-Getaway, Runaway

//Jatkoa täältä//

Hienoinen tuuli lehytteli noita sinisiä hiuksia. Rakuna ja Io olivat vihdoin saapuneet Thorin taistelukentälle. Mies oli usein käynyt siellä harjoittelemassa, ja joskus aina välillä kohdannut jonkin sisukkaan tyypin, joka oli halunnut ottaa ottelun. Rakuna ei mielellään kyllä taistellut ketään vastaan vapaa-ajallaan, mutta kyllähän sekin hyvää harjoitusta olisi.
Rakuna ja Io olivat kävelleet kaivon kautta ja hakeneet myös Rakunan toisen miekan miehen kotoa. Enää orpo olo ei seurannut miestä ja hän tunsi itsensä jälleen kokonaiseksi. Toinen miekka olikin nyt mukana, miehen selän päällä.

"Ja täällä ollaan", sinihiuksinen naurahti hiljaa ja katsahti Thorin uljaana loistavaa kenttää. Se näytti autiolta, eikä siellä ollut ketään. Vain tuuli ujelteli siellä täällä puiden lomassa, jotka reunustivat tuota autiota kenttää. Mies ei ollut matkan aikana päästänyt irti Ion kädestä, koko mätkän he olivat kävelleetkin niin. Jotkut vastaantulevat ihmiset olivat hymyilleet heille, jotkut taas näyttäneet hapanta naamaa. Onneksi alueella ei pahemmin ollut aasoja, siitä Rakuna oli hyvinkin kiitollinen.
"Minne ajattelit asettua?" Rakuna kysyi hetken päästä Iolta ja ja alkoivat olla Thorin kentän puolella, kivetyksellä, joka muistui aina Rakunan mieleen. Hän kääntyi Ioa kohden eikä voinut jälleenkään vastustaa kiusausta painaa lyhykäinen suudelma neidon pehmeille huulille. Oli kuitenkin hyvin outoa olla Ion kanssa piknikillä taistelukentän lähettyvillä.

//LYHYT!!!//

Ion eteen avautuva taistelukenttä oli tänään yllättävän hiljainen, missään ei nähnyt muita taistelijoita, vaikka keli olikin mitä mainioin. Mutta ehkä parempi niin, he saisivat ainakin olla rauhassa ilman typeriä häiriötä, tai ainakin sitä saattoi toivoa. Myöhemminhän tänne saattaisi tulla lisää väkeä, kenties häiriköivääkin, mutta se olisi sitten sen ajan murhe. Nyt neito saisi vain nauttia yhdessäolosta Rakunan kanssa.

Neidon katsellessa laajaa aukeaa toi se väistämättä hänen mieleensä muistoja, muistoja kerroista jolloin hän oli tullut tänne äitinsä kanssa. Ion ollessa aivan pieni hän oli vain katsellut, mutta harjoittelu oli aloitettu jo pian sen jälkeen kun hän oli oppinut kävelemään kunnolla. Olihan hänen äitinsä ollut valkyyria, jolle tuollainen taistelutaitojen opetus oli vain luonnollista. Täällä neito oli kokenut monia onnistumisen hetkiä oppiessaan uusia taitoja ja löytäessään kehostaan uusia ulottuvuuksia, uutta notkeutta tai uusia liikkeitä. Täällä hän oli myös pidellyt veistä aseenaan ensi kertaa, ollessaan vasta viiden. Sellainen saattoi tuntua jopa varomattomalta, mutta sinisilmän äiti oli tiennyt mitä teki. Ensimmäiset omat veitsensä Io oli saanut kahdeksanvuotiaana, ne olivat vieläkin tallella neidon kotona.

"Ja täällä ollaan", Rakuna naurahti hiljaa, herättäen Ion ajatuksistaan. Sinisilmä nyökkäsi myöntävästi, osoittaakseen että oli kuullut toisen sanat.
"Minne ajattelit asettua?" mies kysyi ja painoi nopean suudelman mustahiuksisen huulille.
"No kaipa tämä kohta on ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin", neito vastasi hieman hymähtäen ja laski korinsa maahan, hieman syrjemmälle.
"Täydellä vatsalla on vähän ikävä taistella, joten ehkä aloitamme siitä harjoittelusta. Asein vai ilman?" Io kysyi, irrotti otteensa toisen kädestä ja astui muutaman askeleen kauemmas. Kysyvä ja odottavainen ilme kasvoillaan neito seisoi valppaan näköisenä, siniset silmät tarkkailivat nyt Rakunan jokaista liikettä ja leppoisa tuuli pyöritteli hieman vapaana selkään valuvia suortuvia. Tänään taistelukentällä ei seissyt pieni tyttö, vaan aikuinen nainen, joka kyllä osasi taistella mutta halusi oppia lisää. Mutta ennen kaikkea hän halusi oppia tuosta miehestä, joka seisoi hänen edessään.

"Täydellä vatsalla on vähän ikävä taistella, joten ehkä aloitamme siitä harjoittelusta. Asein vai ilman?"
Kuului Ion kysymys, heti sen jälkeen, kun neito oli sanonut, että paikka, missä he nyt olivat sopisi juuri mainiosti.
Harmaasilmäisen kasvoille nousi mystinen hymy, ja silmissä välkähti, kauniisti kuitenkin. Toinen kulmansa kohosi kysyvästi.
"Ilman", Rakuna sanoi ja veti selässään roikkuvan miekkansa pois ja laittoi sen korin viereen, kuitenkin jättäen toisen miekkansa paikalleen. Mies puraisi huultaan ja katsoi koko ajan Ioa, tarkkailen jokaista tämän suloisen neidon liikettä. Mitäköhän siitäkin seuraisi? Mystinen hymy ei kadonnut noilta kasvoilta. Hän halusi oppia kuin myös tuntemaan tuon mustahiuksisen neidon, joka oli sydämensä vienyt.

Tuuli leikitteli sinisissä hiuksissa ja harmaat silmät loistivat kirkkaasti. Mies oli todellakin onnellinen nyt, vaikkei koskaan siihen olisikaan oikein uskonut. Nyt hän saattoi kiittää jopa jumalia siitä, että oli saanut tavata tämän sinisilmäisen Ion. Oliko kohtalolla osansa tässä pelissä? Rakuna seisoi siinä, edessään tuo neito, joka halusi harjoitella kanssaan.

Mies katsahti tyhjää, Ion takana avautuvaa loppuosaa kentästä. Oli ihanan rauhallista. Rakuna yleensä lähti pois, jos paikalle sattui hieman enemmän väkeä. Hän ei voinut sietää väenpaljoutta, kiersi sen mahdollisimman kaukaa, kuin vain suinkin voi. Tätä oli kerran orjuutettu suuren väkijoukon edessä, myöhemmin hän oli tappanut sen, jonka orjana olikaan ollut. Mies oli kokenut kovia, mutta orjakauppa, se oli tavallista ja eihän nuorena oikein pystynyt puolustautumaan. Hän oli pelokas, vailla kotia. Hän oli kuljeskellut metsissä, varkaat olivat ryövänneet hänet ja vieneet markkinoille, jossa joku rikas aatelinen oli puolidemonin ostanut korkealla hinnalla. Pelkkä ajatus siitä kaupasta sai Rakunan puremaan huultaan enemmän. Pian hän maistoikin suussaan veren rautaisen maun, ja heräsi ajatuksistaan ja katsahti Ioa hymyillen.
"Unohduin", Rakuna naurahti ja otti sitten muutaman askeleen lähemmäs Ioa.
"En kyllä haluaisi aloittaa, mutta kaipa se on pakko", sinihiuksinen sanoi ja pian tuo olikin vain puolen metrin päässä Iosta ja aloitti potkulla, jonka ei oikeastaan ollut tarkoitus osua Ioon, eikä osunutkaan, mutta harhautuksena tuollainen kävi aina, meinaan sitä seurasi taitava käsien käyttö. .DD


//Joo, mie ja mien pelaukset xDD Tosi fiksun kuulonen loppu xDD//

"Ilman", Rakuna vastasi Ion kysymykseen ja laski selässään roikkuvan miekan maahan heidän ruokakorinsa viereen. Myös Io otti irti hihoissaan olevat veitset ja laski ne maahan, ne kun saattaisivat irrota paikaltaan kuitenkin kohtuullisen helposti. Saappaanvarsiin pujotetut kaksi veistä kyllä pysyisivät tiukasti paikoillaan, eikä kuitenkaan ollut koskaan viisasta jättäytyä aivan aseettomaksi vaikkei paikalla tällä hetkellä muita ollutkaan.

Io ehti jo ajatella että hänen pitäisi aloittaa, kun Rakuna heräsi ajatuksistaan joihin oli hetkeksi jäänyt.
"Unohduin", mies tunnusti naurahtaen.
"Koitahan toki pysyä hereillä", neito vastasi hieman hymähtäen. Sinihiuksinen ottikin nyt muutamia askeleita lähemmäksi ja Io oli nyt täysin varuillaan toimimaan heti, kun toinenkin jotain tekisi.
"En kyllä haluaisi aloittaa, mutta kaipa se on pakko", Rakuna sanoi ja sai jälleen aikaan hymähdyksen Ion taholta. Hänestäkin oli paljon mukavampi vain odottaa kunnes toinen teki siirtonsa, paitsi tietysti jos saattoi hyökätä aivan yllättäen ettei toinen edes huomannut. Helpointahan oli, jos vastustajan sai hoideltua ilman että tuo edes tajusi olevansa hyökkäyksen kohteena.

Rakunan potku kohosi melko korkealle ja kyyristyen Io puikahti sen alitse, päätyen nyt miehen kyljen puolelle ja torjumaan sinihiuksisen käsien liikkeet omilla käsillään niin hyvin kuin taisi. Neito oli päätynyt hyvinkin lähelle Rakunaa ja saattoi jopa haistaa miehen tuoksun. Jos joku olisi nähnyt sinisilmän kasvot, olisi niillä voinut havaita melko ilkikurisen, jopa viekkaan ilmeen.
"Rakastan sinua", Io kuiskasi sinihiuksisen korvaan ja nopeasti hän suikkasi suukon kohti miehen poskea. Samassa neidon toinen jalka koetti koukata yhä yhdellä jalalla seisovan Rakunan tukijalkaa, saadakseen tuon kaatumaan tai ainakin horjahtamaan. Jos harhautuksia tehtiin, täytyi ne tehdä kunnolla.

Rakunan aloittaessa melkoisen ylös kohonneella potkulla, puikahti Ion sen ali. Rakunan kasvoille oleva mystinen hymy kasvoi entisestään, kun Io torjui hänen iskunsa. Kuitenkin keskittymisensä herpaantui, sydämensä löi kovempaa, kun Io oli niin lähellä, hän saattoi kuulla korvansa juuressa lausahduksen:
"Rakastan sinua"
Ja suukon poskellaan. Kieroa. Ja samassa hän saattoi tuntea neidon jalan, joka kamppasi hänet ja sinihiuksinen lennähti selälleen maahan. Kasvoilla oli hitusen tyrmistynyt ilme, mutta nopeasti tuo puolidemoni oli takaisin ylhäällä ja katsoi Ioa naurahtaen. Veren maku palasi hänen suuhunsa avoimesta haavasta huulessaan.
"Vai tälläistä peliä", herra totesi hymyillen ja potkaisi jälleen nopeasti uudelleen, ei ihan niin korkealle kuin äsken. Mies oli pian aivan Ion lähellä ja suukotti nopeasti toista lähelle huulia. Kuitenkin tämä kiersi yhtäkkiä kätensä neidon vyötärön ympäri ja nosti ilmaan, pyörähtäen muutaman kerran ympäri ja laski sitten neitosen takaisin maahan ja otti itse muutaman askeleen taaksepäin.

