Pataässä

Nym hymähti ja helskytti pulloa kahdesti. Raven laski hieman paitansa selkämystä, jotta se ei kastuisi litkusta. Nym kyyristyi hieman ja lorautti kädelleen vähän ainetta. Se tuntui tahmaiselta ja kirveli jonkin verran. Viherpää levitti jokseenkin könkköistä ainettta Ravenin syville arville. Onneksi hän oli tehnyt pienen muutoksen reseptiin, sillä muutoin litkun olisi joutunut juomaan. Arvet tuntuivat melkoisen syviltä, kun Nym tunnusteli käsillään niitä levittäen ainetta toisen kerrran arpien päälle. Koko selkä oli aivan tummansinisessä mönjässä.

Saatuaan selän värjättyä nesteellä hän tuijotti Ravenia ja toivoi, että kipu hellittäisi mahdollisimman pian. Kyllä vain. Nym tiesi, millaista kyseisen litkun tuska oli. Mutta jos se auttaisi, se auttaisi paljonkin. Hän ajatteli jotenkin auttaa fyysisesti tuota kituvaa animaagia, mutta päätti sittenkin olla koskematta toiseen. Hän ei halunnut näyttää, että sääli toista enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa - ainakin tällä hetkellä.

Aineen kirvely tuntui silti loppuvan melkoisen nopeasti, kuten aina. Nym kääntyi Ravenin selän taakse ja katsoi, mitä aine oli saanut aikaan. Koko selkä näytti aivan tulipunaiselta, kuin Raven olisi palanut todella pahasti kuumassa kesäauringossa. Mutta arvet eivät olleet enää yhtä syvät. Enää huomaamattomammiksi niitä ei saisi, tuo kyseinen tumma litku oli ollut kaikista voimakkain aine tälläisiin ongelmiin, mitä hän vain tunsi. Hänen isomummonsa oli joskus valmistanut hänelle tätä ainetta kun hänen käteensä oli tullut suuri arpi hänen kaaduttuaan kiveä päin.

"Arvet eivät ole enää aivan yhtä syvät. Kirveleekö enää?" Nym tiehusteli kohottaen kulmiaan. Hän huokaisi helpotuksesta ja istuutui läheiselle tuolille ahtaassa huoneessa. Kaikki näytti sujuneen hyvin. Nymin huulilta saattoi nähdä pienen hymynpoikasen virnistävän onnellisena. Hän oli onnistunut, monesti hän oli yrittänyt, mutta vasta nyt hän onnistui. Ensimmäistä kertaa. Mutta Ravenille hän ei sanonut mitään. Jos tämä saisi tietää, että hän oli ensimmäistä kertaa yrittänytsaada litkun täydellisesti valmiiksi, tämä olisi varmasti saanut sätkyn.


//Nooo.. Nyt tulee näköjään lyhyttä vähän kaikilta o.O//

Raven istui hievahtamatta tuolillaan toisen sivellessä mitä lie tahnaa selkäänsä. Se kyllä kirveli vähän, mutta hän sai pidettyä itsensä kurissa äännähtämättä. Hän arveli että tämän jälkeen hänen selkä olisi huomattavasti likainen ja vaikka mitä, mutta ei viitsinyt sillä hetkellä miettiä puhtauttaan. Mitä sillä muka olisi niin väliä? Pää asia että rohto luultavasti auttaisi edes vähän. Millä muulla muka olisi väliä? Ei millään, kai - ainakaan tuon animaagin silmiin.

Raven piti suunsa tuskaisena kiinni, eikä suostunut puuskuttamaan kivusta, vaikka kovasti tekikin mieli. Kipu raastoi arvissa, aivan kuin ne olisivat liekeissä. Tai joku olisi sivellyt niihin öljyä ja sittemmin sytyttänyt tuleen. Mutta nainen oli jo arvet saadessaan tottunut kipuun ja tuskaan. Tämä ei ollut vielä mitään ja siksi hän saikin pidettyä tuskan sisällä. Vaikkakin naisen kynnet painautuivat kämmeniin ja kyyneleet vilkuilivat silmäkulmissa valumatta kuitenkaan alas. Nainen oli hyvä peittämään tuskansa, oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

Lopulta, ikuisuudelta Ravenille tuntuneen ajan jälkeen kipu poistui. Hiljalleen, mutta pian se oli kokonaan poissa. Hän ei edes odottanut kovin suurta muutosta, mutta toivoi litkun auttaneen edes vähän. Olihan tuon kivun pakko jotain tuottaa - vaikka ei hän suuttuisi yrttitädille vaikka se ei olisi tehonnutkaan. Siitä oli jo niin loputtoman tuntuisen kauan kun hän oli ne saanut ja tuskin niitä enää saisi kovinkaan hyvin pois. Tai ainakaan hän ei uskonut niin.

Nymin kertoessa tulokset hän ei ollut lainkaan yllättynyt. Mutta ainakin oli tapahtunut jotain, joka oli jo hyvä asia. Ei hän muuta ollut olettanutkaan tapahtuvan. Arvet kertoivat menneisyydestä, eikä menneisyyttä saanut pois pyyhittyä. Niin se vain oli nyt, ja tulisi aina olemaan. Hieman hymyillen Raven kääntyi katsomaan Nymiä ja väänsi kasvoillaan hitusen kivuliaan hymyn.
"Ei kirvele enää. Olen sinulle paljon velkaa, mutta minulla ei ole kuin korttini. En voi tarjota paljoa muuta kuin ikuisen kiitollisuudenvelan, jonka lupaan vielä jollain tavalla sinulle maksaa. Vaikka sitten sodassa, jos sitä vaadit."
Raven sanoi ystävällisesti ja kohotti olkiaan. Myönnettävästi hänellä ei ollut kuin äsken ansaitsemansa kolikot. Eikä niillä pitkälle pötkitty. Mutta hän tarvitsi ne itse ruokaan, muuten hän olisi antanut ne Nymille. Ehkä hänen pitäisi...

