Tuuli kääntyy (K-15)

Suolainen tuuli heitti miehen hiukset hänen silmiensä eteen, josta hän siirtää ne taakse ja sitoo lopulta takaisin yhteen. Oli miten kaunein päivä, aurinko paistoi lämpimästi ja lokit kirkuivat seuratessaan kauppalaivaa, jonka kannella Elias nojaili reunakaidetta vasten. Hän oli juuri ollut tarkistamassa lastin kiinnityksen, ja hän aikoi käyttää tämän varmasti lyhyen lepohetken miten parhaiten pystyi. Sen takia hän olikin etsiytynyt hieman syrjemmälle, niin ettei häntä nähty eikä hän nähnyt muita. Ei mies niin tyhmä ole, että lepäisi kaikkien katsellessa – silloinhan hänet potkittaisiin takaisin töihin alta aikayksikön.

He olivat vasta muutama tunti sitten irrottautuneet Njordin satamasta. Kauppatavarasta oli saatu hyvä hinta, ainakin sen mukaan mitä keski-ikäisen, pyöristyneen kapteenin maireasta ilmeestä oli voinut päätellä. Nyt laivan ruuma oli täynnä sataman eksoottisia tavaroita, mitkä taas myytäisiin kotisatamassa, jonne tosin oli vielä viikkojen matka. Elias oli pitänyt lukua päivistä omaan pieneen kirjaseensa, muuten työskenteleminen tuntuisi liian päämäärättömältä ja tylsältä. Kun oli jotain mitä odottaa, ja kun tiesi tarkalleen kuinka monta päivää joutuu vielä puurtamaan, ei työnteko maistunut niin puulta. Ei hän itse työtä suoranaisesti inhonnut, mutta hänelle annetuista tehtävistä suoriutuisi lapsikin.
Mekaaninen kannen kuuraaminen, ylempiarvoisten asioilla juokseminen ja muut vastaavanlaiset työt eivät olleet sitä, mitä mies oli odottanut kauppalaivalta työskentelemiseltä. Tosin... oli tässä hyvätkin puolensa. Sai nähdä vieraita ja eksoottisia maita sekä niiden asukkeja, pääsee hengittämään raikasta ulkoilmaa päivittäin (toisin kuin tunkkaisissa kaupungeissa) ja pääsee purjehtimaan. Sitä Eliaksella oli ollut jo ikävä, siitä lähtien kun hänen oma, pieni kalastuspurtensa koki kovan kohtalonsa ja onnistui uppoamaan. Mutta seuraavalla kerralla hän hakeutuisi johonkin muuhun laivaan töihin, hän oli saanut tarpeekseen samoista, tungettelevista naamoista. Hän ei saanut olla rauhassa edes miehistön tiloissa, vaikka olisi jo lähes yö.

Kaikesta huolimatta hän oli tyytyväinen tämänhetkiseen oloonsa. Lastin kiinnityksessä ei ollut ollut ongelmia, kaikki oli ollut paikoillaan eikä miehen ollut tarvinnut kiskoa yhtäkään köyttä kireämmälle, tai vaivata päätään koko asialla. Nyt hän aikoisi nauttia vain lämpimästä tunteesta ihollaan, kun aurinko paistoi siihen, ja meren suolaisesta tuoksusta sieraimistaan.
Hän ei olisi ollut yhtä hyväntuulinen, jos olisi sattunut nojailemaan laivan toisella puolella. Vaikka Elias ei asiaa huomannut, koska oli uponnut omaan pieneen maailmaansa eikä edes halunnut kuulla tai nähdä mitään, oli kauppalaivalla varjostaja. Se oli ilmestynyt juuri ohitetun saaren takaa, ja lähestyi lähestymistään heidän vanavedessään.

((Neschume Aganan miehistönjäseniä tänne odottelen, eli ainakin Sätkynuken Vanettea.))

[[Täältä tulen. Ihanaa päästä pelaamaan kanssasi pitkästä aikaa~<3.]]

Kirkas aurinko heijastui sinertävistä laineista kohti puulaivan runkoa. Se muodosti erilaisia, kimaltavia kuvioita pintaan, kunnes itse aallonharja hämärsi valon hetkeksi olemattomiin. Aluksen kannella oli vilinää ja kireä tunnelma, moni oli jo täysin valmis usuttautumaan edessä seilaavan kauppalaivan kimppuun, kun toiset vielä halusivat pelata aikaa alle. Itse ruoria piteli ruskeasuortuvainen nainen, jonka harteilla lepäsi kapteenin viitta koreine olkaimineen. Päähän oli vedetty merirosvojen suosima lierilätsä, jonka nuhjuinen olemus kertoi niistä monista vuosista omistajansa kanssa. Vihreät silmät puolestaan mittailivat välimatkaa edeltävään paatiin, joka oli autuaan tietämätön vaarasta. Hölmöt, eivät olleet laittaneet tähystäjää päämastoon, toisin kuin Neschume Agana.
"Veivatkaa lippu mastoon!"
Kapteeni Vanette huusi ja kuuli myönteistä mölinää. Miehet olivat innoissaan - olihan viimekertaisesta ryöstäreissusta jo valunut aikaa. Heidän oli pitänyt korjauttaa alusta rehellisellä työllä saamillaan tuloilla, mutta oli se vaiva ollut sen arvoista.

Pääkallolippu nousi salkoon, joten nyt oli aika kaartaa Neschume Agana aivan kauppalaivan vierelle. Se ei enää voinut paeta kohtaloaan Njordin satamaan, sillä merirosvoalus oli aivan liian lähellä. Nopeampana ryövärit voittaisivat takaa-ajon leikiten ja lipun lamaannuttava vaikutus oli näemmä saanut vastakkaisella kannella olevan liikenteen hiipumaan. Kauppalaiva ei ottanut tykkejäkään esille puolustautuakseen, hyvä. Merirosvolipulla oli uskomaton vaikutus, se nimittäin sai heikkohermoisimmat luovuttamaan ilman taistelua, koska oma henkiriepu merkitsi sen verran paljon. Vastarintaa tekevän aluksen miehistö tapettiin yleensä väistämättä, eikä värväystä merirosvoihin edes annettu toiseksi vaihtoehdoksi.

Merelle seisahtui kaksi alusta rinta rinnan. Toisen kannella vallitsi apaattinen, hiljainen tunnelma, joka oli täynnä kauhun ja raivon sekaisia katseita. Miekkoja ei nostettu, mitään ei sanottu. Merirosvot puolestaan hykersivät omalla puolellaan helpon tuntuista voittoaan, tykit olivat varmuuden vuoksi kohdistettuina toisen osapuolen laivan kylkeen. Vanette riisui olkiaan peittäneen viitan ja asettui oman porukkansa kärkeen.
"Tarkistakaa alus ja ottakaa kaikki ruoka- ja juomavarat. Hankkikaa myös kauppatavara esille. Jos joku erehtyy tekemään vastarintaa, niin tappakaa."
Kapteenin käsky oli laki ja näin hiljaisuus halkea kahtia. Merirosvot ryntäsivät sikinsokin kauppalaivan kannelle, jossa olevat ihmiset perääntyivät puolestaan toiseen laitaan. Neschume Aganan miehistöstä osa jäi vartioimaan vankeja, kun taas toiset kärräsivät tavaraa esiin ruumasta.

Ja kapteenitar vain hymyili petollista hymyään. Hän kipusi oman aluksensa laidalle, otti kaappariköydestä kiinni ja heilautti itsensä toiselle puolelle. Oman aluksensa perämies ja pari jäljelle jäänyttä huolehtivat, ettei merirosvoalus seilaisi omille teilleen ennen aikojaan.
"Kas, kas, mitä meillä täällä onkaan ?"
Vanette myhäili ja meni kohti ryöstösaalista, oikeastaan jos tarkkoja ollaan, niin neito lähestyi viinapulloa, joka oli laskettu ylimmäiseksi. Hän nosti pullon käsiinsä, tutkaili etikettiä hetken, kunnes avasi miesmäisesti korkin hampaillaan ja sylkäisi pois. Litku valui empimättä kurkustaan alas, jolloin osa siitä meni suupielestä pienenä, läpikuultavana norana ohikin nielusta. Suunsa ympäristöä vapaalla kämmenellä pyyhkäisten hän totesi:
"Hyvästä viinasta ei ole ainakaan puute. Osuimme pojat kultasuoneen."
Räväkkä nauru kumpusi kaunokaisesta, tällaista oli oikean piraatin elämä! Kauppalaivan happaman näköinen kapteeni selvästi kuitenkin juoni jotain, mutta piraateista kukaan ei vielä omannut aavistustakaan moisesta - heillä oli liian kiire askareidensa kanssa.

[[Hoidin aluksen valtauksen nyt nopesti ja tönkösti, että hahmot pääsevät pian kanssakäymiseen. Saat päättää luikkiiko Elias itse näkyviin vai raahaako joku Vaneten miehistä tuon esille.]]

((Samoin!))

Epämääräinen mölinä ja huudahtelu keskeyttävät Eliaksen rentouttavan lepohetken. Hän ei ehdi edes istahtaa takana sijaitsevalla tynnyrille.
‘Mitä ihmettä he mesoavat siellä? Ei mikään ruokatarvike ole vielä voinut päästä loppumaan, ellei jostain ole löytynyt jotain rottia kuhisevaa sopukkaa.’
Päätään pudistellen ja ihmetyksen vallassa Elias nojautuu kauemmakse kaiteesta, ja lähtee ääntä päin. Ihmiset huusivat käskyjä toisilleen, tosin suurin osa taisi vain seisoi paikoillaan. Kannella oli äärimmäisen jännittynyt tunnelma, ilma oli samanlainen kuin ukkosella.
Mies kurkistaa piilopaikkansa kulman takaa, ja jähmettyy paikoilleen. Hän tuijottaaa suu ammollaan, uskomatta silmiään. Heidän takanaan purjehti laiva, joka oli vetänyt pääkallolipun salkoon!

Suurin osa miehistön jäsenistä on samanlaisen typerryttävän, lamaannuttavan ihmetyksen vallassa. Mistä ihmeestä alus oli ilmestynyt? Käskyjä latelevasta perämiehestä huolimatta tunnelma oli kummallisen pysähtynyt. Kukaan ei ottanut käskyjä kuuleviin korviinsa, osittain siksi, koska kapteeni oli yhtäkkiä kadonnut näkyvistä, eikä ketään ollut varmistamassa perämiehen sananvaltaa.

Samantien merirosvolaiva oli aivan kyljessä kiinni. Rosvot irvistelivät paikoilleen jähmttyneelle kauppalaivan miehistölle, jostain kuului kolkkoa käkätystä. Sitten ensimmäinen heittokoukku pureutui kauppalaivan kaiteeseen kiinni, ja sitä seurasi välittömästi kaksikymmentä seuraavaa. Samaan aikaan, kun viimeinen koukku oli kiinni, oli ensimmäisen heittänyt merirosvo jo astumassa laidan yli kauppalaivan kannelle.

Merimiehet peruuttivat välittömästi taaksepäin, eikä Elias nähnyt enää mitään, koska hänen kurkistusreittinsä edessä seisoi kasa miehiä. Hän oli oikeastaan hyvin tyytyväinen siihen, ettei nähnyt sitä, kuinka laivaa vallattiin kammottavan nopeasti. Mikään ei kuitenkaan estänyt äänien kuulumista. Eliaksen kasvoille oli kohonnut kostea kalvo, hikeä, vaikka hän ei ollut vielä edes ehtinyt sisäistää tapahtumia. Heidän kimppuunsa oli hyökätty, keskellä saaristoa ja suhteellisen lähellä satamaa? Eihän se ollut mahdollista.
Osa kauppalaivan miehistön jäsenistä näytti ajattelevan, että painajainen katoaa, jos siltä sulkee silmänsä. Silmät visusti ummessa seisovat saivatkin olla pisimpään rauhassa silloin, kun merirosvot etsivät piiloutuneita.