Rakuna kuitenkin keskeytti yhtäkkiä seuraavan hyökkäyksensä ja kuunteli tuulta. Se toi hieman epämiellyttäviä ääniä. Joitakin oli tulossa sinne, Thorin kentälle. Miehiä. Ehkä hieman humalassa vielä. Hemmetti, mies kirosi mielessään. Miksi juuri nyt?
"Joo ja sit se meni ihan mykäks. Mä oonkin niin puoleensavetävä persoona", kuului jonkin miehen ääni jo ihan läheltä ja muiden miehien naureskelua. Niitä oli ehkä kolme. Ja pian Rakunan harmaisiin silmiin osuikin viisi, muutama hieman rotevampikin kaveri, eivät kyllä aasoja olleet. Ja ihan tavallisia ihmisiä oikeastaan. Sen Rakuna havaitsi, että osa niistä oli niitä nuoria jotka olivat viime yönä olleet satamassa, kun he olivat vieneet ruumiita mereen. Harmaat silmät kaventuivat, käsi meni vaistomaisesti miekan kädensijalle. Yhdeltä nuorelta puuttuivat hiukset, taisi olla juuri se, joka oli Iolle puhunut.
"Kattokaa, luonnonoikku!" samainen kaljupää huudahti. Rakuna oli melkein kuvitellut, etteivät nämä nuoret enää heidän lähelleensäkään uskaltautuisi, mutta väärin oli arvellut.

"Mikä lie, pahanilmanlintu, mutta tuo neito kyllä on syötävän hyvän näkönen", yksi rotevammista kavereista sanoi ja muut nauroivat perään ja nyökkäilivät. Rakunan silmät olivat kaventuneet täysin viiruiksi ja rintakehänsä kohoili hermostuneena.
"Hemmetti", tämä kirosi ääneen ja perääntyi Ion luokse, kuin hakien turvaa, ettei taas saisi jotakin kohtausta. Mies laski katseensa maahan, ettei tarvitsis katsoa noita nuoria.
"Hah, sehän pelkää. Mikään mies ole, nynny", nauroivat nuo, ja Rakunalla alkoi jälleen pikkuhiljaa palaa pinna. Mies vetäisi miekkansa jo esille, ja lausahti kylmästi:
"Haluatteko tosissanne nähdä mikä minä olen?"

Ion hämäystaktiikka tosiaan toimi, Rakunan keskittyminen herpaantui ja samassa mies lennähtikin maahan neidon jalan kamppaamana.
"Vai tälläistä peliä", sinihiuksinen sanoi hymyillen noustuaan ylös.
"Aina pitää olla varuillaan", neito sanoi virnistäen ja väisti samassa vielä toisen potkun astahtamalla sirosti sivuun sen reitiltä. Mutta äkkiä Rakuna olikin aivan mustahiuksisen vierellä ja painoi suukon neidon kasvoille, yllättäen nyt vuorostaan tuon, ainakin hetken ajaksi. Hetki oli kuitenkin niin pitkä, että mies ehti ottaa Ion vyötäisiltä kiinni ja pyöräyttää tuota pari kertaa ilmassa, eikö neito voinut olla nauramatta, niin onnelliseksi hän tunsi olonsa.

Kun Io sitten pääsi maahan ja valmistautui jälleen jatkamaan, huomasi hän äkkiä Rakunan pysähtyneen. Hetken aikaa hän epäili tuota joksikin tempuksi, mutta kuuli sitten itsekin lähestyvien nuorten miesten puheet. Äänet kuulostivat jotenkin tutuilta ja kun nuorukaiset olivat viimein näkyvillä, selvisi syykin. Mukana olivat ne kolme jotka heitä olivat häirinneet viime yönä ja näiden lisäksi pari kaappia, jotka jollain tapaa muistuttivat jopa henkivartijoita mutta taisivat vain kuulua samaan kaveriporukkaan.

"Kattokaa, luonnonoikku!" kalju nuorukainen huudahti, se sama jonka hiukset Rakuna oli polttanut. Eipä ollut tuokaan ottanut opikseen. Ärtynyt ilme kohosi Ion kasvoille ja tuo tuhahti halveksivasti.
"Mikä lie, pahanilmanlintu, mutta tuo neito kyllä on syötävän hyvän näkönen", eräs rotevista tyypeistä sanoi ja nyt neito oli tosiaankin varuillaan. Uskaltakoon vain luulla että hän tuollaisesta kolossista mitään välittäisi, ei olisi välittänyt vaikkei hänellä olisi ollut Rakunaa. Ja kun hänellä tuo oli, ei hän muista välittänyt, ei varsinkaan tuollaisista barbaareista.

"Hemmetti", Rakuna kirosi ja perääntyi Ion vierelle, mistä nuorukaiset tietysti saivat taas huutelun aihetta.
"Hah, sehän pelkää. Mikään mies ole, nynny", nuorukaiset ilkkuivat, saaden Ioakin ärsyyntymään. Jos joku oli niin järkevä että tahtoi perääntyä turhasta taistelusta, niin se oli todellista rohkeutta, ainakin Ion mielestä.
"Haluatteko tosissanne nähdä mikä minä olen?" Rakuna sanoi kylmästi vedettyään miekkansa esiin. Iokin näki paremmaksi aseistautua. Nuorukaiset olivat vielä sen verran kaukana, että hän saattoi kaikessa rauhassa kävellä heidän ruokakorinsa viereen ja noukkia siitä veitsensä.

"Nuo kun ovat niin kovapäisiä, niin meidän pitänee antaa heille opetus jonka he muistavat kauan", Io sanoi Rakunalle hieman virnistäen, painottaen hieman sanaa kauan. Ei heidän kuitenkaan ollut tarvetta noita ruveta murhaamaan, pieni käsittely varmaan riittäisi. Joustavin askelin neito lähestyi nuorukaisia ja yksi noista kävikin häntä vastaan, ylimielinen ilme kasvoillaan.

Miehen ilme vaihtui kuitenkin pian hämmästykseen, kun Io helposti torjui ja väisti painavan miekan sivallukset. Ketterästi neito potkaisi miestä mahaan saaden tuon kaatumaan ketoon ja sitten miehen miekka olikin jo lennähtänyt kauas tuon ulottuvilta. Mahaansa pidellen mies jäi pyörimään maahan ja sitten tuon ystävä lähestyikin Ioa, selvästi kuitenkin jo varovaisemman näköisenä.

Tuon miehen kanssa Io saikin taistella pidemmän aikaa ja tehdä tosissaan työtäkin varoessaan viuhuvaa terää, jonka jäljiltä sinisilmän löysähköihin vaatteisiin tuli muutama palkeenkieli.
"On näistä edes hieman iloa harjoitusvastustajina", neito huikkasi iloisesti Rakunalle, aivan kuin mies jonka kanssa hän taisteli ei olisi tosissaan yrittänytkään häntä vahingoittaa. Mutta lopulta veitsen kiiltävä terä iskeytyi miehen miekkakäteen ja sai tuon pudottamaan aseensa. Varoittava katse ja muutama askel lähemmäs, niin mies jo perääntyi kauemmaksi kättään pidellen. Alati varuillaan Io katseli ympärilleen nähdäkseen minne muut nuorukaiset olivat kulkeutuneet ja, ennen kaikkea, miten Rakuna pärjäsi.


//ja kuitenkin heti pidensin xD//

Rakuna oli perääntynyt Ion viereen, kuin tosiaan turvaa hakien. hän ei halunnut taas menettää hermojaan, ei nyt. Juuri kun kaikki alkoi olla hyvin. Sitten noiden nuorien piti ilmaantua paikalle.
Rakuna kuitenkin varsin pian vetäisi miekkansa esille huotrastaan. Häntähän ei haukuttu, ei todellakaan. Harmaat silmät olivat kaventuneet viiruiksi, hymy oli kaikonnut tuon teräviltä kasvoilta. Aivan kuin mies olisi ollut tulen loimun vallassa.
"Nuo kun ovat niin kovapäisiä, niin meidän pitänee antaa heille opetus jonka he muistavat kauan."
Ion suloinen ääni kuului ja saattoi Rakuna erottaa hienoisen virneenkin tuon kauniilta kasvoilta. Itse ei pystynyt edes hymyilemään nyt. Mies koitti todellakin pitää hermonsa kurissa. Miekan kädensija puristui tiukemmin nyrkin sisään ja Ion lähdettyä joustavin askelein kohti ensimmäistä, rotevahkoa ukkelia, lähti Rakuna korin luo hakemaan toista miekkaansa.

Puolidemoni oli juuri saanut toisenkin miekan käteensä, kun hän kuuli takaansa askeleita ja miekan suhahduksen. Nopeasti Rakuna pysäytti takaa tulevan nuorukaisen miekan iskun omalla miekallaan, eikä edes kääntynyt.
"Tulen kanssa ei kannata leikkiä", Rakuna sanoi matalalla äänellä, hienoinen uhkaus äänessään. Jatkoipa mies vielä, nyt kääntyen ja katsoen suoraan tuota nuorukaista silmiin:
"Saatat vaikka polttaa näppisi."
Rakuna oli huomannut, että tämä miekkakaveri oli se hiukseton. Pelkkä ajatus siitä eilisestä sai Rakunan hymähtämään. Kaljupää ei oikein ollut tajunnut mitä herra juuri oli sanonut, mutta Rakuna tarkoittikin sen siten, ettei mies sitä ymmärtäisi. Kaljupää kuitenkin kokosi itsensä ja veti kasvoilleen ylimalkaisen ilmeen ja lähti uudelleen hyäkkäykseen, Rakunan torjuessa tai väistäessä jokaisen yrityksen sujuvasti.
"Luonnonoikkuhan osaa jotakin", mies virnisti ja Rakunan teki mieli tukkia tuo suu, josta ylimielinen ääni lähti. Tuo kaverihan oli kokonaan itseään täynnä.
"Luonnonoikku osaa paljon muutakin, saat vielä nähdä", Rakuna vastasi yhtä ylimielisellä äänellä vetäen kasvoilleen myös inhottavan virnistyksen, joka sai tuon kaljupäänkin hetkeksi hiljaa.

Sivusilmällään indigonsinihiuksinen näki, että heitä lähestyi yksi hieman rotevampi kaveri. Tämä ei ollut ollut eilen satamassa, todistamassa Rakunan tulentekotaitoja.

No, kohta sai harmaasilmäinen otella kahta vastaan. Eivätkä nuo edes kaksistaan antaneet kovinkaan suurta vastusta ja alkoipahan Rakunastakin pikkuhiljaa tuntua, että kaikki oli vain peliä, ja hän oli vahvoilla. Hän oli se, joka määräsi tahdin.
"On näistä edes hieman iloa harjoitusvastustajina"
Kuului Ion iloinen ääni hieman kauempaa. Rakunna katsahti Ion suuntaan ja hymähti, kuitenkaan sanomatta mitään hetkeen.

Kaljupää oli huomannut Rakunan heikon kohdan ja hipsi miehen taakse ja yritti hyökätä sieltä. Rakuna kuitenkin oli nähnyt tämän ja napsautti sormiaan melkeinpä huomaamattomasti, jolloin kaljupään vaatteet syttyivät palamaan ja tuo huusi suoraa kurkkua.
"Sanoin, ettei tulen kanssa kannata leikkiä, siinä voi polttaa näppinsä", sinihiuksinen totesi tyynesti, noiden harmaiden silmien loimutessa.

Kaksi kaljupään kaveria oli mennyt auttamaan tuota, kun kaljupää kieriskeli Thorin taistelukentän kivisellä pinnalla. Rakuna katseli noiden touhua hieman kauempaa ja sulki jopa hetkeksi silmänsä, ja hengitti syvään. Hän oli saanut pidettyä hermonsa kurissa, ja hyvä niin.

Omien vastustajiensa kanssa taistellessaan Io ei juurikaan ehtinyt seurailla Rakunan tekemisiä, saattoi vain toivoa että mies pärjäisi eikä menettäisi malttiaan. Kun neito sitten sai hetken rauhan, etsi hän heti sinihiuksisen silmiinsä ja nähtyään tuon olevan ilmeisen kunnossa tarkisti hän myös mahtailevien nuorukaisten olinpaikat. Mahaansa Ion potkun saanut oli siirtynyt hoivailemaan sitä, jonka käteen mustahiuksinen oli vetänyt haavan. Heitä satamassa häirinnyt kaljupää oli näköjään päätynyt taas tekemisiin tulen kanssa, tällä kertaa tuon nuorukaisen vaatteet olivat tulessa ja kaksi toveria yritti niitä sammuttaa parhaansa mukaan.

Rennoin askelin Io käveli takaisin Rakunan vierelle ja laski kätensä miehen käsivarrelle, kuin toista rauhoittaakseen ja tukeakseen. Sinihiuksisen ei varmasti ollut ollut helppoa hillitä itseään, olivathan nuorukaiset varmasti häntä ärsyttäneet enemmänkin kuin niillä sanoilla jotka neidon korviin olivat kantautuneet aivan kiistan alkuvaiheessa. Sinisilmä soi miehelle nopean hymyn ja käänsi sitten huomionsa yhteen läjään hakeutuneisiin nuorukaisiin.

