ja tämän ainokaiseen silmään. Tämä ojensi hänelle paitamytyn, jonka toinen oli käärinyt hänen paidastaan. Reetu otti sen omaan käteensä ja vei kipeän haavan kohdalle ja painoi kangasnippua siihen. Kipeä. Sitä se oli, mutta kyllä kipukin alkoi pikkuhiljaa jo helpottamaan. Kuitenkin Reetu oli huomannut Armélian hitusen viettelevän hymyn, ja nyt tämä jäi miettimään sitä siksi aikaa ainakin, kunnes neito avasi suunsa ja sitä ennen nojautui vieläkin lähemmäs Reetua tökäten etusormellaan keskelle miehen rintakehää.

Mitä toinen oikeastaan aikoi? Mustavalkohiuksinen mies kuunteli tarkasti neidon seuraavat sanat.
''Et ole tavallinen kaduntallaaja. Mitä sinunlaisesi tappaja tekee Payonissa? Onko tämä vain sattumaa, vai kohtaloa?''
Tämä demoni kohotti hitusen toista kulmaansa, eikä vastannut kysymykseen. Hän oli tullut Payoniin veljensä perässä. Hän halusi löytää Raulin, se oli hänen syynsä. Eipä ollut vielä tähän asti ainakaan löytänyt tuota valkohiuksista puolidemonia.

Armélian sormi oli liukunut uhkaavasti alaspäin tämän keholla, kunnes tämä sitten kohotti punaisen silmän katseensa takaisin Reetuun. Jäänsiniset silmät katsoivat suoraan tuohon, jonka katse oli nyt viettelevä, tulinen.
''Mitä sinä haluat elämältäsi, Reetu?''
Nojautuipa Armélia vielä lähemmäs häntä. Reetun kasvoille nousi vain hienoinen hymy.
"En tiedä mitä haluan elämältäni. Olen vain täällä elämässä sitä aikaa joka minulle on annettu. Kohtalo sen kaiketi näyttää", Reetu sanoi hiljaa ja saattoi haistaa Armélian tuoksun ja tuntea toisen hiuksien hipaisevan kasvojaan. Niin lähellä. Reetun kasvoille jäi karehtimaan tuo hienoinen hymyntapainen.

Demonin vapaa käsi kohottautui toisen olkapäälle ja hän liu'utti omia sormiaan toisen käsivartta pitkin.
"Entä itse? Mitä sinä haluat?" Reetu kysyi, ollen hänenkin kasvoillaan salamyhkäinen ile. Jo äänikin oli sitä luokkaa.

//Anteeksi nyt tuli kauhean kökköä mut halusin vastata -.-//

// Sever ei ole kökköä nähnytkään, päinvastoin . D //


Armélia henkäisi hiljaa suupielet vienoon, arvoitukselliseen hymyyn kohonneina Reetun laskiessa kätensä hänen olkapäälleen.
Syötti oli tarttunut koukkuun, uhri oli pujottanut päänsä hirttosilmukasta. Elämä oli hänelle kuin tikapuupeli; muutama askel saattoi johdattaa hänet huimasti lähemmäs kohti päämääräänsä, kun taas horjahdus johti kaatumiseen. Ongelma oli vain siinä, ettei hän päämääräänsä tiennyt. Hän ei haikaillut huomista tai murehtinut eilistä, mutta osasi silti hoitaa asiansa oikealla jämptillisyydellä.

"Entä itse? Mitä sinä haluat?" Armélia säpsähti tuon kysymystä, ja hänen hieman epäröiväksi muuttunut katseensa harhaili hetken miehen kasvoilla, ennenkuin harkittu naamio jälleen asettui.
Kukaan ei koskaan ollut kysynyt häneltä, mitä hän itse halusi. Hänen elämänsä ei ollut hänen omaansa, hän oli omistuksessa, objekti, toisten käsikassara. Vaikka kukaan ei vielä ollut onnistunut hänen ajatuksiaan viemään, hän piti siltikin itseään häkkilintuna. Undulaatti leikattuine siipineen istui kultahäkkinsä orrella ikkunan ääressä, tuijottaen syvänsinistä taivasta ja seuraten pääskysten taidokasta lentoa. Aina oli ollut se muuri, joka erotti hänet vapaasta elämästä. Hänet oli kahlehdittu näkymättömillä ketjuilla, ja vasta nyt hän tuli sitä ensi kerran ajatelleeksi. Hän ei edes huomannut, miten hänen ilmeensä oli muuttunut pohtivaksi, kunnes tovin kuluttua kohotti kyseenalaistavan katseensa miehen jäänsinisiin silmiin. Hymy kohotti jälleen vienosti hänen huuliaan. Tällä kertaa tuo hymy ei enää yltänyt hänen ainokaiseen silmäänsä.
''Tuota kysymystä ei ole tarkoitettu minun korvilleni, eikä vastausta minun huulilleni. Antaa huomisen tuoda tullessaan sen, mitä on tuodakseen. Enempää ei ole minulle suotu'', Armélian ääni oli pehmeän kehräävä ja arvoituksellinen, mutta hänen katseeseensa oli eksynyt kaipuu. Hän kiersi tuon kysymyksen kaartelevilla sanoilla, ja kipunsa peittääkseen laski päänsä lähelle miehen olkapäätä niin, että hänen kalpea poskensa juuri ja juuri hipaisi Reetun poskea.

