Tuulipyörre

Tuulen vihuri ja hönkäys. Kylmäkin oli tuo hengen kaltainen liikkuminen, kun piiskautui näkymätön vastustaja suoraan ruumiiseen ja sai merenkin aaltoilemaan. Linnuilla oli vaikeuksia pysyä ilmassa, kun syksyinen ilmavirta tieten tahtoen yritti sulalliset kiitäjät syöstä meren syleilyyn.
Myöskin ihmisillä oli vaikeuksia sisukkaan puhurin kanssa. Hatuista oli tosiaankin pidettävä kiinni, mikäli ei tahtonut menettää tätä tai juosta henkensä kaupalla liitelevän vaatekappaleen perässä.
Juuri tämän haluttomuuden vuoksi puristi Alona rystysen valkoisina nahkaisen hattunsa pinnasta. Ilme oli aavistuksen äkämystynyt, joka erottui tiukasta, suorasta suusta ja rypystä, joka lepäsi otsalla. Mutta vaikka sää oli kuinka ikävä, ei nainen suostunut kapuamaan alas lempipaikaltaan koko hänen ja ennenkaikkea siskonsa omistamassa laivassa.
Nimittäin tähystyspaikalta korkealta mastosta.
Vaikka tuuli takertui täällä tiukemmin vaatteisiin kuin alhaalla kannella, ei Alona tahtonut tulla alas. Ei ihan vielä. Hän antoi sinisten hiuksiensa leikkiä ilmassa, luonnonvalkoisen paitansa lepattaa hieman.

Alona tähysteli eteenpäin, vaikkei nähtävää juuri ollut. Alus, Neschume Agana, lepäsi aloillaan rauhallisena satamaan ankkuroituna. Ei ollut pelkoa, että tuulen aiheuttamat mainingit häiritsisivät kulkua, sillä etenemistä ei edes ollut. Satamassa oli vain vähän ihmisiä, kenties juuri kurjan sään vuoksi. Ainoastaan vakioasiakkaat, laivanomistajat ja muutamat katujen kasvatit, viitsivät työntää nokkansa ulos tällaisella puhurilla.
Alona asetteli kyynärpäänsä lepäämään tähystyspaikan korin reunoihin ja antoi painon levätä pääosin vain vasemmalla jalallaan. Hiemanhan tämä pelkkä oleskelu tylsistytti.

Tuuli se tahtoi olla merimiehen ystävä ja vihollinen yhtä aikaa. Se soi viimansa avustamaan purjeita, jotta alus eteenisi, mutta hurjistuessaan tuuli osasi olla varsin pelottava vastus. Luonnonvoimille ei mahtanut kukaan mitään - tai ainakin näin monen peiton alle käpertynyt kapteenitar ajatteli. Pahuksen puhuri rätisytti hytin ikkunalaseja niin, että hänen oli pitänyt nostaa tyynykin korvilleen voidakseen nukkua edes hetken. Hyvä on, ei sitten! Ärähtäen nainen viskasi päänalusensa vasten akkunaa, aivan kuin se muka olisi jotenkin auttanut yhtään mitään. Pienoinen krapula painoi päässä - mikäs muukaan, sillä olihan piraatti viinatynnyrien kaataja parhaasta päästä. Viime yö oli mennyt ranttaliksi, vaikka mukaan ei ollut tarttunutkaan petikumppania. Sääli sinäänsä, Vanettehan olisi voinut saada piristävää riihikuivaa, jos olisi nyt jossain muualla kuin omalla laivallaan. Nyristen ja yksinään kitisten hän nousi istumaan varovaisesti riippumatolla. Aivan, riippumatolla. Nuorekko oli viimeksi lapsuusvuosiensa aikaan nukkunut kokonaisen yön omassa sängyssä - mukaanhan ei tietenkään laskettu niiden vaihtuvien seuralaisten sijaamattomia petejä.

Ääärh! Päätä jomotti! Otsaansa naputtaen, haroi toinen käsi ilmaa kuin etsien jotain sieltä huonoin tuloksin. Ja kun tuloksista puhuttiin, niin yksi seurasikin toistaan, sillä varomaton kapteenitar sai komean ilmalennon alas lattialle. Kuului kova muksahdus oven taakse asti ja sitä seuraava sanattelu kertoi, että pitkään nukkunut kippari oli viimeinkin valveilla ja pääsemässä toimintakuntoon. 
"Katkaisen vielä narusi, sinä mokoma..."
Vanette heristi nyrkkiä makuupaikalleen, joka ei tietenkään vastannut - olihan se pelkkä eloton esine. Puulattialta itsensä ylös kammettuaan, hän siirtyi pukemaan päälleen, tosin hieman hutaisten. Tänään ei riittäisi intoa lähteä merille väijyksiin, saakoot koko konkkaronkka vapaapäivän! 

Seuraava haaste olikin oma ovensa, se varsin ärsyttävä, joka sattui toisinaan jumittumaan kosteuden vuoksi. Oven nuppia naksutellen - kerran liki irrottaen - pääsi hän ulos raittiiseen meri-ilmaan. Oikeastaan todella raittiiseen. Yksi tuulen vire sai ihonsa kananlihalle, yäh, eihän täällä voinut olla hullukaan! Ellei sitten eräs..
"Typerä pässinpää! Tule heti alas sieltä!"
Vanette alkoi karjumaan aivan isomaston juuressa, polkien samalla vasemmalla jalalla lankkuja allaan. Pikkusisarensa oli kuin olikin tähystyspaikalla kyttäilemässä maailmaa! Mitä täällä edes näki ? Ei mitään, jos merirosvottareltamme kysyttäisiin. 
"Varokkin, jos uhmaat käskyjäni, natiainen!"
Lisätehostukseksi hän vielä jatkoi tunteiden purkamistaan, milloin myös parin alaisensa hölmistyneet päät kurkkasivat ulos ruumatilasta. Olivathan he tottuneet kiukkuisaan kapteeniinsa, mutta joka kerta tämän raivoamista oli yhtä hupaisa seurata. Varsinkin, kun tiesi, ettei nainen tehnyt omilleen mitään uhoamisesta huolimatta. 

[[Vetoan kellon aikaan laadun suhteen..]]

Mitähän Alonan päässä pyöri, kun hän vihreillä silmillään katseli vaitonaisena kauas sataman suuntaan? Ulkopuolinen ei ehkä osannut tätä arvioida, mutta me, jotka saatamme kulkea tiemme suoraan naisen ajatuksiin, voimme arvata hänen muistelevan. Ehkä pieni särähdys sai nuoren naisen tuntemaan kaipuuta takaisin mantereelle, pois laivan kannelta, takaisin lapsuusvuosien kaltaiseen elämään. Kun siniset hiukset lennähtivät silmille ja siro sormi kohosi pyyhkimään niitä pois, erottui naisen silmissä hetkellinen kosteus. Ei sellainen, joita kyyneleet aiheuttavat itkun jälkeen, vaan pelkkä surumielinen vivahde, joka kaipauksesta kieli äänettömillä sanoillaan.
Ja juuri, kun tuuli tarrasi tiukemmin naisen rakkaaseen hattuun ja miltein riisti tämän kantajansa sormista, kantautui alhaalta maston juurelta rääkäisy. Aluksi nuori nainen ajatteli tuulen tuovan lokin rumaa huutoa korkealla tähystelevän korviin, mutta onneksi tottumuksesta osasi Alona laskea katseensa alaspäin. Parahiksi hän ehtikin huomata, ettei alhaalla toki lokki kirkunut. Ruman äänen aiheuttaja oli maata polkeva isosisko, Vanette, jonka ilmeestä ja äänensävystä päätellen oli päänsärky yhtä kova kuin yleensäkin aamutuimaan.

Aluksi Alona ajatteli vain jättää huomioitta isosiskon vaativan nimittelyä sisältävän huudon. Olisi helppo väittää, että voimakas tuuli vei krapulaisen kapteenin äänen mukanaan kauas satamaan. Mutta kun isosisko tuntui aavistavan pikkusisarensa aikeen ja jatkoi rääkymistään, ei nuorikko nähnyt muuta mahdollista kuin totella. Hentoinen huokaus karkasi sinihiuksisen huulilta, kun nöyrästi tuo nousi pois tähystyspaikaltaan, alkaen ketterästi kapuamaan alas kohti maston juurta. Tästä oli tullut jo rutiinia merenkulkijalle, joka viettäisi mieluusti jokaikisen vapaahetkensä maston päässä keikkuen, mikäli siihen mahdollisuuden saisi.

Kohta tyttö loikkasikin viimeisen askelman, laskeutuen tottuneesti alas kannelle. Rauhallinen ilme kasvoillaan katseli Alona edessään seisovaa pisamakasvoista siskoaan, jonka äkäisyys erottui jo silmiän palavasta tuijotuksesta. Sinihius oli kuitenkin jo itse niin tottunut tähän ilmeeseen ja käytökseen, ettei edes säälistä kuvastava hymy noussut enään siroille kasvoille lepäämään.
"Kutsuit minua", Alona totesi värittömään sävyyn, kun kohotti hieman kapeaa kulmaansa. Kätensä hän laski lepäämään rauhallisesti lantiollaan, samalla kun toisella kädellään laski hatun päähänsä. Ehkä se täällä pysyisi päässä, vaikka viileä viima yhä nuoleskelikin.
"Tai ennemminkin, rääyit", Alona tarkensi terävästi, kuitenkin puhuen äänensävyllä, kuin säästä juttelisi. Pistävää iroaniaa ei juurikaan erottunut, vaikka se sitä selvästi olikin.
Oli se vain niin julmaa, että Vanette päätti aina purkaa kiukkunsa viattomaan pikkusiskoon, vaikka oli täysin itse syyllinen ikävästä päänsärystään.

"Taisi olla vauhdikas yö?"

Kuten aina.

>..mie vetoan sit off-asennossa oleviin aivoihini.<

Tulihan se nappula sieltä viimeinkin! Jo osasi olla kovakalloinen tapaus, tullut selvästi isompaan sisareensa, joka puolestaan olisi jäänyt uhmaamaan kohtaloa tähystyspaikalle tässä tapauksessa. Häntä ei kukaan käskettänyt, määräillyt tai sortanut - hän oli oman elämänsä täysi valtias. 
"Yöni eivät ennenkään ole liikuttaneet sinua!"
Vanette ärisi kuin vesikauhuinen koira, kädet olivat nousseet puolestaan napakoina lanteilleen. Hän oli niin katkera siitä, että Alona oli yhdeksän kokonaista vuotta nuorempi - kauniimpikin kaiken lisäksi. Kapteeniamme kiusasi puolittainen virnuilu, terävät kulmahampaat ja pisamat, jotka loivat enemmän ja vähemmän mieleen auringon aiheuttamat maksaläiskät. Mutta veriläisensä! Toisella oli virheetön iho, kauniit hampaat ja suloinen hymy, jota koristivat kaksi hymykuoppaa yhden sijasta. Tuskin näitä lähtökohtia tarkkaillessa ei jäänyt epäselväksi, miksi Vanette oikein oli tottunut purkamaan kiukkunsa juuri siskoonsa. 
"Tajuatko, kuinka vaarallista tuolla ylhäällä on tällaisellä säällä ?!"

Nyt etusormi kohosi kohti tähystyspaikkaa, käden tehdessä pari nykäisevää liikettä, jotta nuorempi ymmärtäisi tekojensa mahdolliset seuraukset. Mitä jos tuuli olisi tarttunut Aloneen ja pudottanut toisen ? Vanettea ei ainakaan huvittaisi siinä vaiheessa jynssätä kannesta märkää länttiä, joka oli hetki sitten ollut sisarensa. Äidillinen asenne toisinaan huvitti monia, sillä raakalaisen kuoren alta selvisikin lämmin henkinen persoona, mikäli vain osasi vetää oikeasta narusta. Niinä harvoina kertoina, kun kapteenitar vilautti tätä puoliskoa itsestään, oli hän yleensä niin pahassa humalassa, ettei tulisi muistamaan koko mammailuaan edes kirveellä uhattuna. 