"Tahdotteko vielä kolmannenkin oppitunnin tässä ja nyt vai tajuaisitteko viimein, että huvinsa voi hankkia muutenkin kuin halpamaisesti muita ihmisiä häiritsemällä. Te ette voi tosiaankaan kutsua itseänne miehiksi, olette pelkkiä typeriä pikkupoikia joiden mielestä on kovinkin hupaisaa kiusata puolustuskyvyttömiä olentoja ja jotka ylpeilevät sellaisilla halpamaisilla ja hävettävillä teoilla", Io sanoi ja nyt hänen kasvoiltaan ei voinut erottaa hymyn häivähdystäkään, lähinnä inhoa ja halveksuntaa. Neito pystyi liiankin elävästi kuvittelemaan, kuinka tuo porukka oli "huvitellut" enemmän tai vähemmän puolustuskyvyttömien ihmisten kanssa, pitäen huolen siitä että olivat aina määrällisesti ylivoimaisia. Tuollaiset ihmiset saivat mustahiuksisen aina suuttumaan.

Io huokaisi syvään ja kääntyi Rakunan puoleen.
"Mennäänkö jonnekin vähän kauemaksi tuosta maisemaa pilaavasta saastasta", neito sanoi niin että nuorukaiset varmasti kuulivat. Kun hän sai taas katsoa sinihiuksista noiden typerien nuorukaisten sijaan, ei hän voinut estää kasvoilleen kohoavaa hymyä. Hän vain niin rakasti tuota miestä. Nopeasti Io suikkasi suukon miehen suupieleen.

Äkkiä Io huudahti ja horjahti Rakunaa vasten. Takaansa hän saattoi kuulla, kuinka nuorukaiset lähtivät nopeaan juoksuun.
"Anna heidän mennä", neito sanoi hiljaa Rakunalle ja vasta sitten tuo käänsi katseensa kohti jalkaansa. Pohkeeseen oli iskeytynyt veitsi, lähtenyt jonkun nuorukaisjoukon jäsenen kädestä, kosto. Kipu vihloi jalkaa ja sinisilmä puri huultaan jottei huutaisi. Varovaisesti hän laskeutui maahan istualleen, ottaen koko ajan tukea Rakunasta jottei joutuisi laskemaan painoa vahingoittuneelle jalalle.

Io kirosi antaumuksellisesti jalkaa katsoessaan, yhtä paljon kivun kuin vihankin vuoksi. Tämä ei tosiaankaan ollut hyvä, tanssija jonka jalka oli haavoittunut. Jumalat kirotkoon sen idiootin joka oli veitsen heittänyt.
"Tuotko sen liinan sieltä korin päältä", Io sanoi Rakunalle, pakottaen äänensä vakaaksi jottei se kavaltaisi hänen tuntemaansa kipua miehelle. Sinihiuksinen olisi varmasti muutenkin jo riittävän huolissaan.

Rakuna helpottui suuresti, kun Io käveli hänen vierelleen ja mies saattoi tuntea kosketuksen käsivarrellaan. Hän avasi silmänsä ja katsahti tuohon sinisilmäiseen, joka soi hänelle taas tuon saman kauniin hymyn, mikä aina tuntui sulattavan suuren alan hänen sydämestään.
"Tahdotteko vielä kolmannenkin oppitunnin tässä ja nyt vai tajuaisitteko viimein, että huvinsa voi hankkia muutenkin kuin halpamaisesti muita ihmisiä häiritsemällä. Te ette voi tosiaankaan kutsua itseänne miehiksi, olette pelkkiä typeriä pikkupoikia joiden mielestä on kovinkin hupaisaa kiusata puolustuskyvyttömiä olentoja ja jotka ylpeilevät sellaisilla halpamaisilla ja hävettävillä teoilla"
Ion saaranaus sai Rakunan kasvoilla käymään pienenmoisen virneen. Mies laski katseensa maahan, koska hän ei pystynyt katsomaan noita, ehkä jopa hieman typertyneitä nuorukaisia, jotka nyt kuuntelivat Ion saarnausta.

"Mennäänkö jonnekin vähän kauemaksi tuosta maisemaa pilaavasta saastasta"
Rakuna tyytyi nyökkäämään neidolle ja sai pienen suukonkin osakseen neidoltaan.
Nuorukaiset olivat lähteneet juoksuun, ja Rakuna oli jo nostamassa miekkaansa, sitä joka vielä oli käteen jäänyt. Toisen hän olikin hetki sitten kerennyt laittamaan takaisin huotraansa.

Kuitenkin huudahdus oli saanut Rakunan varuilleen ja kun Io oli muutama sekunti sitten tarrannut hänestä paremmin kiinni. Sinihiuksinen pudotti miekan maahan ja täten hänellä olivat nyt molemmat kädet vapaina.
"Mitä, mitä kävi?"
Rakuna kyyristyi Ion eteen, kun toinen istahti maahan ja katsoi jalkaansa. Harmaat silmät muuttuivat hyvinkin äkisti viiruiksi ja kädellään tuo etsi miekkaansa, jonka oli maahan pudottanut.
"Ne hemmetin kakarat, kunhan...." mies kirosi, mutta Ion sanat keskeyttivät hänen kiroamisensa juuri sopivaan hetkeen, ennen kuin mies olisi tehnyt jotakin, mistä ei hyvää olisi ainakaan siunaantunut, vaan pahimmillaan muutama reissu hautausmaalle.
"Tuotko sen liinan sieltä korin päältä"
Rakuna nyökkäsi hiljaa ja hän oli nyt todellakin huolissaan, vaikkei päällepäin sitä näyttänytkään. Nopeasti, rivakoin askelin mies kävi hakemassa liinan korin päältä ja antoi sen Iolle.

"Ne pirulliset. Sattuuko siihen paljonkin?" Rakuna kysyi, taas ensin kirottuaan koko sakin maasta taivaisiin. Onneksi nuo olivat luikkineet jo karkuun, ennen kuin Rakuna olisi päässyt heidän kannoilleen. Vaikka eihän palkkamurhaajalla kauaa menisi noiden tuholaisten jälkiä etsiessä.
"Hitto vie", Rakuna kirosi jälleen ja kyyristyi jälleen Ion eteen.


//ÄÄH!! Kauheeta tekstiä meikältä taas .<< Kirjotin kauheen nopeesti, joten saattaa olla virherikas, mutta pitäis tänään vielä harjotella YH:n kokeeseen >.

Olisi täytynyt olla tosiaan tyhmä, ettei olisi huomannut kuinka Rakuna oli suuttunut nuorukaisille ja kuinka hän oli huolissaan Ion saamasta haavasta. Jossain muussa tilanteessa tuo huolehtivaisuus olisi saanut Ion todella hyvilleen, mutta nyt hänellä oli riittävästi ajateltavaa haavassaan. Neito oli kuitenkin melko harvoin joutunut kestämään kovaa fyysistä kipua, oli hän joskus haavoittunut mutta ei näin pahasti. Eihän tuokaan haava pahimmasta päästä ollut, mutta riittävän paha. Tuolla jalalla ei kyllä tanssittaisi tai edes käveltäisi vähään aikaan.

"Ne pirulliset. Sattuuko siihen paljonkin?" Rakuna sanoi huolestuneena haettuaan Ion pyytämän liinan.
"Ei liikaa", neito tyytyi sanomaan, kuitenkin irvistäen. Hammasta purren hän tarttui jalastaan törröttävän veitsen kahvaan, laski mielessään kolmeen ja kiskaisi. Pitihän ase saada irti haavasta. Yhä vain entistä muhkeammat kiroukset pääsivät sinisilmän hampaiden välistä, tuollaista kieltä ei ensimmäisenä odottanut jonkun tuollaisen neitosen suusta. Mutta useat illat sataman enemmän tai vähemmän nuhjuisissa kapakoissa olivat jättäneet jälkensä Ion kielenkäyttöön.

Veri pulppusi nyt vapaasti haavasta taistelukentän pinnalle, joka oli varmasti saanut ennenkin vastaanottaa tuota punaista elämännestettä. Io veti rikkoutuneen lahkeensa pois haavan päältä ja sai huomata veitsen lävistäneen myös nahkaisen saappaan. Sekin vielä. Neito joutui riisumaan saappaankin saadakseen vamman kunnolla esiin ja sitten vasta hän saattoi jotenkin sitaista liinan haavan päälle. Hän ei ollut juurikaan perehtynyt tuollaiseen, mutta ainakin auttavan siteen sai aikaiseksi.

"Meidän pitäisi varmaan etsiä joku parantaja käsiimme. Kotini lähellä asuu yksi, mutta ehkä täällä lähempänäkin on joku, kun tietäisi vielä missä", Io sanoi ja pyyhkäisi veriset kätensä jotenkin puhtaiksi haavan ympärille kiedotun liinan vielä puhtaaseen nurkkaan. Haava oli kuitenkin syvä ja verta tuli runsaasti, se varmaan vuotaisi jo pian läpi, mutta asiaa ei voinut auttaa.

"Auttaisitko minut pystyyn", neito pyysi Rakunalta hieman hymyillen, pyrkien tuolla ilmeellä osoittamaan ettei nyt niin huonossa kunnossa ollut. Hieman hymy kyllä meinasi kääntyä kivuliaaksi irvistykseksi. Lisäksi pintaan pyrki myös huolestuneisuus, miten hän oikein elättäisi itsensä siihen asti kunnes jalka paranisi. Onneksi hänellä oli ne rahat jotka oli kerätty eilistä varten, mutta hän ei osannut arvioida riittäisivätkö ne. Ja kuinka hän oikein hoitaisi päivittäisiä askareitakin, torille ei kannattanut ruveta kinkkaamaan kainalosauvojen kanssa jos aikoi jotenkin pysyä pystyssä siinä ihmisvilinässä. Hemmetin idiootti joka oli veitsen heittänyt.


//Kehtaatkin mokoma väittää tuota kauhiaks, nyt on kyllä miun vuoro haistattaa kukkasia siulle : D//

Rakunan olisi tehnyt mieli repiä päät irti niiltä keljuilta nuorukaisilta. Tai olisivat sitten mielummin heittäneet häntä, kuin Ioa. Miehen harmaat silmät olivat yhä kaventuneet viiruiksi ja tämä tosiaan näytti ärsyyntyneeltä. Ja vain Ion takia hän oli niellyt kiukkunsa, vaikka nyt tekisikin toisin. Hänen rakastaan ei satutettaisi, tai siitä sai kärsiä.
Ja palkkamurhaaja tunsi itsensä muutenkin niin toimettomaksi. hän ei osannut auttaa ja kun näytti muutenkin siltä, että Io pärjäisi ihan yksinkin. Mies katseli ympärilleen hetkisen verran, ei ketään. Thorin kenttä näytti autiolta, ei ketään todellakaan missään.

"Meidän pitäisi varmaan etsiä joku parantaja käsiimme. Kotini lähellä asuu yksi, mutta ehkä täällä lähempänäkin on joku, kun tietäisi vielä missä"
Rakuna siirsi harmaiden silmien katseen Ioon, kun tuo sanoi asiansa. Parantaja, se todellakin olisi nyt kova juttu. Ja Rakunakaan ei tiennyt ketään, paitsi.
"Hei! Tässä asuu yksi tuttavani. Tekee myös murhia yms, mutta on koulutukseltaan parantaja. hän on ollut joskus laivoissakin parantajana", Rakuna sanoi hiljaa, muistaessaan tuttunsa. Toivottavasti tämä vain olisi kotona.

"Auttaisitko minut pystyyn"
Rakuna nyökkäsi hymyillen, huolestuneisuus ei kuitenkaan miehen kasvoilta kadonnut, kun Ion hymy muuttui hivenen irvistyksen laiseksi.
Puolidemoni oli juuri auttamassa neitoa pystyyn, kun hän sitten tyytyikin kaappamaan neidon kokonaan syliinsä, kun ensin otti korin käteensä, ja se jäi roikkumaan kyynärtaipeeseen, aivan kuin silloin, kun tämä oli kantanut Ion pois aaltojen syleilystä.
"Näin menee matka nopeammin" Rakuna sanoi hieman hymyillen , ja lähti kävelemään pois Thorin kivetykseltä. Toivottavasti parantaja vain olisi kotona.

