Ota ihminen ystäväksi vasta sitten, kun taistelu on ohi

[[ Sovittu peli med Sätkynukke ]]

Sota tuo tunnetusti mukanaan paljon tuskaa, epävarmuutta ja ennen kaikkea autioitumisen. Katkun tukahduttava haju leijaili ilmassa, pitkien tuulien mutkittelevia teitä. Keskus-aukion ääretön hiljaisuus sai Armoksen tuntemaan olonsa epävarmaksi, sota oli peittänyt jo hänenkin varjonsa. Kivetykset näyttivät karun paljailta ilman niitä satoja jalkapareja, jotka normaalisti kulkisivat niiden päältä, pitkin aukion kukitettuja laitoja. Mutta nyt koko paikka huusi tyhjyyttä ja hiljaisuus näytti tappaneen punaiset tähtisilmä-kukat, jotka ympäröivät korkeaa patsasta. Heikosti harmaiden pilvien takaa kajastava valo sipaisi Odinin koukistuvaa kättä, mutta sen suurempaa kunniaa edes taivas ei hennonnut suoda tälle voimakkaalle jumalalle.
Kiiluva silmäpari katsahti nopeasti patsaaseen päin, enää ei ylijumala saanut osakseen niin suurta suosiota, mitä se oli saanut Payonin onnenpäivinä. Suuret väkijoukot, jotka olivat lähes tungeksineet näillä paikoilla ja mielissään ylistäneet heidän suurinta herraansa - joka nyt näytti hylänneen heidät. Yhtä nopeasti kuin sota oli alkanut, olivat jumalat lopettaneet kylvemästä kaupunkiin onnen ja rauhan suloisia siemeniä. Heidät oli hylätty mitä kivuliaimmalla tavalla, jätetty oman onnensa nojaan selvittämään omia sisäisiä riitojaan. Neuvoja tilanteeseen ei annettu, niitä ei ollut.
Eikä sen suuremmin tahtonut kivisiipi osallistua näiden kahden osapuolen kiistoihin, sillä hän tahtoi olla vapaa - vasta nyt hän oli vapaa.

Käsi painautui vasten kivistä alustaa, jolla suuri patsas seisoi yhä niin ylvään ja rohkean näköisenä. Suuri jalusta langetti alleen varjoja, joiden synkkyyteen näyttivät herran kasvot katoavan. Ehkä hyvä niin - näinä aikoina esillä oleminen ei merkinnyt hyvää. Ärtymyksellä latautunut tuhahdus kertoi kaiken tarpeellisen miehen omasta näkemyksestä tällä sodan pitkällä polulla, joka vaikeutti jo hänen työtään. Tarvikkeita ei päässyt ostamaan, sillä porteista läpikulku oli lähes mahdotonta. Jokainen tiedusteli kunkin omaa kantaa ja sitä kiltaa, johon kuului. Ilmapiiri teki ihmiset hulluiksi! Aivan kuin he eivät olisi valmiiksi jo täysin hulluja, mutta siltikin levoton ja epävakaa tilanne oli ehtinyt räjähtää käsiin jo muutamaan otteeseen.
Hän haistoi ilmassa savun, mahtoiko joku jo kehitelly suurta asetta eliminoidakseen vastustajansa? Ei toki - sillä niin tuhoisasta aseesta Armos olisi itse saanut vainun jo aikapäiviä sitten. Juorut kiersivät nyt vilkkaammin ja ennen juorukelloja vihaava lurppakorva oli itsekkin kaatunut siihen lankaan, että toinen korva kohosi huomaamattomasti ylös aina uuden juorun liikkuessa lähellä. Tätä hän ei tietenkään suostunut jälleen myöntämään, mutta ei harmaatukka niin paljoa muista loppupeleissä eronnutkaan!

