Tahdon voimalla eteen päin

Miehen katse oli todella hermostustaan katsoa sivusta. Niistä katseista hän huomasi kaupungin menoille ei ollut asiaa enään, jos mies ei muuttaisi ajatustaan niin nopeasti. Miehen pelon ja hermostumisen Vivian huomasi todella hyvin. Hän itsekken meni hieman masennukseen, kun viereinen henkilö oli pelollinen. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt suunsa kiinni todella kiinni. Silloin tällaiseen asiaan ei olisi ajauduttu. Hautausmaa ja tunnelma antoivat enemmän mielikuvituksen liikkua niin miten ei haluaisi tapahtua. Kuitenkaan nyljeä miestä elävältä Vivianilla ei ole mielessään.
" Kyllä minä pystyn muttumaan ainoastaan sudeksi. " Aluksi Vivian sanoi.
" En ole laisinkaan muodonmuuttaja. Niissä monilla menemään sekaisin. Ainoastaan pystyn muuttumaan sudeksi. Minun tietääkseni muodonmuttajat pystyvät muuttua mihin vain eläimeen. Me emme. " Vivian sanoi.
Hän toivoi, että lauseet ei pahentaisi hiljaisuutta.

Se asia, että nainen pystyi muuttumaan vain sudeksi, ei suoraan sanoen rauhoittanut miehen mieltä. Jos Vivian olisi kyennyt muuttumaan vaikka suloiseksi, pehmeäturkkiseksi kissaksi, niin myös naisen susimainen puoli olisi ollut siedettävämpi. Mutta nyt nainen oli puoliksi susi. Asiaa oli todella hankala sisäistää. Elias siristi hieman silmiään ja katsoi toista hyvin tarkasti, yrittäen nähdä pienimmänkin susimaisen piirteen naisessa. Mutta ei, hänen silmiensä mukaan hänen edessään seisoi aivan tavallinen ihminen. Se oli hyvin hämäävää.

"Aa...", hän vastasi lyhyesti, eikä keksi enää muuta sanottavaa. Olisi ollut paljon helpompaa, jos nainen olisi voinut taas valehdella, sillä Eliaksen olisi ollut paljon helpompi ajatella toista muodonmuuttajana. Tavallaan miehen pitäisi olla otettu siitä, että hänelle paljastettiin tuollainen valtava salaisuus, mutta hän ei pystynyt näkemään asian sitä puolta.

Hetken hän vain tuijotti naista, yrittäen rohkaista itseään toimimaan. Sillä hän tiesi, että hänen täytyisi päästä tältä hautausmaalta pois, koska jos hän ei saa ajatuksiaan siirrettyä susista jonnekin muualle, niin kohta hän olisi täysin hermoheikko.
Hän ei ole koskaan ollut rohkea, ja oli yrittänyt tähän asti välttää epäkohteliaisuutta, mutta pelko oli hänen tapojaan vahvempi.
"Olen pahoillani", hän aloitti ja räpytteli silmiään hermostuneena. "Mutta minun on nyt aivan pakko mennä."
Sen sanottuaan mies kääntyi, ja lähti harppomaan alaspäin viettävää hiekkatietä pitkin takaisin kaupunkiin. Hän vilkaisi kerran taakseen.


((voi voi... Anteeksi, Elias on typerä))

Hän huomasi, että mies oli todella huono vointinen. Nainen ei kuitenkaan yrittänyt elvyttää, kun ei ollut siinä asiassa hyvä. Hiljalleen rummutus alkoi soida. Nopeasti hän havahtui asiaan. Todella hyvin. Liian myöhään hän yritti varoittaa, koska mies asteli jo pois päin hänestä muualle. Mies jostakin syystä vihaa susia sai ainkin sellaisen käsityksen.
" Minun pitäisi sinulle olla pahoillaan, koska minä sotkin sinut mukaansa. Rummuttajat eli metsästäjät etsivät sinut ja murhaavat sinut. Sinä tiedät keltasudesta, jota ei saisi tietää olemassa oloa. " Vivian huudahti miehelle.
Mitä hän oli huutanut hänelle oli totta. Hän oli pistänyt miehen kuoleman listalle niille. Se oli todella ärsyttävää hänelle. Hän oli pistänyt miehen tappo listaan, kun hän möläytti kuka hän oli. Pelastuksestaan hän ei saanut antaa mitään vastineeksi. Rumpujen ääni lähetyi hänen oli pakko juosta pakoon, vaikka juoksemeninen oli todella kivaa. Hänen täytyi nyt vain ryhdistäytyä kunnolla. Surullisena hän katsoi, kun mies asteli juuri rummuttajien luokse. Pienel kyynel ehti vierehtiä ja katse oli juoksu radalla. Juokseminen alkoi ja samalla hypytkin lisääntyivät kunnolla. Yhdestä hypystä hän venytti itsensä ja valkoinen hohde tuli. Yhden hautakivelle Vivian laskutui valkoisena sutena katsomaan Eliaksen astelua viereltään.

Hän ei voinnut mitenkään jättää miestä menemään metsästäjien luokse. Mies olisi mennyttä. Rumpujen ääni oli todella lähellä niin lähellä, että ne käyvät naaraan silmien kantoihin. Kiviseltä susi hyppäsi maahan ja juoksi miestä kohti ihan kuin olisi hyökännyt hänen kimpuunsa, mutta susi hyppäsi otti suuhunsa hopea keihään, mikä oli heitetty miestä kohti. Nopeasti hän kuitenkin sylkisen suustaansa. Ulkoisesti Vivian alkoi kitumaan. Metsään päin hän irvisti vihoissaan. Hän oli saanut hopea myrkytyksen. Hopea alkoi vaikuttaa todella nopeasti hänen suussaan ja elemistössään. Rumpujen ääni alkoivat mennä tasaisemmaksi ja voimakkaammin tahdissaan. Vivian oli päättänyt antaa omansa henkensä saadakseen miehen luottamuksen, vaikka olisi susi. Hiljalleen Vivian meni sutena puun viereen ja oksenteli verta suustaansa. Hopea oli oskettanut todella pahalla häneen, että muuttui takaisin ihmiseksi. Ihmis muodossaan saattoi nähdä miten hopea kulkee veri suonissa ja mustaa veri suonen hitaasti. Kun hän oli muuttunut sudesta ihmiseksi hopean aiheuttamana Vivian oli alasti miehen edessä, kuolemaisillaan.

Elias kuuli naisen huudahduksen, mutta jostain syystä hän ei osannut ottaa sitä tosissaan. Mitä pahaa toisen henkilön rodun tietämisessä mukamas oli? Mies kuuli rumpujen paukkeen, mutta hän ei osannut yhdistää sitä mihinkään vaaralliseen, vaan luuli jonkun musikanttiryhmän soittelevan kaupungin laitamilla. Hänen olisi pitänyt tajuta vaarallinen tilanteensa, ja hän olisi todennäköisesti tajunnutkin sen, jos olisi halunnut. Hän ei tahtonut myöntää itselleen olevansa kenties elämänsä suurimmassa tai ainakin toiseksi suurimmassa vaaratilanteessa. Hän oli halunnut vain päästä rauhalliselle kävelyretkelle luonnon keskelle.
Elias vilkaisi taakseen, ja jäi tuijottamaan näkyä lasittunein silmin. Hän ei voinut uskoa näkemäänsä. Olihan nainen sanonut, että hän pystyisi muuttumaan sudeksi, mutta oli aivan eri asia, että kuuli sellaisen väitteen kuin että näki sen aivan oikeasti. Sillä nyt hänen takanaan seisoi (luojan kiitos melko kaukana) puhtaanvalkoinen susi, joka katsoi suoraan häntä kohden. Vaistomaisesti miehen sydämensyke yltyi niin nopeaksi, että sitä kuuntelemalla olisi voinut lulla miehen juuri juosseen niin nopeasti pitkän matkan kuin mitä hän ikinä pystyisi.