... Animaagi otti pienen nahkapussin vyöltään ja työnsi sitä kohti tätä parantajaa. Tai ainakin naisesta vielä joku päivä tulisi parantaja, se nyt oli selvää. Mutta parantajillekin pitäisi maksaa.
"Tässä on kaikki mitä minulla on, maksan loput vaikka myöhemmin."
Raven sanoi yrittäen esittää hilpeää ja kohautti jälleen olkiaan. Normaalisti hän olisi vain juossut pois, varkaana kun eli yleensä ja jättänyt naisen silleensä. Mutta nyt hänen todella teki mieli maksaa, joka kylläkin oli ihme jo sinällään.

Nymin onneksi Raven kertoi kivun loppuneen ohitse jo. Mutta kipu kuului aina parantumiseen. Kuitenkin kivun jälkeen koitti aina paremmat kaudet ilman kyyneliä ja tuskaa, toivottasti näin oli käynyt tässäkin. Raven hymyili vaisusti ja kohautti olkiaan luvatessaan olevansa kiitollisuudenvelassa. Nym pyöritti päätään hiljalleen. Raven ei todellakaan ollut mitään velkaa, se oli selvä se. Mistälie toinen oli edes saanut päähänsä idean, että

"En minä tarvitse mitään.. Nämä ovat vain näitä pienoisia taitoja, joita olen vuosien aikana opetellut." Seuraavaksi raven tarosi tosissaan hänelle rahapussiaan. Nymphaéalle tuli hieman haikea olo, raha toki olisi hyväksi tässä tilanteessa, mutta hänellä senään oli koti, ruokaa, perhe ja ylipäätensä - elämä. Toisella ei ollut mitään edellämainituista. Nym hymyili ja tarttui rahapussiin. Hän kuitenkin painoi sitä syvemmälle Ravenin kämmeneen ja sulki tämän pitkät, melko luisevat sormeat pussin ympärille. Hän laski omat kätensä animaagin käsien päälle.

"Et ole minulle mitään velkaa", Nym sanoi. Hän katseli Ravenin mustia silmiä. Niissä oli jotakin niin taijanomaista. Hänen silmänsä nyt olivat tavalliset - tylsän väriset vihreät, jollaiset oli jokakolmannella vastaantulijalla. Hän ei ollut poikkeuksellisen kaunis, kyllä hänellä oli somat pienet poskipäät, mutta siihen se kaikki taisi siten jäädä. Hänen ihonsa oli kalpea, kellertävä ja huulet vitivalkoiset. Vihreät hiukset saivat monet nauramaan ja valkoinen kukka siellä ei todellakaan korostanut hänen luonnettaan - päinvastoin.

Hieman haikeasti hän siirsi katseensa Ravenin silmistä sysäten toisen kädet kohti Ravenin rintaa.
"Pidä ne, äläkä koskaan enää puhu minulle noista. en tahdo niitä", jälleen kerran vakuutettuaan, ettei tahtoisi niitä hän toivoi, että Raven sujauttaisi pussin takaisin sinne, mistä oli sen esiin kaivanutkin. Hän ei todellakaan halunnut ottaa toiselta kaikkea sitä pois, minkä hän omisti. Nym saattoi nähdä omissa ajatuksissaan pienen helpotuksen Ravenin silmissä, mutta se saattoi olla pelkkä harva. Varmasti toinen oli tarkoittanut hyvää, mutta sai hän olla onnellinen, ettei hänen koko elämänsä (korttien lisäksi) ollut uponnut Nymin taskuun.

"Mutta pienoisen halauksen syntyneen ystävyyden kunniaksi voisin kuitenkin haluta", hän vinkkasi silmäänsä ja ojensi kätensä halaukseen. Nym tarttui Ravenia tiukasti selästä ja rutisti kovin, tämä oli varmasti yksi niitä iltoja, jotka muistettaisiin ikuisesti. Kaunis nuori nainen sai pyyhittyä menneisyyden arpiaan - kirjaimellisesti. Tästä parannuksesta se lähtisi - hänestä voisi kenties joskus tullakin parantaja. Se olisi viherihmisille mainetta kohentava teko, se olisi kerrassaan kannustava ammatti kaikille niille, jotka eivät uskoneet itseestä täysin.

[Nuah, mulla on ollu sua kamala ikävä <33]

//Kiitos huomautuksesta - otamme huomioon jatkossa ja anteeksi että aiheutimme vikoja peliin .'D//

Raven ei melkein suostunut itsekään uskomaan kun Nym kertoi ettei halua rahaa. Se oli jo kirjaimellisesti epätavallista. Yleensä parantajat olivat rahanriistäjiä ja rikkaitakin jos heillä oli käynyt onnea. No, aiempien puheidenkin jälkeen tämä nainen ei tuntunut olevan yksi niistä - animaagin suureksi onneksi kuitenkin.