"Vastarintaa tekevät teloitetaan välittömästi", julisti kylmä ääni kannen toisella puolella. Lause säpsähdytti Eliaksen hereille. Hän alkaa välittömästi vilkuilemaan pakoreittiä, mutta tajuaa, että sellaista ei ole. Ainoa mahdollisuus on hypätä mereen ja uida lähimmälle saarelle, mutta saattaa olla suurempi mahdollisuus jäädä henkiin, jos pysyy kiltisti kannella.

"Ajattelit olla nokkela ja piiloutua, vai?"
Karhea ääni kysyy Eliaksen korvanjuuresta. Nuorukainen säpsähtää ja vaistomaisesti kääntyy, huomaten tuijottavansa sapelin säihkyvää terää.
"Jos haluat pitää arvottoman elämäsi, käänny ympäri ja kävele hitaasti kannen keskelle", merirosvo jatkaa. Suuren miehen karvainen rinta kohoili äskeisestä rasituksesta, jonka laivasta toiseen siirtyminen oli aiheuttanut. Mies virnistää, ja paljastaa harvan hammasrivistönsä. Hengitys löyhkäsi kamalalle.
"Eikä mitään temppuja. Muista, että minä olen aivan takanasi."

Miksi hän oli jäänyt paikoilleen, erottuen joukosta? Aina Elias ei ymmärrä, kuinka voi joskus toimia niin typeästi. Jos hän vain olisi mennyt seisomaan muiden sekaan, kukaan ei olisi katsonut häntä ohimenevää vilkaisua pidempää.
Kävellessään jäykästi ja peloissaan kannen keskelle nuorukaisen huomio kiinnittyy kahteen asiaan. Kannen keskellä seisoi kurvikas nainen, jolla oli huulillaan ilkeän hyväntuulinen hymy ja kädessään viinapullo, joka taittoi auringonvaloa ja loi ironisen kauniita kuvioita kannen lakatulle puupinnalle.

"Kapteeni! Katos mitä me löydettiin."
Huudahtanut merirosvo ilmestyy ruuman oviaukosta, ja hänen kainalossaan on varsin tutun näköinen saapas. Seuraavaksi näkyviin tulee jalka, loput kauppalaivan kapteenin ruumista ja pari kolme merirosvoa, jotka olivat auttaneet kalpeaksi valahtaneen, keski-ikäisen miehen kantamisessa. Sinänsä oli erikoista, että kapteeni Argwyn oli vielä elossa.

Elias saa saattajaltaan merkin pysähtyä naisen eteen. He antavat kuitenkin tilaa kauppalaivan kapteenia raahaavalle miesporukalle, jonka jäsenet näyttävät hyvin tyytyväisiltä itseensä.
Vielä viisi askelta, niin hän ylettäisi vaikka kättelemään naista. Eliaksen kielelle on noussut karvas maku, ja hänestä tuntuu kuin laskisi pian alleen. Mutta sitä hän ei tietenkään voi tehdä, ei hän mikään pikkulapsi ole.

((Raahataan ! Hui kamala, en ole aikoihin kirjoittanut näin pitkää viestiä. Rooliseurasi on selvästi hyväksi))

Nukkavierun näköinen kokoonpano tällä nuhjuisella purtelolla. Kapteenitar oli jo kierrättänyt katsettaan pitkin vastakkaista miehistöä, joiden silmistä kuvastui esiin mitä erilaisempia tunteita ja ajatuksia. Osa olisi halunnut varmasti tuikata miekan läpi röyhkeästä merirosvottaresta, kun taas nuorempien miesten katseesta paljastui pieni intohimon jyvänen. Ja siitäkös Vanette nautti - hän sai olla huomion keskipisteenä, tilanteen kiistattomana yksinvaltiaana. Jaa-a, kuinkakohan moni rehellisistä merirmiehistä oli perheellinen ? Heitä ei nimittäin laskettaisi Neschume Aganan kannelle tepastelemaan, koska koti-ikävällä yleensä oli varsin haitallisia piirteitä uusissa jäsenissä. Parin kantapään kautta opitun erheen avulla nainen oli oppinut pistämään moiset henkilöt yhteen veneeseen keskelle aavaa ulappaa - totta kai airojen kera. Puolestaan hyvin motivoituneet tai varsinkin nöyrästi kuolemaa pelänneet viholliset värvättiin mielellään piraattialukselle, koska eihän sellaisilla vellihousuilla riittänyt rohkeutta uhmata uutta kapteeniaan ja vanhaa miehistöä.

Mutta ainakin yllätyksiä jollassa piisasi toisensa perään. Ensin miehensä raahasivat esille kauppalaivan kapteenin, joka oli tainut pistää vastaan vangitsemisen aikana tai vain kangistunut turvallisuuden tunteen pirstoutuessa. Kulmiaan kurtistaen Vanette oli jo lähtemässä lähemmäs heitä, mutta paikalle talutettu vaaleahiuksinen nuorukainen vei kaiken mielenkiintonsa. Kas, kas! Nuorta ja perin silmää viehättävää lihaa! Kieltään naksauttaen nainen kierähti vastentahtoisesti silti ensin läpikäymään kipparin - olihan tuo ollut laivan entinen pää ennen kuin se vallattiin.
"Johan! Ruoka on ainakin maittanut!"
Merirosvottaren huudahdusta seurasi räkäinen naurua koko merirosvopoppoon suunnalta. Kauppalaivan kapteeni puolestaan kalpeni entisestään kauhusta. Nuorekko myös innostui tökkäämään "kolleegaansa" mahalaukun kohdalla, sormihan aivan tuntui uppoavan silkan läskin sisään!

Päätään puistellen käänsi Vanette tuolle selkänsä. Nyt olisi aika tutkia poika, joka oli jo aiemmin herättänyt piraatin mielenkiinnon. Hän hätyytti miehen löytäjän kauemmas, voidakseen näin alkaa kiertämään vaaleaverikköä ympäri. Katse ahmi kaikki piirteet, kunnes nopea läimäisy kävi toisen takamuksella.
"Tässä on sentään lihasta!"
Uusi nauruun repeäminen. Kuinka niin Vanette nautti vankien nöyryyttämisestä ? Olisihan hänen jo kuulunut oppia olemaan tekemättä sitä pitkän ajan jälkeen, mutta taisi voitonvarmuus viedä järkevyyttä alakanttiin. Vihersilmä kaartoi nyt nuorukaisen eteen ja koitti tökätä toisen rintakehää pitkä kyntisellä sormellaan.
"Näin meidän kesken.. taidat olla parasta laatua koko tämän kauppalaivan väestä."
Ei tämä suoranaisesti ollut tarkoittanut sitä mitä sanoi, kunhan hieman kiusoitteli lisää.

Himpskatti! Eräs asia jäi kesken. Kauppalaivan kapteeni ei saisi jäädä todistamaan mitään, eikä myöskään suurin osa miehistöstä.
"Kuinka moni teistä uskaltaa katsoa Kuolemaa silmiin ?"
Epäröimättä neljä kauppalaivan jäsenistä kohotti kätensä ja myöhemmin pari seurasi hännillä. Leukaansa kohottaen nyökkäsi Vanette omia miehiään menemään viitanneiden luokse ja sitten tekemään jotain, jota ei olisi uskonut tapahtuvan. Piraatit ottivat tiukasti kiinni kauppalaivalaisista ja tyrkkäsivät nämä raa'asti alas mereen - pullikoivat saivat kaiken lisäksi kokea kylmän terän sisäkaluissaan. Kauppalaivan jäsenien kesken syntyi kuhina ja pelko tiivistyi entisestään.
"Esitän kysymykseni selvemmin; Kuinka moni haluaa pidentää elämäänsä ?"
Käsiään avosyleilyyn kuin levittäen, vilkaisi Vanette vieressään seisovaa vankia, tuota vaaleaa miestä. Kierosti tyrskähtäen tämä totesi toiselle:
"Ehkäpä sinua kiinnostaisi antelias tarjoukseni."

[[Hoh, minulla on rooleja pidentävä vaikutus selvästi \o/! Anteeksi pieni hittini~. Oli pakko päästä kiusaamaan Elias-kultaa<3]]

Naisen – joka ilmiselvästi oli kapteeni – lähestyessä Elias silmäili tätä hermostuneesti. Hän ei pitänyt naisen kasvoilla olevasta ilmeestä, eikä varsinkaan tämän silmistä. Niissä oli jotain hirveää. Jotain, joka lupaa vastustajalle tuskallisen kuoleman. Hän ehti jo huokaista helpotuksesta kun kapteenitar kiinnitti huomionsa kauppalaivan kapteeniin, mutta ilo jäi lyhyeksi.
Nuorukainen säpsähtää, suoristautuen aiemmasta hieman kyyristelevästä asennosta jäykän suoraselkäiseksi ja hänen kasvonsa lehahtavat kirkkaanpunaisiksi rempseän läpsähdyksen osuessa hänen takamukseensa. Hän ei tiedä, ollako peloissaan vai järkyttyneen nolostunut. Joka tapauksessa hänen aivoistaan valuu viimeinenkin ajatuksen ripe pois, ja jäljelle jää vain ammottava tyhjyys, jonka keskellä läpsähdyksen ääni kaikuu.
'Kaikki näkivät tuon... Mitä minä teen...'

Ohuen sormen naputtaessa hänen rintakehäänsä Elias ei osaa muuta kuin seistä paikoillaan tulipunaisena, tuijottaa ja aukoa suutaan kuin kuivalle maalle joutunut kala. Hän ei ollut edes koskenut naisiin muutamaan vuoteen, ja yhtäkkiä häneen lähestulkoon käydään käsiksi! Kehuihin hän ei osaa vastata mitenkään muuten kuin tuijottamalla, näyttäen joko hämmentyneeltä tai vain yksinkertaiselta. Varmasti jokainen lähistöllä oleva ihminen oli kuullut merirosvolaivan kapteenin sanat, ainakin ne olivat kuukostaneet niin äänekkäiltä miehen korvissa.

Kapteenin siirtyessä kauemmaksi puhumaan vallatun aluksen miehistölle Elias pystyy vihdoinkin hengittämään vapaaksi. Merirosvolaivan miehistön ilkkuva nauru kaikui hänen korvissaan, mutta jokin osa miehestä kuuli kapteenittaren sanat hyvin selvästi. Siksi hän piti visusti huolta siitä, ettei hänen kätensä noussut hitustakaan tai ettei hän tekisi pienintäkään myöntymisen elettä.
Hän oli päätöksestään äärimmäisen kiitollinen nähdessään työkumppaneidensa molskahtavan hyiseen mereen. Hän käy mielessään läpi pienen rukouksen heidän sielujensa puolesta, vaikka ei olekaan kovin uskonnollinen. Samalla häntä alkaa pelottamaan tulevaisuus entistä enemmän. Miten hänelle käy sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat valmiita tappamaan silmääkään räpäyttämättä?
Oli hankalaa sanoa, kumpi oli kauhistuneempi tästä kaikesta, kauppalaivan kapteeni vai Elias. Kasvojen värityksen perusteella he olivat toistensa vastakohtia. Kapteeni oli valahtanut kalmankalpeaksi, kun taas Elias oli häneen verrattuna kuin tomaatti.