''Mitä sinun elämäsi tuulet ovat jättäneet tuomatta? Mitä olet odottanut, mutta et ole saanut? Minä kadehdin vapautta...'' hän kuiskasi hiljaa ja näykkäisi leikkisästi tuon korvaa jatkaen:
''Mutta kukaan ei voi revittyjä siipiäni kahleista vapauttaa.''

Armélia harvoin puhui omasta elämästään, ja verhosikin sanansa kuin ne olisivat vain osa leikkiä. Hänestä tuntui hyvältä kertoa siitä, eikä hän edes uskonut miehen mitenkään sanoihinsa noteeraavan. Kertominen saattoi olla vapauden tavoittelua, kuin yrittäisi saada kiinni haihtuvista auringonsäteistä.

//Anteeksi viivästynyt vastaus ;___; //

Reetu oli oikeammin ihan oikeastaan ymmällään toisen käytöksestä johtuen. Se ei kuitenkaan näkynyt miehestä päällepäin. Tämä mustavalkohiuksinen tarkkaili toista, josta ei pahemmin tiennyt muuta kuin nimen ja tällä oli lemmikkinä isokorvainen Parsifal. Niin arvoituksellinen, niin mystinen. Jollain tavalla kuitenkin niin viehättävä. Reetu katsoi toista koko ajan, jollain tapaa hieman varautuneenakin, sillä olihan hän elämänsä varrella törmännyt moniin vaarallisiin tilanteisiin, neitojenkin kanssa. Siinä oli oppinut pitämään varansa, ja niin aikoi demoni pitää nytkin, vaikka hänen oli kyllä tosiaan pakko myöntää itselleen, että Armélia oli hyvin viehättävä.

Reetu sai kuulla neidon suusta kysymyksen, jonka hän sittemmin ponnautti takaisin kysyjälle. Toisen ilme oli hetken aikaa epäröivä, kunnes se taas vaihtui tavanomaiseen ilmeeseen. Demoni odotti vastausta, mutta sitä ei kuitenkaan saanut ihan heti. Hän kuitenkin tarkkaili jäänsinisillä silmillään neitoa ja hengähti muutaman kerran syvempään, kun haavaa kyljessään jälleen kirpaisi. Reetu oli kerinnyt unohtamaan kokonaan haavan, jonka verenvuoto oli alkanut tyrehtymään. Kuitenkin hetken päästä Reetu kuuli neidon äänen, joka antoi epämääräisen vastauksen kysymykseensä.
''Tuota kysymystä ei ole tarkoitettu minun korvilleni, eikä vastausta minun huulilleni. Antaa huomisen tuoda tullessaan sen, mitä on tuodakseen. Enempää ei ole minulle suotu''
Ääni oli pehmeä, arvoituksellinen, kuten tämä oli kokonaisuudessaan muutenkin. Demoni kuitenkin piti koko ajan katseensa tässä ja saattoi nähdä jonkun muunlaisen vilahtavan tämän silmissä, mutta demoni ei osannut tulkita sitä, ei vielä, kun hän sai seuraavaksi tuntea pään laskeutuvan lähelle olkapäätään ja toisen posken hipaisevan juuri ja juuri hänen poskeaan. Reetu sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti neidon tuoksua sisäänsä, hän ujollain tapaa nautti tämän arvoituksellisen neidon läheisyydestä, mutta toisaalta taas oli koko ajan valppaana. Hänen tunteensa olivat menneet ihan ristiin ja rastiin sisällään, ne olivat kuin sotkuinen lankakerä juuri nyt. Demoni oli itsekin sekaisin, mutta eli siinä hetkessä, ei miettinyt tulevaa, ei menneitä, ei mitään. Hän ei ajatellut niin mitään, vaan antoi kaiken huuhtoutua pois, mikä oli pois huuhdeltavissa.

