Pataässä

//Nuah. Joo, Aryl oli tylsää ja Kittyh lupautui peliin kanssani. Hän saa nyt joko tulevan Yökukkansa tai Nyminsä tuoda, jos kehtaa seurakseni . DD Sori, etten jaksanut Kitty taaskaan odottaa vastaustasi xDD//

"Pidä huoli vain omista asioista," Raven kivahti miehellä, joka seisoi hänen edessään. Nainen pakkasi korttipakkansa käsiinsä, töytäisten ne pöytää vasten jotta pysyisivät nipussa. Hän nappasi rahakasan pöydältä pieneen pussiinsa ja nousi pöydästä tiputtaen tuolin maahan. Pieni, melkein olematon mutta ivallisuutta ilmaiseva hymy oli naisen kasvoilla. Muut miehet pöydässä alkoivat protestoimaan kovaan ääneen, vättäen häntä huijariksi. Arvatenkin oikein.
Mutta tuo animaagi oli ollut heitä koko ajan askeleen edellä. Nainen katosi pian kuin tuhka tuuleen. Mutta siinä, missä tuo tummapukuinen nainen oli seissyt, oli nyt musta korppi. Ja tuo korppi nousi siivilleen, korttipakka suussaan. Tiputtaen muutaman sulan maahan tuo pyrähti taivaalle aukinaisesta ovesta, jonka joku asiakas oli juuri avannut. Ja pian lintu oli kadonnut taivaalle.

Oli kylmä, tuulinen yö Payonissa. Tyypillinen syksyn yö. Tuulet viuhuivat omaa tanssiaan. Kuunsirppi koristi taivasta hopeisine reunoineen, mutta ei tuonut suurta valoa kaduille. Oikeastaan kaupungissa oli melkein pilkkopimeää. Mutta Njordin suuressa satamassa, oli vielä muutama valo päällä. Satamanvartijan kopissa oli vielä useakin valo päällä ja muutamassa isommassa purjelaivassa oli yhä työntekijöitä. Sinne useat pakenevat olennot tulivat, ehkä miettimään. Ehkä karkaamaan merille. Mutta joku oli tämän paikan valinnut aivan summan mutikassa.

Raven räpytteli hieman raskaasti siipiään. Korttipakka meinasi luisua tuon korpin suusta tämän lentäessä sataman meren ympärillä. Lentäessään siinä, yksi kortti putosi mereen. Se säikäytti tuon animmaagin, mikään kortti ei saisi olla kadonnut siitä hyvänonnen pakasta.
Korppi kaarsi alemmas, tiputtaen muut kortit eräälle puulaatikolle ja syöksyen sitten kohti merta. Se liisi sinne, missä yhä muisti kortin uponneen ja lensi siivet kehoon kiinni painettuna meren kylmään syliin. Lintu joutui paineessa painamaan silmät kiinni, mutta ei noussut pintaan. Ei silmänkääntäjä voisi pelata ilman koko pakkaansa.

Vesi oli pimeää. Siellä ei edes millään uimalaseillakaan näkisi mitään. Tämän takia lintu joutui sukeltamaan täysin sokeana, tietämättä oliko edes menossa oikeaan suuntaan. Mutta juuri kun hän oli päättänyt lhäteä takaisin pintaa kohti, hän sai suuhunsa haluamansa. Pelikortin, joka oli vajoamassa syvyyksiin. Nämä kortit olivat nimittäin tarkoituksella sellaisia, jotka eivät kelluisi.
Lintu painoi nokkansa kortin ympärille ja pyrskähti kohti pintaa, selviytyen juuri ja juuri siivillensä ennen kuin hukkuisi. Lintu pyrähti maalle, pudottane kortin maahan. Pataässä. Hänen lempikorttinsa oli juuri meinannut kadota. Harmi kylläkin.

Raven muuntautui takaisin ihmiseksi, pärskien vettä suustaan ja pudistaen sulkaisia hiuksiaan kuiviksi kuin koira. Tämä ei tulisi tosiaan olemaan hyvä ilta. Mutta ainakin hänellä oli vielä voittamansa rahat tallessa. Nainen painoi koritn kämmeneensä ja käveli sinne, minne oli korppina korttipakkansa tiputtanut. Hän selvitti sen siistiksi ja laittoi taskunsa varmuuden vuoksi. Aika hyvä saalis oli tullut taas tänään. Paitsi että hän oli joutunut viettämään aivan liikaa tunteja muiden parissa.

Raven pudisti vedet korvistaan ja puristeli hiuksiaan. Hän joutui vielä nostamaan paitansa pois päältä ja vaihtaa se yleisempään esiintymispaitaansa. Melkein pelkkiä rintoja peittämään napapaitaan. Joka kylläkin paljasti arpien koko pituuden ja tatuoinnin alaselässä. Mutta kukaan tuskin tulisi häntä enää sinä iltana näkemään, joten mitä väliä. Nyt märän paidan hän heitti laatikon päälle pöyhitellen yhä sotkuisia hiuksia. No, onneksi hän oli ainakin saanut pitää pataässänsä.

Mutta jostain syystä hän tunsi vatsanpohjassaan tunteen, että hän vielä tapaisi jonkun sinä iltana. Tai jotkut. Eikä hän pitänyt ajatuksesta lainkaan. Ei sitten tipan vertaa. Hän oli nähnyt muita olentoja jo aivan tarpeeksi sille illalle.

//No. Aika mielenkiintoinen alotus . DD//

//Nym ja hänen Kittyhinsä saapuvat täältä niin kovalla ryminällä, että..!//

Nymphaéa istui alakuloisena kukkakauppansa portailla ja katseli miehen perään. Vasta äsken he olivat suudelleet toisiaan hellästi, halailleet toisiaan miettien tulevaisuuden onnea, rukoilleet jumalilta loppua tälle sodalle. Ja nyt. Nym istui yksin portailla kädessään kaksi ruusua, joista toinen näytti hyvin huonolta, aivan kuivuneelta. Nym pyyhkäisi silmästään helmeilevän kyyneleen pois. Kaikki oli ollut hyvin, ei enää.
Tuska pyyhkäisi Nymin ylitse hänen ajatellessaan miehen komeita kasvoja.
Ja kuinka hän oli kertonut rakastavansa tätä portailla istuvaa viherihmistä.
Nym katsoi vielä viherillä silmillää juoksevan satyyrin perään.
"Minä rakastan sinua", hän huusi kovaa, että tämä taatusti kuuli. Jotkut lähellä seisoskelevat tummat hahmot katvoivat viherihmistä kummissaan.

Syntyi pientä supinaa, kovinkaan moni ei ollut nähnyt viherihmistä ja suursatyyriä yhdessä. Alkoi tihuttamaan hiljakseen. Märät vihertävät hiukset roikkuivat pian märkinä naisen kasvoja pitkin. Pisarat pistelivät Nymin kasvoja. Kyyneleet sekoittuivat niihin nopeasti.
Nainen nousi seisomaan hitaasti ja pisti kaupan ovelle lapun "Suljettu". Sulkemisaika oli vasta puolen tunnin kuluttua, mutta hän ei voisi esittää tavallista "mitään-ei-ole-sattunut-" -myyjää, joka hän tavallisesti oli.

Nym katsahti vielä miehen perään, jonka suuri hahmo oli muuttunut pieneksi pisteeksi ja katosi viimeinkin sumuun.
"Rakastan sinua", Nym kuiskasi hiljaa ja heitti surullisena kaksi ruusua rappusille. Hän nousi ylös ja siisti vaatetustaan. Hitaasti hän lähti kävelemään kohti satamaa saaden vain tuijotusta ja huuteluita osakseen. Monille viherihmiset olivat omituinen ilmestys.

Nymin etuhiuksissa oleva kaunis lumpeen kukka valahti väsyneenä Nymin kasvoille. Se näytti kärsivän, kuten Nymin. Hän ja tuo kyseinen kukka olivat yhtä.

Nainen asteli pienelle sivukadulle, joka johti satamaan. Hän voisi käydä haukkaamassa hieman raitista ilmaa ja huuhdella puhtaalla vedellä kyyneleiset ja märät kasvonsa. Nymphaéan vaatteet olivat liimaantuneet hänen ihoaan vasten, mikä ei tuntunut kovin mukavalta.
Satamaan saapuessaan hänen hiuksensa roikkuivat elottomina, suorina ja takkuisina hänen päästään. Näky oli taatusti kamala.

Äkkiä hän kuuli vedestä pulahduksen. Tämän jälkeen paljon huohotusta ja litinää. Joku oli taatusti käynyt uimassa ja valui nyt vettä laiturilla.
Samassa usvasta asteli esiin hyvin märkä tummanpuhuva nainen. Tämä käveli valkoisen korttipakan luokse ja lisäsi pakkaan yhden kortin.
Nainen vaihtoi vaatteensa kuiviksi, mutta Nym tiesi samalla, että tämä pieni sada kastelisi ne hetkessä.

Hän lopetti tuijottamisen ja käänsi päätään, ei ollut kohteliasta ''töllätä'' toisia tuntemattomia ihmisiä. Kaukaisuudessa nökötti pieni yksinäinen penkki. Viherihminen istahti siihen ja purskahti jälleen itkuun.
Miten hänen rakastettunsa oli aikonut päästä pois täältä kamalasta paikasta laivalla, vaikka ilma oli tälläinen? Vai odottiko hän kenties aamua ja lähtisi sitten? Ei, Nymphaéa ei voinut ajatella tälläistä. Hän pyyhki kyyneleensä ja katsahti ylleen taittuvaan puuhun. Sekin näytti kuolleelta. Tämä ilta oli todellakin yksi hänen elämänsä kauheimmista.
Nymin kävi sääliksi tuota vanhaa tammea, joten hän kurottui koskettamaan puun runkoa ja siirsi siihen pari kasvu-itiötä. Hetken kuluttua puu hieman sai lisää energiaa ja havahtui tuskastaan takaisin maan päälle.

Nym sulki silmänsä ja kävi makuulleen penkille. Tästä illasta oli tullut hänelle ikimuistoinen, totta tosiaan.

//Eli ennen Evolverin lähtöä oli Nym <3 Evolver, mutta Evolver lähti vetämään aluksellaan pois Payonista. Jaksan aina vääntää jotakin yhteyksiä hahmojeni välille . DD//

//Minä en ikin jaksa hommata niille yhteyksii .''D//

Raven kuivaili yhä hiuksiaan, kun kuuli takaansa ääntä. Askeleita. Kaksi silmää tuntui olevan porautuneena tuon animaagin selkään hetken aikaa, mutta tullut älysi pian kuitenkin kääntää päänsä pois. Onnekseen. Pian tuo korppi olisi yhä ärtyneellä päällä kääntynyt ja varmaankin alkannut huutaa kurkku suorana juuri sydämensä särkeneelle naiselle. Mutta ei niin tehnyt. Hän halusi olla, kuin ei olisi siellä. Tai olisi, mutta yksin. Hän kaipasi yksityisyyttä viimein siltä illalta.
Mutta sitten tuo tullut alkoi itkeä pillittää. Hetken vielä Raven yritti pidätellä itseään kääntymästä. Vai vielä sydänsuruja tuolla tulleella. Voisi nyt mennä pois tieltä kun toinen hetken yritti saada omaa rauhaa siitä sodan murtamasta kaupungista. Rasittavaa kansaa. Eivätkö nuo nyt kertakaikkiaan voineet pysyä yhdessä miehessä kiinni ja olla tyytyväisiä. Tai ehkä vika tosiaan oli miehissä. No, tuolla animaagilla ei itsellään ollut minkäänlaista kokemusta rakkauden kanssa, joten hänellä ei todella ollut paljoakaan sanavaltaa toisten romansseihin. Mutta tuo oli silti säälittävää. Paitsi että satama kyllä oli aika yleinen tunteiden purku paikka särkyneitten sydänten omistajille.

Pian Raven kuitenkin kääntyi, kun ei jaksanut enää yksinkertaisesti kuunnella tuota parkuntaa takaapäin. Itkun kuunteleminen oli sitten rasittavaa, jos ei itse paljoakaan koskaan itkenyt. Animaagin katse harhaili hetken pimeydessä, mutta löysi pian tuon itkevän naisen eräältä penkiltä. Mikäköhän tuonkin oli oikeastaan saanut itkemään - jättänyt poikaystävä aika varmasti tosin.
Viherihminen tuo oli. Raven oli kuullut moisista, mutta ei koskaan ennen nähnyt. Tämä nainen oli vielä varsin kaunis yksilö kellertävine kasvoineen ja vihreine hiuksineen. Lumme oli tatuoituna tämän kyynelehtivää poskea koristamassa ja valkeat huulet melkein tärisivät tuskasta. Olkaimeton toppi ja hame viimeistelivät naisen kovin kaunista olemusta. Tuo oli melkein kaikkea, mitä animaagi ei itse ollut koskaan ollut. Kaunis, mutta silti niin hauraan oloinen.