Huomatessaan naisen taas katsoessa suoraan häneen Eliaksen iho nousee kananlihalle ja hänen lävitseen käy kylmät väreet. Kapteenittar oli levittänyt kätensä kutsuvalla tavalla, mutta tuollainen asento oli lähes vastenmielinen miehelle. Hän ei menisi lähellekään tuota naista, ellei häntä uhattu kuolemalla, kidutuksella tai jollain yhtä kamalalla.
"Öhh"
Se oli ainoa ääni, jonka hän tällä hetkellä kykeni saamaan ulos kurkustaan. Hän ei voisi suoraan myöntyä naisen tarjoukseen, koska silloin olisi vaikuttanut siltä, että hän oikeasti haluaisi olla tekemisissä tuon ihmisen muodossa olevan hirviön kanssa. Mutta ei hän voinut kieltäytyäkään, koska piti elämästään hyvin paljon. Tai ei hän suoranaisesti ollut elänyt aikaisemminkaan onnensa kukkuloilla, mutta kuolema oli yksi hänen suurimmista peloistaan.
Eliaksen oli siis vain toivottava, että päätös tehtäisiin hänen puolestaan, tai että hänen ei ainakaan tarvitsisi lausua sitä ääneen.

((kyllä vain eipä mitään, säälin vain hahmoani ja riudun täällä myötäsäälissä... Mutta se ei haittaa, koska omia hahmoja on hauska kiduttaa.))

[[Seuraava rooli sisältää mahdollisesti K-15 materiaalia, eikä sitä suositella nuorempien luettavaksi.]]

Katsos kerpele, pojuhan punastui. Toisen kuin tulessa olevat kasvot olivat taivaan mannaa Vanetelle, joka nautti joka hetkestä - jokaisesta kiusanteon kylvämästä siemenestään. Huuliaan nuolaisten tarttui kieleensä makean viinan tujaus, tänä iltana he juhlisivat jälleen uutta voittoa, joka oli tullut helpommin kuin kukaan osasikaan odottaa. Vaneten kätyrit olivat seuranneet kauppalaivan kaikkia toimia, he olivat selvittäneet aluksen määränpään ja kulkureitinkin - mikä edes olisi voinut oikeastaan mennä vikaan ? Sääkin oli ollut liki täydellinen takaa-ajoon, tuulta tosin olisi saanut olla himpun verran enemmän.
"Veikö kissa kielesi.."
Nuorukaisen päästämä äänähdys ei riittänyt - nainen halusi kunnon vastauksia! Sormensa siirtyivät hipelöimään leukaansa. Toinen pelkäsi ja se oli hyvä. Jos vaaleaverikkö ei olisi antanut edes pihahdusta, niin Vanette olisi ottanut nirrin pois oitis, ties mitä sellaisten mykkienkin päässä liikkui..

Äkkinäisellä liikkeellä merirosvotar vetäisi esiin käyrän miekkansa, osoittaen sillä kohtisuoraan läiskimäänsä miestä. Kauppalaivan kapteenin suunnalta kuului ulvahdus ja jonkinlainen itkun tuherrus seurasi perässä - taisi hermo pettää. 
"Kun kysyn sinulta seuraavan kerran jotain, niin sinä vastaat. Tuliko selväksi ?"
Vanette äyskäisi terävät kulmahampaansa vilahtaen. Hän ei saanut luopua roolistaan hetkeksikään, hänen kuului olla armoton! Kuinka monipäinen murhaajajoukko muuten seuraisia Vanettea uskollisesti, ellei tämä pitäisi yllä pahimman raakalaisen virkaa ? Terän suunta alkoi vaihdella ja aivan kuin leikitellen merirosvotar luritteli:
"Enten, tentten..."
Virne syntyi suupieleensä, miekan liike lähti eteenpäin. Terä upposi voimalla suoraan kolleegansa, toisen kapteenin kylkiluiden väliin. Seurasi paniikin omainen huuto ja uikutus, kun pikku hiljaa Vanette työnsi asettaan entistä syvämmälle lihaan. Verta tihkui esiin ja kauppalaivan kapteeni laskettiin irti tuon rysähdettyä polvilleen.

Vanhan miehen kasvoilla valuivat niin kyyneleet epätoivosta että pelkurimaisesta kauhusta. Kuoleman portit olivat parhaillaan avautumasta tuolle, joka oli luullut palaavansa kotiin rikkaana ja valmiina siirtymään eläkepäiville. Lopulta ansioitunut herra oli poissa, hiljaisuuden laskeutuessa hetkeksi kauppalaivan kannelle. Vihollismiehistön järkytys oli sanoin kuvaamaton, heiltä puuttui nyt henkilö, joka maksoi heidän palkkansa ja ohjasi heidän toimiaan. Vahinko, mutta tämä oli merten laki. Polvilleen kuolleen kapteenin ruumis tuli vielä vain aiheuttamaan ongelmia. Vaneten yrittäessä nykäistä terää pois, sen käyrä pää tarttui kiinni kylkiluihin. Uusi nykäisy, ei irtoamista. Sama toistui hallitusti vielä pari kertaa, ennen kuin piraatti alkoi tosissaan repimään miekkaansa irti. 
"Samperin samperi! Hyödyttömiä nykyajan..."
Merirosvotar keuhkosi, lisäten samalla verilammikon laajuutta kannella. Näky oli kaikkea muuta kuin kaunis, moni nimittäin oli kääntänyt katseensa muualle. Kauppalaisista nuori, vielä elossa selvinnyt laivapoika kurkottautui kakomaan laidan yli, eikä kukaan merirosvoista ryhtynyt estämään pojan puuhia. 

Rusahdus. Kylkyluu taisi murtua säpäleiksi ja ruho puolestaan kaatui kyljelleen. Voimakkaan vetäisyn johdosta myös piraatti oli lentää pyrstölleen, sillä hän ei vielä ollut kuvittellut saavansa miekkaa irti. Pari haparoivaa peruutusaskelta tehtyään kapteenitar ryhdistäytyi ja huitaisi vielä ilmaa tyylikkäästi, jotta veri oikein roiskahtaisi. Näittekö ? Tälläiseen pystyisi vain täysin paatunut olento niin kuin Vanette itse oli!
"Kuinka moni seuraa minua! Kuinka moni teistä vannoo nyt uskollisuutta vain ja yksinomaan minulle ?!"
Merirosvotar huusi ja sai oman miehistönsä lisäksi muutaman kauppalaivalaisen liittymään myönteiseen karjuntaan. Juuri näin! Näin tässä pitäisi käydä! Jokohan myös kaunis poika, vaalea nuorukainen, olisi saanut suunsa auki muutenkin kuin hengittääkseen lisähappea ?

[[Olet ihan samallainen kuin minä tässä hahmojen kiusaamisessa >'D~.]]

Elias ei osannut edes aavistaa, mitä hänen puhekyvyttömyytensä tulisi aiheuttamaan. Aluksi hän seisoo suhteellisen turvallisissa asemissa, ja seuraavaksi sapelin terä uhkaa hivellä hänen kurkkuaan. Se oli päästänyt kalahtavan äänen, sinkoutuessaan naisen huotrasta hänen kurkkuaan kohti. Nuorukainen tuijottaa terää, joka heijastaa auringon säteet suoraan hänen silmäänsä. Sen takia, tai sitten tilanteen aiheuttamana, hänen silmistään alkaa valua suolaista vettä.

"Juu, sehän on selvä. Tietenkin", miekka kurkulla miehen äänihuulet muuttuivat salamannopeasti jälleen toimintakuntoisiksi. Hänen äänessään oli havaittavissa pientä värinää, vaikka hän teki parhaansa pitääkseen vain naisille sopivat heikkouden merkit visusti piilossa, mutta se ei onnistunut kovinkaan hyvin, koska hänen poskiaan juovitti jo pari ohutta kyynelvanaa. Elias olisi varmasti murtunut samalla tavalla kuin kapteeni jos hän vain olisi uskaltanut. Mutta nyt mies ei voinut liikahtaakaan, ja hengittääkin hän yritti vain pinnallisesti, jotta miekka ei vahingossakaan painautuisi lähemmäksi hänen kaulaansa.
Huivi roikkui vain kaulassa, ja Eliaksella oli aivan alaston olo tämän naisen edessä. Hän olisi antanut mitä vain jos saisi nostaa rakkaan vaatekappaleensa suunsa eteen, ja voisi piiloutua sen taakse. Kurkkua oli alkanut kuristamaan samaan aikaan kun tuo terävä esine oli ilmestynyt epämiellyttävän lähelle. Miehen olo ei parantunut yrityksistä hallita reaktioitaan, vaan kuristava tunne paheni entisestään. Siksi hän joutui tekemään teon, joka oli yksi typerimmistä juuri tässä tilanteessa. Miehen kitalaki tuntui siltä, kuin hän olisi joutunut nielemään hiekkaa tai kuivia akanoita. Tunne on kuin rakkula, joka vain odottaa puhkeamistaan.
Yskäisy nousee kurkkua ylös, ja lopulta purkautuu ulos hänen huuliensa takaa. Se saa hänet liikahtamaan hieman eteenpäin, ja miekankärki osuu hänen ihoonsa, jättäen siihen punaisen pisteen, josta alkaa valumaan ohut, punainen noro.

Oli Eliaksen onni, että nainen päätti juuri silloin vetää miekkansa pois. Hänen yskänsä talttui samalla, ehkäpä sen takia, että sen aiheuttaja oli siirtynyt turvallisen välimatkan päähän.
Hän ei kuitenkaan suostunut ymmärtämään sitä, mikä tapahtui hänen edessään. Sulavalla liikkeellä miekka upposi rusahtaen kauppalaivan kapteenin kylkeen. Verta purskahti esiin. Elias oli näkevinään miehen viimeisen katseen pysähtyvän häneen itseensäkin. Siinä oli kysyvä ilme, aivan kuin kapteeni olisi ihmetellyt, miksi tämä tapahtui juuri hänelle eikä miehistönjäsenelle, jota oli juuri uhkailtu.
Viimeinen pisara miehelle tuli silloin, kun nainen yritti kiskoa miekkaansa irti. Kiroilu ja ähkiminen eivät peittäneet alle niitä kamalia ääniä, joita tuosta toimituksesta syntyi. Jänteet ja luut rusahtelivat, verta purskahti joka nykäisyllä kannelle ja vieressä seisovien ihmisten päälle. Miehen kauhusta laajentuneet silmät sammuivat, eivätkä nähneet enää mitään. Kuului kopsahdus, kun hänen polvensa osuivat laivan kantta vasten, ja loput kehosta seurasi perässä.
Yläkerrasta oli armollisesti sammutettu valot.