//KIIRE TULI!! SORI!!//

Rakunan kertoessa parantajatuttavastaan nousi Ion kasvoille helpottunut ilme. Tosiaan onni että mies tunsi tässä lähellä jonkun parantajan, neito halusi saada haavansa mahdollisimman nopeasti osaavaan hoitoon. Hän kun ei sellaisten vammojen hoidosta tiennyt juuri mitään eikä todellakaan halunnut ontua loppuikäänsä vain koska ei osannut hoitaa haavaa oikein.

Sinisilmä pyysi mieheltä apua päästäkseen pystyyn ja jonkin verran hän ehtikin kohota maasta toisen jalkansa ja Rakunan tuen avulla, kun sinihiuksinen nappasikin hänet syliinsä. Miehen käsi sattui osumaan neidon jalassa olevaan haavaan ja aiheutti pienen kivun äännähdyksen Ion taholta. Hento hymy nousi kuitenkin nopeasti kauniille kasvoille, jälleen hän sai olla niin onnellinen Rakunan läheisyydestä ja kiitollinen tuon huomaavaisuudesta.

"Ei sinun minua nyt kantaa tarvitse", Io sanoi vaikka toki olikin helpottunut ettei joutunut kävelemään. Mutta ei hän vaivaksi halunnut olla.
"Näin menee matka nopeammin", Rakuna vastasi hieman hymyillen.
"Ainakin lasket minut heti alas jos tuntuu että painan liikaa. Ja varo ettet sotke itseäsi vereen, tuo side varmaan vuotaa läpi", neito sanoi, ikäänkuin hän ei olisikaan ollut se huolehdittava vaan huolehtija.

Io oli kietonut kätensä Rakunan kaulan ympäri ja nyt hän lisäksi painoi päänsä miehen olkaa vasten. Neito yritti kovasti olla ajattelematta jalassaan tykyttävää kipua, mutta se oli vaikeaa. Kun sinihiuksinen ei nyt nähnyt hänen kasvojaan, vääntyivät ne melko tuskaiseen irveeseen jota hän ei ollut halunnut miehelle näyttää. Io kun ei tosiaankaan halunnut huolestuttaa muita omilla asioillaan, ei varsinkaan Rakunaa.

Kun vastaan tulevat ihmiset näkivät heidät, miehen ja vähän liiankin nuorelta näyttävän neidon, katsoivat he kaksikkoa melko hämmästynein ilmein. Ymmärryksen valo kuitenkin valaisi useimmat kasvot kun he näkivät veren värjäämään siteen. Katuun kaksikon jälkeen jäi punaisia pisaroita, kun liina ei enää kyennyt pidättämään kaikkea neidosta vuotavaa verta.

"Onko sinne vielä pitkä matka", Io kysyi heidän käveltyään jonkin aikaa. Yhä vain kipu jäyti hänen jalkaansa, hän tahtoi tosiaankin päästä siitä eroon. Toivottavasti sillä parantajalla olisi jotain mikä turruttaisi sen.

Hienoinen äännähdys kuului sylissään olevan neidon taholta. Rakunan katse kääntyi nopeasti Ioon, jonka kasvoille kuitenkin oli kohonnut kaunis hymy, jälleen kerran. Rakunan kyllä teki mieli kysyä oliko hän kenties satuttanut neitokaista, mutta siinä vaiheessa Io olikin jo avannut suunsa.
"Ainakin lasket minut heti alas jos tuntuu että painan liikaa. Ja varo ettet sotke itseäsi vereen, tuo side varmaan vuotaa läpi"
Rakuna naurahti lempeästi ja katsahti nopeasti harmailla silmillään neitoa ja sitten taas katsoi eteensä, sinne minne he nyt olivatkaan suunnistamassa.
”Et paina mitään ja itse olen sotkenut itseni niin monasti vereen, että en edes muista. Ja sinä nyt olet se tärkein.”
Miehen äänestä kuulsi lempeys, mutta myös hienoinen huoli. Ja huolissaan mies olikin rakkaastaan. Jos ne samaiset nuorukaiset vielä ilmestyivät hänen tielleen niin johan ottaisi ohraleipä.

Rakuna huokaisi muutaman kerran, kun ihmisiä alkoi tulla vastaan. Hän ei katsonut ketään suoraan silmiin, vaan oikeastaan koitti piiloutua pitkien, kiiltävien, liiankin tunnistettavien hiustensa taakse. Miestä alkoi jopa hieman ahdistaa, ehkä osittain pelko siitä että joku hänet tunnistaisi, mutta suuremmalti osin kyllä siitä, että jos ihmisiä tulisi vielä lisää.

"Onko sinne vielä pitkä matka"
Rakuna kuuli Ion äänen, ja katsahti nopeasti jälleen sivusilmällä neitoa, ja siirsi sitten katseensa eteenpäin, yrittäen kuitenkin vältellä ihmisten tuijottavia katseita.
”Ei pitkä matka enää”, mies sanoi hiljaa, jotenkin liian mekaanisesti verrattuna viimeisten hetkien Rakunaan, joka oli lempeän kuuloinen ja melkoisen lauhkeakin, jos ei otettu huomioon niitä nuorekoita.

He kääntyivät pian eräästä kulmasta, pienelle, hieman synkällekkin polulle. Siellä seisoi pieni tönö, joka kieltämättä oli hyvin hoidetun näköinen, vaikka ympäristö antoikin toisen kuvan.
Rakuna käveli Io käsivarsillaan oven luokse ja potkaisi sitä niin lujaa kuin vain pystyi ja jäi odottamaan.
”Gerwanin pitäisi kyllä olla kotona”, Rakuna murahti, jo hieman hermostuneenakin, kun ovi sitten avattiinkin. Oven takaa paljastui mies, pidempi, kuin Rakuna. Tällä oli parransänkeä ja silmälasit. Miehellä oli tuikkivat siniset silmät ja pehmeät kasvonpiirteet. Kaikin puolin tuo näytti hyvin lempeältä ja mukavalta.
”No, no Rakuna. Mistäs nyt tuulee?” mies sanoi hymyillen, kuitenkin kulmansa rytistyivät hieman, kun tämä huomasi Ion jalan. Siinä vaiheessa Rakuna oli kyllä jo sisällä talossa, jossa takan tuli porisi lämpimästi. Huone oli muutenkin siisti ja hyvin hoidettu. Eräässä nurkassa nukkui pieni koiran oloinen otus.

”Tarvitsen apuasi”, Rakuna sanoi ja loi Gerwaniin hieman tuiman, poissaolevan katseen. Hän laski Ion eräälle tuolille, ja Gerwan käveli neidon luo hymyillen.
”Kukas te olette? Minä olen Gerwan.”

Rakuna siirtyi yhden ikkunan luo nojaten ikkunalautaan käsillään. Hän huokaisi hienoisesti, ja antoi avoimesta ikkunasta tulevan tuulen puhaltaa hänen hiuksiinsa.

”Ei pitkä matka enää”, Rakuna vastasi Ion kysymykseen. Neito saattoi tuntea miten sinihiuksisen lihakset olivat jännittyneet ja miehen ääni oli nyt jollain tapaa erilainen, jotenkin kylmempi ja kovempi. Samankaltainen kuin se oli ollut rannalla heidän tavatessaan, Io tajusi. Tuo muutos sai hänet heti huolestumaan Rakunasta ja samalla kipu katosi hieman taka-alalle, vaikka yhä jalkaa jäytikin. Sinisilmä ei kuitenkaan tehnyt mitään, eihän hän tiennyt mistä tuo muutos johtui.

Lopulta he pääsivät perille ja Rakuna potkaisi ovea, kätensä kun eivät Ion takia olleet vapaina.
”Gerwanin pitäisi kyllä olla kotona”, sinihiuksinen murahti ja pian ovi onneksi avattiinkin. Peittelemättömän uteliaana mustahiuksinen neito tarkasteli ovensuussa seisovaa miestä. Näky ei ollut aivan sellainen kuin hän oli odottanut, tuikkivine silmineen ja pehmeine kasvoineen parantaja näytti erittäin ystävälliseltä. Ei Io kyllä osannut oikein sanoa mitä sitten oli kuvitellut, mutta parempi toki näin. Ulkonäkö ja se tosiseikka, että mies oli Rakunan tuttava, saivat neidon heti luottamaan parantajaan.

”No, no Rakuna. Mistäs nyt tuulee?” Gerwan sanoi kun Rakuna jo oli Ioa kantaen ehtinyt porhaltaa sisätiloihin.
”Tarvitsen apuasi”, Rakuna vastasi ja laski neidon sylistään tuoliin istumaan. Neidon uteliaat sinisilmät jatkoivat uusien näkymien tutkailua, tarkkaillen nyt Gerwanin sijasta tuon asuntoa. Tyytyväisenä mustahiuksinen pani merkille paikan siisteyden, ainakaan hän ei olisi halunnut hoidettavaksi sellaiselle parantajalle joka ei osannut pitää huolta siisteydestä. Erityistä huomiota herätti nurkassa torkkuva eläin, jota hän ei kuitenkaan ehtinyt tarkemmin katsella kun Gerwan jo lähestyi häntä.

”Kukas te olette? Minä olen Gerwan”, parantaja sanoi ystävällisesti hymyillen.
"Sanovat Ioksi", Io vastasi hänkin hieman hymyillen. Ajatuksissaan hän erehtyi laskemaan painoa vahingoittuneelle jalalleen ja istualtaankin tuo riitti aiheuttamaan kipuaallon jalassa. Neidon ilme vaihtui nopeasti irvistykseksi ja hän veti äkkinäisesti henkeä hampaidensa välistä, lähes sihahtaen.
"Annapas kun katson tuota jalkaasi", Gerwan kehotti ja kyykistyi sitten Ion eteen ja poisti pohjetta peittävän siteentapaisen. Mustahiuksinen neito puristi tuolin käsinojia rystyset valkoisina miehen tutkiessa haavaa, vaikka parantajan otteet olivatkin lempeitä, sattui kosketus silti.

"Siisti haava, ilmeisesti veitsen tai muun teräaseen tekemä... Tuon Rakunan seura ei kyllä ole sitä turvallisinta", Gerwan sanoi virnistäen saaden Ion hymähtämään. Mutta turvallista tai ei, se oli kuitenkin sitä seuraa jossa hän halusi olla.
"Mutta tämän pitäisi kyllä parantua hyvin, jos sitä hoitaa oikein", mies sanoi rohkaisevasti ja synnytti suurta helpotusta Ion mielessä. Ei hänestä sentään mitään raajarikkoa olisi tulossa.
"Rakuna, ojentaisitko sieltä pöydältä sideharsoa", parantaja sitten pyysi sinihiuksiselta.

Rakuna katseli hitunen poissaolevana ikkunasta ulos. Hänen silmänsä olivat kaventuneet viiruiksi. Mies näytti erilaiselta, kuin jokin aika sitten. Hänen koko lämmin olemuksensa oli jälleen huuhtounut pois, kuin ruumiit merelle. Mies puristi sormensa nyrkkiin ja antoi tuulen leikitellä hiuksissaan. Hän kuunteli vain puolella korvalla Gerwania ja Ioa. Gerwan, hänen pitkäaikainen tuttunsa, hyvä ystävä, melkein kun perhettä. Hän tuki kun muut hylkäsivät. Vaikka Rakuna oli monta kertaa ärähtänyt tuolle hyväsydämiselle parantajalle, ei tämä ollut moksiskaan. Rakuna, joka omisti kivikuorisen sydämen, Gerwan taas omisti sydämen, joka oli täyttä kultaa. Lempeämpää ukkoa saisi hakea, kuin tämä parransänkinen kaveri. Hienoinen hymähdys karkasi sinihiuksisen huulilta, mutta vakavoitui kuitenkin pian. Hän huokaisi jälleen syvään ja tunsi veren kohisevan suonissaan. Hänen syytään kaikki, ihan jokainen pienikin asia. Mies ei vain saanut päästään sitä tosiasiaa, että varmaan kaikki ajattelivat hänen olevan ties mikäkin hullu. Hulluhan hän olikin, kuka nyt voisi pitää murhaamisesta. Rakuna puisteli päätään, ja koitti saada ajatuksensa muualle -turhaan.