Räyh, se päänsärki! Tykytys sen kuin voimistui raivoamisesta, joten lopulta merirosvottaren oli vain nieltävä kiukkunsa puoliksi pureskeltuna. Käsiään huitaisten ilmassa antautumisen merkiksi, siirtyi hän kohti ruumaa - köökille, jossa voisi löytyä jotain piristävää. Miehet väistivät tulisieluista päällikköään nopeasti, heitä ei siis kiinnostunut saada osaansa Alonan kokemasta sätinnästä. Vanette ei kuitenkaan ohittanut alaisiaan heti, vaan pysähtyi paikalleen tökkiäkseen toisen rintakehää kipeästi:
"Ettekö ole ennen minua muka nähneet, kun noin töllötätte! Katseet kaakkoon ja sassiin!"
Alkeelliset rappuset kopisten ja ahdasta käytävää kuljettuaan häämötti kapyysin hämärä suuaukko. Miehistö oli jo hyvän aikaa sitten murkinoinut laivakokin ravintorikkaan aterian, mutta oli kapteenillekkin jätetty jotain. Nimittäin leipää ja vettä. Vanette pomppasi tasajalkaa kiukuissaan. Vain tällaista peliä! Hänen, laivan pään, kuuluisi nakertaa jotain kuivaa leivänkanttia ja ryystää varmasti pilaantumispisteessä olevaa vettä ?! Lähin tuolikin koki kovan koetuksen, kun Vanette hiiltyi potkaisemaan sen pois tieltään ennen toiselle istuutumistaan. 

Alona onneksi ei tiennyt siitä, että Vanette kadehti hänen ulkonäköään. Joskaan tuskimpa tyttö olisi tätä edes uskonut, jos se hänelle kerrottaisiin. Kohauttaisi olkapäitään välinpitämättömän näköisenä ja hyrähtelisi, kun ei ollut mennyt merimiesten lankaan. Koska Vanetella oli kaikki, mitä hän tarvitsi ollakseen tyytyväinen. Hieno laiva ja orjuutettavat herrat ja neiti, joihin purkaa kiukku koska tahansa, ilman huonoa omaatuntoa.
Eikä Alona edes osannut pitää Vaneten käyttäytymistä äidillisenä hössötyksenä. Isosisko oli pikkusisaren silmissä itsestään ehkä liikoja luuleva, alkoholisoitunut ja sisukas jästipää, mutta tunteellisena höpsönä ei sinihius tätä pitänyt. Ei edes silloin, kun isosisko jakeli neuvojaan silmät haroittaen. Ei tuo silloin ollut tässä maailmassa, erottanut tyyrpuuria vastakohdastaan.
"Turvallisempaa siellä on kuin täällä alhaalla", Alona vastasi värittömästi ja antoi kulmansa kohota hieman. Isosiskon kiukkuaminen ei vaikuttanut hattupäiseen hitustakaan. Hän oli neutralisoitunut.

Kaikesta huolimatta sisko oli päättänyt jo Vaneten ryhtyessä kapteeniksi, että yksin tuo ei pärjäisi. Uskollisesti, kuin vahtikoira, tarkkaili vihreäsilmä sisarensa tekosia ja auttoi, kun kaikki meni metsään. Kunniaa hän ei saanut, ei keneltäkään, mutta tieto tekojen hyvyydestä oli kuitenkin itsellään. Hän oli ansainnut taidoillaan tämän laivan ja estänyt monta haaksirikkoa, kun kapu makasi sammuneena kuola poskella. Joku ehkä miettii, miksi Alona edes suostui tällaiseen. Eikä hän tiennyt sitä itsekään.

Kun Vanette lähti könyämään kohti köökkiä, päätti hattupäinen seurata perässä. Ensin hän jo harkitsi mennä harjoittelemaan miekkansa kanssa, mutta sisaren ärjyminen viattomalle miehelle sai pienemmän muuttamaan mieltään. Huokaisten lähti siroluinen neitokainen kävelemään toisen perässä.
"Äkäinen muija", nurisi huudot ansainnut merimies nyrpeänä, niin hiljaa, ettei mutinan kuullut kuin ohitse kulkeva sinihius. Terävän vilkaisun nainen soi toiselle, muttei mitään sen enempää.
Parahiksi Alona ehti portaikkoon, kun Vanette oli päättänyt tappaa yhden puisista tuoleista. Melkein jo kyllästyneenä siskon oikkeuihin laskeutui Alona alas kyökkiin katsomaan esitystä.
"Rauhoitu", sinihius totesi tyynesti. "Nukuit niin pitkään, että kohta on murkina-aika uudestaan. Kyllä sinä noilla siihen asti pärjäät."
Nainen kallisti hieman päätään, kun nojasi ruumistaan seinään. Kyllä hän tiesi, että pisamakasvoinen raivotar pärjäisi rommilla vaikkapa kokonaisen kuukauden. Ei tekisi heikkoakaan kittaajalle.

Rauhoitu ? Rauhoitu! Vanette heitti leimuavan katseen pikkusisareensa, joka ärsyttävän tyynenä nojaili vasten seinää. He olivat kuin yö ja päivä, maa ja taivas - täysin erilaiset. Vanhempi teki typeryyksiä minkä kerkesi ja kittasi alkoholia nielusta alas aina kuin suinkin kykeni. Nuorempi taas ei koskenut viinaksiin pitkällä tikullakaan, eikä varsinkaan tehnyt mitään harkitsematonta. Monesti tämä vastarantaisuus saikin tulisieluisemman pisamanaaman sapen kiehumaan entisestään ja jos Alona ei olisi ollut hänelle mitään sukua, niin olisi toinen myös saanut kokea sen nahoissaan. Toisekseen Vanette katuisi sitä, jos satuttaisi sisartaan - olihan tuo ainut, joka hänellä oli enää jäljellä tässä hullussa maailmassa. Monet kiitokset sinihius olisi ansainnut sättimisen sijaan, mutta eihän kapteenitar tullut sitä ajatelleeksi ennen kuin oli avannut suunsa ja murjaissut sitä sun tätä ikävää. 
"Minähän riudun elävältä!"
Merirosvotar murahti ja lysähti pöydän päälle. Otsansa painautui puupintaan, jossa oli epäilemättä juuri syöty, sillä muruset nipistelivät inhasti ihoaan. Maha murahti kuuluvasti, saaden saman tien vastaukseen ärhäkän läimäytyksen. Ole vaiti, ruoja!

Käsi hakeutui kuivalle leivänkantille ja siirsi ravintoa lähemmäs suuta. Hampaat painautuivat kiinni "saaliiseen", jonka tylsä maku sai kielen työntymään esiin puoliksi pureskellun, tumman mössön kera. Koko toiminta muistutti pienen lapsen nirsoilua kaikkine irvistyksineen ja ynähdyksineen - kismitys tosin oli jo laskemaan päin.
"Tämäkin on aivan varmasti homeessa.."
Vielä piti urputtaa, vaikka leipä olikin jo puoliksi syöty. Hän nousi pöydän päältä juodakseen pohjanmaan kautta lasillisen vettä, minkä jälkeen uudemman kerran kroppansa lysähti kasaan. 

Vihreät silmät kääntyivät jälleen Alonaan, joka tuntui vahtivan häntä kuin mikäkin vahtikoira. Tällaiseen alkoi tottua ajan myötä. Katse myös kiersi nopeasti pikkusisarensa päästä varpaisiin, mittaillen tiettyjen alueiden laajuuden. Pikkuisestahan oli kasvanut oikea nainen siitä tenavasta, joka roikkui hänen housujensa lahkeessa pelätessään merta.
"Sisko-kulta, sinullahan on hyvä kroppa.."
Tämä maanitteleva, mielistelevänä tunnettu äänensävy oli juuri puhjennut kapteenin puhetapaan. Epämääräisen mairea hymykin enteili pahaa olemassa olollaan. Vanette nousi kyynerpäidensä varaan ja vihelsi pitkästi.
".. Niin hyvä, että voisit alkaa erän räsypokkaa."
Uhoamiamista, lätkintään, huijaamista - sitä oli yleensä merirosvojen pelaaminen keskenään. Vanettekin osasi kikkailla korttien kanssa, jos kyseessä oli rahaa tai muita arvoesineitä, mutta rennossa, panoksettomassa pelaamisessa hän koitti parhaansa mukaan olla rehti. Itse asiassa se räsypokka ei kuullostanut yhtään hullummalta! Nälkäkin voisi painua unholaan, jos kunnon miespoppoo saataisiin silmänruuaksi.

Alona muljautti hieman vihreitä silmiään, kuunnellessaan siskonsa kitinää. Aluksi, vuosia sitten hän oli ollut vinkuva lapsi, jota Vaneten oli pitänyt sietää hammasta purren. Nyt osat olivat muuttuneet. Alona oli rauhallinen ja harkitseva vahti, kun taas isosisko huolimaton ja ajattelematon maanvaiva. Ajatus oli melko hullunkurinen, muttei kovinkaan kaukana totuudesta. Alonan pitäisi vain kärsivällisesti odottaa, että Vanten teini-ikä olisi ohi ja tämä aikuistuisi - ja sitä hän saisikin odottaa niin kauan, kunnes toinen jalka lepäisi jo haudassaan. Tai koko ruumis.
"Olet karski nainen. Kyllä sinä kestät", sinihius lausahti terävästi, luodessaan nopean katseen portaikon kautta kannen suuntaan. Kelmeä valo puikkelehti sieltä, iloluontoisena kuin keijukaiset, lämmittäen nuoren naisen virheetöntä ihoa hiljaisella tavalla.

Vaneten leipävalitukseen ei nuorempi viitsinyt edes kommentoida. Ennemminkin nuorikko paransi ryhtiään, seisten molemmilla jaloillaan siron, nuoren hevosen lailla. Hän ei yrittänyt olla kaunis, ennemminkin halusi olla mahdollisimman pieni ja huomaamaton. Mutta kenties typerät geenit olivat syypäitä siihen, ettei sellaista ulkomuotoa oltu hänelle luotu. Tuntuikin oudolta, kun kesken oman kehon ajattelemisen isosisko päästi huuliltaan pitkän vihellyksen ja kehun siroa ruumista kohtaan. Alonan silmät kohosivat hitaasti Vanetteen, eikä hattupää tiennyt, pitäisikö olla järkyttynyt vai ennemminkin huolissaan. Oliko isosisko puutteessa, jos jo nuorempaa verisukulaistaan tiiraili? Vai oliko leipään sekoitettu viinaa, vedestä puhumattakaan. Nuorempi oli jo sihahtamassa jotain ilkeää siskolleen, kun kehun päällisin tarkoitus tuli esiin. Se sai nuoremman hartiat hieman lysähtämään, pääasiassa helpotuksesta.

"Rahaako sinä haluat panokseksi? Vai luvan leikitellä minulla kuin laivarotalla? Et yleensä katsele ruumistani, varsinkaan tuollaisella likaisella katseella, mikä naamallasi nyt koreilee", Alona puhui tyynesti, melko värittömään sävyyn, kun kannelta liukahtanut pikku tuulenvire hieman liikautti hänen suortuviaan ja nahkaisen hatun sulkaa. Alona oli mainio kortinpeluri, johan hänen suurin voittonsa sen kertoi. Sillä sen voiton avulla he seilasivat, siellä he asuivat ja sen ansiosta Vanette sai leikkiä kapteenia jokaisena sarastaneena aamuna.

Rahaa ? Leikittelyä ? Ei tulisi kysymykseenkään. Vanette sai paljon helpomminkin rahaa, kuin lyömällä korttia pöytään - sama päti myöskin ruumiillisiin tekijöihin tarvittaessa. Pisamien täytteistä nenäänsä etusormellaan tökäten, hän puisteli päätään ja katsahti kohti kattoa päivittelevänä. Oli siinäkin pieni kissimirri - näytti kovin söötiltä, mutta kun näpit tungettiin lähemmäs, niin kynnet nousivat esiin raapaisua varten. 
"Mitä sinä oikein ajattelet, pikkusinttini ?"
Vanette myhäili lauseensa päälle, kyllä sisko-kulta kohta nappaisi jutun juonesta kiinni, sillä siihen tarvittiin vain pari taktista vetoa. Ensiksi piti herättää toisen epäilys, jonka jälkeen vuoroon asteli suora vastaus, jossa kaihdettiin kaartelua:
"Haluan vain huvittaa itseäni pelaamalla korttia."
Oliko moisessa mielijohteessa jotain outoakin ? Ei ainakaan Vanetesta, joka pyöräytti kerran olkiaan ennen kuin antoi kyynerpäidensä palata vasten pöytää. 