Hän ei olisi halunnut irroittaa katsettaan sudesta, mutta koska hän käveli eteenpäin, hänen oli pakko tehdä se. Muuten hän astuisi johonkin kuoppaan tai kävelisi pusikkoon, nyrjäyttäisi nilkkansa, eikä sen jälkeen mistään tulisi enää mitään.
Tiivis, rytmitkäs rummut häiritsi miestä, se oli niin lähellä, mutta hän ei edelleenkään reagoinut siihen mitenkään. Osittain rumpujen takia, ja osittain suden kevyen askeleen ansiosta, hän ei kuullut eläimen lähestymistä. Vasta kun hänen niskansa takana kävi ilmavirta, siellä kolahti ja sitten kuului pieni tömpsähdys, hän kiepsahti ympäri. Liike jatkui, vaikka hän oli aikonut pysäyttää sen, ja lopulta mies päätyi istualleen maahan. Tuo valkoinen susi asteli pois hänen viereltään, ja enemmänkin raahautui kuin käveli syrjään. Hetken ajan Elias istui hiekkatiellä jähmettyneenä, osaamatta tehdä mitään. Se pelasti hänen henkensä, sillä pusikoissa lymyilevät metsästäjät eivät nähneet häntä.

Ärtyneenä metsästäjät tulivat esiin piilopaikastaan, mutta silloin he saivat kiihtyneen äänen vastaansa:
"Mitä te haudanhäpäisijät täällä teette? Häipykää!", nutturapäinen, kuluneeseen leninkiin pukeutunut vanha rouva huusi heille. Hänen kasvoiltaan pystyi näkemään, kuinka vimmoissaan hän oli. Hänen miehensä oli ollut jo useamman vuoden haudattuna tänne, ja hän oli käynyt säännöllisesti hoitamassa haudan eteen asetettuja kukkasia. Ja nyt nuo törkimykset uhkasivat talloa hänen rakkaan miehensä viimeisen leposijan!

Metsästäjät vilkaisivat mummelin suuntaan, ja he näyttivät täysin raivostuneilta. Heidän saaliinsa olisi nyt aivan puolustuskyvytön, mutta he eivät voineet tehdä mitään. Mummelia ei voisi jättää eloon todistajaksi, mutta tuon kimakka ääni houkutteli jo lisää ihmisiä paikalle. Eivätkä metsästäjät halunneet mitään joukkoteurastusta suorittaa, pakoon pääseminen olisi todella hankalaa, ja vartiomiehet saattaisivat tulla paikalle minä hetkenä hyvänsä. Joukon johtaja ärähti käskyn, ja metsästäjät kääntyivät pois.

Elias oli seurannut tätä välikohtausta aivan ihmeissään, ja hänellä kesti hetken tajuta, että hän olisi taas turvassa. Mutta se ei tarkoittanut, että kaikki olisi hyvin. Hänen silmänsä osuivat puun vieressä makaavaan Vivianiin, jolla ei ollut mitään peittonaan ja joka näytti olevan todella huonossa kunnossa. Elias nousee seisomaan, ja lähestyy Viviania arasti, mutta samalla hyvin päättäväisesti. Vaikka toinen oli mikä oli, ei hän voinut jättää toista tänne kuolemaan.
Päästyään toisen viereen hän polvistui alas, ja katsoi huolestuneena naista. Ulkoisia vammoja ei näkynyt, mutta kuitenkin hän värisi alastomana, ja hänen kasvonsa olivat aivan kalmankalpeat. Elias riisui pitkähihaisen paitansa, ja laski sen naisen päälle. Se ei peittänyt kaikkea, mutta ainakaan Vivian ei menettäisi kunniaansa (ja Eliaksella oli paljon helpompaa, kun hän ei nähnyt naisen alastonta vartaloa). Vasta peitellessään naista hän huomasi, että jotain outoa oli tapahtunut toisen verisuonille. Ne olivat aivan väärän väriset, ja myös iho niiden ympäriltä tummui hitaasti. Aivan kuin jokin tappava sieni olisi tunkeutunut naisen elimistöön.
"Mikä sinulla on?", hän kysyi hiljaa, toivoen että toinen pystyisi puhumaan. Muuten Eliaksella ei olisi aavistustakaan siitä, mitä hänen pitäisi tehdä.

Vanha rouva oli nähnyt kaiken mitä oli tapahtunut, ja hän käveli Eliaksen ja Vivianin luokse niin nopeasti kuin pääsi. Mutta hän ei kyennyt liikkumaan nopeasti, koska hänen polvensa ja lonkkansa olivat niin kauhean kipeät.
"Mikä hätänä?", hän kysyi, ja nosti kätensä suulleen kauhistuneena nähdessään Vivianin tekevän kuolemaa. "Voi pyhä Odin...."

((onneksi heräsin aikaisin, ja ehdin roolia ennen kuin lähdemme mökkeilemään. Huh, ja tulipa pitkä... o.o ))

Vivian oli siitä iloinen, että hän sai pelastettuaan miehen, joka pelkäsi suseja. Kylmässä maassa hän makaili tekemään kuolemaan. Hän ei vpoinnut kuitenkaan katsoa miestä. Naista nolotti paljon, vaikka hän tiesi mitä hän oli tehnyt aijemmin. Hän oli ottanut ison riskin siitä, että hän voisi saada kuolemaan päin luottamusta Eliakselta. Kuitenkaan hän ei halunnut, että hän kuolisi juuri tänä päivänä ja metsästäjien saaliiksi jäämiseksi.
Vivian ei itse ainakaan huomannut vanhaa mummoa, joka oli varmaakin tuomassa sukulaisilleensa kukkia. Monet vanhat ihmiset toivat kukkia menneille ihmiseille.
" Olen pahoillani, että sotkin sinut. Toivon, että et tapa minua. " Vivian sanoi.

Hän oli hyvin paihoillaan siitä, että hän sotki miehen. Rummut saivat naisen hieman pelokkaaksi. Turhaan hän yritteli nousta. Hän kokonaan kohmeissaansa. Ihonsa ja kasvonsa olivat kalpea näköiset. Verta hän yski monesti. Verinen lätäkkö oli saatu tehtyään naisen vierelle. Silmät pienesti reakoivat siihen, kun Elias tuli vierelleensä. Hymyä ja iloisuutta ei kuitenkaan noussut hänen kasvoilleensa. Pienellä silmien liikkeillä hän kiitteli miestä, että hän laittoi takkinsa hänen päälleensä.
" Minä teen kuolemaan, koska osuin hopeaan. Muutenkin minä en ehtisi ottamaan vasta ainetta. " Vivian sanoi täristen ja hengistyneenä.