"Siisti haava, ilmeisesti veitsen tai muun teräaseen tekemä... Tuon Rakunan seura ei kyllä ole sitä turvallisinta"
Rakuna käännähti parantajan puoleen nimensä kuullessaan. Hienoinen hymähdys kantautui jälleen ilmoille. Niinpä niin. Hänen seuransa ei turvallista ollutkaan. Kuinkahan monta kertaa Gerwankin oli joutunut vaaroihin pelastaessaan Rakunan nahkaa, tai omaansa, hänen tkömmähdyksiensä ansiosta, ja nyt Io. Miten hän osasikaan aina hankkiutua vaikeuksiin? Semmoista se oli, palkkamurhaajan elämä. Ei mitään hohdokasta, kun sai ihmisten vihat niskoilleen, ja vielä kaupan päälle hullun maineen.
"Rakuna, ojentaisitko sieltä pöydältä sideharsoa"
Sinihiuksinen oli taas vajonnut ajatuksiinsa ja hätkähti hieman ja otti sideharsorullan antaen sen sitten Gerwanille, joka tyytyi vain kiitokseksi hymyilemään Rakunalle, ja kääntyi sitten takaisin Ion jalan puoleen.

"Tämä voi nyt vähän kirpaista", parantaja totesi ja otti liinan, puhtaan sellaisen tietenkin joka oli kastettu vedessä ja osittain vettäkin väkevämmässä aineessa, ja sillä hän nyt hieman puhdisti sitä. Puhdistettuaan haavan mies kääri harson haavan ympärille, ja läpäsytti työnsä tehtyään kätensä polviin ja naurahti:
"Mistäs sinä Rakuna olet näin kauniin neitosen itsellesi kaapannut?" Gerwan sitten sanoi hymyillen.

Rakuna, joka oli taas kerennyt ikkunan luo ja katseli nyt kun hienoiset vesipisarat tippuivat maahan. Oli alkanut satamaan, onneksi he olivat päässeet sisätiloihin ennen sitä. Kuitenkin harmaat silmät, niiden pupillit olivat kaventuneet viiruiksi, ja yhtäkkiä tämä vain kääntyi Gerwania kohden, hetkisen sen jälkeen kun mies oli lausahtanut ääneen lauseensa.
Rakunan teki mieli sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustaan. Kaikki sanat tuntuivat jäävän kurkkuun, viha, suru, kaikki tunteet, ne pyörivät miehen pään sisällä, kuin mitkäkin risteilyalukset.
"Rakunahan on melkoisen taitava käyttämään meikkojakin. Oletkos nähnyt?" Gerwan puhui Iolle. Tuo hyväsydäminen papparainen. Kuitenkin tuli alkoi leimuta jo irrallaan.
"Hemmetti, olisin mielummin käyttämättä niitä aseita. Mielelläni eläisin vain ihan normaalia elämää ja olisin normaali, enkä mikään hullu. Hittoon nämä syntiset hiukset ja demonin veri, kaikki ihan turhaa. Kirottu olen hitto vieköön! Ei paha voi koskaan tuntea onnea!" Rakuna puuskahti ja oikeastaan alitajunnassaan hän ihmetteli mistä kaikki tuo kumpusi.

Kaiken sanottuaan hän vain vilkaisi jopa surumielisesti kumpaakin, elämänsä rakkautta ja läheisintä ystäväänsä. Nuo joutuivat kestämään niin paljon, ja silti tuntuivat välittävän. Rakuna käänsi katseen pois toisista ja viitta liehuen ryntäsi ulos sateeseen, kuitenkaan menemättä pihaa pidemmälle. Mies katsoi taivaalle, antoi raskaiden pisaroiden kastella nuo teräväpiirteiset kasvot. Silmät sulkiessaan hän saattoi nähdä perheensä, kaikki ne kyläläiset, kaiken, jota oli joutunut kokemaan, ja nyt hän purkasi kaiken sen vihan, rakkaimpiinsa. Millainen hän oikein oli?

Sisällä Gerwan loi hieman surullisen, mutta osittain myös huvittuneen katseen Ioon Rakunan poistuessa. Mies oli saanut kestää jo muutamia tuollaisia purkauksia Rakunan suunnalta, ne eivät siis olleet uutta.
"Voitte jäädä tänne yöksi. Talo on kuitenkin sen verran iso, ja nyt kun perhettä ei ole, niin tilaa kyllä riittää", mies sanoi hetken päästä ja katsahti sitten koiran suuntaan joka heilutti häntäänsä ja oli noussut nurkastaan ja tuli nyt tervehtimään Ioa ja Gerwania.
"Ja hän on Nella."

"Tämä voi nyt vähän kirpaista", parantaja totesi saatuaan Rakunan ojentaman sideharson. Mies puhdisti Ion haavan ja neito joutui jo puremaan huultaankin kun neste kirveli. Hän ei kuitenkaan tahtonut ruveta huutamaan, itsepäisyydestä tai mistä tuo sitten johtuikaan. Kun vamma sitten oli puhdistettu, kääri Gerwan siistin siteen Ion jalan ympärille.
"Mistäs sinä Rakuna olet näin kauniin neitosen itsellesi kaapannut?" mies sitten sanoi hymyillen ja Io hieman punastui kehumisen kuullessaan. Mutta Rakunan reaktio tuli hänelle aivan yllätyksenä, takaisin ikkunan luo ehtinyt mies kääntyi katsomaan parantajaa silmät viiruina ja Ion kasvoille nousi heti vakava ilme. Mikä miehellä oikein oli?

"Rakunahan on melkoisen taitava käyttämään meikkojakin. Oletkos nähnyt?" Gerwan sanoi ja keskeytti Ion ajatukset. Neito oli jo vastaamassa, mutta Rakuna ehti ensin.
"Hemmetti, olisin mielummin käyttämättä niitä aseita. Mielelläni eläisin vain ihan normaalia elämää ja olisin normaali, enkä mikään hullu. Hittoon nämä syntiset hiukset ja demonin veri, kaikki ihan turhaa. Kirottu olen hitto vieköön! Ei paha voi koskaan tuntea onnea!" sinihiuksinen puuskahti. Sana sanalta ja lause lauseelta Ion ilme muuttui ahdistuneemmaksi ja surumielisemmäksi, lähes joka sanan myötä neito hieman sävähti kuin joku olisi häntä lyönyt. Ei, mikä ihme Rakunan nyt tosiaankin oli? Neito ei kestänyt nähdä miestä tuollaisena, noin ahdistuneena. Myötätunnossaan hän itsekin vain ahdistui tuosta, halusi saada toisen tuntemaan olonsa paremmaksi.

Rakunan lähdettyä huoneesta Io istui lyhyen hetken jähmettyneenä paikallaan. Joku toinen olisi voinut jäädäkin siihen, antaa miehen rauhassa selvitä tuosta kuohustaan. Mutta ei Io. Neito nousi tuolistaan, astui vaistomaisesti vahingoittuneelle jalalleen, sävähti kivusta ja puri huulensakin verille ja lähti sitten kinkkaamaan eteenpäin. Lähistöltä seinän viereltä hän sai luudan tuekseen ja sen avulla hän pääsi ovelle, tuskin kuunnellen Gerwanin sanoja. Nyt neito ajatteli vain Rakunaa.

Io avasi oven ja näki heti Rakunan, joka oli jäänyt seisomaan siihen talon edustalle, hetki sitten alkaneeseen sateeseen. Hetken neito epäröi, miettien haluaisiko mies kuitenkin olla mieluummin yksin, pahentaisiko hän vain asioita toista häiritsemällä. Mutta sitten hän teki päätöksensä ja jatkoi melko vaivalloista kulkuaan. Ehkä hän voisi jotenkin auttaa, hänen olisi pakko voida. Kun mustahiuksinen pääsi miehen vierelle, oli sade jo kastellut hänet litimäräksi. Vasemmalla kädellään hän otti yhä tukea Gerwanilta viemästään luudasta, mutta oikea tarttui varovaisesti, kuin arastellen sinihiuksisen käteen.

"Älä koskaan puhu itsestäsi tuolla tavoin", Io sanoi hiljaa, katsellen Rakunaa surumielisen ahdistunut katse sinisissä silmissä, heijastus miehen omista tunteista. Litimärät suortuvat olivat liimautuneet neidon kalpeille kasvoille, suolaiset vesinorot valuivat pitkin tuon poskia.
"Sinä et ole sellainen, en tiedä voinko saada sinut ymmärtämään millainen olet, mutta et ole sellainen. Et minulle", neito jatkoi. Käsi irroitti otteensa toisen kädestä ja kietoutui sen sijaan miehen vartalon ympärille, vartalon painautuessa toista vasten.
"Minulle sinä olet pelastava enkeli, kenties puolidemoni, mutta minun suojelijani. Mies josta en tahdo päästää irti. Rakkaimpani", neito puhui hiljaa, puristaen miestä itseään vasten yhdellä kädellään ja painaen päätään toisen rintaa vasten.

Rakuna, hän ei voinut oikeastaan ymmärtää mikä hänelle oli yhtäkkiä tullut. Kaikki paha, kaikki viha, jota hän tunsi, kumpusi täydellä voimalla sisältään. Hän ei voinut sille mitään. Mies antoi sateen kastella kasvojaan, hiuksiaan, noita pitkiä, indigonsinisiä. Noita kirottuja hiuksia, vain sen vuoksi hänet oli tuomittu ikuiseen onnettomuuteen. Vain sen takia, hän ei voisi koskaan varmaan kokea sitä onnea ..-mutta hänhän tunsi onnea. Io. Io oli hänen onnensa, elämänsä, rakkautensa. Ainoa asia ehkä juuri nyt, joka sai hänet pysymään jaloillaan. Oliko hän kuitenkin menettämässä tämänkin? Omalla käytöksellään, vain sillä että hän oli niin hämillään kaikesta siitä mitä yhtäkkiä tunsi, ja sai kokea. Koskaan ennen mies ei ollut saanut osakseen edes kaunista sanaa, tai vaikka olikin saanut, niin se oli ollut pelkkää petkuttamista.

Puolidemoni, demonin veri. Se virtasi hänen suonissaan, siitä ei pääsisi yli eikä ympäri. Isänsä oli ollut täysiverinen demoni, siltä mies oli muodonmuutoksensakin perinyt. Mutta nyt hän mielellään olisi jättänyt kaiken tuon pois. Omat miekkansa, oman itsensä, jos vain olisi saanut elää normaalia elämää, ja olla normaali. Eikä mikään hullu, tai mies joka oli saanut hullun maineen. Kaikki oli hyvin sekaista ja turhauttavaakin.

Hän kuuli takaansa askeleita. Io. Miehen läpimärät vaatteet olivat tulleet puolet painavemmiksi ja hiukset. Ne olivat märät ja valuttivat vettä noroina. Hiuksien väri oli tummunut melkoisesti ja melkein näyttivät päivän hämäräryydessä mustilta.
Hän tunsi Ion kävelevän vierelleen, käsi tarttui miehen omaan. Hienoinen värähdys, mutta silti tämä puristi lempeästi neidon siroa kättä.
"Älä koskaan puhu itsestäsi tuolla tavoin"
Kuului Ion ääni sateen ropinan seassa. Harmaat silmät katsoivat tyhjyyteen, mutta puolidemoni kuunteli kyllä neidon sanoja.
"Sinä et ole sellainen, en tiedä voinko saada sinut ymmärtämään millainen olet, mutta et ole sellainen. Et minulle"
Rakuna avasi suunsa sanoakseen jotain, muttei kerennyt kun Ion ote kädestään heltisi ja neitonen kietoutui tämän vartalon ympärille. Rakuna kiersi kätensä Ion ympäri ja sulki silmänsä.
"Minulle sinä olet pelastava enkeli, kenties puolidemoni, mutta minun suojelijani. Mies josta en tahdo päästää irti. Rakkaimpani"
Pelastava enkeli. Ei demoni voinut olla pelastava enkeli. Silti, Rakuna tunsi aivan samalla tavalla Ioa kohtaan. Neito, josta hän ei koskaan haluaisi päästää irti.
”Sinä ansaitset jotakin parempaa, kuin palkkamurhaajan, joka on vaarassa koko ajan”, mies sanoi hiljaa ja kiersi nyt toisenkin kätensä neidon ympäri. Ääni oli hiljainen, jokseenkin sortuva. Se ei ollut kylmä, tai kolea, vain surullinen.