Hieman varovin askelin Raven lähestyi tuota naista ja penkkiä. Epäröinti johtui siitä, että häntä yhä kuvotti hieman tuo niin avoin itkeminen. Hän itse oli aina ollut kovanaama, paitsi siskoaan vastaan taistellessaan. Siksi hän ei osannut lämmetä sydänten rikkomisille. Kärsiköön tuo tyttö nyt aivan itse omista ongelmistaan. Ne eivät hänelle tosiaan kuuluneet. Paitsi nyt kun toisen itku oli pilaamassa hänen jo karmeaa iltaansa. Pian hän saavuttikin tuon naisen penkin, jääden kuitenkin seisomaan. Animaagi painoi silinterin päähänsä ja katseli tätä naista tumman hiuspehkonsa alta. Mikä kamala näk tuokin.
"Häiritset toisten jo kamalaa iltaa - itkupilli. Mikä probleema sinulla sitten?"
Raven kysyi tuhahdellen ja istui lupaa kysymättä tuolle samalle penkille. Sen reunaan tosin. Koska tuo nainen oli nyt käynyt siihen makuulle ja hän tuskin enää mahtui kuin reunalle istumaan. Mutta ei se häntä paljoa haitannut. Itku vaan häiritsi häntä. Tylsistyneenä animaagi kaivoi taas pakan taskustaan ja alkoi tehdä sillä yksinkertaisia temppujaan. Odotellen että tuo itkupilli avaisi suunsa sen itkemisen lomasta. Vaikka se asia ei hänelle paljoakaan kuulunut.

Se ilta oli jo muutenkin pilalla.

"Häiritset toisten jo kamalaa iltaa - itkupilli. Mikä probleema sinulla sitten?"
Nämä samat sanat havahduttivat Nymin ajatuksistaan. Olihan hän aina ollut herkkä, mutta kehtasi toinen vielä tulla häntä itkupilliksi haukkumaan. Nym ei halunnut vastata. Ei nyt. Kyllä nykyajan porukka oli varsin ilkeää kansaa, ei käytöstapoja, ei sitten lainkaan. Tällekin naiselle hän olisi voinut kertoa muutaman sanan, mitä tehdään tälläisissä tilanteissa. Ensinnäkin jätetään toinen rauhaan, ja jos häntä niin hirveästi haittaa voi hän siirtää ison takamuksensa ja poistua paikalta. Riitaa ei neiti kuitenkaan haulnnut alkaa haastamaan, joten piti suunsa tiukasti kiinni.

Hän lopetti itkemisensä, sillä ei halunnut vaikuttaa itkupilliltä. Todellinen Cry Baby hankin. Viherihminen nousi vaivaantuneena istumaan ja hieroi hieman vasenta olkaansa katsellen sivusilmällä toisen temppuilua korttien kanssa. Kyllä oli toisella ongelmia. Saapui sitten hänen luokseen ensin haukkumaan ja sitten yritti vielä esitellä hänelle epätoivoisesti taitojaan korttiensa kanssa.

"Ei minua mikään vaivaa. Huono päivä", viherihminen pyyhki poskeltaan viimeisen kyyneleensä ja kohautti harteitaan, "poikaystäväni jätti. Ja meillä olisi pitänyt olla yhteinen elämä kuolemaan saakka!" Nym voimisteli itsensa kanssa, hän ei halunnut alkaa itkemään enää. Tokihan tämä oli rankka paikka, mutta ei edes hänen ylpeytensä voinut sallia häntä alkamaan itkemään uudestaan tuon irvailijan edessä. Tavallisesti Nym ei koskaan puhuisi kenellekään, siksi vastauksen antaminen oli kestänyt jonkin verran.

"No entäpä sinä, neiti korppi. Mikäs ongelma sinulle typerien korttiesi kanssa on! Pataässäkin on aivan lotimärkä, nuo kortit ovat mennyttä", Nym yritti täräyttää samalla lailla takaisin, mutta tiesi yrityksensä jääneen puolitiehen. Ei hän olli luonteeltaan ilkeä, epäystävällinen tai kohtuuton. Hän ei vain sietänyt tuollaisia nirppanokkia toisten tunteita kärventämässä.

Hän pyyhkäisi vielä kerran silmiään varmistaakseen, ettei näyttänyt enää itkupilliltä. Hän kohensi ryhtiään ja siisti märkiä hiuksiaan. Miksiköhän toinen edes istui täällä korttiensa kanssa, tässä tihkusateessa, josta ei kukaan hänen ystävänsäkään pitänyt. Ehkä toinen olikin poikkeus.
"Mitä sinä oikein täällä teet? Täällähän sata ja tuulee. Korttisi menevät pilalle", Nymin oli pakko laukaista ivalliseen sävyyn. Hän kääsi katseensa merelle päin ja katseli sen sumusta saapuvia laivan valoja. Kummallista kyllä, tähän aikaan eivät laivat kulje. Nymphaéa kohautti olkiaan välinpitämättömästi ja loi katseensa jälleen animaagi-neitoseen. Oli kummallista tavata animaagi, koskaan ennen hän ei ollut sellaista nähnyt. Nyt hän istui sellaisen vieressä. Mutta sellaisen kuvan hän sai heti, että animaagit eivät olleet ystävällisiä, eivät sitten alkuunkaan.

//Mietin vaa, et eihän se nähnyt et Raven ois ollu korppi, eikä myöskään mikä kortti oli tippunut .''D Mut ei se mitää//

Tuo nainen tuntui saman tien lopettavan itkun. Joka olikin hyvä asia. Raven huokaisi syvään, pudistellen hieman ärtyneenä päätään. Mitä tuhlausta, mitä tuhlausta. Nainen itse ei ollut itkenyt vuosiin. Siihen ei ollut ollut tarvetta. Eikä hän keksinyt enää maailmassa ruveta itkemään. Ainakaan mitään, mikä liittyisi rakkauteen tai sydänsuruihin. Kyyneleet olivat pelkkää tunteiden riivaamista ja veden tuhlausta. Jotkut vain kuvittelevat ansainneensa kyvyn itkeä suruilleen.

Raven leikitteli vielä hetken korteillaan. Vaikka satoikin yhä vähän, sillä ei ollut paljoa väliä. Kortit olivat jo ennestäänkin huonossa kunnossa. Animaagi tuskin humasikaan että toinen oli jo noussut istumaan. Tai ei vain halunnut huomioida asiaa. Vihertukan ilmeestä päätellen tuo halveksi hänen korttitemppujaan. Pitäisi vain huolen omista asioistaan. Taikuritkin kaipasivat harjoitusta. Raven pudisti huomaamattomasti päätään ja loihti hieman ivallisen hymyn kasvoilleen. Kyllä niitä kaikenlaisia sitten tuli tapaamaan pitkällä taipaleellaan.

Poikaystävä jätti. No niinpä tietenkin. Raven tuhahti, nyt kuuluvasti tosin. Taas noita rakkautensa perään itkeviä. Niitäkin tuntui löytyvän Payonin joka kolkasta vaikka niitä kuinka väistelisi. Naurettavaa puuaa kerrassaaan.
"Ha. Luuletko että olet ainoa tässä hiivatin maassa joka on menettänyt rakastettunsa tai joutunut kärsimään?"
Raven kysyi hieman ärtyneenä ja kurtisti kulmiaan. Rasittavaa. Hänen pitäisi pian mennä takaisin töihin, pois tämän itkupillin lähettyviltä. Omiin oloihinsa takaisin. Harjoittamaan taikuutta omissa, hiljaisissa oloissa ilman pisteleviä kommentteja.

Nymin kommentoidessa ensimmäistä kertaa uudestaan, Raven ei kuunnellut, eikä vastannut hetkeen. Pian hän kuitenkin työnsi kortit taskuunsa ja käänsi kulmt kurtussa katseensa tuohon naiseen. MIkä tuo ooikein kuvitteli olevansa? Joku kaikkitietävä, maailman viisain itkupilli? Naurettavaa. Tuskin tuo oli häntä yhtään rikkaampi tai varakkaampi. Ainakaan siltä tuo ei paljoa näyttänyt.
"Taikakortit eivät pahastu vedestä - ja minä ainakin yritän taistella tunteitani vastaan toisin kuin eräs neiti Itkupilli. Ja mistä sinä muka tiedät olenko animaagi vai en?"
Raven kysyi uteliaisuuttaan. No, toki hänellä oli valtava tatuointi selässä, mutta silti. Oli hankalaa nähdä niin hyvin siinä pimenevässä illassa. Epäilys alkoi hieman kalvata nuorekon mieltä.Ja mitä hänen korttinsa tuolla kuuluivat?

Raven murahti tuskastuneena ja siirsi hiustupon korvansa taakse toisen kysyessä mitä hän teki siellä. Eikö se nyt ollut aika ilmiselvää? Vai oliko tuo nainen sittenkin vain tyhmä? Tai ehkä vain itkupilli. Mutta jotain tuo oli, eikä hän pitänyt naisesta lainkaan. Mitä nyt muutenkaan piti muista ihmisistä.
"Jotkut meistä eivät omista taloja ja joutuvat käymään töissä. Mitä se sinulle nyt muutenkaan kuuluu?"
Raven sanoi hieman tukahtuneesti ja käänsi katseensa taas eteenpäin. Nojautuen niin, että puolet takapuolesta oli ulkona, hän melkein makasi penkillä, jalat tosin maassa. Hän otti rennosti, jos vaikka tässä viettäisikin seuraavan yönsä.

//Aivan, juu sori. Katsos kun jouduin kahdesti kirjoittamaan tuon ensimmäisen roolini tähän peliin, niin ekassa kirjoitin hänen nähneet naisen korppina. Tarkistettuani tilanteen, ei Nym ollutkaan uudessa kirjoituksessani häntä huomannut . DD Hyvä MINÄ! ^^''//

Nym katseli toisen korttitemppuja vierestä. Hän taisi todellakin luulla, että osasikin jotakin. Tai ehkäpä toinen osasikin, muttei halunnut näyttii upeimpia temppujaan. Taikurithan eivät saa koskaan paljastaa temppujensa salaisuuksia. Samalla lailla, kun hänkään ei voinut kertoa, miten osasi parantaa ihmisiä ja kasveja, ei hän osannut. Olikohan taikureilla samoin? Temput hyppelivät päästä ja taikuri tunsi olevansa yhtä korttien kanssa? No jaa, mitäpä taikurit ja noidat hälle kuuluivat. Eipä häntä kovinkaan paljoa kiinnostanut moiset silmänkääntötemput.

"Taikakortit eivät pahastu vedestä - ja minä ainakin yritän taistella tunteitani vastaan toisin kuin eräs neiti Itkupilli. Ja mistä sinä muka tiedät olenko animaagi vai en?" toinen täräytti rikkoen hetken hiljaisuuden.
Ai oikein taikakortit! Joillakin näytti riittävän mielikuvitusta vuosilleen, aivan lapsesta saakka tähän ikään asti. Nym vain kohautti harteitaan.
"Jaa.. minä päättelin. Koska kukan täysjärkinen ei menisi uimaan tässä sateessa, etenkään sataman likaiseen veteen. Ja olin näkevinäni pienen mustan eliön. Mutta enhän minä kunnolla nähnyt, voihan olla mahdollista, että oletkin varis tai vaikka harakka. Luontoon olen perhetynyt melkoisesti, joten kyllä minun linnut pitäisi tunnistaa."

Nym ei enää itkenyt. Toinen kutsutteli häntä nimellä Itkupilli. Mutta toisaalta, hän oli aina ollut herkkä, hyväuskoinen ja toivoinut kaikkea hyvää jokaiselle maan asukille. Penkille tunkenut nainen näytti olevan todellinen tosikko typerien korttiensa kanssa. Voisihan hänkin hakea muutaman riutuneen kasvin eteensä ja parantaa ne toisen edessä. Heti tämän jälkeen hän voisi kehuskella, miten taikakukat kasvoivat hänen ansiostaan! Nainen oli rasittava, ei ärsyttävä, mutta rasittava.
Raven oli änkenyt kortit taskuunsa jo ajat sitten - onneksi.

"Jotkut meistä eivät omista taloja ja joutuvat käymään töissä. Mitä se sinulle nyt muutenkaan kuuluu?" nainen tiedusteli.
Nym katseli hetken naista. Pitikö tuo häntä aivan idjoottina? Ehkä hän oli heikkoina hetkinä hieman sääliä hakeva herkistelijä, mutta todellisuudessa kyseinen lehtipää oli erittäin tiukka. Hän ei antaisi kenen tahansa pompotella itseään.