Kun Nym sitten sulkikin rahapussin Ravenin kämmeneen tiukemmin - tuon suu jälleen loksahti auki. Hetken aikaa hän aukoi ja sulki suutaan, eikä osannut sanoa mitään. Hänen teki mieli pakottaa nainen ottamaan rahat, mutta sitten hän itse olisi ruuatta. Pattitilanne. Niin ainakin tuo animaagi sitä olisi kovin mielellään halunnut nimittää. Mutta teki hän mitä tahansa, se voisi olla väärin. Joko pakottaa nainen ottamaan rahat, tai pitää ne ja olla maksamaton asiakas. Hankalaa.
"Hyvä on sitten. Mutta olen silti sinulle kovin kiitollinen."

Raven sanoi huokaisten ja pudisti hitaasti päätään. Kun Nym yhä vakuutteli, että ei halunnut rahoja tuo kortinpelaaja kuitenkin otti rahapussin auki toisen vihdoin päästäessä irti. Hetken hän kuitenkin epäröi. Sujautti pari kolikkoa salassa käteensä ja sitoi huokaisten pussin takaisin vyöllensä. No, ei siellä nyt paljoa rahaa muutenkaan, mutta olisi sillä ainakin osan laskusta saanut maksettua. Ei kuitenkaan kokonaan, rohdot maksoivat nimittäin maltaita, ainakin ne hinnat mitä nainen itse oli kuullut.

Raven otti halauksen vastaan, rutistaen itsekin omilla käsillään toista lähemmäs. Siitä oli kauan aikaa - turhankin kauan kun hän oli viimeksi näin tehnyt. Ehkä hänen pitäisikin aukoa muurejaan ja ystävystyä. Muihinkin kuin tähän parantajaan, johon hän uskoi jo ystävystyneensä. Se oli ystävyyttä. Sitä, mitä hän ei ollut pitkään aikaan saanut kokea tai edes halunnut tuntea.
"Ehkä minunkin olisi vihdoin aika laskea muurejani ystäville."
Raven mutisi ja sujautti nopeasti pari kuparilanttia maksuksi toisen taskuun. Toivottavasti Nym ei sitä aivan heti löytäisi. Kaikesta piti aina maksaa, se oli luonnon lakikin.

Pian tuo animaagi kuitenkin irrottautui syleilystä ja otti pari askelta taaksepäin. Raven otti nyrkkirautansa irti vihdoin käsistään ja seisoi siinä mittaillen uutta ystäväänsä yhä katseellaan. Viherihmiset olivat kauniita. Sen siitä nyt ainakin huomasi. Vaikka tuo toinen kuinka tätä asiaa vastaan yritti taistella.
"Sanonpahan vain, että olet todella kaunis. Vaikka kuinka sanotkin. Kauneus löytyy katsojan silmistä."
Raven sanoi ja hymyili vienosti. Ei aivan täydellistä hymyä, mutta hymyilipä kuitenkin. Edes vähän.

[Ai, anteeksi.. eihän hän saanutkaan pois koko arpia, vaan haalisti niitä vähän Silmäpuolisorto Ja luulin, että parantajien voima pureutuu jotenkin myös erinäköisiin litkuihin. Mutta ensi kerralla tiedän asiasta, kiitos huomautuksesta.]

Nym irrotti otteensa Ravenin syleilystä ja hänen huulilleen nousi pieni hymy, viime halauksesta oli hänelläkin aikaa vaikka kuinka. Hän huokaisi ja kohautti olkiaan väsyneesti.
"Se oli siinä, kiitoksia", Nym sanoi ja naurahti tietämättään naurahdukselleen todellista syytä. Halaus oli tuntunut hyvältä, lämpimältä ja ystävälliseltä. Hän ei kyennyt myönätämään, mutta se oli kieltämättä tehnyt jotakin hänen omatunnollekiin, kohentanut hänen olohaan huomattavasti. Hymy ei tuntunut heltiävän hänen kasvoiltaan, mikä oli ihme. Todellisuudessa hän ei edes pitänyt hymyilemisestä vaan pikemminkin irvisteli ja näyteli rumia naamoja kaikille ohikulkijoille. Se vain oli osa hänen luontoaan.

Raven loikkasi muutaman askeleen kauemmas puristaen kättänsä nyrkkiin, oliko hänellä kädessä jotakin? Samassa Raven avasi suunsa ja kehui häntä kauniiksi. Nymin valkoiset posket helahtivat äkkiä pinkeiksi ja hän painoi päätään hieman sivulle alas.
"Kiitos kovin, olet ensimmäinen joka sanoo noin", hän sanoi hiljaa tuntien poskiensa hehkuvan kuumotuksen. "Olenkin jo sanonut, mutta et sinäkään mikään ruma ole". Nym astui lähemmäs Ravenia ja tarttui tämän käteen, hän ei tienyt mitä tehdä.
"Tiedäthän, äskeinen halaus.. tuntui aika hyvältä", Nym sanoi ja puna nousi vielä korkeammaksi.

Hän hieraisi Ravenin kämmentä omalla kädellään, mutta irrotti ottensa. Toinen ei varmastikaan hyväksynyt, että hän piteli kädestä. Ei hän voisi kertoa tunteitaan Ravenia kohtaan.. Nymin hymy laski hänen irroittaessaan otteensa, se ei ollut todellakaan soveliasta. Tämän jälkeen hän astui askeleen kauemmas, ettei ahdistaisi Ravenia. Hän heilautti kättään ja katosi sitten kaupan puolelle. Hän käveli viidellä suurella askeleella ulko-ovelle ja astui ulos. Ei ollut todellakaan soveliasta lähestyä toista naista.