Mutta räsypokka voisi olla turhankin tylsää kaksistaan. Kenestähän olisi tulla miellyttämään Vaneten vaativaa silmää ? Olihan toki olemassa Valerdio, monien öiden ilopoikansa. Tai sitten uusi tulokas Elias, pelkurimainen ripakinttu, joka oli kaapattu kauppalaivalta eräänlaisena lisäbonuksena. Nämä kaksi herraa olivat kuin yö ja päivä niin ulkoisesti kuin sisäisesti, mutta kumpaisestakin merirosvotar sai riivittyä iloa. Ajatuskupla kuin poksahti päänsä päällä, kun Vanette putosi takaisin maanpinnalle, ai niin, vielä pitäisi saada eräs neiti-ihminen suostumaan edes kaksin käytävään koitokseen. Niimpä nainen nousikin ylös ja käveli lanteet keinahdellen Alonan eteen.

Pää kallistui koiranpentumaisesti sivuun, kun hän kohotti sormeaan hipaistakseen sinisuortuvaisen leukaa lirkuttelevasti. Toinen käsi oli painautunut vasten seinää, jättäen näin nuoremman nalkkiin vanhemman ja puulautojen väliin. 
"Kullannuppuseni, hauskuuttaisit nyt isosiskoasi hieman."
Lauseen voisi halutessaan käsittää niin väärin, kun jotain voisi käsittääkkään. Vanette kuitenkin eli siinä uskossa, että sisarensa oli tottunut jo mielialojensa laajaan krapulaiseen heittelyyn, joista osa olikin sitten vähemmän mukavia kanssaeläjille. 
"Kipitäppäs nyt hakemaan ne pelikortit ja pari miestä, hopihopi~"
Äkkiä tilanne murtui, kun Vanette päästi Alonan vapaaksi ahdistelevasta käytöksestään. Hän huiskutti löysin rantein nuorempaansa kipaisemaan toimillaan vikkelästi, sillä pianhan vanhemman mieli voisi taas muuttua.

Ulkona puhaltava kylmä viima oli jähmettänyt Eliaksen sormet kohmeisiksi, ja sen takia mies esti suojaa heti, kun sai pienen tauon töistään. Kohta hänen sormensa olisivat olleet sellaisessa kunnossa, että niillä ei avattu enää yhtäkään solmua. Käsiään hieroen mies laskeutui kannen alle. Hän puhalteli käsiinsä, ja asteli portaat alas jo perin tottuneesti ja rivakasti.
Vain pari öljylamppua toi käytävään valoa, joten siellä oli varsin hämärää. Siksi mies ei huomannut maassa lojuvaa, paikaltaan eksynyttä köysikasaa. Hän ei siis tajunnut hidastaa vauhtiaan, vaan hänen jalkansa sotkeutuu köysiin. Yläruumin jatkoi liikkumistaan eteenpäin, mutta jalat jäivät paikoilleen, joten mies kompastui ja kaatui suinpäin lattialle. Onneksi hän ei ollut enää portaikossa.
"Hitto!", epätavallinen sana karkasi miehen huulilta, ja hän puuskahti ärtyneenä. Oli hänkin kömpelö... Onneksi kukaan ei ollut nähnyt tätä. Polviin ja kyynärpäihin jomotti, koska hän oli ottanut niillä vaistomaisesti vastaan kompastuessaan.

Vaikka kukaan ei ollut nähnyt hänen kaatumistaan, se oli kuitenkin kuultu. Jo hyvin tutuksi käynyt ääni huudahtaa Eliakselle jotain, komentavalla äänensävyllä.
"Hei, sinä siellä! Tänne!"
Kun Vanette puhui tuolla äänensävyllä, oli Elias oppinut tottelemaan viivyttelemättä turhia. Hän nousi irvistäen, vilkaisi vielä ympärilleen tarkistaen, että se oli todellakin hän, jota kutsuttiin. Sitten hän asteli puiselle ovelle.
Hän pysähtyi ovensuuhun, ja kurkisti sisään.
"Minuako te kutsuitte?"

((Vaneten autohiittaus oli luvallista ja ennalta sovittua))

"Sinä haluat usein vain nolata itseäsi korttia pelaamalla", huomautti Alona rauhalliseen sävyyn, pelkäämättä Vaneten reaktiota. Seisoi siinä kuin seinäkoriste, kallisti siroja kasvojaan lailla koiranpennun. Vaneten lirkuttelu ja pienimuotoinen manipulointi oli täyttä hepreää pikkusiskolle. Hän tiesi vain, että jotain toisella oli mielessä, muttei aikonut kuulua miksikään sen syvemmäksi pelinappulaksi. Siksi tyttö peruuttikin pienen askeleen, kulmien kurtistuessa hieman äkäisenpään asentoon. Mutta vain vähän, niin selvästi ei kylmä tyttö tunteitaan paljastaisi.

Ja sitten juoksutytön tehtävä jo kohotti päätään, suoraan kasvoille hönkäisten. Alona pyöräytti hieman silmiään, mutta heräsi ajatuksistaan värähdyksen muodossa, kun Vanette hiplasi hänen kaulaansa. Tytön käsi nousi heti työntämään isosiskon sormet syrjään ja silmät heräsivät mulkaisemaan tuon kasvoja terävästi. Mutta vastaan Alona ei pannut. Ennemminkin tuhahti tuskin kuuluvasti, kun kääntyi ympäri käskyn kuullessaan. Harppoi portaat ylös kannelle, tuulen tuiverrukseen, ihmisten sekaan.

Alona asteli eteenpäin, väistellen rauhallisesti edessä kulkevia henkilöitä, vaikka nämä tuntuivatkin ennemmin väistävän häntä itseään. Siniset hiukset liikkuivat sulavasti nahkaisen hatun alla, sulankin liehuessa omiaan.
Nainen luotti omiin kortteihinsa, jotka hän oli saanut Aganan vanhalta omistajalta laivan voitettuaan. Siksipä nuori nainen kiipesi rivakasti ja tottuneesti ylös tähystäjän paikalle, joka totisesti tuntui olevan kuin mekka hänelle. Sieltä nainen nappasi kortit mukaansa, ennenkuin laskeutui takaisin kannelle. Hetken nuoren naisen sormet silittelivät korttien pintaa, ennenkuin siro kroppa kääntyi ympäri, käsien laskeutuessa lantiolle lepäämään.

"Hoi miehistö!", Alona kajautti äänellään, joka muuttui yllättävänkin voimakkaaksi ja kantavaksi, leuan noustessa hieman yläkanttiin.
"Kai joku teistä haluaa viettää mukavan illan korttia lätkien? Joku raahatkoon ruhonsa tänne minun luokseni. Ei, sinä siellä et kelpaa. Kapteeni kaipaa silmäniloa."
Alona puhutteli miehistöä paljon arvokkaammin, mitä itse pääjehu.

Minkäänlainen viima taikka tuuli ei voinut Valerdiota pysäyttää noin vain. Ilmasta nautiskellen herra nojaili laivan laitaa vasten, vilkuillen suoraan alas, jossa aaltoileva meri lepäsi. Kylmäksi osottautunut päivä oli lähtenyt käyntiin tutulla kaavalla - mies oli kiskonut itsensä jalkeille aikaisin ja ruokkinut miehistön jäsenet. Leivän kuivat palaset kävivät hyvin kaupaksi yhdessä oluen kanssa ja uupunut kokki avasi päivän absinttipullon. Vihreälitku sujahti nopeasti alas kurkusta ja kokki keskittyi lopuksi aamupäiväksi nauttimaan juoman tuomasta vaikutuksesta, pienestä matkasta paratiisisaarelle hänen mielessään. Päivän seuraavan ruokavuoron sai hoitaa yksi apuri, rangaistuksena siitä, että oli valittanut ruuasta. Kuinka hän saattoi kyseenalaistaa arpikasvon taitoja ja osaamista? Ruoka oli muutenkin kortilla ja rommitkin upposivat parempiin suihin - kapteenittaren kitaan, joka todellakin imi kuin sieni. Nyt isokokoinen mies yritti selvitellä päätään äskeisen matkan jälkeen rajussa ilmassa, höhötellen yksinään ilmassa holtittomasti kieppuville lokeille. Tunne oli vapauttava, kukaan ei tullut häntä edes häiritsemään tai patistamaan töihin. Mikäli näin olisi käynyt, joku olisi saanut elää muutaman viikon ilman ruokaa, sekä ilman toista korvaansa. Sormenpäät pyyhkäisivät sänkistä leukaa mielissään, tänään oli tosiaan hyvä päivä!
Naisen ääni havahdutti hilpeän piraatin katsomaan taakseen. Mieslauman suunnalta tulevan äänen hän paikansi heti kuuluva kapun pikkusisarelle, Alonalle, joka siellä korttien kanssa heilui. Korvat kääntyivät kuuntelemaan yhä tarkemmin tämä sanoja, kuten monet muutkin miehistön jäsenet. Sana "Kapteeni kaipaa silmän iloa", suurensivat monien häijyjä hymyjä leveämmiksi. Moni näki tässä heti tilaisuutensa uiskennella johtajattaren suosioon monessakin mielessä ja nostaa omaa arvoaan mieshitön kesken. Tummatukka tiesi omaavansa tietynlaista arvovaltaa jäsenten kesken kapteenin suosikkina, eikä varmasti luopuisi tittelistään, luovuttaen sitä jollekkin rammalle taikka puolisokealle juopolle! Käskyn jälkeen koko joukon kesken alkoi näkyä liikettä, kun muutama mies lähti hiippailemaan "huomaamattomasti" portaita kohti, miellyttämään kapua. Harmi vaan, että moinen ei jäänyt tältä korstolta huomaamatta, vaan tervehdyksen omaisesti kättään neidolle heilauttaen herra ilmoitti "ehdokkuutensa".
"Minä mielelläni ilmottaudun tehtävään ja koitan miellyttää kapteenia parhaani mukaan...!". Ääni kohosi kuuluvana ilmaan, jotta jokainen luuseri kannella kuulisi, että hän menisi, ei muut. Tästäkö muut alkoivat jupisemaan, kun keskipisteenä aina haluava Valerdio vei näiltä jokaisen tilaisuuden.
Nämä pari onnetonta piraattia pysähtyivät kuin seinään, suurien käsien repiessä nämä pois ovensuulta. Nämä miehet päätyivät lopulta makaamaan lattialankkuja vasten, ihmetellen, mikä voima nämä tempaisi ensiksi ilmaan ja sitten tiputtaen maahan.

Hilpeys tuntui nousevan kattoon asti, kun kihertelevä hahmo vaappui eteenpäin pitkin käytävää. Totta kai hän oli valmis miellyttämään kapteenia parhaansa mukaan, sillä juuri sen avulla hän voisi joskus hallita tätäkin laivaa. Kapteenin arvo olisi aivan kuin tehty hänenlaisensa kiivaan ja pelkäämättömän piraatin sielulle. Pitäisi vain saada kapteenitar pyöritettyä hänen sormensa ympärille. Tätä suunnitelmaa kukaan ei saanut tuhota, ei edes juopunut perämies, joka tallusteli Valerdiota vastaan kapealla käytävällä.
"Mene helvettiin siitä...!", mies ärjyi haisevalle miehistönjäsenelle, joka yritti toivottaa tälle iloisesti hyvää päivää. Harmi, että laiva oli ankkuroitu...mielellään sänkiparta olisi tiputtanut "vahingossa" herran alas laidan yli ja vakuuttanut tämän hypänneen itse. Hullujahan kaikki olivat tässä laivassa, paitsi tietenkin ihana ja komea Valerdio.
Oikea ovi näytti löytyvän, kun sen edessä seisoi kauppalaivasta mukaan revitty kakara. Kesti hetki, ennen kuin miekkonen kykeni muistamaan tuon pikkukaverin nimeä. Kirotut papukaijat yhä lentelivät hänen mielessään kaikissa sateenkaaren väreissä.
"Eliiaass...!". Käsi suoristui koko mittaansa, läimäyttäen itseään lyhyeempää poikarukkaa päälaelle. Läimäyksen kuului olla "tuttavallinen" tervehdys, mutta eihän eripari silmä kyennyt hallitsemaan läimäytyksen voimakkuuttaa mitenkään. Sitä paitsi molemmathan olivat samalla asialla? Noh, miten vain...hän itse tiesi miellyttävänsä kapteenia ja se tässä enemmän merkkasi kuin tuollainen...pelokas...hiiri.