Nym ei heti vastannut. Pienen hiljaisen tauon jälkeen hän kuitenkin avasi suunsa.
"No jos kerta käyt töissä, saathan sinä rahaa? Jos vähän paastoaisit ja pitäisit itsestäsi huolta, saattaisit joskus saada riittäväsi rahaa kerättyä omaan taloon. Turha sinun on minulle tulla valittamaan. Jos rahaa kerjäät, sitä et minulta saa", Nym teki asian selväksi. Hänelläkään ei ollut paljoakaan ylimääräistä rahaa takataskussaan kerjäläisille jaella. Säälittävää.

//Sori, on pää vähän tyhjä -.- Tuli melko tönkköä..//

//Joo ei se mitään . D Ymmärrän//

Raven meinasi tiuskaista jotain murhaavaa Nymille tämän kommentoidessa hänen uintireissuaan. Ei se edes oikeastaan ollut uintireissu, vaan sukellus. Vaikka ehkä vähänkin uintireissu. Ei, sukellus se oli ollut. Oli kyllä vähän ihme että tuo oli hahmoittanut hänen hahmonsa korppina taivaalla. Paitsi ehkä hän oli vain onnistunut havainnoimaan väärin pimeyden tiheyden ja siellä näkikin. Tai hänellä oli huono näkö. Mutta mitä väliä sillä oli, kunhan tuo nyt vain saisi loppumaan tuon sydänsurujen loputtoman tulvan ja animaagi pääsisi takaisin omiin puuhiinsa.
"No, olet kyllä oikeassa. Olen minä animaagi ja korppi siinä mielessä - et sinä niin kovin huononäköinen ollutkaan."

Raven sanoi tuon ja huokaisi syvään. Uinti, tai sukellusreissustaan, kumpi lie olikaan hän ei enää suostunut pukahtamaan. Se olisi nyt loppuun käsitelty. Ei enää mitään sanottavaa.
"Ja olisithan sen voinut päätellä selkäni tatuoinnistakin..."
Raven mutisi matalammalla äänellä ja kohautti jälleen olkiaan. Miksiköhän hän edes puhui tälle naiselle? Hänhän vihasi muita ihmisiä. Mutta eipä ollut enää varaa kääntyä takaisinkaan.

Raven katseli hieman huvittuneena tätä itkupilliä. Olihan tuolla naisella varmaan nimikin. Mutta ilkkumanimet olivat vain niin kovin hauskoja, eikä hän voinut sille mitään. Vaikka ne loukkaisivatkin toista pahastikin. Mutta ei sillä väliä, jos tuolla animaagilla oli hauskaa. Se oli pirullista, mutta tyypillistä korppia.

Toisen kommentille hän vain huokaisi ja antoi hiusten valua silmilleen. Piittaamatta vaikka ne peittivätkin suurimman osan hänen näkökentästään. Mitä sillä väliä. Mutta tämä keskustelu alkoi jo nyt kääntyä inhottavalle puolelle. Ja siihenhän hän oli jo tottunutkin. Pitkän kokemuksen saralla.
"Katutaikurina ei paljoa tienaa. Joskus saan enemmänkin pubeista, mutta hyvä kun pysyn leivänjyvässä kiinni. Taloa ei kaduilla kulkija tarvitse - eikä myöskään almuja."
Raven snaoi tämän hitaasti, kuin punniten sanojaan. Tarkoituksenaan pusertaa ne sisään tuon naisen päähän. Edelleenkään se ei tosni kuulunut tuolle, mutta mitä väliä. Vahinko oli jo sattunut - ainakin vertauskuvalisesti. Miten lie.

"Nimeni on muuten Raven. Ja jos et tahdo että kutsun sinua edelleen itkupilliksi, paras olisi esittäytyä..."
Raven sanoi huokaisten ja suoristautui taas hieman. Mutta ei kokonaan. Ei hän kuitenkaan laiskurilta halunnut vaikuttaa, vaikka vaikuttikin jo varmaan.

Nym nyökkäsi vaitonaisesti toisen viimeinkin myöntäessä olevansa animaagi. Ja mainitsihan hän selkänsä tatuoinninkin hetken kuluttua. Eipä hän toisten selkien taakse mene katselemaan joitakin kuvia, jos sellaisia mahtaisi olla. Ja kaiken lisäksi toisella näytti olevan yksi sulka päässään, josta Nym ei vain ollut viitsinyt huomauttaa. Mutta se ei näkynyt pahasti.
Hetken kuluttua Raven selittikin jo katu-taituruudestaan ja siitä, miten hän tienaa elantonsa. No, ehkäpä se näin oli. Eipä tuo ainakaan almuja halunnut.

"Nimeni on muuten Raven. Ja jos et tahdo että kutsun sinua edelleen itkupilliksi, paras olisi esittäytyä..." toinen sanoi viimeinkin. Nym ei ollut varma, kannattaisiko hänen nyt esittelytyä? Mutta hänhän oli killaton, joten tuskimpa toinen häneltä päätä rusmoaisi hartioiden välistä, jos hän itsestään jotakin ketoisi.
"Olen Nym. Tai todellisuudessa minun nimeni on Nymphaéa oman kukkani takia. Kuten varmaankin pistit merkille, olen viherihminen. Minulla ja siskollani on pieni kasvikauppa tuossa kulman takana", Nym sanoi, "sinusta minä nyt tiedänkin, että olet taikuri. Entäpä, oletko aasa vai vaani?" Tässä kohtaa Nym tiesi, että oli ehkä mennyt hieman liian pitkälle. Mutta tuota samaa kysymystä oltiin jauhetti muutaman viimeisen kuukauden aikana tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Koska jotkut väittivät kiven kovaa, että vastapuolen edustajaan ei voinut luottaa missään tapauksessa.
"Itse olen killaton", hän lisäsi mahdollisimman nopeasti antaakseen Ravenille käsityksen, että hän oli kysynyt rauhanomaisin elein.

Nym istuutui takaisin penkille ja nojasi sen selkämykseen väsyneenä. Yö olikin äkkiä valunut melkoisen pitkälle. Tänään oli kieltämättä sattunut vaikka mitä. Sontasorkka oli hyljennyt hänet ja saattoi juuri nyt, paraa'aikaa istuskella jossakin paatissa käsisään upea coctail-lasi täynnä upeaa ilotyttöjen tarjoamaa boolia. Ajatuskin sai Nymin suuttumaan niin, että itku oli hyvinkin kaukana. Ja nyt tämä. Animaagi-kortinpelaaja-Raven-neitokainen oli ilmestynyt hänen elämäänsä melko omituisella tavalla.
Nym katsoi hetken pientä sulkaa naisen päälaella ja hymyili sitten. Tämä hymy saattoi olla ensimmäinen hymy koko tänä päivänä, joka tuli suoraan sydämestä.
"Pässäsi on sulka, saanko ottaa sen pois?" Nym kysyi varovasti. Vastausta hän ei edes jäänyt odottamaan vai nappasi naisen takaraivosta pienen untuvaisen sulan. Hän pyöritteli sitä muutaman kerran silmäilläkseen sitä hetken. Sulka näytti olevan hyvässä kunnossa, Raven oli siis terve ihminenkin. Hän laski sulan vietäväksi tuulen mukana. Kauaksi se ei mennyt, sillä pienet sadepisarat kastelivat sen ja pakottivat maahan. Sade oli hellittänyt jo lähes kokonaan. Nym ja Raven istuivat märällä penkillä märissä, liimaantuneissa vaatteissa. Sade ei ollut kovinkaan kova, mutta näytti siltä, että se oli ollut kovin märkä.

Viherihminen? No niinpä tietenkin. Eihän Raven nyt moisesta useasti ollut kuullut, mutta kerran tavannut yhden ja nyt taas istui tosien kanssa penkillä. Nymphaéa. Nainen pyöritteli nimeä hetken suussaan. Hassu nimi, ei, ei hassu - outo nimi. Liian pehmeä, lempeille sieluille luotu. Ehkä juuri tuon tapaisille olennoille.
Tuo kertoi myös olevansa killaton ja kysyi animaagin kiltaa. No, eipä sekään suurikokoinen ihme ollut. Sodan aikaan jokainen oli ymmällään ja pelkäsi vastustajan ihmisiä. Mutta tuo oli hieman huvittavaa silti, kun useat eivät sitä tältä silmänkääntäjältä kysyneet. Varmaan syystäkin - tai sitten ei.
"Hauska tutustua - Nym. Älä huoli, olen minäkin killaton - kiltojen sota on poissa päiväjärjestyksestä."

Raven sanoi tuon täysin huolitellulla äänen sävyllä ja kohautti olkiaan. Häntä ei edes oikeastaan kiinnostanut tuo kiltojen sota. Käyköön sen keskenään ja jättäköön killattomat sen ulkopuolella. Maksakoon vain omista tuhoistaan ja itkeköön omille menetyksilleen. Killattomat eivät sitä sotaa aloittaneet. Eivätkä tule myöskään lopettamaan. Niin se vaan on jos tuolta animaagilta kysytään.

Raven havaitsi kyllä Nymin hymyn, mutta ei vastannut siihen. Koska ei tiennyt, mitä ihmettä tuo ajatteli. Varmaankin samaa kuin hän, sitä mitä oli jo sen päivän aikana ehtinyt vahingonkin kaupalla tapahtua. Tuo animaagi katsoi yhä eteensä päin kuin huomaamattakaan kanssaolijaansa.
Mutta kysymys sai vihdoin tuon kovanaamaisenkin animaagin purskahtamaan nauruun. Ei se kovin kaunista kuultavaa ollut, mutta oikeaa naurua silti. Kumeaa, hieman korpin raakutusta muistuttavaa naurua. Ja hän oli oikeasti huvittunut tämän viherihmisen epäodotetusta kysymyksestä. Hän ei kuitenkaan jaksanut hetkeen piitata siitä että tämä oli nipannut yhden hänen sulistaan irti. Oli niitä vielä muutama jäljellä hiusten seassa ja uusia kasvamassa.
"Nym, Nym, Nym..." Raven sanoi lopulta ja huokaisi syvään. "Etkö ole koskaan kuullut, että animaagit perivät aikanaan vaikutteita eläimestään. Omani on korppi, joten korvia en ole vielä onneksi joutunut hankkimaan. Mutta minulla kasvaa päässä sulkia, korpin sulkia osoittamassa animaagisuuttani. Jos hyvä tuuri käy, saan aikanani vielä linnun pyrstönkin."

Raven sanoi tuon hymy yhä huulillaan ja kohottautui vielä vähän ylemmäs. Nyt hän istui jo lähes normaalisti penkillä. Mutta ei aivan. Hän katseli hetken Nymiä uteliaisuus yleensä niin synkillä kasvoillaan, mutta päästi sen pian katoamaan.
"No, kerro sinä viherihmisistä. En ole kuin yhden sinunlisäksesi tavannut ja silloinkin lääkärin luona. Kerro sinä sinunkaltaisistasi."
Raven sanoi ja risti kätensä päänsä taakse, nojautuen taas hieman taaksepäin. Jostain syystä hän oli nyt vähän turhankin rentoutunut. Vaikka sillekään tosissaan ajatellessa ei ollut mitään syytä.

Heti Nymin laskettua sulan maahan, raven kertoi, että animaageilla oli joitakin tälläisiä omituisuuksia. Että hänelläkin oli pää sulkia täynnä, jos vain osasi katsoa. Tai niin Nym ainakin ymmärsi. Hän ei kehdannut siirtyä lähemmäst naista ja katsella tämän hiuksia. Se olisi ollut melkoisen epämiellyttävää kummankin kannalta. Hitusen vaivautuneena hän silti siirsi katseensa Ravenin päälaella ja näkikin siellä muutaman kastuneen sulan lisää. Kummallista, todellakin. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut animaagia, saatika sitten korppi-animaagia. Saatika sitten kortti-korppi-animaagia. Kortti-korppi, mikä mainio pilanimi sellaisten käyttäjille.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Raven pyysi Nymiä kertomaan viherihmisistä:
"No, kerro sinä viherihmisistä. En ole kuin yhden sinunlisäksesi tavannut ja silloinkin lääkärin luona. Kerro sinä sinunkaltaisistasi."
Nym huokaisi. Tuo pyyntö ei ollut todellakaan uusi. Hetken mietittyään, mitä kertoisi hän aloitti:
"Viherihmiset siis ovat tälläisiä kaltaisiani kasveja. Kyllä vain. Kasveja. Me olemme kylläkin vain kasveja, joilla kasvavat jalat ja kädet, sekä kasvot. Olemme melko inhimillisiä muutenkin, kuten varmaankin olet huomannut. Jokaisella annetaan syntyessään jokin kasvi-laji. Minusta sattui tulemaan lumme. Tavallisen tylsä ja liian kaunis kasvi minulle.
Eipä meissä sitten muuta kummallista ole. Joillekin tosin tulee melkoisena yllätyksenä, että olenkin puhuva kasvi. Lisäksi minulle on suotu syntyessäni erikoiset lahjat. Yleensä taidoista saa vain toisen, minä sainkin kaksi. Osaan parantaa kasveja ja kommunikoida niiden kanssa. Lisäksi osaan myös parantaa ihmishahmoilta pieniä haavoja ja tälläisiä. Aikamoista, eikö?" Selityttyään Nym huokaisi jälleen. Animaagi. Hän punnitsi sanaa vieöäkin suussaan. Millaisia he oikein olivatkaan? No, jos toinen oli kerta kysynyt asiaa häneltä, miksi hän ei kysyisi heti toiselta.