Nym lähti reippaaseen juoksuun kohti satamaa. Hänen poskeltaan vierähti kyynel. Hetki oli jotenkin omituinen, hänen tunteensa jylläsivät kahteen eri suuntaan. Nym juksi muutama sata metriä ja saapui sitten vieläkin pimeään satamaan, jota pieni kuu valaisi tuikkivien tähtien seurana. Hän haki katseellaan samaa penkkiä, missä he olivat äsken istuneet ja käveli sinn pää painuksissa. Ulkoilma rauhoitti häntä ja Nymin tuli heti huomattavasti parempi olo. Hän huokaisi melko väsyneesti ja kellahti kumoon penkille sulkien silmänsä.

Tuntui, kuin hän olisi lennellyt pilvien yllä. Hänen silmänsä olivat sokeat, hän ei nähnyt mitään, saatika sitten kuulla. Tämä ei voinut olla sairautta, hän oli kokenut viimeisen muutaman tunnin aikana jotakin, mitä ei koskaan uskonut tuntevansa..

Kun Nym sanoi ensimmäisen sanomisensa, Raven vain nyökkäsi hieman hajamielisesti. Useasti hän vain aukoi suutaan sanomatta mitään - koska ei tiennyt mitä pitäisi sanoa. Hän vain seisoi siinä, silmät apposen auki olematta varma siitä, mitä pitäisi tehdä. Häntä ei tosiaan oltu luotu tällaisiin tilanteisiin, ei sitten alkuunkaan. Animaagi olisi varmaankin voinut jopa veikata, että Nym olisi tästä vielä kiusaantuneempi ja varmaan vihainenkin tämän jälkeen. Mutta hän ei nyt vain halunnut ajatella sitä, mitä tästä tulisi vielä kostumaan hänen käytöksensä jälkeen.

"Ole hyvä vain."
Raven sai lopulta pukahdettua ulos. Käheästi, raakkuen mutta saipa kuitenkin sanottua jotain. Olihan se hyvä alku keskustelemiseen jälleen. Mutta huono silti.. Ehkä se vain loukkasi Nymiä yhä enemmän ja enemmän. 'Idiootti,' animaagi ajatteli harmistuneena.

Raven huomasi kyllä kuinka viherihmisen kalpeat posket lehahtivat kirkkaan pinkiksi, mutta taosteli hymyä vastaan ja kohautti olkiaan. Jälleen sanattomana, hän ei vain tiennyt mitä sanoa. Loukkaamatta kaunokaista viherihmistä. Hän oli vain yksinkertaisesti niin itseensä suuntautunut ja outo, ettei osannut kommunikoida muiden kanssa. Vaikka hän itse häpesi tätä.
"Niin tuntui..."
Jälleen kerran, toinen lyhyt kommentti jonka hän tuskin sai suustaan ulos. Pala kurkussa, oli sopiva vertaus siihen tilanteeseen. Sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun haluamatta tulla muiden kuultaviksi. Ei hyvä asia kylläkään.

Kun Nym lähti, animaagi seisoi hetken paikoillaan. Tiedostamatta oikeastaan lainkaan että hänen kanssaolijansa oli lähtenyt. Hän vain seisoa jökötti siinä, olematta todellakaan varma, siitä mitä tehdä. Onneksi hänen suunsa ei sentään ollut auki, joka varmaankin olisi näyttänyt tajuttoman typerältä.
Ravenin vihdoin havahtuessa hän meinasi saada sätkyn tajutessaan Nymin lähteneen. Hän halusi mennä naisen perään. Vaikka ei tiennyt tällekään tunteelle varsinaista syytä. Mutta hänen piti päästä tuon naisen perään - hänen täytyi mennä. Tuo oli ainoa asia minkä hän sai joten kuten irti sekalaisista tunteistaan. Vaikka sekin tuntui niin kovin järjettömältä ja kiusalliselta.

Hetken mielijohteesta, vain päästäkseen eroon tuosta kiusallisesta tunteesta tuo animaagikin meni ovelle ja avasi tämän. Nainen astui ulkoilmaan, sulki kaupan oven ja muuttui vauhdissa korpiksi. Noustuaan raskaasti siivilleen tuo korpinretukka matkasi takaisin rannalle. Olettaen, että löytäisi äsken tavanneen ystävänsä sieltä. Pimeässä oli hankala etsiä ketään, mutta lopulta hän hahmotti hahmon rannalta kävelemästä. Pian tuo kuitenkin istahti sille samaiselle penkille, millä he hetki sitten olivat vasta istuneet.
Sinne myös Raven suuntasi. Hän kaarrahti ilmassa sinne ja laskeutui muuntautuen samalla takaisin ihmiseksi. Hän hymyili hieman vinosti Nymille ja jäi seisomaan kädet taskuissa penkin viereen. Miettien nyt vasta, miksi ihmeessä oli tullut sinne?

"Halusin, tavata sinut taas. En ymmärrä miksi pakenit."
Raven sanoi, kun hienoinen puna meinasi pyrkiä tykyttäen hänen ennen niin kylmille kasvoille. Hän ei katsonut suoraa tähän viherihmiseen, koska ei tosiaan ollut vieläkään varma.

Nym istui nolostuneena penkillä tuijotellen haikeana merelle. Oliko hän todellakin niin typerä, että luuli heidän välillään olevan jotakin muutakin kuin pelkkää ystävyyttä. Mutta siltikään hän ei uskaltanut kertoa Ravenille mitään? Hieman vimmoissaan hän nousi takaisin istumaan ja löi kätensä voimakkaasti penkkiin. Hän kohotti kalpeat kasvonsa kohti taivasta, ja näkikin siellä tutun hahmon liitelemässä hänen yläpuolellaan. Hieman hämmentyneenö hän ryhdistäytyi koko pituuteensa ja nosti molemmat kätensä omaan syliinsä. Raven laskeutui hänen eteensä muuttaen muotonsa takaisin tuoksi kauniiksi olennoksi.

