Uteliaisuus voi olla vaarallista

//Sever Rikin kera tänne päin ^__^//


Sota oli levittänyt tukahduttavan harsonsa koko Payonin ylle, lukiten tavallisen väen piilopaikkoihinsa ja jättäen kadut kiltojen sotureiden valtaan. Vielä taistelu ei ollut yltynyt täyteen mittaansa, mutta useat vaanit ja aasat olivat jo saaneet surmansa toistensa toimesta. Kaduilta saattoi toisinaan kuulla katkonaisia taistelun ääniä, aseiden kolahtelua toisiinsa vasten, liikkuvien joukkojen askelten töminää, sotilaiden huutoja. Sekä viattomien katulasten parkunaa, epäonnisten naisten kiljaisuja ja kuolemaan jätettyjen miesten valitusta.

Syksy oli yleensä kaunis vuodenaika, mutta nyt sen värjäämät lehdet muistuttivat vain kaikesta siitä verestä, joka sai vuotaa kaupungissa. Näin se teki ainakin Katrinille. Nainen ei ollut koskaan hyväksynyt väkivaltaa, vielä vähemmän nyt kun sota alkoi tuoda esille julmia puoliaan. Ruuasta oli puutetta monilla, ainakin köyhemmällä väellä ja pelko piti kaupunkilaisia kuristavassa otteessaan. Katrin toivoi vain sodan loppuvan, jopa vaanien tappio olisi hänen mielestään ollut hyväksyttävissä. Kunhan näistä järjettömistä kärsimyksistä ja väkivaltaisuuksista päästäisiin.

Katrin ei kuulunut niihin onnekkaisiin vaaneihin, jotka olisivat päässeet Majatalo Freijaan tai Freijan siunaukseen, vaikka naisen velipuoli kuinka vaanien valtias olikin. Turvapaikat olivat täyttyneet uskomattoman nopeasti, eikä nainen ollut enää mahtunut kumpaankaan. Niinpä hän oli joutunut jäämään majailemaan kauppansa kellariin. Ainakaan ruuasta ei ihan heti pitäisi tulla puutetta, olihan hänellä täällä hyvät varastot elintarvikkeita, jotka oli tarkoitettu kaupassa myytäviksi.

Nälkää suurempia vihollisia olivatkin yksinäisyys, tylsyys, tiedottomuus kaupungin tapahtumista sekä huoli pikkuvelipuolesta Rikistä. Uteliaana luonteena Katrin ei oikein pitänyt siitä, ettei tiennyt lainkaan millainen tilanne kaupungissa tällä hetkellä vallitsi, varsinkin hän oli huolissaan siitä, ettei tiennyt Rikin voinnista. Eikä velipuolikaan tainnut tietää Katrinin voinnista, nainen ei ollut edes saanut välitettyä Rikille tietoa siitä, että oli joutunut jäämään kauppaansa. Vaikka kyllä mies nyt sen oli varmaan huomannut, ettei Katrinia ollut turvapaikoissa näkynyt.

Puolihaltia ei todellakaan jaksanut kyykkiä koko aikaa pimeässä kellarissa ruokien keskellä, vaikka se turvallisinta olisikin ollut. Nytkin hän haahuili ympäri kauppaa ja kurkki ulos laudoitetuista ikkunoista, saadakseen edes jonkinlaista vihjettä kaupungin tapahtumista, utelias kun oli. Etuovikin oli tukevasti laudoitettu umpeen, mutta takaovi oli ainoastaan lukittu. Katrin kuitenkin halusi pitää sen reitin vapaana, jostain syystä. Ovi oli kuitenkin vankkaa tekoa, eikä sitä aivan helpolla saisi murrettua jos sisään halusi.

Äkkiä Katrin kuuli narahduksen takaoven suunnalta. Ovelle johtavat muutamat portaat siellä narisivat, siitä nainen oli varma. Joku oli siis aikeissa tulla sisään. Jos tulija olisi Riki, saisi hän oven avattua omalla avaimellaan. Mutta jos siellä olisi joku muu... Ajatus pikaisesta syöksystä kellariin häivähti naisen mielessä, mutta sitten Katrin pakotti itsensä pysymään paikoillaan, ettei paljastaisi olemassaoloaan pienilläkään äänillä. Jos ulkona tosiaan olisi aasasoturi tai useampi, saattaisi tuo hyvällä tuurilla jättää sisään murtautumisen sikseen, jos oletti paikan olevan tyhjillään.

//Tupsunen hölköttelee ilveksenä paikalle ja Sever saa kirmata sen perässä <33~//

Sota. Se siis oli jo siellä, Payonissa. Syksyn värjäämät lehdet tipahtelivat osa pois ja ne peittivät pienempiä polkuja, metsien lähettyvillä. Kaikki olivat lukittautuneet omiin asuntoihinsa, kaikki pelkäsivät sotaa. Kukaan ei halunnut loppunsa koittavan sodan alla. Majatalot olivat nekin täynnä, kaikki olivat heti niihin rynnänneet, kun vaan tilaisuus koitti. Kaikki eivät edes mahtuneet niihin, osa oli joutunut lukittautumaan kellareihinsa. Jotkut hullut kyllä yhä palloilivat kaduilla, varsinkin jotkut nuoret pojat, jotka kuvittelivat olevansa voittamattomia.

Mutta tänään outo ilmestys käveli, tai paremminkin voisi sanoa, että tassutteli Payonin synkkiä katuja pitkin. Kaikki tuntui niin synkältä sodan jaloissa, vaikka olikin vasta hieman yli keskipäivä. Kuitenkin, tupsukorvainen ilves, kissaeläin hölkkäsi katuja pitkin. Ei kaikki välttämättä olisikaan uskoneet näkevänsä ilvestä keskellä päivää, tassutellen katuja pitkin, sodan kuitenkin syödessä tätä kaupunkia, vaikka eiväthän eläimet sodasta mitään tienneet. Kuitenkin tämä uljas kissaeläin hölkkäsi ylpeänä korvat hieman taakse päin vedettyinä ja silmät tarkkailivat alituiseen ympäristöä. Tuo oli jo jotenkin liian inhimillisen näköistä.

Kuitenkin saapuessaan erään kulman taakse, tämä hahmoi muuttui varjoissa kaksijalkaiseksi. Ihmiseksi. Ei tämä oli animaagi ja sen kyllä saattoi melkein huomata tästä kaksijalkaisenkin olemuksesta sillä tämä omasi ilveksen tupsukorvat vaikka olikin toisessa muodossaan, eikä ilveksenä. Toisessa korvassa roikkui kaksi korua ja mies näytti kieltämättä hieman hipiltä. Hieman yli olkapäiden ulottuvat hiukset olivat punottu letille selän päälle ja muuten ne kyllä näyttivät nyt pörröisiltä ehkä hieman takkuisilta mutta sitä ne eivät olleet. Ei. Se vain näytti päällepäin siltä. Tämän hiuksissa roikkui erinäisiä kangaspaloja, koruja ja sulkiakin. Leukansa pieni parrantynkä näytti oikeastaan hyvinkin komealta tämän muutenkin komeassa ulkomuodossa.

Kullansävyisten silmien pupillit kapenivat tämän astuessa varjoista valoon. Kyllä, tämän silmät toimivat ihmismuodossakin kuin kissalla. Hän todellakin oli viettänyt liikaa aikaa eläinhahmossaan. Kissanviikset sentään. Niin hänellä oli kasvoissan myös tatuointi, joka näytti kissanviiksiltä, ja ne sijaitsivat kummallakin poskella. Päällään tällä sinä päivänä oli vain tavalliset ruskeat pussihousut, jotka olivat lahkeista kireät sekä hihaton paita, väriltään ruohonvihreä, jossa oli kauniita kullanvärisiä kirjailtuja kuvioita. Miekka roikkui tämän huotrassa ja huota taas oli kiinni lanteilla lepäilevässä vyössä.

Riki, niin vaanien yksi valtias. Tämä oli tullut katsomaan siskoaan, oikeastaan siskopuoltaan, mutta Katrin oli ollut aina hänelle kuin sisko eikä vain puolikas. Riki ei ollut nähnyt siskoaan missään vaanien turvapaikoissa, ja siksi oli alkanut hieman huolestua. Tupsukorva kun ei ollut töiltään päässyt Katrinia tapaamaan, eikä siis tiennyt miten tämä mahtoikaan voida. Nyt hän kuitenkin oli livahtanut ulos ja tiesi olevansa aika vaaravyöhykkeellä, liikkuessaan ulkona, vaikka eläinhahmossaan olikin. Se oli hänelle kuitenkin vain seikkailua, ei sen kummempaa. Hän halusi tietää kuinka isosisko voi, heillä kuitenkin oli melkoisen lämpimät välit ja monesti Riki tykkäsikin käydä Katrinin luona.

Hän päätti mennä takaovesta sisään, ihan senkin takia, että etuovi olisi varmaankin lukittu. Harmi vain, että takaovi narahteli pahasti kun hän sai sen auki, ja sulloi avaimet taas taskuihinsa. Itsevarma hymy kasvoillaan tämä käveli sisään Katrinin puotiin ja toitotti kuuluvalla äänellään, kuitenkin sen verran hiljaa, ettei kukaan sitä nyt ihan kilometrien päähän kuullut.

"KATRIIN!"

Kuullessaan oven avautuvan rauhallisesti, ilman murtamista, Katrin oli lähes varma, että tulija oli Riki. Luulon sitten varmistikin melko kovaääninen huuto, äänestä nainen kyllä tunnisti tulijan veljekseen. Iloisena hän kiiruhti takahuoneeseen, hän oli kuitenkin ollut huolissaan Rikistä. Valtiaana tuo oli erityisessä vaarassa, eikä Katrin ollut saanut kuulla minkäänlaisia uutisia ulkomaailmasta.
"Tupsu!" Katrin huudahti miehen nähdessään, ei sentään niin kovaa kuin Riki oli vähän aikaa sitten huutanut. Ruskeahiuksinen ryntäsi rutistamaan veljeään, saattoipa vahingossa vielä tallata tuon varpaille innostuksissaan.

"Tulehan toki peremmälle", Katrin sanoi ja johdatti Rikin hieman sisemmälle kauppaan.
"Sinä näköjään vieläkin kannat tuota miekkaa mukanasi", nainen huokasi veljeään katsahdettuaan. Tästä asiasta oli puhuttu monet monituiset kerrat.
"Kai sinä ymmärrät, että väkivalta ei todellakaan ole ratkaisu, se aiheuttaa vain lisää väkivaltaa. Kuten tämä sotakin, siitä kärsivät eniten ne sivulliset jotka tahtovat vain olla rauhassa. Luulisi että saisit edes jotain tehtyä tälle typeryydelle, sinä olet sentään valtias. Tappelisivat sotilaat vain keskenään, jos ihan pakko on taistella, ja jättäisivät rauhaan ne, joilla ei ole tähän älyttömyyteen osaa eikä arpaa", Katrin saarnasi, johdatti samalla Rikin pöydän ääreen istumaan ja avasi sitten kellarin luukun, jonka päälle oli naulattu tyhjä tynnyri, joka jäi luukun peitoksi vaikka sen sulki sisältäkin päin. Eihän kukaan nyt uskonut, että kellarin luukku voisi olla tynnyrin alla, miten tynnyrin muka olisi saanut luukun peitoksi kun kaikki olivat kömpineet luukun alle. Hyödyllinen hämäys, jos aasat tunkeutuisivat kauppaan.

"Onneksi sinä sentään olet kunnossa, et tiedäkään kuinka huolissani olen ollut. Lupaa minulle, että pidät huolen itsestäsi, etkä tee mitään typeryyksiä etkä mene varsinkaan tapattamaan itseäsi jonkin typerän urheusajatuksen vuoksi. Sinä olet kuitenkin valtias ja sinun on oltava vaanien luottamuksen arvoinen, ja sinusta on paljon enemmän hyötyä elossa kuin jonkin kunniakkaan kuoleman jälkeen", ruskeahiuksinen oli laskeutunut kellariin ja joutui nyt puhumaan kovempaa, jotta Riki kuulisi hänen sanansa.

Katrin kapusi taas ylös vaaleanruskean mekkonsa helmoja pidellen ja mäjäytti pöytään Rikin eteen leipää, hieman lihaa ja kannullisen ruokajuomaksi sopivaa laimeahkoa viiniä.
"Syöhän nyt vähän siitä niin saat lihaa luidesi päälle, ruokkivatko ne sinua edes kunnolla. Ihan kuin olisit laihtunut entisestäsi, vaikka ainahan sinä tuollainen luuviulu olet ollut. Kerrohan nyt kaikki mitä oikein on tapahtunut, minä olen elänyt täällä varsinaisessa uutispimennossa", Katrin lopulta lopetti puhetulvansa, istahti pöytään Rikiä vastapäätä ja katsoi tuota odottavasti meripihkan värisillä silmillään. Sota ei loppujen lopuksi ollut juurikaan muuttanut tuota naista ja hänen uteliaalle luonteelleen oli ollut suorastaan raastavaa olla tietämättä kaupungin tapahtumista, niinpä hän aikoi nyt kiskoa Rikistä kaiken mahdollisen tiedon.


//Katrin innostu hieman puhumaan xD//

"Tupsu!" kuului Katrinin huudahdus ja nyt tuo ryntäsikin jo tupsukorvaista veljeään halaamaan ja astui vahingossa myös Rikin varpaille, mutta siitä Riki ei kyllä viitsinyt mainita mitään. Mies käveli kuuliaisesti isosiskonsa perässä, kun tämä johdatti hänet peremmälle kauppaan, mutta pahaksi onnekseen Katrin tuntuikin heti huomaavan Rikin miekan. Miehen kasvoilla käväisi epätoivoinen virne, onneksi Katrin ei tiennyt että hänellä oli pari tikariakin mukanaan, mutta ne oli piilotettu housun lahkeisiin.

"Kai sinä ymmärrät, että väkivalta ei todellakaan ole ratkaisu, se aiheuttaa vain lisää väkivaltaa. Kuten tämä sotakin, siitä kärsivät eniten ne sivulliset jotka tahtovat vain olla rauhassa. Luulisi että saisit edes jotain tehtyä tälle typeryydelle, sinä olet sentään valtias. Tappelisivat sotilaat vain keskenään, jos ihan pakko on taistella, ja jättäisivät rauhaan ne, joilla ei ole tähän älyttömyyteen osaa eikä arpaa"
Tämä johdatti saarnatessaan miehen pöytään istumaan ja ennen kuin Riki itse kerkesi rakkaalle siskolleen mitään sanoa, kun tämä olikin kömpinyt jo kellariin ja jatkoi saarnaustaan sieltä.

