Minne tuuli kuljettaa

[Aryaa ja Caligaa tänne kaipailen, anteeksi tönköstä aloituksesta.]

Brisha kulki pitkin satamaa hilpeästi vihellellen, kädet syvällä monin paikoin lähes puhkikuluneen mutta putipuhtaan takin taskuissa. Navakan tuulen vuoksi hänen ryhtinsä oli hieman lysy, mutta hänen käynnissään oli kuitenkin sellaista ylväyttä, joka paljasti, että hän oli nuoresta iästään ja rennosta asenteestaan huolimatta kurinalainen, vastuullinen työntekijä.

Brisha asteli vailla huolia eteenpäin ja oli juuri aikeissa kääntyä johonkin satamakadun hämyiseen kapakkaan, mutta päättikin sitten jäädä ulkoilmaan istuskelemaan. Hän suuntasi askeleensa laiturin päähän ja istahti muitta mutkitta alas. Oli liian kaunis päivä savuisessa räkälässä kyhjöttämiseen.

Brisha nosti harmaan katseensa taivaalle, jolla valkoiset pilvenhattarat kiisivät kilpaa kohti pohjoista.
Nuori nainen oli palannut Payoniin viikko sitten. Hän oli ollut pestissä järjettömän kokoisella, kunniallisella kauppalaivalla lähes kaksi kuukautta, joten väenpaljoudesta kuhiseva kotisatama oli tervetullut näkymä. Oli vaikea uskoa, että yöllä kaupungissa vallitsi täydellinen sotatila.

"Toivottavasti saatte turpaanne ja kunnolla", tyttö mutisi suupielestään ja hymyili katkerasti. Vaikka ei uskonut Vaanien jumal-ajatuksiin yhtään sen enempään kuin Aasojenkaan, hän toivoi, että hienostelevat aatelistörpöt saisivat selkäänsä. Hän ei tulisi koskaan unohtamaan sitä halveksunnan määrää, jonka oli joutunut Aasojen hovin parissa kokemaan.

//Täältä tullaan. Hyvinhän tuo aloitus meni ^^//

Njordin satamassa oli jokseenkin hiljaista. Muutamia kahakoita siellä sun täällä suurien purjalaivojen keskellä. Aurinko paistoi silmiä häikäisten lähes koko kaupungin yllä. Oli täydellinen päivä ulkona oleskelemiseen. Erään, suuren laiturin kaiteen päällä kyhjötti pienillä tulipalleroilla leikkien puujalkainen tulennielijä, joka ei tuntunut osoittavan kiinnostustaan muuhun maailmaan. Navakasta tuulesta huolimatta hän pysyi vaivoitta kapean kaiteen päällä. Puusta valmistettu proteesi heilui inhottavasti hieman puolelta toiselle ja toinen, terve jalka piti kiinni laiturin kaiteesta. Pienet tulipallot olivat oikeasti vain pieniä paperinpalasia, jotka puolihaltia oli tuikannut tuleen, mutta ne näyttivät aidoilta niiden viuhuessa naisen osaavissa käsissä.

Caligan letti heilui puolelta toiselle tuulen mukana, mutta hän itse ei hievahtanutkaan. Toisen, naispuolisen haltian astellessa laiturin päähän, hän vasta huomasi hänet. Myöskään merimies ei näköjään ollut huomannut häntä. Yksi pienistä tulipalleroista tippui maahan tulennielijän kääntäessä katseensa juuri tulleeseen, joka katsoi merelle. 'Haaveilija,' puolihaltia ajatteli kitkerästi ja hyppäsi alas kaiteelta.

Tulennielijä kirosi tahtomattaan kovaan ääneen tajutessaan laiturin syttyneen siitä kohtaa tuleen, mihin hän oli palluransa tiputtanut. Piittaamatta enää, kuuliko laiturin päässä istuva häntä hän sammutti tulen muutamalla kuiskatulla sanalla ja katsoi laituria. Siihen oli ilmestynyt pieni musta reikä, kuten aina kun hän ei keskittynyt. Caliga tiesi, että hänet oli jo kuultu, joten hän kirosi yhä vain kovempaa. Laiturien vartija syyttäisi tietysti ensin häntä vahingosta, koska se ei tosiaan ollut ensimmäinen kerta kun puolihaltia oli tehnyt tuhojaan siinä satamassa.

Raivoissaan tulennielijä viskasi loputkin paperinpalaset mereen ja jäi paikoillaan katselemaan Brishaa. Hän ei ollut tavannut montaakaan naispuolista merenkävijää, mutta kerta se oli ensimmäinenkin. Hieman vasemman jalan päälle nojaten Caliga vertaili katseellaan toista ja hyämhti ilottomasti.

Brisha tuijotteli mietteliäänä vuoroin tummaan veteen, vuoroin kirkkaalle taivaalle. Mitä kauemmin hän istuskeli siinä lauturinreunalla, sitä enemmän hän halusi lähteä taas matkaan. Olihan hän toki iloinen nähdessään pitkästä aikaa kotinsa ja armaan äitinsä, mutta meri veti häntä vahvasti puoleensa. Toivottavasti hän saisi pian töitä.