''Mitä sinun elämäsi tuulet ovat jättäneet tuomatta? Mitä olet odottanut, mutta et ole saanut? Minä kadehdin vapautta...''
Mies tunsi pienen näykkäisyn korvassaan ja ynähti, ihan pienesti ja lähes äänettömästi kylläkin.
''Mutta kukaan ei voi revittyjä siipiäni kahleista vapauttaa.''
Reetu avasi siniset silmänsä ja puhalsi muutaman kerran neidon kaulaa kohden. 'Mutta kukaan ei voi revittyjä siipiäni kahleista vapauttaa.' Tuo lausahdus sai Reetun miettimään jokseenkin itseään, jokseenkin taas tätä arvoituksellista neitoa. Hänen siipensä olivat repaleiset, mutta niillä pystyi vielä lentämään.
"En odota elämältä mitään, en odota sen tuovan minulle mitään, vähiten onnea. Minä olen vapaa, mutta olen itse tuhonnut sieluni tappamalla ja kantamalla kaunaa", Reetu puhui hiljaa ja sulki taas silmänsä, huokaisten.
"Siipeni ovat ehkä repaleiset ja vuotavat viattomien verta, mutta niillä pystyy silti lentämään."

Mustavalkohiuksinen avasi taas silmänsä. Jollain tavalla Armélian lähellä olo lämmitti hänen jäistä sydäntään. Demoni ei olisi halunnut myöntää sitä itselleen, ei. Hän oli aina ollut vapaa, ilman kahleita, ilman velvollisuuksia. Hän oli demoni, hän oli ollut mukana hävittämässä erästä kylää, hän oli siellä päässyt tappamisen makuun, eikä siltä tieltä enää ollut lähtemistä. Hän oli käyskennellyt etsimässä "veljeään", mutta ei ollut löytänyt tätä. Reetun siivet jaksoivat aina vain kantaa, vaikka joskus hän halusikin laskeutua ja lopettaa kaiken, mutta ei.
"Sieluni on tuhrittu, siipeni ovat veriset, mutta olen vapaa", demoni vielä totesi hiljaa.

Hän puhalsi muutaman kerran taas Armélian kaulan läheisyyteen.
"Mikä on repinyt sinun siipesi ja kahlinnut ne?"
Reetu kysyi jälleen hiljaa, tämän matala ääni ei kantautunut minnekkään. Kaikkialla oli muutenkin niin hiljaista.

//Olit kirjoittanut ihanasti <33~ Eikä tuo viivästys mitään haittane <3 n__n//

//Nostamme ikärajan K-15.
-Aida & Carmi //

// Jotenkin alkaa tympimään nämä ainaiset vastausten pahoitteluni -.- Anteeksi siis jälleen kerran kauan viipynyt vastaus. //

Armélia ei ollut harkinnut kertaakaan leikkiin ryhtymistään. Nyt hän alkoi ajattelemaan, oliko sittenkin sattunut astumaan harhapolulle; useimmat hänen niinsanotut uhrinsa tahi leikkikalunsa olivat joko juopuneita tai muuten matalaestoisia, helppoja välipaloja hänenlaiselleen. Hän oli joskus jopa kuvitellut olevansa jotenkin riippuvainen tunteesta, miehen liha hänen omaa ruumistaan vasten. Jääräpäisesti hän kuitenkin intti itselleen sen olevan normaalia, hänen kasvatuksensa ja kasvuympäristönsä ei ollut mikään lapsen pientä mieltä säästelevä.
Tällä kertaa mies ei ollut juopunut. Tuo ei ollut siltä aikaisemminkaan vaikuttanut, eikä hengitys haissut alkoholille. Lisäksi tuo oli enemmän hänen tasollaan elintavoiltaan, mitä pystyi kaduilla hiiviskelystä ja vartioiden teurastuksesta päättelemään, ei mikään turhanpäiväinen kaduntallaaja siis.

Armélia piti tuota miltei vastustajanaan, kilpailijanaan. Hän oli saanut pönkityksekseen hyökkääjän edun, ja hän piti itseään vieläkin vahvempana osapuolena.
Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Armélia ei aikonut perääntyä.

Armélian puheiden kuvaavat ja vihjailevat puheet hänen elämästään virittivät osapuolien välille jonkinlaista varovaista leikittelevää keskustelua. Vaikka hän puhuikin itselleen arasta asiasta, hän yritti uskotella itselleen, että hän vain pelasi peliä - ei avautunut lähes tuntemattomalle miehelle. Tunteitaan hän ei osannut itselleen selvittää, ne olivat lähinnä pelkoa ja epävarmuutta kiedottuna itsepäisen kovaan kuoreen.