Jalat levittäytyivät pitkin pituuttaan kylmälle kivetykselle. Omissa ajatuksissaan jälleen seilaava alkemisti asettui tyynesti istumaan maahan, pään painautuessa raskaana vasten kovaa jalustaa. Suuri väkijoukko ei häntä ympyröinyt, suuri kaarti ei häntä nyt uhkaillut - miksi siis ei käydä pitkäkseen? Mieli nautti ristiriitaisesta tunteesta täysin siemauksia, sadistisella tavalla hän itse nautti ruumiin kokemasta sekaannuksesta. Joku muu saattoi täysin seota tilanteen aiheuttaman paineen alla, mutta Armos omisti sen kohdalla järkkymättömän kylmän ja vakaan mielen. Mielenrauhan löysi parhaiten vaikeista hetkistä ja ajoista, joita hänkin oli saanut osakseen kiitettävän määrän.
Hymy yritti kohoilla kuivilla huulilla, mutta päätti säästellä itseään tuonnemmaksi. Hymy saisi loistaa entistä kirkaampana, kun Payon palaisi ja ihmiset ryntäilisivät pakokauhun vallassa joka suuntaan. Silloin hän hymyilisi, kun jättäisi tämän kaupungin ja elämän taaksensa. Se hymy olisi mitä levein ja mitä iloisin - eikä kukaan olisi nähnyt niin voitonriemuista hymy, mikä juuri sillä hetkellä kivisiipeä puki.

[[ Lyhyehkö aloitus n____n'' ]]

Sota oli kuin olikin yhtä hullujen puuhaan. Killat pieksivät jäseniään vihaamaan vastapuolta, pakottaen myös samalla erilaisuuden kuilun laajentumaan. Vaanit ja Aasat olivat kuin kaksi eri kansaa saman muurin sisällä, vaikka heihin kuului kuitenkin täysin saman lajin edustajia - ehkä jopa entisiä ystävyksi, jotka olivat vain ajautuneet eri rintamille. Hiirenkorvasta oli tullut vaani Huldan avulla, joka kieli kuinka uskollinen tuo osasikaan olla killalleen - syytä tosin nuorekko tähän käytökseen ei koskaan ollut saanut selville. Nytkin hän oli joutunut kipuamaan ulos kellarista vain ottoäitinsä vuoksi, koska tuon sisar tarvitsi kiireesti jotain turhanpäiväistä reseptiä! Eikö sellaisen olisi voinut hoitaa sodan päätyttyä ? Miksi varjottaren piti uhmata kuolemaa ? Monet ja taas monet kysymykset hakkasivat ees taas päänsä sisällä, kun jalat yllyttivät häntä etenemään vikkelämmin. Aivan kuin silmäpari olisi tarkkaillut naista koko tämän ulkona olon ajan..

Totta puhuen, juokseminen kotiin päin ei enää kuullostanut yhtään hullummalta. Demonitar oli kääntymässä ympäri, mutta sitten älli alkoi jälleen takoa. Jos häntä tosiaan seurasi joku, niin silloinhan Hiirenkorva ryntäisi suoraan tarkkailijan syliin. Syvään henkäisten otti tämä vain vihkaa kiinni hameensa helmasta, antaen sitemmin itsensä pinkaista juoksuun menosuuntaa kohti. Kengänpohjat kopisivat vasten mukulakivetystä, jonka reunamilla näkyi makaavan mitä erilaisimmissa asennoista ihmisiä. Kuolleita. Kaupungilla ei ollut aikaa siivota ruumiita pois, joten yleensä vainajien läheiset siirsivät heidät hautajaismenoja varten syrjään. Joillakin tosin ei ollut ketään jäljellä, joten ruho jäi sen vuoksi mädäntymään kaduille.