Hän huomasi vanhan naisen tulemisen heidän luokse. Se sai pelon naisen kasvoille. Hän ei osannut odottaa, miehen liikkeitä. Jostakin syystä hän uskoi, että vanhansta rouvasta olisi hyötyä. Kuitenkin häntä pelotti, ettei mummo ollut vain yksi metsästäjistä. Hän olisi niin helppo saalis heille. Hän katsoi surullisena miestä. Rummutus oli samassa taajuussa, mutta tuntui siltä, että he oli kiertämässä uutta keltasusia hautuus maalla ja uskoneet Vivian kuolee. He olivat nähneet Vivianin koskevan hopean keihääseen. Kuitenkaan he eivät nähneet miehen tulevan hänen viereensä.

Vivian-parka oli selvästikin huonossa kunnossa, kun toinen oli huolissaan siitä, että Elias tappaisi hänet. Ehkä nainen ei tunnistanut häntä.
"Shh, älä höpsöttele", hän sanoi hiljaisella ja matalalla äänellä, yrittäen rauhoittaa toista. Elias oli varma, ettei nainen tunnistanut häntä, koska mitä syytä miehellä olisi tappaa nainen? Eivät he olleet vihollisia. Eikä hän olisi kyennyt tappamaan elävää ihmistä tai jotain vastaavaa olentoa, ainakaan normaalissa mielentilassa. Hän ei ollut murhaaja, toisin kuin eräät.
"Makaa ihan rauhassa siinä vaan", hän sanoi naisen yrittäessä nousta.

Miehen silmät osuivat naisen vierelle leviävään verilammikkoon, ja hänen kasvonsa vääntyivät. Vaikka hän oli tottunut näkemään verta eläimiä teurastettaessa, hän ei ollut koskaan nähnyt ihmismäisen olennon kituvan tällä tavoin. Se oli kauheaa. Elias veti syvään henkeä, ja hän yritti parhaansa mukaan pitää katseensa naisen kasvoissa. Ei mistään tulisi mitään, jos hän hätääntyisi. Hänenhän tulisi olla tyyni ja rauhoitella naista.

"Vasta-ainetta? Mitä vasta-ainetta?", hän tiukkasi hieman kireämmällä äänellä. Elias ei ymmärtänyt tapahtumassa olevista asioista mitään, eikä tiennyt kuinka pelkkä hopea voisi aiheuttaa tuollaista. Hän yritti parhaansa mukaan etsiä Vivianista haavaa, josta tuo kaikki veri tuli, mutta hän ei löydä sitä. Eikä hän uskaltaisi siirtää naista, sillä jos toisella oli jokin sisäinen haava, liikkuminen vain pahentaisi asiaa.

Vanha rouva tuli lähemmäksi, ja katsoi maassa makaavaa naista huolestunut, mutta aavistuksen pelonsekainen ilme kasvoillaan. Elias ei sitä huomannut, ja kuullessaan naisen sanat hän oletti äänen värinän johtuvan vain myötätunnosta ja hermostuksesta.
"Mitä minä voin tehdä? Minne se keihäs osui?"

Mitä mies sanoikin hän ei tiennyt voisiko Elaikseen luottaa, koska mies pelkäsi suseita hänen käsityksen mukaan. Miehen sanat sai kuulostamaan iloiselta, mutta ei tiennyt miehen ajatuksia. Pienesti hän murisi, koska mies käsitteli. Hän ei oikein pitänyt koskestelusta. Koskiessaan Vivian huutasi niin kovasti kivusta, mutta ääni ei kuitenkaan antanut mahdollista huutaa täydeltä. Sen sijaan kasvot näyttivät suurimmaksi osaksi kipuiselta.
" On yksi vasta aine mailmassa tähän, mutta sitä on turha hankia, koska havat valmistava. " Vivian sanoi yskäillen miehelle.

Vanhan naisen tultaessaan vierelle. Vivian oli paniikissa. Hän ei luottanut laisinkaan naiseen, joka vieressä. Keltaisia silmiäänsä hän yritteli pitää.
" Suuni vai huultni miten haluatte sanoa on kipeä puoli. " Vivian vastasi myös miehelle, kun yritteli etsiä häneltä haavoja. Musta veri laajeitui naisen vartalossa hitaasti, mutta varmasti. Vähät väliä Vivian yskäili verta suustaansa.

Elias kalpeni silminähden, kun nainen sanoi, ettei vasta-ainetta olisi välttämättä saatavilla.
"Mikä se on? Kerro nyt!", hän lähes huusi. Pelko siitä, että nainen kuolisi lähestulkoon hänen käsivarsilleen, teki miehen äänen terävämmäksi ja lähes vihaisen kuuloiseksi. Voi olla, ettei vastalääkettä olisi saatavissa, mutta Vivianin tulisi kuitenkin kertoa, mikä lääke on. Toivoa ei koskaan saa heittää pois, vaikka Elias itse ei ole aina itsekään noudattanut tuota neuvoa. Eikä mies itse kestäisi, jos toinen kuolisi, ilman että hän edes tietäisi kuinka toisen voi pelastaa. Hän pohtisi koko loppuelämänsä ajan, mikä tuo lääke olisi ollut ja olisiko nainen voitu pelastaa.
Se asia, että Vivian oli jollain oudolla ja epäluonnollisella tavalla susi, oli siirtynyt syrjään Eliaksen mielessä. Hän ei ehtinyt miettimään asiaa, ja kun hänen silmänsä näkivät tällä hetkellä ihmisen, uskoi hänen mielensäkin siihen mihin hän halusi uskoa. Naisen liikahtaessa Elias näki toisen silmissä jotain outoa. Aluksi hän luuli vain mielensä temppuilevan, ja hän ohitti asian olankohautuksella. Mutta sitten hän näki keltaiset silmät uudestaan, ja Vivianin ihmismäiseen olemukseen tuli syvä särö.
Jos nainen olisi susimuodossaan ollessaan vahingoittanut Eliasta, olisi hän todennäköisesti ollut haluttomampi auttamaan. Mutta nyt susi ei ollut syönyt karjaa, eikä viatonta olentoa voi jättää kitumaan. Miehellä ei ollut aavistustakaan, oliko vieressä käsiään hermostuksissaan puristeleva vanha rouva nähnyt jotain.

Samalla, kun nainen yskähti verta suustaan, ajatukset susista ja kaikesta vastaavasta pyyhkiytyivät Eliaksen mielestä. Ei voi olla, Vivianilla oli varmasti jokin sisäinen verenvuoto, eikä tilanne näyttänyt hyvältä. Hän oli nähnyt, kuinka verta yskivät ihmiset menehtyivät, vaikka parantaja olisi ollut paikalla. Nyt täällä ei ollut sellaista, ja jos vastalääkettä ei saataisi...
Onneksi Elias ei tiennyt enempää lääketieteestä, sillä muuten hän olisi suhtautunut hyvin epäilevästi vasta-aineen tehoamiseen. Mutta nyt se oli viimeinen pelastus naiselle.
Mies ei ymmärtänyt sitäkään, kuinka naisen suu olisi voinut liittyä tähän haavoittumiseen. Huulissa ei näkynyt suurempia haavoja, eikä hän keksinyt, miten kuolemaisillaan olevan naisen tila voisi liittyä naisen suuhun. Eliaksella oli hyvin neuvoton ja hätääntynyt olo.