((oli pakko hankkia Eliakselle pieni naarmu, vaikka se ei ehkä sopinutkaan kohtaan aivan täydellisesti. Saat sitten aivan vapaasti raahata pyörtyneen ukkelini minne haluat))

Terä oli juuri parahiksi vetäytymässä takaisin huotraan, kun vieressään kuului kopsahdus - älämölö hiljentyi. Kapteenittaren katse kiersi ensin kauempaa, koska hän kuvitteli jonkun alaisistaan teilanneen vastaan pistävän vangin, mutta ei - ainoastaan vaaleahiuksinen nuorukainen oli kadonnut sillä välin, kun nainen oli keskittynyt aseensa uudelleen asetteluun. Kannellahan toinen pötkötti pitkin pituuttaan, suorastaan elottoman näköisenä. Oliko merirosvotar vahingossa sohaussut miestä ? Ei ainakaan omasta mielestään. Kysyvä katse kävi lähimmissä kumppaneissaan, joista yksi vastasi olkiaan kohottamalla - kukaan ei siis ollut koskenut peloteltuun kloppiin. Kauppalaivalaiset pidättelivät henkeään salaperäisen lyyhistymisen johdosta, pian alkoikin kuulua kuhina, että merirosvot olivat kirottuja ja pelkkä heidän hengityksensä voisi pakottaa sielun pois ruumiillisesta asuinsijastaan. Vaan Vanetella alkoi olla pieni epäilys, suorastaan naurettava sellainen. Hän kyyristyi vaaleaverikön puoleen, kosketellen toisen kaulaa. Sydän löi, pulssi tuntui. Seuraavaksi sormet lipuivat peittämättömän suun eteen. Hengitys kulki. 

Jätkähän oli pyörtynyt kauhusta! Tyrskähtäen nuorekko nousi tolpilleen, yrittäen pidättää parhaansa mukaan ulos puskevaa naurun tulvaa. Tällaista ei ollutkaan käynyt ennen, kuin satamassa pelotellessa ihmisiä - nuoria naisia. 
"Ottaa lukua."
Vanette totesi vahingoniloinen hymy koreillen kaunispiirteisillä kasvoillaan. Helpotuksen huokauksia kaikui vihollisilta, joku jopa hihitti hysteerisesti. Päätään takakenoon kallistaen, silmänsä kohti taivasta kohottaen, nainen käännähti kannoilleen. 
"Ottakaa ryöstösaalis ja polttakaa tämä alus, muutinkin mieleni värväyksien suhteen."
Kauppalaivan miehistön kohtalo oli sinetöity. Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palaa elävältä tai hypätä mereen, keskelle aavaa ulappaa, jossa ei löytyisi pelastajia aivan ensihätään. 

Vanette oli juuri ottanut valtausköydestä kiinni voidakseen heilauttaa itsensä Neschume Aganalle, mutta sitten hän vielä totesi:
"Ai niin, ottakaa tuo vaalea nuorukainen mukaan ja kantakaa hänet hyttiini."
Kapteeni otti vauhtia ja samalla vieressään lämähti laskulistana käytetty lauta aluksien laidalta toiselle. Sitä kautta ryöstösaalis saatiin helpommin kuljetettua ja miehet vikkelämmin oman laivan turvaan. Nuorukainen kannettin kahden miehen voimin kapteenittaren haluamaan paikkaan, kun tämä itse vielä valvoi muuta lastausta - eihän mitään sopinut unohtaa. Laskusilta vedettiin pois sekä valtauskoukut irrotettiin kauppalaivasta. Neschume Aganasta lensi tasan viisi viinapulloa vastakkaiselle kannelle ja perään syöstiin palavat soihdut - Ruuma oli jo sytytetty tuleen ja vangit sidottu päämastoon kiinni. Avunhuudot, epätoivoiset rukoilut ja suoranainen parunta sai kaikkien seurannan osakseen, varsinkin niiden, jotka itse tiesivät selustansa olevan tätä nykyään turvattu. Uhroolliset merikarhut olivat nyt kovan onnen riepottelemina katoamassa ahdin ammoisaa aittaan.

Tuhahdus. Jääkööt muut katselemaan merellä loistavaa toista aurinkoa - Vanette siirtyisi hyttiinsä. Ovi sulkeutui perässään, kun viekkaasti virnuileva kapteeni näki riippumatolleen lasketun namupalan. Taitaisi poju saada sätkyn, jahka heräisi. Onnellisen tietämättömänä toinen ainakin pysyi, jos öljylamput olisivat sammuksissa tarpeeksi pitkään. Merirosvotar asteli lähemmäs, tarkkaili nuorukaisen kasvoja, kunnes nosti huivia, joka piillotti sen alla olevan haava. Tuollainenhan pilaisi kokonaisuuden. Veden lorahtava ääni vain kuului, kun rätistä puristettu viileä vesi palasi takaisin astiaan. Kangaspala painautui vasten ruhjetta, pyyhkien sen jälkeen jättämän punaisen noran pois. Paljon parempi, huomattavasti! Itseensä yhtä tyytyväinen kuin mikäkin taidemaalari, siirtyi Vanette kirjoituspöytänsä taakse - kyllä jätkä kohta virkoaisi ilahduttamaan häntä. 

[[Kadut nyt varmaan, että annoit luvan raahata Eliaksen minne ikinä tahdon <'D..]]

((Elias varmasti nirhaisi minut jos voisi, voih raukkaa...))

Pimeys oli rentouttavaa. Miehen jännittyneet lihakset olivat rentoutuneet, kasvojen ilme oli muuttunut levolliseksi eikä hänellä juuri tällä hetkellä ollut aavistustakaan tilanteesta, mihin oli joutunut. Tiedotonta kehoa oli helppo siirrellä paikasta toiseen, vaikka eivät merirosvot kovin varovaisesti suhtautuneet kannettavaansa, mutta siitä ei ollut Eliakselle mitään haittaa, koska eihän hän tuntenut yhtikäs mitään.

Jokin viileä koskettaa kaulaa. Mies ynähtää, mutta jää vielä makaamaan paikoilleen silmät suljettuna. Hän oli juuri äsken seissyt kauppalaivan kannella, ja nähnt jotain kamalaa, joten miten ihmeessä hän voi olla makuulla jossain pehmeässä, ja mitä ihmettä se kylmä ja kostea oli ollut, joka oli saanut hänen tietoisuutensa palaamaan?
Varovasti nuorukainen raottaa silmäluomiaan, nähden kirkkaansinisen taivaan sijaan punertavat kattolaudat.
'Mitä ihmettä...'
Hän ei ollut ollenkaan perillä siitä, mitä oli tapahtunut. Ainakin se kamaluus oli loppunut, ja hän oli siitä syvästi kiitollinen. Ja makuualustakin oli oikein mukava, mutta mikäköhän se tarkalleen ottaen oli?

Elias on juuri huomannut makaavansa riippumatolla, kun hänen katseensa kääntyy sivummalle. Ympäristön tutkiminen tyssää nopeasti, kun hän näkee pöydän takana virnuilevan naisen. Tuo!
Vaistomaisesti hän yrittää lähteä karkuun. Mutta hänellä oli aivan liian kiire, ja käännähtäessään toiselle puolelle riippumatto käännähtää ja mies mätkähtää puiselle lattialle. Siitä kuuluu vaimea tömähdys ja hän äännähtää yllätyksestä sekä pienestä kivusta. Mustelma tuosta tulisi.
Kapteenittaren näkeminen herätti hänet lopullisesti, eikä mies jää makaamaan pitkäksi aikaa paikoilleen. Hän ei tajua mistään mitään, ja yrittää saada selvitettyä asian samalla kun pohtii pakoreittiä. Hän kohottautuu kyynärpäidensä varaan ja avaa suunsa ensimmäiseen naiselle osoitettuun lauseeseen.
"Mitäh... Missä ihmeessä minä olen?"

Yksi, kaksi, kolme - kaato. Vanette oli jo nähnyt sielunsa silmin, kuinka mies kapsahtaisi alas riippumatolta ja näin tosiaan kävi kuin kävikin. Joskus hän itsekkin kömmähteli alas rytinältä, eihän sitä aina voinut näet tajuta alaspudotuksen olevan hieman pidempi kuin normaalissa sängyssä. Hymyään hyssytellen tämä seurasi vaaleaverikön elekieltä, josta hän pystyi lukemaan sitä sun tätä mielenkiintoista sekä tavallaan imartelevaa piirrettä. Kunnioitukseen tarvittiin pelkoa ja juuri sitä tämä kauppalaivalla työskennellyt yksilö huokui ulos itsestään - pelkoa naista kohtaan. Miksi ihmeessä ? Vanettehan oli varsin harmiton otus, ellei sitten keksinyt leikitellä muiden elämällä hupia saadakseen. 
"Hytissäni."
Olipas ollut tökerä kysymys, eikö toisen tehnyt mieli tiedustella jotain aivan muuta ? Kapteenittaren luonteella piili se kompastuskivi, ettei hän osannut ajatella itseään muiden asemassa, saati sitten sinä, joka otti vastaan käskyjä muilta. Dominatiivisuus tulisi vielä joku päivä maksamaan piraatin pään harteilta.

Vanette nojautui eteenpäin pöytänsä ääressä, vilkuillen samalla uteliaan koiranpennun lailla miestä. Aikoisikohan toinen pakoon ovesta ? Se olisi typerä päätös, joka voisi vaikka veloittaa kauppalaiselta pari sormea. Tämä siirsikin sormensa hypystelemään kaulassaan olevaa korua, joka tosin ei ollut aivan sitä - se oli hytin avain.
"Sinuna en keksisi mitään typerää."
Nainen aloitti ja pyöräytti oven avaajaa oikein näyttävästi, jotta toinen älyäisi kiinnittää siihen huomionsa. 
"Vaikka onhan se sinun siirtovuorosi."
Avain pudosi paidan sisään, sieltä tuo arkajalka tuskin uskaltaisi tulla sitä pois rönkkimään. Ja mitä teräaseisiin tuli - ne oltiin putsattu klopilta varmuuden vuoksi pois, sillä eihän nurkkaan ajetun eläimenkään toimista voinut koskaan taata mitään.

Edeltävä lausahdus oli saanut kaiken kuullostamaan joltain peliltä, jossa oli säännöt. Olihan tämä leikkiä piraateille - kukaan ei sitä kieltäisi, mutta säännöt sen sijaan saataisiin unohtaa. Elämän ja Kuoleman kamppailussa ei tunnettu normeja. Ikkunalasin takaa heijastui palavan aluksen jo nopeasti uppoava keula. Vihollismiehistö taisikin olla jo vainaa ja oma poppoonsa valmisteli paluuta puolestaan Payoniin. He olivat saaneet hyvän saaliin, jonka voisivat myydä satamassa aivottomille rahaporsaille. Kuluttajat ostivat omaa tavaraansa - hah.  
"Olet onnekas, ystäväiseni. Muut kumppanisi kuolivat."
Vanette nousi ylös tuolilta ja lampsi lattialla makaavan nuorukaisen luokse. Hän kyykistyi jälleen kerran toisen tasolle, yrittäen sittemmin kohottaa tuon leukaa etusormella omia kasvojaan kohti - katsekontakti olisi mukava omata. 
"Mutta mitä ajattelet nyt ? Pelkäätkö, että tapan sinut niin kuin kapteenisi ?"
Vaikeita kysymyksi, moni ei edes osaisi vastata niihin. Vaan Vanette odotti, tosin hän olisi valmis muistuttamaan samasta asiasta kuin aiemmin - vastaus olisi tultava jotenkin muulla tavoin kuin epämääräisenä äänähdyksenä. 

[[Ainakin sukupuoliroolit on menneet hieman sekaisin~..]]

Elias sai suoraan kysymykseen suoran vastauksen, mutta se ei rauhoittanut hänen mieltään. Mitä ihmettä hän teki tuon naisen hytissä? Lonkkaa jomotti vielä putoamisesta, mutta Elias ei edes huomannut sitä hermostukseltaan.