Tupsukorvainen mies nojasi hymyillen kätensä pöytään ja hieroi kasvojaan. Katrin. Tämä oli juuri sitä Katrinin tapaista. Tämä kun vastusti väkivaltaa, ei yhtään tykännyt siitä. Eihän Rikikään sinänsä siitä pitänyt, mutta hän kun oli hieman erilainen kuin siskonsa. Sisko oli tullut enemmän äitiin, Karòliin, joka oli ollut parantaja, ja joka oli ollut luonteeltaan hyvin ulospäin suuntautuva, eikä koskaan ollut joutunut pahemmin väkivaltaa käyttämään.

Katrin kuitenkin kömpi pian takaisin ja lämäytti pöydälle lihaa, leipää ja viiniä. Riki katsahti kissansilmillään siskoaan, joka taas aloitti puhumisen:
"Syöhän nyt vähän siitä niin saat lihaa luidesi päälle, ruokkivatko ne sinua edes kunnolla. Ihan kuin olisit laihtunut entisestäsi, vaikka ainahan sinä tuollainen luuviulu olet ollut. Kerrohan nyt kaikki mitä oikein on tapahtunut, minä olen elänyt täällä varsinaisessa uutispimennossa"
Sisko istuutui häntä vastapäätä ja katsoi häntä meripihkan värisillä silmillään.

Riki huokaisi ja otti leipää, haukaten siitä palan.
"Katrin rakas, ihana nähdä sinua. Ja kyllä minä ruokaa saan, joskaan mikään ei vedä vertoja sinun tekemällesi ruualle. Ja mitä siihen sotaan tulee, niin tapattamassa en ole itseäni, tämähän on vain yksi suuri seikkailu", Riki sanoi ja hänestä kyllä helposti huomasi, että hän oli huoleton herra, joka ei jaksanut turhista huolehtia. Kuitenkin huoli Katrinista kaiversi häntä joka päivä. Hän ei antaisi siskolleen käydä mitään. Vaikka tämä olikin vain puolisisko, niin Riki oli aina kyllä pitänyt ihan omana siskonaan, ja omana tukena ja turvanaan, jolle pystyi kertomaan mitä vain.

"Ja mitään en voi valtiaana kertoa sodan suunnitelmista, mutta vaanit kyllä osaavat yllättää. Ai niin, ehkä sinunkin olisi hyvä tietää, mutta aasat ovat lisänneet kaduilla vartiointiaan ja kuulemma saattavat tulla katsastamaan talojakin. En tarkalleen tiedä, mutta tälläistä vihiä olen kuullut. Ja tämä iänikuinen juoppolalli Den, hän on raitistunut. Sattui tuossa kerran tulemaan vastaan ja alkoi selittämään, kuinka olikaan erottautunut viinasta kokonaan, vanha ukko", Riki naurahti, kun Den tuli hänen mieleensä. Katrin ei ehkä ollut tästäkään kuullut, mutta Den oli heidän jonkinmoinen tuttunsa kuitenkin, ja yksi Payonin "kylähullu".

"No mutta sisko, mitä itsellesi kuuluu?" tupsukorvainen kysyi sitten ja hörppi viiniä, joka oli aivan ihanaa. Ei yhtään liian terävää tai mauotonta.

Riki ottikin Katrinin tarjoamaa ruokaa ja haukkasi palan leivästä, ennen kuin vastasi siskopuolelleen.
"Katrin rakas, ihana nähdä sinua. Ja kyllä minä ruokaa saan, joskaan mikään ei vedä vertoja sinun tekemällesi ruualle. Ja mitä siihen sotaan tulee, niin tapattamassa en ole itseäni, tämähän on vain yksi suuri seikkailu", Riki sanoi. Puhe suuresta seikkailusta ei kyllä varsinaisesti rauhoittanut Katrinia, mutta hän yritti lohduttaa itseään sillä että veli kyllä pärjäisi, oli ennenkin pärjännyt.

Rikin puheille aasojen kotikäynneistä Katrin nyökkäsi vakavana, hänen pitäisi olla entistä varovaisempi. Ehkä olisi tosiaan parempi pysytellä vain kellarissa, niin ikävää kuin se olikin. Hän ei kuitenkaan halunnut tapetuksi tai vangituksi ja niin varmasti kävisi, jos tajuttaisiin että hän oli vaanien valtiaan sisarpuoli. Kun esiin tuli sitten vanha Den ja hänen raitistumisensa, Katrin naurahti.
”Hänet ja hänen raitistumisensa kyllä tiedetään, siitä hän on minullekin puhunut varmaan kymmeniä kertoja ja seuraavana päivänä taas kaulaillut pulloa”, nainen sanoi hieman huvittuneena.

"No mutta sisko, mitä itsellesi kuuluu?" Riki kysyi.
”No, en ehtinyt vaanien turvapaikkoihin joten minun on tyytyminen kellariini, vaikka aikahan siellä käy pitkäksi. Onneksi sinne sentään tulee hieman valoa parista pienestä ikkunasta, muistatko vielä kun mahduimme kiipeämään niistä? Sinähän jäit kerran jumiinkin niin että pyllistelit kadulle takamus paljaana”, tässä kohdassa Katrin virnisti. ”Niinpä minä sitten olen sekoitellut yrttilääkkeitä ja kutonut, tein muuten sinulle kaulahuivin tässä vähän aikaa sitten kun talvi on nyt lähestymässä, muistuta että annan sen sinulle ennen kuin lähdet”, tummatukkainen nainen puheli.

Mutta äkkiä Katrin jähmettyi kuullessaan taas narahtelua takaoven suunnalta. Mielessä vilisti ajatuksia, oliko hän edes muistanut sulkea ovea? Ei ollut tainnut, eikä sitä ollut tehnyt Rikikään. Nainen nousi ylös, kaappasi veljensä kädestä kiinni ja työnsi tämän alas yhä avoinna olevasta kellarinluukusta.
”Ole hipihiljaa!” nainen sihahti ja sulki sitten luukun tupsukorvaisen päältä, saattoipa pamauttaa sen veljensä päätä vasten jos tuo ei ollut mennyt portaita tarpeeksi alas. Katrin ehti juuri istahtaa pöydän ääreen, sille puolelle jossa ruuat olivat, kun aasavartiosto sitten astuikin sisään. Joukko oli yllättävän pieni, vain viisi miestä, mutta nainen oli varma että ulkona odottaisi lisää noiden tovereita.

Eräs joukosta, ilmeisesti sen johtaja, oli jo aukaisemassa suutaan, mutta Katrin ehti ensin, ponnahtaen seisomaan pöytänsä äärestä.
”Mitä te oikein luulette tekevänne, tunkeudutte kunniallisen kauppiaan liikkeeseen kuin varkaat! Teidänhän pitäisi varjella kaupunkilaisten turvallisuutta eikä hyökkäillä viattomien kimppuun, tuolla ulkona on kyllä sotilaita jos taistella tahdotte, miten muka minä, pelkkä nainen voisin olla vaaraksi? Onko tosiaankin kunniallista tunkeutua viiden, aseistautuneen miehen voimalla yhden naisparan pieneen putiikkiin, josta hän rauhan aikana yrittää riipiä vaivaisen toimeentulonsa, onko se teistä oikein ja miehekästä? Kyllä teidän vanhempanne varmaan häpeäisivät teidät nähdessään, toivoisivat varmaan etteivät olisi koskaan saaneetkaan tuollaisia poikia, joilla ei ole hajuakaan siitä kuinka todellisen miehen kuuluu käyttäytyä”, naisen suu vain kävi ja kävi, sotilaat yrittivät kyllä välillä saada suunvuoroa, mutta turhaan.


//jätän sulle kunnian päättää aasojen reagoinnista : D//

”Hänet ja hänen raitistumisensa kyllä tiedetään, siitä hän on minullekin puhunut varmaan kymmeniä kertoja ja seuraavana päivänä taas kaulaillut pulloa”
Katrin kertoi naureskellen eikä Rikikään voinut muuta kuin hymähtää.
"No, lyötkö vetoa, kuinka kauan hän pysyy ilman viinaa?" Riki naurahti ja kohotti huvittuneen ilmeen kasvoilleen. Den ainakin oli kuulostanut olevan tosissaan, mutta tiedä häntä nyt sitten. Ehkä viina kuitenkin oli miehelle niin houkutteleva aine, ettei siitä päässyt eroon ihan tuosta noin vain.

Kun Riki sitten kysyi mitä Katrinille itselleen kuului niin siihen neitonen vain:
”No, en ehtinyt vaanien turvapaikkoihin joten minun on tyytyminen kellariini, vaikka aikahan siellä käy pitkäksi. Onneksi sinne sentään tulee hieman valoa parista pienestä ikkunasta, muistatko vielä kun mahduimme kiipeämään niistä? Sinähän jäit kerran jumiinkin niin että pyllistelit kadulle takamus paljaana”
Rikin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen.
"Ääh...Älä muistuta siitä", valtias murahti ja heilautti kättään. Tapaus oli kyllä ikimuistoinen, sillä vieläpä hänen silloinen ihastuksensa oli kävellyt siitä ohitse. Tupsukorvainen ei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä, melkoinen tapaus se olikin ollut.
”Niinpä minä sitten olen sekoitellut yrttilääkkeitä ja kutonut, tein muuten sinulle kaulahuivin tässä vähän aikaa sitten kun talvi on nyt lähestymässä, muistuta että annan sen sinulle ennen kuin lähdet”
Onneksi Katrin vaihtoi puheenaiheen pois siitä tapauksesta ja Riki nosti hieman korviaan ja hymähti. Katrin oli siis kutonut hänelle vielä kaulaliinankin.
"Kiitos, kiitos, sisko" Riki kiitti toista ja hymyili.

Yhtäkkiä Katrin oli kuullut jotain takaoven suunnalta, kuten oli tämä ilvesmieskin. Käsi oli livahtanut tahtomattaankin miekan kädensijalle, mutta ennenkuin valtias oli mitään kerennyt pukahtamaankaan niin siskonsa oli kiinni toisessa kädessään ja tuuppasi kellariin ja vieläpä paukautti luukun Rikin päähän.
"Auts!" tämä kiljahti mutta se hukkui Katrinin sihinään, joka käski olla hiljaa. Niinpä Riki vain jäi toimettomana istuskelemaan rapuille ja pitelemään päätään.

Ja kuinka ollakkaan vartijoitahan siellä olikin. Eräs heistä oli aukaisemassa suutaan mutta Katrin ehti ensiksi.
Vartijat olivat erittäin tyrmistyneen näköisiä ja Riki vain pidätteli nauruaan kellarin rappusilla, että joutui laittamaan toisen kätensä suunsa eteen, jottei olisi päästänyt ääntäkään.
Katrinin paasaus oli todellakin tuollaista lähes jokainen kerta ja nyt aasa vartijat saivat osansa siitä.

"Anteeksi hyvä neiti..." pääjehu sanoi hyvin viattoman kuuloisella äänellä ja katsahti tovereitaan hyvin hämmästyneen näköisenä. Eivätpä olleet tainneet koskaan ennen kuullakaan moista saarnaa, kuin nyt.
"Olemme pahoillamme, että tunkeuduimme kotiisi. Poistumme pikimmiten", pääjehu totesi varovasti, jottei Katrin enää keksisi puhua mitään. Niinpä nämä lähtivät hiljaa, toljottaen Katrinia kuin jotakin kahdeksatta ihmettä. Ja ihmehän tämä oli, ainakin puhujanlahjoiltaan.

Kun Riki kuuli vartijoiden lähteneen niin tämä pamautti nyrkillään luukkuun, joka oli visusti kiinni.
"Katrin! Haluaisin ulos!" ilvesmies huudahti ja ilmeensä oli kyllä yhä huvittunut. Saivatpahan ainakin vartijat arvoisensa saarnan. Valtias oli itse saanut monta kertaa kuunnella Katrinin puhelahjoja ja olihan sisko monta kertaa pelastanut tämän rökitykseltäkin. Kiitos siitä kuului melkein aina Katrinille ja tämän suulle.

"No, lyötkö vetoa, kuinka kauan hän pysyy ilman viinaa?" Riki naurahti Katrinin epäiltyä Denin raitistumisaikeita.
"Näin sodan aikaan hänen on kyllä lähes mahdotonta saada viinaa itselleen... Veikkaisin että kolme päivää", ruskeahiuksinen vastasi huvittuneena. Den kyllä kaivaisi itselleen juotavaa vaikka kiven kolosta, siitä Katrin oli varma. Puhe kääntyi naisen omiin tekemisiin ja pian hän muistutteli veljeään menneistä, mikä sai tosiaan mielenkiintoisen ilmeen kohoamaan Rikin kasvoille ja Katrinin lähes purskahtamaan nauruun tuon ilmeen nähdessään, vaikka hän lopulta saikin itsensä hillittyä vain parin tyrskähdyksen jälkeen.

Rikin kiitoksiin kaulahuivin johdosta Katrin ei ehtinyt vastata, sillä hän kuuli ääniä takaovelta. Velipuoli oli pian suljettuna kellariin ja meripihkasilmäinen oli valmiina vastaanottamaan tulijat, aasasotilaat, jotka saivatkin osakseen melkoisen ryöpytyksen. Yllättävän nöyrän näköisenä joukkion johtaja jopa pyysi anteeksi Katrinilta ja poistui sitten joukkonsa kanssa, kuin olisi pelännyt naisen vielä jatkavan puhettaan.

Nainen huokasi hiljaa helpotuksesta, huonolla tuurilla miehet olisivat voineet loukkaantua ja heittää hänet tyrmiinkin. Hieman aasojen jälkeen Katrin käveli ovelle ja lukitsi sen nyt visusti, palaten sitten juuri sopivasti kuulemaan Rikin ulospääsypyynnöt.
"Älähän nyt hätäile", meripihkasilmäinen sanoi huvittuneella äänellä ja avasi kellarin luukun.
"Voisinkin samantien hakea sen kaulahuivisi..." nainen totesi puoliksi itsekseen ja lähtikin sitten kapuamaan alas. Rikin ohittaminen ahtaissa portaissa oli hieman hankalaa, mutta lopulta hän pääsi turvallisesti kellariin, nappasi kaulahuivin mukaansa ja kipusi se mukanaan jälleen ylös.

"Siinä", Katrin sanoi hymyillen ja ojensi velipuolelleen vihreää kaulahuivia, pitkää ja paksusta langasta kudottua. Se kyllä lämmittäisi vaikka minkälaisella kelillä, varsinkin kun Valhallan talvet eivät niitä ankarimpia olleet. Hetkeksi nainen käveli ikkunan luo ja kurkkasi lautojen raosta, ihan vain tarkistaakseen, mitä ulkona tapahtui. Onneksi siellä sentään näytti olevan rauhallista, vain yksinäinen kissa kipitti kadulla ja sekin katosi pian.