Nuori nainen hätkähti ja vilkaisi olkansa yli, kun kuuli kovaäänistä kiroilua. Hän kohotti yllättyneenä kulmiaan, kun näki hyvin pitkän, mutta tavattoman laihan tytön ja oranssiset liekit, jotka kuitenkin katosivat, ennen kuin Brisha ehti edes tiedostaa, mitä oli tapahtunut. Luurangonlaiha tyttö kirosi kuitenkin uudelleen ja Brisha siirsi katseensa laituriin palaneesta mustasta jäljestä tyttöön, joka oli suipoista korvistaan päätellen haltia. Laivalääkäri kun oli, nainen kiinnitti huomionsa nopeasti myös toisen kömpelöön puujalkaan.
Hän huomasi tytön tuijottavan itseään ja vastasi katseeseen avoimen uteliaana. Hän nousi ketterästi ylös ja asteli rennosti toisen luo.

"Jos olisin sinä, hankkisin uuden proteesin", Brisha tokaisi suorasukaiseen tapaansa ja nojautui laiturinkaiteeseen. Hän tutkaili tyttöä avoimesti ja pani merkille muun muassa sen, että tämä oli huomattavasti alipainoinen.
"Miten menetit jalkasi?" hän jatkoi hetken kuluttua ja kohotti kulmiaan. Aihe kiinnosti häntä sekä ammatillisessa että henkilökohtaisessa mielessä. Hän oli joutunut sahaamaan useammankin tulehtuneen haavan saastuttaman raajan irti ja toivoi tosissaan, että toinen oli pitänyt jalantyngästään hyvää huolta.

[argh, lyhyeksi jäi.]

Tulennielijä otti juuri nousseen haltian ensimmäisen kommentin jokseenkin loukkauksena. Hän ei pitänyt siitä, kun joku kommentoi hänen jalastaan, ei alkuunkaan. Vielä vähemmän puolihaltia halusi vastata toisen kysymykseen. Se oli tavallaan hänen ainoa heikko kohtansa. Heti sen jälkeen jalkaan tuntui jälleen sattuvan yhä enemmän. Caliga yritti pysyä rauhallisena ettei kimpaantuisi, koska hänellä ei tosiaan ollut varaa uuteen proteesiin eikä häntä huvittanut kertoa surkeaa tarinaansa jokaiselle.

Tilannetta ei selvästikään auttanut että hänen tosiaan kannattaisi hankkia uusi proteesi eikä se, että toinen näytti olevan häntä silti varakkaampi. Puolihaltia puhalsi tympääntyneenä otsahiukset otsaltaan ja katseli yhä toista. Viitsisikö hän vastata ollenkaan? Eihän se toiselle kuulunut.

"Katkaisin oman jalkani." Caliga lopulta puuskahti hieman katkeruutts äänessään. Siinä ei kuitenkaan ollut mhippuakaan ylpeyttä siitä, että hän oli selvinnyt siitä. "Alunperin se kyllä jäi vankkureiden alle, mutta katkaisin sen itse."

Äänessä oli enemmän häpeää kuin itsekunnioitusta. Jos oli tarkka, saattoi myös nähdä hitusen surua oranssihiuksisen haltian silmissä tämän seisten kädet lanteillaan vasempaan jalkaansa nojaten. Tuulenpuuskasta johtuen proteesi vinksotti jonkin verran vinossa, mutta haltia ei viitsinyt piitata asiasta.

Brisha tajusi, että hänen kysymyksensä oli jollain tasolla loukannut tyttöä, mutta eipä hän oikeastaan jaksanut välittää. Luultavasti toinen oli joutunut kuulemaan saman kysymyksen useampaan otteeseen, mutta jos tämä ei halunnut kenenkään utelevan proteesistaan, tämän ei kannattaisi pitää puujalkaansa niin selkeästi esillä.

"Katkaisit? Kai olet hoitanut sitä asianmukaisesti?" Brisha uteli nyt kuin olisi tekemässä diagnoosia. "Kuinka pitkä aika tapaturmasta on?" hän jatkoi ja olisi luultavasti jo ollut kirjoittamassa ylös hoito-ohjeita, jos hänellä olisi sattunut olemaan mukanaan kynä ja paperia.

Vaikka Brisha ei ollutkaan kovin hyvä huomaamaan mielialamuutoksia muissa ihmisissä saatika sitten niistä välittämään, hänen kasvoilleen ilmestyi lohdutteleva hymy, kun laiha tyttö näytti niin kovasti häpeävän tarinaansa.
"Kuule, tietäisitpä vai, kuinka monet raavaat miehet kiljuvat kuin pulaan joutuneet neitokaiset, kun ammattitaitoinen parantaja amputoi raajan edes jotenkuten steriilein välinen", hän sanoi ja hymyili sisarellisesti. "Olit todella rohkea, jos todella teit sen itse."
Ja onnekas myös, kun selvisit, hän jatkoi mielessään mutta päätti olla latistamatta tyttörukkaa yhtään enempää.