Naisen ilme oli outo, hämäävän hyväntahtoinen, vaikka mies oli omin silmin nähnyt kapteenittaren teurastavan ihmisen kylmän viileästi, epäröimättä edes silmänräpäytyksen aikaa. Vaikutelma kuitenkin pirstoutui naisen avatessa suunsa.
Eliaksen katse kiinnittyy pyörivään avaimeen, ja hän vilkaisee vaivihkaa suljettua ovea. Voi himputti. Hän ei pääsisi täältä minnekään, ja toisaalta, mihin hän voisikaan paeta laivalta? Häntä ei kiinnostanut hyytävä uintireissu, joten nyt oli mietittävä jokainen liike tarkkaan. Hän ei saisi antaa naiselle syytä tehdä sitä samaa, minkä toinen oli tehnyt kauppalaivan kapteenille.

Suunnitelma käyttäytymisen tarkasta hallinnasta valui miehen mielestä kuin hieno hiekka sormien välistä naisen tullessa lähemmäksi. Ensimmäiseen lauseeseen häneltä ei odotettu vastausta, ja siksi hän pysyi hiljaa. Mies ei rohjennut avata suutaan turhan päiten. Hän kuitenkin nielaisee vaistomaisesti syvään, koska hänen kurkkunsa oli kuiva kuin hiekkaranta. Kaikki muut olivat kuolleet... Mitä heille oli tapahtunut? Tarkemmin ajateltuna Elias ei halunnut tietää sitä, ja oli hyvin huomaavaista kapteenittarelta, ettei tämä selostanut sitä pikkutarkasti. Vaikka on mahdotonta kuvitella tuollaisen olennon kykenevän huomaavaisiin tekoihin.

Sormen koskettaessa leukaa Eliaksen on pakko nostaa päätään. Hän värähti hieman kosketuksesta, mutta rentoutui aavistuksen verran – tai niin paljon kuin tällaisessa tilanteessa ylipäätään voi – huomatessaan, ettei se ollut kova ja metallinen vaan pehmeä sormi, jossa oli aavistuksen verran kovettumaa työnteosta.
"Ömm...", hän aloittaa, mutta kiirehtii keksimään jatkoa. Elias muisti oikein hyvin sen uhkauksen, joka hänelle oli kannella lausuttu. Hän yritti välttää naisen silmiin katsomista, ja piti aluksi katseensa toisen pisamissa. Pian hänen silmänsä vaeltelivat kuitenkin sivuilla, kuin etsien huoneen nurkista jotain pelastusta tähän tilanteeseen.
"Minä... Tuota noin... Missä minun tavarani ovat?"
Epätoivoinen yritys vaihtaa puheenaihetta tappamisesta johonkin harmittomampaan aiheeseen. Oikeastaan mies ei edes tiennyt, mitä olisi vastannut tuohon kysymykseen, joten helpoin tapa oli kiertää se. Tai ainakaan hän ei halunnut sanoa totuutta suoraan. Eliasta myös kiinnosti tietää, minne hänen henkikökohtaisia tavaroita sisältävä pussukkansa oli joutunut ja mitä sirpeille oli käynyt. Totta kai hän pelkäsi kuolevansa, olihan hänellä itsesuojeluvaisto tallessa ja tilanne oli uhkaava. Kaikki muut olivat kuolleet. Mutta miksi juuri hänet oli jätetty henkiin?

((todellakin. mieheni on aivan hämmentynyt. ja hurraa, ehdin roolia ennen kuin vieraat tulevat.))

Voihan pettymys, taas tuo aloitti ääntelemällä omituisesti. Kapteenitar pyöräytti silmiään päivittelevästi, hänen uhkailunsa ei ollut purrut näemmä tarpeeksi pitävästi. Olisikohan miestä pitänyt roikottaa pää alaspäin tähystyskopasta, että järki ja kieli alkaisivat kulkemaan yhteistuumin ? Hmm, hyvä ajatus kannatti aina pistää korvan taakse vastaavaisuuden varalle. 
"Ajatteletko tavaroitasi ennen omaa henkeäsi ?"
Vanette naurahti ja siirsi sormensa pois toisen leuan alta. Jo oli siinäkin nuorukainen, kiersi kysymyksen ja esitti päälle vielä oman. Kulmiaan kurtistaen hän kohosi täyteen pituuteensa - mitä Vanette oikein tekisi tällaisella alaisella, tai ennemminkin työhön pakotetulla orjalla, sillä eihän vaaleaverikön mielipidettä oltu kysytty. 
"Älä minulta kysy, en vienyt niitä. Uskottavasti mieheni takavarikoivat ne, jottet vain pääsisi yllättämään minua."
Nainen käyskenteli nyt erään kaapin tuntumassa, kaivaen sieltä jotain esiin. Rommia. Tämä halusi kunnon alkuryypyt ennen illan juhlimista satamassa, jossa pahaa aavistamattomat kapakoitsijat kestitsivät piraatteja riihikuivan toivossa.

Kirkkaan vihreä katse käännähti olkansa ylitse mieheen. Njaa-a, toinen voisi pikku hiljaa alkaa hilaamaan itseään ylös lattialta, ellei sitten jätkä ollut päättänyt kupsahtaa siihen kauhusta. Se olisi aika ikävää, koska olihan Vanette varta vasten säästänyt toisen hengen. 
"Ihmettelet varmaankin, miksi olet tässä, etkä palavassa kauppalaivassa."
Hups, lipsahti. Merirosvotar irvisti pullolle ikävästi möläytyksensä vuoksi, mutta pian neutraali ilme palasi pelottelemaan kauppalaista - se huonoa enteilevä virne nimittäin. Hän kaatoi kahteen eri lasiin annokset tujua tavaraa.

"Pidin asenteestasi suhtautua minuun ja miehistööni niin paljon, että olit suorastaan täydellinen tänne. Merimailienkin päähän huomaa, että oma henkiriepusi on sinulle kallisarvoinen tai sitten olet vastaavasti yksinkertaisin tapaamani henkilö, joka ei ymmärrä selvää puhetta."
Kukaan tuskin olisi otettu edellisestä puheenvuorosta, joka oli täynnä kiusoittelua ja nälvintää. Useimmat Neschume Aganan miehistä olivat joko valmiiksi lainsuojattomia karkureita, velkaantuneita kansalaisia tai pakkotyölistettyjä merimiehiä, kuten tämä nimetön tyyppi tässä. Vanette siemaisi rommia, minkä jälkeen maiskautti suutaan puistatellen. Vanhaa, todella vanhaa ja vahvaa! Tämä nyökkäsi myös toista ottamaan oman osansa, sillä pian se löytyisi muutoin kapteenittaren itsensä mahalaukusta. 
"Olen muuten Kapteeni Vanette, en ehtinytkään esittäytyä aiemmin."
Hiuksiaan ympäröivää huivia kiristäen Vanette viimeinkin kertoi oman nimensä. Tai enemminkin kutsumanimensä, koska oikeaahan hän ei jaellut edes luotetuimmille alaisilleen. Olisi ikävää, jos joku kotikaupungin asukas saisi tietää pikku Vivi-Anin kääntyneen ryövääväksi murhaajaksi kunnollisen elämän sijaan. 

Oli Eliaksen onni, että hän ei voinut tietää kapteenittaren ajatuksia. Muuten hän olisi muuttunut aivan sinertävän kalpeaksi kuvitellessaan, kuinka roikkuisi ylösalaisin maston huipusta. Jos edes joitakin positiivisia asioita pitää kaivaa esiin, niin myös se oli oikein hyvä miehen kannalta, ettei häntä pakotettu vastaamaan huvittuneeseen kysymykseen, kun nainen jatkoi selostustaan. Se sopi miehelle oikein hyvin, sillä häntä ei kiinnostanut laisinkaan avautua ajatuksistaan henkilölle, joka oli juuri siepannut hänet ja lähestulkoon murhannut matkalla (ainakin Eliaksen itsensä mielestä, niin kamala koettelemus tämä oli ollut). Oli siis olemassa pieni mahdollisuus, että hänen tavaransa olisivat tallessa, eivätkä meren pohjassa tai missään muuallakaan hukuksissa. Sillä pussukassa oli jotain, mistä hän ei haluaisi joutua eroon... Ja aseetkin ovat palvelleet melkoisen ahkerasti miestä vuosien aikana, eikä hän haluaisi luopua niistä. Hän rentoutui myös silminnähden, kun nainen veti sormensa takaisin hänen leukansa alta.

"Ihmettelet varmaankin, miksi olet tässä, etkä palavassa kauppalaivassa."
Osasiko tuo nainen lukea ajatuksia? Arvaus tai ei, se osui oikeaan. Miehen mielessä heräsi eräänlainen kiinnostus sitä kummallista ihmettä kohtaan, että hän oli vielä elossa, mutta siitä huolimatta hän järkyttyy siitä tiedosta, että kauppalaiva on poltettu. Hän oli juuri seissyt sen kannella, ja katsellut lokkien liitoa... Nyt kaikki ne ihmiset, joiden kanssa hän oli työskennellyt sen ikuisuudelta tuntuvan ajan mikä meren ylitykseen oli kulunut, olivat kuolleet. Elias oli aina ollut sitä mieltä, että kapteeni oli hullu sekä tyhmä, kun oli päättänyt lähteä purjehtimaan pois sivistyksen parista. Kaikkihan tiesivät, että valtameren vedet syöksyvät maailman laidan yli valtavana vesiputouksena. Ihme kyllä he olivat päässeet määränpäähänsä, tälle saarelle. Joka ikinen merimies oli ollut ihmetyksestä soikeana, eikä kukaan heistä olisi lähtenyt matkalle ilman huomattavan suurta korvausta. Mutta vaikka kapteeni oli ollut uhkarohkean tyhmä (mitä jos he olisivat tipahtaneet maailman laidalta?), ei hän olisi ansainnut sellaista kohtaloa, kuten ei kukaan miehistöstäkään. Mutta asiasta on turha mainitakaan naiselle, ettei toinen vain ala katua sitä, että jätti Eliaksen henkiin.
Rahasta tulikin mieleen, että Elias ei ollut saanut matkasta minkäänlaista korvausta. Mutta se oli pieni ongelma tällä hetkellä.

Sekavien ajatustensa takia kapteenittaren seuraava lause uhkaa mennä ohitse mieheltä, ja hänen täytyy terästäytyä. Hetken hän jo luulee kuulleensa naisen sanat väärin. Lopulta hänen on kuitenkin pakko uskoa, että toinen sanoi sen mitä hän itse kuuli, mutta mies ei oikein tiedä miten suhtautua kuulemaansa. Mikä ihmeen asenne? Jos toinen tarkoitti sitä, että Elias pyörtyi kauhusta, niin mies toivoo sen olevan vitsi. Tuo nainen siis piti siitä, kun ihmisistä tuntuu kuin he katsoisivat kuolemaa silmään, aina kun heidän katseensa osuu naisen kirkkaanvihreisiin silmiin. Mutta naisen jatkaessa puhumista mies päättelee, ettei lause ole pilaa, vaan nainen halventaa häntä aivan innoissaan. Ei hän voi tai uskalla edes naamaansa kurtistaa tämän takia, vaan hän pitää tuntemuksensa sisällään. Kaappaajat saisivat vaikka uittaa häntä lantalassa, jos hän vain saa pitää henkensä. Naisen mainitessa yksinkertaisuuden Elias vetää parhaansa mukaan tyhjän, mitäänsanomattoman ilmeen pois kasvoiltaan ja ensimmäistä kertaa katsoo kapteenitarta suoraan silmiin. Se oli äärettömän epämiellyttävää, mutta hammasta purren hän yrittää parhaansa mukaan selvitä siitä.