"Muistatko meidän kissamme, sen mustavalkoisen, jonka äiti toi meille kun olimme pieniä", Katrin sanoi hieman surumielisesti hymyillen, katse yhä ikkunassa.
"Kun se oli pentu, saimme aina siivoilla sen jätöksiä. Mutta vanhempana se oli loistava hiirenmetsästäjä. Ja kerran se kiipesi erään pöyhkeän aasanaisen vaatteita pitkin, kun säikähti hänen koiraansa", nainen muisteli naurahtaen. Se vasta oli ollut näky, kiljuva nainen, räksyttävä koira ja sähisevä kissa.

"Pitäisikin varmaan hankkia tänne kissa kunhan sota on ohi, minusta tuntuu että kellarissa on hiiriä, ne eivät ole sitä mukavinta nukkumisseuraa", ruskeahiuksinen sanoi hieman värähtäen.
"Mutta ainakaan siellä ei ole lepakoita", hän jatkoi naurahtaen. Lepakot olivat jotain sellaista, mitä hän pelkäsi järjettömästi sydämensä pohjasta, eikä edes tiennyt miksi.

Katrinin ääni kuului sinne kellariin, kun Riki halusi päästä ulos.
"Voisinkin samantien hakea sen kaulahuivisi..."
Katrin lähti menemään kellarin ahtaita portaita alas ja velipuolen piti tiivistäytyä pieneksi mytyksi toiseen reunaan. Kellarin portaista oli tosiaankin tehty ehkä vähän liian ahtaat mutta ei se nyt maailmaa kaatanut. Riki naurahti pienesti Katrinin puheille vieläkin, kun muisteli mitä tämä olikaan saarnannut aasa sotureille sisään tunkeutumisesta ja viattoman naisen pelottelusta. Riki olisi ollut niin mielellään näkemässä niiden miekkosten ilmeet. Samanlaisia ne kyllä varmaan olivat, kuin niiden koltiaisten ilmeet, jotka olivat kiusanneet Rikiä, tai oikeastaan Rikihän heitä oli yleensä aluksi härnännyt ja sitten saanut muut ärsyyntymään ja sen jälkeen tullut mustasilmä tuomisinaan kotiin, jollei Katrin ehtinyt sattua paikalle häntä pelastamaan.

Riki saikin pian syliinsä Katrinin kaulaliinan, joka oli kauniin vihreä ja hyvää käsityötä.
"Voi kiitos sisko!" Riki sanoi ihastellen, ja pyöritteli liinaa käsissään, samaan aikaan kun Katrin asteli ikkunan luo ja katsoi siitä ulos. Tupsukorvainen astui kellarista pois, huoneen puolelle ja laski kaulaliinan pöydän päälle.

"Muistatko meidän kissamme, sen mustavalkoisen, jonka äiti toi meille kun olimme pieniä"
Riki nyökkäsi, kunnes sitten tajusi, ettei Katrin voinut sitä nähdä, koska tämän katse oli ikkunaan päin.
"Kyllä muistan", Tupsukorvainen naurahti, kun muisti kissan pentuna tekemät kolttoset.
"Kun se oli pentu, saimme aina siivoilla sen jätöksiä. Mutta vanhempana se oli loistava hiirenmetsästäjä. Ja kerran se kiipesi erään pöyhkeän aasanaisen vaatteita pitkin, kun säikähti hänen koiraansa"
Riki naurahti. Hän kyllä elävästi muisti sen tapauksen. Nainen oli kiljunut täyttä kurkkua, ja huusi, että ottakaa tuo viheliäinen peto pois hänestä. Todella ikimuistoista.
"Ja kissahan repi hänen 'sievän' kaulaliinansa riekaleiksi", tupsu naurahti ja kohotti kellertävien silmiensä katseen Katriniin.

Sitten Katrin jo sanoikin, että pitäisi varmaan sodan jälkeen hankkia kissa ja että onneksi kellarissa ei sentään ollut lepakoita.
Nyt vasta mukava virne veljen kasvoille kohosikin.
"Niin muistatko sinä, kun naapurin pojat houkuttelivat sinut siihen yhteen taloon rannan lähistöllä, jossa oli lepakoita. Sitten ne laittoivat oven kiinni ulkoapäin ja sinä jäit sinne niiden lepakoiden kanssa, kunnes minä tulin päästämään sinut ulos, mutta sitä ennen olin kyllä jo saanut turpiini", Riki naureskeli muistolle. Se olikin varmaan yksi niistä ainoista kerroista, jolloin hän oli pelastanut Katrinin eikä toisinpäin.

Ah, muistoja oli joskus kiva yhdessä muistella.
"Mutta minusta se oli kyllä paras, kun se yksi naapurin poika tuli todistamaan, kuinka sinua rakastikaan ja sitten sinä et ollut yhtään kuunnellut häntä ja kysyitkin jälkeenpäin että; 'Mitä asiaa sinulla olikaan?'" Tupsukorvainen naureskeli, hän itse oli ollut väijymässä kulman takana.
"Hups, nyt kyllä paljastin itseni", Riki sitten hetken päästä tajusi, ja läpsäytti käden suunsa eteen, muttei voinut olla nauramataa kuiteskaan.

Veljen kiitokset todellakin lämmittivät Katrinin mieltä ja sen näki myös hänen kasvojensa ilahtuneesta hymystä. Ajatukset kulkeutuivat kuitenkin pian muualle naisen kävellessä ikkunan ääreen ja katsahtaessa ulos. Puhe kääntyi heidän vanhaan kissaansa ja Rikin puhuessa Katrin käänsi katseensa kohtaamaan toisen katseen ja naureskeli itsekin muistellessaan sitä aasanaista. Ei ollut sen jälkeen tullut kaupan asiakkaaksi, mutta eipä häntä oikeastaan oltu kaivattukaan.

"Niin muistatko sinä, kun naapurin pojat houkuttelivat sinut siihen yhteen taloon rannan lähistöllä, jossa oli lepakoita. Sitten ne laittoivat oven kiinni ulkoapäin ja sinä jäit sinne niiden lepakoiden kanssa, kunnes minä tulin päästämään sinut ulos, mutta sitä ennen olin kyllä jo saanut turpiini", Riki sanoi naureskellen Katrinin mainittua siitä, ettei kellarissa onneksi majaillut lepakoita. Tapahtuman muisteleminen sai inhon väreet kiirimään pitkin ruskeahiuksisen selkäpiitä ja ilmekin oli sen mukainen. Kyseinen tapaus ei tosiaankaan kuulunut hänen miellyttävimpiin lapsuusmuistoihinsa.
"Ainakin he saivat sen jälkeen läksytyksen, jota eivät koskaan unohtaneet", Katrin totesi hetken kuluttua hieman naurahtaenkin, kun oli saanut inhottavat muistot pois mieltään varjostamasta. Sen saarnan veroista hänen suustaan ei oltu varmaan koskaan kuultu, niin vihainen hän oli silloin ollut.

Kun Riki sitten siirtyi seuraavaan muisteloonsa, nousi Katrinin kasvoille melkoisen kummasteleva ilme. Eihän veljen tuosta tapauksesta kuulunut tietää. Ilmeisesti mies sitten itsekin tajusi mitä oli puhunut ja läimäytti kätensä suunsa eteen, vaikkei näköjään voinutkaan estää nauruaan.
"Sinä siis kuulit sen? On siinäkin meillä esimerkillinen valtias, salakuuntelee toisten keskusteluja eikä saa mitään aikaiseksi omissa rakkausasioissaan, ottaisit nyt edes oppia siitä pojasta" Katrin sanoi, tai oikeastaan puhe kääntyi melkein mutinaksi. Ei hän varsinaisesti ollut edes vihainen Rikille, häntä itseäänkin tuo tapaus lähinnä huvitti, ainakin näin jälkeenpäin. Se poikaparka oli saanut selittää asiansa vielä uudestaan ja oli saanut vaivanpalkakseen vain kieltävän vastauksen, Katrin kun ei ollut ollut hänestä kiinnostunut. Lähinnä nainen oli ollut melkoisen yllättynyt tapauksesta.

"Kuinkas muuten sinun naisasiasi?" meripihkasilmäinen kysyi hetken kuluttua veljeltään ja käveli lähemmäksi, pöydän vierelle ja pois ikkunan luota. Ilmeestä oli jälleen luettavissa kiinnostunut uteliaisuutta, mutta kenties myös pienoista huolta. Katrinin mielestä Tupsun olisi jo korkea aika ruveta etsiskelemään puolisoa, ei tuo voisi poikamiehenä elää koko elämäänsä.
"Valtiattarien joukossahan on muutamia ihan mukavan näköisiä naisia, ja nythän sinulla on Majatalo Freijassa tilaisuus tutustua useisiin vaanittariin. Luulisi sinullakin viimein tärppäävään, kunhan uskallat toimia", ruskeahiuksinen sanoi hieman virnistäen, tarkoituksenaan hieman kiusoitella mutta myös rohkaista veljeään.

"Ainakin he saivat sen jälkeen läksytyksen, jota eivät koskaan unohtaneet"
Riki naurahti ja katsahti sitten Katrinia.
"Niin, en olisi halunnut olla niiden pöksyissä silloin", Riki totesi naureskellen. Katrin oli todellakin ollut vihainen kuin ampiainen ja pojat olivat saaneet mennä häntä koipien välissä kotiin, mutta ei ihan kirjaimellisesti. Tapaus kyllä todellakin oli iskostunut tämän tupsukorvaisen mieleen. Kuitenkin yksi niistä harvoista kerroista jolloin Katrinin ja Rikin osat olivat periaatteessa vaihtuneet ja Riki oli saanut auttaa siskoaan, kun yleensä se oli ollut toisinpäin ja Katrin oli saanut auttaa veljeään pulasta.

"Sinä siis kuulit sen? On siinäkin meillä esimerkillinen valtias, salakuuntelee toisten keskusteluja eikä saa mitään aikaiseksi omissa rakkausasioissaan, ottaisit nyt edes oppia siitä pojasta"
Tupsukorvaisen hienoinen nauru hyytyi ja tämä tuijotti siskoaan. Hänkö muka ei saanut omissa rakkausasioissaan mitään aikaiseksi? Saihan hän, mutta ei tupsukorvainen vain halunnut sitoutua. Pelkkä ajatuskin karmi että hän joutuisi viettämään jonkun kanssa koko loppuelämänsä. Ei.

"Kuinkas muuten sinun naisasiasi?"
Ilvesmies vetäisi käden pois suultaan nyt, ja katsoi hieman kummaksuen toista, joka oli selvästikin utelias. Riki pudisteli päätään. Ei, olihan hän kyllä tuossa eräänäkin iltana ollut eräissä juhlissa ja hieman flirttaillut erään neitosen kanssa, mutta ei sen kummempaa. Ilta sai kuitenkin hienoisen virneen tupsukorvaisen kasvoille, mutta se haalistui Katrinin avatessa jälleen suunsa.
"Valtiattarien joukossahan on muutamia ihan mukavan näköisiä naisia, ja nythän sinulla on Majatalo Freijassa tilaisuus tutustua useisiin vaanittariin. Luulisi sinullakin viimein tärppäävään, kunhan uskallat toimia"
Riki huokaisi. Niin, olivathan valtiattaret todellakin kauniita näkyjä, ei siinä mitään, mutta ei kuitenkaan.

"No kyllähän minulla tärppäisi, mutta en halua asustaa jonkun kanssa koko loppuelämääni ja sitoutua olemaan vain saman henkilön kanssa. Ei", Riki katsoi Katrinia hivenen vakavastikin. Kyllä kai Katrinkin tiesi että Riki oli melkoinen naistennaurattaja, ollut jo nuorempana.
"Entäs sinä? Kuinkas sinun miesasiasi?" Riki kysyi tämän vartavasten sellaisella hieman hapuilevalla äänensävyllä, sillä tupsukorvainen ei kyllä ollut unohtanut Theodaria, joka oli jättänyt siskonsa. Häät ja kaikki olivat olleet suunnitteilla. Veri oli silloin keihahtanut elkoisesti tupsukorvaisen sisällä ja Katrinin tietämättä tämä oli hieman käynyt juttelemassa tämän Theodarin kanssa. Mutta tästä hän ei livauttaisi edes Katrinille. Ei Theodar ollut kuitenkaan ollut Katrinin tyyppiä.

Riki huokaisi hiljaa ja hymähti.
"On tämä kyllä melkoista tämä sota-aika. Toivottavasti siitä vain päästäisiin ohitse", ilvesmies totesi ja käsi siirtyi taas tarkistamaan, että miekka oli varmasti tallella, sillä eihän hän missään nimessä halunnut kadottaa sitä. Hän toisaalta kyllä toivoi ettei Katrin ollut nähnyt äskeistä, sillä siitäkös toinen saisikin aihetta saarnata jälleen väkivallan lopettamisesta ja kaikesta muusta, josta Riki oli saanut melkein jokaisella käynnillään maistiaisia.

Riki ei tosiaankaan tuntunut pitävän Katrinin uteluista. Kyllähän nainen tiesi, ettei velipuoli oikein ollut sitä sitoutuvaa tyyppiä, mutta hän uskoi kuitenkin, että jostain kyllä vielä löytyisi nainen joka tuon tupsukorvan kesyttäisi. Ja tummahiuksisen käsitys maailmasta oli tosiaankin perinteinen, ihmisten nyt vain kuului mennä naimisiin ja perustaa perhe. Ja Katrinin mielestä Rikin alkoi tosiaan olla korkea aika hoitaa nämä "velvollisuudet". Pitäisihän kunnon valtiaan olla esimerkkinä väelleen.

"No kyllähän minulla tärppäisi, mutta en halua asustaa jonkun kanssa koko loppuelämääni ja sitoutua olemaan vain saman henkilön kanssa. Ei", Riki sitten vastasi Katrinille, saaden naisen hieman huokaisemaan ja pudistamaan päätäänkin. Hän itse olisi kyllä ollut hyvinkin valmis sitoutumaan, jos joku vain olisi hänen tielleen osunut. Nainen vain halusi veljensä parasta näillä uteluillaan. Läheisistä välittäminen ja huolehtiminen oli olennainen osa meripihkasilmäisen luonnetta, ja yhdistettynä uteliaisuuteen se saattoikin sitten ilmetä tunkeutumisena toisten elämään, mistä harvat pitivät.

"Entäs sinä? Kuinkas sinun miesasiasi?" Riki sitten kysyi.
"Samalla tolalla kuin viimeiset viisi vuotta", Katrin vastasi hieman naurahtaen ja kättään heilauttaen, kuin häntä ei tosiaan olisi haitannutkaan vaikkei hänen elämässään mitään koskaan tapahtunut. Vaikka kyllä se tätä naista suretti ja luultavasti Riki sen saattoi nähdä, niin hyvin sisarukset toisensa tunsivat, eivätkä voineet helposti piilottaa tunteitaan toisiltaan. Ruskeahiuksinen piti itseään jo vanhana ja uskoi jo osittain siihen, että tulisi jäämään vanhaksi piiaksi. Vaikka puolihaltiana hänellä olisi vielä runsaasti vuosia edessään ja ulkoisesti nainen näytti ikäistään nuoremmalta juuri isältään saamansa haltiaveren ansiosta.