Brisha hypähti laiturinkaiteelle istumaan ja heilutteli hetken huolettomasti jalkojaan.
"Huomasin, että temppuilit äsken tulen kanssa. Oletko jonkin sortin maagi tai jotain?" hän kysäisi hetken kuluttua kuin ohimennen. Vaikka hän yrittikin kaikin puolin salata olevansa haltia, oli hän oikeastaan melko katkera siitä, ettei ollut perinyt isältään mitään lajin edullisia ominaisuuksia. Hän ei osannut taikoa ja ikääntyikin aivan yhtä nopeaan tahtiin kuin ihmiset. Siksipä hänen täytyikin lyhyen elinaikansa aikana yrittää kokea mahdollisimman monta seikkailua.

Toisella, nyt kaiteella jälleen istuvalla naisella tuntui riittävän kysymyksiä loputtomiin. Eikä tulennielijä ollut kovninkaan halukas vastaamaan niihin. Samantien hän voisi kertoa koko kirotun elämäntarinansa. Toinen oli varmasti jonkinlainen laivalääkäri, sillä hän tuntui tietävän raajarikkoudesta paljon enemmän kuin hän itse.

"Se tapahtui yhdeksän vuotta sitten, jos se sinua nyt kovin kiinnostaa. Eikä minulla ole tietoakaan miten tätä pitäisi hoitaa tai saatika kiinnosta, kunhan on tarpeeksi kipulääkkeitä ja proteesi pysyy jalassa. Enkä ole rohkea, en ollenkaan. Kataisin sen sotilaan miekalla syrjäkaduilla ja huusin ääneni menemään. Tein sen jotta viosinpelastaa äitini, mutat en onnistunut. Raahauduin sitten proteesiliikkeeseen verisena ja jätin jalan sinne. Ei mitään kovin urhoollista, kun tämä kävely ei suju vieläkään. nyt vedän kipulääkkeitä kuin huumeriippuvainen eikä siinä mitään..."

Caliga lähes luennoi ja melkein unohti viimeisen kysymyksen. laiturissa oli yhä reikä. Pujalkainen puolihaltia kapusi itsekin kaiteelle ja huokaisi syvään.

"Ei. En ole maagi, vaan köyhä vaani. Ja tulet... Olen ammatiltani tulennielijä vaikka tuskin pysyn lavalla pystyssä..."

Naisen pitkä letti ja otsatukka hulmusivat tuulessa tämän miettiessä niitä aikoja, kun hänen ei tarvinnut linkata paikoista toiseen. Tuolla jalalla pakoonpääseminen oil ollut lähes mahdoton suunnitelma. Tuli oli aina ollut häntä pelastamassa. Muuten hän ei istuisikaan siinä enää hengittämässä.

"No, toivottavasti jalantynkä ei tulehdu, muuten voit joutua luopumaan koko raajasta", Brisha naurahti, kun toinen kertoili lisää tapaturmastaan. Hän ei oikein tiennyt, miten olisi kommentoinut murheellista tarinaa, joten päätti olla hiljaa. Luultavasti tyttö sitäpaitsi hermostuisi häneen totaalisesti, jos hän päättäisi jatkaa kyselyään.

"Tulennielijä? Vau", Brisha hämmästeli kääntäen keskustelun samalla vähän kevyemmille uomille. Tulennielijä kuulosti jännittävältä ammatilta jopa hänen korvissaan. Jos Brisha ei olisi äskeisessä sananvaihdossa saanut nähdä toisen kipakkaa luonnetta, ei hän olisi millään voinut uskoa, että noin heiveröinen ja puolikuntoinen tyttö käsittelisi tulta niin taidokkaasti.

"Minä olen parantaja mutta teen töitä mieluummin merellä kuin maissa", Brisha kertoi ystävällisesti. Hän tosin epäili, ettei toinen ollut kovinkaan kiinnostunut hänen elämästään, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kenties laiha tyttö olisi erittäinkin mukavaa seuraa, kunhan vain hieman lämpenisi.
"Kunpa vain löytäisin pian töitä. En jaksa olla lukittuna näiden muurien sisään", Brisha huokaisi murheellisena ja painoi kyynerpäänsä polviin säilyttäen tasapainonsa kaiteen reunalla vain jotenkuten.

[Anteeksi, että kesti näin törkeän kauan vastata.. :/]

Käheä, iloton nauru pääsi puujalkaisen puolihaltian suusta tämän kuunnellessa toisen haltian puheita. Laivalla toimiva lääkäri. Oli se ainakin kunniakkaampi työ kuin viihdyttäjä. Caliga oli jokseenkin helpottunut ettei toinen puhunut enää hänen jalastaan, sillä häntä ei tosiaan huvittanut puhua puuttuvasta raajastaan.