Elias vilkaisee ylimääräistä rommilasia epäluuloisesti. Hänellekö se oli tarkoitettu? Nyökkäyksen jälkeen hän astelee pöydän luo, ja nappaa lasin käteensä. Kyllä hän mielummin sen juo oma-aloitteisesti, jos vaihtoehtona on se, että litku valutetaan hänen rinnassaan tai kaulassaan ammottavasta reiästä sisään.
Kapteenittaren esittäytyessä Elias tuntee, että hänen on lähes pakko vastata lauseeseen samalla mitalla, vaikka ajatus esittäytymisestä tuntuu nurinkuriselta. Laiva, jolla hän on työskennellyt on juuri poltettu poroksi ja hänet on kaapattu merirosvolaivalle. Ja sitten hän esittäytyy merirosvojen kapteenille. Hän ei todellakaan kuvitellut joutuvansa tällaiseen tilanteeseen herätessään aamulla punkastaan.
"Elias", hän vastaa lyhyesti. Hänellä ei ollut aikomustakaan esittäytyä pitkän kaavan mukaisesti, hänellä ei ole mitään velvollisuutta noudattaa käyttäytymiskoodeja tuon naisen edessä. Eihän toinen itsekään ollut niin tehnyt.
Lausuttuaan nimensä hän nyökkää kevyesti, ja kohottaa lasin huulilleen. Se oli tyhmä teko. Hän hörppää juomaa suun täydeltä, ja hänen makuhermonsa huutavat tuskasta vasta sitten, kun kulaus on jo matkalla kurkusta alas. Kieltä pistelee ja hänen silmänsä alkavat taas kerran valua. Elias ei voi sille mitään, että hän vaistomaisesti pärskäyttää juoman ulos suustaan, suoraan hytin lattialle.

Samaan aikaan oven toiselta puolelta kuuluu koputus.

Johan alkoi tulla vipinää kinttuihin, kun tarjonta alkoi. Vanette ei toki tiennyt Eliakseksi esittäytyneen miehen peloista, mutta tämä pystyi kyllä aavistelemaan jotain siihen suuntaan viittaavia aisioita kireästä ilmapiiristä hytissään. Hulluhan nuorukainen olisi ollut, jos alkaisi oitis kaveeraamaan monin kertaisen murhaajan ja kaiken lisäksi kaappaajansa kanssa. Merirosvot olivat tunnetusti katalaa sakkia, jotka toinen hetki sanoivat sitä ja tekivät toista - Vanette itsekkin oli petturi pahimmasta päästä, koska olihan hän omia virkaveljiään ajanut kohti kuolemaan kavaltamalla heidät oikeuden mittavalle kouralle. 
"Elias vai ? Helppo nimi."
Pikku välitoteamus ennen kuin toinen siemaisu kävi vetäimässä väkevää ilojuomaa kurkustaan alas. Sen verran fiksumpi Vanette osasi olla, ettei ottanut koko suutaan täyteen niin kuin nuorukainen näytti onnettomuuksissaan tekevän. Koko komeus puskahti lattialle, jääden siihen kimmeltelemään lätäkkönä heikossa auringonvalossa, joka puski pääikkunasta lävitse. 

Jaa-a, Vanettekaan ei ehtinyt todeta moiseen mitään, koska ovelle juuri sopivasti koputettiin - kai se oli Eliaksenkin onni. Lasi laskeutui napakasti vasten pöytää, jossa se oli hetki sitten muutenkin pitänyt majaansa. Saappaan kannat kopisten hän lampsi uloskäynnille ja nosti avaimen pois paitansa sisältä. Hänen piti nojailla lukon parissa hetken, ennen kuin onnistui avaamaan sen ja pystyi katsomaan, kuka olikaan saapunut paikalle. Ah, suosikkipoikansahan se siinä koreili kermaisen hymyn kera nähdessään kapteenittarensa kasvot. 
"En kai keskeyttänyt mitään, Kapteeni ?"
Tummahiuksinen mies tiedusteli ja kurkkasi Vaneten olan ylitse vaaleaverikköä silmät kaventuen. Kaiketi mies pelkäsi saaneensa kilpailijan, joka voisi syöstä hänet johtoasemastaan, jossa tuo oli seilaillut jo varsin pitkään vietettyään yksittäisiä öitä vihreäsilmäisen kipparin kanssa.

Merirosvotar huiskaisi kättään, ei tässä kai mitään sitten ollut kesken, jos häntä kerran jo kaivattiin. Jonkinlaisen helpotuskin tuntui täyttävän miehistönsä jäsenen kasvot, kun tuo pääsi jatkamaan puhettaan:
"Päätin tulla ilmoittamaan, että kauppalaiva upposi juuri ja olemme matkalla Payoniin. Muita myös kiinnostaisi, mitä teemme tuolle kauppalaivalaiselle."
Ai mitäkö he tekisivät Eliakselle ? Pisamakasvoisen ilme muuttui varsin viekkaaksi, kun Valerdio nimiä kantava vielä oikein rivien välistä lukiessa tahtoi eroon uudesta tulokkaasta. Suloista mustasukkaisuutta tälle purtilolle oltiinkin kaivattu. 
"Voi, älkää hänestä huolehtiko.."
Neitokainen lausehti pehmeästi ja antoi käsiensä parantaa edessään seisovan miehen kaulusta. 
"Hänestä tulee uusi meikäläinen, joten katsokaakin, ettei hänelle tapahdu mitään."
Piraatti puheli aivan kuin vaaleaverikkö ei olisi selkänsä takana kuuntelemasta. Moiset sanat saivat myös Valerdion hampaat kiristymään niin, että oikein niiden ratinan pystyi kuulemaan pelkällä ihmiskorvalla. 

No voi sun, joku muukin kaipasi Vanettea, tällä kertaa kylläkin ruoriin. Syvään huokaisten nainen käännähti ympäri ja nyökkäsi Eliakselle.
"Alahan tulla ja sinä Valerio, olisitko niin ihana, että pyyhkisit lattiani ?"
Toisin sanottuna Valeriolla ei ollut vaihtoehtoina kuin käydä happamana hinkkaamaan rätillä suussa käynyttä rommia pois. Alkoholin hajukin pitäisi saada tuuletettua, joten varmaan suosikilla menisi pidempi tovi hytissä. Vanette myös luotti siihen, että kauppalainen tajuaisi seurata häntä heti, sillä muutoin tuo voisi joutua varsin epämiellyttäviin tilanteisiin muiden merirosvojen kanssa. Kapteenitar nousi lyhyet portaat kohti korkeaa ruorin paikkaa, jossa perämies jo odottelikin. Parrallinen herra halusi varmaankin ohjeita tai vähintään varmistuksen, että he palaisivat Njordin satamaan, eivätkä tekisi mitään kiertoa jonkin yksittäisen saaren kautta. 
"Väistähän, ystäväiseni."
Vanette hoputti ja heilutteli kättään varmistaakseen käskynsä korvien väliin menon. Virnistäen kapteenitar vielä totesi kovaan ääneen jotain, jotta jokaisen kannella olevan huomio kiinnittyisi edes hetkeksi yksinomaan häneen:
"Annetaanhan uuden tulokkaan hieman ohjata Neschume Aganaa."

Elias ehtii tajuta purskauttaneensa lasin sisällön naisen hytin ennen suhteellisen puhtaalle lattialle vasta kun hän suoristautui ja avasi silmänsä, jotka olivat vaistomaisesti sulkeutuneet aivastuksen tapaisen reaktion aikana. Hän pidätti henkeään pari sekuntia ja tuijotti lammikkoa – nyt hän olisi tuhon oma.
Oli todellakin onni, että oveen koputettiin juuri sillä hetkellä. Mies kieltäytyi edes kuvittelemasta, mitä hänelle muuten olisi saattanut käydä. Onneksi juoma ei sentään ollut lentänyt millekään käsinkudotulle matolle, jos huoneessa olisi sellainen ylipäätään ollut.

Napakan koputuksen kuuluessa Elias yrittää vaistomaisesti tekeytyä pieneksi ja huomaamattomaksi, kuin hän ei olisikaan tässä huoneessa. Kaikkein vähiten hän halusi huomiota tämän laivan asukeilta, vaikka olikin jo yhdeltä saanut sitä omasta puolestaan tarpeeksi vaikka koko loppuvuoden ajaksi. Eliaksen itsevarmuutta ei nostanut katse, jonka hän sai ovea koputtaneelta mieheltä. Toisella oli ruskeat hiukset, ja toisessa poskessa oli arpi. Kenties miekan jättämä naarmu. Mutta toisen katse yritti lähestulkoon polttaa reiän Eliaksen läpi, ja hän kääntää silmänsä pian pois tuosta miehestä.

"Hänestä tulee uusi meikäläinen..."
On hankalaa sanoa, kumman ilme oli myrtyneempi, miehistön jäsenen vai Eliaksen. Oli ilmeissä kuitenkin selvä ero, sillä ruskeahiuksisen ilme oli ärsyyntynyt tai jopa vihainen, kun taas Eliaksen kasvot kuvastivat pelkästään puhdasta epätoivoa. Hänen olisi turha toivoa pelastuvansa, ja todennäköisesti hän viettäisi loppuelämänsä täällä... Tosin oli mahdotonta sanoa, kuinka pitkä hänen loppuelämänsä edes tulisi olemaan. Mutta jos häntä kutsutaan jo sanalla ”meikäläinen”, niin yhtä hyvin voisi sanoa Eliaksen olevan merirosvo. Eikä hän tosiaankaan tuntenut itseään merirosvoksi, hän olisi antanut mitä vain jos olisi päässyt kuokkimaan maata isänsä pelloille. Ei mies edes näyttänyt merirosvolta. Vaatteet olivat mitä olivat, mutta kaikkein huonoiten siihen sanaan sopivat miehen kasvot. Ne olivat epätoivoiset, mutta niistä näkyi myös nuoruus, rehellisyys ja hienoinen hyväuskoisuus. Hän ei pärjäisi päivääkään omillaan tämänkaltaisessa porukassa, joka koostui varkaista, murhaajista ja muista rikollisista. Siltä nuo merirosvot ainakin olivat näyttäneet. Tavallaan oli hieman lohduttavaa, että edes yksi heistä, kapteenitar, oli osoittanut jotain muutakin kuin halua listiä hänet. Siitä miehellä ei vain ollut vielä aavistustakaan, mitä se 'jotain muutakin' tarkalleen ottaen oli ollut. Nyt hänellä ei ollut hermoja uhrata asialle ajatustakaan.

Elias vilkaisee tuota Valeriota sivusilmällä luikkiessaan naisen perään. Toisen ilme sai hänet huolestumaan kaikesta entistä enemmän, sillä se lupasi hänelle tikaria niskaan yön pimeydessä. Onneksi hän ei ehtinyt katsella toista kauaa, sillä hänen oli kiiruhdettava. Hän ei todellakaan aikoisi jäädä heti yksin murhamiehien kanssa vaan etsiytyi mieluummin sellaiseen seuraan, jossa hän koki olevansa vähemmän vaarassa. Ei turvassa tietenkään, mutta kahdesta huonosta vaihtoehdosta on valittava se vähiten huono.
Tuulenhenkäys kävi miehen kasvoilla, kun hän pääsi kannelle. Hän näki kapteenittaren seisovan ruorin luona, mutta matka näytti niin kovin pitkältä... Varsinkin kun kannella seisoskeli iso joukko kovapintaisia, veriroiskeiden peittämiä miehiä.
Kapteenittaren lausuessa sanansa katseita kääntyi Eliakseen, ja hän olisi halunnut vajota puisen kannen läpi jonnekin kauas pois. Miehen oli kuitenkin pakko lähteä liikkeelle. Niinpä hän laittoi jalan toisen eteen, vaikka hänen suunsa oli rutikuiva. Aivan kuin hän olisi ollut kana, joka kävelee kettulauman lävitse. Hän yritti olla katsomatta sivuilleen, osittain koska ei halunnut tuijottaa merirosvoja, mutta suurimmaksi osaksi koska muisti sen ruskeahiuksisen miehen sanat kauppalaivan palamisesta ja uppoamisesta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan aikaa tapahtumasta oli kulunut, mutta hän ei aikonut ottaa sitä riskiä, että näkisi osittain palaneita eloonjääneitä roikkumassa puunpalasilla, jotka ajelehtisivat vedessä. Tosin ei siellä todennäköisesti puunpalasia olisi, enintään mustuneita ja hapertuneita osia laivasta. Elias työntää mielikuvan pois mielestään ja keskittyy kävelemiseen, pitäen katseensa tiukasti määränpäässään.