"Entäpä sinä - animaagi. Millaisia animaagit oikein ovat? Olet ensimmäinen kenet olen tavannut", Nym sulki hetkeksi silmänsä toivoen näkevänsä kauniita pilviä,, vihreitä nummia ja sinisiä kauniita kukkaniittyjä. Ei tummia pilviä, karua hiekkatietä sekä huonossa kunnossa olevia vaahteroita. Hän mietti hetken animaagi-aihetta. Millaisena hän itse piti animaageja? Hän oli kylläkin kuullut heistä puhuttavan vain ilkeyksiä. He pystyivät varastamaan toireilta ja sitten soluttautua väkijoukkoon esimerkiksi käärmeen tai vaikka rotan muodossa. Olikohan Raven sellainen? Hän saattaisi olla, sillä eipä hän kovinkaan ystävälliseltä ollut kuulostanut, kun hän penkille oli istahtanut. taatusti hänelläkin olisi elämässään joitakin murheita. ja heti piti toista tulla heikkona hetkenä itkupilliksi haukkumaan.

"Seuraava kysymykseni kuuluu, että miksi olet täällä sateessa?" kysymys kuulosti todellakin melko typerältä, mutta häntä kiinnosti naisen todellinen syy istua märällä poenkillä märissä vaatteissa märän kasvin vierellä. Tahtoiko hän vain tulla ihmettelemään viherihmisiä, vaiko vain tulla esittelemään itsestään faktoja? Tai kenties kertomaan maagisista korteistaan.
"Anteeksi tämä kysymysten tulva, mutta entäpä korttisi. Miten niin ne ovat taikakortit?" Nimitys taikakortti kuulosti jotenkin lapselliselta. Tai ei ehkä lapselliselta, mutta omituiselta. Miksi kortit olivat taikakortteja, eivätkä esimerkiksi maagisiakortteja. No, mitäpä asia nyt hänelle kuuluikaan.

Kasveja? Raven oli purskahtaa nauruun jo naisen ensimmäisten lauseiden jälkeen mutta sai tunteensa kuriin ja suunsa kiinni. Lumme. Valittu kasvi. Mutta viherihminen kuulosti hauskalta olennolta. Vaikka se olikin kasvi - joka osasi puhua ja kommunikoida muiden kasvien kanssa. Ja omasi vielä jonkinlaista magiaa paranemisten kannalta. Vaikka rehellisesti sanottuna animaagi ei tuollainen haluaisi olla. Oli vain ihan tyytyväinen omaan lajiinsa, vaikka ei siitä eroon pääsisikään. Mutta viherihminen oli silti mielenkiintoinen laji muiden joukossa.
"Aika moista tosiaan..."
Raven mutisi naisen lajikatsauksen jälkeen. Hän oli uppoutumaisillaan omiin ajatuksiinsa, vaikka yrittikin pitää ajauksensa ajan tasalla - joka oli tosin aika hankalaa. Liian paljon ajatuksia - liian vähän aikaa, kuten yleensäkin.

Nymin kysymyksen jälkeen se sama vino hymy karkasi naisen kasvoille. Se oli alkanut lipsua hallinnasta jo useasti sinä iltana. Eikä hän varsinkaan pitänyt liiemmin hymyilemisestä.
"Animaagit. Minun kansani. Me emme ole läheskään yhtä kiinnostavia olentoina kuin sinunkaltaisesi. Olemme kuin nymfejä tai satyyreita, mutta emme kuitenkaan. Jos kykyämme edes magiaksi voi sanoa - jotkut sanovat, jotkut eivät. Kykenemme muuttumaan eläimeksi, jonka oma luonne ja minä tuovat pinnalle. Joillekin se on hankalaa, jotkut puoliveriset joutuvat taistelemaan kymmeniäkin vuosia saadakseen animaagisuuden pinnalle. Iän myötä perimme muutamia vaikutteita eläimiltämme, lähinnä korvia ja häntiä yms. Pystymme olemaan eläinhahmossamme hyvinkin kauan, en tiedä kuinka kauan maksimissaan mutta silti.
Itse jouduin taistelemaan monta vuotta ennen kuin muutuin korpiksi, enkä pysy siinä muodossa kuin muutamia tunteja. Mutta olen itse ylpeä eläimestäni vaikka sen takia selkäni revittiin kerran auki."

Raven luennoi, mutta hänen äänensä meinasi hiipua tahtomattaankin olemattomiin. Hänen ei olisi varmaan pitänyt puhua menneisyydestään lopussa, mutta ei voinut asialle enää mitään. Animaagi taisteli vastaan ja piti hieman hajamielisen hymyn kasvoillaan, vaikka joutuikin taistelemaan rutkasti sitä kohden.
Seuraavien kysymysten tullessa hän oli hiljaa hetken. Ei vastannut välii, vaan odotti. Rasittavaa kysymystulvaa tosiaan, mutta ei se nyt paljoa haitannut. Hän ei ollut niin yleisen vaivaantunut kuin yleensä muiden läheisyydessä. Eikä hän osannut ajatellakaan, mistä tuo johtui. Ehkä yksi ilta sosiaalisesti toisen olennon kanssa ei tekisi hänelle kovinkaan pahaa, jos se ei tehnyt muillekaan.

"Olen sateessa, koska ei ollut töitä täksi illaksi ja tulin pelaamasta korttia, kun... No, pataässäni putosi ja nyt olen täällä. Viettämässä tyypillistä iltaa ja varmaan istumassa tulevan vuoteeni päällä."
Raven sanoi ja naurahti väliin käheästi. Tietämättä syytä tähän kummalliseen reaktioonsa. Samalla hän kaivoi taas kortit taskustaan ja katseli niitä. Jokaisen takana oli kuva korpista, ja kuvakortit liittyivät jokainen korppeihin. Jotenkin.
"Nämä kortit. Eivät ne... Oikeastaan taikakortteja ole. Mutta jotakin niissä on erikoista minulle. Ne aivan kuin puhuvat minulle - en voi hävitä mitenkään jos käytän näitä. Vaikka olenkin silmänkääntäjä ammatiltani. Ehkä tuo johtuu siitä että ne ovat korpein kuvitettu, ehkä ne ovat ainoita kumppaneita elämän tiellä. Mutta ne eivät myrskyjenkään jälkeen ole koskaan menneet pilalle. Eivätkä varmaan jatkossakaan mene."

Raven hymyili nyt, ja ojensi niitä Nymille.
"Haluatko katsoa?"
Raven kysyi ja hymyili. Varkaaksi tämä nainen ei varmaan ryhtyisi. Kukaan ei pääsisi pakoon tuota korppia, vaikka yrittäisikin. Tosin, ei siinä varmaan mitään pahaa olisi vaikka tuo niitä katselisikin. Samalla hän latautui täyteen kysymyksiä, jotta voisi maksaa takaisin Nymille joka oli niitä hänelle useita jo laukonutkin.
"On minun vuoroni kysellä. Mietin vain tässä, että mitä itse teet työksesi? Tuskin yhtä epäkunnioitettavaa työtä kuin minä."
Kysymysputki loppui lyhyeen. Mutta ei nyt voinut mitään. Epäsosiaalinen Raven ei ollut tottunutkaan kyselemään kysymyksiä työnsä merkeissä. Vain tinkimään ja esiintymään. Muuta ei tarvinnut.

Nym katsahti Ravenin tummiin silmiin, kun hän kertoi animaageista. Tuntui hauskalta, kun hän puhui "minun kansasta". Aivan kuin se olisi jotenkin ollut virallinen sotapuhe, jossa sovittiin rauhasta.
Sulkia päässä, häntiä takamuksessa.. aivan. Sen takia Ravenilla oli päässään erilaisia sulkia. Jos tälle joskus ilmestyisi linnun pyrstö, hän varmaan nauraisi. No ei. Kyllä hän ymmärsi animaagisuuden täysin.
Raven selitti vielä joitakin juttuja animaageista, mikä Nym painoi takaraivoonsa talteen. Mutta lopussa nainen mainitsi jotakin vaamisesta? Hänetkö oli avattu? Nym vain nyökkäsi vaitonaisesti lasittunein silmin, eikä kysellyt enempää kyseisestä asiasta. Vai tahtoiko toinen varta vasten, että hän kysyisi? No, ehkäpä hän ei nyt ottaisi selvää asiasta. Saisi sitten kertoa, jos halusi.

"Olen sateessa, koska ei ollut töitä täksi illaksi ja tulin pelaamasta korttia, kun... No, pataässäni putosi ja nyt olen täällä. Viettämässä tyypillistä iltaa ja varmaan istumassa tulevan vuoteeni päällä." Nym katsoi Ravenia. Eikö raukalla ollut todellakaan mitään muuta paikkaa? Ulkona oli kylmä, täällä puhalsi tuuli ja silloin tällöin puista tippui maata rummuttavia pisaroita. Hänen teki mieli kysyä, jospa Raven tahtoisi tulla yöpymään hänen luokseen. Mutta ei ehkä sittenkään. Hän ei tuntenut tuota animaagia vielä riittävän hyvin, että voisi kutsua hänet kotiinsa nukkumaan. Eikä hällä juuri olisi ollut tilaakaan sisarusten pienessä tönössä. Raven naurahti hieman kähestä. Nym katsahti naista jälleen kasvoillaan hieman kysyvä ilme. Mikä tuota muka niin nauratti?

Tämän jälkeen nainen kaivoi taskustaan korttinsa ja käänteli niitä käsissään katsellen epätavallisia korppien kuvia niiden takana. Taisivat olla ensimmäiset pelikortit, missä näkyi korppeja. Raven puhui niistä hetken. Tuntui, että siinä hetkessä olisi ollut jonkinlaista taikaa. Pieni selitys korteista tuntui melko koskettavalta. Elämänkumppaneita tosiaan. Voisihan hänkin sanoa, että ei hänellä paljoakaan ystäviä ole. Vain kukkakauppansa, missä hänen kasvinsa joka aamu häntä tervehtivät iloisin mielin avaten kauniit nuppunsa elohon.

Raven ojensi kortit Nymille. Viherihminen ihmetteli hetken. Mutta kyllä hän kortit vastaan otti kiittäen. Ne olivat todellakin kuluneet, märät ja niiden reunat olivat joissakin korteissa hieman repalaiset. Jos häntä pyydettäisiin vastaamaan kysymykseen 'ovatko nämä kortit kulkeneet aina korppi-animaagin mukana', hän vastaisi 'kyllä'. Ehkäpä niissä korteissa ollut mitään taikaa. Ehkäpä taika olikin Ravenissa ja tämän luottamuksessa mokomiin elottomiin kortteihin. Koskettavaa kerrassaan.

Nym ojensi kortit takaisin hetken kuluttua ja nyökkäsi.
"Hienot kortit. Uskon, että ne ovat sinulle tärkeät", Nym nyökkäsi uudestaan ja hieroi hieman kohmeita käsiään. Saatoi huomata hyvinkin, että syksyn synkin aika kolkutti ovella. Keski-Kesään olisi vielä pitkä matka, mutta jokainen toivoi taatusti mielessään jälleen niitä lämpiä säitä. Ja tokihan Alku-Kesäkin oli mukava. Kukkaset heräsivät talviuniltaan, samoin kaikki muutkin eläimet. Joka vuosi Nym oli käynyt keräämässä suuren kukkakimpun heidän talonsa lähellä sijaitsevalta niityltä äidilleen pikkutyttönä. Ei enää.

"On minun vuoroni kysellä. Mietin vain tässä, että mitä itse teet työksesi? Tuskin yhtä epäkunnioitettavaa työtä kuin minä." Nym kohotti katseensa käsistään.
"Ai työksenikö? Kuten sanoinkin jo, työskentelen kasviliikkeessä siskoni kanssa. Tai siis, se on meidän oma kauppamme. Siellä ei kovinkaan paljoa asiakkaita käy, etenkään ulkonaliikkumiskiellon takia. Suurin osa heistä on killattomia. Jaamme aina päivän tuoton puoliksi ja ostamme mitä haluamme. Sellaista se meidän elämä on. Emme mekään kovin rikkaita ole, mutta emme keppikerjäläisiäkään." Nym virnisti.