Yäääh! Täältä oli pakko päästä nopeasti jonnekkin suojaan! Paniikki alkoi kahmaista valtaa nuorekosta, joka kiisi keskusaukealle tietämättä, että siellä odotti ainakin yksi elollinen olento ennestään. Odin-patsas, ylijumala - se olisi pelastus. Hiirenkorva ei koskaan ollut pahemmin piitannut jumalolennoista, mutta tällä hetkellä hän vain halusi lyyhistyä patsaan juurelle rukoilemaan armoa kovasta kohtalosta. Mutta ehtikö neito koskaan kumartua ? Ei, ei todellakaan. Rynniessään kuin päätön kana, ei tämä huomannut maahan pitkäkseen levittäytynyttä kivisiipeä, vaan tyylikkäästi iski varpaansa toisen jalkoihin. Siitä seurasi komea ilma lento, jonka päätteeksi nainen onnistui jotenkin vetämään vielä kuperkeikan helma hulmahtaen. Selkä iskeytyi ikävästi vasten tannerta, eikä kivusta kielivä sanattelu voinut jättää kenenkään paikallaolijan huomiota rauhaan.

Kultainen katse kääntyi kohti kaatumisensa aihetta, nuorukaista, jota hän ei oitis tunnistanut vanhaksi tutukseen. Sen sijaa hätää kärsivä nuorekko loikkasi maasta ylös roikkumaan miehen kauluksen liepeisiin.
"Olkaa kiltti, auttakaa minua!"
Ja sitten tapahtui jotain - kyynel puhkesi silmänurkkaansa. Oli kulunut kauan viime kerrasta, kun hän oli laskenut suolaisia pisaroita kenenkään nähdän, vahva luonteensa taisi olla moiseen käytökseen hyvä selitys. Olkapäät väristen käänsi tämä viimeinkin silmänsä toisen kasvoihin, jolloin oma naamavärkkinsä oli venähtää.
"Sinä.."
Varjohenki pihahti mitään kuvaattomasti, ote kiristyen entisestään nuorukaisen vaateparresta. Kaikista maailman olennoista hän törmäsi jälleen kerran tähän kyömynenäiseen lurppakorvaan, joka osasi pelkällä suun avaamisellaan pilata Hiirenkorvan päivän. Mitä pahaa nainen oli tehnyt ansaitakseen tällaisen kohtalon ?

[[Sinä ja sinun lyhyesi..]]

Ajatus eteensä pian ilmestyvistä eri killan edustajista vain kutkutti lurppakorvan mieltä. Moisessa ilmapiirissä sitä vain tuntui kaipaavan yhä enemmän ja enemmän jännitystä ja toimintaa. Toiminnaksi hän ei laskenut noita kuolleita ja elottomia ruumiita. Heidän kuolemansa oli heidän oman virheensä syytä...tai sitten ei. Mutta heidän asemaansa ajatellen kivisiipi ei osannut tuntea sääliä. Ainoastaan häntä itseään kohtaan sääli oli sallittu, muut pitäkööt huolta itsestään ilman hänen sympatiaansa. Eihän tässä elämässä eletty toisten vuoksi vai kuinka? Edes äänet eivät havahduttaneet häntä, kun kaukana kaikui askelten ripeät äänet, jotka lähestyivät. Kiivas askellus jatkoi lähestymistään ja vasta aivan lähellä kuuluessaan mies jaksoi avata hieman toista silmäänsä. Ja mitä hän näkikään - ohitse kiitävän neidon. Tuo kömpelö ilmestys kuitenkin onnistui kaatumaan hänen kauniisiin jalkoihinsa, heittäen kuperkeikkaa.