Sade kasteli kumpaakin suurilla pisaroillaan. Jostain saattoi kuulua myös ukkosen hienoista jyrinää. Puolidemoni, palkkamurhaaja halasi rakastamaansa neitoa. Ei todellakaan halunnut koskaan päästää irti. Silti hän pelkäsi niin, ja hän ei halunnut, että Io joutuisi kärsimään hänen takiaan, milläkään tavalla. Rakunan elämä oli arvaamatonta, missään ei ollut turvassa, varsinkin jos petolliset vaanit lisääntyisivät vielä.
”Kuitenkin, minä rakastan sinua”, mies totesi hetken päästä hiljaa. Sade oli kastellut heidät läpikotaisin, mutta se ei oikeastaan haitannut miestä ei ollenkaan.

Gerwan kurkisti nopeasti ikkunasta paria. Rakkaus, se ei ollut mikään helppo asia, vaan monimutkainen. Silti hymynkare nousi miehen ystävällisille kasvoille. Hänen vaimonsa, kuollut kauan sitten, samaten poikansa, ja vieläkin uskollisena hän rakasti muistojaan.


//Joo tämä kyllä toistaa itseään -.- Ja tuo viimeinen kappale oli ehkä hieman turha xD//

”Sinä ansaitset jotakin parempaa, kuin palkkamurhaajan, joka on vaarassa koko ajan”, Rakuna sanoi surullisella äänellä, kädet Ion ympärillä kun neito oli sanonut sanansa siitä, millaisena miehen näki. Mustahiuksinen kohotti nyt katseensa miehen harmaisiin silmiin.
"En tiedä mitä ansaitsen, mutta sinut minä haluan. Ja jos sinä olet vaarassa, tahdon minä sinut pelastaa", Io sanoi vakaasti, jokaisen sanan tullessa suoraan hänen sydämestään. Niin, tämä neito saattoi kyllä huolehtia itsestään tai pelastaa toisen, jos tarve vaati. Mutta tämä ei tarkoittanut sitä ettei hän olisi halunnut jotakuta rinnalleen, jotakuta rakasta jonka kanssa kulkea läpi elämän. Tarkemmin sanottuna hän halusi rinnalleen Rakunan, tuon sinihiuksisen puolidemonin jolle hän halusi tarjota sydämensä ja kaiken tuntemansa rakkauden, välittämättä siitä että oli vasta miehen tavannut ja että miehellä oli pimeäkin puolensa. Hän halusi kestää, hän tulisi kestämään kaiken minkä elämä eteen toisi, Rakunan vuoksi. Vakaan luottavaisina siniset silmät katsoivat harmaisiin, jos mies ei tahtoisi häntä torjua, sysätä pois elämästään, saattoi neito uskoa ja toivoa että he kyllä tulisivat selviämään. Yhdessä.

”Kuitenkin, minä rakastan sinua”, tulivat hiljaiset sanat hetken kuluttua miehen huulilta. Io ei sanonut mitään, päästi vain irti kävelykeppinä toimineesta luudastaan jolloin se kaatui maahan ja neito pujotti nyt vapautuneen kätensä miehen hiusten lomaan, painoi tuon päätä hieman alemmaksi koska ei yhdellä jalalla seisoessaan oikein uskaltanut kurkotella ja sitten pehmeät huulet hakeutuivat miehen huulia vasten suudelmaan, joka kertoi sen mitä sanat eivät koskaan kyenneet kertomaan. Se kertoi rakkaudesta, luottamuksesta, tuesta, kaikesta siitä mitä Io halusi toiselle tarjota.

Gerwan oli sattunut katsahtamaan ikkunasta juuri tuon suudelman nähdäkseen ja kenties se toi hänelle mieleen muistoja omasta nuoruudestaan, omasta rakkaudestaan. Ainakin miehen kasvoille nousi pienoinen hymynkare, joka pysytteli noilla ystävällisillä kasvoilla melko kauan vaikka hän pian palasikin omien hommiensa pariin. Eihän se kuitenkaan ollut kohteliasta tuijotella toisten tekemisiä.

"Ehkä meidän kuitenkin kannattaisi siirtyä täältä sateesta takaisin sisätiloihin, Gerwan lupasi meille yöpymispaikankin", Io ehdotti ja uskalsi jo hymyilläkin. Alkoi olla tosiaankin hankalaa seistä siinä yhdellä jalalla Rakuna tukenaan, vaikka hänellä tanssi- ja taisteluharjoitusten ansiosta olikin hyvä tasapaino. Helpompaa olisi tosiaan päästä sisälle ja istumaan, eikä hänestä oikein tuntunut mukavalta olla täällä ulkona ja kastua litimäräksi tuon sateen vuoksi. Vaatteetkin olivat aivan liimautuneet aivan ihonmyötäisiksi ja olo tuntui inhottavan nihkeältä.

Io kääntyi lähteäkseen kulkemaan sisälle, kun horjahti märällä maalla ja joutui astahtamaan haavoittuneen jalan päälle.
"Hitto", neito parahti ja oli kaatumaisillaan, pysyen pystyssä vain tarttumalla melko kovakouraisesti Rakunan käsivarteen. Oppisiko hän ollenkaan olemaan astumatta toiselle jalalleen, tällainen jatkuva kipuaalloista kärsiminen alkoi olla todella turhauttavaa ja tietysti kivuliasta.


//hyödynsin sitten miekin sitä kappaletta ettei jäis tyhjän pantiks xD etkä kyllä miusta toistanu yhtään liikaa ^^//

"En tiedä mitä ansaitsen, mutta sinut minä haluan. Ja jos sinä olet vaarassa, tahdon minä sinut pelastaa"
Nuo sanat olivat yhdet kauneimmista, mitä Rakuna koskaan olikaan kuullut. Hän halusi vaalia rakkauttaan Ioon, mutta nyt se tuntui osittain vain niin mahdottomalta ajatukselta. Kuinka palkkamurhaaja, elämän kovertama, kylmä mies voisi tuntea rakkautta. Se oli ollut jokin aika takaperin niin idioottimainen ajatus, ettei Rakuna ollut edes viitsinyt ajatella koko asiaa. Kuitenkin tuo mustahiuksinen neito oli sulattanut jääkuoren pois tuolta sydämeltä. Rakuna ei itsekään tiennyt miten neito oli sen tehnyt, mutta niin vain oli käynyt. Oliko kohtalo puuttunut peliin? Rakunan usko jumaliin oli kadonnut niiden vuosien aikana, jolloin hän oli joutunut kärsimään ties mitä, mutta olisiko vielä mahdollista, että jumalat todellakin olisivat olemassa, ja soisivat tälle sinihiuksiselle sen onnen, joka häneltä vietiin heti syntymänsä jälkeen. Voisiko hän vihdoin nauraa ja hymyillä, rakastaa koko sydämestään? Olla se mikä hän todellisuudessa on? Hän ei halunnut sysätä Ioa pois elämästään. Ei todellakaan. Vasta kun hän oli tämän löytänyt. Hän aikoi pitää kiinni saamastaan onnesta, maksoi se mitä tahansa.

Rakkaus. Hyvin outo asia. Se osaa satuttaa, mutta se osaa myös antaa hyviä, täydellisiä hetkiä. Seuraavan voisi laskea tuohon viimeiseksi mainittuun. Io antoi tuki harjan kaatua maahan ja käsi puikkelehti sinisten hiusten lomaan ja huulet painuivat miehen huulia vasten. Rakuna saattoi osittain maistaa sadepisaroiden suolaisuuden. Rakkaus, se yhdisti heitä tuon suudelman kautta. Mies tunsi tulen sisällään leimahtavan jälleen, mutta se oli onnellisuuden tunne. Se halusi kertoa Iolle, että Rakuna tulisi pysymään endion vierellä aina siihen hetkeen asti, kunnes heidän olisi tavalla tai toisella pakko erota.

Sade. Se oli saanut pieniä virtauksia pihamaalle, kuin pieniä jokia. Mikä lie rankkasade heidät olikaan yllättänyt? Siniset hiukset olivat liimautuneet kiinni niskaan ja ne tippuivat vettä konsanaan. Samaten vaatteet.
"Ehkä meidän kuitenkin kannattaisi siirtyä täältä sateesta takaisin sisätiloihin, Gerwan lupasi meille yöpymispaikankin"
Hymy. Tuo hymy. Se sai Rakunankin kasvoille taas nousemaan hennon hymyn. Ion hymy tuntui kertovan yhä siitä, että kaikesta selvittäisiin, kun vain pidettäisiin yhtä. Näin halusi tuo puolidemonikin uskoa. Hän oli päässyt yksin jo niin pitkälle, ehkä hän pääsisi vielä pidemmälle, jos he kulkisivat yhdessä.

Kuitenkin pian Io horjahti, astuessaan toiselle, kipeälle jalalleen ja tarttui Rakunaa käsivarresta kiinni. Mies oli heti auttamassa neitoa pystyyn ja vähän Ion yhtäkkinen ote kirpaisi, mutta kuitenkin ei neito ainakaan kaatunut. Rakuna auttoi Ion kokonaan ylös ja piti tästä kiinni. Mies tyytyi vain hymyilemään rauhoittavasti. Hänestä ei juuri nyt ollut puhujaksi. Kaikki sanat, kauniitkin, tuntuivat juuttuvan kurkkuun.

Puolidemoni lähti hiljakseen kävelemään taloa kohti, pitäen koko ajan Iosta kiinni. Gerwan oli ovella jo odottamassa ja niin oli Nellakin.
”Te rakastavaiset haluatte varmaan kuivatella? Tuolla on jotain vaatteita jotka toivottavasti kelpaavat siksi aikaa, että omanne kuivuvat”, mies sanoi lempeästi hymyillen ja sulki oven kaksikon perässä. Rakuna saattoi tuolin selkänojalta tunnistaa oman paitansa, joka oli joskus jäänyt miehen luokse, kun samanlainen sade oli yllättänyt hänet.

Ehkä kaikki tulisi menemään parhain päin – myös Rakunan elämässä.

Kun Io sai nähdä Rakunan taas hymyilevän, vaikkakin vain hennosti, tuntui kuin kivi olisi pudonnut neidon sydämeltä. Hän ei todellakaan kestänyt nähdä rakkaitaan allapäin, ei varsinkaan Rakunaa, kaikkein rakkaintaan. Sen vuoksi hän yleensä peitteli parhaansa mukaan omia huoliaan ja vaikeuksiaan, vain siksi etteivät hänen läheisensä huolestuisi. Luultavasti tuo oli perua neidon lapsuudesta, jonka hän oli viettänyt kaksistaan äitinsä kanssa. Raha- ja muut huolet olivat kuormittaneet hänen äitiään Liseniä, jolloin herkkävaistoinen lapsi oli pyrkinyt kaikin keinoin välttämään rakkaan äitinsä kuormittamista ja oli sen sijaan tehnyt kaikkensa tuota piristääkseen.

Tanssijatar aikoi lähteä takaisin sisätiloihin kun horjahtikin, astui askeleen vahingoittuneella jalallaan, tunsi jälleen kivuliaan vihlaisun ja joutui tarttumaan Rakunaan pysyäkseen tolpillaan. Mies auttoikin hänet takaisin pystyyn ja tuki häntä heidän palatessaan kohti Gerwanin taloa, mikä sai Ion väläyttämään sinihiuksiselle kiitollisen hymyn.

”Te rakastavaiset haluatte varmaan kuivatella? Tuolla on jotain vaatteita jotka toivottavasti kelpaavat siksi aikaa, että omanne kuivuvat”, ovella koiransa kanssa odottava parantaja sanoi heille hymyillen. Jostain syystä miehen sanavalinta alkoi hymyilyttää Ioa ja hän loi hieman huvittuneen ja kysyvänkin katseen Rakunaan. Niin, ehkä he tosiaan olivat rakastavaisia, vaikkei hän ollutkaan sitä siltä kantilta ajatellut. Mitään hyvänpäiväntuttuja he eivät ainakaan olleet. Oikeastaan asia alkoi jopa askarruttaa neitoa. Mitä he tosiaan olivat?

Ei Io kuitenkaan jaksanut ruveta pähkäilemään tuota sen enempää, hän kuitenkin luotti siihen että he kyllä olivat jotain, vaikkeivät sitä nyt tarkemmin olleetkaan määritelleet. Ei kaikkea tarvinnut kahlita käsitteisiin, sitä hän vakuutti itselleen ja hautasi epämääräiset pohdinnat päättäväisesti mielensä perukoille, sinne suljettujen ovien taakse jonne piilotettiin kaikki haitalliset tunteet ja ajatukset. Jonain päivänä nuo salvat ehkä pettäisivät, mutteivät vielä, vielä hän saattoi sinne sulkea kaiken huolta aiheuttavan. Mutta toisinaan poissuljettukin saattoi kummitella taustalla.