Lopulta, päivän vaellukselta tuntuvan matkan jälkeen hän pääsi perille, mutta hän pysähtyi ainakin kolmen askeleen päähän kapteenittaresta eikä tehnyt elettäkään tarttuakseen ruoriin.
"Tuota noin....", sanat kunniasta kieltäytymisestä jäävät jonnekin Eliaksen vatsan seutuville, eikä hän saa suustaan ulos muuta kuin nuo epämääräiset äännähdykset. Vaikka hän muistaa naisen uhkauksen, hänen ruumiinjäsenensä eivät suostu tottelemaan.

((olen sitten 28.6-5.7 mökkireissulla, eli älä ihmettele, kun tulee tauko vastaamisessa)

Ruori odotti ottajaansa, joka ohjaisi koko aluksen takaisin kotisatamaan - turvalliseen laituristoon, jossa kanssapaatit kelluisivat huolettomina. Miehiensä silmissä piili niin epäilystä, kateutta kuin huvittuneisuutta, mutta ääntäkään ei kuulunut edes pihauksena. Oli aivan hiljaista, kun kaikki odottivat kauppalaivalaisen tarttuvan tehtäväänsä, johon montakaan halukasta ei hyväksytty. Neschume Agana oli kapteenin ja tämän pikkusisaren aarre, josta kannatti pitää näppinsä erossa ilman erillistä lupaa. Vanette myöskin odotti, vaikka hänen ilmeensä pääsi latistumaan, kun Elias antoi epävarmojen sanojen karata suustaan ulos. Tuollaisia ei kaivattu merirosvoaluksella! Täällä piti olla luonteen lujuutta! Olisikohan sittenkin ollut vain parempi jättää vaaleaverikkö kuolemaan, siitäkin olisi voinut olla enemmän iloa, kuin tästä. 
"Ota nyt ruorista kiinni."
Vanette kehoitti vielä nätisti, vaikka itse pitikin samalla kurssia yllä. Eihän navigaattorille ja tuon apulaiselle suonut antaa lisää päänvaivaa, kun laivan keula yllättäen katoaisi oikeasta suunnasta. 

Oikeastaan, miksi ei ? Yllättäen nainen irrotti otteensa ruorista ja antoi sen jäädä kiikkumaan omillaan. Tällainen ei haitannut, jos se kesti hetken, mutta mikäli aikaa venyisi ja venyisi, niin alkaisi ohjaus heittelehtiä ja ruori pyörimään vimmatusti ympyrää. Ja silloin se varsinkin pyöri, jos sille antoi vauhtia. Vanette läimäytti avokämmenellä ruoria niin, että se alkoi kieppua sekaisena soppana kuin väkkärä ja alus puolestaan teki nopean äkkikäännöksen paluusuuntaan. Varomattomat merirosvot olivat lentää laidan yli yllättävän u-käännöksen johdosta, ainakin tähystäjällä mahtoi olla vähemmän hauskaa korkeuksissa kieppuessaan - tuo oli saanut nippanappa otteen irtonaisena lepattavasta mastoköydestä. 

Vanette antoi silmiensä seurata ruoria hetken, ennen kuin hän nappasi siitä kiinni parin turhan yrityksen jälkeen. Kääntyminen jäi sikseen. Kannelle kapsahtaneet kohottelivat itseään ylös ja vaikersivat kukin mitäkin - jotkut jopa suoranaisesti manasivat ääneen pähkähullua naista. Kapteenitar oli vain mielissään:
"Noh, tuletko jo, Elias ?"
Elias oli näyttänyt pitävän erittäin paljon elämästään, joten kai pieni lisäpelottelu saisi sitten paremmin töppöstä toisen eteen. Myönnettäkööt, että Vanette ei haluaisi tehdä samallaista tempausta uudestaan, sillä seuraavalla kerralla laiva voisi pahimmillaan kaatua tai alaisistaan joku kyllästyisi vähintään leikittelyyn. Olihan nuorekko nähnyt kuinka isokin alus kömmähti pienen virheen vuoksi ja upposi ylösalaisin miehistö mukanaan merenpohjaan - sellaista kohtaloa Neschume Aganan ei pitäisi kokea. Alus tulisi painumaan kohti Kuolemaa kapteeninsa kanssa, joka seisoisi pystypäin kannella. Hän ehkä pelkäsi tuonpuoleisen koetuksia ja osasi livistää tiukan paikan tullen, mutta laivaansa nainen ei hylkäisi koskaan. 

[[En ihmettele en o/.]]

Kapteenittaren lausuttua sanansa Elias on juuri huomauttamassa, että ei ole koskaan ohjannut laivaa ja todennäköisesti he päätyisivät karilla, jos hän koskisi ruoriin. Oli hän sentään pientä venettä ohjastanut, mutta vain peräsimen avulla. Eikä hänen pienessä kalastuspaatissaan ollut ollut kuin vain yksi purje.
Sanat takertuvat jälleen kerran kurkkuun, kun nainen päästää irti ruorista. Elias katsoo ruoria ja kapteenitarta yllättyneenä ja on jo lähes harppaamassa eteenpäin tarkoituksena tarttua ruoriin, kun nainen tekee jotain vieläkin uhkarohkeampaa ja typerämpää.
Maailma – tai laivan kansi- keikahtaa alla naisen lykätessä laivansa tiukkaan käännökseen. Miehen jalat lipeävät ja tasapaino pettää, joten hän päätyy polvilleen kannelle. Kun hän saa itsensä kasaan ja nostaa katseensa, on kapteenitar jo pysäyttänyt laivan holtittoman käännöksen tarttumalla ruoriin.
Oliko nainen rohkea vai pelkästään tyhmä? Vaikka Elias ei tiennyt paljoakaan laivoista, hänelle oli päivänselvää, että heille olisi voinut käydä mitä tahansa tuon kiepsahduksen aikana. Heille. Meille. Ensimmäistä kertaa hän osittain vahingossa ajattelee itseään osana merirosvolaivaa, mutta mitä muutakaan siinä tilanteessa, jossa he kaikki olisivat voineet kuolla, olisi voinut tehdä?

Toinen oli aivan oikeassa siinä, että lisäpelottelu sai kuin saikin mieheen liikettä. Sanat kuullessaan hän nousee seisomaan, ja voi tuntea miehistön polttavat katseet selässään. Kapteenia ei tietenkään voinut suoranaisesti syyttää mistään, joten Elias oli tapahtuneelle hyvä syntipukki. Eihän tätä koko käännöstä olisi edes tapahtunut ilman miehen epäröintiä.
Jos laivalle ei ollut käynyt äskeisessä käännöksessä mitään, niin tuskinpa hän sitä saisi karikolle ohjastettua. Elias astelee ruorin luokse ilme vakavana ja tarttuu siihen lopulta, melkoisen reippaasti jottei kapteenitar saa lisää pähkähulluja ideoita. Puu tuntuu yllättävän lämpimältä hänen kämmentensä alla. Hän pitää ruoria vain paikoillaan, yrittää olla näkemättä miehistöä alemmalla tasolla ja kääntää päätään katsoakseen kapteenitarta.
"Miten tämän laivan saa uudestaan kääntymään, vai kierrämmekö tuon saaren?"
Elias ei aikoisi aiheuttaa enää uutta äkkikäännöstä, ja puristaa sormensa siksi tiukasti ruorin ympärille, jotta kapteenitar ei enää harkitsisikaan äskeistä.

Eliasta mulkoillut ruskeahiuksinen oli varmaankin päässyt tekemään lähempää tuttavuutta märän lattian kanssa. Mies puree huultaan ajatellessaan sitä, ja toivoo turhaan, etteivät tämän tapahtuman yksityiskohdat kantautuisi toisen korviin.

Bling, bling - vihdoinkin Elias nappasi homman jujun! Toisen astellessa reippaasti ruoriin, siirtyi Vanette puolestaan oitis syrjään, sillä tätähän hän juuri oli halunnut. Uusi tottelevainen alainen oli saanut paikan Neschume Aganalta, halusipa tai ei. Ja mitenkö laiva toimi ? Ruorista kääntämällä ja vääntämällä tietenkin, kuin myös orjaallisella raadannalla. Miehistö teki oman osansa roikkumalla köysissä, huoltamalla itse alusta ja kiskomalla purjetta sen mukaan ylös alas mitä tuuli soi heille vauhtia. Kuullosti ehkä yksinkertaiselta sekä helpolta, mutta näin ison aluksen kanssa se kävi todellisesta työstä, jota yksi henkilö ei voinut millään ilmeellä tehdä. 
"Käännä paapuuriin."
Toisin sanottuna vasempaan eteenpäin katsottaessa. Merelläkin oli omat vasempansa ja oikeansa, sekä muitakin sanoja, joita tavallinen maakrapu ei välttämättä ymmärtänyt. Vaneten itsensä oli vaikea hahmottaa selkokieliset sanat toisinaan, varsinkin jos humala riepotteli pään sisäistä valkeaa massaa.

Kapteenitar hiippaili miehen taakse ja antoi käsinsä ujahtaa toisen omien alta. Hän laski näppinsä ruorille ja käänsi - alus totteli melkein heti. Lähentelyn päätteeksi tämä vielä vihelsi huolettoman oloisesti, mikäs tässä komean seuralaisen kanssa. Miehistö kyllä tiesi naikkosen katalat leikit, tekihän merirosvotar päivät pitkät kiusaa heillekkin. Ainoastaan yksi oli päässyt niin pitkälle, ettei Vanette enää tuota yksinomaan härnännyt, vaan tarjosi luksus-seuraansa yön hämärinä tunteita. Tietänette varmaan mitä tarkoitan ? 
"Noin ikään, siinähän purjehdit."
Vanette lausahti ja peruutti taaemmas. Nythän hän voisi aivan hyvin poiketa käymään kapyysissa ja katsoa sitten millaisen rähinän alaisensa olisivat pistäneet sillä välin pystyyn. Heistä tuskin kukaan tulisi aivan heti hyväksymään uutta tulokasta.