Nym hymähti naisen lauselle. Mutta silti hän oli onnellinen. Hän nousi pystyyn ja katsoi, kuinka toinen oli sujauttanut kätensä taskuun. Nym ei tienyt mitä sanoa. Hän vain nousi seisomaan vaivaantuneena ja avasi viimeinkin suunsa vaisusti.
"Ai, hei. Tein jotakin kovin sopimatonta.. tiedän että se oli väärin. Annathan anteeksi. Vannon, ettei mitään tapahtunut", hän sanoi melko hätääntyneen kuuloisesti toivoen, että toinen ei astelisi hänen eteensä ja mottaisi häntä kuonoon kaikilla voimillaan. Nym oli kuitenkin varautunut siihen, eikä työntänyt käsiään taskuihinsa kuten toinen.

Raven taisi olla vasta toinen hänen tuntemansa ihminen, joka oli löytänyt tiensä hänen kylmän pintansa alle. Kun hän ajatteli mennyttä iltaa - ja yötä hänen mieleensä muistuivat takkuinen ankeus ja miten Raven oli nähnyt hänet itkemässä kuin mikäkin sylivauva. Mutta jokaisella oli heikot hetkensä. Varmaankin juuri kyseisen itkun takia Raven oli päässyt tunkeutumaan hänen sydämeensä hänen heikkona hetkenään. Mutta Nym oli onnellinen, että hän oli päässyt kertomaan surustaan tuolle tuntemattomalle. Tosin niin ihmeelliseltä kuin se kuulostikin, Raven oli näettävästi tahtonutkin auttaa ja kuunnella häntä.

Nym suoristautui ja avasi suunsa jälleen.
"Kiitos kaikesta, mutta en voi enää olla ystäväsi. Minulla on.. aivan omat mielessäni. Aina kun näen kauniit kasvosi.. en voi uskoa näkeväni jotakin niin kaunista ja lumoavaa. Olet kaunein, kenet olen koskaan tavannut - sekä sisältä että ulkoa. Olen rehellisin ja ystävällisin, kenet olen koskaan tuntenut. Aika, jonka kanssasi olen viettänyt on ollut minulle suuri ilo. Mutta tämä ei voi enää jatkua näin." Nopeasti se oli alkanutkin, mutta yhtä nopeasti päättynytkin. Hän oli tunnustanut, että kyseessä oli hänen puolestaan jotakin muutakin kuin ystävyyttä.

Viherihmisen kasvoille väänstyi hieman haikea, mutta silti kovin onnellinen hymy. Hänen päänsä oli hieman vinossa ja hänen kätensä olivat ristissä. Hänen hiuksena roikkuivat likaisen näköisinä - edelleenkin märkinä uimisesta ja pienestä tihuttavasta sateesta - hänen olkapäidensä päällä kun hän kohotti katseensa maasta Ravenin silmiin.
"Raven, minä rakastan sinua." Nymin kasvot valahtivat aivan tulenpunaisiksi, mutta hän tiesi että oli tarkoittanut juuri mitä oli sanonutkin. Hän rakasti Ravenia aivan koko sydämestään.

Raven seisoi vaitonaisena ja katseli kun Nym lopultakin nousi ylös penkiltä. Hän vain tuijotti tuota hänen silmiinsä niin kaunista naista. Kädet yhä taskuissa hän antoi hiustensa valua hitaasti korvien takaa kasvoilleen ja katseli kun vihdoin viherihminen sanoi jotain. Jossian määrin hän kyllä oli vähän kiusaantunut siitä, mitä oli tapahtunut mutta silti - ei Nymin siitä pitäisi anteeksi pyytää. Animaagi ei vain osannut oikein saada selvää tunteistaan, joka kyllä oli harmillista ja hän halusi kyllä. Yksinkertaisesti tuo korppi ei vain ollut sellainen ihminen, joka ymmärsi niitä asioita. Vaikka hän kyllä yritti ymmärtää, hän ei vain ymmärtänyt. Sitä se kaduilla asuminen teetti.
"Ei, ei... En minä sitä. Ei minusta kannata välittää, siis siitä mitä minä sanon... En oikein hallitse näitä ystävyyssuhde-juttuja..."

Raven lopulta takelteli ulos. Mutta hän puhui totta. Nym oli ensimmäinen ihminen joka oli todella saanut hänet hämmentymään. Menemään sanattomaksi. Ensimmäinen jonka hän todella alkoi tuntea. Halusi tavata uudemman kerran. Halusi olla koko ajan tämän kanssa. Sille oli kai sanakin, jota hän ei ollut koskaan päässyt ennen käyttämään. Ystävä. Se tuntui hassulta, mutta ainakin tuo animaagi tiesi, mitä se oli. Ystävyyttä. Katkera sana, joka loi kylmänväreitä niin kylmäsydämmiselle silmänkääntäjälle. Mutta kai sitä nyt jokainen kerran elämässään tämän tunteen ansaitsi kokea. Eikä tuo nainen tosiaan halunnut päästää siitä irti, vaikka se niin oudolta hänen pieneen päähänsä tuntuikin.