Silmät jäivät tapittamaan samaan aikaan hämmentyneinä ja kiinnostuneina, kun ylös hulmahtava helma paljasti hieman alushameen alle. Puna valahti noille kalpeille poskipäille, nyrkin kohotessa suun eteen. Kiusaantunutta mielentilaa lieventävä ääni alkoi rykiä äänekkäästi yhdessä vaikeroivan naisäänen kanssa, Armos "ei ollut" nähnyt mitään, vaikka kuva pyörikin vielä muutamaan otteeseen mielessä.
Miten hän nyt tunsikaan itsensä likaiseksi, mutta olihan neito osasuu tähän, vähintäänkin, kun hyökkäsi lähes herran päälle. Silmät alkoivat tuijottaa entistäkin suurempina tuota naista, joka tarttui niin häikäilemättömänä kiinni häneen. Suu yritti sanoa jotain, mutta ääni tuntui jäävän matkanvarrelle, sinne jonnekkin. Huulet nykivät voimattomina ja tuo olento kiljui jotain epämääräistä auttamisesta, otteen lähes retuuttaen alkemistin viittaa. Pää heilui mukana eestaas velttona, korvien särkyessä lopullisesti, kun nainen äkkiä tunnisti hänet. Jopas jotakin, hän ehti ennen Armosta, jonka mieli yhä kärsi siitä suuresta hämmennyksestä, mitä tuo kirottu helma oli tehnyt!

Tukka tuntui saavan tyveensä kauhun latauksen, nousten suorana ylöspäin pelosta. Neitokaisen ääni kuulosti niin uhkaavalta, eikä ollenkaan ilahtuneelta. Mutta eivätkö he jo olleet hyviä tuttuja? Noh, tunteet miehen suunalta olivat yhtä kylmä yhä, kun hän itse tunnisti edessään kirkuvan naisen siksi siivuriksi - Hiirenkorvaksi.
"Minustakin on niin ihanaa nähdä sinua...", kivisiipi vastasi yhtä "ystävällisesti" takaisin, maiskauttaen kieltään sanojensa lopuksi. Hänhän oli jo miltein saavuttanut täydellisen mielenrauhan tuosta raivokkaasta neidosta, jonka takia joutui hyvin hyvin usein pulaan. Siinähän he olivat, kasvokkain. Oranssina tutkaileva katse vilkuili ensiksi siivurin kasvoja, valuen sitten tämän käsiä pitkin hänen kaulukseensa. Kaulus yhä kärsi noiden käsien tiukasta otteesta, jonka takia harmaatukka ei itse päässyt juuri liikkumaan mihinkään suuntaan, varsinkaan, kun painolastina oli aikuinen nainen.
"Et viitsisi päästä irti...ja siirtyä pois päältäni?". Kasvot kiristyivät vihjaavasti, kertoen alla lytistyvän demonin tuntevan kipua...kuten nenä oli tuntenut viime kerralla sitä suurta tuskaa!

Onneksi Hiirenkorva ei tiennyt, mitä lurppakorvaisen demonin päässä liikkui, sillä silloin tuo olisi ansainnut kovan läimäytyksen vasten kasvoja. Toistaiseksi miehen puistelu oli kuitenkin riittänyt nuorekolle, jonka poskia pitkin valuivat kyyneleet yhtenä virtana. Miksi, miksi ja vielä kerran miksi! Miksi juuri tämä maakunnan ärsyttävin, itsekeskeisin ja ahdistavin olento oli jälleen asettunut reitilleen - kirjaimellisesti. Ilman toista nainen voisi nyt olla rukoilemassa apua itse Odilta, eikä vaivaiselta koukkunokalta, joka vain letkotteli tyhjänpäiväisesti mukulakivetyksellä. Niiskauttaen urhoolisesti, siirtyi Hiirenkorva pois nuorukaisen päältä ja hellitti otteensa toisen kauluksesta.
"Minä kuolen tänne sinun seurassasi! Tämä on väärin!"
Nuorekko uikutti ja puisti päätään sormet hiuksiensa lomaan sujautettuna. Tuosta rentusta ei olisi edes puolustamaan häntä, olihan se viime kerralla todistettu!