[[Hitti oli sovittu~]]

Kun pikkusisko oli lähtenyt mieshakuun, oli myös Vanetella hyvä väli katsella kapyysin kaappeihin. Hän ei yleensä vaivautunut itse etsimään ruokaa, sillä kapteenihan sai aina pöydän katettuna, ellei kyse ollut samallaisesta virheestä kuin tänään. Melkein toimiin päästyään, lipui ohitse eräs henkilö, jonka nainen ehdottomasti halusi mukaan räsypokkaan. Elias-poju oli tosiaan kuin nakutettu tällaiseen tehtävään, sillä pitihän pääjehun käydä koko miehistö läpi perusteellisesti.. tai siis ainakin melkein.
"Hei, sinä siellä! Tänne!"
Kajahti käsky, jota olisi paras totella vikkelään, jos ei tahtonut kokea ikävempiä seurauksia. Merirosvotar olikin ehtinyt ensitapaamisella pelotella vaaleaveriköltä tajun kantaalle - aika hyvin, eikös ?
"Totta kai minä puhuin sinulle, näätkö täällä muita ?"
Nyt nainen suorastaan alkoi lepertämään keinauttaessaan lannettaan puolelta toiselle. Vihreä katse kävi nopeasti Eliaksen koko vartalon lävitse, eikä virnettä voinut sen jälkeen estää. Herkkupala, oikea söpöläinen.

Mutta komistuksesta puheen ollen - Valerdio näytti kanssa kantautuvan paikalle. Kaikki kärttyisyys ja väsymys tuntui suorastaan karisevan Vanetesta irti, kun hänen kätensä läimähtivät yhteen heti sen jälkeen, kun uusin tulokas oli saanut oman osuman päälaelle valtaisasta kourasta.
"Valerdio, tulitko aivan tänne minua ilahduttamaan!"
Tietenkin kapteenitar oletti, että Alona oli hankkinut tuon komean könsikkään kannelta töistä, vaikka tuskin arpikasvo paljoa joutui raatamaan. Oli Vanettekin huomannut, että Valerdiolla oli omaa valtaa miehistön keskuudessa, mutta sellaista nainen ei tajunnut kokea uhkana - helpottihan toisen pomottelu hänen omaa työtään.

Seuraavaksi merirosvotar astelikin rivakasti saappaan kannat kopisten tumma kutrisen miehen eteen ja kiersi kätensä koroteltuaan toisen niskan taakse. Maireasti virnuillen heitti Vanette vielä silmäniskun Eliakselle, ettei tuo vallan luulisi jääneensä unholaan.
"Te kaksi tulette mielellänne pelaamaan pari erää räsypokkaa minun ja sisareni kanssa, joohan ?"
Tällaisesta pyynnöstä oli vaikea kieltäytyä, sillä eihän se pintaa syvemmältä enää ollut harmitonta kyselyä, vaan aivan jotain muuta. Mihinhän Alona muuten jäi ? Olisi voinut kuvitella, että pikkusisar rientäisi heti Valerdion kantapäillä takaisin Vaneten luokse. Kortitkin olivat sinisuortuvalla, pahus vie..
"Ja minulla on kaiken lisäksi nälkä. Vinkki, vinkki~"
Vanette pyöritteli roikkumapuunsa hiuksia sormensa ympärille, kuvitellen samalla sen nopeennuttavan asiaa.

[[Luvallista hittausta mukana.]]

"Totta kai minä puhuin sinulle, näätkö täällä muita ?"
Elias ei ehtinyt vastata kapteenin lauseeseen, koska hyvin pian hän näkemisen sijaan tunsi sen jonkun muun. Raskas koura läimähti nuorukaisen päälaelle, ja koska hän ei ollut huomannut lähestyviä askeleita oli hän pitänyt hampaansa erillään. Ja nyt ne loksahtivat kalahtaen vasten toisiaan. Elias ei olisi yllättynyt, vaikka jokin hänen hampaistaan olisi haljennut, ja hänelle tulisi varmasti kuhmu.
Alkoholin pistävä lemu leyhähti hänen takaansa, ja hänen sihisevästi lausuttu nimensä varmisti nuorukaisen epäilyt. Valerdio. Karkea kokki, joka käytti joka ikisen tilaisuuden hyväkseen juuri tämänkaltaisiin toimiin.

Nuorukainen käänsi päätään ja mulkaisi toisella silmällään takanaan seisovaa merirosvoa, mutta ei ehtinyt eikä todennäköisesti olisi muutenkaan rohjennut protestoida tätä vääryyttä sen enempää.
Vanette ilmestyi yllättävän nopeasti kaksikon luokse, ja Elias astui pari askelta kauemmaksi, tehden tilaa toisissaan roikkuville henkilöille. Hän ei ollut koskaan pitänyt Valerdiosta, eikä tämän näkeminen erityisesti kohottanut hänen mielialaansa. Ei tilanne olisi ollut niin kiusallinen, jos tuo ruskeahiuksinen mies olisi ollut kuka tahansa muu. Miksi kapteeni oli ottanut juuri tuon lemmikikseen, ja miksi Elias itse oli eksynyt tänne?
Purressaan hammasta jomottavan päälaen ja kaiken kokemansa vääryyden vuoksi hän ei huomannut silmäniskua, jonka kapteeni suuntasi hänelle. Se oli tavallaan hyvä asia, sillä mitä nolompaa on kuin punastua vihamiehensä seurassa? Ei sillä että se olisi ensimmäinen kerta.

Kuullessaan kapteenin sanat räsypokasta Elias julistaa mielessään tämän olevan hänen huono-onnisin päivä vähään aikaan. Elo laivalla olikin ollut lähes liian rauhallista. Nuorukainen vilkaisee käytävään, mutta hän ei halua ahtautua tiellä olevan kaksikon välistä pois. Ja jos hän sellaista tekisi, hän saisi kuulla siitä vaikka kuinka pitkään. Ei kiitos.
"Mmh", hän mumisi vastaukseksi ja astui peremmälle keittiöön. Hän aikoisi vastedes pitää silmänsä ja korvansa auki sekä säilyttää turvavälin tuohon kokkiin. Mieluiten hän eläisi laivalla näkemättä vilaustakaan toisen naamasta, mutta se oli valitettavasti mahdotonta. Hän oli maistellut ruoka-annostaan muutaman ensimmäisen päivän jäkeen varovasti, sillä vaikka ruoka tuli miehistölle yhteisestä padasta, niin tuskinpa kokilta keinot loppuisivat annoksen myrkyttämisen suhteen. Kaiken lisäksi tuo kokki antoi hänelle aina vähemmän ruokaa kuin muille, ei niin että muut olisivat sitä huomanneet (tai sitten ihmisten katse oli valikoiva eikä kukaan välittänt asiasta), mutta Elias oli huomannut sen mahan kurniessa juuri aterian jälkeen.

Hän oli hyvin kiitollinen siitä, että kapteenin sisar, Alonako toisen nimi oli ollut, olisi tulossa tänne myös. Elias toivoi tuon naisen läsnäolon rauhoittavan tilannetta, varsinkin kun kaksi tiettyä henkilöä olivat liian persoja viinalle.
Vaneten huomauttaessa nälästään ajatus ruoan laadusta huomauttamisesta tuli Eliaksen mieleen, mutta hän pyyhki ajatuksen mielestään kun se oli jo hänen kielensä kärjellä. Hän ei aikoisi kerjätä hankaluuksia, vaan välttelisi niitä parhaansa mukaan.

Kasvot vääntyivät pirulliseen hymyyn, kun Elias reagoi halutulla tavalla miehen "tervehdykseen". Tämä sai olla pieni muistutus, ketä kannatti totella ja kenet juuri kannatti muistaa. Koska poikanen oli uusin tulokas laivalla, tämä sai osakseen Valerdion "näkymätöntä" kiusantekoa. Jokainen uusi mieshistönjäsen oli kokenut saman koulun laivalle tultaessaan, joten näin blondi enkelikasvo opetettiin laivan tavoille. Ja mikä tärkeintä - oppilas näytti edistyvän opetuksessa hyvin! Taas herralle itselleen tämä näytti oikealta onnenpäivältä, kapteenitar näytti olevan vilpittömästi ilahtunut, kun kokki saapui paikalle.
"Tietenkin minä tulin tänne ilahduttamaan vain juuri teitä, kapteeni~!", mies vakuutteli hellästi, antaen naisen roikkua tässä. Alkoholin haittavaikutukset saivat keittiön pyörimään ympyrää vielä miehen silmissä, mutta vähän piraatti siitä välitti. Kunhan kaikki veitset vain eivät heidän niskaansa tippuisi ja heitä lävistäisi! Tai noh...pikkupoika nyt oli täysin eri asia, sillä hänestä ei näyttänyt olevan paljoa vastusta. Sänkileuka luotti omaan voimaansa, eikä todellakaan kokenut asemansa olevan uhattuna. Vaikka neitonen soikin toiselle silmäniskun - se veti hymyn kireämmäksi. Oliko sittenkään syytä epäilyyn?
Pian tämä laiva olisi hänen ja Eliaksen kaltaiset heikot yksilöt eliminoitaisiin välittömästi. Voi kuinka helposti se kävisikään - hirttoköysi vain kaulan ympärille ja miehet yli laidan, suoraan mereen. Laiva iloisesti vetäisi näitä kaulastaan kiinni olevia ruhoja mukanaan, eikä näistä kuultaisi sen koommin. Kidutukseen tuleva kapteeni ei voimiaan käyttäisi - mitä voimien tuhlausta todellakin!
...Sanoiko joku sanan 'räsypokka'? Kyseinen korttipeli osasi aina maagisesti herätellä miehen uinuvia aisteja, mikäli peliseura oli mieluista. Ja tälläkertaa se oli, viehättävä kapteenitar ja...tämän uusi, "suloinen" lemmikki.

Toinen käsi kiertyi herran oman kaulan taakse, sormien kiertyen naisen käden ympäri. Hitaasti Valerdio siirsi kädellään kapun käden pois tämän kaulalta, tämä oli merkki - aloitetaan jo! Samalla toinen käsi irrotti toisen käden otteen ja tyynesti herra siirtyi pöydän ääreen. Juuri nyt hän tunsi itsensä todella itsevarmaksi pelin suhteen - hän voittaisi luonnollisesti! Absintti antoi potkua itseluottamukselle sitä vaativissa tehtävissä, kouran upotessa housujen taskuun. Sieltä hän nappasi ison korttipakan, kun moista ei vielä näyttänyt olevan pöydällä. Välittömästi isokokoinen korsto alkoi näprätä kortteja, aloittaen rivakan sekoittamisen.
"Ruuasta puheen ollen...". Tämä aloitti, pään kääntyen tutkailemaan kaksikkoa olkansa yli. Pohtivana katse lasittui hetkeksi tuijottamaan Eliasta, ehkäpä tätä pystyi nyt hyödyntämään. Ranne liikahti ja sekotettu pakka tipahti sopivasti pöydälle.
"Sinä saat nyt kokata kapteenille aterian, enkelikasvo!". Arpiakasvo tiesi varsin hyvin, että poikakullan kokkaus olisi onnetonta söheltämistä, mutta piraatti tahtoi nostaa pisteitään enemmän Vaneten silmissä. Voisihan olla, että hyvällä onnella toinen polttaisi koko laivan maan tasalle, mutta ainakaan Valerdio itse ei joutuisi maksamaan siitä hengellään. Tehtävä siis oltiin tarkoitettu puhtaasti Eliaksen nöyryyttämiseksi, mutta tuskin tällä riittäisi kantti osallistu räsypokkaan taas? Ainakin niin ilkikurinen miekkonen oli lukenut tämän kasvoilta aiemmin.