"Oletko koskaan ajatellut käydä kuutamouinnilla?" Nym katseli taivaalla pilkottavalle kuulle ja välillä siirsi katseensa kimmeltävään veteen.
"Ajattelin mennä. Lähtisitkö mukaan?"

Raven olisi voinut melkein haistaa ihmetyksen Nymissä. Mutta ei sanonut mitään. Useille se, mitä animaagit olivat - tuli hieman yllätyksenä. Vaikka melkein kaikki olivat heistä kuulleet ja tiesivät eläimeksi muuttumiskyvystä. Mutta silti siellä oli aina niitä, jotka epäilivät jotain tai jäivät miettimään. Eikä se ollut lainkaan outoa tällekään korpille - tyypillistä jos totta puhuttiin. Mutta ensimmäinen kerta hiljaisuuden kera.
Raven vilkaisi silmäkulmastaan Nymiä. Ja huokaisi. Onneksi tuo ei sentään nähtävästi pitänyt häntä aivan friikkinä. Niitäkin hän oli saanut vastaansa. Ehkä se johtui siitä, etteivät he kumpikaan olleet aivan normaaleja.

Sitten hän huomasi jotain muutakin tuon katseessa - sääliä ehkäpä. Halua ottaa hänet pois kaduilta. Se oli säälittävää. Raven oli jo niin kauan itse kulkenut omaa tietään niillä kaduilla - hän ei enää edes tottuisi elämään kodissa. Mutta pian hän nauroi taas, vain lyhyesti, mutta silti. Se oli hänestä tuodella huvittavaa. Halusiko tuo nainen muka auttaa. No, onneksi Nym ei sentään alkanut tarjota vielä yösijaa.
"Älä sääli minua. Olen elänyt näin aivan tarpeeksi pitkään, jotta ymmärttäisin että minulla ei ole muuta elämää. Tämä on tie jota minun on kuljettava."

Nym ihmetteli hetken hänen pelikorttejaan. Ja jos tuo oli kysynyt, olivatko ne hänelle tärkeitä - vastaus olisi ollutkin "kyllä", mutta eipä tuo kysynyt. Raven otti korttinsa takaisin hymyillen hieman vinosti ja laittoi pakan takaisin taskuunsa. Se oli tosiaan jotain, mistä hän ei luopuisi taistelematta. Ne ehkä olivat vain pelikortteja, mutta melkein koko elämä ja tuotto tuolle kurjalle katutaiteilijalle.
"Tuossa kyllä osuit naulan kantaan. Ne ovat useille vain kortteja - joillekin taas ainoa rahanlähde ja elämä."

Raven huomio toisen hierovan käsiään. Hänellä itsellään ei ollut koskaan kylmä - tai hän ei ikinä tuntunut huomioivan asiaa. Hänellä oli lähes aina samat vaatteet päällä, joten paljoako sillä väliä. Jos hänellä olisi jokin takki tai vastaava, hän olisi tarjonnut sitä Nymille. Mutta hänellä oli mukana vain toinen paita, joka sekin turhan pieni tälle naiselle. Toisen vain pitäisi kestää kylmää, kuten muutkin tekivät. Toiset paremmin, toiset huonommin.

"Sinulla sentään on tuottoa."
Raven sanoi naurahtaen hieman kolkosti kuultuaan Nymin kaupasta. Hänellä sentään oli asiakkaita. Kaduilla ei koskaan tiennyt, saisiko penniäkään. Ja tomaattien naamaan saaminenkin oli hyvin todennäköistä huonon esityksen myötä. Kaupoissa sitä tapahtui huomattavan harvemmin. Mutta jokaisella on omat elämäntapansa, kuten saattoi huomata kun vain katsoi ympärilleen.

Kuutamouinti? Todellinen ajatus Ravenin päässä ehdotuksen jälkeen meni suurinpiirtein näin: 'mitä hemmettiä tuo oikein ajattelee?' Mutta toisaalta - ei hullumpikaan idea. Vaikka myönnettävästi tuo animaagi ei ollut kovinkaan hyvä uimaan. Mutta kyllä pieni uintireissu sujuisi varmaan ongelmitta. Ja olivathan he jo valmiiksi märkiä, mitä yhdestä pulahduksesta?
"Mikä ettei. Tule!"
Raven huudahti ehkä hitunen jopa iloa äänessään. Tämäkin oli jotain, mitä hän ei ollut koskaan aiemmin ullut kokeilleeksi. Yksi niistä lukuisista asioista.Animaagi juoksi kohti merta, kahlasi hetken rannassa ja hypähti sitten sopivan syvällä mereen. Ihmisenä uiminen oli huomattavasti helpompaa kuin korppina.

Nym istui edelleenkin penkillä tuojattaen toista odottaen vastausta kuutamouinnista. Eihän se ollutkaan mikään tavallinen rituaali, viherihminen vain tahtoi lähteä koittamaan uintia upeassa kuutamossa. Ja nyt kun sadekin oli loppunut, vesi tuntuisi varmaankin taivaallisen lämpimältä. Saattoi jopa olla koleaa ilmaakin mieluisempi. Raven susotui pyyntöön iloisena ja lähti juoksemaan kohti vesirajaa. Nym naurahti itsekseen ja lähti perään.

Juoksu pehmeässä hiekassa tuntui vaikealta, mutta ei Nym siihen kiinnittänyt huomiotaan. Hän juoksi suoraan veteen pärskyttäen vettä Raveninkin päälle. Nauraen, ihme kyllä, hän kaatui vatsaltaan matalikkoon. Heti pulahdettuaan hän nousi seisomaan ja pyyhkäisi silmistään vedet. Pulahdus oli tuntunut raikkaalta ja mukavalta. Vaikka se olikin paljon viileämpää, kuin kesällä, se tuntui silti ihanalta.

Hetken aikaa sukellellettuaan hän ui hitusen kauempana uivan Ravenin vierelle.
"No, mitä pidät. Eikö vesi olekin vilvoittavaa?" Nym sulkelsi uudestaan saadakseen vihertävät hiuksensa pois kasvoiltaan. Tämän jälkeen hän kuunteli Ravenin vastauksen ja kysyi heti perään seuraavan kysymyksen: "Onko sinusta helpompaa uida korppina vaiko ihmisenä?"
Mutta tokihan hän huomasi Ravenin sulokkaista liikkeeistä, että nainen oli parempi uimaan ihmishahmossa. Korppina uiminen ei varmastikaan ollut mitenkään erikoisen mielenkiintoista seurata.

Jälleen kerran Nym sukelsi, mutta tällä kertaa aivan pohjalle. Hän kahmaisi käsiinsä kasan hiekkaa ja muutaman simpukankuoren. Hän tosiaankin tunsi olevansa jälleen lapsi. Aina silloin ennen oltiin kerätty simpukoita ja etsitty mahdollisia helmiä. Vain kaksi hän oli elämässään löytänyt, mutta nekin olivat edelleen visussa tallessa. Heidän kotonaan oli eräänlainen kaulakoru-koriste, johon oltiin koottu kaikkia mahdollisia upeita asioita helmistä lehtiin ja taas toisin päin.

Nym sai tarpeekseen uinnista ja nousi vedestä. Ilma tuntui paljuoan viileämmältä ja kylmän pohjoistuulen saatttoi tuntea poskillaan. hetken hän seisoi vain ja väriytteli hampaitaan kalistellen, mutta juoksi sitten takaisin samalle penkille, mistä he olivatkin lähteneet juuri äsken.

Pienen hetken jälkeen myös Nym pulahti siihen vilpoisaan, tai totuuden mukaisesti kylmään veteen. Raven ui jo hieman kauempana - kömpelösti tosin. Hän ei tosiaan ollut kuin kala siinä tilanteessa. Sellainen, joka tietäisi paljon uimisesta haukkuisi hänet varmaankin pystyyn siihen paikkaan. Mutta onneksi tuo viherihminen ei kovin tuntunut sellaiselta ihmiseltä. Tai ehkä sieltä vielä sellainen pukahtaisi.
Tuon ensimmäisen kysymyksen kuullessaan Raven naurahti ja taikoi hymyn huulilleen. Mitä nyt kukaan siinä pimeässä näki kun molemmat uivat, mutta hällä väliä. Tuo kysymys kuulosti nimittäin äärettömän tyhmältä jos totta puhuttiin.

"Tämä on mahtavaa!"
Raven huudahti vastaukseksi lopulta. Ymmärtäen sen itsekin, ja häkeltyi hieman. Se oli totta. Hän ei ollut pitkään aikaan tehnyt mitään hauskaa, tai ainakaan mahtavaa. Ehkä oli ihan hyväkin tulle ulos omasta pimeästä itsestään. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi päästänyt entisen minänsä esiin, että sitä oli turha odottaakaan joka käänteessä. Ehkä se olikin hyvä kaivaa se ulos välillä - ettei syöksyisi kokonaan siihen kalvavaan pimeyteen.

Seuraavalle kysymykselle Raven ei voinut olla nauramatta. Ja hän oletti jo Nyminkin tietävän siihen vastauksen ilman sanojakin. Tuo animaagi sukelsi meren pinnan alle kylmempiin vesiin ja tuli pintaan vasta kiitettävän ajankulun jälkeen. Päätään pudistellen vedestä hän kääntyi katsomaan rantaa. Nym oli jo uimassa takaisin rantaan. Uinti taisi olla jokseenkin ohi. Ja siinä kylmässä vedessä alkoi jo raajatkin pikkuhiljaa krampata. Joka voisi johtaa inhottavaan, kylmäveriseen kuolemaan keskellä merta.
Joa yllättävän iloisena Raven lähti itsekin uimaan kohti rantaa. Takaisin "kuivalle" maalle. Hänen uintitaitonsa eivät kyllä olleet parantuneet tipan vertaa - mutta hänellä oli ollut sentään edes hipun verran hauskaa. Joka olikin pääasia.

Pian tuo animaagikin selvisi rannalle, hiuksiaan ravistellen. Kylmä ei häntä haitannut suuresti. Hän oli kyllä tottunut siihen. Hieman hypellen, jotta saisi vedet korvistaan pois Raven raahautui takaisin sille penkille, mistä he olivat lähteneet liikkeellekin. Nym istui siinä jo. Huokaisten tuo toinenkin nainen painoi perseensä penkkiin ja ummisti hetkeksi silmänsä. Uiminen ei tosiaan ollut hänen juttunsa.
"Minulla oli hauskaa, myönnän sen - viime kerrasta onkin jo aikaa."
Raven sanoi hymyilllen ja huokaisi taas syvään. Hän ei meinannut vieläkään uskoa sitä. Saattoiko hän tosiaan vielä pitää hauskaa jollakin tavalla? Se oli kyllä turhankin harvinaista.

//Sori, kamalan tönkköö ;____;//

Nym odotti kohteliaasti, että Raven pääse hänen luokseen. Kummatkin naiset näyttivät olevan melko onnellisia, pitkästä aikaan. Ei sitä joka ilta ollut mahdollisuutta käydä täydenkuunuinnilla! Nym puristi vielä hiuksensa märiksi. Vesi valui niistä pitkänä jonona maahan muodostaen hiekkaan jäljen.. aivan kuin koira olisi pissinyt kyseiseen kohtaan. Hän vilkaisi nopeasti jalkoihinsa, ne olivat aivan märät ja niihin oli tarttunut ikävästi hiekkaa. Kenkiä kun ei tämä viherihminen käyttänyt. Joskus sitä hieman ihmeteltiin, mutta ei hän tarvinnut elääkseen kenkiä.

"Minulla oli hauskaa, myönnän sen - viime kerrasta onkin jo aikaa", Raven hihkaisi istuutuessaan penkille. Nym hymyili myös ja nyökkäili.
"Todentotta", viherihminen sanoi ja raaputti itseään hieman olkapäähän.
Aika oli todellakin mennyt kamalan nopeasti. Illalla hän oli tänne tullut noin kahdeksan aikoihin, ja kello löi taatusti jo kahtatoista.
Siinä samassa Nymille nousi mieleen hauska kysymys.
"Pelkäätkö sinä aaveita?" Vähän aikaa hän vain istui hiljaan, kunnes naurahti ymmärtäessään kysymyksensä typeryyden.

"Pienenä nyt toki kaikki ovat pelänneet kummituksia, mutta enhän minä nyt enään niitä kammoa." Viherpää vavisi hieman kylmästä. Mutta kyllä hän kohta kuivuisi. Ainakin toivottavasti.
Ilta oli todella kaunis. Kuu mollotti taivaalla luoden kauniita varjoja sataman esineistä; erilaisista paateista kellumassa vedessä, laatikoita, pienistä torpista jne. Nymphaéa katsahti Raveniin, kiinnittäen huomionsa tämän märkään päähän. Siellä todellakin näkyi eräänlaisia sulkia.
Hänen olisi tehnyt mieli nyppiä niistä jokainen pois, mutta toinen olisi näyttänyt varmaan todella typerältä kaljuuntuneena.