"En odota elämältä mitään, en odota sen tuovan minulle mitään, vähiten onnea. Minä olen vapaa, mutta olen itse tuhonnut sieluni tappamalla ja kantamalla kaunaa", Reetu vastasi hänen kysymykseensä. Armélia oli hetken aloillaan, tuijottaen aluksi odottavasti miehen hiuksia ja kääntäen sitten katseensa tummaan seinään. Hän koetti varovasti vääristyneitä sormiaan, joita taivuttamalla sai kuivuneen veren lohkeilemaan ja rapisemaan hilseenä pölyiselle lattialle. Hiljaa ollessaan hän saattoi kuulla miehen hengityksen. Tuon kylki oli saanut pahan tällin, mutta Reetu kesti kivun kuten miehen kuuluukin; valittamatta ja vastaan mukisematta. Tuo itse oli maininnut, että oli tiensä itse valinnut - silloin oli turha enää kinata vastaan. Varovaisesti Armélia arvuutteli mielessään, millainen tuo oikein oli miehiään.

"Siipeni ovat ehkä repaleiset ja vuotavat viattomien verta, mutta niillä pystyy silti lentämään'', tuo lausui huokaistuaan. Armélia epäili tuon katuvan valintaansa. Ehkä tässä aukeni tilaisuus voittaa tuon mieli puolelleen. Armélia vetäytyi varovasti kauemmas miehestä liu'uttaen käsiään tuon olkapäillä, siirtäen sitten yksisilmäisen katseensa miehen jäisensinisiin silmiin.
''Sallinette minun olla eri mieltä'', hän sanoi kulmiaan kohottaen. Viaton hymynväre käväisi hänen huulillaan. Hän yritti esittää eri kantansa miellyttävällä ja valloittavalla tavalla.
''Onko enää kukaan tässä maailmassa viaton? Jokainen tekee syntyä, alhaisimmasta ja likaisimmasta orjanpenikasta ylhäisimpään ja armollisimpaan kuninkaaseen. Ehkä heitä päiviltä päästämällä'', hän yritti valita sanalle 'tappaminen' hienovaraisemman muodon, ''Vain päästämme nuo kurjat sielut pahasta, päästämme nuo arvottomat rotat irti kurjasta elämästään. Ehkä siis teemme palveluksen.'' Armélian ääni oli hento ja arvaileva. Hän ajatteli eri tavalla kuin puhui; tappamisessa ei ole mitään jaloa, kuolemassa ei mitään hienoa. Se oli alhaista, muttei myöskään väärin. Eikä hän tuominnut itseään, vaikka avuttomia tappoikin. Hän ei ottanut kantaa tekemisiinsä.

Parsifal kellahti laiskasti kyljelleen, vinkaisten pienesti tuoreen haavan vääntyessä ja venyessä. Väsyneesti ja laiskasti se venytteli, haukotteli ja lipoi hetken silmät tiukasti ummessa pientä ja värisevää kuonoaan, ennenkuin syvä ja uneton uni jälleen valtasi pikku otuksen.

"Mikä on repinyt sinun siipesi ja kahlinnut ne?" mies kysyi matalalla, hiljaisella äänellä. Kadulta ei enää kantautunut miesten puhetta tai kavion kopsetta. Oli hiljaista. Armélia mietti hetken ja katui jo kasvojensa näyttämistä, koska pelkäsi epäröimisen näkyvän liian selvästi kasvoiltaan, vaikka yleensä osasikin ilmeensä hallita. Hän oli ajanut keskustelun vaarallisille vesille. Hänen olisi pitänyt tietää paremmin. Ajatukset pyörivät vinhasti hänen päässään. Mitä hän sanoisi? Hän oli juuri itse kieltänyt tappamisen pahuuden, joten ei voisi sanoa sen häntä satuttaneen.
''Ehkäpä sieluni vangitseminen ja sen kauppaaminen. Olen arvoton ja elämäni maksaa vain sen verran, mitä omistajani määrää. Minut myydään kuin kana markkinoilla, minut asetetaan panokseksi typerässä pelissä.'' Armélia puhui pohtien, arasti. Luoden miehelle alakuloisen hymyn. Hän oli paljastanut taustansa ventovieraalle. Hän tiesi, että jos toimisi tähänastisten tapojensa mukaan, tuo mies ei enää seuraavaa aamunkoita näkisi. Enää hän ei ollut niin varma, pystyisikö siihen tuon miehen kohdalla. Hän jätti tarkoituksella Adran mainitsematta, koska ei halunnut vetää tuota mukaan omiin ongelmiinsa.

''Miltä vapaus tuoksuu?'' hän kysyi leikitellen suunnaten katseensa sivuun ja pyöritellen miehen hiuksia sormensa ympärille. Läpinäkyvä yritys kääntää keskustelu muualle.