[[ Kökköä + lyhyttä, sorry x___x'' ]]

Kuinka sellaista pettymystä pystyikään peittelemään, kun Valerdio ehdotti Eliaksen tekevän kapteenittarelle ruokaa. Ei tämän naisen "hienostunut" makuaisti halunnut ottaa vastaan jonkun kauppalaivalta kaapatun vaaleaverikön kalamuonaa, joka oletettavasti palaisi vielä pohjaankin. Useimmat miehet eivät osanneet tehdä kummoista pöperöä ja olihan se täysin itsestään selvää - naiset kuuluivat köökkii. Kaksilahkeisten harmiksi vain tätä alusta isännöikin ämmä, joka oli täysi poropeukalo keittiössä. Hyvä ettei hän leikannut omaa sormeaan, kun jotain mielenkiintoisempaa löytyi samalla kaapin kätköistä, mutta onneksi oli olemassa maanmainio laivakokki. Sääli, että kyseinen henkilö oli ehtinyt livistää Vaneten otteesta ennen kuin hän olisi päässyt lirkuttamaan alaistaan hommiin - Valerdiota kapteeni ei nimittäin käskettänyt suoraan, vaan enemminkin vihjaili tuolle kaikki haluamansa toiveet.
"Voi Valerdio.."
Merirosvotar huohahti ylidramaattisesti ja kopsutteli uudestaan Eliaksen luokse. Tämä siirsi kätensä pojun olkapäille ja vuorostaan tarjosi ylenpalttisen huomionsa nuorukaiselle, jolle ei kuitenkaan puhunut.
"Tietänet, että Elias on liian nättipoika leikkuupöydän ääreen."
Vihreäkatse lankesi Valerdioon. Kyllä Vanette tiesi, että kokki ei pahemmin pitänyt uuden tulokkaan saamasta koskettelusta, mutta voisiko tästä hauskemmaksi tilannetta enää saada.

Ja mihinhän se Alona jäi lorvimaan. Kuitenkin likka oli kivunnut tähystyspaikalle välttääkseen isosiskonsa räsypokkapelit. Noh, jäisipähän merirosvottarelle enemmän jakamatonta silmän ruokaa, jos hän onnistuisi pelaamaan korttinsa oikein. Kieli kävi lipaisemassa huulia hartaan hitaasti, kun Vanette viimeinkin irrotti näppinsä Eliaksesta. Tuo hetki oli saattanut tuntua toisesta iäisyydeltä, suorastaan kuvottavan kamalalta henkiseltä raiskaukselta, mutta miettikö kapteenitar kenenkään muun tunteita juuri nyt ? Ei. Oli vain hän, hän ja ai niin - hän itse. Nyt oli selvästi tärkeintä, ettei kukaan voinut tunkea neitokaista edelle.
"Mutta, kultaseni. Jaahan pakka tasan."
Kyllä syöminen voisi tarkemmin ajateltuna odottaa. Määrätietoisena nainen asettui istumaan vähemmän kärsineelle penkille, suoraan Valerdiota vastapäätä. Tässähän olisi ammoiset näkymät, tui tui.

Räsypokassa oli monen monta hauskaa piirrettä. Ensinnäkin se, että näki paljasta pintaa ja toiseksi, että sai näyttää olevansa itsekkin kauniissa kunnossa yhä. Harvemmin sitä loikki puolialasti tai peräti täysin ilkosillaan kannella, mutta mistä niistä alkoholinpitoisista illoista tiesi. Kun filmi katkesi, niin kaikki pahimmat mokailut jäivät pimeään unholaan. Kyynerpäät laskeutuivat pöydälle, jolloin löysä paita antoi ammoisat näkymät rintavarustukselle. Niin, niin - tiesi Vanette sen varsin hyvin ja tahtoi tällä tavalla vain härnätä vastapeluriaan - oikeastaan sitä toistakin, jota hän viittelöi pian liittymään seuraan. Tule, tule Elias - ei kukaan purisi. Ainakaan kovaa.

[[Eikä ollut, hyvä vuorohan tossa~]]

Elias huolestui huomattuaan kokin katsovan suoraan häneen miettivä ilme vastenmielisillä kasvoillaan. Hän aavisti jo osittain, mitä tuosta alkoholilta lemuavasta suusta seuraavaksi tulisi, ja pian hän huomasi aavistuksiensa olleen totta. Miehen ilme synkkeni, ja hän vilkaisi keittiötä aavistaen pahaa. Ehei. Tuosta ei tulisi mitään. Ja mitä järkeä laivan kokin oli pyytää häntä laittamaan ruokaa?
Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, oli Vanette avannut suunsa. Vaikka toisen lause pelasti hänen sormensa leikkaantumiselta, ei mies itse ollut siitä kovinkaan iloinen. Ensinnäkin, häntä oli aluksi sanottu enkelikasvoksi ja nyt vielä nätiksi pojaksi. Aivan kuin hän olisi ollut kymmenen kesää nuorempi kuin mitä oikeasti oli. Tämä oli sietämätöntä, mutta tilanne varmasti pahenisi ajan kuluessa. Tämä päivä ei tulisi olemaan hyväksi Eliaksen itsetunnolle ja -kunnioitukselle.

Käden laskeuduttua olkapäälle Elias nielaisi syvään, ja yritti jalkojaan liikuttamatta päästä kauemmaksi tuosta naisesta. Hän siis päätyi seisomaan hieman vinosti, ja hän olisi varmasti kaatunut, jos joku olisi töytäissyt häntä. Ei kapteenin käden kosketus sinänsä ollut mitenkään vastenmielinen, mutta hän ei vain osannut rentoutua vastakkaisen sukupuolen edustajan seurassa – ei varsinkaan silloin, jos toinen käyttäytyi noin suorasukaisesti. Elias oli kasvatettu vanhanaikaiseen tapaan, eikä niihin sääntöihin kuulunut toisten ihmisten koskettelu. Päinvastoin. Tällä laivalla, jossa lähes jokainen oli suorasukainen eikä vähimmissäkään määrin ujo, Eliaksen käsitys maailmasta ja siitä, kuinka siiä tulee toimia, oli kokenut kovan kolauksen. Monta kertaa on ollut lähellä, ettei se ole pirstoutunut pieniksi palasiksi.

Miehen hermojen onneksi kapteeni siirsi kätensä pois, ja asteli pöydän ääreen. Jos tilanne olisi kestänyt hetkeäkään pidempään, olisi Elias varmasti luikkinut karkuun, tai ainakin hän olisi yrittänyt sitä.
Jäätyään hetkeksi yksin hän oli jo ehtinyt uskotella itselleen, että pöydän ääressä istuva kaksikko olisi jo unohtanut hänen olemassaolonsa. Se olisi ollut helppoa, sillä Elias seisoi hiljaa paikoillaan, ja yritti hengittääkin mahdollisimman kevyesti, aivan kuin se, että häntä ei kuulla, auttaisi jotain. Hän olisi halunnut paeta ovesta, mutta se oli turha toivo. Kapteeni katsoi suoraan häntä kohti, ja teki kutsuvia käsimerkkejä. Miehen mielestä tuo viittilöinti näytti hänen loppupäivänsä jatkuvan kurjuuden ja häpeän sinetöimiseltä.

Eliaksen mielestä räsypokassa ei ollut yhtäkään hauskaa asiaa. Se oli hulttioiden ja juoppojen tapa viettää aikaansa, eikä hänellä itsellään ollut siitä juurikaan kokemusta. Hän oli pelannut pokeria – panoksena arvottomia rahamääriä – vain kaksi kertaa, ja kummallakin kerralla hän oli hävinnyt reilusti. Sen lisäksi hän oli muutaman kerran seurannut peliä ulkopuolisena, koska hän oli kieltäytynyt peliin liittymisestä.
Sana räsypokka oli myös äärimmäisen pahaenteinen. Hän oli kuullut tästä turmeltuneiden ihmisten harjoittamasta pokerinpeluu-tavasta, ja hän valahti vitivalkoiseksi tajutessaan, mihin hän oli joutumassa. Miehen jalat olivat kuljettaneet hänet istumaan pöydän ääreen samalla, kun hänen mielensä oli listannut kortinpeluun kamaluuksia.
'Ehkä minä voisin vielä kieltäytyä tästä...'
Toivo kuoli samalla kun Elias vilkaisi Vanettea. Kapteeni oli itse kutsunut hänet tänne, eikä varmastikaan päästäisi häntä livahtamaan karkuun niin helposti.
Ja kaiken lisäksi kokin ylimielinen ilme ärsytti vaaleahiuksista nuorta miestä. Valerdio oli niin rento, luonnollinen ja kuin kotonaan tässä tilanteessa, toisin kuin vaaleahiuksinen itse. Hän oli näkevinään pilkkaavan ja haastavan välähdyksen kokin silmissä, joka sai hänen tavallisesti jäässä olevan sappensa sulamaan. Hän kyllä samperi vieköön istuisi tässä, vaikka mikä olisi.
Vaikka Elias oli ollut aikeissa katsoa vain kapteenin ilmettä, vaelsivat hänen silmänsä alemmaksi kuuntelematta laisinkaan hänen tahtoaan. Pian hän huomasi tuijottavansa kapteenin varsin anteliasta kaula-aukkoa muutaman sydämenlyönnin ajan. Hän punastui rajusti, ja kiskaisi katseensa tuijottamaan pöydän kuviointeja. Hänen sydämensä piti rajua rumpukonserttia hänen rinnassaan, ja hetken ajan hänen korvansa kuulivat vain sen pakokauhuisen kiihkeän sykkeen.

Valerdio ei häipeillyt näyttää tunteitaan, joita tunsi kapteenin kosketellessa muita. Huteralle pohjalle oli mies rakentanut asemansa, kun iloluontoinen neito tuntui nauttivan jokaisen herran suosiosta. Ja kaiken tämän roskan huipuksi mielenkiinnon vei tuo alaikäisen näköinen poikanen! Huuliensa alla loukkaantunut piraatti kiristeli salaa hampaitaan, katkeruus teki kipeää. Nainenhan vielä puolusteli tätä ulkopuolista kloppia kookkaamman karjun käskyiltä ja vaatimuksilta. Kuinka Eliakselle voisi opettaa mitään tapoja, jos ankanpoikanen saattoi aina paeta äidin helmoihin? Toki oli selvää, että vaaleaveriköstä alkoi muodostua kapulle tämän oma suojatti, naisten ainaiset vaistot tätä kait ohjasivat. Mutta voisivathan he, kaksi V:tä hommata yhdessä kauniin kersan tai vaikka kaksi! Silloin äidinvaisto oli sallittua - ja laiva periytyisi hänelle, jos äidin kohtaloksi koituisi jokin äkkikuolema. Suussa maistui karvas, poltteleva maku, kun johtajatar käski arpikasvon jakaa pakka tasan. Hän oli itse valmistautunut jakamaan sen tyynesti kahtia, mutta kyllähän enkelipoika vedettäisiin juttuun mukaan.
Jupinaa, ainaista jupinaa...joka hyvin äkkiä muuttui tyytyväiseksi kikatteluksi. Kapteeni oli riisunut itsensä aseista ja paljasteli karjulle tutumpaa puolta itsestään. Hahmo siirtyi istumaan häntä vastapäätä ja tilanne kelpasi herralle itselleen. Hämärä huone oli vain edukseen piraattien kunnioitetulle kuningattarelle ja tämän eri puolille, voisiko elämä hymyillä enemmän? Kieli pyrki pääsemään ulos, lipaistakseen kuivahtaneita huulia. Tätä peliä mies todellakin jaksoi odottaa, ainahan saattoi harrastaa pientä vilunkia tai antaa neidon voittaa - kummin vain. Omaa kehoaan hän ei osannut hävetä, samaten ei kapteenitar ja sehän teki pelistä vain nautinnollisempaa.