"Olet todella kaunis", Nym sanoi äkkiä, "minustakin olisi kiva olla kaunis. Kukan ei pilkkaisi minua typerän ulkonäköni takia." Hän vain kohautti hartaitaan väsyneesti ja siisti hieman vihertäviä hiuksiaan. Todellakin, aina hän sai osakseen pelkkää syrjintää ja epämukavia huutoja peräänsä. Mutta hän oli tottunut niihin. Ja tämä Raven - hän ei näyttänyt ajattelevan hänestä mitään pahaa.

Raven huomasi kyllä toisen katselevan hiekassa oleviin jalkoihin. Animaagi ei itse jaksanut edes huomioida asiaa, kun hänen jalkansa olivat lähes jatkuvasti hiekassa - joten mitä sillä väliä? Ja jos he vähänkin nousisiva, jalat olisivat taas hetkessä hiekassa. Jos ei käytä kenkiä, jalat ovat likaiset. Niin yksinkertaista se oli. Ainakin tuolle töykeälle korpille, joka ei nyt muutenkaan usein peseytynyt.

Ravenin ilme muuttui kiitettävän tyrmistyneeksi viherihmisen seuraavasta kysymyksestä. Aaveita? Kuka pelkuri nyt aaveita pelkäisi. Oliko tuo nainen aivan sekaisin? Nymin naurahduksen jläkeen Raven purskahti nauruun. Kykenemättä pidättelemään itseään. Se vain oli niin... Hulvattoman typerä kysymys siihen aikaan ja paikkaan kysyttäväksi. Mutta tuo nauru varmaan luokkaisi Nymiä - mutta hällä väliä. Nauruhan pidentää ikää, eikö totta? No, ainakin tiovottavasti.
"En minäkään niitä kammoa. En ole koskaan kammonnutkaan, siinä perheessä missä minä vartuin - ei ollut peloille tilaa."

Raven sanoi ja huokaisi hieman surullisesti, mutta taisteli pitääksen ilon sisällänsä. Joka alkoi taas käydä tukalan hankalaksi sen kaiken ilottoman ajan jälkeen. Nym tuntui yhä tutisevan kylmästä. Tuo animaagi tuskin huomasikaan kylmää. Kuu möllötti taivaalla, jo jokseenkin korkealla. Kello oli varmaan aika paljon. No, olihan siellä jo kulunut reilusti aikaa. Jos siltä kannalta ajanmenoa alkoi ajatella.

Nym palasi ulkonäkökeskusteluun. Raven havaitsi että nainen oli taas tuijotellut hänen sulkaista päätään? Eikö tuo nyt ollut aivan normaalia, jos hän oli animaagi? Mikä tuota naista riivasi - vai oliko vika hänessä itsessään? Huokaus pääsi taas ulos tuon animaagin suusta, mutta hän taisteli silti ettei hänen hymynsä tipahtaisi ulos niiltä jähmeiltä kasvoilta. Se murtaisi hänen itseluottamuksensa taas.
"Sisäinen kauneus on tärkeintä - eikö? Sisäisesti olen varmasti maailman rumin. Ja kuka tahtoisi höyhenpäisen, arpiselkäisen animaagin seuraan ulkonäkön perusteella."

Raven naurahti hieman kuivasti ja kohautti itsekin olkiaan. Tämä oli varmaan viisain ikinä hänen sanomansa asia - myönnettävästi. Eikä hän ollut tottunut sanomaan viisaita, vain nälvimään toisia ja huijaamaan. Se oli silmänkääntäjien työnkuva.

//Nyt se sit lähtee.. *kuolee*//

"Sisäinen kauneus on tärkeintä - eikö? Sisäisesti olen varmasti maailman rumin. Ja kuka tahtoisi höyhenpäisen, arpiselkäisen animaagin seuraan ulkonäkön perusteella", Raven selitti itsestään. Nym pyöräytti hieman päätään.
"Onhan se sisäinenkin kauneus tärkeä, mutta minulla sisäpuoleni on melko arpinen ja musta. Taidat olla varmaan ensimmäinen eliö, jolle olen puhunut sitten Evolverin. Hän oli ainoa, jolle olin koskaan puhunut näin - siis kertonut kuulumisia ja nauranut ääneen", Nym sanoi ja hymyili vaisusti, melkein huomaamattomasti, "minäkin olen ruma kaikin puolin. Jokainen kiertää minut kaukaa, aivan kuin minusta huokuisi viha tai jokin musta tummuus".

Hän huokaisi hiljaa ja loi katseensa Raveniin ja tämän sulkaiseen päähän. Se oli kyllä totta, että sulat päässä eivät olleet mitenkään uskomattoman kauniita, mutta olivatpahan ne sentään persoonallisia. Ei ihan jokaisella ollut sulkia hiuksissa.

Nym tarttui hitaasti Ravenin olkapäähän.
"Meissä on paljon yhteistä", hän sanoi ja halasi ystäväänsä. Ravenin syli tuntui lämmittävältä, vaikka tuuli ulisi ja hän valui jääkylmää vettä. Viherpää rutisti kovaa ja hellitti sitten otteensa.
"Olit lämmin. Kummallista, ettei sinun ole kylmä. Taitaa taas liittyä jotenkin animaagisuuteesi", Nym irvisti hieman ja naurahti sitten tietämättään siihen edes todellista syytä.

Tämän jälkeen hän jäi istumaan siihen, lähelle Ravenia. Heillä olivat reidet toisissaan kiinni. Nymille oli tullut hieman lämpimämpi äskeisen rutistuksen jälkeen. Kuin Raven olisi siirtänyt omaa lämpöään häneen.
"Eikai sinun tullut kylmä?" Nym kysyi varovasti katsellessaan Ravenin märkää asustetta. Liian pieni paita näytti melko huvittavalta naisen märällä iholla liimaantuneena siihen kiinni, mutta Nym ei maininnut siitä mitään.

Jälleen kerran - todellisuudessa varmaan tuhannen kerran - hän siirsi katseensa vaivautuneena tämän päähän. Hetken tuijoteltuaan sulkia siellä, hän vilkaisi naisen kauniisiin silmiin. Ne olivat pikimustat, niin tummat, ettei hän ollut koskaan ennen niin tummia silmiä kenelläkään nähnyt. Nym katseli naisen kasvoja, hänen hieman omituisen muotoista päätään ja melkein näkymättömiä huulia. Hän näytti jotenkin.. kärsineeltä. Ei kukaan tavallinen ihminen voinut näyttää tuollaiselta.

"Miksi sinulla on noin pitkät arvet selässäsi halkaisten tatuointisi?" Nym kysyi hiljaisella äänellään, "huomasin ne, kun juoksit mereen ennen minua. Eivätkö ne ole kipeät?" Viherpää katseli hetken naista, mutta väänsi sitten päänsä toisesta pois. Oli kovin epämukavaa, jos toinen tuijotti tuokion ja sitten kysyi jotakin ulkonäköön liittyvää seikkaa.

//Mä jo nauraa hykerrän täällä sille, mitä tästäkin tulee tulemaan xDD//

Raven piti tunteet kuuliaisesti sisällään Nymin mielipiteen jälkeen sisäisestä ja ulkoisesta kauneudesta. Tavallaan he kumpikin olivat oikeassa - ajattelivat vain asiaa vähän eri kanteilta. Ajatellessa syvemmälle saattoi huomata, että heissä oli aika turhankin paljon samaa. He olivat kumpainenkin kummeksuttuja, sisältä pimeyteen valuneita ja aika varmasti jopa menneisyytensä peitteleviä. Mutta jokainen oli erilainen, joka sekin asia näkyi selvästi heidän välillään.
"Meillä on enemmän yhteistä kuin voisi luullakaan. Tosin en ole koskaan ollut rakastunut, mutta muuten. Mutta olen imarreltu siitä, että joku lähes tuntematon aukoo minulle sydäntään tässä tilanteessa. Mutta et sinä ole ruma. Jos joku on ruma, se on ruma sisältä. Olen itsekin kovin kummeksuttu olento kaduilla ellen ole sitten esiintymässä - varsinkin jos äkkää sulkasato..."

Raven naurahti kuivasti lopetettuaan puheenvuoron. Vain pitääkseen yllä edes jonkinlaista huumoria. Vaikka totta puhuen hänen puheenvuorossaan ei ollut mitään iloisen häivääkään. Joka saikin hänet pian hiljenemään ja tuijottamaan jälleen kuin mitään näkemättä eteensä. Se oli hänelle tyypillinen katse, mutta ei ehkä hänen kanssaistujalle jonka kanssa hänen pitäisi keskustella.
Aluksi Raven hieman hätkähti Nymin äkillistä hellyyttä tämän ensin tarttuessa hänen olkapäähänsä. Animaagin kasvot lehahtivat tulipunaisiksi tuon alkaessa halata häntä. No, ainakin selvisi syy, miksi tuo viherihminen tärisi kylmästä - koko naisen keho oli kuin jäätä. Nymin kommentoidessa hänen ihonlämpöään sulkapää kohautti huokaisten olkiaan. Hän oli itse asiassa aina välillä miettinyt itse samaa. Tuloksetta, koska ei lopulta halunnutkaan olla yhtään kylmempi.

"Veikkaisin aika vahvana veikkauksena sen johtuvan animaagin kyvyistäni."
Raven sanoi ja naurahti itse takaisin. Hän oli hieman vaivaantunut toisen äkillisestä reaktiosta. Totta puhuen se oli ollut ensimmäinen halaus minkä hän oli saanut kokea moneen vuoteen - turhankin moneen vuoteen. Ja se sai tuon korpin yllättävän iloiseksi. Vaikka Nym oli hänelle yhä lähes tuntematon nainen, jonka hän vain sattui tapaamaan satamassa. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin tuntua, että jokin siinä alkoi lähentää heitä. Mutta yhä kokemattomana se alkoi jopa tuntua sille höyhenpäälle hieman vaivaavalta.

Ravenin teki mieli siirtyä hieman kauemmas Nymistä, mutta piti päänsä kylmänä eikä liikahtanut niiltä sijoiltaan - sillä jos olisi niin tehnyt, hän olisi voinut loukata viherihmisen tunteita pahan kerran. Ja samalla tuo taas ihmetteli, miksi hänen ei ollut kylmä. Vastahan tuo korppi oli vastannut hänelle siihen kysymykseen! Ja varmaan lämmittänyt tuota lähentelijää. Vaikka se ei tuntunut enää lähentelyltä, vaan joltain totuuttakin ihmeellisemmältä. Mutta animaagi ei itse osannut vastata - miltä? Eihän hän koskaan sellaista ollut tuntenut.
"Johtuu varmaan korpin sielustani. Ja ei, ei minulla ole kylmä."
Raven sanoi hieman närkästyneenä, mutta ei hän vielä pahalla päällä ollut. Hän tiesi sen itsekin. Jokin tässä nyt alkoi mätätä, ja pahasti. Vaikka se ei oikeastaan tuntunut pahalta - vaan hyvältä jos oikealta kantilta alkoi miettimään asiaa.

Raven vaistosi kyllä, että Nym tarkkaili häntä edelleen. Mutta ei viitsinyt enää äyskähtää tälle siitä. Hän oli jo tottunut siihen aikaa sitten, että ei siinä oikeastaan enää valitettavaa ollut. Vaan se oli pelkästään normaali ele toiselle - joka näkisi hänet ensi kertaa läheltä. Eikä ollut kyllä mikään ihmekään, että häntä tuijotettiin aina kun päästiin lavaa lähemmäs. Hän todella näytti hieman aaveelta kalpean ihonsa ja mustien silmiensä takia ja höyhenet hiuksissa eivät auttaneet asiaa. Ja tokihan animaagikin oli ehtinyt tähän kohteluun jo tottua - tahtomattaankin.
Nymin seuraava kysymys sai hänet hätkähtämään. Se oli ehdottomasti yksi niistä kysymyksistä, mihin hän ei haluaisi vastata juuri siinä. Hänen menneisyytensä - asia joka viimeistään säikäyttäisi viherihmisen pois hänen luotaan.