//Mitäpä tuosta n__n//

Reetun kylkeä pisteli inhottavasti koko ajan, mutta demoni ei välittänyt. Hän todellakin oli itse valinnut tiensä, eikä siltä tieltä enää noustukaan. Hän oli itse ryhtynyt tappajaksi ja itse hän oli kaunaansa kantanut, ja oliko siihen oikeastaan mitään syytä? Hän oli menettänyt veljen, veljen, joka oli lähtenyt pois hänen luotaan. Veli joka ei ollut veli, ei biologisesti mutta he olivat olleet hyvin hyvin läheisiä. Heidät oli kasvattanut sama nainen, nainen jota vahvempaa hän ei ollut eläessään nähnyt. Se demoni oli kestänyt kaiken ja kuollut sitten pois. Reetu oli surrut sitä melkein yhtä paljon, kuin tämän oma poika. Ja itse hän oli mennyt tuhoamaan sitä haltiakylää veljensä ja tämän joukon kanssa. Siitä asti oli hänen siipensä olleet repaleiset ja vuosivat verta.

Ja nyt, hän oli löytänyt tiensä Payoniin ja siellä hän nyt oli tämän oudon naisen kanssa, joka oli jollain tapaa hyvin mystinen ja salaperäinen. Reetu ei osannut selittää itselleen mitä oikeastaan tunsi, koska ei osannut sanoa sitäkään, tunsiko edes mitään. Hän oli kylmä ja hänen sydäntään peitti kova kuori, joka ei lämpenisi aivan hetkessä. Mutta sen kovankuoren alla oli herkkä sydän, jota kukaan ei pääsisi turmelemaan, jollei Reetu poistaisi sitä kylmää kuorta itsestään, eikä hän aikonut tehdä sitä. Kukaan ei saisi turmeltua hänen sieluaan enään enempää, muuta kuin hän itse.

Hän puhui yhtälailla mystisesti Armélialle, kuin toinen hänelle. Mutta kaikki noista sanoista olivat totta. Hän ei valhedellut mitään, ja mitä turhia olisikaan valehdellut. Hänellä ei ollut mitään salattavaa, koska sen saattoi myös päällepäin nähdä ettei tämä ainakaan ollut viaton. Ei ollut mitään syytä olla kertomatta näitä asioita. Vaikka hän ei luottanutkaan tähän naiseen, niin ei hän pelännyt kertoakaan asioitaan. Samapa se. Hän ei kuulunut mihinkään kiltaan tai muuta vastaavaa. Hän oli oman tiensä kulkija ja sille tielle ken astui hänen eteensä, ei välttämättä nähnyt seuraavaa päivää tai sitten saattoi päästä pälkähästä. Ei sitä koskaan tiennyt. Mutta tappaja Reetu oli, ei mitään muuta.

''Onko enää kukaan tässä maailmassa viaton? Jokainen tekee syntyä, alhaisimmasta ja likaisimmasta orjanpenikasta ylhäisimpään ja armollisimpaan kuninkaaseen. Ehkä heitä päiviltä päästämällä''
Reetu kohotti hieman kulmaansa, kun Armélia sitten puhui, kun mustavalkohiuksinen oli itse kertonut että siipensä oli repaleiset ja vuosivat verta.
''Vain päästämme nuo kurjat sielut pahasta, päästämme nuo arvottomat rotat irti kurjasta elämästään. Ehkä siis teemme palveluksen.''
Jäänsiniset silmät katsoivat jonnekkin kaukaisuuteen ja katse kääntyi sivummalle, seinää kohti. Niin. Ehkä he todellakin tekivät palveluksen. Reetu ei mielellään tappanut naista, sillä oli kerran tappanut ja joutunut katsomaan pienten lasten itkua varjoista. Vaikka hän olikin kylmä ja tunteeton, niin silti se oli ottanut sydämestä pienesti. Hän ei kestänyt nähdä lapsia, jotka olisivat vailla äitiä ja isää, vailla vanhempia. Hän itse oli jäänyt ilman perhettä, jotka olivat kuolleet taistelussa. Hän itse oli jäänyt itkemään hautojen luokse. Mutta sitten oli tullut nainen joka oli ottanut hänet kasvatikseen.

"Niin... Mutta onko oikein, että tappaminen on elämäntapa? Onko se palvelus, jos tapat naisen ja miehen, joilla on perhe ja lapset jäävät itkemään hautojen luokse?" Reetu puhui matalasti jälleen, ja nyt katse siirtyi Arméliaan taas. Hän ei itseään myöskään tuominnut tappamisen takia, ja se oli hänelle elämäntapa, mutta kun hän olisi voinut olla muutakin. Joku tavallinen ammatti vaikka, mutta ei. Hän oli se, joka oli eikä hän siitä miksikään muuttuisi vaikka haluisikin. Eikä hän edes halunnut. Siipensä olivat turmeltuneet, eikä niitä enää paikattaisi vaikka hän muuttuisikin.Miksi siis muuttua, kun synnit seuraisivat sinua kuitenkin joka paikkaan?