Vivian huomasi, että mies halusi vimmatusti pelastaa hänet, vaikka oli sudeksi voisi muuttua. Tahalleen hän ei ikinä muuttaisi. Pelon naisessa saisi huomata ainoastaan keltaisissa silmistään. Harvat älysi keltaiset silmät kertoisivat pelkoa. Vivian pelkäsi kuolla Eliaksen käden kautta ja muutenkin toista naista, joka käveli heidän virellään ympyrää. Mikä kummastutti todella paljon Viviania. Miehen kysyessään vasta aineesta. Vivianille oli hyvin vaikeata vastat, koska verta oli paljon suussaansa.

Vivian kääntyi katsomaan Eliasta Ruskean keltaisilla silmillään. Valkoinen väri oli muuttunut keltaiseksi. Syvään hän huokaisi ennen kuin alkoi sanomaan Eliakselle.
" Amarks lääkkeen nimi. Se pitää olla...nestemäisessä muodossa, koska se pitää pistää suoneen...Yleisesti sitä saa kaupungista. Ehdin varmaakin hakea sitä, vaikka olen kuolemaan päin menossa. " Georgiana sanoi hitaasti.
Osittain hän tarkoitti sitä, että kituisi ainakin yli kymmen tuntia ennen kuoleman tuloa. Se oli toinen asia, jos kunto sallisi hänelle kävellä kaupunkiin asti.

Kävely kaupunkiin olisi todella hidasta menoa. Myös se olisi todella noloa astella alsti muiden nähden. Kuitenkaan siinä vaiheessa, kun henki oli kyseessä. Viviania ärsytti todella kovasti, kun vanha nainen käveli heidän ympärillään ja katsoi mitä he oikein tekevät. Myös hänelle tuli pieni aavistus siitä asiassa, että olisi mummo jokin parantaja tai edes vaastaava.
" Miksi kyselet miten voin? " Vivian kysyi vanhukselta.

Vanha rouva oli kuunnellut nuorten puhetta tarkkaan, ja hänen ilmeensä kirkastui, kun tyttö lausui lääkkeen nimen.
"Käyn kaupungin parantajalla, hän on hyvä ystäväni, ja hän varmasti tietää mitä sinä tarkoitat! Pysykää täällä", hän selosti asiansa kiivaaseen tahtiin, ja lähti sitten kipittämään kaupunkia kohden minkä vanhoista jaloistaan pääsi.
Vanha rouva ei itsekään tiennyt, miksi hän halusi auttaa nuoria. Hän vain halusi tehdä parhaansa näin kamalassa tilanteessa, eikä voinut vain katsoa sivusta tietäen, että hän pystyisi auttamaan. Hän ei ymmärtänyt kaikkea, mutta oli painanut lääkkeen nimen syvälle mieleensä.
Vanhus lähti matkaan niin kiireesti, ettei hän kuullut Vivianin kysymystä.

Elias katsoi hetken vanhuksen loittonevaa selkää, ja kääntyi sitten maassa makaavan naisen puoleen. Onneksi vanhus oli sattunut paikalle, sillä nuorukainen ei olisi halunnut jättää Viviania yksin, mutta nyt he olivat kahden eikä Elias tiennyt, miten hän voisi helpottaa naisen oloa. Hän ei tiennyt, että Vivian kituisi kauan, mutta ei kuolisi pian, joten hän pelkää, ettei toinen kestä vanhuksen paluuseen saakka.
"Onneksi hän lähti hakemaan apua...", Elias mutisi puoliksi itsekseen, eikä odotanut sanoihinsa mitään erityistä vastausta. Hän kääntyi katsomaan naista, ja hänestä tuntui, että hän repeäisi pian huolesta.
"Löivätkö he sinua selkään tai jotain vastaavaa?", hän kysyi tarkoittaen sanalla 'he' metsästäjiä. Mies ei ollut huomannut, että sellaista olisi tapahtunut, mutta hän ei keksinyt muutakaan selitystä tuolle suusta tulevalle runsaalle verelle.

Katsoessaan naista hän huomasi toisen silmänvalkuaisten olevan selvästi keltaiset. Huomatessaan asian hän hätkähti vaistomaisesti, ja räpäytti silmiään uskomatta näkemäänsä.
Hän tiesi, ettei pahoin loukkaantuneelle tulisi puhua turhaan, mutta hän ei voinut estää itseänsä.
"Sinun silmäsi ovat keltaiset", hän totesi järkyttyneenä, unohtaen muodostaa lauseestaan kysymystä.

((Tarkoititko nimellä Georgiana Viviania eli oliko se vain virhe, vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?))

//Tarkoituksena oli kuitenkin Vivianin puhuvan eikä Georgiana//

Keltaiset silmät katsoivat mitä oikein vanhus teki. Häntä todella hämästytti, kun vanhus tiesi vasta aineen. Myös hän oli hämmentynyt, kun elias jäi seuraan hänelle. Itseäänsä harmitti se, että hän ei voinnut tarjota kunnon seurustelua. Hitaasti tajuten hän huomasi, että mummo ei vastannut hänen kysymykseen. Kuitenkaan Vivian ei sanonnut mitää siihen asti, kunnes, jokin muun sanoisi.
Hiljaisuus oli todella kiduttava naisen mielestä, mutta onneksi mies avasi suunsa, joka sai samalla ajatuksensa muuttumaan iloisemman edes hieman.
" Ei ne sellaista tehnyt. Jos en olisi saanut hopea keihästä suustan vaihdehtua niin sinä olisit kuollut. Kun otin sen suuhuni hopea vaikutti heti minun elimistössäni. Hopea tekee tämän minulle. " Vivian sanoi.

Hän toivoi, että tämä lause helpottaisin jonkun verran miestä. Keltaiset silmät katsoivat nopeasti mieheen, joka oli säikähtänyt hetki aikaa sitten. Viviani alkoi heti huolestumaan paljon enemmän, kun miestä näytti pelokkaalta.
" Mikä nyt? " Pieni huudahtus tuli.
Ennen pitään mies sai kysyttyään sen mikä häntä oli vaivannut. Kuulessaan kysymyksen nainen pystyi helpommin rentoutumaan ja oli turhaan panikoinnut ja kitunut samaan aikaan.
" Ei se oli mitään. Olenhan keltasusi, jonka erottaa keltaisillaan silmillään ihmisestä. Tämä on ihan normaalia, kun minua pelottaa. " Vivian sanoi.
Sanottuaan hiljaa ja väsyneenä niin hän käänsi katseen pois päin, että miehen ei tarvitsi tuijottaa.

((Ok, no hyvä ))

Elias oli naisen jälkeen hetken hiljaa, miettien mitä hän sanoisi. Miehellä oli nyt vahvasti sellainen tunne, ettei hän ymmärtänyt yhtään mitään siitä, mitä oli tekeillä.
"Hopea?", hän toisti. Miten hopea tai jokin muu metalli voisi vaikuttaa johonkin olentoon noin voimakkaasti? Olihan hän kuullut lapsena tarinoita paholaisista, joihin hopea vaikuttaa kuolettavasti, mutta hän oli luullut niiden olevan vain tarinoita... Ei hän ollut tiennyt, että sellaisia olentoja oli oikeasti olemassa. Mutta ei Vivian vaikuttanut miltään paholaiselta.
Hän ei olisi halunnut kuulustella naista toisen rodusta, mutta siihen hän oli kuitenkin ajautunut. Ei mies tarkoittanut pahaa, mutta hän oli niin ymmällään ja ehkä hieman peloissaan (vaikka ei haluaisi myöntää sitä edes itselleen).
Vasta naisen lauseesta mies tajusi, että hän oli itse aiheuttanut toisen kärsimyksen. Se sai hänet hiljenemään ja synkkenemään hetkeksi, mutta se ilme vaihtui naisen jatkaessa puhumistaan.