Mutta hei, eihän täällä kuulunut mitään. Nainen avasi tiukasti yhteen rutistetut silmänsä, alkaen pälyillä ympäriinsä. Keskusaukio oli täysin hiljainen lukuun ottamatta hänen omaa niiskutustaan ja vaikerrustaan - kukaan siis ei ollut seurannut demonitarta hetkeäkään. Kaikki oli ollut vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta pimeässä.
"Mitä sinäkin täällä teet ?! Yritätkö päästä hengestäsi!"
Pupilliton silmäpari vääntyi tuijottamaan kivisiipeen, ehkä ainoaan tukeensa täällä. Miten Hiirenkorva nyt pääsisi kotiin, ei hän uskaltaisi yhäkään liikahtaa pois keskusaukiolta ennen aamun sarastusta. Pelosta tutisevat olkapäät tuntuivat täysin holtittomilta, aivan kuin niitä ei pystyisi kontrolloimaan enää. Silmänympäryksetkin punoittivat ja kutisivat kyynelten hinkkaamisen vuoksi!

"Sinä vain makoilet täällä kuin mitään ei olisi.."
Varjohenki kietoi kätensä ympärilleen ja tuijotti nyt maata. Kaikki ne ruumiit, pois keräämättömät vainajat. Eikö kukaan oikeasti välittänyt heistä ? Eihän demonitarkaan piitannut, mutta häntä enemminkin etoi loikkia kuolleitten yli päästäkseen pisteestä A pisteeseen B.
"Etkö käsitä kuinka vaarallista täällä on!"
Hätääntyneenä Hiirenkorva näytti puhuvan odotettua enemmän. Tämä vain kaipasi nyt omaan petiin nukkumaan, vaikka sinne homehtuvaan kellariin, jos ei muuta vaihtoehto ollut. Hulda varmaan kuorsasi onnesta soikeana riippumatossa, joka oli jo pari kertaa pettänyt matamin painon alta. Naiskaksikon oli pitänyt hankkia vahvat sataman vetoköydet, mutta syytähän myyjille ei suostuttu kertomaan. Hehän olivat nauraneet itsensä hengiltä.

Armos tunsi itsensä tällä hetkellä niin "rakastetuksi". Ruumis kykeni taas hengittämään, kun naikkonen siirtyi pois päältä, nyyhkyttäen paikan vaarallisuudesta. Oliko hän itse vain tyhmä, kun uhmasi vaaraa? Oikeastaan lurppakorva luuli olevansa vain niin voittamaton, ettei jaksanut liikauttaa laihaa ruhoaan suuntaan, jos toiseen. No niin, nyt vasta se hauskuus alkoi! Miten niin siivuri ei halunnut kuolla yhdessä hänen kanssaan? Nokka teki taidokkaan liikkeen liikkumalla hitusen sivulle, nytkähtäen taas takaisin paikoilleen. Se saisi olla kiitos moisesta kohteliaisuudesta - ei hänkään tahtonut kuolla niin alhaisen olennon viereen!
"Voi, kuinka liikutun...". Ääni puhisi loukkaantuneena, kylmänä ja ennen kaikkea aina niin Armosmaisen "pirteänä". Kuolema koitti kuitenkin jonain päivänä, väliäkö sillä tapahtuisiko se nyt vai huomenna!
Kieli matkasi lipaisemaan ohuita huulia tässä menetetyssä hiljaisuudessa, kun ristikuulustelu alkoi. Miksi hän edes olisi vaivautunut vastaamaan? Puhe pidättyi hetkeksi, kun demoni siirtyi sivusilmällä tuijottamaan tuota niin säälittävän ja surkuisen näköistä olentoa vierellään.
"Tulin tutkistelemaan kaupungin uusiatuulia. Eikä näytä kovin kauniilta, vaikka samapa tuo...". Kunhan kukaan ei tulisi mekastamaan alkemistin ovelle, kaikki oli hyvin. Herra piti itseään häpeilemättömän coolina, virnistäen itsekseen leveästi...näyttäen lähes idiootilta, vaikka siihenkään ei matka ei enää ollut pitkä.