Katrinin askeleet vievät hänet taas lähettyvillä olevan ikkunan luo, kävellessään hän oli vähällä kompastua mattoon muta sai hurjasti huitoen pidettyä itsensä pystyssä. Tämäkin niin tyypillistä Katrinia. Meripihkan väriset silmät tutkailivat katua ja käsi oli kohonnut hipelöimään kaulassa roikkuvaa riipusta.
”On tämä kyllä melkoista tämä sota-aika. Toivottavasti siitä vain päästäisiin ohitse”, kuului Rikin ääni naisen takaa.
”Toivottavasti tosiaan”, Katrin vastasi hiljaa, hieman poissaolevan kuuloisena. Syynä tuolle poissaolevuudelle olivat ulkona näkyvät tapahtumat, kaksi pientä miesjoukkoa alkoi lähestyä toisiaan miekat tanassa. Jälleen yksi aasojen ja vaanien välinen taistelu. Pian alkaisi melske, joka varmasti kuuluisi tänne sisällekin.

Riki haluaisi varmasti mennä auttamaan kiltalaisiaan, mutta Katrin ei uskaltaisi päästää häntä ulos. Kuumeisesti hän yritti keksiä jotain, millä saisi vietyä velipuolensa huomion niin, ettei tuo huomaisi ulkona pian alkavaa taistelua. Sitten hänen mieleensä juolahtikin eräs asia, jota hänen oli pitänyt muutenkin kysyä Rikiltä.
”Löysin tässä paikkoja tutkiessani joitakin Rimithírin vanhoja tavaroita ja mietin, haluaisitko niistä kenties joitakin”, puolihaltia sanoi ja käveli sitten tynnyrin avulla piilotetulle kellarin luukulle.
”Raahasin ne tänne, kuten melkein kaiken vähänkin arvokkaan, tulehan katsomaan”, nainen jatkoi hieman naurahtaen ja avasi luukun, kavuten alas ja odottaen Rikin seuraavan. Kellariin äänet eivät toivottavasti kuuluisi ainakaan kovin hyvin, vaikka toisaalta animaagilla oli kyllä hyvä kuulo ilveksenkorviensa ansiosta. Alas päästyään Katrin viittasi erästä nurkkaa kohden, sinne oli kasattu pari laatikollista tavaraa. Joukossa oli aika paljon vaatteita, mutta myös henkilökohtaisempia esineitä.
”Tänne on tosiaan kerääntynyt liikaa tavaraa”, Katrin naurahti raivatessaan tietään nurkkaa kohden, kunhan silmät olivat ensin tottuneet kellarissa vallitsevaan hämärään. Kellari oli melkein täpötäynnä tavaraa ja siellä mahtui vain juuri ja juuri kulkemaan.

"Samalla tolalla kuin viimeiset viisi vuotta" vastasi Katrin Rikin hieman haparoivaan kysymykseen, kuinka tämän neidon miesasiat jakselivat. Niin, Theodar oli ollut Katrinin suuri rakkaus, mutta sitten mies oli häippässyt, jättäen Katrinin. Rikin kasvoilta saattoi nähdä myötätuntoa, eikä tämä voinut olla huomaamatta Katrinin pienen naurahduksen läpi surua. Kyllä toinen vielä löytäisi jonkun, ihan varmasti. Riki halusi uskoa siihen, vaikka hän itse ei niinkään sitoutumisesta piitannutkaan. Katrin kuitenkin haluaisi varmasti vierelleen myös jonkun muun kuin velipuolensa.

Kun Riki sitten veti puheen johonkin muuhun miesasioista tai suhteista yleensä, niin Katrin oli yhä hieman poissaoleva ja totesikin vastaukseksi vain että:
”Toivottavasti tosiaan”
Tupsukorvainen kurtisti kulmiaan ja katsahti siskoaan, joka katseli nyt taas lautojen välistä pihalle.
"Katrin? Onko siellä jokin hätänä?" Riki sanoi ja nousi jo puolittain pystyyn, käsi miekan kädensijalla. Hän menisi kyllä taatusti puolustamaan omia kiltalaisiaan, jos nämä vain apua tarvitsisvat.

Mutta ennen kuin Riki oli ehtinyt edes kunnolla ottaa askelta niin Katrin jo totesikin.
”Löysin tässä paikkoja tutkiessani joitakin Rimithírin vanhoja tavaroita ja mietin, haluaisitko niistä kenties joitakin”
Ja Katrin olikin siinä kellarin luukulla, ja vienyt samalla Rikin huomion, kun oli maininnut edesmenneen isänsä.
”Raahasin ne tänne, kuten melkein kaiken vähänkin arvokkaan, tulehan katsomaan”
Katrin kapusi alas ja Riki yhä kurtisti hieman kulmiaan, oliko tämä nyt jokin juoni, jolla sisko tahtoi vetää hänen huomionsa pois muualta? Kuitenkin tupsukorvainen kapusi siskonsa perässä alas ja naurahti, kun Katrinkin naurahti että kellariin oli todellakin kertynyt liikaa tavaraa.

Rikin silmät tottuivat lähes heti hämärään. Hänhän kuitenkin omisti kissan tarkat silmät, jotka olivat kuin luodut pimeässä kävelyyn.
Kellarissa totisesti olikin tavaraa ja heti meni tuo ilvesmies sen nurkan luokse, jota sisko osoitti. Siellä oli kuin olikin Rimithìrin tavaroita, Riki tunnisti niistä jo nyt osan.
"Tässähän on isän miekkavyö!" Riki hihkaisi ja nappasi sen käteensä, mutta katsoi sitten hieman varautuneesti Katriniin, kuitenkin hymyillen. Ihmeellistä että toinen ei ollut heittänyt sitä pois, sillä siinähän kannettiin miekkaa. No nyt se oli Rikillä. Hänen vanhansa kuitenkin oli niin kulunut ja huono jo että.
"Ja tässähän on hänen juhlapuvun takkinsa. Mitä sekin täällä tekee?" Riki naurahti ja nappasi takin, sovittaen sitä ylleen. Se oli hieman liian iso, sillä olihan Rimithìr ollut hyvin jykevä ja raamikas persoona ja tupsukorvainen kun kaikesta huolimatta oli aika luuviulu vaikka söikin ylettömästi.

Sitten noihin kissansilmiin osuikin Karólin yksi mekko.
"Sopiiko tuo sinulle?" Riki kysyi Katrinilta osoittaen mekkoa, joka oli kauniin vihreä. Se oli ollut heidän äitinsä tanssiaismekko, kun vanhemmat olivat käyneet juhlimassa ja sisarukset olivat jätetty kotiin tai viety hoitoon jonnekkin. Mistä muistuikin tämän tupsukorvaisen mieleen eräskin kerta jolloin he olivat naapurilla hoidossa. Vanha höppänä rouva, jolla oli kolme kissaa ja joka juotti heille teetä.
"Muistatko sen naapurin rouvan, joka juotti meille aina sitä pahaa teetä ja kerran minä karkasin sieltä ikkunasta?" Riki sitten avasi suunsa ja kertoi ajatuksensa Katrinillekkin, eikä tämä voinut pidättää myös hienoista nauruaan.
"Melkoinen tapaus.."

Sitten ilveskorvainen keskittyi taas hetken aikaa isänsä tavaroihin mutta yhtäkkiä tämä nousi pystyyn ja näytti kuuntelevan tarkasti jotain. Ulkona oli jokin kahakka mitä ilemisimmin. Hän käänsi kissansilmänsä Katrinia kohden ja kurtisti kulmiaan.
"Mitä siellä pihalla oli?"
Mutta Riki ei jäänyt kuuntelemaan vastausta vaan rymisti jo portaat ylös ja meni takaoven suuntaan sillä etuovihan oli kuitenkin laudoitettu kiinni.

Mielessään Katrin tunsi helpotusta, kun Riki seurasi häntä alas kellariin eikä jäänyt ottamaan selvää siitä, mitä kadulla oikein tapahtui.
"Tässähän on isän miekkavyö!" Riki hihkaisi päästyään tutkimaan Katrinin osoittamien laatikoiden sisältöä ja nainen naurahti hieman velipuolensa innostuneisuudelle. Eihän hän ollut hennonut heittää miekkavyötä pois, olihan se kaunista tekoa ja kuitenkin muisto rakkaasta miehestä, joka oli tosiaan ollut kuin isä hänelle.
"Ja tässähän on hänen juhlapuvun takkinsa. Mitä sekin täällä tekee?" Riki naurahti ja sovitti takkia ylleen, saaden nyt Katrinin vuorostaan naurahtamaan. Vaate oli liian iso ja näytti hieman huvittavalta hoikan miehen yllä.
"Tuo ei ainakaan sovi sinulle", ruskeahiuksinen sanoi, vaikka Riki oli sen varmaan kyllä itsekin huomannut.

"Sopiiko tuo sinulle?" Riki kysyi ja osoitti erästä kaunista mekkoa, joka oli kuulunut heidän yhteiselle äidilleen Karólille.
"Olen liian iso siihen", Katrin vastasi naurahtaen, hän oli jo ehtinyt sovittaa vaatetta ylleen. Vaikka Karól olikin ollut suunnilleen saman mittainen kuin tyttärensä, oli hän kuitenkin ollut jonkin verran hoikempi.
"Muistatko sen naapurin rouvan, joka juotti meille aina sitä pahaa teetä ja kerran minä karkasin sieltä ikkunasta?" Riki sitten kysyi, palaten taas menneisiin ja saaden Katrinin jälleen naurahtamaan iloisesti.
"Ja minä sain sitten kuulla siitä kuinka en ollut vahtinut sinua ja harmittelin kun et ollut ottanut minua mukaasi", nainen jatkoi muistoa. Hän olikin sitten myöhemmin ilmaissut melko painavin sanoin Rikille tahtovansa mukaan seuraavan kerran, kun veli karkaisi sen naisen luota. Ei ollut ollut lainkaan mukavaa vain lipittää teetä ja kuunnella sen rouvan iänikuisia juttuja kissoistaan. Tupsukorvaisen seuraavaan toteamukseen nainen vain nyökkäsi ja antoi tuon sitten jatkaa rauhassa laatikoiden tutkimista.

"Mitä siellä pihalla oli?" Riki kysyi äkkiä kulmiaan kurtistaen ja ryntäsi saman tien ylös. Hän oli siis kuitenkin kuullut taistelun äänet ulkoa. Katrin huokasi hieman murheellisesti ja seurasi mahdollisimman nopeasti veljeään.
"Ole edes varovainen", nainen huudahti veljensä perään, nyt häntä tuskin voisi pysäyttää vaikka meripihkasilmäinen kuinka olisi halunnutkin. Hieman ahdistunein ilmein Katrin haahuili kaupassa ja asteli sitten ikkunan ääreen nähdäkseen, mitä ulkona oikein tapahtui. Vaikkei hän väkivallasta todellakaan pitänyt, halusi hän kuitenkin nähdä, mitä Rikille oikein tapahtuisi.

Ulkona aasat ja vaanit näyttivät olevan suunnilleen tasaväkisiä, molemmilta puolilta oli jo kaatunut muutama mies ja useampi oli haavoittunut. Katrin puristi kätensä meripihkariipuksensa ympärille ja seisoi kuin patsas ikkunan ääressä. Hän toivoi vain, että miehet voisivat jotenkin lopettaa erimielisyytensä muutoinkin kuin tappamalla toisiaan, vaikka tiesikin sen samalla lähes mahdottomaksi. Kuinka hullu maailma tämä olikaan ja kuinka typeriä ihmiset, joita sotaisat jumalat johtivat nostamaan aseen toista kaltaistaan vastaan.

Katrin kertoi olevansa liian iso Karòlilta jääneeseen mekkoon, vaikka he suunnilleen samankokoisia olivatkin. Riki nyökkäsi ja sitten tulikin puheeksi naapurin kissarouva, jonka luona he olivat aina nuorena olleet hoidossa.
"Ja minä sain sitten kuulla siitä kuinka en ollut vahtinut sinua ja harmittelin kun et ollut ottanut minua mukaasi"
Tupsukorvainen naurahti, totta totisesti. Hän oli saanut kuulla Katrinilta että seuraavalla karkauskerralla veli saisi ottaa hänet mukaansa. No kukapa siellä vanhan höperön mummon luona halusikaan olla teetä juomassa ja kuuntelemassa juttuja kaiken maailman kissoista.

Ja kohta tämä ilveskorvainen kuulikin ääniä ulkoa. Kahakka. Tämä loi hivenen kysyvän katseen sisareensa ja lähti sitten portaita ylöspäin, kuunnellen kuitenkin tarkoilla korvillaan, kun sisar huudahti takaansa, että hänen pitäisi olla varovainen. Siihen ei mies enää mitään huutanut vastaan, kun oli jo takaovella. Ja mitäs muutakaan siellä oli, kuin aasojen ja vaanien välinen kahakka, joka kuitenkin näytti olevan lähes tasapuolinen. Riki ryntäsi paikalle ja saattoi kuulla vaanien puolelta huudettavan.
"Valtias! Älkää!"
Riki kuitenkin viis veisasi sotilaiden huudoista, kun tämä olikin jo erään aasahenkilön kimpussa. Tappaa ei tupsukorvainen välttämättä halunnut, mutta jos olisi pakko, niin sitten olisi pakko, ei sille mitään mahtaisi. Ja taitavasti miekka kuitenkin Rikin osalta viuhuikin ilmassa.
"Suksikaa jo suolle, täältä kaduilta tappelemasta!" Riki kuitenkin huudahti hetken päästä ja iski erään aasan tajuttomaksi. Maassa makasi kuolleita ja muutama haavoittunut.

Onneksi kahakka ei jatkunut enää pitkään vaan ne aasat, jotka vielä jotenkuten paremmassa kunnossa olivat lähtivät kantamaan muita pois, huudellen vielä moisia kirouksia peräänsä. Vaaneista oli kuollut hieman useampi ja osa oli haavoittunut vakavammin, eli tarvitsivat kunnon hoitoa.
"Viekää nämä kunnon parantajan luokse, niin minä otan nämä kaksi mukaani. Tiedän erään, joka osaa hoitaa haavoja, niin emme ainakaan herätä liiaksi huomiota", Riki käskytti miehiä ja vaanisotilaat nyökkäilivät joka sanan jälkeen melkein.