Huokaisten Raven kuitenkin kaivoi vielä äsken taskussaan olleet nyrkkiraudat esiin ja painoi päätään hieman. Hän tarvitsisi niitä, jos aikoisi kertoa arpiensa syyt. Kuin vaistomaisesti animaagi taivutti kättään ja kosketti sille kolmen pitkän arven lähtö kohtaa, ja siveli sitä. Siinä ne yhä olivat, ja tulisivat aina olemaankin. Siitä nyt ei päässyt yli eikä ympäri - eikä alikaan. Nainen huokaisi ja alkoi sitten lopultakin kertomaan niiden syytä ja alkuperää.
"Eivät ne enää satu, siitä on jo niin kauan kun sain ne. Mutta kaikki alkoi näistä..." Raven sanoi ja laittoi nyrkkirautansa paikoilleen. "Kuten jo kai kerroin, minulla oli suuria vaikeuksia saada itseni muuttumaan korpiksi. Ja kun viimein onnistuin siinä, isäni raivostui minulle suunnattomasti. Kuka nyt tahtoisi tyttären joka muuttuisi korpiksi. Sain kyllä tatuointini selkääni, mutta yksinhuoltajana isäni ei kestänyt elää. En muista tarkalleen syytä - se johtui kai siitä että isä halusi tietää tyttäristään vanhemman - ja syöksi meidät toistemme kimppuun. Siskoni muuttui napaketuksi, mutta minä en kyennyt taistelemaan. Sain omalta verisiskoltani arvet selkääni, oli tuuri etten halvaantunut asian myötä. Mutta sain lopulta seuraavan hyökkäyksen tullessa iskettyä oikean käteni nyrkkiraudat siskoni kurkkuun. Ei kovin kunniakas tarina, mutta niin siinä kävi ja sen jälkeen olen elänyt kadulla kuten haluan."

Raven sanoi hieman surumielisesti ja kohautti jälleen olkiaan. Ei siinä sitten mitään sen kummempaa. Tiesi hän katutaiteilijoita joilla oli vielä kammottavampi historia. Hänen omansa ei ollut kovin ihmeellinenkään. Toivottavasti hän ei nyt sitten ollut säikäyttänyt viherihmistä lähtemään. Ainakaan vielä.
"Entä oma menneisyytesi?"
Raven kysyi Nymiltä vain saadakseen puheet vihdoin pois itsestään. Hän oli väsynyt puhumaan itsestään ja hirveimmistä muistoistaan. Muistoistaan jotka hän oli halunnut jo unohtaa aikapäiviä sitten.

//Huijui, sori kamala luentoviesti xDD//

//SAAKELI! Kirjoitin ihan himopitkän viestin ja taas menin sähläämään jotakin jonkun typerän hiiren kanssa! Painoin vahingossa tuosta "Satama Njord" -painikkeesta kun yritin siirtää hiiren takaisin ruutuun! Viesti oli melkein lopussa, MIKSI AINA MINÄ! Mitä Jumalalla on vastaan minun onneani, miksi aina minulle sattuu näin! Joku ylempi tahto nyt vastustaa, että kirjoitan tähän aiheeseen, tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin käy. Kuten varmana muistatkin -.-

Eli kirjoitan viestin uudestaan, mutta takaan että tulee tönkköä ja lyhyttä. Niin ''murina-mielellä'' olen.. .DDD//

_______________________________________________

Nym kuunteli Ravenin tarinan menneisyydestään. Kamala tarina, kerrassaan. Ajatella, miten isä inhosi lastaan ja usutti hänet taisteluun vahvemman sisarensa kanssa. Miten äitiä ei ollut voinut kiinnostaa taistelu mitenkään? Miten sisko oli saattanut tappaa toisen sisaruksensa? Mutta lopputulos olikin arvattavissa. Jos pakko olisi niin pakkohan oli lopulta toisen tapettava toinen. Miten isä oli saattanut pistää sisauksensa taistoon keskenään tietäen, että toinen heistä lopulta saattaisi saada surmansa? Miten hän oli sallinut kaiken sen kamaluuden tapahtuvan hänen omille lapsilleen, jotka olivat hänen vertansa? Kysymyksen pyörivät Nymin päässä. Hän ei tienyt, tuliko hänen lohduttaa sanoilla vai jollakin eleellä. Hän ei tiennyt, mitä hänen tulisi tehdä. Mutta Raven puhui itsevarmasti, hänen äänestää ei havainnut surua. Ei varmaankaan ollut helppoa uskoutua täysin tuntemattomalle ja kertoa menneisyytensä kamala totuus.
"Kiitos, että kerroit minulle", Nym sanoi ja taputti toisen kättä vakavana.
Raven vain kohautti olkiaan. Hänestä sai helpoti sen kuvan, että mennyt oli mennyttä ja hän eli elämäänsä kaikesta tuosta julmuudesta piittaamatta.

Kyllähän hän voisi yrittää jonkinlaista parannusrohtoa tehdä, jotta selvän ikävät arvet saataisiin kadotetuksi. Menneisyys ei vaivaisi Ravenia joka kerta, kun hän katsoisi peiliin. Mutta rohto tuskin vaikuttaisi noin pitkiin, syviin ja kauan olleisiin haavoihin.
"Entä oma menneisyytesi?" Raven kysyi rikkoen vain hetken kestäneen hiljaisuuden. Selvästi hän halusi vain viedä keskustelun hänestä itsestään pois.
"Minun menneisyyteni ei ole laisinkaan yhtä verinen. Itseasiassa siinä ei ole edes paljoa kertomista. Synnyin Viherlaaksossa, kaukana täältä. Jopa Valhallan ulkopuolelta. Oltuaani neljä vuotias maahan syttyi sota. Lapset evakuoitiin. Meidän lähetettiin laivalla Payoniin. Isä lähti kaiketi sotaan ja äidistä emme tiedä. Tuskimpa heistä kumpikaan enää elää. Nyt olemme sitten pitäneet täällä kukkakauppaa pystyssä vuoden, mutta silti melko huonolla menestyksellä", Nym kertoi. "Aivan, sinä et varmaan tiedäkään, mutta me ikäännymme aivan erilailla. Minä olen nyt viisi vuotias, mutta henkisesti olen kasvanut jo 15 vuotiaaksi. Kuten varmaan huomasitkin. Ja olen erikoisen pitkä, 150 senttiä viherihmiselle on huima pituus." Viherpää oli selittänyt vielä ikääntymisestään hieman, sillä olisihan se kuulostanut kummalliselta, kun hän oli muutama tunti sitten kertonut olevansa paikkakunnalla uusi, mutta tarinasta sai sellaisen kuvan, että he olivat täällä asuneet 11 vuotta pitäen kukkakauppaa yllä. Ehei. Ei näin.

Nym vilkaisi vielä toisen arpia. Ei niitä saisi millään rohdoilla pois, vaikka kuinka yrittäisikin. Samalla hän kiinnitti huomion toisen pituuteen. Nainenhan oli häntä huomattavasti vanhempi, mutta silti kovin lyhyt. Varmaankin hän oli hänen kanssaan samoissa mitoissa. Samalla hänelle tietysti heräsi kysymys mieleensä.
"Kuinka vanha sinä olet?" Hän halusi tietää animaagian ikääntymisestä lisää, että oliko se samalla tyylillä kuin viherihmisten, vaiko samalla tyylillä kuin ihmisten. Vai oliko nainen todellisuudessa oikeastikin niin lyhyt, että vaikutti katselijan silmistä aivan kääpiöiden mitoilta.

Odottaessaan vastausta nainen käänsi katseensa merelle. Kuu loisti kauniina, tuulikin oli tyyntynyt melkoisesti. Hänen ei ollut enää kylmä. Halaus oli todellakin lämmittänyt häntä melkoisesti. Merellä näytti silti tuulevan edelleenkin voimakkaasti. Suuret vaahtopäät toivat rannalle sätkiviä kaloja, rapuja ja merilevää. Mutta kun se lähti vetäytymään takaisin mereen, se nappasi mukaansa kaiken rojun rannalta mukaansa. Ja pian taas sama toistui. Ja taas. Ja taas. Nym painoi päänsä hiekkaan ja katseli itseään jalkoihin, hän oli kuivunutkin jo kokonaan.

//Meillä tuntuu molemmilla olevan jatkuvasti ongelmia koneemme kanssa -____-'//

Nymillä tuntui selvästi olevan koko pääkoppa täynnä kysymyksiä. Ja samassa Raven tajusi unohtaneensa kertoa että hänen äitinsä oli kuollut jo aikaisemmin. Eli ei oikeastaan ollut suurikaan ihme että monet kysymykset pyörivät tämän viherihmisen kasvoilla. Vaikka siellä lähes varmasti oli muitakin kysymyksiä kuin se, missä hänen äitinsä oli ollut. Mutta tarkalleen ottaen tuo nainen oli vain kysynyt miten hänen arpensa olivat tulleet - ei muusta. Eli eipä sen väliä.
"Älä näytä noin kysyvää naamaa. Äitini oli jo kuollut siihen mennessä ja niin se vain toimi meidän perheessämme."
Raven hymähti kuivasti ja huokaisi syvään. Hän ei kuitenkaan reagoinut Nymin ystävälliseen kosketukseen hänen käteensä. Naisen luonne taisteli hänen kehonsa haluja vastaan.

Nymin kertomus elämästään oli huomattavasti animaagin omaa kiinnostavampi. Varsinkin ikääntymisen ohella. Hauska ikääntymistapa tosiaan, viisivuotias onkin viisitoista. Hassua, mutta mielenkiintoista. Harmi vain että tuo viherihminen oli ensin paennut oman kansansa luota sotaa ja nyt joutui uuden sodan keskelle. Mutta sitä se elämä oli - pakenemista ja vaikeuksiin joutumista. Siitä ei vain päässyt yli eikä ympäri vaikka kuinka tahtoisikin.
"Olen pahoillani että jouduit sodasta toiseen."
Raven sanoi ja hymyili hieman ymmärtäväisesti. Vaikka ei oikeastaan osannut kuvitellakaan mitä se oli. Eihän Payonissa oltu vielä kovinkaan veriseen sotaan käyty, mutta silti.

Ikäkysymys sai hetkeksi Raveninkin kummastumaan. No, eihän se kovin ihmeellinen kysymys ollut, mutta eipä siinä mitään. Jos totta puhuttiin, animaagi oli ollut kummastunut kuullessaan Nymin olevan henkisesti vain noin 15. Tuo näytti paljon vanhemmalta, mutta olihan niitä nopeastikin kasvavia. Vaikka tuo toinen olikin aika pienikokoinen pituudeltaan - joka kai kuuluikin viherihmisten kasvuun.
"Olen yhdeksäntoista. Animaagien ikääntyminen menee samalla tavalla kuin ihmisten."

Raven sanoi ja kohautti olkiaan. Hän oli taas huomannut, että Nym oli katsellut hänen arpiaan tutkiskellen. Joka sai naisen hieman kummastumaan. Mutta nainenhan myi rohtoja? Ehkäpä... Ei, se oli varmaankin aika epätodennäköistä edes toivoa moista. Ja miksi ihmeessä tämä viherihminen muutenkaan auttaisi häntä?
"Anteeksi että kysyn, mutta olethan yrttien myyjä? Saisitko hoidettua arvet pois selästäni?"
Raven kysyi ja olettikin tuon naisen purskahtavan nauruun. Se oli kyllä tosiaan tyhmä kysymys, johon varmasti vastattaisiin ei. Ja kaiken lisäksi epätoivoinen ja mahdoton toteuttaa. Mutta, ainahan sitä toivoa sai jos tahtoi.

"Miksi muuten se Evolver... Vai kuka nyt olikaan, jätti sinut?"
Raven kysyi kulmat koholla. Miettien, kuka nyt jättäisi tällaisen viehättävän ja vielä kauniinkin naisen. Sitä hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt.

Nymphaéa kohotti katseensa toisen kysessä kysymyksensä.
"Anteeksi että kysyn, mutta olethan yrttien myyjä? Saisitko hoidettua arvet pois selästäni?" Hetken mietittyään, mitä vastaisi.
"Niin, siis en todellisuudessa myy niitä, mutta osaan erikoisten kykyjeni ansiosta parantaa pieniä pintahaavoja joillakin aineksillani, joita kehittelen. Harvoilla viherpäillä on kyky luoda parantavia rohtoja niin kasveille kuin ihmisillekin. Mutta ainahan voi yrittää". Jospa hän veisi Ravenin käymään kukkakaupassa ja koittaisi valmistaa jonkinlaista todella voimakasta rohtoa. Lisäisi mukaan vähnä basilikaa ja piparmintuaa. Se saattaisi ehkä toimi, mutta 'ehkä' oli vain 'ehkä'.