Hän olisi halunnut sanoa, ettei naisen tarvinnut pelätä, mutta hän ei saanut sanoja ulos suustaan. Se lause ei olisi edes ollut totta, sillä mies itsekin olisi ollut tuollaisessa tilanteessa peloissaan, ja paljon vähäpätöisimmissäkin. Elias ei ollut edes tajunnut tuijottavansa, ennen kuin Vivian käänsi katseensa pois.
"Tuota, anteeksi jos tuijotin. Minun ei olisi pitänyt tehdä sitä" hän sanoi, ja katsoi nyt käsiään. Samalla hän istahti alas, koska hän ei halunnut katsella maassa makaavaa naista korkeuksista.
"Ja... Vaikka en pidä susista-"
Totta puhuen hän vihasi ja inhosi niitä.
"Niin en minä sinua inhoa."

Mies näytti hänen mielestään siltä, että mies voisi uskoa, että hopeaa voisi tehdä pahaa hänelle. Katsoessaan mualle hän suri, että hän kuolisi varmaakin paripäivän kidutuksin. Vartalo tärisi todella paljon, mutta tietyn aikavälin.
" Hopea on paha ihmissudeille, vampyyreille ja muillekkin otuksille. " Vivian sanoi.
Hän ei kuitenkaan jaksanut tehdä minkaalaista listaa. Nopeasti hän katusi mitä oli sanonnut tuskissaansa, kosla Elias tekisi myös ison numeron vampyyristä. Itse hän ei ole nähnyt vampyyriä, mutta hän uskoo, ne ovat elossa maan pinnalla. Todella helposti hän uskoo erilaisiin satuihin ja tarinoihin.

Miehen pyytäessään anteeksi Vivian käänsi katseensa takaksin Eliakseen.
" Ei se mitää. Tämä on sinulle iso pala otettavaksi. " Vivian sanoi hiljaa, mutta pienesti hymyillen ennen, kuin oksensi.
Kaksi muuta lausetta sai naista mietityttämään todella paljon, mutta onneksi hänellä ei ollut mitää ylätettävää miehelle. Hän ei halunnut pilata miehen hekkyyttä miltä se tuntui naisen korvissa. Hänen luonteensa on ihan samanlainen kuin sutena, mutta silloin ollaa erinäköisenä. Tuota ajatusta hän ei halunnut sanoa, ettei hän sanoisi pahsti.
" Kiitos. " Hän sanoi silti.
Vai oliko pakko edes sitä sanoa äänen siinä hetkellä, kun se olisi voinnut tehdä eleellä.

Sana 'vampyyri' ei pelästyttänyt Eliasta, koska hän ei uskonut niihin. Ei hän uskonut ihmissusiinkaan, vaikka sellainen oli hänen edessään, joten olisi voinut luulla, että miehen käsitys maailmasta on avartunut. Mutta jos hän ei nähnyt jotain omin silmin, ei hän myöskään uskonut siihen. Eikä pelkkä näkeminenkään aina auttanut.
Eniten häntä häiritsi naisen lauseessa se, kuinka toinen oli luokitellut itsensä 'otuksiin'. Oliko toisen aivan pakko jatkuvasti korostaa omaa erilaisuuttaan ja... outouttaan? Kaikki olisi paljon helpompaa, jos Elias voisi edes yrittää unohtaa sen, ettei hän ollut tekemisissä ihmisen kanssa.
Hän oli varma, että naista oli osuttu jonnekin muualle tai sitten kyseessä oli vanha sairaus. Hän ei missään nimessä suostunut uskomaan, että hopea oli aiheuttanut tämän. Se ei vain ollut mahdollista.

Mies ei ymmärtänyt, kuinka nainen kykeni tuossa tilassa ajattelemaan muita kuin itseään. Olihan Vivian heistä ainoa, joka oikeasti kärsi. Eliaksella oli mielestään ongelmana vain selkärangattomuus ja yleinen pelkuruus, joista molemmista hän oli saanut kuulla useampaan. Kuinka tämä tilanne olisi voinut olla miehelle hankala, kun oli päivänselvää, että nainen oli tässä se, joka kärsin oikeasti.
Toisen oksentaessa ja kakoessa Elias nyrpisti nenäänsä, mutta hän lopetti sen heti kun huomasi tekevänsä niin. Eihän Vivian mahtanut mitään huonolle kunnolleen, eikä varmastikaan pystynyt hallitsemaan tuonkaltaisia reaktioita. Elias katsahti nopeasti oksennukseen, ja yritti etsiä siitä merkkejä verestä. Pitkään hän ei kuitenkaan voinut tarkastella tuota kellertävää sössöä. Hyvä, että nainen ei ollut oksentanut heidän kummankaan päälle.

Vivianin lausuessa kiitoksensa Elias ei tiennyt, pitäisikö hänen sanoa siihen jotakin. Hän avasi suunsa, mutta loksautti sen pian takaisin kiinni. Hänen kätensä oli huomaamattaan liikkunut hieman naista kohti, kuin aikoen lohduttaa toista, mutta huomattuaan asian mies nykäisi kätensä takaisin syliinsä. Vaikka toinen oli tuskissaan, ei Elias rohjennut edes koskettaa toista. Säälittävää.

Taas yksi väristys vavisutti naisen ruumista. Elias oli polvillaan maassa, rapsuttaen sormiaan toisiaan vasten hermostuneena.
"Voinko minä tehdä jotain? Mitä tahansa", hän kysyi naiselta, huolestuneena toisen kivuliaasta tilasta. Kauanko Vivian enää kestäisi? Toivottavasti se vanha rouva palaisi pian, sillä jos rouva ei palaisi... Silloin he olisivat pulassa.

Aika tuntui hirveän pitkältä ja tuskaiselta. Varmaakin aika olisi rientänyt parisen minuuttia, kun tuntuisi siltä, sekuntti oli mennyt eteen päin. Täristen Vivian hengitteli sisään ja ulos. Ajan kuluttavaksi hän katseli Eliasta, kun ei jaksanut jatella paljokaan, vaikka monia ajatuksia kävi hänen pääsäänsä.
ajatukset pyörivät missä oikein sattui kulkemaan. Miehen silmiä oli todella mukava arvuutella, kun oli vaikea saada selville, mitä Elias oikein ajatteli. elias näytti hänen silmissäänsä väsyneeltä, pelokkaalta ja mieheltä, joka on eksynyt raiteiltaansa. Siihen hän ei kuitenkaan voi yhtään mitään ehkä hieman auttaa. Oksennusta tuli naisen suustaan tietyin väli aikoina. Eliaksen kysyessään miten hän voisi auttaa. Vivian ei oikein tiennyt miten pitäisi vastata. Mieshän voisi mennä katsomaan minne oikein mummo hävisi, kun sitä tarvitaan. Etsimään itselleen ruokaa, mutta hautuusmaalla ei oikein löydy ruokaa.