Miten kaikkien piti olla noin pessimistisiä? Eihän se ollenkaan ollut terveellistä sielulle ja ruumiille. Kivisiiven jupina soljui rinnakkain naisen manailun ja ahdistuksen kanssa. Ole jo hiljaa, nainen! Armos vakuutteli itselleen rauhallisesti, että kaikki oli hyvin, vaikka mitä nyt muutamia ruumiita makoili horisontissa. Ne olivat vain kuolleita ja pian kuopattuja, jos onni näitä potkaisisi. Moinen turha panikointi vain kasvattaisi näiden näökyjen mittaa mielessä, siksipä siivurin sanat alkoivat ottamaan päähän. Suoni alkoi kohoilla uhkaavasti otsassa ja jo valmiiksi suuret sieraimet alkoivat kasvattaa kokoaan hengityksen lomassa.
"Täällä ei ole vaarallista, kunhan kukaan muu tänne ei tule...". Miehestä ei olisi kylläkään suojeliaksi naiselle. Armos vain heittäisi muijan maahan ja painelisi itse pakoon - kiinniottajat saisivat tyytyä vain siivuriin!
Todellisuus varmasti iskisi kivuliaasti jossain vaiheessa herran kasvoja vasten, mutta tätä tuhoa tämä ei suostunut myöntämään millään. Turvapaikka hänellä jo kun oli ja elämä hymyili varjoisessa huoneessa, kuten aina. Vaikka mihin tämä heiveröinen naikkonen survottaisiin? Nenä heilahti sivullepäin uudelleen, raivotar oli onnistunut kasvattamaan lurppakorvan sisällä pientä paniikin alkua.
Miten heidän kävisi, jos nyt vartijoita saapuisi? Neito alkaisi roikkua kiinni hänessä uudelleen ja jo tuon kova ääni houkutteli väkeä puoleensa. Sormet sipaisivat vapaana roikkuvan suortuvan korvan taakse merkitsevästi katseen nauliutuessa ulisevaan manaatin holhokkiin.
"Eihän sinua voi tähän jättää, kun karjunnallasi vedät kaikki maailman tappajat puoleesi!". Armos totesi ärhäkästi, villien kulmakarvojen rypistyessä yhdeksi karvakasaksi.
"Kanssasihan kuolee jo joka tapauksessa...! Oli sitten hiljaa tai ei...".

Kirottu nainen, vei meidät kaikki turmion pitkälle ja tuskaiselle polulle. Muita vaihtoehtoja ei mieleen ilmaantunut kuin ottaa jalat alle ja painella pakosalle huutavan huuhkajan kanssa. Sormet puristuivat nyrkkiin, joka löi parin iskun kera kivistä jalustaa. Viha alkoi poreilla nupissa, mutta muutama epätoivoinen hengenveto "auttoi".
"Nouse!". Ääni komensi ja Armos itse nousi koko mittaansa, tarjoten kättään pienenä nostoapuna neitokaiselle. Hän oli velassa tälle, olihan nenä joten kuten pelastunut siivurin nopean toiminnan avulla. Vaikka ei toiminta sillä hetkellä ollut tuntunut kovinkaan nopealta, päinvastoin! Askeleet lähtivät huojuttamaan hujoppia eteenpäin, hitaasti lampsien.
"Seuraa nyt minua tarkasti...". Muuta mies ei enää sanonut, kun lähti pälyilevästi ohittamaan aukion toista puoliskoa.

[[Alla olevassa viestissä esiintyvät autohitit ovat pelaajien kesken ennestään sovittuja.]]