"Miksi muuten se Evolver... Vai kuka nyt olikaan, jätti sinut?" Raven olikin hypännyt äkisi melko arkaan aiheeseen. Nym säikähtyi kysymistä ja mietti, miksi satyyri oli vain jättänyt hänet omiin oloihinsa. JHiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Tunnelma oli hieman vaivaantunut, mutta silti täynnä erilaisia tuntemuksia, sanoja ja eleitä. Nym nosti katseensa Ravenin silmiin ja vastai: "En tiedä". Kyseinen vastaus oli ehkä kaikista typeriä, minkä kukaan saattoi koskaan antaa. Se ei kertonut mitään. Jos tarkasti kuvittelisi, saattaisi ymmärtää, että toinen oli jättänyt hänet huomattuaan hänen piilevän lesboutensa, jota hän tuskin oli itsekään huomannut. Nym vain huokaisi hiljaa ja sulki silmänsä toivoen näkevänsä joskus tämän satyyrin edessään. Mutta kun hän ilmaantuisi, viherneiti ojentaisi hänellle kätensä ja kiittäisi tylysti jättämisestä. Lisäksi hän kertoisi, että hänellä oli nyt uusi elämä - mutta kenen kanssa? Nymin katseesta saattoi huomata hänen jälleenkin miettivän kuumeisesti.
"En todellakaan tiedä, mitä vikaa hän minussa näki", nainen hymähti vielä perään ja siirsi pitkän ajan kuluttua katseensa pois Ravenin silmistä.
Animaagin silmät olivat kovin kauniit, niin erikoislaatuiset, mutta silti yksinkertaisesti lumoavan kauniit. Hetken viherpää oli toivonut saavansa itselleen samanlaiset silmät syntyessään, mutta mietittyään toisen kotvasen, hän päätyi tulokseen että oli täysin tyytyväinen nykyiseen silmiensä väriin.

"Jaa-a. Ilta on jo melkoisen pitkällä. Haluaisitko lähteä käymään kukkakaupassamme, jotta voisin koittaa valmistaa jonkinlaista rohtoa sinulle haavoihisi?" Nym kysyi ja nousi seisomaan. Hänen takapuolensa oli vieläkin märkä, joten näky olisi varmastikin ollut päivänvalossa melkoisen huvittava. Mutta nyt hänen takamustaan ei tuijottaisi kukaan, sillä sitä ei edes kunnolla nähnyt näin pimeällä ilmalla.
Siltikin nainen ppuhdisti hieman takalistoaan ja odotti Ravenin nousevan penkiltä. Kun tämä viimein nousi, Nym saattoi todeta heidän olevan kuin olevankin melko samanpituiset. Vasta nyt hän sen huomasi.

Hissukseen hän lähti kävelemään kohti kivistä katua kohti kunnollisia katuja, joita pitkin hän ja Raven pääsisivät turvallisesti kauppaan. Takahuoneessa oli riittävästi tilaa hänen rohdoilleen. Harvoin hän niitä valmisti, se ei todellakaan ollut helppoa sekoittaa tietty aika yhtä soossia ja lisätä siihen tietty määrä jotakin jauhetta murennettuna se tietyn kokoisiksi hippusiksi. Mutta koska Nym valmisti litkunsa aina erityisen huolellisesti, ne useinkin saivat täydellisen lopputuloksen.
Koskaan hän ei ollut ketään muuta auttanut. Omistuista, että hän ylipäätensä oli vastannut tämän korpin ensimmäiseen ksyymykseen hänen itkustaan. Siitä tuntui olevan kamalan kauan aikaa, vaikka se oli tapahtunut vajaa pari tuntia sitten.

Poistuessaan sivutielle satamasta viherpää vilkaisi viimeisen kerran merelle toivoen näkevänsä Evolverin heiluttavan hälle kättään laivasta, joka saapuisi juuri satamaa kohden. Mutta mitään tälläistä ei näkynyt. Näkyi vain tummia pilviä, usvaa ja suuri täysikuu valaisemassa kehnosti sataman suuria laivoja.


//Tuli tässä juuri mieleen, että Evolverhan palasi sieltä saari-matkaltaan Nymin kukkakauppaan halaamaan rakastaan.. Tässä nyt vähän mietin... mutta siis ajattelin, että loppujen lopuksi Nymin rakastuttua Raveniin lopputulos olisi se, että Nym jättäisi Sonasrokan. Voi pientä.. .DDD//

Pieni, ujo hymy levisi nykien Ravenin kasvoille. Hänellä oli ehkä vielä toivoa saada arpensa pois selästään - tai ainakin himmenemään. Tai ehkä oli vain turha elätellä toivoa. Ehkä nuo arvet pysyisivät tuollaisinaan hänen selässään niin kauan kuin hän eläisi. Eikä sillekään sitten vain voisi mitään. Olihan tuo animaagi niitä kestäneet jo nämä kuluneetkin vuodet, joten miksi ei sitten kestäisi enempää?
"Kiitos että viitsit edes yrittää."
Raven sanoi ja salli hymynsä leventyä vielä hieman syvällisemmäksi. Se oli yllättävän hankalaa niin monen aidon hymyttömän vuoden jälkeen. Mutta kyllä sekin taito siitä vielä tulisi takaisin pinnalle sitä menoa.

Hiljaisuuden valuessa paikoilleen hänen kysymyksensä jälkeen tuo animaagi antoi hymynsä taas valua. Olihan hän toki tietoisesi kysynyt arkaa asiaa, ja ymmärsi että Nym halusi ensin miettiä vastaustaan hetken. Olihan täysin ymmärrettävää, jos tuo viherihminen ei haluaisi edes ajatella sitä - miksi Evolver oli tämän jättänyt.
Lopulta Nym kuitenkin vastasi. Sanoi ettei tiennyt miksi mies oli jättänyt hänet. Eikä oikeastaan Ravenkaan ymmärtänyt siihen mitään syytä miksi tuollainen kaunis neito oli pitänyt jättää. No, jokaisella oli varmaan oma mielipiteensä siitäkin asiasta.

"En ymmärrä miksi joku jättäisi sinun kaltaisesi naisen."
Raven sanoi ja hymähti kuivasti. Nym tuntui vihdoin kääntävän katseen pois hänen silmistään. Tuo animaagi ei ymmärtänyt miksi hän oli tuijottanut niitä niin kauan - mitä näkemistä tuollaisen korpin pikimustissa silmissä oli?

Nymin ehdotuksen kuullessaan Raven nousi pian tämän jälkeen mutta ei vaivautunut puhdistautumaan. Sillä hänellä ei oikeastaan ollut paljoakaan puhdistettavaa. Ainahan hän oli likainen eikä märkänä oleminenkaan ollut uuta, joten hän antoi olla ja odotti tämän näyttävän tietä. Yhä hyvin kiitollisena.
"Kiitos tarjouksestasi."
Raven mutisi hieman myöhään, mutta päästi hymyn huulilleen lyhyeksi hetkeksi. Mutta antoi sen valua melkein heti pois. Ehkä hän vain odotti liikoja, joka voisi käydä vielä kalliiksi.

Raven käveli hiljaisena oppaansa takana eikä enää avannut suutaan. Hän oli omasta mielestään tuottanut Nymille jo aivan tarpeeksi tuskaa sinä iltana. Eikä oikeastaan pitänyt siitä - ellei sitten taistelussa. Vaikka hän olikin vasta tämän viherihmisen tavannut, hän sääli tätä omalla tavallaan. Ei ollut missään mielessä mukavaa katsoa toisen kärsivän. Pian tuo animaagi huomasikin Nymin katselevan satamaan, varmaankin etsien Evolveria. Toivoen että tämä tulisi takaisin. Vaikka tuskin mies olisikaan tulemassa. Korppi kohautti viherihmisen näkemättä päätään pudistellen olkiaan ja karkotti ajatukset päästään. Eiväthän ne hänelle lainkaan kuuluneet.

Nym ja Raven astelivat rauhallisesti kukkakuppaa kohden. Nym avasi suuren, lasisen ja kovasti narisevan oven työntäen sitä kaikilla voimillaan. Ovi oli aina ollut suuri ongelma, mutta koska hän tai hänen siskonsa ei ymmärtänyt mitään tälläisistä, he olivat jättäneet oven sikseen.

Kukkakauppa näytti melko pieneltä sisältä katsottuna, sillä kukkia ja erilaisia kasveja näytti olevan joka puolella. Kaikilla seinillä roikkui eräänlaisia seinäkasveja ja jaloille ei mainannut löytyä kunnolla tilaa suurien ruukkukasvien välistä. Tiski aivan pienen putiikin perällä. Nymphaéa kurkotti sen alalaatikkoon ja otti sieltä pussin piparjuurta. Se voisi auttaa tässä tilanteessa.

Viherpää asteli päättäväisesti kohti pientä takahuonetta. Siellä hän laski piparjuuri-pussin pienelle pöydälle ja viittoi Ravenin istumaan.
"En halua pakottaa, mutta minusta tuntuu että sinun tulisi istua nyt hieman sivummalla", Nym sanoi käyttäen apunaan eräänlaista psykologiaa ((kumpa vain muistaisin virallisen nimen..)

Heti annettuaan Ravenille ohjeen hän nosti suuren padan liedelle ja sytytti sen alapuolelle tulen. Tästä se soppa vasta keittyisi. Viherpää alkoi heittelemään kattilaan tietyn määrän tiettyjä aineita jeuhattu tiettyihin hiukkaskokoihin. Jos tämä vain onnistuisi, arvet saataisiin ehkäpä vähän huomaamattomammiksi. Muutaman kerran hän vilkaisi Raveniin huolestuneena. Tai no, mitäköhän huolta hänellä tässä oli?

Nym hämmensi välillä liuosta tietyn määrän vasempaan suuntaan ja heti perään tietyn määrän oikeaan suuntaan. Lopultakin litku tuntui olevan valmista. Se oli vaihtanut väriään melkoisen monta kertaa, mutta lopputulos näytti melkoisesti sinisen väriseltä. Nym vilkaisi vielä Raveniin ja otti tämän vierestä pöydältä piparjuuri-pussin. Hän avasi sen ja heitti kaikki harmaanruskeat siemenet litkuun tuomaan hieman väkevyyttä.
"Tämä ei varmaan maistu sitten mitenkään ylenpaattisen herkulliselta", Nym sanoi hämmentäessään litkua kahdesti vasempaan. Seos vaihtoi väriään aivan tumman siniseksi piparjuuren vaikutuksesta.

Viherpää nosti pöydältä pienen pullon ja mittasi sinne viisitoista teelusikallista nestettä. Tämän jälkeen hän kääntyi animaagiin.
"Kaadanko minä tämän selkääsi, vai haluatko itse?" Itse kaataminen olisi varmastikin melkoisen vaikeaa, mutta kyllähän litkua riittäisi kattilassa ainakin viiteen yritykseen. Tosin, jos hän vain nopeasti kaataisi litkun selän arpiin, saattaisi kaikki tämä käydä paljon nopeammin.

//Tämän viestin jälkeen katoan sitten - että yritä kestää xDD Mökille siis menen//

Raven katsoi hiljaisuudessa yhä kun Nym työnsi painavalta näyttävän oven auki. Hän ei jostain syystä viitsinyt auttaa, koska se voisi ärsyttää Nymiä - aivan kuin animaagi pitäisi tuota heikkona tai vastaavana. Ehei, sitä tuo korppi ei enää antaisi tapahtua.

Animaagi astui sisälle ympärilleen katsellen. Pieni, mutta kotoisan oloinen silti tuo oli. Kukkia, yrttejä ja pieni tiski löytyi siitä pienestä - mutta hyödyllisestä pikkukaupasta. Niitä tosin tuntui olevan vähän liikaa. Jokaisessa mahdollisessa nurkassa jonne kasveja pystyi laittamaan, niitä myös tuntui olevan. Se teki tilasta hitusen ahdistavan. Mutta ei liian, kyllä siihenkin varmaan aikanaan tulisi tottumaan. Pieni tiski aivan kaupan peräosissa tuntui kovin orvolta.

Olkiaan kohauttaen, mielenkiintoa uhkuen Raven otti takahuoneessa yhden tuolin alleen ja siirsi sen sivummalle. Hän katseli silmät mielenkiinnosta kiiltäen hämärässä huoneessa kun yrttiasiantuntija teki töitään. Elätellen toivoa arven poistumisesta. Vaikka se tuskin onnistuikaan. Ja hän oli jopa hitusen onnellinen saadessaan viettää enemmänkin aikaa tämän naisen kanssa - vaikka Nymin sydän oli juuri särkynytkin.

Raven hymähti kuivasti Nymin kertoessa ettei litku maistuisi kovin hyvältä. No kuka sitä oli syömässäkään? No, ehkä se nyt vain oli niin että Raven ei ymmärtänyt mitään - joka kyllä oli täydellisen totta. Mutta hällä sen väliä. Raven kohotti hieman kulmiaan Nymin kysymyksen myötä. Ei hän kyllä ikinä tulisi yksin saamaan sitä litkua arpiinsa. Ei hän aivan niin venyväinen ollut.

"Jos viitsisit, voisitko tehdä sen minulle."
Raven kysyi ja nauroi kuivasti myöntäessään ettei pystynyt siihen itse. Vaikka se nyt varmaan näkyi jo päältäkin. Animaagi hymyili leveästi viherihmiselle ja kohautti olkiaan. Elätellen yhä toivoa, että saisi arpia edes vähän haalenemaan. Ne olivat kammottaneet jo aivan tarpeeksi montaa ihmistä.

//Hyi kamala, tuli hirveää tekstiä ja ylilyhyttä ;___; Pyydän kovin anteeksi//