Siitä huolimatta Vivian alkoi kuulla metsästäjien rummutus uudemman kerran hautuus maalla. Paniikki iski Vivianiin. Pelko näkyi hänen kasvoissaansa ja keltaisita silmistää. Hän yritteli nousta jaloilleen, mutta se oli ihan turhaa, kun nopeasti hän makaisi maassa selälleen. Päässä pyöri hänen täytyy juosta pakoon. Nyt miehen kysynnästä olisi hyötyä mitä voisi kysyä häneltä, mutta se oli toinen asia mitä Elias vastaisi Vivian pyynttöön.
" Elias. Voisitko ystävällisesti viedä minut jonnekkin hautaus rakennuksen sisään? Uskoisin, että olemme sielä turvassa. " Vivian kysyi peloissaan mieheltä apua.
Hän ei tiennyt uskaltaisiko mies kantaa alastonta naista rakennuksen suojaa missä olisi myös lämmintä.

"Hautaanko?", hän kysyi epäuskoisena ja katsoi naista kuin toinen olisi aave. Olihan alueella hautarakennuksia, sellaisia hienostosukujen kammioita, mutta... Elias ei halunnut olla haudan häpäisijä. Vaikka hän ei ollutkaan kovin uskonnollinen tai . Ja jos hän saisi jonkun mielenhäiriön, ja suostuisi Vivianin ehdotukseen, niin ei sitä koskaan tiedä, pääsevätkö he johonkin edes sisälle. Eikös tuollaisissa haudoissa yleensä ole jonkin sortin lukko? Tosin vanhimmissa se ei varmaankaan olisi enää kovin tehokas, sillä aika syövyttää esineitä pilalle kaikkein parhaiten.

Nyt myös Elias kuuli rummutuksen. Hän osasi yhdistää äänen jo ratsastajiin, ja siksi hän kohotti katsettaan ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Mitään ei näkynyt, mutta ääni kuului selkeästi ja se lähestyi lähestymistään. Todennäköisesti he etenivät suurimman osan matkasta puiden varjossa. Mutta sitä Elias ei ymmärtänyt, miksi nuo miehet halusivat ottaa Vivianin hengiltä. Nainen oli sanonut sen liittyvän hänen sukuunsa, mutta siinä tapauksessa nuo miehet olisivat voineet palkata vain jonkun ulkopuolisen salamurhaajan hoitelemaan asian. Ajatus siitä, että naisen laji voisi olla takaa-ajon syynä, käväisi miehen mielessä, mutta hän hylkää sen pian. Ei hän itsekään uskonut moisiin olentoihin kuin ihmissusiin (vaikka sellainen makasi hänestä kosketusetäisyydellä), joten kuinka tuollaiset vakavat miehet voisivat sellaiseen uskoa?

Miehet tulivat kuitenkin lähemmäksi huolimatta siitä, ettei Elias tiennyt tuon vainoamisen tarkkaa syytä. Vasta nyt mies tajuaa, että nuo miehethän olivat yrittäneet hyökätä hänen kimppuunsa, missä tilanteessa Vivian oli haavoittunut. Asian keksiminen sai miehen ajatuksiin ja tekoihin vauhtia.
Hän ei kuitenkaan tiennyt, voisiko naista nostaa tuosta vain. Totta puhuen ajatus ilkosillaan makaavan, haavoittuneen naisen kantaminen ympäriinsä hirvitti häntä, ja siksi hän viivytti päätöksen tekemistä, vaikka se ei olisikaan kovin järkevää tai turvallista...
"Oletko varma, että voin nostaa sinut tuosta noin vain?"
Osittain mies on huolissaan naisen heikkoudesta ja epäonnistuneesta seisomisyrityksestä, mitä jos nainen alkaisi yhtäkkiä kouristelemaan hänen otteessaan tai jotain vastaavaa? Osittain hän tarvitsee vain hetken itsensä rohkaisemiseen.

Vivian ei vastannut laisinkaan Eliakseen lyhyeeseen kysymykseen. Hän oli niin väsynnyt puhumaankin, koska suurimmaksi osaksi hopea vaikutti suuhun, johon se oli osunut. Omalla sanalla hän toivoi, että mies ymmärtäisi, että hän olisi paremmassa turvassa rakennuksen sisällä. Sielä oli suojaisaa säältä. Miehen ilmeetsä hän huomasi, että mies ei oikein tahtoisi tehdä sillein. Se oli ihan ymmärettävää, mutta itse hän ei oikein piitta niin tarkaavaisesti miltä Elias näytti. Tai toisaalta miestä pelosti nostaa alasti olevaa naista syliinsä. Yleisti miehet ottaisi alastoman naisen, mutta jos oli kaunis.

" Juu voit todella hyvin nostaa minut näin. En minä helposti murene, vaikka näyttäisin siltä. Sanoa vai, jos sinua haittaa, kun olen alasti. " Vivian sanoi todella hitaasti.
Hän odotteli miehen vastausta, jota uskoi odottavan todella pitkään. Rummutus alkoivat lähetyä. Jos mies nyt jaksaa ja uskaltaa kantaa naista jonnekkin hautaus taloon suojaan. Hän toi voi, myös vanha nainen huomaisi jotenkin, että he olivat menneet suojaan ja Elias vartoisi oven suulla rummutajien takia ja vanhan rouvan, jolla olisi lääke.

//Lyhyt//

Elias ei avannut suutaan vastatakseen Vivianille, hän vain mumisi jotain epämääräistä. Oikeastaan häntä häiritsi hyvinkin paljon toisen alastomuus, mutta hän ei suostunut myöntämään sitä. Hän pidätti hengitystään, ja ujutti kätensä nuoren naisen alle. Hän nosti toisen hitaasti ja varovasti, mutta tilanteeseen nähden mahdollisimman nopeasti, sillä mitä nopeammin hän tekisi tämän, sitä nopeammin se olisi ohitse. Ei toisen kannatteleminen epämiellyttävää ollut, vaan hyvin hermostuttavaa. Vivianin iho oli yllättävän pehmeä, vaikka toinen vietti varmasti melko paljon aikaa ulkoilmassa. Elias toivoi, ettei nainen tuntisi hänen sydämensä pakokauhuista jumputusta.

Päästyään jaloilleen mies suuntasi heti lähintä hautakammiota kohden. Päästyään lähemmäksi hän huomasi kammion olevan lukittu ja sen takia hän murahti harmissaan. Onneksi lukko oli kuitenkin rapistunut vuosien kulutuksessa ja ruosteinen lukko irtosi, kunhan Elias töni sitä tarpeeksi kauan. Hän oli tarkka siitä, ettei hän kolhisi Viviania kylmiin kivisiin seiniin. Hän olisi voinut laskea naisen alas, mutta sitten hän olisi joutunut nostamaan naisen uudestaan syliinsä... Olisiko Eliaksen rohkeus riittänyt siihen?