Haltia otti pienen purkin housuntaskustaan ja otti sieltä jälleen pienen tupon kipulääkettä ja nakkasi sen kurkkuunsa. Maku oli hirveä, mutta ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Caliga kakisti kurkkkuaan ja katseli taivasta oikeastaan tietämättä mitä sanoa toiselle.

"Sinä sentään pääset matkustamaan ja sinulle tarjotaan töitä. Pienenä haaveilin aina töihin merelle, muttei kukaan hyväksy laivaansa tulennielijää, joka ei osaa edes kävellä kunnolla..." Puolihaltia kohautti olkiaan ja kirosi jälleen kovaan ääneen puujalan jäädessä jumiin kaiteen aukkoihin.

Saadessaan sen vihdoin ulos nainen hymähti jälleen ilottomasti. "Tästä puujalasta on vain haittaa, se on lähes sama kuin ei olisi jalkaa ollenkaan."

Brisha katseli vaitonaisena, kun toinen nappasi pilleripurkin taskustaan. Hänen teki mieli kysyä, mistä lääkkeet olivat peräisin ja tiesikö pieni tulennielijätyttö, mitä ne sisälsivät, mutta epäili, että toinen tyrkkäisi hänet kaiteelta alas, jos hän vielä kyselisi tämän vaivasta.

"No, töistä on vähän pulaa.. Jostain syystä raavaat miehet eivät halua uskoa miehistönsä elämää minunkaltaiseni kakaran käsiin", Brisha tuhahti ärtyisästi. Hän oli joutunut kohtaamaan uransa aikana ennakkoluuloja monesta suunnasta, eikä aina ollut saanut edes tilaisuutta todistaa niitä vääriksi. Etenkin monien kunniallisten kauppalaivastojen kapteenit ylenkatsoivat hameväkeä ja pitivät kaikkia naissukupuolen edustajia tyhjäpäisinä hempukoina. Ei siis ollut ihmekään, että Brisha oli lipsunut kaidalta polulta useampaankin kertaan. Merirosvolaivoilla oli sitäpaitsi palkkakin parempi, kun miehistön hoivaamisesta saatujen ansioiden lisäksi pääsi osalliseksi myös ryöstösaaliiseen.

"Voi olla, että tulennielijä olisi liian riskialtis matkakumppani, oli tämä sitten kuinka hyväkuntoinen tahansa", Brisha naurahti. "Laivat kun ovat puuta, ja jos tuon kaltaisia pikku vahinkoja pääsee sattumaan, voi olla, että laiva palaa alta."

Brisha loi tyttöön säälivän katseen, kun tämä valitteli puujalkaansa. Raukkaparka oli joutunut ilmeisesti muutenkin selviytymään aikamoisten vaikeuksien läpi, ja Brisha olisi mielellään auttanut tätä parantamaan elämänlaatuaan.
"Jos haluat, voisin yrittää hankkia sinulle hieman paremman proteesin", tyttö sanoi kuin ohimennen ja kohotti kysyvästi tummia kulmiaan.

Caligan kiinnostus toisen pulinoista heräsi vasta viimeisen lauseen yhteydessä. Ainoa pikku ongelma oli, että hän oli jälleen lähes rahaton. Sääli Brishan katseessa ärsytti jonkin verran tulennielijää, mutta hän ei jaksanut kommentoida asiaa. Oikeastaan hän oli kateellinen tytölle. Työ laivalla, kaksi toimivaa jalkaa ja lääkärikin vielä. Hän itse oli aina saanut tyytyä köyhyyteen ja proteesiin. Ehkä sääli olikin aivan paikallaan.

Iloton hymähdys karkasi jälleen puolihaltian suusta tämän ajatellessa pikku vahinkoja tulen kanssa laivalla. Hän ei kuitenkaan oikeastaan uskonut niin käyvän, mutta ei kukaan merirosvo tai laivakauppias ottaisi sitä riskiä.

"Olisinkin hankkinut paremman proteesin jo aikaa sitten, mutta ei tulennielijäntyökään mikään maailman tuottavin ole. Hyvä kun leipänsä ja kipulääkkeensä saa hankittua."

Puhe oli karheaa, jokseenkin soinnitonta ja ilotonta. Sitä se oli lähes aina nykyään Caligan suussa.

"Olen muuten Caliga."

"En halua olla tungetteleva, vaikka no, taidan olla jo valmiiksi, mutta tunnen erään, joka varmasti tekisi sen ilmaiseksi", Brisha jatkoi. Hän ei tiennyt miksi, mutta ei halunnut luovuttaa tytön suhteen. Tämä oli ilmeisesti kovin itsepäinen, eikä halunnut myöntää, että tarvitsi apua.
"En tee tätä säälistä, vaan ammatillisesta velvollisuudesta", hän sanoi hetken kuluttua ja hymyili ystävällisesti. Vaikka hänen kieltämättä kävikin sääliksi tyttöä, ei hänellä ollut tapana tehdä toisille moisia palveluksia pelkästään tunteiden pohjalta.