Kun Reetu sitten kysyi että mikä oli toisen siivet turmellut, katse kääntyi jälleen hetkeksi pois. Hiljaisuus vangitsi huoneen, mutta oikeastaan se ei haitannut tätä ollenkaan. Katse käväisi myös Parsifalissa, mutta siitä se sitten jälleen siirtyi Arméliaan, joka puhui jälleen.
''Ehkäpä sieluni vangitseminen ja sen kauppaaminen. Olen arvoton ja elämäni maksaa vain sen verran, mitä omistajani määrää. Minut myydään kuin kana markkinoilla, minut asetetaan panokseksi typerässä pelissä.''
Nyt jäänsinisissä silmissä näkyi välähdys jotakin muuta, kuin jäisyyttä ja kylmyyttä, tai tunteettomuutta. Pieni sihahdus kuului tämän suusta, ja Reetu huokaisi. Hän ei osannut sanoa tähän mitään, vaikka olisi halunnutkin. Jotain olisi pitänyt sanoa, mutta hän ei osannut.

Kuitenkin seuraavaksi nainen yritti kääntää keskustelun pois aiheesta ja sen kyllä huomasi.
''Miltä vapaus tuoksuu?''
Katse siirtyi sivuun ja puhe oli leikittelevää jälleen.Reetun hiukset pyörivät Armélian sormien ympäri. Reetu piti myös katseensa sivummassa ja hymähti. Miltä vapaus tuoksuu?
"Minulle se tuoksuu vereltä, mutta voisi tuoksua muultakin. Se tuoksuu myös raikkaalta, saat hengittää vapaasti. Kukaan ei paina sinun keuhkojasi, kukaan ei käske mitä sinun pitäisi tehdä ja miten olla. Saat kulkea siellä missä haluat, ja tehdä mitä haluat, kunhan ei vain jää kiinni. Minä olen vapaa, mutta kuitenkin köytetty verisellä köydellä kaltereihin. Mutta en välitä siitä, jos joku haluaa pääni pölkylle, niin siitä vaan", Reetu puhui ja ehkä se meni osittain henkilökohtaiseksikin. Jäänsinisissä silmissä paloi. Hienoinen sihinä kantautui taas tuon huulien välistä. Niin, hän tiesi että hän oli teloitettavien listalla mutta hällä väliä.

"...kukaan ei riistä vapauttani ilman taistelua ja ilman veren vuodattamista", Reetu käänsi jäänsinisten silmiensä katseen Arméliaan. Silmissä paloi itsepäisyys mutta myös jokin muu. Hän oli tosissaan, kukaan ei veisi hänen vapauttaan helpolla.

Hämärät nurkat ja pölykerroksen peittämä lattia loivat Armélian ympärille eräänlaisen kolkon turvallisen suojan, jota nuo kaduilla entistä kiivaampina partioivat vahdit eivät pystyneet murtamaan. Hetki tuntui ajattomalta, jotenkin niin erilaiselta vastakohdalta vain hetki sitten käydylle kamppailulle. Hän joutui myöntämään itselleen, että piti tuota miestä, Reetua, miltei itsensä tasoisena. Tuo tunsi paikkansa yhteiskunnassa ja eli tässä hetkessä. Armélia tunsi jonkinlaisen kateuden pistoksen rinnassaan, mutta aivan yhtä nopeasti kuin tuo tunne oli tullutkin, se myös katosi. Hän epäili jo kuvitelleensa tapahtuman.
"Niin... Mutta onko oikein, että tappaminen on elämäntapa? Onko se palvelus, jos tapat naisen ja miehen, joilla on perhe ja lapset jäävät itkemään hautojen luokse?" Reetu haastoi takaisin. Armélian ilme muuttui pidättyväisemmäksi. Hän todellakin mietti, mietti ensimmäistä kertaa tätä kaikkea tästä näkökulmasta. Eikä hän osannut siihen vastata. Hän sipaisi sormenpäillään miehen huulia kuiskaten pehmeästi, miltei painostavan kehräävästi:
''Ehkä ei ole meidän tehtävämme määrätä oikeaa ja väärää. Niiden käsitteiden raja on liian häilyvä, kuin ohut hius tai kevyt usva.''