Pian ovi oli auki. Kosteus, kylmyys ja mädän haju pelmahtivat Eliaksen kasvoille, ja hän irvisti inhosta. Pelkästään ajatuskin vainajan hautaan astumisesta puistatti häntä, ja heidän pitäisi viettää täällä ties kuinka pitkä hetki... Toivottavasti rummunsoittajat luovuttaisivat pian.
"Tuota... Minne minä lasken sinut?", hän kysyi seisten aivan oviaukon tuntumassa. Hän ei aikoisi vapaaehtoisesti astua askeltakaan lähemmäksi arkkua. Mies huomasi, että hänen kätensä olivat muuttuneet kylmän nihkeiksi, mutta hänen korvansa varmasti punoittivat kuin tulenliekki.

((Anteeksi kestosta... Minulla saattaa näin koulun alettua kestää vastaamisessa hieman kauemmin kuin aikaisemmin))

Kun mies oli hiljaa niin se oli yleensä myöntämisen merkki. Hän tiesi, että miestä haistaa, kun oli alasti. Hän itse ei voinnut sille mitään, että hopean saatuaan hän muuttui alastiksi. Ehkä se nopeuttaisi kuolemaa.
Vivian huomasi, että mies nosti hänet syliinsä. Pienellä hymyllä hän kiitteli miehelle. Toisen kädensä hän miehen seläkä puolle. Matkan aikana hautaus kammioon. Vivian laittoi päänsä miehen olkaa vasten. Hän kyllä tunsi, miten miehen sydän jyski niin nopeasti. Hän itse kuitenkin pyssyi todella rauhallisena. Vaikka miehen paniikin tunsi niin Vivian pystyi tuntemaan turvalliseksi miehen sylissä.

Rumpujen pauke kuullui lähempää mitä pari minuttia sitten. Koko matkan hän tunsi turvallisuutta, vaikka rumpujen ääni kuului. Miehen kysyessään hänelle. Hän ei vastannut Eliaksen kysymykseen hän oli niin poikki. Pienellä alkoholin näköisenä hän katoi miestä, joka oli kysynnyt häneltä. Lopulta hän kuitenkin simahti miehen syliinsä. Oikeastaan hänelle oli ihan sama, missä hän nukkui. Tärkeintä olisi varmaakin se, että mies olisi lähettyville. Miehen lähettyvillä nainen tunsi itsensä turvalliseksi.

//Samoin minullekkin, kun on hirveän pitkät päivä. Mitkä väsyttää todella paljon. //

((Voi kun olisi jo syysloma...))

Elias jäi odottamaan naisen vastausta, mutta yhtäkkiä hän tajusi Vivianin kehon veltostuvan hänen sylissään. Hän laski katseensa pelästyneenä naiseen ja hetken hän pelkäsi jo pahinta. Mutta pian hän huomasi naisen rintakehän kohoilevan tasaiseen tahtiin. Mikä onni, toinen ei ollut kuollut...
Hän käveli kiireesti hautakammion seinän luokse ja laski naisen varovaisesti lattialle. Lattia oli kivinen, kylmä ja kova, mutta täällä ei ollut vaihtoehtoja. Elias oli pitkään kyykistyneenä naisen viereen. Hän katseli toista ja yritti keksiä, mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä. Miksi nainen oli mennyt nukahtamaan ja jättänty hänet tänne yksin!
Lattian epämukavuus alkoi pian häiritsemään häntä, ja pitkällisen jahkailun jälkeen hän päätti tehdä parhaansa naisen olon parantamiseksi. Hän hivuttautui toisen pään luokse, istui alas nihkeille kivilaatoille ja nosti varovasti, mutta tärisevin käsin, toisen pään lepäämään omaa reittään vasten.

Hautakammion sisällä tuntui siltä, kuin muuta maailmaa ei olisi olemassakaan. Rumpujen ääni kuitenkin muistutti liiankin elävästi sen olemassa olosta. Istuttuaan hetken pimeässä Elias muisti erään asian, joka oli mennyt jo pahasti pieleen. Se parantajaystäväänsä etsimään lähtenyt vanhus... Miten toinen ikinä löytäisi heitä, jos he jäisivät tänne hautaan piiloon? Elias ei kuitenkaan uskaltanut raottaa rautaista ovea, koska hän olisi saattanut paljastaa heidän piilopaikkansa. Mitä ihmettä hänen pitäisi siis tehdä...

Miehellä ei enää jossain vaiheessa ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauan he olivat kyhjöttäneet tässä lemuavassa kammiossa. Mutta jossain vaiheessa rummutuksen ääni kaikkosi, mutta mies ei voinut tietää, olivatko nuo hevosmiehet lähteneet pois vai olivatko he vain lopettaneet rumpujen paukuttamisen. Ehkä he vaanivat heitä lähistöllä.
Mies kuitenkin tunsi, ettei hän voisi tehdä päätöstä yksin, ja siksi hän ravisteli naista varovasti ja toisteli toisen nimeä.
"Vivian... Sinun pitää herätä."

//ei ihan vielä, mutta sen sijaan kahden viikon päästä alkaa neljän viikon loma//

Nainen tunsi itsensä turvalliseksi unta jatkaessaan. Hän nukkui todella hyvin. Pienesti hän huomasi ihollaansa kylmän kivilattian. Hänen ihonsa meni kananlihalle. Kylmän hän tunsi todella hyvin hänen ihossaansa ja lihaksissaansa. Kiltisti hän antoi miehen laskea kylmälle lattialle. Hän hyvin kiitollinen miehelle, että hän toi hänet tänne suojaan. Suoja paikka oli todella hyvä paikka, vaikka oli hieman karviva olosuhteissaan. Hän huomasi, kun Elias laittoi hänen päänsä hänen lämpimään reiden päälle. Vivian ihmetteli, miksi hän ei ottanut hänet suoraan syliin, joka olisi paljon lämpivämpi ja pehmeämpi.

Vaikka mies ei tehnyt muuta ihmeelistä. Sydämmestään hän oli kiitollinen edes teki pääsnä mukavammaksi. Pienesti hän tunsi, että hän olisi oksentamassa miehen päälle. Samaa aikasti Elias varovasti ravisteli hereille. Nainen oli väsynnyt ja eikä jaksanut herätä millään, mutta oli pakko. Miehen ravistelu oli saanut hänet oksentamaan uudestaan. Niin hän oksenti vastoi tahtoaansa miehen syliin. Oksentaessaan Vivian heräsi ja kauhistui.
" Anna anteeksi. Ei ollut tarkoitus. " Vivian sanoi.
Katse oli hyvin pelokkaat, koska silmät olivat keltaiset. Myös silmät olivat hyvin pahoillaan. Nainen ei tehnyt sitä tahallaansa. Makuasennostaan hän yritteli puhdistaa veristä oksennusta.

((Neljän viikon loma? Mikä se semmoinen tähän vuodenaikaan oikein on?))