Brisha käänsi katseensa vilkkaaseen satamaan. Hän piti ihmisten tekemisten seuraamisesta, olihan hän säilyttänyt lapsellisen uteliaisuutensa karttuneista ikävuosista huolimatta. Etenkin satamassa näkyi monenmoista kulkijaa. Oli kaupustelijoita, kävelijöitä, korttihuijareita, huoria, sotilaita ja merenkävijöitä. Brisha seurasi hetken kateellisena kolmen nuorukaisen ryhmää, joka asteli rehvakkaasti suureen, viimeisen päälle koristeltuun ja kullattuun laivaan.

Brishan kaihoisat ajatukset keskeytyivät, kun toinen täysin yllättäen esitteli itsensä.
Hän kun oli kuvitellut ärsyttäneensä tyttöä jo niin paljon, ettei tämä suostuisi missään tapauksessa kertomaan nimeään. Oikeastaan hän oli ihmeissään, että toinen ylipäätään yhä istui hänen vieressään.
"Minä olen Brisha", hän esittäytyi, kun selvisi hämmennyksestään. "Hauska tutustua", hän jatkoi ja väläytti aurinkoisen hymyn.

"Samoin..." Caliga sanoi jo hieman iloisempaan sävyyn, muttei yhäkään mitenkään kaikista iloisimpana. Brisha oli kaunis nimi, kauniimpi kuin Caliga. Ja ainakin kauniimpi kuin Rosa, tai Rica. Jostain kumman syystä hänestä alkoi jo vähitellen tuntua että hän oli löytänyt uuden ystävän. Ja tarjous uudesta proteesista ilmaiseksi kuulosti mahdottoman houkuttelevalta, vaikka hän olikin vannoutunut ettei alistu myöntämään omaa heikkouttaan.

"Krhmm..." Caliga aloitti ja mietti oliko tosiaan tekemässä virheen. "Veisitkö minut sen proteesinvalmistajan luo? en tiedä kuin yhden, sen joka antoi minulle alkuperäisen proteesini."

Se oli inhottava myöntää. Sanomattoman inhottavaa. Caliga tunsi itsensä pieneksi puolihaltiaksi joka ei pärjännyt yhden kelpoproteesin kanssa.

Brishan hymy leveni entisestään, kun toisenkin kasvot pikkuhiljaa kirkastuivat. Hän oli ilmeisesti onnistunut tavoitteessaan piristää toista. Olisikin ollut ikävää, jos hän olisi joutunut jättämään Caliga-rukan yksin murjottamaan voimatta auttaa tätä mitenkään.

"Tottahan toki. Lähdetäänkö heti?" Brisha ilmoitti innoissaan, kun toinen kysyi, voisiko hän viedä tämän lupaamansa proteesivalmistajan luo.
Tyttö loikkasi rempseästi alas kaiteelta ja jäi odottelemaan Caligaa kädet lanteilla. Hän ei ollut aivan varma, kuinka ilahtunut tämä hänen tuntemansa puuseppä olisi hänen pyynnöstään, mutta vanha mies oli joka tapauksessa hänelle palveluksen velkaa. Ilman Brishaa hän olisi luultavasti kuollut keuhkokuumeeseen puolisen vuotta sitten.

Punatukkainen merimies tunki kädet syvälle taskuunsa ja näytti tavattoman ristiriitaiselta: hänen olemuksessaan yhdistyivät haltianeidon sirous ja poikamainen rehvakkuus. Hän vilkaisi uutta tuttavaansa ja mietti, mahtoiko tämä pitää häntä uteliaana idioottina vai uskalsiko tämä luottaa hänen ammattitaitoonsa.

Merimiehen hypätessä alas kaiteelta oranssitukkainen tarkkaili tätä hetken. Nainen tuntui lähes tulkoon tyytyväiseltä työhönsä, samaan aikaan naiselliselta ja miehellisen kovalta. Toisin kuin hän. Hienoinen tyytyväisyys naisen kasvoissa siitä että Caliga oli myöntänyt ongelmansa ja ottanut proteesitarjouksen oli ärsyttävä näky, mutta eipä hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut.

Tulennielijä kohautti olkiaan itsekseen ja hypähti alas kaiteelta, hoiperrellen hieman proteesin meinatessa pettää. Hän tosiaan tarvitsi uuden, nykyinen oli alkanut heilua pahasti paikoiltaan ja hänen tasapaino oli entistäkin surkeampi. Toivottavasti paja ei ollut kaukana satamasta, sillä häntä ei huvittanut lähteä vaeltamaan ympäri Payonia.

"Mennään vaan... Oletko nyt aivan varma että haluat auttaa?" Caliga kysyi hiljaa naiselta ja näytti kysyvältä, oikeastaan odottaen toisen näyttävän tietä, oli vastaus sitten mikä tahansa.