Sormet alkoivat syyhytä kortteja nopeammin sekaisin, tässä olisivat vain he kaksi. Vain hän saisi nauttia kaunokaisen seurasta etuoikeutetusti, ilman häiriötä! Kukaan ei tulisi tähän häiritsemään...paitsi Elias...
Piraatin ilme teki täyskäännöksen, kun typykkä vihjasi tätä istumaan pöydän äärelle. Enempää kiertelemättä voisi sanoa, että kapteenin ex-lellikkiä ketutti ja suuresti. Tuuheat kulmat aaltoilivat villisti ryppyisellä otsalla, silmien kääntyessä seuraamaan tuon hihhulin vaivalloista astelemista heidän luokseen. Mahtoi tälle se olla suurikin hetki, päästä istumaan samaan pöytään nuoleskelemaan itselleen kapteenittaren suosiota. Voi ehei, sitä kunniaa herra ei suostuisi luovuttamaan tälle blondille maanvaivalle, joka onnistui hilaamaan itsensä Valerdion eteen. Ivallinen pyrskähdys purkautui pakollakin mahtailijan huulilta, kun tämä tajusi pikkuruisen tuijottavan naisen povea.
"Mahtaa sinulla siinä Elias varsin kiitettävät näkymät! Kai tiedät, mitkä ne ovat?". Halveksiva ääni uteli.
"Tosin...sinulla ei taida riittää vielä ikä saadaksesi katsella niitä moisella intohimolla...". Herra oli madaltanut ääntään, kuiskauksen omaisesti osoittaen tämän Eliakselle. Tietty kapteenitar saattoi tämän kuulla, mutta eihän se herraa itseään haitannut. Tännehän oltiin tultu nolaamaan pikkuinen, muulla sitten ei ollut väliä. Itsevarmana korttien nyplääjä läjäytti pakan uudelleen pöydälle, viskaten jokaiselle muutaman parin kortteja. Tämä todellakin alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja ainiin, lihaksikkaampi piraatti uskoi saavansa vaivannäöstään kunnollisen palkkion. Se palkinto uskottavasti oli yksityinen ja intiimi hetki yhdessä kapteenin kanssa, tämän omassa lemmenpesässä.

[[ Pahoittelen jumitteluani ]]

Ahahaa! Kyllähän Eliaksessa oli miestä jäljellä! Vanette oli vain hyvillään huomatessaan, että vaaleaverikön katse harhaili kaula-aukosta sisään - johan kapteenitar oli ehtinyt pelätä toisen olevan jonkin eunukki tai sitten miehiin suuntautuva hurruttaja. Niitähän nimittäin näki pitkillä merimatkoilla paljon. Valerdion huomautus sai vain kapteenittaren naurahtamaan hyväntahtoisesti. Voi tuotakin, aina niin herttaisen ilkeilevä. Kyllähän tummatukkaisen pitäisi tietää, että tuo oli ikuisen ainainen suosikki, jota ei niin vain syrjäytetty. Kuka muu osaisi miellyttää naistamme samalla tavalla, kuin Valerdio ? Ei välttämättä kukaan. Vaan sitähän merirosvotar ei maininnut ääneen, koska muutoin muun miehistön kiinnostus ja samalla kunnioitus voisi olla vaakalaudalla romahtaa meren pohjamutiin.
Korttien läimähtäessä eteensä, keräsi tämä ne kimppuun ja kohotti silmiensä tasolle. Aika hyvä säkä, tällä pääsisi jo pitkälle. Tosin eihän sitä voinut tietää, kuinka hyvä sauma oli osunut pelikumppanien kohdalle..

Korttia läiskittiin ja läiskittiin. Vaatteitakin alkoi itsekultakin tippua - toisilta tosin enemmän kuin toisilta. Vanette oli närkästyneesti joutunut luopumaan jo saappaista ja päällishousuista, mutta pöytä esti hyvin näkymät toistaiseksi - ei makeaa mahan täydeltä, pojut. Vesilasikin oli kuppeineen täyttynyt ja tyhjentynyt sitä mukaan, miten voitonpuolella nainen sattui olemaan. Vihreät silmät katsoivat vuorostaan Valerdiota ja Eliasta, tuolla kaksikolla taisi olla jokin kaksinkamppailu menossa tai sitten heikäläiset pelasivat yhteen hiileen.
"Ette kai te kaksi vain naruta minua ?"
Kapteenitar kysyi maanittelevaan sävyyn ja laski korttikättään hieman alemmas. Ei tässä toisaalta ollut mitään hävettävää, aikuisihan he kaikki olivat, vaikka puijatuksi tuleminen ei siltikään houkuttanut.

Kysymyksen jälkeen kapteenitar palasi takaisin kortteihinsa, tai oikeastaan hänen mieleensä oli pälkähtänyt pieni juonenpoikanen. Salamyhkäisesti neitokainen ujutti jalkaansa pöydän alla vastapäätä istuvan Valerdion omiin ja hipaisi - keljua, eikös ? Se ei kuitenkaan pelastanut nuorekkoa vielä kertaalleen tulevalta häviöltä, jonka seurauksena Vaneten oli napattava kiinni paitansa napituksesta, jolloin hitaan harkiten napit ponnahtivat pois kuopistaan.
"Minusta tuntuu, että sinä Elias kieroilet jotain nyt. Toisaalta eihän se minua haittaa lainkaan.."
Ylenpalttisesta huomiosta nauttiva vaaleaverikkö sai puolelleen lämpimän hymynkin. Eihän piraatti toki tehnyt tätä Valerdiota ärsyttääkseen. Hänhän enemminkin halusi korston puhkuvan mustasukkaisuudesta tai edes jotain sitä vastaavasta tunteesta, joka saisi lisävipinää pöytäporukkaan.

Elias ehti jo hetken toivoa, ettei kukaan olisi huomannut hänen katseensa karkailua. Mutta se oli turha luulo. Ivallinen ja ilkeä kysymys sai hänet puristamaan hampaansa tiukasti yhteen. Hän ei kehdannut katsoa itse kapteenittareen, joten hän suuntasi katseensa tuohon niljakkaaseen lapamatoon, eli laivakokkiin.
Valerdion lause oli saanut Eliaksen kiukkuiseksi. Tuo tunne oli hänellä hyvin harvinainen, eikä hän sitä tälläkään kerralla näyttänyt kovin selvästi. Hänen kulmansa olivat kurtussa, suu tiukkana viivana eikä hänen katseensa enää harhaillut eksyneesti ympäriinsä. Hän olisi niin paljon halunnut vastata jotain nokkelaa ja napauttaa tuota röyhkeää ja tapakasvatuksesta luistanutta merirosvoa nenälle – mutta hän ei keksinyt mitään järkevän kuuloista. Hän oli joskus, kauan sitten ollut jopa sananvalmis, mutta siitä oli niin kauan... Enää hänen mielikuvituksensa ei toiminut yhteistyössä hänen kanssaan. Sen takia hän tyytyi mulkoilemaan toista jäätävästi.

Elias oli ehkä hävinnyt taistelun, mutta hän ei vielä ollut hävinnyt sotaa. Hänellä oli ollut typerä ja lapsellinen toive siitä, että hän pärjäisi korttipelissä. Mutta hän oli vain valehdellut itselleen, sillä hänen korttinsa olivat keskinkertaiset, eikä miehen pelitaidoissakaan olltu kehumista. Hänen pokerinaamansa ei pitänyt, vaikka hän yritti parhaansa pitääkseen ilmeensä kurissa. Silloin tällöin hänen kasvoillaan välähteli sekalaisia tunteita, pääasiassa tukahdetettua kiukkua ja jotain, jota Elias ei haluaisi nimetä edes mielessään. Mutta pääasiassa hänen kasvoillaan oli tympeä, huolestunut ilme.
Ensimmäisenä hän riisui kenkänsä, seuraavaksi huivinsa. Mutta vaatteiden väheneminen ei loppunut siihen. Onneksi miehellä oli suhteellisen paljon vaatekappaleita yllään ja hänellä oli melko paljon varaa hävitä. Hän taitteli jokaisen riisumansa vaatteen huolellisesti syliinsä ja aina välillä hän katseli niitä kaivaten. Mitä pidemmälle peli eteni, sen hermostuneemmaksi Eliaksen mieli kävi. Lopulta hänellä oli päällään pitkät housut ja hihaton aluspaita, sukatkin olivat jo lähteneet jalasta.

Vaneten lausuessa kysymyksensä Elias säpsähti yllätyksestä, ja katsoi naista hölmistyneenä. Hän kiiruhti pian vastaamaan huomatessaan naisen availevan paitansa nappeja.
“Ei, enhän minä”, hän vakuutti kiireesti. Hänen äänensävystään voisi luulla, että mies yrittää estää Vanettea riisuutumasta. Eliaksen mielessä on typerä, syvälle juurtunut ajatus siitä, että tekemällä tuon nainen häpäisisi itsensä. Vaikka se ei olisi varmasti kapteenille ensimmäinen kerta... Edes Vaneten lähestulkoon lempeä äänensävy ei rauhoittanut miestä, ja hän jatkoi pian puhumistaan perustelemalla äskeiset sanansa.
"Jos minä huijaisin, niin minkä ihmeen takia haluaisin olla häviöllä?", hän kysyi ja vilkaisi vaivihkaa Valerdiota. Jos joku oli huijannut, niin ei ollut vaikeaa arvata, kuka.
"Tosin... Eihän sitä koskaan tiedä, miksi eräille voittaminen on niin tärkeää. Ehkä he vain pelkäävät häviämistä."

Lausuessaan viimeisen lauseensa hän vältti visusti vilkuilemasta laivan kokkia. Sanat olivat vain putkahtaneet ulos hänen suustaan. Ehkä hän oli saanut entisen sanavarastonsa takaisin, tai sitten hän oli vain ajautunut huolestuttavaan mielentilaan... Jos Elias voisi nielaista sanansa takaisin, hän tekisi sen heti paikalla.
Hän yritti myös olla katsomatta Vanettea, jos toinen olisi jo riisuutunut paidastaan. Sen takia hän tuijotti typerän näköisesti vain suoraan eteensä. Mutta katseen kurissa pitämisestä ei ollut kovin paljoa apua, koska miehen mielikuvitus oli herännyt talviunestaan... Ja samalla hänen korvansa punoittivat.

Toistaiseksi Valerdio omisti vielä suurimman osan vaatteistaan. Päällyspaita oli heitetty hänen viereensä lattialle, mutta tämähän ei herraa itseään haitannut, ei ollenkaan! Laajaa rintakehää peitti hyvän maun rajoissa pysyvä lihaksien armeija ja rintalihaksiaan röyhistellen piraatti työntyi entistä enemmän eteenpäin. Kapteenittaren salainen hipaisu sai miehen virnistämään tyytyväisenä, kyynerpäiden työntyen pidemälle, naista päin. Näin tämän käsilihakset pääsivät oikeuksiinsa, kohoten esiin molempien käsien sivuille. Nämä pullistelut olivat karjun oma ele sanoa 'kiitos'. Oikeastaan häntä ei yhtään häirinnyt se, että Vanette oli pyytänyt sintin mukaan - poikakulta ei koskaan pääsisi hänen tasolleen rakastajana edes kehollisessa mielessä, joten siinä mielessä tämä ei ollut "hälyttävää", vielä. Muutenkin enkelikasvo näytti olevan ongelmissa korttiensa kanssa ja olihan tältä lähtenyt vaatteitakin jo lattiaa kohti. Huono homma tulokkaalle...tosin tummatukka itse tahtoi nähdä vain kapun ilman rihman kiertämää, Elias sai siinä mielessä pysyä rauhassa...ihme kyllä! Olisi ollut luonnollista, että kokki olisi ollut valmis lähes minkälaiseen häpäisyyn, kun kauppalaivan saalis oli kyseessä. Kurkusta kuului koleaa hähätystä, kun johtajatar aprikoi kaksikon naruttavan tätä, todellakin! Herra tahtoi nähdä vain itsensä voittajana, se oli luonnon asettama ehto hänelle.