Ennen kuin miehet kuitenkaan lähtivät niin Riki tokaisi heidän peräänsä:
"Ja ei sanaakaan muille että minä olin täällä."
Sitten Riki lähti kuljettamaan hieman pahemmin haavoittunutta sotilasta erään toisen sotilaan kanssa.
"Mitkä ovat nimenne sotilaat?" valtias kysyi heidän kävellessään Katrinin kauppaa kohden.
"Minä olen Dary- Neil Ninar- Raethaninpoika ja hän on Cordon-Odior Palaoksenpoika", auttava sotilas kertoi ja Riki nyökkäsi. Tämä toinen ei ollutkaan haavoittunut niin pahasti, mutta tämä, jota he kantoivat ja tukivat, oli menettänyt tajuntansa, mutta oli kuitenkin hengissä vielä. Onneksi Riki tiesi, että Katrin voisi luultavammin auttaa, olihan toinen kuitenkin parantaja.

Pian he olivat Katrinin takaovella ja Riki auttoi toisen sotilaan kanssa tajuttoman istumaan eräälle penkille.
"Katrin! Pystytkö mitenkään auttamaan hänt?" valtias sitten totesi huokaisten ja katsoi hivenen huolestuneena vaani sotilaan puoleen ja sitten Katrinia, pyytäen, että toinen voisi jollain tavalla auttaa.

Sydän huolesta syrjällään Katrin katseli, kuinka Riki liittyi kahakkaan. Välillä naisen teki jo mieli peittää silmänsä miesten taistoa katsellessaan, mutta hän ei kuitenkaan voinut, hän halusi nähdä tarkkaan, mitä velipuolelle oikein tapahtuisi. Onneksi tuo ei sentään vahingoittunut ja meripihkasilmäinen pani myös helpottuneena merkille, ettei tupsukorvainen tappanut ketään. Nähdessään miehen sitten lähtevän liikkeelle kahden haavoittuneen sotilaan kanssa Katrin arvasi, että Riki oli tuomassa heitä hänen hoidettavakseen. Niinpä hän sitten kiiruhtikin hakemaan tarvikkeitaan kellarista.

Miesten tullessa nainen oli saanut jo yhden lastin kuskattua ja lähti juuri hakemaan toista, tervehtien tulleita nopeasti.
"Katrin! Pystytkö mitenkään auttamaan häntä?" Riki sanoi, Katrinin ollessa juuri menossa alas kellariin.
"Toivottavasti, mutta ensin minun pitää hakea tavarani", meripihkasilmäinen selitti ja katosi miesten näkyvistä. Pian kellarista kuului hirveä ryminä ja kolina, huselo Katrin oli kompastunut johonkin.
"Ei hätää, olen kunnossa", nainen huudahti ylös, keräsi sitten loput tarvitsemansa yrtit ja muut tavarat ja kapusi jälleen ylös kapeita portaita. Muutaman naarmun hän oli hankkinut käsiinsä ja mekon helmojen alla piilotteleviin jalkoihinsa, muttei mitään vakavampaa. Kun tarpeeksi usein kaatuilee, oppii senkin tekemään suhteellisen turvallisesti. Ja Katrinilla jos kellä oli tapana kompastella melkein mihin vain.

"Pureskelehan sinä tuota ensi hätään, niin minä katson mitä voin tehdä toverisi hyväksi", Katrin sanoi vielä tajuissaan olevalle sotilaalle ja ojensi tuolle pajunkuorta, joka lievittäisi miehen kipuja.
"Riki, haehan vesisanko kellarista", Katrin kehotti veljeään aloittaessaan tajuttoman sotilaan tutkimisen, muistettuaan ettei ollut tuonut sankoa ylös muiden tavaroiden kanssa. Onneksi aivan kaupan lähellä oli kaivo, josta vettä ehti hakea yhdessä hujauksessa. Jos kaivo olisi ollut kauempana, olisi meripihkasilmäiselle voinut tulla ongelmia vedensaannin kanssa, eikä hänellä olisi kenties ollut nytkään vettä valmiina haavojen hoitoon.

Tajuton sotilas äännähteli pari kertaa Katrinin tutkiessa hänen haavojaan, mutta muutoin mies ei vielä osoittanut virkoamisen merkkejä. Helpotuksekseen nainen sai huomata, ettei mies ollut murtanut luitaan. Hänellä oli kuitenkin pitkä ja syvä viilto kyljessään ja muutamia pienempiä haavoja eri puolilla kehoaan. Ruskeahiuksinen puhdisti haavat, sirotteli niihin puhdistavia ja verenvuotoa hillitseviä yrttejä ja kietoi päälle siistit siteet. Muista haavoista hän ei ollutkaan huolissaan, mutta jos verenvuoto ei lakkaisi kyljestä, voisi se aiheuttaa ongelmia.

"Tässä sitä taas nähdään väkivallan hyödyllisyys", Katrin mutisi turhautuneena ja siirtyi nyt hoitamaan toisen miehen haavoja. Tämä sotilas oli saanut viillon käsivarteensa, muttei onnekseen miekkakäteen.
"Kuvittelisi, että edes ne, jotka ovat saaneet tuntea viiltävän terän omassa nahassaan ymmärtäisivät jättää tämän typerän sotimisen, vahingoittamisen ja tappamisen muille ja yrittäisivät sen sijaan sopia asioita. Mutta ei, heidän pitää vain jatkaa tätä typerää koston kierrettään ja tapella vihollistensa kanssa, ja vihollisiahan aina saa kaivettua vaikka kiven kolosta jo niin tahtoo, vihollisten torjuminen ei todellakaan ole yhtään sen parempi syy väkivallalle kuin mikään muukaan..." nainen papatti hieman ärtyneen oloisena hoidellessaan miehen haavaa, saaden soturin kasvoille kohoamaan melkoisen hämmästyneen ilmeen. Ei ollut miekkonen tainnut kovin usein ihan tuollaista saarnaa kuulla.

"No niin, nyt vain odotamme että tuo toverisikin tuosta herää. Sinulla on varmaan nälkä, ota tuosta pöydästä vähän syötävää", Katrin totesi saatuaan toisenkin miehen kuntoon ja viittasi kohti pöytää, jolla yhä lepäsivät Rikiä varten tuodut ruuat. Miestä ei kyllä tarvinnut kahdesti käskeä, mielihyvin hän siirtyi pöydän antimien kimppuun, Katrinin katsellessa touhua hieman huvittuneena. Nainen oli tajuttoman soturin haavojen kanssa askaroidessaan kääntänyt miehen makuulleen ja nyt hän istui tuon vieressä, tarkkaillen häntä lähes jatkuvasti.

Riki oli tuonut Katrinin luokse muutaman miehen, joista toinen oli pahemmin loukkaantunut äskeisessä kahakassa. Hän kysyi siskoltaan, voisiko toinen mitenkään näitä auttaa ja Katrin totesi, että toivottavasti hän voisi, ja lähti sitten hakemaan tavaroitaan. Riki oli siinä samaan aikaan puhellut sotilaille rauhoittavia, mutta puhe keskeytyi kun kellarista kuului kamala ryminä. Ilveskorvainen oli jo rientämässä siskonsa luokse, kun sieltä kuului, ettei Katrinilla mitään hätää ollut. Niin, Katrin oli ollut aina hieman kömpelö. Hyvä puhuja, mutta kömpelö. Aina tuo oli johonkin kompastunut tai muuten vaan huseloinut.

"Pureskelehan sinä tuota ensi hätään, niin minä katson mitä voin tehdä toverisi hyväksi"
Riki katsoi kun Katrin antoi toiselle pajunkuorta ja pyysi sitten veljeään hakemaan vesisangon kellarista. Riki meni solkena hakemaan ja riensi sitten ulos hakemaan vettä kaivolta. Onneksi lähellä tosiaan oli kaivo, eikä tarvinnut pidemmälle mennä vettä hakemaan. Riki sitoi ämpärin kiinni naruihin ja tiputti sen kaivoon ja veti sitten täyden ämpärin ylös. Onneksi hän oli vahva, niin ämpäri ei painanut oikeastaan mitään, vaikka se täysi olikin. Riki huokaisi hiljaa ja katsoi varmuuden vuoksi ympärilleen. Ei ketään, hyvä niin. Hänellä ei olisi nyt ollut aikaa mihinkään uutteen kahakkaan, kun edellinenkin oli vasta loppunut. Nyt olisi vain kiire takaisin, ja katsomaan, miten Katrin pärjäisi. Hän luotti siskoonsa ja tämän parantajan taitoihin, jotka hän oli äidiltään oppinut. Rikiä ei ollut parantajan oppi oikein kiinnostanut, vain seikkailut sun muut, mutta Katrinia kyllä. Tästä olikin tullut ihan oiva ja kunnioitettava parantaja.

Pian tupsukorvainen saapuikin takaisin vesisanko mukanaan. Hän laski sen Katrinin viereen. Hän saapuikin juuri parahiksi kuulemaan Katrinin saarnaa väkivallasta, Samalla tämä hoiti toista miestä, joka oli hivenen paremmassa kunnossa kuon toverinsa.
"Kuvittelisi, että edes ne, jotka ovat saaneet tuntea viiltävän terän omassa nahassaan ymmärtäisivät jättää tämän typerän sotimisen, vahingoittamisen ja tappamisen muille ja yrittäisivät sen sijaan sopia asioita. Mutta ei, heidän pitää vain jatkaa tätä typerää koston kierrettään ja tapella vihollistensa kanssa, ja vihollisiahan aina saa kaivettua vaikka kiven kolosta jo niin tahtoo, vihollisten torjuminen ei todellakaan ole yhtään sen parempi syy väkivallalle kuin mikään muukaan..."
Riki hymähti kertaalleen, melkein äänettömästi. Katrin oli ärtynyt ja syystäkin. Tämä oli aivan oikeassa saarnansa suhteen. Väkivallassa ei ollut mitään hyvää, mutta joskus siihenkin oli pakko turvautua. Riki oli itse saanut monasti pahojakin haavoja, mutta oli säästynyt kaikkein pahimmilta, ainakin vielä. ja monesti hän oli kuunnellut lähes samanlaista saarnaa siskonsa suusta, kun tämä oli hänen haavojaan hoitanut.

"No niin, nyt vain odotamme että tuo toverisikin tuosta herää. Sinulla on varmaan nälkä, ota tuosta pöydästä vähän syötävää"
Riki huokaisi ja astui sivusta pois, kun mies ryntäsi pöydän antimien kimppuun.
"Kiitos, sisko taas kerran", tupsukorvainen totesi ja hymyili hieman. Mitä hän tekisikään ilman Katrinia, joka oli aina häntä auttanut, ja niin oli Rikikin yrittänyt parhaansa mukaan auttaa, aina kun Katrin oli apua kaivannut. Heidän siteensä oli vahva ja harvoin sisarpuolet kunnioittivat toisiaan niin paljon, kuin he. Rimithìr oli myös siitä loistava henkilö, koska hän oli pitänyt Katrinia omana lapsenaan ja samanarvoisena kuin Rikiä. Ja aina Riki halusikin olla samanlainen kuin isänsä.

"Toipuuko hän?" ilveskorvainen sitten kysyi hetken päästä Katrinilta ja katsoi sotilasta joka yhä makasi tajuttomana lähes. Riki pyysi mielessään jumalilta apua tämän sotilaan suhteen. Vaikka heidän perheessään ei kovinkaan oltu paasattu jumalista, niin silti Riki uskoi jumaliin. Hänen isänsä sekä äitinsä olivat aina sanoneet, että he saisivat uskoa miten halusivat.

Muutama örähdys kuului makaavan sotilaan puolelta. Ja sitten yskäisy ja silmien siristys. Riki katsahti nopeasti toista ja sitten Katrinia, alkoiko toinen tosiaan virkoamaan? Hyvä niin jos alkaisi. Riki oli kuitenkin huolissaan tästä sotilaasta joka kuitenkin taisteli vaanien puolesta ja henkensä uhalla. Valtias huokais muutamaan otteeseen ja siirsi sitten katseensa sotilaan toverin puoleen, joka oli näemmä nukahtanut pöydän ääreen. Sota oli väsyttävä, kyllä.

"Kiitos, sisko taas kerran", Riki kiitti Katrinia hieman hymyillen, herättäen naisen ajatuksistaan. Puolihaltia oli uppoutunut mietteisiinsä katsellessaan penkillä vieressään makaavaa tuntematonta soturia. Hän ei voinut mitään sille, että tällaiset tilanteet toivat hänen mieleensä aina Rimithírin, jonka sairautta hän oli turhaan yrittänyt hoitaa. Katkerin epäonnistuminen hänen parantajanurallaan ja kenties suurin syy siihen, että hän teki parantajan hommia vain sivutoimisesti. Isäpuolensa kuoleman jälkeen Katrin ei ollut enää kyennyt täysin luottamaan parantajan taitoihinsa.

"Jonkun täytyy olla valmis paikkaamaan vihan jälkiä", Katrin vastasi hieman olkiaan kohauttaen. Hän kyllä halusi auttaa ja tällaisista vammoista hän uskoi selviävänsä. Teräaseiden jäljissä oli se hyvä puoli, että ne olivat hyvin yksiselitteisiä. Ei tarvinnut pohtia taudin syytä ja sopivaa hoitoa, yksi haava ei toisesta oleellisesti poikennut, paitsi ehkä kokonsa ja sijaintinsa puolesta.

"Toipuuko hän?" tupsukorvainen kysyi hetkosen kuluttua.
"Kaikki on mahdollista", Katrin sanoi pieni hymy kasvoillaan. Nainen, joka oli opettanut Katrinia parantajaksi Karólin kuoleman jälkeen oli vannottanut Katrinille, että koskaan parantaja ei saanut sanoa varmaa sanaa potilaan toipumisesta. Parantuminen oli korkeampien voimien käsissä ja liialla varmuudella parantaja saattoi uhmata henkiä ja tehdä niistä oikullisia. Vastauksellaan Katrin tahtoi kertoa uskovansa miehen toipumismahdollisuuksiin.

"Mutta sinä, hyvä herra, mikä ihme sinut oikein sai juoksemaan sinne kadulle? Sinä olet vaanien valtias, sinä olet tärkeä meidän killallemme ja olet minun veljeni ja rakas minulle ja sitten sinä vain menet sinne heiluttelemaan miekkaasi muiden tomppeleiden kanssa! Loppujen lopuksi te kaikki, miekkaan tarttuvat aasat ja vaanit olette samanlaisia, puolustatte uskomuksianne jääräpäisesti aseen voimalla ettekä voi edes kuunnella vastapuolta. Kun te vain viitsisitte ajatella hetken päällänne miekkanne sijaan ja..." Katrin aloitti tällä kertaa Rikille suuntautuneen saarnan, joka tupsukorvaisen onneksi keskeytyi tajuttoman sotilaan osoittaessa heräilemisen merkkejä. Velipuoli sai kuitenkin osakseen meripihkasilmien merkitsevän katseen, joka kertoi, ettei asia ollut vielä loppuun käsitelty. Katrin ei hyväksynyt Rikin menetelmiä ja kaiken lisäksi hän oli ollut huolissaan veljestään, niinpä huoli lisäsi sanoihin vielä hieman lisää terävyyttä tavalliseen verraten.