Nymin jatkaessa tästä eteenpäin tuon mustatukkaisen naisen suu loksahti auki. Mutta tuskin viherihminen sitä ehti huomata kun tuo jo painoi sen kiireesti kiinni. Kun hän ajatteli asiaa syvemmin, hän tunsi aivan samalla. Katseli naista kaiken aikaa. Mutta hän ei halunnut sen loppuvan missään nimessä. Eiei. Ei nyt, ei vielä. Juuri kun hän oli löytänyt jonkun, tuo oli lähdössä pois. Hän ei saisi antaa tuon mennä. Mutta hän ei osannut ilmaista itseään. Hän ei saanut halaistua sanaa suustaan. Vaikka hänen siinä tilanteessa jos missä olisi pitänyt jotain sanoa, ettei tuo menisi pois.
Kun Nym osoitti rakkautensa, Ravenin kasvoille välähti tyrmistynyt ilme. Sekunnin verran hän odotti että se oli ollut vitsi. Mutta ei. Nym oli tosissaan. Ja hänen ilmeensä vaihtui pian hymyksi. Hymyksi jolla än ymmärsi omat tunteensa. Vaikka ei varmastikaan ymmärtänyt niitä oikein tai kuten kannattaisi. Mutta ymmärsipä jotain

... Hän rakasti Nymiä. Koko sydämestään. Kuten tuo viherihminen näytti myös rakastavan häntä. Animaagilla oli vain kestänyt hetki tajuta se. Ja nyt täytyi pitää kiire vastaamisessa. Raven otti kädet vihdoin pois taskuistaan ja suoristi vartalonsa. Onneksi hän oli sentään ottanut nyrkkirautansa aikaisemmin irti. Hieman varoillen hän kiersi kätensä ymin ympärille ja hymyili hieman vinosti. Eikä varmaan aikoisi enää päästää irti.
"Nym, minäkin taidan tosiaan rakastaa sinua. Vaikka on hankalaa uskoa että joku rakastaa ihmisiä huijaavaa animaagia jolla kasvaa sulkia päästä."
Raven nauroi heleästi, kuten normaalit ihmiset nauroivat ja irrottautui viimein viherihmisestä. Hänen kasvoillaan oli yhä hymy, ja hän siirsi lopultakin tuon mustan hiuspehkon pois kasvoiltaan.

Nym laski katseensa maahan sanottuaan sanasensa. Hän odotti, että toinen kiroaisi ja lähtisi vetämään. Mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Ravenin suulle levisi hymy ja tämä tarttui Nymiä vyötäisiltä. Nymphaéan suu avautui hieman raolleen, kun Raven seuraavassa hetkessä jo kertoi rakastavansa häntä myös. Nym vilkaisi Ravenin käsiä ja kun hän nosti hiuspehkonsa kasvoiltaan, hänen suunsa oli edelleenkin hymyssä. Ennen tätä hän oli irrottanut otteensa Nymin vyötäisiltä. Mutta pitikö toinen häntä yksinkertaisesti pilkkanaan. Nymin suu loksahti kiinni, mutta hän ojensi kätensä toiselle tuijottaen naisen kauniita kasvoja, joita hän ei ollut kunnolla nähnyt. Raven tarttui hänen käteensä.

Viherihminen lähti kävelemään käsikkäin Ravenin kanssa pitkin hietikkoa. Tunnelma oli kummallinen, ilmassa tuntui leijuvat jonkinlaista taikaa. Nymin jalat olivat jo aivan hiekkaset. Hänellä ei ollut kenkiä ((kuten tiedämmekin jo.)) Aallot toivat suuria vesiryöppyjä rannalle kastellen näiden kahden ihmisen jalat aivan märiksi. Nym ei sanonut mitään, hän vain käveli käsikkäin tuon animaagin kanssa rannalla, kunnes hän pysähtyi ja käänsi hiljaa katseensa tuota päin.
"Rakastatko minua oikeasti?" Nym kysyi kyyneleet silmissään. "Aivan oikeasti?" Tämä nainen oli onnistunut löytämään hänen heikon puolensa, tämä nainen oli päässyt tunkeutumaan hänen heikkona hetkenään hänen sieluunsa, sydämeensä.

Viherihminen kumartui maahan ja kouraisi käteensä hiekkaa. Hän ripotteli sen rauhallisesti maahan ja jatkoi sitten.
"En ole kuvitellut, että kukaan voisi koskaan rakastaa viherihmistä. Jos ei satyyria oteta mukaan", hän sanoi ja naurahti hieman. Viherpää ja epätoivoinen satyyri, miten mahtavaa. "Mutta saatika sitten animaagi ja viherihminen, kummatkin aivan erilaisia olentoja." Nym kohautti olkiaan ja laski katseensa maahan. Se oli totta. Mutta kun tarkemmin ajatteli, niin todellisuudessa he olivat samanlaisia luonteeltaan. Raven oli omalla tavallaan kylmä ja ivallinen, samoin kuin Nym. Niin se vain oli.

Pienen hiljaisuuden jälkeen Nym astui hitusen lähemmäs Ravenia ja tarttui tämän toiseenkin käteen. Hän astui vielä lähemmäs ja siirsi hiuksensa sivuun. Koko elämänsä ajan hän oli odottanut tätä.. tosin jos hänelle olisi sanottu, että hän vuoden kuluttua seisoisi rannalla suutelemassa animaagia, hän olisi nauranut ja väittänyt kertojaa aivan mielisairaaksi. Mutta tässä sitä vain oltiin. Kuu loi kirkkaita säteitään, muodostaen rantahietikolle kahden suutelevan hahmon kuvajaiset..



[Ylläpidolle: Hittasin Ravenilla alussa hieman. Luvalla tietty.
Arylle: Sori, minusta ei enää valunut yhtään enempää tekstiä..]