Armélian katseeseen eksyi hetkeksi odottava pilke hänen olettaessaan miehen vastaavan jotain hänen puheisiinsa sielunsa kauppaamisesta. Epätoivoinen pettymyksen pilvi pyyhkäisi hänen kasvojensa poikki hänen tajutessaan, ettei niin kävisi. jokin hävisi hänestä, hänen tuntemansa side tuohon mieheen heikkeni. Hän peitti tuskansa tottuneesti ilmeensä nopeasti silottaen.
Tuo mies oli niitä harvoja, joille hän oli jotain omasta elämästään viitannut , eikä tuolla edes ollut siihen mitään sanottavaa. Armélia yritti saada ajettua pettymyksen tunteen mielestään. Hänenhän kuuluisi syyttää itseään siitä, että oli ylipäätään mennyt jotakin sanomaan. Hitaasti hänelle valkeni syy sanomisiinsa. hän yritti hakea tuosta tuntemattomasta miehestä lohtua. Kuinka alentavaa. Kuinka häpeällistä. Hänen kuuluisi olla vahva, ei hän tarvinnut muiden sääliä.

Armélia käänsi keskustelun muualle. Hän kuunteli kohteliaan kiinnostunut ilme kasvoillaan tuon puhetta, poimien jokaisen sanan mieleensä kuin arvokkaankin helmen. Hän muovasi huomaamattaan kuvaansa vapaudesta erilaiseksi, kuin millaisena oli sitä ennen pitänyt. Vaikutti siltä, että jokainen määräsi myös osittain itse sen, oliko vapaa vai ei. Armélia yllättyi huomatessaan tuon silmien palon.
''Mitä jos on joku muu, joka sattuisi välittämään siitä, pysyykö pääsi hartioidesi välissä vai kieriikö se irtonaisena pitkin mutaista maata?'' hän kysyi varovasti vihjaten, sivellen hennosti kädellään tuon kaulaa.

"...kukaan ei riistä vapauttani ilman taistelua ja ilman veren vuodattamista", tuo jatkoi vielä. Armélia katsahti arvuuttelevasti mieheen. Oliko tuon puheessa jotain vihjausta siihen suuntaan, että hän itse oli ollut veltto kun oli antanut vapautensa riistää? Armélia ei uskonut siihen, mutta ei myöskään tyystin hylännyt tätä ajatusta. Haastavan palavasti hän tuijotti tuota silmiin samalla kun istuutui hajareisin tuon syliin, vetäen itsensä varovasti lähemmäs yrittäen tuottaa mahdollisimman vähän tuskaa miehen kyljelle. Hän ei laskenut tuon reisille koko painoaan peläten silloin aiheuttavansa enemmän kipua. Hän suuteli kokeilevasti pehmeillä huulillaan miehen leukaa.
''Sen tiedän jo'', hän totesi hymyillen viitaten sanoillaan aikaisempiin tapahtumiin, yrittäen saada miehen kuohahtelevaa mielialaa aisoihin.

Reetu istui aloillaan ja puhui, että oliko oikein kun tappamisesta tuli elämäntapa. Katse kohdistui Arméliaan ja tämä odotti että toinen vastaisi jotakin.
''Ehkä ei ole meidän tehtävämme määrätä oikeaa ja väärää. Niiden käsitteiden raja on liian häilyvä, kuin ohut hius tai kevyt usva.''
Ja toisen ääni oli kehräävä ja sormensa sipaisi nopeasti miehen huulia. Reetu pysyi aloillaan ja mietti Armélian sanoja, niin. Eivät he voineet määrätä, mikä oli oikein mikä väärin, mutta ei se ollut oikein tappaa naista, jolla oli pikkuinen nyytti. Ei. Reetu oli kylmä ja julmakin murhaaja, muttei täysin sydämetön vaikka niin olisi voinut luulla. Demonilla oli sydän ja hän oli kärsinyt rankan lapsuuden ilman biologista perhettä. Onneksi kuitenkin hän oli saanut perheen, mutta sekään ei ollut aito. Aina hänen sydämessään tulisi olemaan tyhjä paikka, jota ei perhe ollut täyttänyt, kun he olivat kuolleet, kaikki.