EDIT//sen pajan pitäis kai olla aika satamassa jos pelipaikkamme on Njordin Satama : DD

Brisha hymyili tyytyväisenä, kun toinen hyppäsi kaiteelta mukisematta vastaan. Hän halusi tosissaan auttaa Caligaa, mutta ei ollut sitä tyyppiä, joka tyrkyttäisi palveluksiaan jollekulle, joka hanakasti niistä kieltäytyisi. Onneksi toinen luultavasti tajusi itsekin, ettei tulisi pärjäämään huonotekoisella puujalallaan kovinkaan pitkään.

"Totta kai haluan. Matkakaan ei ole pitkä", Brisha vakuutti ja katsoi Caligaa silmiin saadakseen tämän luottamaan itseensä. "Jos vanha ukonrahjus vain vielä on hengissä.." hän jatkoi itsekseen.
'Vanha ukonrahjus', virallisemmin Dai-Gwydion Dewitt Howell-Gwyrinpoika, piti puusepän liikettään erään ränsistyneen satamarakennuksen katveessa. Julkisivu ei tosiaankaan houkutellut asiakkaita, mutta ne harvat, jotka uskaltautuivat astua pieneen romahtamispisteessä olevaan puotiin, eivät pettyneet.

Brisha tarttui toisen käsivarteen opastaakseen tätä oikeaan suuntaan ja lähti vakaasti kulkemaan kohti sataman toista päätä.
"Voi olla, että joudun suostuttelemaan sitä vanhaa jäärää hetken, mutta hän on joka tapauksessa minulle palveluksen velkaa, eikä siis voi kieltäytyä", Brisha kertoi väistellessään vastaantulijoita. Toivottavasti Caliga ei ottaisi hänen avuliaisuudestaan paineita ja kuvittelisi olevansa hänelle jotain velkaa. Nuori nainen nyt vain piti ammattinsa puolesta velvollisuutenaan huolehtia kanssaihmistensä terveydestä, olivatpa he sitten köyhiä tai rikkaita. Sitäpaitsi, Caliga oli rehellinen vaani, eikä hienosteleva, ylimielinen aasa.

Brishan ottaessa häntä kiinni käsivarresta lievä puna pakkautui nuoren naisen poskiin altian tahtomattakin. Caliga käänsi äkkiä katseensa pois yrittäen katsella sataman laivoja ja olla keskittymättä siihen että näytti varmaan tyhmälhtä. hieman hoiperrellen ja nilkuttaen puolihaltia linkkasi oppaansa vieressä miettien kuka ihme se toinen proteesin tekijä oli.

"Mitä minä olen sinulle sitten tämän jälkeen velkaa? Äh. Rahaa minulla ei nyt ainakaan ole mutta tultinäytöksiä minä aina jaksan pitää, vaikka proteesi meinaakin lähteä jalasta..."

Caliga kysyi vähän epävarmasti miettien, että hänelle tulisi todella ongelmia jos lääkäri lopulta vaatisikin maksua/palvelusta. Mutta ainakin toinen haltia tiesi ettei hän kävelemään tai juoksemaan pystynyt.

[anteeksi, että kesti taas näin törkeän kauan. :< ]

Brisha raahasi Caligaa määrätietoisesti perässään muistamatta ollenkaan, ettei toinen jalkansa takia välttämättä kykenisi viipottamaan samanlaista vauhtia kuin hän itse. Kun nuori nainen sitten viimein tajusi tämän, hän hidasti huomattavasti ja vilkaisi toista huolestuneena.
"Sanothan sitten, jos kävelen liian lujaa", hän kehoitti ja hymyili hieman häpeissään. Olisi vähän turhan ironista, jos hän vain pahentaisi Caligan tilannetta, vaikka yrittikin innokkaasti auttaa.

Kun tulennielijä sitten alkoi puhua maksusta, Brisha huitaisi kädellään ilmaa.
"Ystävä hädässä tunnetaan", hän sanoi, vaikka tuskinpa Caliga häntä ystäväkseen kymmenen minuutin juttutuokion jälkeen laski. "Minulle riittää, että jalkasi tulee kuntoon", hän jatkoi. Sitäpaitsi, hänhän vain ohjasi tytön oikeaan paikkaan. Dai-Gwydion tekisi kaiken työn.

Pian kaksikko olikin jo sataman toisessa päässä, ja Brisha pujahti kahden rakennuksen välistä hämärälle sivukujalle vetäen Caligan perässään. Kohta hänen oikeallaan näkyi saranoiltaan repsottava ovi, johon oli kirjoitettu hiilenpalalla jotakin käsittämätöntä mongerrusta, jonka oli ilmeisesti tarkoitus mainostaa puotia tai toivottaa vieraat tervetulleeksi.
"Älä anna ulkomuodon hämätä", Brisha tokaisi virnistäen, ennen kuin tuuppasi oven auki ja astui sisään tunkkaiseen kauppaan.