Kellertävän oksennuksen purskahtaessa hänen syliinsä Elias huudahti yllätyksestä ja inhosta ja ponkaisi seisaalleen. Hän katui huudahtamistaan heti ylös noustuaan, toivottavasti se ei ollut kuulunut ylös asti. Hän katsoi rintamustaan kasvonpiirteiden vääristyessä irvistykseen – hänen paitansa lillui oksennuksessa!
Naisen anteeksipyynnölle hän heilautti vain kättään, kuin asia ei olisi haitannut miestä laisinkaan. Mutta kyllä se haittasi, vaikka hän yritti parhaansa mukaan uskotella naiselle muuta. Hautakammiossa haisi alunperinkin niin hirveältä, että oksennuksen lemua ei lähes huomannut – kai sitä voi periaatteessa pitää hyvänä asiana. Elias veti paidan päältään ja katseli ympärilleen, yrittäen etsiä esimerkiksi vesilätäkköä, jossa hän voisi liottaa pahimmat tahrat pois. Mutta hauta oli liian tiiviisti rakennettu, ja miehen kasvoille kohosi pettynyt ilme. Nyt myös hän värähti kylmästä, sillä miehen hihaton aluspaita ei ollut paksu, ja kammion sisätilaa aurinko ei ollut luultavasti koskaan päässyt lämmittämään. Elias laski paitansa erään kivisen rakennelman päälle, se taisi olla itse arkku, mutta hän yritti olla ajattelematta asiaa. Ehkä paita kuivuisi tuossa, niin että sitä voisi pian taas käyttää.

Hän palasi takaisin naisen vierelle ja istahti alas. Hän hieroi käsivarsiaan, tajuten vasta nyt kuinka kylmä täällä oli. Ei ihme, että huonossa kunnossa ollut nainen oli värissyt.
Elias kääntyi katsomaan toista ja kuulosteli ulkomaailman tapahtumia hetken aikaa.
"Luuletko, että he ovat lähteneet?", hän kysyi Vivianilta, tarkoittaen sanalla 'he' rummunsoittajia. Hän toivoi, että nainen oli ennenkin kohdannut nuo miehet, tai tietäisi, miten he tavallisesti käyttäytyisivät.
"Emme voi kyhjöttää täällä loputtomasti. Se vanhus ei löydä meitä täältä."

Elias ei halunnut olla yksin vastuussa heidän molempien hengestä. Oli epäreilua kysyä vakavasti loukkaantuneelta mielipidettä, eihän toinen välttämättä pystynyt edes ajattelemaan järkevästi.

Nainen tiesi, että mies oli suuttunut hänelle, vaikka heilautti kätensä ei pahaksi ongelmaksi. Vivian kuitenkin huomasi selvästi Eliaksen kasvon ilmeistä, että miestä harmitti todella. Miehen eleseen Vivian alki melkein itkeä. Vaikka ulkoisesti näytti kovalta nainen oli todella tunteelinen keltasusi. Mileen kuitenkin juolahti, mutta mies ei antaisi hänen tehdä niin. Se oli harmi vettä ollut lähettyvillä.

Vivian ei voinnut uskoa, että mies tulisi istumaan hänen viereen uudemman kerran silloi hän oli mennyt käpertynyt lämmittääkseen itseänsä. Se oli uutta ja odottamatonta miehestä naisen mielestä, kun Elias oli avannut hänelle lauseilla. Vivian kääntyi pienesti katsomaan miestä. Aluksi hän ei vastannut miehen lauseisiin, kun hän oli ehtinyt sanoa kaksi lausetta. Elias oli oikeassa, että he eivät voineet koko elämänsä kyhnöttää sisällä. Nainen kuitenkin tunsi itsensä todella turvalliseksi talon hämärissä. Täydellisen turvaolo oli kuitenkin hävinnyt, koska miehen eleet vaikuttivat todella paljon siihen.

" En tiedä, mutta tuntuisi, että he menivät kauemmaksi meistä. " Vivian vastasi.
" Sinä voit mennä ulos. Uskon, että minut helppo löytää, kun olen loukkaantunut pahasti. Sinä voit mennä, jos sinusta tuntuu pitäisi mennä ulos. " Vivian sanoi.
Edellisessä lauseessa sai kulla hieman naisen vihautta, suruaansa ja pelkoa. Hän ei osannut oikein peittää tunteiitaan miltä hänestä tuntui parhaimillaansa.

Elias ei tiennyt, halusiko hän ottaa riskin ja kurkistaa ulos, eikä naisen sanoista ollut paljoakaan apua. Varsinkin lähiaikoina Elias oli tottunut siihen, että hänen ei tarvinnut päättää yhtikäs mitään itse. Käskyt olivat laivalla tulleet suoraan ja nopeasti, eikä niitä edes kannattanut ajatella sen enempää kunhan työt vain tuli tehtyä. Miehen kyky oma-aloitteeseen toimintaan oli siis pahassa ruosteessa, eikä asiaa auttanut se, että hänen päätöksensä vaikuttaisivat hänen itsensä lisäksi myös toiseen elävään ja ajattelevaan olentoon.

Hän nyökkäsi Vivianin sanoille, nousi ylös ja hiippaili ovelle. Hetken hän seisoi käsi ovella, uskaltamatta avata sitä. Mitä jos ratsumiehet odottaisivat sen toisella puolella? He olivat haudassa piilossa, mutta myös umpikujassa. Jos huonoin mahdollinen vaihtoehto kävisi toteen, heidän ainoa toivonsa olisi miesten taikauskoisuus, ehkä toiset eivät välttämättä uskaltaisi rikkoa haudan rauhaa.
Vivian oli helppo löytää, se oli totta, varsinkin jos Elias paljastaisi heidän piilopaikkansa. Mutta mahdolliset löytäjät eivät rajoittuneet pelkästään vanhukseen.

Lopulta Elias tarttui kädensijaan ja raoitti ovea niin vähän kuin mahdollista, vain sen verran että hän näkisi raosta. Hän kurkisti ulos, ja huudahti säikähdytksestä. Samantien hän peruutti kiireesti takaisin huoneeseen, ja jäi tuijottamaan ovea. Jokin oli katsonut häntä ylhäältä. Se oli ollut jonkunlainen eläin, Elias ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista eikä osainnut kuvailla sitä mitenkään. Se ei ollut näyttänyt niin vaaralliselta, että hänen olisi pitänyt huudahtaa, mutta hän oli pelästynyt. Nyt hän seisoi hiirenhiljaa paikoillaa ja tuijotti ovelle peläten, että ratsumiehet olisivat kuulleet hänen meuhkaamisensa.

Mies sai vapaasti päättää mitä tehdä. Vivian ei halunnut ikinä pakottaa toista tekemään hänen ehdoillaan ja käskyilläänsä. Hieman puoli kuolleen näköisenä hän katsoi Eliaksen liikeita ja tekemistä. Oikeastaan Elias ei tehnyt paljoakaan vaan nytkyi kauan oven suussa paikoillaan. Varmaakin miehellä ei ollut sisua avata ovea ja kurkistaa toiselle puolelle. Vivian seuraili hiljaana ja elottomana. Elias näytti häneltä, että mies taistelisi itseäänsä vastaan.

Avatessaan oven ja sen jäleen huudahduksen Viviän käänsi katseensa paremmin oveen ja Eliakseen. Parisen kertaa hän yskäisi ja katsoi kysyvästi. Mitä sielä oikein on? Mihin hän oikein pelästyi. Ei pieni oven raottaminen ole ole paha asia, jos osasi tehdä huollella ja taidolla. Vivian mietti mielessäänsä.
" Mitä sielä on? " Vivian kysyi hiljaa ja huolestuneena.
Oliko hän saanut miehen todella pahaan pulaan, jos ne metsästäjät sielä vielä. Nyt naista harmitti, ettei itse nähnyt ulos, mikä sai miehen kauhistumaan.