Tuo pahuksen uivelohan alkoi kiristämään ääntään! Hiirenkorvan vetistelevissä silmissä syttyi tulen ja tappuran sekoitus, kun mies määräsi hänet nousemaan jaloilleen ja seuraamaan - mitä kivisiipi edes kuvitteli ? Seuraisiko avuton, hauras neito tuollaista lähentelevää ilkiötä, jonka päähän pinttymistä ei ottanut selvää tuon taivaallistakaan ? Jännityksestä värisevät sormet punoutuivat ottamaan auttavaa tukea miehen kädestä, joka tuntui olevan syysilman kylmettämä. Tai sitten varjottar vain uskotteli itselleen niin, sillä tämä puolestaan oli juoksemisesta ja panikoinnista lämpöä huokuva, ellei ihan roihuava. 
"Mihin olet viemässä minua ?!"
Nainen tiuskaisi, mutta ei saanut vastausta. Ennemminkin seuralaisensa suunnalta kantautui halveksivaakin halveksivampi tuhahdus - tuskin tuo väenvängällä tahtoi kitisevää Hiirenkorvaa johdatella pois aukiolta. Neitokainen olisikin tässä tapauksessa muuten pysähtynyt aloilleen ja polkenut maata vastausta tivaten, ellei hän olisi pelännyt henkiriepunsa puolesta liikaa. Pitäisi tässä kai sitten vain seurata suu supussa. 

Eripurainen kaksikko eteni vaihtelevalla nopeudella kohti määränpäätä. Toisinaan kivisiipi harppoi pidempiä askelia, jolloin Hiirenkorvan oli puolestaan kipitettävä vikkelämmin - vastaavasti lurppakorva tuntui aina matelevan mahdollisimman kammottavan kujan kohdalla. Varjohenki loikki silloin tällöin seuralaisensa vieressä, toisinaan taas hieman jäljemmässä, jotta ehtisi painaa mieleensä mahdollisesti nimetyt kadut. Katujen nimetys oli varsin uusi keksintö, joka kylläkin helpotti paljon viestinvälittäjien ja muualta vierailevien sukulaisten löytämistä oikeaan taloon. Sillä tiellä, jolla kultasilmä itse majaili, ei ollut nimeä syrjäisyytensä vuoksi. Nenäänsä niiskuttaen yritti tämä etsiä ainokaisesta taskustaan jotain kangaspalaa, johon hän olisi voinut niistää - itkeminen ei yksinkertaisuudellaan pukenut demonitartamme, joka tirautteli kyyneliä muutoin ani harvoin. 

Stop! Taskunsa epätoivoiseen pläräämiseen keskittynyt Hiirenkorva oli törmätä kivisiiven selkään, kun toinen seisahtui aloilleen erään talon eteen. Kaksikerroksinen, keskiluokkainen asunto - puupinta oli hieman haalistuvan puoleen ja kivetys oven suuaukon edessä toispaikkaisesti kuluneen näköinen ylitseastujien vuoksi, mutta muutoin oikein mallikaan oloinen "lukaasi". 
"Asutko sinä täällä ?"
Äänestä pystyi aistimaan sen epävarmuuden, joka kumpusi esiin naisen muustakin olemuksesta. Ei lurppakorvasankari voinut tällaisessä paikassa asua! Eiväthän toisen vaatteet ja muu ulkomuoto täsmänneet alkuunkaan asunnon kuntoon. Ehkä tämä oli sittenkin jotain pilaa - karkea jekku, jonka kivisiipi teki vain kiusatakseen naikkosta sekä ohjatakseen tämän harhaan patsaan luota. Autioitunut ympäristö sai kuitenkin vilkkaan mielikuvituksen jälleen temppuilemaan, ja uudestaan hermostuva Hiirenkorva ryhtyi näpläämään samalla kynsiensä kärkiä. Ihan sama! Mentäisiin nyt vain nopeasti sisään! 

[[Ei tullut läheskään yhtä hyvä ja pitkä viesti, kuin sinulla, mutta saanee kelvata~~]]