"Millainen on vointinne?" Katrin kysyi rauhallisen lempeästi hieman pöllämystyneen näköiseltä soturilta. Äänensävyn muutos äskeisestä saarnasta olisi tuskin voinut olla selkeämpi. Soturi yritti nousta pystyyn, mutta Katrinin kielto sai hänet pysyttelemään vaakatasossa. Seuranneesta irvistyksestä päätellen haavatkin olivat palanneet miehen tietoisuuteen.
"On sitä paremminkin voitu", mies ähkäisi ja sai kasvoilleen kohoamaan pienen hymyntapaisen.
"Sidoin haavanne, kylkenne verenvuotoa en ole saanut vielä tyrehtymään, mutta sekin näyttää onneksi hiipumisen merkkejä. Parantuminen on nyt kiinni ylempien voimien suopeudesta ja teistä itsestänne", Katrin selitti tyynesti. Soturi luultavasti olettaisi hänen tarkoittaneen ylemmillä voimilla jumalia ja se oli oikeastaan naisen tarkoituskin. Sairasvuode ei ollut yleensä mikään paras paikka keskustella jumaluusopillisista eroavaisuuksista, joten Katrin piti näkemyksensä yleensä omana tietonaan. Ihmiset eivät mielellään kuunnelleet puolihaltian syytöksiä jumalten sotaisuudesta ja ihmisten ongelmien aiheuttamisesta.

"Riki, viitsisitkö tuoda niitä ruokia tännepäin, tämä mies tarvitsee nyt hieman vahvistusta", Katrin pyysi veljeään ja huomasi vasta nyt toisen soturin nukahtaneen pöydän ääreen. Tuo sai lempeän huvittuneen hymyn häivähtämään naisen kasvoilla.
"Lisäksi keitän teille kipuja lievittävän juoman, kerätkää te rauhassa voimia", nainen sanoi ystävällisesti penkillä makaavalle soturille ja nousi ylös valmistaakseen miehelle sopivaa yrttijuomaa.
"Sinähän Riki autat varmasti tuota väsynyttä miespoloa syömisessä?" Katrin totesi velipuolelleen äänellä, joka ei sallinut minkäänlaisia vastaväitteitä. Eihän sitä tiennyt, tajuaisiko Riki että soturi saattaisi tarvita apua syömisessään.

Riki oli huolestunut vieläkin toveriensa kunnosta ja vilkuilikin noita vähän väliä. Kuitenkin hän vielä varmisti siskoltaan että parantuisiko tämä toinen, joka oli pahemmin loukkaantunut. Ja niinpä niin, toisen vastaus oli melkein arvattavissa.
"Kaikki on mahdollista"
Riki nyökkäsi ja katsoi sitten pitkään siskoaan. Hän luotti täysin toiseen. Toinen oli hyvä parantaja, vaikka oli ehkä jollain tapaa ottanut syyt niskoilleen Rimithírin kuolemasta. Isä oli kuollut sairauteensa, johon ei kunnollista lääkettä ollutkaan, mutta silti Katrin ehkä jollain tapaa oli siitä syyt ottanut vastuukseen.

"Mutta sinä, hyvä herra, mikä ihme sinut oikein sai juoksemaan sinne kadulle? Sinä olet vaanien valtias, sinä olet tärkeä meidän killallemme ja olet minun veljeni ja rakas minulle ja sitten sinä vain menet sinne heiluttelemaan miekkaasi muiden tomppeleiden kanssa! Loppujen lopuksi te kaikki, miekkaan tarttuvat aasat ja vaanit olette samanlaisia, puolustatte uskomuksianne jääräpäisesti aseen voimalla ettekä voi edes kuunnella vastapuolta. Kun te vain viitsisitte ajatella hetken päällänne miekkanne sijaan ja..."
Ja voih. Riki sai taas kuunnella vanhemman sisaren saarnaa. Mutta kyllähän Riki tiesi että tuo kaikki oli totta ainakin suuremmalti osin. Hän oli kuunnellut Katrinin saarnoja pennusta lähtien, ja ei säästynyt niiltä nytkään. Tupsukorvat valahtivat alistuvasti alas ja katse painui maahan. Hän oli kuin mikäkin pikkupoika joka on jäänyt kiinni omenavarkaista ja Katrin kuin äiti, joka saarnaa varastamisen pahuudesta. Paha vain, että Katrin oli kuin olikin hänen rakas siskopuolensa.

Onneksi soturi alkoi näyttämään elonmerkkejä niin Riki säästyi ainakin osalta, tosin sai Katrinilta vielä sellaisen katseen, että tajusi, ettei kaikkea oltu vielä käsitelty. Niinpä niin, ei tietenkään. Katrin oli ylihuolehtivainen ja toisaalta Riki piti siitä, että oli joku, joka huolehti hänestäkin ja hän huolehti myös parhaansa mukaan siskostaan. Mutta joskus se oli turhauttavaa kuulla samankaltaisia saarnoja, jotka oltiin kuultu ties kuinka monasti.

Katrin alkoi puhumaan soturille ja siinä samassa oli Rikikin nostanut korvansa pystympään ja katse oli noussut maasta. Tämä katsoi sotilasta joka oli heräillyt ja valtias hymyili toiselle pienesti.
"Riki, viitsisitkö tuoda niitä ruokia tännepäin, tämä mies tarvitsee nyt hieman vahvistusta"
Veli nyökkäsi siskolleen ja tallusti sitten pöydälle, otti siitä leipää, ja mitä nyt sattuikaan tarjolla olemaan ja toi ne sitten takaisin soturin luokse, ja pieni hymy kävi myös Rikin kasvoilla kun tämä vielä katsahti pöydän ääressä nukkuvaa sotilasta.

"Sinähän Riki autat varmasti tuota väsynyttä miespoloa syömisessä?"
Valtias nyökkäsi jälleen vaisusti, sillä kuuli kyllä sisarensa äänensävyn. Ei mitään vastaväitteitä, eikä tämä tupsukorvainen viitsinytkään alkaa mitään vastaan väittämäänkään. Hän istahti sotilaan viereen ja antoi tälle palan leipaa, jota sotilas alkoi syömään ihan itse.
"Miksi Te valtias oikein tulitte keskelle taistelua? Te olisitte voineet saada vammoja tai pahimmassa tapauksessa kuolla", soturi sitten aloitti puhumaan syödessään samalla. Puhe oli kyllä hieman ähisevää, mikä toki oli ihan tavanomaista, sillä toinenhan oli saanut haavoja.

"En voinut antaa kiltalaisteni taistella yksin. Minulla on velvollisuus auttaa niitä, jotka puolustavat kiltaamme hengellään. Olenhan minäkin vain yksi killan jäsen ja samalla tavalla samanlainen kuin tekin", Riki sitten sanoi hienoisesti hymyillen. Niin, hän ei pitänyt toisinaan itseään yhtään sen parempana kuin ketään muutakaan.
"Mutta Tehän olette val..." soturi sitten totesi ja sai vain sähähdyksen Rikin suunnalta.
"Minä olen ihan samanlainen kuin tekin!" tupsukorvainen mutisi ja tiesi puhuvansa totta vaikka se joskus kävikin egon päälle. Pitihän hän tosiaan joskus itseään parempana kuin muut ja se johtui siitä että hän osasi olla hyvin itserakas, mutta tottahan tuo oli. Hän oli aivan samanlainen kuolevainen kuin kaikki muutkin.

Nopea vilkaisu käväisi Katrinissa. Olisiko tämä kohta valmis? Valtias ei jaksanut enää selittää soturille mitään siitä, että miksi oikein hyppäsi keskelle taistelua. Ja nyt soturi kyllä söikin ihan itse ruokia, mitä Riki hänelle tarjosi ja hyvä niin.

Katrin keitteli soturille lääkejuomaa ja kuunteli samalla tuon miehen ja velipuolensa puheita. Välillä meripihkasilmät kääntyivät tarkkailemaan pöydän ääreen nukahtanutta miestä. Ei ollut mitään syytä herättää häntä, varsinkin koska lepo oli nyt juuri sitä, mitä mies tarvitsi. Näkyviä vammoja kuluttavampia ja pitkäkestoisempia olivat ne haavat, joita sota riipi jokaisen kaupunkilaisen sisimpään, sota, joka oli kuin Payonia raastava sairaus. Jollei sitä kyettäisi pysäyttämään ajoissa, koko kaupunki saattaisi olla mennyttä tai ainakin vain varjo entisestään.

Huokaisten puolihaltia pudisti hieman päätään ja yritti karkottaa surumieliset ajatuksensa. Sota ja sen haavat olivat todellisuutta, sitä ei voinut kieltää, mutta murehtimalla hän ei kyennyt mitään tekemään. Katrin saattoi vain puhua rauhan puolesta ja toivoa, että riittävän moni kuuntelisi tai tajuaisi itse asioiden laidan. Tajuaisi, että sodassa ei koskaan ollut voittajia, vain häviäjiä.

Soturille tarkoitettu juoma valmistui melkoisen nopeasti, kiitos joutilaisuudessa valmiiksi tehtyjen yrttisekoitusten. Höyryävää kuppia kädessään pitäen Katrin käveli takaisin miehen luo.
"Kunhan juotte tämän niin voitte pian paljon paremmin", puolihaltia sanoi ystävällisesti hymyillen, auttoi soturin varovaisesti hieman pystympään asentoon ja antoi miehen juoda lääkkeensä.
"Levätkää nyt niin hyvin kuin voitte", Katrin sanoi lempeästi miehelle, joka laskeutuikin takaisin makuuasentoon ja sulki silmänsä. Parantaja tarkkaili miestä hetken ja huomasi ilokseen tämänkin soturin vaipuvan uneen.

Katrin nousi mahdollisimman varovaisesti ylös penkiltä soturin vierestä ja viittoi Rikille, että he siirtyisivät viereiseen huoneeseen. Olisi parasta, jos haavoittuneet saisivat nyt levätä rauhassa. Onnekseen Katrin onnistuikin kulkemaan lähes koko matkan ovelle kompastelematta ja meluamatta. Kynnyksellä hän kuitenkin onnistui kolauttamaan varpaansa melkoisen kipeästi ja veti sihahtaen ilmaa sisäänsä, pidättäen kuitenkin huudot sisällään. Että pitikin olla näin huselo, aina hänellä oli jokin paikka hellänä tai mustelmilla.

"Minun pitää varmaan majoittaa nuo miehet luokseni joksikin aikaa, en todellakaan aio päästää heitä toikkaroimaan tuonne ulos puolikuntoisina", Katrin sanoi Rikille hiljaa, jottei herättäisi miehiä viereisessä huoneessa.
"Ei olisi oikein järkeä ensin paikata heitä ja antaa sitten aasojen hoidella heidät. Onneksi minulla sentään on riittävästi ruokaa heidänkin ruokkimiseensa", nainen jatkoi ja hipelöi puhuessaan kaulassaan roikkuvaa meripihkariipusta, ainoaa muistoaan oikeasta isästään.
"Ellei sitten rakas veljeni pelkää täällä tapahtuvan siveettömyyksiä", puolihaltia sanoi virnistäen.

Katrin käveli jälleen ikkunan viereen. Lautojen välistä aukeni näkymä kaupan takapihalle, jonka ainoat elolliset näyttivät olevan pari laihaa ja takkuista kulkukissaa.
"Kuinka pian sinun pitää palata takaisin", nainen sitten kysyi veljeltään. Riki tuskin voisi viipyä täällä kovin kauaa, hän oli kuitenkin valtias. Katrin ymmärsi sen kyllä, mutta kuitenkin hän toivoi että tupsukorvainen voisi viipyä kauemminkin. Riki oli kuitenkin Katrinille läheisempi kuin kukaan muu, olivathan puolisisarukset aina tukeutuneet toisiinsa.

Onneksi Katrin oli pian valmis ja Riki sai helpotuksekseen nousta paikaltaan antamaan tilaa Katrinille, jos tämä vielä tarkkailisi miestä, ainakin toinen antoi sotilaalle sen juoman, jonka pitäisi lievittää kipuja, ja Riki ainakin uskoi sen toimivan lähes moitteettomasti, sen verran hän kuitenkin luotti siskonsa parantajantaitoihin, tai oikeammin sanottuna todella paljon. Riki olisi ollut valmis antamaan henkensä toisen käsiin jos niikseen olisi. Hän oli kuitenkin toisen veli ja toinen hänen isosiskonsa, ja vaikkeivät he kokonaan sukua olleetkaan niin silti Riki oli tottunut pitämään Katrinia siskonaan ja rakastamaan tätä kuin oikeaa siskoa. Ja olivathan he tukeneet toisiaan niin ylä- että alamäissäkin parhaansa mukaan. Kumpikaan ei ollut unohtanut toista ja yleensä he yhdessä olivat pienenä leikkineetkin, ja temmeltäneet, kuten he olivat tuossa jo aikaisemmin muistelleetkin.

"Levätkää nyt niin hyvin kuin voitte"
Riki havahtui takaisin todellisuuteen ja näki sitten Katrinin viittovan hänelle, että he menisivät toiseen huoneeseen. Tupsukorvainen seurasi lannistuneena perässä, peläten, että taas alkaa toinen saarnaamaan hänelle kaikesta mahdollisesta. Ei, hän oli kuullut sen saarnan niin monesti että mahtoi melkein osata sen ulkoa. Kuitenkin Riki oli huomannut kävellessään että Katrin kolautti varpaansa ja oli jo kysymässä että sattuiko pahasti, mutta ei sitten kysynytkään, sillä toinen kuitenkin jatkoi matkaansa.

"Minun pitää varmaan majoittaa nuo miehet luokseni joksikin aikaa, en todellakaan aio päästää heitä toikkaroimaan tuonne ulos puolikuntoisina"
Riki nyökkäsi, eipä hänkään pitänyt sitä oikein hyvänä ajatuksena, että ne lähtisivät toikkaroimaan tuonne, keskelle sotaa haavoittuneina.
"Ei olisi oikein järkeä ensin paikata heitä ja antaa sitten aasojen hoidella heidät. Onneksi minulla sentään on riittävästi ruokaa heidänkin ruokkimiseensa"
Niin, ja Riki voisi tietenkin aina tuoda lisää jos sitä loppuisi.
"Ellei sitten rakas veljeni pelkää täällä tapahtuvan siveettömyyksiä"
Nyt tupsukorvainen murahti.
"En tietenkään pelkää sillä tunnen sinut ja tuskin nuo miehet alkavat mitään säätämään", Riki totesi ja risti kätensä puuskaan. Niinpä niin, kyllä tälläinen pieni peloväre kaikui hänen korviensa välissä, että mitä jos...? Mutta hän ei nyt suostunut ajattelemaan sitä, vaan halusi luottaa Katriniin.