//Anteeksi kesto -__-'//

Raven lähti yhä pieni hymy kasvoillaan kävelemään pitkin Njordin silkkistä hiekkaa. Käsi kiinni Nymin kädessä. Onnellisena. Haluten sitä, haluamatta kääntyä pois joka olisi varmaankin yleisempi käsitys asiasta. Tai niin hänolisi tehnyt ennen tätä iltaa. Ennen kuin hän oli ymmärtänyt omat tunteensa. Omat halunsa.
Nymin kysymykset ja sanat hämmensivät Ravenia. Eikö tuo ollut kuullut mitä hän sanoi? Hänhän oli sanonut rakastavansa tätä. Eikö se riittänyt. Eivätkö hänen eleensä jo kertoneet asian? Vai oliko hänsitten ymmärtänyt väärin. Hän ei tiennyt. Ei osannut sanoa hetkeen mitään. Tyypillistä. Hän vain jäätyi paikoilleen vaikka ymmärsi omat tunteensa. Mutta osaamatta pukea niitä sanoihin.
"Johan minä sanoin että rakastan sinua. Eikä rodulla tai ulkonäöllä ole väliä. Sisäpuoli ratkaisee."
Raven sanoi ja nauroi hiljaa. Hymy yhä kasvoillaan hän pysähtyi itsekin ja katsoi Nymin kauniisiin silmiin. Tarkoittaen todella sanojaan. Epäröimättä sitä, että oliko tehnyt oikean valinnan.

Kun Nym tuli yhä vain lähemmäksi, ensin hitunen hämmennystä valaisi tuon mustatukkaisen kasvoja. Mutta pian hän tiesi mitä toinen oli vailla. Eikä hän halunnut kääntyä pois. Hän itsekin halusi sitä. Ja ehkä jopa kumartui hitusen, saadakseen nopeammin oman suunsa toisen suulle. Hänen ensisuudelmansa. Joka oli niin täydellinen kuin se saattoi olla. Vakka vastaaja olikin nainen, sillä ei ollut väliä. He olivat nyt yhdessä. Raven meinasi kiihkoontua suudelmasta, mutta hillitsi itsensä. Hän vain vastasi siihen pilke silmäkulmassaan. Todella rakastaen tätä viherihmistä.
Kun hän lopultakin irrottautui toisesta hänen kasvoillaan oli onnellinen hymy, ja mustat silmätkin olivat saaneet säkenöivän pilkkeen kulmiinsa. Sen jälkeen hän vielä antoi pienen suukon naisen otsalle ja siveli oikealla kädellään, joka oli yhä Nymin kädessä toisen kasvoja. Päättäen ettei enää kääntyisi pois. Haluten sitä. Haluten olla se, mikä oli juuri paljastunut olevan.
"Ha ha. Taidamme nyt molemmat olla virallisesti lesboja."
Animaagi sanoi pieni virne kasvoillaan, mutta katumatta sitä. Lesbo. Nainen joka rakasti naisia. Hän oli ennen karttanut sitä sanaa, mutta nyt se tuntui olevan hänen koko elämänsä. Eikä hän halunnutkaan mitään muuta.

Pian hän kuitenkin kuuli räkättää naurua takaansa ja sai pienen kiven takaraivoonsa. Ei voimalla, mutta kuitenkin. Vastahakoisesti Raven irrotti otteensa Nymin kasvoista ja otti kätensä pois tämän kädestä ja kääntyi katsomaan mistä kivi oli tullut. Kaksi nauravaa poikaa seisoivat heidän takanaan, lisää pieniä käsissään. Vihan puna nousi animaagin kasvoille ja tämä mulkaisi poikia erittäin murhaavasti. Eikö noillakin ollut jotain muuta tekemistä siihen aikaan yöstä? Kuten nukkuminen tai jotain muuta vastaavaa. Ainakin jotain parempaa kuin kyttäillä muita satamassa.
"Lesboja! Lesboja!"
Pojat huusivat ja nauroivat kovaan ääneen. Suoni tykytti kovaa Ravenin kaulassa, ei häpeästä kuitenkaan, vaan vihasta. Hän kääntyi takaisin Nymin puoleen ja katsoi tätä jälleen silmiin. Jonkinlainen suunnitelma jo valmiiksi mielessään. Tietämättä toimiiko se.

"Muutun korpiksi. Hyppää kyytiin, niin vien meidät kauemmas. Luota minuun, minä jaksan kyllä."
Raven sanoi hiljaa, niin etteiät pojat kuulleet ja muuttui nopeasti, lennossa korpiksi. Hän alkoi räpytellä vimmatusti, jotta pysyisi paikallaan, odottaen josko viherihminen uskaltautuisi kyytiinsä. Aika varmana, ei kuitenkaan täysin siitä, että selviäisi matkasta ihminen jaloissaan kiinni.

//Hitit suunniteltu etukäteen kanssapelaajan kanssa n___n//

Nym irrottautui viimeinkin suudelmasta. Hänen kätensä tärisivät hieman, jännitys, joka hänen sisällään oli kitunut oli nyt päässyt ulos tämän suudelman myötä. Viherihminen laski katseensa maahan, eikä voinut millään pyyhkiä pois hymyä sädehtiviltä kasvoiltaan. Hänen käsiensä tärinä loppui, kun hän nosti katseensa jälleen tavalliselle korkeudelle. Tässä sitä nyt oltiin, kahdestaan. Nainen ja nainen. Yhdessä. Rakastavaisina. Mutta häntä ei haitannut. Vaikka koko maailma saisi tietää hänestä ja Ravenista, se ei häntä haitannut. Hän näki Ravenin olan takana muutaman pojan tirskumassa ja supattamassa toisilleen. He kyykistyivät maahan nauraen ja alkoivat etsiä sieltä jotakin. No, ei sillä niin väliä ollut, mitä he nauroivat. He eivät varmastikaan olleet läheskään yhtä onnellisia kuin hän ja tuo toinen - ainakin toivottavasti - nyt.