Juuri noin, juuri noin! Silmät, jotka molemmat omasivat erilaiset värit, tuijottivat yhä tiukemmin kapteenitarta. Tämähän alkoi availemaan jo nappejaan. Ärtymys kilahti huippuunsa, kun pikkukaveri syöksyi vakuuttelemaan jotain, juuri tällä tärkeällä hetkellä. Muutaman sekunnin sänkileuka oli valmis mätkäisemään poikaa, jotta tämä nyt edes hetken olisi vain hiljaa. Mutta ei syytä huoleen, sillä eihän Vanette koskaan pettäisi lojaalia miehistöään. Kortteja alkoi ilmestymään pöydälle tälläkin miekkosella, kun Valerdio jälleen tyytyi taktikoimaan ja ennen kaikkea repimään muutamaa ylimääräistä korttia housujensa taskusta. Huomaamattomasti sormet löysivät tiensä muutaman kortin lajitelman luo, josta hän poimi muutaman hyvän kortin itselleen. Voisihan tässä kohta itsekkin "hävitä", vaikka pettyneen näköistä piraatti ei jaksanutkaan näytellä.
Mitäh? Itsevarma olemus koki erittäin äkkinäisen pysähdyksen, kun vaaleatukkainen koltiainen avasi suunsa. Kuka tässä häviämistä pelkäsi? Robottimaisen hitaasti jykevät kasvot kääntyivät tuijottamaan suoraan Eliasta - aina niin herttaisen katseen kera.
"Sinuna varoisin voittajien ali-arvioimista. Heidän tehtävänsä on eliminoida vastustajansa ja varmasti tekevät sen mielellään myös "leikkimielisten" pelien ulkopuolella.". Oi tuota koleiden sanojen värikästä leiskuntaa! Oliko tämä rääpäle todellakin viitannut sanoillaan tähän komeaan, bodattuun alfa-urokseen? Silmät alkoivat tapittamaan vaaleaverikköä, kädet kiskaistessa toisesta taskusta esiin terotetun puukon. Tämä miehen ikuinen ystävä ilahtui suuresti toisen miespuolisen henkilön näkemästä, joten olihan aseen "tervehdittävä" Eliasta tämän omalla tavalla. Terävä, kynttilän valossa kiiltelevä kärki alkoi tehdä ilmassa pyörivää liikettä, aivan enkelikasvon sormien ympärillä. Juuri nyt arpikasvo olisi halunnut tehdä apulaisensa kanssa ison viillon ilmassa ja samalla napsia kauppalaivan pelkurilta muutaman sormen pois. Mutta pidättyvyys oli hyve, joten puukko laskeutui alas.
"Voittajat voivat myös puukottaa sinulta viimeisetkin miehuuden rippeesi pois, jos tajuat, mitä tarkoitan.". Sanojen aikana ase laskeutui pöydän alle, käyden hellän varoittavasti sivelemässä vastapelaajan nivusten välissä olevia kalleuksia. Niin, miehuudenkin tämä piraatti olisi valmis viemään isottelevalta rääpäleeltä, mikäli tämä ei muistaisi olla varuillaan.

No ei sitä nyt noin vakavasti olisi tarvinnut ottaa. Eliaksen alkaessa vilpittömästi vakuuttelemaan, ettei ollut huijannut kapteenia millään muotoa kortin peluun tiimellyksessä, niin oli neitokaisen kohotettava kulmansa oikein ylös. Vitsihän se vain oli, harmitonta kiusoittelua, jota ei voisi leimata härkäsen kokoiseksi, jos osasi pitää leukansa tiiviisti yhdessä. Pahoiteltavasti vaaleaverikkö vain ei tehnyt tällä kertaa niin, vaan mieluummin puolusti itseään ja vihjaili siinä sivussa Valerdion olevan se porukan petturi. Vihreät silmät kääntyivätkin pidemmäksi toviksi tarkkailemaan rakastajansa herkullista sekä lihaksikasta kroppaa, siinä sitä riitti katseltavaa, mikäli tiesi arvostaa tietynlaista miesihannetta.
"Nääh, Valerdiohan on itse rehellisyyden perikuva."
Vanette totesi ja heilautti kättään välinpitämättömästi. Alkoi näemmä herroja ketuttaa toistensa seura, joten kapteenitar oli selvästi onnistunut vetäisemään oikeasta narusta. Tyytyväisesti myhäillen nainen jätti paitansa availun puoliteihen ja tyytyi sen sijasta nojailemana käsiinsä, pää oli kallistunut piirun verran vasempaan.
"Ja kaiken lisäksi oikein tärkeä mies elämässäni. Mikään ei saisi minua epäilemään hänen lojaallisuuttaa."
Hän puhui Eliakselle aivan kuin kolmas osapuoli puuttuisi paikalta. Kaiken lisäksi sanat olivat niin rehellisen kuuloisia, että luulisi niiden tarkoittavan jotain täysin päinvastaista totuuden valokeilassa.

Mutta se huomion lipuminen häiritsi. Vaneten kuului olla se keskipiste, jota kummatkin seurasivat silmä kovana, mutta ei - nuorukaisten henkinen mittelö näytti vievän kaiken urosmaisen energian! Alahuultaan mutruttaen merirosvotar valui alemmas penkillään ja kurotteli uudemman kerran seuralaistensa jalkojen kimppuun. Tällä kertaa vain tarjolla oli terävä potkaisu nilkkaan.
"Minua taitaa kyllästyttää.."
Aivan pieni muotoinen vinkki, jonka puremiseen kapteenitar ei luvannut reagoimisaikaa. Hän nousi tyynesti seisaalleen, milloin pitkä paita peitti alaosan alkeelliset alusvaatteet niukinnaukin - paljasta pintaa kyllä oli tarjolla. Tämä kyyristyi nostamaan lattialle pudonneet housunsa, jota seurasikin laiskanpuoleinen päälle pukeminen. Hohoijaa, paras vain mennä haukkaamaan happea ja jättää peli myöhempään kertaan.

Paitansa nappeja napittaessa Vanette käännähti vielä kaksikon puoleen.
"No niin, parahimmat mieheni. Ajattelin painua kannella, kuinka olisi teidän laitanne ? Sinä Elias näytät jotenkin kalpealta.."
Kanaemoilevapiirre pulpahti esiin väistämättä, kun nuorekko havaitsi alaisensa oudon naaman ilmeen. Missään tapauksessa hän ei voinut arvata syytä tuohon, mutta erilaisia arvailuja naisen päähän kyllä sykähteli. Siispä kapteeni ojensikin kätensä kokeillakseen Eliaksen otsaa kuin muka osaisi tulkita, oliko miehellä kuumetta vai ei.
"Ei kai aluksella liiku mikään tauti. Valerdio, kuinka oman vointisi laita ?"
Eihän kokkia saanut unohtaa! Toinenhan piti huolta miehistön ravitsemisesta, johon merirosvottarella ei ollut osaa eikä arpaa. Kyllä Vanette monet kerrat olisi halunnut tunkea pisamavartisen nokkansa köökkiin, mutta nopea ja lempeä poisajo sitemmin ajoi omaa tehtäväänsä. Toinen käsi kiepsahti heilauttamassa laineikkaita suortuviaan ennen jatkoa:
"Ajattelin vain, että raikkaan meri-ilman jälkeen voisit tulla pitämään minulle seuraa hyttiini."

((anteeksi kestosta... -.- ))

Jos Elias oli äsken katunut sanojaan, nyt hän olisi voinut niellä ne vaikka etananlimalla päällystettyinä. Kokin lause vihjasi, tai oikeastaan sanoi hyvin suoraan , että Eliaksen elämä ei jatkuisi enää pitkään, jos hän ei varoisi suutaan.
Kaikesta huolimatta hän ei ollut odottanut laivakokin seuraavaa liikettä, ja siksi viimeisetkin värien rippeet katosivat hänen kasvoiltaan puukon ilmestyessä esiin. Järkyttyneenä mies tuijotti, kuinka terävänä välähtelevä kiesi hänen kortteja pitelevät sormensa kerran, toisen ja ainakin kolmannenkin. Miehen laskupää ei toiminut tällaisessa tilanteessa. Lähes samaan aikaan kun puukko laskeutui pois näkyvistä Elias lätkäisi kortit pöydälle (kuvapuoli alaspäin, tietenkin), piilotti sormensa tuon verenhimoisen veitsenheiluttelijan päähänpistoilta ja lopulta hän istui käsiensä päällä.

Elias oli olettanut olevansa turvassa nyt, kun oli selvinnyt ensimmäisestä uhkailusta. Puukko oli poissa silmistä eli myös poissa mielestä. Tosin se muistutti olemassaolostaan hyvin pian. Nuorukainen tunsi jotain kummallista haarojen välissään ja hän vilkaisi alas osaamatta aavistaa, mikä siellä odottaisi. Sama kiiltävä terä tervehti häntä, se oli aivan liian lähellä miehen henkilökohtaisia alueita.
Hänellä oli huono olo. Eliaksesta tuntui kuin hän oksentaisi pian, ja siltä hänen ilmeensä myös näytti. Hän painautui tuolinsa selkänojaa vasten, yrittäen päästä mahdollisimman kauas tuosta terästä. Hän ei kuitenkaan uskaltanut liikkua sen enempää, ettei toinen vain saisi mitään peruuttamattomia ideoita.
Hän vastasi Valerdion uhkaukseen äännähtämällä epämääräisesti ja nyökäyttäen päätään pontevasti. Äännähdyksen loppua kohden hänen äänensä nousi varsin epämiehekkäisiin korkeuksiin, mutta Elias itse ei enää jaksanut välittää siitä. Mieluummin hän inahteli kuin vaappuisi ympäriinsä irvokkaana epäihmisenä.

Vaneten puhuessa tuon raakalaisen uskollisuudesta Elias puristi huulensa tiukasti yhteen. Hän ei ollut todellakaan samaa mieltä asiasta, mutta oman terveytensä takia hän piti tiedon vain itsellään. Tosin miehen ruumiinkieli lähestulkoon huusi hänen mielipiteensä julki: hän istui jännittyneenä kuin laivan masto ja hänen katseessaan oli tuima sävy, varsinkin silloin kun hän katsoi kokkia päin.

Kapteenittaren arvaukset olivat olleet oikeassa, Eliaksen huomio ei äskeisten tapahtumien jälkeen kiinnittynyt läheskään yhtä kokonaisvaltaisesti naiseen. Hän ei edes hätkähtänyt naisen käden kosketusta hänen nihkeällä otsallaan – kylmä hiki oli noussut sille kuin itsestään. Hän selvitti kurkkuaan, ennen kuin rohkeni ottaa äänensä käyttöön. Olihan se pettänyt äskettäin, vaikka hän ei ollut edes puhunut silloin.
"Totta puhuen minulla on hieman huono olo", hän sanoi. Seuraava lause yritti päästä myös ilmoille, mutta hänen itsesuojeluvaistonsa piti miehen suun tiukasti suljettuna. 'Tämänpäiväinen ruoka ei tainnut sopia vatsalleni, siinä olikin hieman erikoinen sivumaku.'
Laivan kokki ei todennäköisesti olisi osannut ymmärtää lausetta (tai ainakaan toisen kärsivällisyys ei olisi riittänyt), jos se olisi sanottu ääneen.
"Minun täytyy mennä", hän sanoi ja ponkaisi tarmokkaasti ylös, suunnaten ovea kohti. Harmistuen hän muisti, että hänellä oli jäänyt työt kesken. Toisaalta hän tekisi mieluummin mitä tahansa muuta kuin jäisi tuon kokin ulottuville yhtään pidemmäksi aikaa.

Kokki ei voinut kuin vain hymyillä maireasti vaaleaverikön reagoinnille. Selvästi pieni pelottelu oli tepsinyt loistavasti tähän kananpoikaan, ainakin Elias tietäisi seuraavalla kerralla varoja sanojaan. Sanojen oikea valinta oli tärkeää, varsinkin, jos niiden kohteena oli tämä ylimielinen ja itsevarma herra. Eikä tämän suosikin tarvinnut kumarrella ketään! Kapteenin sanoihin myöntyen, osoitti Valerdio kiitollisuutta naista kohtaan nyökkäämällä hitaasti. Tässä nähtiin loistava esimerkki sanojen oikeasta valinnasta! Ei ihme, kun laivan pomottelija itse pitikin suuresti neidosta. Kaunokainen selvästi arvosti häntä ja hänen...monelaisia taitojaan....eri tilanteissa. Mutta sekään ihailun kohteena oleminen ei tuonut mielelle niin suurta tyydytystä kuin tämän hiirulaisen tökkiminen. Silmissä kiilsi sadistinen, nauttiva katse, kun miltein vinkuen Elias sätki tuolissaan. Voisiko parempaa viihdykettä olla? Poika todellakin pelkäsi miehuutensa puolesta, kun kovemman luokan kiusaaja piilotti härnäyksen päätteeksi puukkon taskuunsa. Siellä se pysyisi turvassa, aina valmiina seuraavaa kertaa varten. Kauppalaivan merirotan nyökkäyksen piraatti koki myöntymisenä, eräänlaisena pahoitteluna sanojensa "tahattomasta" lipsumisesta.
Peli näytti olevan lopuillaan, kun tuo jumalainen olento, kapteenitar asteli enkelikasvon luokse, kokeillen tämän otsaa. Olihan selvää, että poikaa jokin vaivasi, mutta arpikasvo tyytyi vain hymähtämään tylsistyneenä, kun piipitys alkoi. Pupu oli selvästi loikkinut tältä ei-merirosvolta housuun, mutta miksi silti Elias sai kaiken Vaneten huomion? Onneksi suosikkia muistettiin huomioida, kun rastapää kääntyi laivakokkinsa puoleen.
"Vointini on mitä mainioin!". Vastaus kajahti ilmaan reippaasti. Halusihan tummatukka osoittaa, että oli elämänsä kunnossa ja aina valmis viihdyttämään laivan kuningatarta tämän hytissä.