"Kuinka pian sinun pitää palata takaisin"
Nyt tupsukorvainen sen vasta itsekin tajusi, niinpä niin. Kuinkahan kauan hän saisikaan olla siellä? Ja Rikihän oli tunnetusti hulttion oloinen, niin eivätpä hänen toverinsa kai panisi pahakseen muutamaa päivää, jos hän keksisi oikein hyvän syyn siihen.
"Lupaan pysyä täällä muutaman päivän, eivät ne minua siellä tarvitse", Riki tuhahti ajatellessaan muita valtiastovereitaan, tai ainakin yhtä niistä, jonka kanssa hän aina kinasteli. No eipä siitä sen enempää.

"...koska pitäähän minunkin välillä tavata perhettäni", Riki sitten totesi ja hymy kiiri tämän kasvoille. Niin, Katrin oli hänen ainoa, ja oikea perheensä ja kukaan muu ei siihen väliin pystyisi tunkeutumaan. Ja Riki ei edes halunnut perustaa perhettä kenenkään kanssa, olisi ainainen poikamies, niin. Tuo tulevaisuus houkutti häntä enemmän, kuin se, että hän joutuisi koko ajan paimentamaan omia lapsiaan ja olla uskollinen rakastamalleen vaimolle, ei! Jokin huusi Rikin päässä että ei. Hän ei koskaan haluaisi sortua sellaiseen.

Riki katseli hetken aikaa ympärilleen kunnes katse kiinnittyi jälleen siskoonsa.
"Kävisimmekö ulkona vähän jaloittelemassa, vaikka vain tuossa takaoven suulla, ei sieltä kukaan meitä näe. niin saavat nuokin rauhassa nukkua", tupsukorvainen sitten ehdotti hymyillen.

"En tietenkään pelkää sillä tunnen sinut ja tuskin nuo miehet alkavat mitään säätämään", Riki vastasi Katrinin sanoihin ja sai meripihkasilmäisen hieman naurahtamaan. Miehen ilme tuntui kertovan hieman muutakin kuin luottamusta, ainakin huolta oli niin paljon että velipuolensa niin hyvin tunteva puolihaltia saattoi helposti nähdä sen. Mutta ei se toisaalta ollut ihme, he olivat aina tukeneet toisiaan ja huolehtineet toisistaan. Katrin kenties teki tuon hoivaamisen näkyvämmin, mutta se ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettei Riki olisi koskaan siskoaan auttanut.

"Lupaan pysyä täällä muutaman päivän, eivät ne minua siellä tarvitse", tupsukorvainen vastasi tuhahtaen Katrinin kysyttyä, milloin miehen pitäisi palata muiden valtiaiden luo. Kysyvä ja hieman epäileväkin ilme nousi ruskeahiuksisen kasvoille, voisiko Riki muka jättää tehtävänsä tuosta vain, varsinkin näin sodan aikana? Vaanit kuitenkin luottivat mieheen. Katrin aikoi jo ilmaista oman mielipiteensä asiasta, kun Riki vielä jatkoi.
"...koska pitäähän minunkin välillä tavata perhettäni", mies sanoi hymyillen, eikä Katrin voinut pidättää omaa hymyään.

"Et kai sinä ole hylkäämässä velvollisuuksiasi, ei sinun minun takiani kannata sitä tehdä, koko kilta luottaa sinuun ja muihin valtiaisiin", puolihaltia sanoi kuitenkin pian vakavoituen, äänenpainoin joita olisi voinut kutsua jopa äidillisiksi. Hän ei aikoisi antaa Rikin jättää tehtäviään, niin mielellään kuin olisikin viettänyt aikaansa rakkaan veljensä kanssa, jota ei sodan vuoksi ollut ehtinyt tapaamaan.

"Kävisimmekö ulkona vähän jaloittelemassa, vaikka vain tuossa takaoven suulla, ei sieltä kukaan meitä näe. niin saavat nuokin rauhassa nukkua", mies ehdotti ja sai Katrinin mietteliääksi, tosin vain pieneksi hetkeksi.
"Käy hyvin", nainen totesi hymyillen. Vaikka hän oikeastaan halusikin pysyä vain turvallisesti sisällä eikä yleensä pitänyt tapojensa tai killan antamien käskyjen rikkomisesta, hänen uteliaisuutensa kuitenkin veti häntä usein aivan toiseen suuntaan. Kaiken lisäksi hän halusi tuulettua edes hetkosen. Tuskinpa tänne aasojakaan tulisi, juurihan yksi partio oli täällä käynyt.

Katrin kaivoi avaimensa esiin ja käveli takaovelle. Sen verran varovainen hän kuitenkin muisti olla, että kuulosteli hetken ennen ulos astumista. Ainoat äänet olivat kuitenkin niiden iänikuisten kulkukissojen mau'untaa, ei siis mitään hälyttävää. Avain loksahti lukkoon, kääntyi ja jykevä ovi avautui pienen työnnön avustuksella. Muutama askel narisevilla portailla ja nainen oli laskeutunut katutasolle, vetämään sisäänsä syksyn raitistamaa ulkoilmaa.

Kissat olivat kaksijalkaisten tulon huomatessaan kadonneet pian kauemmas kujille, niinpä sisarukset olivat ainoat elolliset olennot lähettyvillä. Katrinista tuntui melkein siltä, kuin he olisivat olleet ainoat elolliset koko kaupungissa, niin autiota ja hiljaista täällä oli. Normaalisti päiväsaikaan olisi saattanut kuulla ihmiset Torikadulla, elämän äänen ja kaupungin sykkivän sydämen. Sillä siellä Payon tosiaankin eli, tavallisten ihmisten tavallisissa toimissa, ei päättäjien kamareissa. Ilman tavallista kansaa ei olisi kaupunkiakaan.

"Tiedätkö, en ole iäisyyksiin käynyt uimassa", Katrin sanoi ja katseli jonnekin korkeuksiin hieman haaveellisen näköisenä, jalkojen ottaessa muutamia askeleita kuin omasta tahdostaan. Vesi oli jotain sellaista, mitä hän rakasti, sukeltaminen syvyyksien sinivihreään maailmaan ja meren kosketus iholla.. Mutta nyt hän ei saisi kiusata itseään tuollaisilla ajatuksilla, hän ei todellakaan lähtisi seikkailemaan sotivan kaupungin halki vain päästäkseen pulahtamaan mereen. Eikä hän voisi jättää potilaitaan.

Mutta vähän Katrin tahtoi kuitenkin päästä näkemään tätä sotatannerta, vaikka samalla pelkäsikin millaisia väkivallan jälkiä oikein voisikaan nähdä.
"Teemmekö pienen lenkin korttelin ympäri? Pitäisi hieman verrytellä ainaisen sisällä kyykkimisen sijaan, niin lyhyellä matkalla meille tai heille", tässä kohdin Katrin nyökkäsi sisätiloja kohden, "tuskin ehtii tapahtua mitään, vai?" nainen esitti ehdotuksensa ja otti jo muutaman askeleen eteenpäin, päästäkseen takapihan vierestä kulkevalle kujalle.

"Et kai sinä ole hylkäämässä velvollisuuksiasi, ei sinun minun takiani kannata sitä tehdä, koko kilta luottaa sinuun ja muihin valtiaisiin"
Riki puisteli naurahtaen päätään. Niin, Katrin oli taas jokseenkin niin äidillinen, huolehtivainen. Mutta Riki ei pistänyt sitä pahakseen, sillä tiesi, että ilman Katrinia, hän ei varmaan seisoisi siinä. Toinen piti hänestä huolen ja hän yritti pitää Katrinista huolta parhaansa mukaan.
”En ole hylkäämässä velvollisuuksiani, mutta eipä kai nyt pari päivää suuntaan tai toiseen haittane”, valtias sitten vastasi hymyillen ja laski toisen kätensä rauhoittavasti Katrinin olkapäälle.

Sitten tupsukorvainen ehdotti, että he voisivat käydä ulkona, haukkaamassa happea ja Katrin suostui ehdotukseen. Riki käveli Katrinin perässä ulos ja asteli itsekin katutasolle ja huomasi hämmästyksekseen pienen karvapalleron edessään. Kiri. Hänen kissansa, tuo pieni harmaavalkoinen ja jonka nenässä oli pieni ruskea pläntti. Riki hymyili ja nappasi kissan syliinsä ja kääntyi Katrinia kohden, joka kertoi juuri, ettei ollut käynyt pitkään aikaan uimassa. Niin, siskohan rakasti uimista ja vettä yli kaiken ja pitihän Rikikin siitä, vaikka voisi luulla, ettei kissaeläin siitä pitäisikään, mutta Riki oli toisenlainen. Tupsukorvainen silitteli hajamielisesti Kirin karvaa ja kuunteli Katrinia, joka puhui jälleen.
Teemmekö pienen lenkin korttelin ympäri? Pitäisi hieman verrytellä ainaisen sisällä kyykkimisen sijaan, niin lyhyellä matkalla meille tai heille"
Nyökkäys sisätiloja kohden ja sitten lause jatkui loppuun asti:
”tuskin ehtii tapahtua mitään, vai?"

Riki katsahti myös sisätiloja kohden ja nyökkäsi. Hän itse oli niinkin seikkailunhaluinen, että kaikki kelpasi.
”Tehdään vaan sellainen lenkki”, valtias sitten vielä totesi vastaukseksi ja otti askeleita jo ripeämpään tahtiin, heidän ollessa pian jo kadulla. Päivä oli tyyni, mutta aurinko oli pilvessä ja ihmisiä ei näkynyt kaduilla oikeastaan ketään. Mitä nyt ehkä muutamia juoppoja, mutta ne nyt eivät välittäneet enää, tapahtuiko heille itselleen jotain. Joten sota oli heille ilmaa, ei sen kummempaa kuin muukaan tavallinen arkipäivä.

”He varmaan parantuvat melko nopeasti?” Riki sitten viittasi Katrinin taloon jääneisiin miehiin, tosin hieman hiljaisesti. Korvansa kääntyivät kuuntelemaan ääniä, mutta pian Riki helpottui, ei mitään muuta kuin kissojen maukunaa, talojen juurilta. Ainakin Kiri oli hyvinkin kiinnostunut niistä kissoista ja yritti rimpuilla pakoon Rikin sylistä, mutta tupsukorvainen piteli kissaansa kuitenkin vielä sylissä, ettei toinen nyt lähtisi juoksemaan minnekkään epämääräiseen suuntaan. Kissa kun oli ollut taas kadoksissa pari kolme päivää ja nyt se oli luultavasti tunnistanut Rikin jostain tuolta, ja oli tullut Katrinin oven suulle.

Kuitenkin hetkeksi valtias taas seisahtui, koska oli kuulevinaan jostain pientä vikinää. Aivan kuin joku kettu olisi vikissyt jossakin. Valtias ei kuitenkaan ollut aivan varma, eikä viitsinyt sanoa Katrinille mitään, ei ainakaan vielä.
”Muistatko kerran, kun minä jäin kissojen saartamaksi, koska olin piileskellyt siinä vanhassa kalanhajuisessa tynnyrissä. Se vanha ukko jolta olin pihistänyt yhden omenan, sen takia jouduin sulkeutumaan sinne tynnyriin”, Riki muisteli kun näki erään talon vieressä tynnyrin. Kuitenkin hymy suli miehen kasvoille. Niin olihan näitä muistoja aina mukava muistella, kun oli sellainen henkilö jonka kanssa muistella ja sisko jos mikä oli kaikista paras siihen hommaan.

”Eikös se ukko tullutkin silloin utelemaan sinulta, että missä minä olen?” Riki sitten käänsi katseensa siskoaan kohden ja virnisti. Hänen muistaakseen näin oli tapahtunut, muttei ollut aivan varma, ei ollenkaan. Mutta olihan hän sitten saanutkin siltä vanhukselta korvapuustin, kun ukko oli seuraavan kerran saanut hänet kiinni omenavarkaista.
”Ukko nyt oli muutenkin hieman outo. Puheli omille porkkanoilleen ja vihanneksilleen ja soitti huuliharppua kukkasilleen”, valtias ei voinut olla naurahtamatta. Hän kun oli muutaman kerran vakoillut ukkoa ja olihan Katrinkin kaiketi muutaman kerran ollut mukana.

”En ole hylkäämässä velvollisuuksiani, mutta eipä kai nyt pari päivää suuntaan tai toiseen haittane”, Riki vastasi Katrinin huolehtimiseen. Nainen ei kyllä vieläkään voinut olla varma, sopisiko tupsukorvaisen jäädä. Sota kuitenkin oli kriittistä aikaa, jolloin piti tehdä paljon päätöksiä, niin hän ainakin kuvitteli. Mutta kaipa toinen tiesi asiansa paremmin kuin hän itse, ja olihan valtiaita toki muitakin kuin Riki. Eikä Katrin ollut kuitenkaan nyt vähään aikaan saanut tavata Rikiä ja hän oli todellakin kaivannut veljensä seuraa eikä tosiaankaan halunnut veljensä lähtevän pian.

Rikin ehdotuksesta kaksikko lähti hetkeksi ulos ja sieltä heidät löysi Kiri, tupsukorvaisen harmaavalkoinen kissa. Hymyillen Katrin rapsutteli Rikin syliinsä ottamaa suloista olentoa ja ehdotti sitten, että he tekisivät pienen kävelylenkin, mihin mies suostuikin. Aivan suurinta katua puolihaltia ei kuitenkaan valinnut heidän kuljettavakseen, sen sijaan hän suuntasi askeleensa eräälle hieman pienemmälle kujalle. Häntä ei ainakaan houkuttanut kävellä näkyvissä aasojen maalitauluna.

”He varmaan parantuvat melko nopeasti?” Riki kysyi heidän käveltyään hetken.
"Jos henget sen vain sallivat, heillä on hyvät mahdollisuudet", Katrin sanoi hiljaa, hän ei oikeastaan uskaltanut kailottaa sitä kovin kovaan ääneen. Sitä kun ei koskaan voinut olla aivan varma, mitä puheita henget pitivät epäkunnioittavina. Niillä oli kuitenkin ylin valta sairaiden kohtaloita määrätessä, näin ainakin Katrin uskoi ja näin hänen opettajansa oli kertonut.

Rikin seisahtuessa hetkeksi Katrinkin pysähtyi, peläten jo että paikalle oli tulossa vielä lisää aasoja. Puolihaltiakin yritti parhaansa mukaan kuulostella ympäristöä, mutta hänen korviinsa ei kantaunut mitään ääniä. Se oli suorastaan aavemaista, hän oli tottunut siihen että tähän aikaan päivästä kaupunki oli vilkkaimmillaan. Jos sotaa ei olisi, hän olisi varmaankin puodissaan, kaupittelisi ruokaa ja muita tavaroita kansalle, kuuntelisi kaupungin kuumimpia juoruja. Tavallista, tylsää elämää, joka sopi hyvin hänenlaiselleen tavalliselle naiselle.