Tai mistä sitä tiesi ? Perämiehensä Rlaunes oli hyvä uusien ihmisten käsittelemisessä ja reilu kaveri - tuo suorastaan oli ansainnut pestinsä oitis laskettuaan jalkansa ensikertaa merirosvolaivan kannelle. Rlaunes oli Eliaksen tapaan myös pakkotyölistetty, tosin toinen oli kaapattu satamasta huijauksen ansiosta. Silti parrakas mies ei pistänyt pahakseen ryövärin elämää, vaan porskutti innolla nuorempiensa mukana. 
"Rlaunes, otahan poju huostaasi ja opeta tavoille."
Lausahdus oli kuin suora asentoon määräys Rlaunesille, joka nyökkäsi tarmokkaasti päätään ja huiskaisi lapioimaisen kuoransa kauppalaisen olalle raskaasti.
"Minuun voitte luottaa, Kapteeni!"
Mies huudahti hyvän tuulisesti, hän ei ainakaan ollut yhtä myreä kuin kaikki muut täällä. Hymähtäen Vanette alkoi valua kohti keulaa, Payoniin olisi vielä pitkä matka, mutta varmasti sitäkin sielua rikastuttavampi. Kun he olisivat perillä, niin saisi Elias tehdä pienen päätöksen - kerrankin.

[[Ja mitättömät autohitit luvalla mukana~.]]

Elias oli juuri kysymässä, kumpaa suuntaa nainen oli tarkoittanut, kun hän tunsi kosketuksen kyljessään. Hän ei ehtinyt vastustella mitenkään, ennen kuin kapteenitar oli sujauttanut kätensä Eliaksen kainaloiden alta. Vanetteko toisen nimi oli ollut? Elias tunsi toisen kuuman hengityksen niskassaan, sekä tiesi korviensa helottavan. Todennäköisesti veri oli noussut pintaan hänen kasvoissaankin. Hän ei tyrkännyt naista pois, ja yritti selitellä käyttäytymistään itselleen sillä, että äkkipikainen kapteeni saattaisi menettää hermonsa siitä ja tehdä jotain arvaamatonta. Mutta hän olisi voinut tehdä edes jotakin, mutta hän ei ollut tehnyt mitään. Mies ei halunnut ajatella, mistä se johtui, mutta se sai hänet ärsyyntymään itseensä ja siksi hänen nolostuneisuutensa muuttui pieneksi juroudeksi.
Vanette vetäytyi kauemmaksi ja vislasi, mutta se ei saanut enempää punaa kohoamaan Eliaksen poskille – vaikka hänestä tuntui, kuin olisi ollut näyttelykopissa. Joka ikinen kannella töitä tekevä tai seisoskeleva merirosvo oli varmasti nähnyt äskeisen.
Ainoa hyvä asia, jos sellaisia tässä tilanteessa voi edes keksiä, oli se, että Eliaksen ei ollut tarvinnut paljastaa tietämättömyyttään kapteenittarelle merenkulkuun liittyvissä asioissa.

Kapteenittaren lähtiessä Elias ehti lähestulkoon hätääntyä, koska hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei onneksi ehtinyt tehdä mitään typerää, sillä Rlaunesiksi kutsuttu perämies oli jo ottanut Vaneten komennon vastaan. Pian vanhempi mies olikin astellut komentosillalle. Eliaksen polvet notkahtivat, kunraskas koura läimäytti häntä olalle. Se tuntui kuitenkin hyvälle, sillä hän oli kaivannut juuri tuollaista toverillista kosketusta. Hän ei ollut edes kuvitellut, että merirosvot kykeneisivät sellaiseen. Hänen oli kuitenkin vaikea ajatella Rlaunesia merirosvona, sillä ulkoisesti toinen näytti enemmän lempeältä karhulta kuin julmalta teurastajalta.

Rlaunes pystyi hyvin arvelemaan, miltä nuoresta miehestä tuntui, sillä hän oli itse ollut vastaavanlaisessa tilanteessa. Onneksi hän ei sentään jää muistelemaan, sillä viereinen saari olisi pian jo liian lähellä.
"Käännä vielä hieman paapuuriin, ettemme törmää tuohon pikku saareen", hän neuvoi tulokasta.
Elias totteli, osasi päätellä kumpaa suuntaa mies tarkoitti ja heidän kurssinsa näytti jo paljon turvallisemmalta. Oli silkka ihme, tai houkan tuuria, että he olivat selvinneet Vaneten laivankääntötempauksesta.

Nuori mies tarkisti vielä, tarkoittiko paapuuri vasenta vai sittenkin oikeaa, ja sitten he jatkoivat enimmäkseen hiljaisuudessa. Rlaunes huomautti silloin tällöin kurssista jotakin, mutta mitä pidemmälle purjehdus eteni, sen paremmin Elias tajusi, mistä suuren purjelaivan ohjaamisessa oli kyse. Juuri tämänkaltainen työskentely oli hänelle omiaan, varsinkin tällä hetkellä. Hänen täytyi keskittyä koko mielellään laivan ohjaamiseen, eikä hän ehtinyt saada itseään masennuksen valtaan miettimällä toivotonta tulevaisuuttaan. Hänen oli nyt myös helpompi kuvitella, kuin hän olisi seissyt Rlaunesin kanssa kahden koko kannella. Komentosilta oli ylempänä kuin itse kansi, eivätkä miehistön jäsenet jaksaneet mulkoilla häntä enää niin ahkerasti kuin aiemmin.

Rannikkoa ja saaria katsellessa aika kului nopeasti. Vaikka hän ei olisi itse halunnut sitä myöntää, Elias nautti siitä vallantunteesta, joka hänellä oli oikean purjelaivan ruorissa. Valtava alus totteli, kun hän käänsi ruorista. Mielialan parantuessa hän onnistui jopa hymyilemään ja muutaman kerran sai virnistyksen häivähdyksen kasvoilleen heidän – hänen ja Rlaunesin - sananvaihtojensa aikana.
Kun Payonin satama siinsi kaukaisuudessa, Rlaunes siirtyi varmuuden vuoksi ruoriin ja Elias siirtyi syrjemmälle, asettuen nojaamaan reunakaidetta vasten katsellakseen maisemia. Hän pysyi kuitenkin komentosillalla, koska ei vielä rohjennut astella yksinään miehistön seassa.
Toimettomuuden iskiessä hänen mielialansa myös laski, eivätkä hänen suupielensä enää olleet äskeisen lailla koholla. Hänen ei olisi pitänyt nähdä näitä rantoja enää, ei ainakaan näin pian. Mies ei voi estää itseään, ja pian hänen ajatuksensa lipuvat pohtimaan tulevaisuutta. Miten hänelle oikein tapahtuisi? Elias oli yrittänyt olla miettimättä koko asiaa, koska hänellä ei ollut vastausta yhteenkään kysymyksistään. Ja jos jollain toisella oli, niin hän ei halunnut edes kysyä. Hän ei halunnut kuulla peloillensa varmistusta, tai saada räkänaurua heti perään.

Jonkin ajan kuluttua miehistön seasta alkoi kuulumaan innostuneempaa puheensorinaa, ja kun Elias nosti katseensa, hän näki tutun sataman, josta hän oli juuri aamupäivällä lähtenyt. Taas täällä.

((noin, pelasin sen sovitun aikahypyn. Lähen siis huomenna sinne mökkeilemään, mutta olenkin ollut ihan yllättynyt täsä meidän roolimistahdista. En ole pitkään aikaan ollut näin aktiivisessa töpössä.))

[[Voi, muistellaanhan vanhoja Fenyan aikojamme.. ja niitä A4'n pitkiä rooleja. Puuh, en kyllä sellaisia jaksaisi toinen toisensa perään enää vääntää samalla tahdilla, kuin tässä töpössä. Pidä hauskaa mökillä, ystäväiseni~<3]]

Saavuttuaan keulaan, kääntyi nainen katsomaan vielä komentosillalla olevaa kaksikkoa, jotka näyttivät tulevan hyvin juttuun keskenään. Kyllähän Vanette sen oli tiennyt, mutta ilkeyttään hän oli ensin itse halunnut luoda uudelle tulokkaalle olon, että tuo tarvitsi yksinomaan kapteenitarta - ei ketään muuta. Sellaisen tunnesiteen saatuaan kauppalainen oli kuin pieni lapsi ilman äitiä suuressa kaupungissa - kiljui ja itkeä vollotti toivottomana ainoan tuen ja turvan perään. Kun sitten huoltajan kasvot tulivat esiin nurkan takaa, niin parunta lakkasi ja helpotus valtasi taaperon. Sama logiikka toimi siis merirosvon ja kauppalaivalaisen välillä tarvittaessa. Nyt Rlaunes oli vain hoitosetä, joka piti mukulaksi ristittyä vaaleaverikköä tyytyväisenä purjehdusleikeillä. Tämä tulisi nimittäin olemaan viimeinen kerta, kun Elias koskisi Neschume Aganan ruoriin. Pisamalliset kasvot palasivat takaisin kohden ulappaa, joka avautui laajana edessä. Pienet, yksittäiset saaret olivat kuin koristeita sinertävällä kankaalla, joka kimmelsi auringon laskiessa säteensä tansahtelemaan aallonharjalle. Merituuli hyväili kapteenittaren suortuvia ja nostatti kevyimpiä niistä kannateltavakseen, milloin myös Vaneten silmät ummistuivat.

Kukaan ei voisi riistää häneltä sitä iloa, jonka meri-ilma loi. Meri oli yhtä kuin vapaus, joka oli suurin aarre, jonka ihmiselle pystyi suomaan. Aluksen miehistön jäsenet olivat oman elämänsä herroja aina siihen asti, kunnes kapteenitar pisti pisteen runon loppuun - tällä oli ainut valtuus määrätä kunkin menemisistä ja tulemisista tarvittaessa. Ainoastaan erään pitäisi vielä tehdä pieni päätös, joka määräisi samalla tuon elinkaarren pituuden. Luomet väistyivät katseen edestä, kun matka taittui merimaili merimaililta. Kun he viimein olisivat perillä Payonissa, niin pääsisivät Vaneten alaiset viettämään riemukasta iltaa satamassa rellestäen. Tiedä häntä jäisikö nuorekko itse puolestaan laivalle viettämään iltaansa yksin - se olisi ainakin vaihtelua kännäämiselle, joka oli räväkän neitokaisemme pravuurilaji. 

Satama häämötti. Tuttut purjeet kohosivat aallonmurtajan takana olevassa laivarivistöstä, pari uuttakin tulokasta näemmä oli tullut. Merirosvopaatti ohjattiin omalle paikkalleen, jossa se aina sai levätä kovan työn jälkeen. Heh, oli hauskaa ajatella, että aluskin kävisi levolla, vaikka olihan Neschume Aganan melkein elävä olento, eikös ? Koko matkan Vanette oli kököttänyt keulan tuntumassa, tai taisihan hän kerran käydä kapyysissa hakemassa hiukopalaa.
"Elias-pojuseni~"
Nainen lirkutti, kun saapui ruoripaikalle lanteitaan keikutellen. Rlaunes ja muut alaisensa olivat niin uppoutuneet ankurointiin, ettei heiltä enää liiennyt huomiota eri arvossa seilailevalle kaksikolle. 
"Nyt kun olemme perillä, niin saat tehdä pienen päätöksen."
Kapteenitar ei tullut toisen vierelle, vaan jäi noin kolmen askeleen päähän hymyilemään. Ei näistä kasvoista uskoisi, että nuorekko oli pahan piinaama piraatti - ennemminkin herttaisen kotiäidin rooli pukisi Vanettea paremmin.
"Joko jäät alukselle alaisekseni tai sitten seuraavan kuunkierron jälkeen luovut hengestäsi. Sinulla on aikaa miettiä asiaa, koska päätös on täysin omissa käsissäsi."
Vastausta neitokainen ei jäänyt odottamaan, sillä hän päätti vetäytyä taktisesti omaan hyttiinsä hykertelemään. Mmm, eikö hän ollutkin äsken reilu kauppalaista kohtaan ?

[[Kiitosta mahtavasta pelistä \o/!]]