Hänen pimeässä kuljeksimiseen harjaantuneet silmänsä tottuivat valonpuutteeseen nopeasti, ja pian hän paikansikin ikivanhan miehen huoneen nurkasta kyyristelemästä.
"Muistatkos vielä minut?" Brisha tervehti kovaäänisesti ja saapasteli suoraan ukonrähjän eteen. Mies murahti jotakin myöntävää vastaukseksi, eikä nuori parantajanalku jäänyt kyselemään kuulumisia, vaan esitti asiansa.
"Muistatkos sitten sen erään palveluksen, jonka tässä muutama kuukausi sitten tein? Nyt olisi vastapalveluksen aika", hän aloitti ja viittasi sitten Caligan lähemmäs. "Tämä tyttö tässä tarvitsisi uuden puujalan, kuten varmastikin huomaat. Olisiko aivan kohtuutonta pyytää, että sinä tekisit sen hänelle?" Brisha lopetti tehden kuitenkin varsin selvästi, ettei kyseessä ollut pyyntö vaan määräys.
Dai-Gwydion murahteli jälleen ärtyneenä, mutta nyökkäsi kuitenkin myöntyvästi. Eihän hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa, olihan Brisha tosiaankin lahjoittanut hänelle muutaman lisäelinvuoden.

"Hieno homma", nuori nainen kerkesi sanomaan, ennen kuin puuseppä ehtisi keksiä vastalauseita. "Tulen sitten huomenissa takaisin", hän jatkoi, heilautti pikaisesti miehelle kättään ja raahasi Caligan perässään ulos. Pikavisiitiksihän tapaaminen oli muodostunut, mutta tuskin toisellakaan oli mitään intressejä jäädä pölyiseen koppiin kuuntelemaan vanhan vaarin valitusta.

Kaikki tuntui vilisevän ohi naisen silmissä toisen vetäessä häntä ympäri satamaa. Ennen kuin hän ehti reagoida, hän seisoikin jo jonkun ikälopun proteesinvalmistajan pajassa. Mies ei näyttänyt kovin pätevältä, mutts ulkonäkö taisi tosiaan pettää. Kuitenkin, puolihaltia hieman häpesi, että seisoi siinä surkea puujalan kuvatus jalassaan pyytäen toisen apua. Ilmaiseksi.

Jälleen, ennen kuin hän ehti suutaan auki saada, hänet vedettiin jo ulos kaupasta. Ei Caliga kyllä sinnekään, pölyn keskelle olisi halunnut jäädä. Mutta vauhti oli ehkä hieman liian kova. Nainen melkein hyppi pois talosta kadulla ja hengähti hieman, ennen kuin nosti katseensa taas Brishaan. Tomera nainen tämä kyllä oli.

"Kiitos paljon, tuo tulee tarpeeseen..."

Puolihaltia sopersi ja väänsi kasvoilleen hymyn. Häöntä ei oltu luotu hymyilemaan, ei tosiaankaan, joten se oli yhä hieman väkinäinen. Mutta tunne oli tosi. Hän oli kiitollinen naiselle.

Brisha loisti kilpaa auringon kanssa päästessään vihdoin tunkkaisesta nikkarinpajasta ulkoilmaan. Hän oli tyytyväinen itseensä, kun oli kerrankin päässyt päämääräänsä toilailematta sen kummemmin. Tällä kertaa hän oli kaiken lisäksi auttanut muitakin kuin vain itseään.
"Ole hyvä. Olen samaa mieltä, sinä todella tarvitset sitä", hän sanoi ja naurahti iloisesti. Toivottavasti hän ei ollut yliarvioinut Dai-Gwydionin taitoja: kenties mies olikin muutaman kuukauden aikana rappeutunut ja menettänyt otteensa työhönsä. No, sitä oli turha murehtia nyt.

Caligan hieman väkinäinen, mutta kuitenkin lämmin hymy sai Brishan suupielet kohoamaan yhä korkeammalle.
"Haluatko hakea proteesisi itse, vai haenko minä sen sinun puolestasi?" hän kysyi muistaessaan tämän tärkeän pikku yksityiskohdan.
"Vanha ukko tuskin tosin älyäisi varmistella henkillöllisyyttäsi, joten voit ihan rauhassa hoitaa sen itsekin. Hän näyttää epäystävälliseltä – ja no, onkin sitä – mutta lupaus on lupaus. Ja kyllä hän meidän visiittimme muistaa", Brisha jutteli. Hän hakisi puujalan kyllä varsin mielellään Caligan puolesta, mutta saattoihan olla, että tulennielijä halusi hänestä vain mahdollisimman nopeasti eroon.