Samassa ilmoille naurahti pieni naurahdus ja sanoja kauniin animaagin suusta. Nym hymyili ja tarttui taasen Ravenin kädestä. Tuuli heilutti tuon valkokasvoisen viherpään hiuksia, samoin kuin tuon mustahiuksisen sulkapään hiuksia. Heissä oli niin paljon samoja asioita, luonteessa ja ulkonäössä.. He olivat niin erilaisia muihin nähden. Nym oli luullut, ettei koskaan satyyrin lähdettyä voisi tuntea tälläistä rakkautta enää. Mutta kaikki tämä rakastuminen ja suutelu oli tapahtunut yhdessä päivässä. Tai no, kahdessatoista tunnissa. Viime iltana hän oli itkien lähtenyt kaupaltaan. Seuraavassa hetkessä hän oli keskustellut animaagin kanssa ja parannellut tämän arpia. Ja tässä he nyt olivat. Pieni hymy karkasi Nymin huulille.
"Totta viserrät", Nym naurahti onnellisena toisen sanoille. Hän puristi Ravenin kättä tiukasti, ei halunnut koskaan irrottaa tuosta pehmeästä, lämpimästä kädestä.

Samassa hänen katseensa osui kahteen poikaan. He olivat nostaneet äskettäin maasta kiviä käsiinsä ja he valmistautuivat heittämään kiviä heitä kohden. Heidän korviinsa kaikui huutoja lasboudesta, mutta Nym ei koskaan ehtinyt varoittamaan toista pitkin ilmaa liitävistä kivistä.
Raven loi raivoissaan katseen Nymin vihreisiin silmiin. Joten tuo viherihminen ymmärsi, että tällä oli idea suunniteltuna jo. Samassa hän arvasi sen, kun Raven muuntautui reippaasti korpiksi. Kuitenkin häntä hieman pelotti hypätä tuon selkään. Se näytti kovin pieneltä ja hän kovin isolta. Vaikka kieltämättä hän oli puolitoista metriä. Painoa silti oli 38 kiloa, toivottavasti tuo jaksaisi hänet kantaa.
Viherihminen nielaisi ja nosti jalkansa tuon linnun vasemmalle puolelle ja tarttui tämän sulista kiinni. Hän nyökkäsi ja hymähti jotakin hiljaa ilmoittaakseen olevansa valmis. "Kivisade" yltyi jatkuvasti, eikö poikien vanhemmat välittäneet poikiensa olinpaikasta? Kello oli varmasti vasta neljän-kuuden paikkeilla, sietäisivät lähteä koteihinsa.
"Lähtekää kotiinne", hän huudahti vielä pojille ja sulki sitten silmänsä peloissaan. Miten kävisi?

Nymphaéa polkaisi maasta kaikin voimin vauhtia ja Raven lähti lentoon. Hetken aikaa lintu keinutteli itseään tuulessa (joka edelleenkin oli melko voimakas ja kylmä). Kuitenkin huojuminen loppui pian, animaagi oli kaiketi löytänyt yhteisymmärryksen tuulen kanssa. Viherihminen linnun selässä oli sulkenut silmänsä pelokkaana, ja uskalsi avata ne vasta kun lintu lensi tasaisesti. Maahan oli matkaa kymmeniä metrejä, Raven oli noussut melkoisen nopeasti taivaisiin. Hymykaari levittäytyi Nymin suulle ja tämä irrotti toisen kätensä. Hän nosti sen ilmaan ja hihkaisi onnellisena. Jos hänen elämänsä olisi tälläistä loppuun asti.. ei paha, ei paha. Pieni tuulahdus kuitenkin pakotti viherihmisen tarttumaan takaisin sulkiin.
"Yritän olla nykimättä näitä sinun päästäsi", Nym sanoin Ravenin pään lähellä. Todellisuudessa hän ei edes tiennyt, oliko korpeilla korvia, saatika ymmärsivätkö animaagin eläinhahmossaan ihmisten puhetta. Toivottavasti.

Seuraavassa hetkessä Nym jo tunsi, kuinka suuri musta korppi alkoi laskeutua hiljalleen kohti maata. Hän oli pyyhkinyt mielestään kaiken äskeisen ilkeyden, joka heihin oli kohdistettu. Ei se haitannut. Tuntui kuin tuuli olisi mennyt hänen korviensa väliin, ajatuksiin ja pyyhkinyt sieltä salamana kaiken kurjuuden pois. Nym nousi hypähtäen linnun selästä ja odotti, että tämä muuttuisi takaisin. Hän käännähti katsomaan, minne Raven oli heidän kuljettanut. Kaikkialla näkyi puita, mutta keskellä ei-mitään näytti olevan upea lähde. Vesi hohteli auringon valossa, joka siivilöityi vihreiden mustikkapensaiden välistä.
Täällä hän ei ollut monesti käynyt, hän ei ollut uskaltanut tulla metsään.
Mutta nyt hän oli täällä, seisoi upean ja kuuluisan Mimirin lähteen vierellä ja kääntyi Ravenin puoleen.
"Kiitos sinulle", hän sanoi vaisuna. "Mitä lie tekivätkään rannalla - ne pojat siis." Nym kohautti olkiaan ja antoi kevyen suudelman Ravenin poskelle. Oliko rakastuminen todellakin näin ihanaa?

[Hypättiin nyt Mimirille.. . DD]