Ion siirsi huomionsa vaatteisiin, jotka Gerwan oli heille varannut. Tuolilla häntä odotti yksinkertainen hihaton mekko, kenties vähän liian suuri hänelle. Parantajan edesmenneen vaimon vaatekappale, vaikkei neito sitä tiennytkään eikä osannut arvata.
"Tämän avulla sinun on varmaan helpompi kävellä kuin minun luutani kanssa", Gerwan sanoi Iolle hymyillen ja ojensi neidolle yksinkertaisen kävelykepin. Mustahiuksinen tajusi jättäneensä ottamansa luudan ulos mutaan ja sateeseen ja hieman hämillinen ilme nousi hänen kasvoilleen kun hän kiittäen otti kepin vastaan.
"Älä siitä luudasta huoli, kyllä se vähän sadetta kestää", parantaja sanoi ja heilautti kättään.
"Voit käydä tuolla vaihtamassa vaatteesi", mies vielä sanoi Iolle ja viittasi peukalollaan toiseen huoneeseen johtavaan oveen. Neito kiitti jälleen ja lähti sauvansa kanssa linkuttamaan toiseen huoneeseen vaatteen kera, Nellan pyöriessä uteliaana hänen jaloissaan. Koira kuitenkin jäi ulkopuolelle kun Io sulki oven jäljessään.

Io viipyi suhteellisen kauan, jalka jolle ei voinut astua aiheutti kuitenkin yllättäviä ongelmia näinkin arkisessa toimessa. Lopulta hän oli kuitenkin saanut vaalean, löysän mekon ylleen ja saattoi palata Rakunan ja Gerwanin seuraan. Keppiinsä nojaten neito linkutti tuolin luo ja huoahti hieman helpotuksesta kun pääsi istumaan. Oli tosiaankin rankkaa liikkua vain yhden jalan tukemana.


//Vähän...outoa ehkä toi yks kohta O.o//

”Te rakastavaiset haluatte varmaan kuivatella? Tuolla on jotain vaatteita jotka toivottavasti kelpaavat siksi aikaa, että omanne kuivuvat”
Kuului Gerwanin ystävällinen ääni, ja tämä nyt oli aina vitsikäs, tai ainakin yritti olla. Silti Rakuna tyytyi sujauttamaan kasvoilleen hienoisen hymyn, huokaisten sen jälkeen. Mitä he tosiaan olivat? Hän ainakin rakasti Ioa, enemmän, kuin ketään muuta. Hän olisi valmis menettämään kaiken, muttei Ioa. Nyt kun hän oli tämän neidon löytänyt, niin miehellä ei ollut aikomustakaan kadottaa häntä.

Iolle oli Gerwan etsinyt edesmenneen vaimonsa mekon. Rakunalle, taas hän oli etsinyt hänen oman paitansa, joka oli Gerwanin luo joskus jäänyt. Ja housut olivat sitten Gerwanin. Olivat varmaan hieman isot hänelle, olihan mies häntä pidempi sentään, kiitos valkyyrin veren hän oli jäänyt lyhyemmäksi.

Puolella korvalla Rakuna kuunteli neidon ja miehen keskustelua, ennen kuin neito sitten siirtyi vaihtamaan vaatteitaan Nella perässään seuraten. Kuitenkin kun ovi sulkeutui koiran edestä, niin siirtyi karvakasa omistajansa jalkoihin nukkumaan, kun parantaja oli käynyt istumaan eräälle jakkaralle, ja katseli nyt tuikkivilla silmillään Rakunaa. Miksi hänestä aina tuntui, että Gerwan näkisi hänestä läpi? Harmaasilmäinen nappasi käteensä vanhan paitansa, hihaton, tai toisella puolella kyllä oli hiha, mutta toisella ei, samanlainen kuin hänellä kotonaan. Ja hihaton puolisko jättäisi hänen käsivartensa näkyviin. Juuri sen, johon ohdakkeet olivat tatuoitu. Muisto, ehkä surullinenkin, mutta ohdakkeet kuvastivat tässä tapauksessa sitä, kun piikit pistelevät ja jättävät arven jälkeensä. Sitä se kuvasti, ei mitään muuta.

"No, et ole käynyt täällä pitkään aikaan?" parantaja kysyi, samalla kun sinihiuksinen oli saanut housut vaihdettua, ja nousi nyt pois nurkasta, jonne oli ne mennyt vaihtamaan. Gerwan tarkasteli häntä taas, kun Rakuna veti läpimärän paitansa pois ja laittoi sen kuivumaan housujensa kanssa erään tuolin selkämykselle. Sitten tämän veti päälleen vanhan paitansa ja todellakin, se käsivarsi jäi näkyviin, johon tatuointi oli piirretty.
"On ollut hieman kiireitä"; kuului hiljainen vastaus herran suusta, kun tämä siirtyi jälleen ikkunalle. Kiireitä, tosiaan.
"Rakkaasi, mukavan oloinen neito. Sanon sinulle, älä päästä häntä menemään. Hän tulee tekemään sinut vielä onnelliseksi, onnellisemmaksi, kuin voisit koskaan edes uneksia. Sinähän rakastat häntä, koko sydämestäsi, eikö?" parantaja sanoi hiljaa, hymyillen ja katsoi yhä Rakunaa, tai oikeastaan tämän selkää.
"Niin. Enemmän kuin mitään muuta", kuului jälleen sinihiuksisen hiljainen vastaus. Hän ei aikoisi menettää Ioa, hän tekisi, ainakin yrittäisi tehdä mitä vaan, jotta ei menettäisi.

Io ilmestyikin pian takaisin heidän seuraansa, Gerwanin antaman kävelykepin tukiessa neidon kävelyä. Harmaat silmät katsahtivat Ioon, ja sitten Gerwaniin, joka yhä hymyili.
"Haluaisitteko jotain syötävää? Kävin tänään taas torilla ostelemassa kaikenlaista, niin onkin mitä tarjota", parantaja naurahti ja lempeä hymy karehti yhä tämän kasvoilla.


//Lyhyttä, ja tuo siun tekstis ollut yhtään outoa. Mie en nyt tästä sano yhtään mitään -.- Noppeesti kirjoittelin//

Io kuuli kyllä että miehet puhuivat jotain hänen ollessaan poissa, mutta äänet olivat niin hiljaisia ettei hän erottanut sanoja. He olivat kuitenkin vaienneet siinä vaiheessa kun neito taas palasi heidän seuraansa ja istahti tuolille lepuuttaakseen niin kipeää jalkaansa kuin sitä toista joka nyt sai kärsiä tavallista suuremmasta rasituksesta tehdessään kahden jalan työt.
"Haluaisitteko jotain syötävää? Kävin tänään taas torilla ostelemassa kaikenlaista, niin onkin mitä tarjota", Gerwan sanoi naurahtaen. Miehen sanat kuullessaan Io tajusi olevansa todellakin nälkäinen, olihan hän syönyt viimeksi eilen kun he olivat Rakunan kanssa aterioineet hänen kotonaan.
"Meilläkin on itseasiassa ruokaa mukanamme, voit toki lämmittää sitäkin", Io ehdotti ystävällisesti, eihän hän tahtonut kuluttaa parantajan vieraanvaraisuutta mitenkään ylenpalttisesti. Tuohan oli jo hoitanut hänen haavansa ja tarjonnut heille yösijan, vaikkei edes tuntenut neitoa. Mutta Rakunan mies taisi tuntea sitäkin paremmin, varmasti paljon paremmin kuin mustahiuksinen itse. Mutta ehkä hänkin oppisi tuntemaan tuon rakkaansa, ajan kanssa.

"Niin, ja voisinko saada vähän jotain kipulääkettä", Io sanoi hitusen irvistäen kun jalkaa jäytävä kipu jatkuvasti muistutteli olemassaolostaan.
"Tottahan toki, keitän sinulle vähän pajunkuoriteetä", Gerwan sanoi ja nousikin heti jakkaraltaan ja siirtyi puuhailemaan yrttiensä ja pannujensa kanssa. Isäntänsä lähdöstä häiriintynyt Nella keksi siirtyä Ion luokse ja saikin neidolta osakseen mukavia rapsutuksia, aluksi hieman arkoja mutta pian neito löysi ne paikat joiden rapsuttamisesta koira erityisesti piti. Eläimen ilmeestä kyllä näki kuinka se nautti näistä vieraan neitosen huomionosoituksista, kieli lerpatti ulos suupielestä ja häntä vispasi lattiaa, saaden iloisen hymyn kohoamaan neidon kasvoille.

Ion katse siirtyi taas tutkailemaan huonetta, pyyhkäisi askaroivan Gerwanin ohi ja pysähtyi Rakunaan, mihin muuallekaan. Kaunis hymy valaisi neidon kasvot ja ihana tunne, rakkaus, sai jälleen lämmittää hänen sisintään. Varmistettuaan nopealla vilkaisulla että parantajan selkä oli vielä heihin päin lähetti neito pienen virnistyksen saatteleman lentosuukon sinihiuksiselle, osittain koska ei viitsinyt lähteä linkuttamaan jalallaan Rakunan luo ja osittain koska ei ehkä halunnut ruveta kovin paljoa hempeilemään kun he nyt olivat vieraana parantajan kodissa. Toisinaan piti yrittää käyttäytyä suunnilleen ihmisiksi, oli sellainen tai ei, mutta tunteitaan sai toki ilmaista.

"Hetken kuluttua se tee kiehuu, kestä vähän vielä", Gerwan sanoi ystävällisesti Iolle ja herätti Rakunan katselemiseen uppoutuneen neidon ajatuksistaan.
"Enköhän minä", tanssijatar sanoi hitusen hymähtäen. Ei, kipu ei todellakaan tuntunut mukavalta, mutta saattoi hän sen sentään sietää.
"Mutta nyt taidan vilkaista niitä teidän tuomisianne", parantaja sanoi ja olikin jo mennyt vilkaisemaan Rakunan ja Ion mukanaan tuomaa koria.
"Teillähän on täällä ruokailuvälineetkin, piknikillekö olitte menossa", Gerwan kysyi huvittuneena nähdessään korin sisällön.
"Tavallaan", Io tyytyi vastaamaan ja katseli hitusen huvittuneenakin kun parantaja touhusi hänen kasvispaistostaan lämpiämään, laittaen samalla vähän omia ruokiaan ja vilkuillen josko teevesi alkaisi jo kiehua.
"Kuinka te kaksi muuten tapasitte", neito sitten kysäisi uteliaana. Häntä kiinnosti kaikki, mikä koski Rakunaa, ja parantaja itsessäänkin herätti neidon uteliaisuutta.


//tuo nyt kyllä ei ollut lyhyt eikä muutenkaan viallinen, kaikkea muuta ^^
tämä sen sijaan ehkä vähän kököhkö >.< //

Rakuna pysytteli visusti ikkunan luona, ja kuunteli yhä puolella korvalla rakkaansa ja ystävänsä keskustelua. Ion jalkaa mahtoi särkeä, Rakuna tiesi sen kokemuksesta. Ei ollut mukavaa saada miekasta, eikä muustakaan teräaseesta. Kuitenkin ei malttanut sinihiuksisen katse pysyä poissa Ion suunnalta. Neito, hyvin kaunis, ja iloinen. Rakuna toivoi, että hän tosiaan saisi pysyä tämän neitosen kanssa koko loppuelämänsä. Lentosuukko, Ion suunnalta, hienoinen virnistys. Kuinka hän rakastikaan tuota mustahiuksista. Ja kaikkea oli neito nyt jo joutunut kestämään. Mutta ehkä oli parempi, että tietäisi mikä Rakuna todellisuudessa oli, kuin että jäisi tietämättömäksi. Siitä saattaisi myöhemmin seurata vaikka mitä. Ja ihme kyllä, Io oli ottanut kaikki hänen huonot, ikävät puolensa melkoisen hyvin. Kukaan, kukaan ei ollut koskaan suostunut sulattamaan näitä piirteitä hänessä. Sinihiuksinen naurahti rennosti, ja pudisti hieman päätään, kunnes Gerwan sitten puhui jälleen, kertoen että tee kiehuisi hetkisen verran. Puolella korvalla Rakuna jälleen kuunteli, selin heihin kumpaankin päin, mitä neito ja parantaja mahtoivat puhua. Heidän kesken jäänestä piknikistään.