Brisha lähti kävelemään satamakatua pitkin, tällä kertaa hieman hitaampaan tahtiin. Hän oli ollut hyvällä tuulella jo merenrannalle saavuttuaan, ja nyt hänen mielialansa hipoi jo tähtiä. Kunpa hänellä vielä olisi ollut töitä. Tyttö loi kateellisen silmäyksen parasta aikaa kauniiseen alukseen nousevaan väkijoukkoon, joka korskeasta ulkonäöstä päätellen koostui rikkaista aatelisista ja heidän hemmotelluista, nuorista vesoistaan. Yksi tällainen pienokainen ilmeisesti tunsi Brishan katseen niskassaan, ja kuin arvaten neitokaisen ajatukset , kääntyi ympäri ja näytti julkeasti kieltä.

Brisha lähti selvästikin iloisena tallustelemaan katuja pitkin ja naisen takana seissyt tulennielija kompasteli perään. puujalka kiveyksiin jälleen kopisten Caliga käveli Brishan perään ja antoi omankin katseensa harhailla laivoihin. Suuret puiset purjelaivat keikkuivat aaltojen tahtiin laitureissa. Useat rikkaat nuosivat iloisina laivoihin ja jotkut rikkaat lapset juoksivat alusten kannella. Brishan kysymys unohtui hetkeksi kokonaan.

Caliga huokaisi omissa mietteissään. Huomaamattaan hän oli pysähtynyt kadulle ja joku laiturin työntekijöistä tönäisi häntä kiukkuisena eteenpäin. "Häivy tieltä, nulikka!" Mies karjaisi ja tönäisi naisen jotain taloa vasten. Tulennielijän kädellä pilkahti tulipallo, mutta hän sulki kätensä juuri parahiksi. Hän ei saisi aloittaa kahakkaa siellä. Rauhoituttuaan nainen pyyhkäisi otsatukan silmiltään ja hoiperteli takaisin Brishan taakse.

"Voin hakea kyllä itsekin, mutta kiitos vielä kerran. Taidan olla sinulle esityksen velkaa, vai? No, tavataanko huomenna tori-kadulla, siellä pidän näytöksiäni?"

Caliga sanoi hieman arastellen, mutta tarjosi tosissaan. Se oli ainoa asia mitä hänellä oli tarjottavana. Ja tyttö oli mukavaa seuraa.

//Tarjoilisin siis jatkopeliä Tori-Kadulle : DD//

[juu, jatkopeli kuulostaa hyvältä. Haluatko aloittaa?]

Brisha oli juuri kääntynyt sanoakseen Caligalle jotakin, kun joku huonotuulinen karju tönäisi puujalallaan kenkkaavaa tyttöä. Brisha ehti huomata kirkkaan liekin, ennen kuin toinen sulki nyrkkinsä, mutta koska temperamenttinen tyttö ei ilmeisesti ollut aikeissa aloittaa tappelua, hän pysyi vaiti. Olihan toisella oikeus salaisuuksiinsa.

"Selvä. Äläkä turhaan kiittele. Velvollisuuteni on auttaa", Brisha naurahti ja suki tummia kiharoitaan korvan taakse. "Tulen joka tapauksessa huomenna paikalle, haluan nähdä sinut tositoimissa. Taidat olla aika tulinen luonne muutenkin", hän jatkoi. Eihän hänellä ollut parempaakaan tekemistä, joten miksi hän ei soisi Caligalle tilaisuutta osoittaa omalla tavallaan kiitollisuuttaan.

"Jos tarvitset myöhemmin apua, nykäise minua hihasta. Pelkään pahoin, että joudun viipymään täällä hieman pidempään kuin odotin", nainen huokaisi ja työnsi kädet kuluneen takkinsa taskuun. Hän olisi hypännyt laivaan vaikka siltä seisomalta, mutta ei halunnut tulla heitetyksi mereen salamatkustuksesta syytettynä.

"No, nähdään huomenna. Toivottavasti", Brisha huikkasi pirteästi ja kääntyi lähteäkseen. Hän voisi käydä tervehtimässä äitiään ja kuunnella muutaman hetken tämän marinoita, ja painua sitten vaikka kapakkaan kumoamaan pari lasillista.

[tuli tosi kökkö vuoro ja vaihteeksi taas kesti ihan syntisen kauan, mutta lupaan parantaa tapani kunhan saan kouluhommat kuntoon.]

//Tulin takas nettikiellosta. Teenpäs sitten uuden alotuksen heti kun olen vastannut muihin peleihini ^^''//

Brisha tuntui aivan liian hyvältä seuralta sellaiselle kulkurille - mutta ainakin tyttö suostui velan maksuun. Vaikkakin hitusen erikoisella tavalla osoittaa kiitollisuutensa. Onnekasta siinä tilanteessa oli, että tuo merimies ihaili hänen taitojaan - eihän hän muuten suostuisi tulemaan paikalle.

Brisha lähti ajelehtimaan jälleen pois paikalta, pirteänä ja huikkasi vielä peräänkin jotain, Caliga oli hetken taas hiljaa ja hymyili itsekseen.

"Nähdään huomenna, juu..." Tulennielijä lopulta mutisi naisen perään ja lähti itse puujalkaansa kolistellen pois paikalta.