Kun Riki muisteli tapaamista erään omenoistaan tarkan miekkosen kanssa, Katrin ei voinut estää hiljaista naureskelua.
”Eikös se ukko tullutkin silloin utelemaan sinulta, että missä minä olen?” Riki kysyi siskopuoleltaan virnistäen.
"Niinhän hän teki ja sain sitten johdattaa hänet kauemmaksi aivan siitä tynnyrisi vierestä. Sillä kertaa se oli täpärällä", Katrin vastasi naurahtaen. He tosiaan olivat olleet suoranainen kauhukaksikko joidenkin naapureiden mielestä, Rikin tehdessä pahojaan ja Katrinin pelastaessa hänet niin ettei tupsukorvainen ollut usein edes jäänyt kiinni.

”Ukko nyt oli muutenkin hieman outo. Puheli omille porkkanoilleen ja vihanneksilleen ja soitti huuliharppua kukkasilleen”, Riki jatkoi muisteloa ja nyt Katrin nauroi täyteen ääneensä, hän ei voinut sille mitään. Kerran hän oli tosiaankin hiippaillut Rikin mukana vakoilemaan miehen touhuja ja he olivat lähestulkoon paljastuneet revetessään nauruun nähdessään ukon tekemiset.

Lähettyviltä kuuluva kolahdus keskeytti kuitenkin Katrinin muistelun ja hän käänsi katseensa piskuiselle, jonkin talon seinään päättyvälle kujalle, josta ääni oli kuulunut. Kujalla ei näkynyt mitään, mutta joku siellä oli varmasti liikkunut. Uteliaana Katrin lähti tutkimaan kujaa tarkemmin, ainakaan mitään sotureja sinne ei mahtuisi piileskelemään, niinpä mitään vaaraa ei ollut odotettavissa.

Erään rikkinäisen laatikon takaa Katrin sitten löysi sen, joka äänen oli aiheuttanut. Punaturkkisen ketun, joka katsoi naista varuillaan. Eläimen kyljessä parantaja saattoi nähdä haavan, ei onneksi kovin pahan, ja korvat olivat reunoiltaan rispaantuneet. Otus oli joutunut selvästi elämään kovaa elämää ja se sai säälin läikähtämään Katrinin sydämessä.
”Voi sinua pikkuista, kuinka sinä tänne oikein olet joutunut?”, nainen sanoi hiljaa ja kyykistyi rauhallisesti.
”Älä säikytä sitä”, Katrin vielä kehotti Rikiä, puhuen kuiskaten. Hän halusi auttaa tuota eläintä, jos vain suinkin voisi. Eri asia sitten, kuinka ketun kaltainen villi eläin häneen suhtautuisi.

Hitaasti ja rauhallisesti puolihaltia ojensi kättään kohti ketun terävää kuonoa ja hänen yllätyksekseen se ei käynyt kiinni tai paennut, vaan koetti jopa nuuhkia hänen kättään. Naisen mieleen heräsi epäilys, ettei otus tainnut ollakaan aivan villi. Katrinin pysyessä liikkumatta paikoillaan kettu lähestyi häntä vähitellen ja lopulta ruskeahiuksinen uskaltautui hieman silittämään otusta. Kun eläin ei paennut kosketusta, oli Katrin varma että sen täytyi olla kesy. Hetken kuluttua puolihaltia uskaltautui ottamaan ketun syliinsä ja hetken pyristeltyään se rauhoittui, kun huomasi ettei Katrin tehnyt mitään pahaa.
”Palataan takaisin, tahdon hoitaa tämän haavat”, Katrin sanoi hiljaa Rikille. Kettu näytti nyt huomanneen tupsukorvaisen sylissä olevan Kirin ja tutkaili sitä selvästi uteliaan näköisenä.

He kävelivät, sisarukset vierekkäin ja Kiri, Rikin pieni, harmaavalkoinen kissa kehräsi miehen sylissä, kun tämä sitä rapsutteli hajamielisesti samalla kun käveli. Tupsuiset korvat kääntyivät alati joka suuntaan, kuunnellakseen ääniä joita saattoi kuulua ja monasti tämä jotain vikinää kuulikin, mutta päätti sitten, että se ei olisi mitään kamalaa.
Sitten tuli puhe ukosta, heidän naapuristaan joka oli ollut jokseenkin hieman höperö ja puhellut ensinnäkin omille porkkanoilleen ja soittanut huuliharppua kukkasilleen, jotta ne kasvaisivat paremmin ja olihan ukon piha ollutkin melkoinen viidakko. Riki naurahti ääneen, kun oli sanonut sisarelleen, että oli piileskellyt siellä tynnyrissä, ja joutunut sittemmin kissojen piirittämäksi.
"Niinhän hän teki ja sain sitten johdattaa hänet kauemmaksi aivan siitä tynnyrisi vierestä. Sillä kertaa se oli täpärällä"
"No oli juu", Riki vielä naurahti ja pyöritteli päätään. Niin, ukko oli ollut juuri kurkistamassa tynnyriin, kun hänen pelastava enkelinsä, Katrin oli sitten saapunut paikalle. Ja onneksi olikin tullut, sillä tämä oli saanut kuin saanutkin ukon luopumaan siitä höhlästä, tosin erittäin fiksusta ajatuksesta, että Riki mukamas piileskelisi siellä. Niin, sittenhän oli tupsukorvainen kurkistanutkin ulos ja nähnyt loittonevat selät, ja sitten hän oli hypännyt ulos tynnyristä, ja pahaksi onnekseen saanut kujan kollit peräänsä ja joutunut juoksemaan naukuvia paholaisia karkuun kuin tuli viiksikarvojen alla. Aivan, juuri Rikin tuuria, ja sitten kotona olikin odottanut mairea vastaanotto vanhemmilta, ja isä oli saarnannut lähes kaikesta mahdollisesta keppostelusta maan ja taivaan välillä. Ja sitten animaagin pahaksi onneksi, tämä oli vielä joutunut oikein tehokylpyyn, koska haisi ihan kalalle.

Tupsukorvainen muisteli sitä päivää mielessään ja naureskeli itsekseen. Niin, heidän vanhempansa olivat kyllä monasti pitäneet moisia saarnoja, ja varsinkin Karól. Liekö häneltä Katrin perinyt puhumisen taidon? Ja olihan sekin toki hänenkin pakko myöntää, että osasi sanan käytön jos vain niin halusi. Riki oli hyvä puhumaan ja hänellä oli monia hyviäkin ideoita ja ajatuksia, sekä mielipiteitä. Tosin, hän ei koskaan tulisi olemaan yhtä taitava puhuja kuin Katrin, joka tunsi valitsevan jokaisen sanan ja pilkun niiden välissä. Riki ei varmaan koskaan tulisi näkemään yhtä hyvää puhujaa kuin siskonsa, ja mitä äitinsä ja isänsäkin olivat, vaikkei Rimithír nyt välttämättä aina käyttänytkään jumalilta suotuja lahjojaan hyödyksi, mutta kyllä lapsukaiset olivat saaneet huomata tämänkin piilossa piilevät puhelahjat.

Kuitenkin pian Riki joutui pysähtymään, tosin hieman myöhässä. Koska oli huomannut Katrinin pysähtyvän ja lähtevän tutkimaan moista kujaa, josta oli jotain kuulunut. Ja niin, kun valtias oikein alkoi ajattelemaan niin oli tämäkin kuullut erinäisen kolahduksen muttei ollut ollut milläänsäkään. Kuitenkin, siskoansa oli alkanut ääni kiinnostamaan ja nyt tämä meni todellakin tutkimaan paikkaa paremmin.
"Mitä sinä siellä...?" animaagi kysyi toista kulmaansa kohottaen ja asteli sitten lähemmäs paikkaa, jossa Katrin oli hetki sitten vasta seisonut.

”Voi sinua pikkuista, kuinka sinä tänne oikein olet joutunut?”
Tupsukorvainen kuuli puhetta ja sitten varoittavan lausahduksen Katrinin suunnalta. Riki itse ei nähnyt sitä, mille Katrin puhui tai mikä se edes oli, mutta mitä luultavammin joku kujakatti tai muu elukka. Kiri oli kylläkin huomannut sen läsnäolon, tai oikeastaan aistinut. Se nousi hieman pystympään, tassut Rikin olkapäätä vasten ja kurkotteli nyt päätään siihen suuntaan jossa Rikin sisko oli ja nyt Katrin oli nostanut syliinsä jonkin epämääräisen karvaisen otuksen, joka sai Rikin naaman menemään jotenkin epämuodolliseen ilmeeseen, jossa oli sekaisin hämmästyneisyyttä, varautuneisuutta ja hituista huvittuneisuutta. Miten Katrin osasikaan aina löytää tälläisiä yllätyksiä matkan varrelta.

”Palataan takaisin, tahdon hoitaa tämän haavat”
Katrin vain totesi ja Riki yskähti kerran ja sitten huudahti, kun Kiri oli tarttunut kynsillään tämän olkapäähän kiinni, koska mitä luultavammin pelkäsi ketun olevan vihollinen, joka voisi vaikka syödä tämän eläimen, jolla oli tunnetusti yhdeksän henkeä ja itsekin se sattui olemaan petoeläin, mutta kissa ei tainnut sitä itse tajuta. Rikin tupsukorvat olivat kääntyneet luimuun ja tämä pyöri ympäri, erittäin huomiota ei-herättävästi ja yritti repiä säikähtänyttä kissaa irti.
"Saakelin katti, irti!" ilvesmies karjaisi ja murahti jotenkin kissamaiseen tapaan, jolloin harmaavalkoisen karvaplleron silmät suurenivat kaksi kertaa suuremmiksi ja kynnet vetäytyivät sisään ja kissa päästi irti, jolloin Riki sai huokaista helpotuksesta. Se otti kissan käsiinsä ja katsoi sitä pahasti.
"Ei noin saa tehdä", animaagi murahti ja otti kuitenkin sitten kissan syliinsä ja käveli Katrinin perään.
"Kai sinulla on vielä jotain rohtoja näihinkin haavoihin?" animaagi naurahti ja tarkoitti Kirin tekemiä haavoja, jotka nyt eivät tarvinneet paljon mitään, kunhan kysyi vain.

Ketun päädyttyä Katrinin syliin Rikille ja Kirille tapahtui jotain outoa. Tupsukorvainen alkoi pyöriä ympäri ja Kiri roikkui miehessä hätääntyneenä, kissa oli näköjään pelästynyt puolihaltian löytämää kettua. Nainen sai tosissaan pidätellä nauruaan, touhu näytti niin hullunkuriselta.
"Saakelin katti, irti!" mies murahti väkkäränä pyöriessään ja sai viimein Kirin irrottamaan otteensa. Katrinin vatsa hytkyi pidätellystä naurusta ja kettu hänen sylissään alkoi jo selvästi tuntea olonsa hieman epämukavaksi ja rupesi liikehtimään. Samalla punaturkkinen kuitenkin tarkkaili ihmeissään edessään riehuvaa animaagia ja kissaa.

Katrin silitteli kettua varovaisesti saadakseen sen rauhoittumaan ja pian se tyyntyikin. Valppaat silmät eivät kuitenkaan irrottaneet katsettaan oudosta kaksijalkaisesta, ties mitä tuo vielä keksisi. Ja tokihan myös harmaavalkoinen kissa oli mitä kiinnostavin. Ketun metsästysvietti ei ollut aivan niin vahva sen oltua pitkään kesytettynä, niinpä se tutkaili kissaa muutoinkin kuin mahdollisena ateriana.

"Kai sinulla on vielä jotain rohtoja näihinkin haavoihin?" Riki sanoi naurahtaen.
"Eiköhän sieltä jotain rohtoja löydy Tupsusenkin vammoihin", Katrin sanoi virnistäen, varoen kuitenkin vielä kovin kovaan ääneen puhumista. Hän ei tiennyt varmasti, kuinka arka kettu oikein oli eikä halunnut ottaa sitä riskiä, että pelästyttäisi eläimen ja saisi sen karkaamaan jonnekin katujen sokkeloihin.

Kävellessään Katrin keskittyi lähes täysin ketun hoivailuun ja hellimiseen, ympäristölle ei juurikaan jäänyt sijaa. Onneksi kaduilla ei sentään voinut kompastua juuri mihinkään. Eläintä rapsutellessaan puolihaltia huomasi viimein myös sen kaulaan pujotetun pannan, joka oli peittynyt takkuisen karvan alle. Luonnollisesti utelias puolihaltia tutki pantaa tarkemmin ja huomasi pian siihen kaiverretut kirjaimet.
"Xew", Katrin luki ääneen ja kettu käänsi samassa kuononsa naista kohden, kuin kysyäkseen, mitä asiaa toisella oikein oli.
"Vai se on sinun nimesi, pikkuinen", meripihkasilmäinen sanoi pehmeästi, pienen hymyn leikitellessä suupielissä.

Pian Katrin pääsi takaisin talolle, nariseville portaille ja jykevälle ovelle. Ovelle, joka johdattaisi hänet takaisin turvalliseen, suljettuun elämään, josta tämä kävelyretki oli pieneksi hetkeksi hänet vapauttanut. Pohjimmiltaan häntä ei ehkä ollut luotu tällaiseen, ainakin naisen lapsuus oli ollut kaikkea muuta kuin turvallista paikallaan kyhjöttämistä, hän ja Riki olivat olleet aina menossa, Riki tosin vielä innokkaammin kuin Katrin. Mutta nykyään meripihkasilmäinen oli jo liian tottunut tuttuihin ja turvallisiin ympyröihin eikä enää uskaltanut jättää niitä.

"Käyn hakemassa yrttejä ja muuta, vahdi sinä sillä aikaa Xewiä", Katrin sanoi Rikille sisälle päästyään ja laski ketun eräälle pehmustetulle tuolille odottamaan. Ketun haavat pitäisi hoitaa ja vaikkeivät Rikin saamat vammat olleet varmasti todellakaan vakavia, pelkkiä naarmuja, halusi puolihaltia kuitenkin varmistaa, etteivät ne vain tulehtuisi. Katrinin jättäessä Xewin kettu katsoi pitkään naisen perään ja näytti olevan jo aikeissa lähteä puolihaltian perään.

Ihme ja kumma, Katrin onnistui hakemaan tarvikkeensa herättämättä kumpaakaan vieläkin torkkuvista sotureista. Tarvitsemiaan yrttisekoituksia ja Rikin tuomaa vesisankoa kiikuttaen nainen onnistui palaamaan velipuolensa ja eläinten seuraan lähes täysin ääneti, sen täytyi olla jonkin sortin ennätys tuolta parantajalta. Sitten parantaja kiinnitti huomionsa Xewiin, joka hänen lyhyen poissaolonsa aikana oli jo ehtinyt hypähtää alas tuoliltaan.
"Et kai sinä ehtinyt tehdä mitään hupsutuksia kun en ollut vahtimassa", Katrin sanoi hiljaa ketulle, tutkien ja hoitaen sen haavaa samalla mahdollisimman hellävaraisin ottein.