Ja seuraavaksi Reetu tunsi itsensä hieman tyhmäksi, koska ei osannut vastata. Hän olisi halunnut sanoa jotakin, jotakin lohduttavaa, ihan mitä vain. Mutta kaikki sanansa takertuivat kurkkuun eikä tämä saanut niitä itsestään ulos vaikka kuinka olisi halunnut. Demoni ei taitanut kaikkia lohdutuksen sanoja, joita olisi halunnut ilmoille tuoda, ei nytkään. Hänen kurkkunsa lukittautui, eikä suostunut päästämään ulos mitään lohduttavaa. Hän ei ollut koskaan osannut sanoa tämän kaltaisiin asioihin mitään, vaikka tarvitsee sanoa, että hän ei kyllä unohtaisikaan tätä asiaa, minkä Armélia oli itsestään kertonut. Jollakin tapaa hän piti tätä naista veroisenaan, jollakin osin sielunkumppaninaan. Reetu ei osannut kertoa itselleen mitään miksi näin oli, niin vain oli. Demoni oli demoni, eikä koskaan yrittänytkään selittää itselleen mitään. Ja nyt vieläkin vähemmän koitti, sillä ei oikein tuntunut tajuavan mistään mitään enää.

Kun keskustelu kääntyi muualle, niin Reetu kertoi mitä vapaus hänelle merkitsi, miltä se tuoksui. Niin, hän ei välittänyt siitä halusiko joku hänen päänsä pölkylle vai ei. hän ei kiinnittänyt huomiota niihin asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Taikka siihen, mitä mieltä muut hänestä olivat. Ei, hänen mielestään kaikilla sai olla oma käsitys kaikesta, hänestäkin. Hänestä ei liiemmin välitetty sen takia, koska hän oli murhaaja, ja ei hän sitä kaivannutkaan.
''Mitä jos on joku muu, joka sattuisi välittämään siitä, pysyykö pääsi hartioidesi välissä vai kieriikö se irtonaisena pitkin mutaista maata?''
Toinen kysyi vihjailevasti tämän kysymyksen ja samalla siveli hennosti hänen kaulaansa. Niin. Reetu sai taas mietittävää lisää, tosin tähän ei mennyt kauan.
"Ketään sellaista ei tiettävästi ole", kolkko vastaus kantautui tämän suusta. Niin, ei ollut.

Ja sitten vielä päälle se, että kukaan ei riistäisi hänen vapuattaan taistelutta. Se oli vihjaus osittain, totta, mutta ei siihen suuntaan että hän tarkoittaisi Arméliaa jollakin tavalla, ei. Kaikilla oli oma elämänsä ja oma vapautensa, ja niin myös hänellä. Se oli vain vihjaus siihen suuntaan, että hän ei antaisi armoa edes naiselle, jos tämä olisi riistämässä hänen vapauttaan tai hänen elämäänsä, sillä ainoastaan hänen elämänsä, hänen vapautensa kantoi häntä päivästä toiseen. Repaleiset siivet saivat aina vain lisää verta osakseen, mutta silti demoni käveli pää pystyssä seuraavaan huomiseen, seuraavaan auringon koittoon, seuraavaan kuun nousuun tietäen, että jossain vaiheessa hänen oli annettava elämänsä Kuolemalle ja astuttava sisään manalan porteista. Aivan, Reetu oikeastaan tiesi, että joutuisi ikuiseen kadotukseen, hän tiesi että joutuisi manalaan, mutta se ei häntä liiemmin huolestuttanut.

Sitten seuraavaa siirtoa ei osannut demoni odottaa. Armélia istahti hänen syliinsä ja veti itsensä lähemmäs demonia, ja koko ajan Reetu tarkkaili tuota jäänsinisillä silmillään. Ja sitten, toinen suuteli hänen leukaansa ja Reetu sulki silmänsä, eikä ollut oikestaan yhtään ihmeissäänkään, jostain kumman syystä.
''Sen tiedän jo''
Niin, vastaus hänen vihjailevaan lausahdukseensa. Reetu avasi jälleen silmänsä ja katsoi toista. Jotenkin niin outo ja mystinen nainen ja loppuen lopuksi Reetu tuntui tietävän, ettei koskaan välttämättä näkisi tämän sielua, ei koskaan. Näin hän itselleen uskotteli vaikkei oikeastaan tiennyt miksi. Eihän hän kaiketi edes halunnut vai halusiko?
"Ja jos joku sen riistää, niin se olkoon minulle arvokas henkilö.." Reetu sitten huokaisi hiljaa ja katsoi Arméliaa. Kipu kyljessään oli jokseenkin jopa siedettävä, mutta yhtään se ei tykännyt siitä, jos sattui vahingossa liikkumaan.

"Onko sinulla ketään arvokasta henkilöä lähelläsi?"demoni sitten lausui ilmoille. Niin, hänellä oli ollut. Veli. Veli oli ollut hänelle arvokas, mutta nyt vain kaunan lähde. Hänellä ei ollut ketään juuri sillä hetkellä, muuta kuin Hakaru, tuo kaunis valkoinen ori. Mystinen katse laskeutui jälleen Arméliaan ja kätensä piirteli toisen käsivarteen erinäisiä kuvioita.