Kuitenkin Ion seuraava kysymys sai puolidemonin havahtumaan.
"Kuinka te kaksi muuten tapasitte?"
Rakuna käänsi harmaiden silmien hieman ihmetteleävn katseensa Ioon, ja sitten hetkeksi Gerwaniin, joka tyytyi vain naurahtamaan rennosti. Sinihiuksinenkin naurahti hieman.
"Rakuna pelasti minut, erään partion kynsistä. Rahat olivat hyvin niukalla ja piti tehdä vähän laittomuuksia lisätienestien eteen. En ollut tarpeeksi nopea, ja eräs yöllinen partio piiritti minut. No, tämä puolidemoni tuli sitten jostain tyhjästä ja auttoi minut pois sieltä", parantaja kertoi huvittuneesti ja katsahti Rakunaa, tai tämän selkää jälleen, ja käänsi sitten taas katseensa Ioon.
"No, olet sinäkin minut monen monta kertaa pelastanut. Joskus omalta itseltäni ja joskus sen takia, että hermoni ovat pettäneet tai muuta vastaavaa", Rakuna sanoi hiljaa, hienoinen huvittuneisuus korostui kyllä miehen muuten niin matalassa äänessä. Hän muisti ne monet kerrat, jolloin Gerwan tavalla tai toisella oli häntä auttanut.

Parantajan kasvoilla karehti yhä lempeä hymy ja siniset silmät tuikkivat kuin tähdet taivaalla.
"Oi, tee kiehuu", tämä sanoi pian ja alkoi laittelemaan teetä Iolle.
Pian tämä oli saanut yrtit sekoitettua ja kulki teekuppi kädessään Ion luokse.
"Tässä. Sen pitäisi auttaa", Gerwan totesi ystävällisesti ja palasi jälleen laittelemaan ruokaa. Rakuna pysytteli vielä ikkunalla selkä molempiin päin. Kumpikaan ei nähnyt hänen kasvojaan, joita koristi hienoinen hymy. Hiuksetkin olivat alkaneet pikkuhiljaa kuivua, ja oli todellakin mukavampi, kun oli kuivat vaatteet päällään. Toinen käsi siirtyi toisen käsivarren tatuoinnin kohdalle joka kiersi koko käsivarren läpi ja siitä lähti monia mutkia muuallekkin käteen. Ohdakkeet. Rakuna pudisti päätään hymyillen vieläkin. Arvet, ne arvet eivät koskaan paikkautuisi kokonaan. Kunnianhimo. Ehkä hänen olisi joskus luovuttava siitäkin, ainakin rahtusen verran. Hän asetti aina tavoitteensa liian korkealle, ehkä vielä nytkin. Hän vain oli Rakuna.

"Kuinka te sitten oikein tapasitte? En olisi luullut Rakunan retkahtavan johonkuhun, mutta hyvän kyllä valitsi", parantajan puhui jälleen, ja hymyili Iolle, iskien leikkisästi silmääkin, kun Rakuna ei ollut näkemässä. Lempeä naurahdus kuitenkin kuului herra sinihiuksisen suunnalta, ja tämä kääntyi vihdoin kaksikkoon päin, sanomatta kuitenkaan vielä mitään. Ehkä hän odotti, että Io kertoisi jutun, hänestä kun ei ollut puhujaksi.

Uteliaan kiinnostuneena Io kuunteli Gerwanin ja Rakunan kertoessa heidän ensitapaamisestaan ja yhteisestä menneisyydestään. Noista kahdesta miehestä kyllä näki että he olivat tunteneet toisensa jo kauan ja kokeneet yhdessä monenlaista. Joku toinen olisi tässä tilanteessa saattanut tuntea jopa hienoista kateellisuutta kun ei tuntenut miestä niin hyvin, mutta Io tunsi vain onnea Rakunan puolesta, onnea siitä että miehellä oli tukenaan tuollainen ystävä. Rakunan kaltaiselle miehelle ystävyyskään tuskin oli mikään itsestäänselvyys tai asia, jonka saavutti helposti. Omassa elämässään neito oli kyllä huomannut kuinka tärkeitä ystävät olivat. Äitinsä kuoleman jälkeen hän oli ollut nälkäkuoleman partaalla roikkuva näpistelevä penska, mutta saatuaan ystäviä hän oli saanut tukea ja oppinut tanssimaan, mikä viimein oli auttanut hänet taloudellisestikin jaloilleen. Hänen ystäviään tosiaan saattoi kiittää siitä, että hän nyt oli mitä oli.

Tee alkoi kiehua ja parantaja ryhtyikin heti laittelemaan juomaa valmiiksi Iolle.
"Tässä. Sen pitäisi auttaa", Gerwan sanoi ystävällisesti ojentaessaan teekupin sinisilmäiselle neidolle. Ystävällisesti kiittäen neito otti kupin vastaan ja sai iloiseksi yllätyksekseen huomata juoman maistuvan melko hyvälle, vaikka siinä olikin melko katkera sivumaku. Nopeasti hän kuitenkin joi kuppinsa tyhjäksi, hän tosiaankin halusi eroon siitä kivusta joka viilsi hänen jalkaansa.

"Kuinka te sitten oikein tapasitte? En olisi luullut Rakunan retkahtavan johonkuhun, mutta hyvän kyllä valitsi", parantaja sanoi hymyillen ja vielä silmää iskien puuhailtuaan hetken ruuanlaiton parissa. Jälleen Io tunsi hennon punastuksen nousevan kasvoilleen, kuten melkein aina kun joku häntä kehui, hän ei vain voinut sille mitään. Neito vilkaisi Rakunaa kohden, kuin tarkistaakseen halusiko tuo kertoa tarinan, mutta mieskin katseli häntä jollain tapaa odottavaisena.
"Pari viikkoa sitten olin aikaisin aamulla satamassa muistelemassa äitiäni erään kallion päällä ja putosin veteen. En osaa uida, mutta Rakuna oli onneksi paikalle ja pelasti minut sieltä. Menimme hänen luokseen kuivattelemaan, sairastuin ja viivyin yön yli. Eilen sitten menin taas hänen luokseen, palkitakseni hänet hänen antamastaan avusta, ja sillä tiellä sitä oikeastaan ollaan edelleen", Io kertoili ja hymyili lopuksi, kaunista hymyä jossa oli juonne huvittuneisuutta mutta ennen kaikkea paljon onnellisuutta.

Kun tarinan kertoi tällä tavoin, ajatus siitä että he tosiaan olivat tunteneet vasta niin vähän aikaa muuttui paljon konkreettisemmaksi. Mutta vaikkei heillä vielä ollutkaan kovin mainittavaa menneisyyttä, tahtoi neito uskoa että heillä kyllä olisi tulevaisuus, pitkä yhteinen tulevaisuus, toivon mukaan yleissävyltään onnellinen vaikka harmaita hetkiä tuskin voitaisiin välttää.

Mutta Io ei voinut mitään sille, että mieleen nousi hänen vanhempiensa kohtalo, kuinka Lisen oli menettänyt palkkamurhaajana toimineen aviomiehensä Raulin ja jäänyt Payoniin aivan yksin, Io hoivattavanaan. Hän oli toki tuntenut surua asian vuoksi jo ennenkin, mutta nyt se tuntui paljon suuremmalta ja omakohtaisemmalta. Ei hän vieläkään voinut täysin kuvitella miltä sellainen tuntuisi, ei hän edes halunnut kuvitella, mutta jo ajatuksen varjokin oli riittävän kauhistuttava. Ajatuskulkujen edetessä neidon hymy haipui ja tilalle nousi melko surumielinen ilme, joka sai viipyä kauniilla kasvoilla jonkin aikaa kunnes hän taas heräsi ajatuksistaan.

Yllättävän surumielisyytensä karkottaakseen Io pakotti ajatuksensa muihin asioihin, takaisin tähän huoneeseen, tähän hetkeen. Turha hänen olisi murehtia sitä mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua, kun ei siihen voinut vaikuttaa. Jälleen sinisten silmien katse kulkeutui Rakunaan, tuohon mieheen se aina kulkeutui.
"Sinä et muuten ole kertonut mistä nuo tatuoinnit ovat peräisin", Io sanoi ja jälleen tuon kasvoilla oli kevyt hymy. Tästä oli tosiaankin tulossa varsinainen tarinatupa, täynnä tarinoita asioiden alkuperästä ja menneisyydestä. Sellaiselle uteliaalle luonteelle kuin Io tällainen oli varsinaista nannaa, varsinkin kun puhuttiin Rakunasta, josta hän halusi oppia tietämään kaiken mahdollisen.

Rakunan kasvoilla karehti hymy koko sen ajan, kun Io selitti, kuinka he oikein olivatkaan tavanneet.
"Pari viikkoa sitten olin aikaisin aamulla satamassa muistelemassa äitiäni erään kallion päällä ja putosin veteen. En osaa uida, mutta Rakuna oli onneksi paikalle ja pelasti minut sieltä. Menimme hänen luokseen kuivattelemaan, sairastuin ja viivyin yön yli. Eilen sitten menin taas hänen luokseen, palkitakseni hänet hänen antamastaan avusta, ja sillä tiellä sitä oikeastaan ollaan edelleen"
Rakuna ei voinut olla pidättelemättä sitä kaunista hymyä, joka miehen kasvoille olikin jo kiirinyt. Silti, Rakunasta tuntui, kuin hän ja Io olisivat tunteneet jo ties kuinka kauan. Enemmän, paljon kauemmin, kuin vaan kaksi viikkoa.

Kuitenkin, Rakuna vajosi omiin ajatuksiinsa. Kuinka hän oli kaksi läheisintään tavannut vain yhtäkkiä. Kumpikin näistä paikallaolevista tiesivät hänen syvimmän olemuksensa, paha vain, että kumpikin heistä on nähnyt sen aivan väärällä hetkellä. Rakuna ei koskaan osaa vain kertoa siitä, vaan sanat aina turtuvat kurkkuun, kunnes koittaa sellainen inhottava tilanne, jossa sanoilla ei enää ole merkitystä. Huonot muistot. Ne takeltelivat miehen mielessä. Hän oli saattanut Gerwanin vaaraan kerran, ja mies todellakin oli ollut vaarassa kuolla tämän sinihiuksisen palkkamurhaajan miekasta. Kylmät väreet kipittelivät pitkin Rakunan ihoa, hän ei edes halunnut muistella tuota tilannetta.

"Sinä et muuten ole kertonut mistä nuo tatuoinnit ovat peräisin"
Io kysyi jonkin ajan päästä, havahduttaen herran muistoistaan. katse kiersi huoneessa ja pysähtyi, tottakai, Ion kauniisiin, sinisiin silmiin.
"Öh, nämäkö?"
Rakunalla meni hetki tajuta, mitä neito ylipäätään oli tarkoittanut, mutta sitten tämä vain naurahti ja avasi suunsa uudelleen:
"Otin nämä ihan vain mielenosoituksen vuoksi. Elämä ei oikein kulkenut raiteillaan. Ohdakkeen piikit, kuvaavat niitä arpia, jotka yhä kaivavat sisintäni. Kylä, sukulaiset, jopa perhe, kaikki vaan jättivät, halusivat pois elämästään... No ei siitä sen enempää. Ei niillä oikeastaan mitään sen suurempaa historiaa ole."
Rakunan kasvoilla saattoi nähdä hivenen surumielisen ilmeen, joka pian haihtui pois.

"Rakuna, voisitko käydä hakemassa ulkovarastosta puita?" Gerwan pyysi hetken päästä ystävällisesti ja vilkaisi Rakunaa joka poistui hymyillen huoneesta, kuitenkin lausuen hiljaa, äänettömästi Iolle, "Rakastan sinua."

Kun sinihiuksinen oli mennyt niin alkoi Gerwan kattamaan pöytää, pitäen Ioa sinisillä silmillään silmällä.
"Saanko olla utelias?"
Mies hymyili yhä lempeästi, mutta katse oli hyvin tarkkaileva.
"Oletko kenties Lisenin ja Raulin tytär? Sinä olet osittain hyvin paljon heidän näköisensä", mies kysyi ystävällisesti.


//Tönks tönks. En nyt saanut revittyä itsestäni mitään parempaa -.-//