Voi sitä itkun ja surun hetkeä, kun uusin tulokas äkkiä totesi, ettei voinut hyvin. Nopeasti tämä kirmasikin kokin silmäparin ohi, rynnäten uskottavasti kannelle. Oikeastaan juuri tämä piristi entisestään Valerdiota, joka vilkaisi ovesta ulos kadonneen Eliaksen perään. Huolestunut herra ei ollut, päin vastoin. Kädet heittivät kortit pöydälle ja katse siirtyi ihailemaan miehen omia kynsiä, pään nuokkuessa pudistelun tahdissa.
"Sääli, sääli...". Monoottinen ääni toisteli itselleen, noinko hän vain ajatteli juosta johtajattaren ohi? Ne luuserit kauppalaivalla selvästi eivät opettaneet oppipojilleen mitään käytöstapoja - ja jopa hän osasi etiketin täydellisesti! Vaikka oli pahainen lainsuojaton. Vanette tuskin näkisi äkillisessä poistumisessa mitään pahaa, mutta äkkipikainen miekkonen oli valmis käyttämään jokaisen pojan liikkeen tätä vastaan. Hän ei hävennyt liata käsiään minkään takia ja jopa noinkin pienen asian takia herra oli valmis antamaan vaaleatukalle opetuksen - jälleen.
Veren vuodatuksen aika ei ollut vielä ja sen takia laivan muonittaja tahtoi ennemminkin jatkaa suhteen lämmittämistä, hänen ja kapteenittaren välillä. Heti, kun kynnen aluset oltiin tarkastettu, saattoi tämä karju nousta seisomaan.
"Halusitte kannelle? Saanette minun saattaa teidät sinne." Kädet kiertyivät tottuneesti Vaneten ympärille, kaksikon kävelemään syliikäin kohti pimeää käytävää. Täällä, muiden katseilta suojassa ollessaan painoi tämä pitkä piraatti karheat huulensa vasten neidon pehmeitä, innokkaita huulia. Tämä täysin viaton suudelma pitkittyi hiljalleen muutamalla sekunnilla, kunnes mies oli jo ehtinyt kiertää kätensä kapteenin pään ympäri, painaen tämän lähemmäksi itseään. Molempien hengitys tiheni, kunnes näiden oli pakko erkaantua toisistaan, sillä eihän olisi niinkään sopivaa löytää heitä täältä toistensa...kimpusta...intohimon sävyttämänä.
Vastahakoisesti Valerdio viimein irrotti otteensa naisesta, lähtien jatkamaan matkaansa tämän kanssa kohti kannelle vieviä portaita. Nopeasti he siirtyivät raikkaamman ilman syleilyyn, miehen huomatessa tämä karannut ankanpoika. Käsi nousi ilmaan tervehtiäkseen Eliasta, tummatukan vetäessä neitokaisen yhä tiukemmin vasten itseään. Katsoppas tätä poika, tässä on sotasaaliini - näin tyytyväisenä hymyillen laivakokki ajatteli.

Voi, voi - pikku Elias oli kuin olikin pipi! Vaneten alahuuli alkoi lurpottamaan, kun nuorukainen teki äkkipoistumisen, eikä edes antanut naiselle sijaa auttaa. Olettaen, että merirosvotar olisi osannut edes tehdä jotain - hänellä ei ollut kokemusta sairaanhoidosta, lukuun ottamatta tietenkin pikkusiskoaan, joka oli pysynyt enemmän ja vähemmän terveenä merikammonsa vuoksi. Oli siitäkin piirteestä siis hyödyksi. Noh, positiivinen tieto oli, ettei Valerdio aikonut sairastaa, vaan miellyttää kapteeniaan sen sijasta. Ovela hymy luikerteli oitis nuorekon kasvoille, kun mies nousi ylös ja kiersi vahvat käsivartensa hänen vartensa ympärille. Johan kelpasi!
"Mmm, muuta en odottanutkaan."
Piraatti hykersi toisen liikuteltavana, vastaanhan hän ei tietenkään pistänyt, tietäen, mitä hyvää oli tulemassa. Soihdut olivat sammuneet käytävässä, joka ammotti nyt täyttä synkkyyttä. Se ei kuitenkaan estänyt huulten tietä toistensa luokse - muodostui hengityksen kiihdyttävä suudelma. Mielihyvän vaihto kiihtyi vain entisestään, kun Valerdio ronskisti pakotti kapteenittaren lähemmäs itseään. Vaikka kuka puhui pakottamisesta ? Tällaisestahan Vanette juuri piti. Miehessä piti olla sitä tietynlaista miehekkyyttä sekä ulkoisessa että sisäisessä - muutenhan sukupuoliroolit pääsisivät murenemaan alle aikayksikön.

Valerdion kaikotessa kauemmas, jäi Vanette vielä haaveilevan näköisenä nuolaisemaan verkkaisesti kielellä huuliaan. Kaiken hyvän piti loppua aina liian aikaisin. Matka jatkui ylös kannelle, jossa aiemmin todettu voimakas tuuli tempaisi nuorekon kevyimpiä suortuvia villiin valssiin. Sirot sormet siirsivät hiuskimpun pois vihreiden, pirteyttä loistavien silmien tieltä.
Miehistö käänsi kateutta tihkuvia ja happamia ilmeitä kaksikon puoleen - tiesihän jokainen heistä, että pian kokki pääsisi pönkittämään egoaan sillä, että kertoi hurjasta illasta kapteenittaren hytissä. Nainenhan ei koskaan valinnut ketään muuta yöseuralaisekseen aluksella ja sehän tiedetysti herätti pientä närkästystä tässä roistojen sekalaisessa poppoossa. Mutta jotain yllättävääkin voi aina sattua silloin kun sitä vähiten odottaa. Vaneten tajutessa, että Elias oli kannella paleltumassa, niin nuorekko rimpuili Valerdion otteesta irti. Nopealla kädenliikkeellä hän vielä hyväili kokin poskea, ennen kuin ryntäsi merkittävällä nopeudella vaaleaverikön luokse.
"Et sinä voi tehdä nyt töitä, jos olet kipeä!"
Etusormi nousi heristelemään ilmaa aivan Eliaksen kasvojen tuntumassa. Tätä "mammaa" ei kannattanut suututtaa, koska se voisi pahimmassa tapauksessa merkitä tyrmään päätymistä - siis toki entisen kauppalaivalaisen parasta ajatellen.
Rastat viuhahten kasvot kääntyivät kuin apua pyytäen Valerdioon. Tulisi kokkikin sanomaan sanansa, että poika tajuaisi ajatella järjellä. Eihän kanaemon mielessä käynyt ollenkaan, että Elias olisi vain sanonut aiemmin olevansa kipeä siksi että pääsisi livahtamaan karkuun korttipöydän ääreltä.

Eliaksen astellessa portaita ylös takaisin kannelle hänen jalkansa olivat huojennuksesta vetelät ja hän kompasteli välillä, mutta onneksi portaissa oli kaide. Äskeisten tapahtumien jälkeen Elias osasi suhteuttaa asioita paljon paremmin. Jos ol valittava kahdesta pahasta asiasta se vähemmän paha, niin nyt hän osaisi tehdä valintansa – toivottavasti – hieman paremmin. Hän menisi paljon mielummin kannelle palelluttamaan sormensa kuin olisi lämpimässä ilman sormiaan.

Välittömästi, kun hän astui kannelle, yksi merirosvoista marssi hänen luokseen kiukkuisena.
"Missä kerpeleessä sinä sardiini olet kuhnannut? Me jouduttiin tekemään hommasi, ja arvaa vain ollaanko aikataulusta jäljessä", mies ärisi viiksikarvat tärähdellen ja ojensi Eliakselle sangon ja juuriharjan.
"Mitä vielä siinä pällistelet? Töihin siitä!"

Käsky kävi ja Elias ryhtyi hinkkaamaan kantta lähestulkoon hymyillen. Vaikka työstä löytyi huonoja puolia vaikka muille jakaa, eivät ne edes yhteenlaskettuna ylittäneet sitä kamaluutta, mkä lähestulkoon kohtasi häntä keittiössä. Hän oli niin iloinen päästyään pois niiden kahden luota. Tai ainakin sen toisen. Vaneten läsnäolo oli ollut omalla naisellisella tavallaan uhkaavaa, mutta se ei ollut saanut häntä pakenemaan paikalta. Valerdion kiinnittäessä huomiota nuorukaiseen hänen itsesuojeluvaistonsa oli kirkunut kauhusta suurimman osan ajasta.

Aluksi hän ei huomannut kapteenin ja kokin saapumista kannelle, mutta hän nosti katseensa ilmapiirin kannella muututtua kovin kummalliseksi. Aivan kuin kaikki olisivat pitäneet lyhyen tauon vilkaistakseen kaksikkoa ja jatkaneet sen jälkeen töitään ärsyyntyneen tehokkaasti.
Luuliko tuo ruoan kanssa leikkijä, että hän omisti kapteenin? Siltä toisen korviin asti ulottuva hymy ainakin näytti. Olihan Elias huomannut Valerdion erityisaseman miehistön keskuudessa useammallakin tavalla, mutta noin avoin kiehnääminen oli joka tapauksessa ärsyttävää.
Kokin heilauttaessa kättään Elias vilkaisi taakseen, kuin ei uskoisi että toinen oli heilauttanut kättään juuri hänelle. Takaa käveli juuri sopivasti eräs merimies. Toinen sai luvan toimia hyvänä tekosyynä sille, ettei hän vastannut sen raakalaisen tervehdykseen.

Valerdio ei kuitenkaan saanut pidettyä kapteenitarta rinnallaan kovin kauaa. Pian nainen kiiruhti Eliaksen luokse, eikä Elias tajunnut tuon olennon ajatuksenjuoksusta enää hölkäsen pöläystäkään. Naiset, kuka niitä nyt ymmärtäisi... Siitä huolimatta hän vilkaisi nopeasti Valerdiota, vetäen katseensa takaisin ennen kuin kukaan olisi voinut sanoa hänen katsoneen kokkia ivallisesti. Olihan se melkoisen huvittavaa, että hän – hiljainen hissukka raavaiden karjujen seassa – sai kapteenin huomion itseensä aivan vahingossa. Vielä oli mahdotonta sanoa, oliko se hyvä vai huono asia, mutta Eliaksella on sellainen ennakkoaavistus, että tästä ei seuraa mitään hyvää.
Eliaksen ei tarvinnut odottaa kauaa sitä, että hän saisi selville osan kapteenin ajatuksista, sillä päästyään lähemmäksi Vanette puuskahti lauseensa ulos närkästyneen – tai ylihuolehtivan? – oloisena.
Mies ei tiennyt ollenkaan, mitä hänen pitäisi vastata. Hän katsoi naamansa edessä heiluvaa etusormea ja mumisi myönteleviä äännähdyksiä. Samalla hän tunsi, että suurin osa kannella olevista ihmisistä oli suunnannut katseensa häneen. Aivan kuin toisten tuijotukset olisivat polttaneet häneen reikiä.
Hän ei voinut mitenkään myöntää syytä äkilliseen parantumiseensa, mutta vaihtoehtoinen selitys oli vielä matkalla hänen ajatuksiinsa.