Itse matkaan kivisiipi oli pettynyt, kuten olikin jo arvattavissa. Ensinnäkin, siivuri löntysteli perässä ja Armos oli lähes pettynyt perille saavuttua, kun kukaan murhamies ei loikannut kaksikon eteen. Tämä tapahtuma olisi saanut tuohon matelevaan, pillittävään kriisipesäkkeeseen hieman puhtia, mutta ei. Laiskasti katse vilkuili tutuilta näyttäviä kujia ja lyhyitä tienpätkiä, jotka todellisuudessa eivät johtanee kulkijaansa minnekkään, vaan eteen tuli umpikuja. Edes seinien kalpeat varjot eivät vetäneet vertoja kurjimpien aluiden pimeydelle, täällähän kaikki oli varsin rauhallista...ja ennen kaikkea siistiä!
Koti kohosi komeana edessä, vaikka sen näkeminen ei vetäissyt kivisiiven yhtä kivistä sydäntä laulamaan riemusta. Refleksin tavoin lurppakorvainen ystävämme alkoi vilkuilla kiukkuisen oloisesti ylimmän kerroksen pieneen, pyöreään ikkunaan. Hän tahtoi varmistua, ettei kukaan "toivottu" lurjus penkoisi hänen arvokkaita papereitaan tai mikä pahinta, koskisi hänen kauniiseen pöllöönsä. Feneral oli saanut kokea elämässään jo monta kertaa vuokraisännän ahdistelut mm. siitä, että tipu olisi parempi panna pataan porisemaan ja syödä nyt, kun se oli pulska. Aivan, hänen vuokraisäntänsä harrasti erikoisruokia mielellään, koska luuli näiden kohottavan potenssia.
Selkään kohdistunut tömähdys ei edes herpaannuttanut miekkosen etsiskelyä kuin muutaman ylimääräisen askeleen verran. Nainen selvästi ei ollut uskoa silmiään, hyvä näin. Armos itse nautti siitä, sillä jaksoi uskoa, että siivuri voisi tämän jälkeen siunata tätä arvostuksella. Mutta tuskin koskaan tuokaan tulisi häntä arvostamaan tai toisinpäin.
"Tietenkin asun täällä...!". Herra hätkähti, kuinka joku voisi luulla, että hän oli tuonut naisen tänne asti katselemaan jonkun toisen asuntoa! Olisi parasta käydä sisään, vaikka naisen tuominen sisälle epäilyttikin monessa mielessä ja heti huterasti kiinnitetyn oven avattuaan yksi syy räjähti silmille.

"Etkö tuokkaan miehiä huoneeseesi? Tämähän näyttää ihan naiselta...!". Ilkkuvana helisevä ääni huudahti, kun Armos oli ehtinyt astua pienimuotoiseen aulaan, josta nousi vasemmalla narisevat portaat ylös. Heti oikealla oli suuri rykelmä ovia ja ääni kantautui yhdestä niistä, jälkimmäisestä ovesta. Eikä aikaakaan, kun ovesta laukkasi ulos kalpeahko herra, joka nopeasti pörrötti huksiaan...luulten kai näin näyttävän vetovoimaisemmalta. Kivisiiven karvat nousivat inhosta pystyyn, alkemistin siirtäessä Hiirenkorvan portaiden ensimmäisen askelman luo "turvaan".
"Tämähän on oikein söpö typykkä...voih, oi kyllä on!". Herra alias juippi ilmoitti, iskien virnistäen silmää neitoselle, joka miellytti silmää. Ehkäpä hieman liian lauta, mutta näinä aikoina ei saanut olla liian nirso. Ehkä vuokralaisesta osasi olla jotain hyötyä, juippi kun ei niin miehiin ollut kääntynyt...
"Me menemme nyt! Toivon, ettei meitä häiritä...", demoni ilmoitti kireästi, mulkaisullan välittäen viestin; "Pidä näppisi erossa hänestä!". Vaikka siivuri ei ollutkaan maailman ihanin nainen herraa kohtaan, oli lurppakorvan velvollisuus varjella maailman kaikkia naisia himokkaan ja säälittävän isäntänsä kosketukselta ja iskuyrityksiltä. Kierosti hykertelevä juippi kertoi oitis, ettei jättäisi naista rauhaan, mutta tuskin tämä nyt vielä ryntäisisi Armoksen huoneistoon. Tai voihan sitä aina kokeilla, mikäli miekkonen ei välittänyt omasta hengestään.
"Nähkäämme hyvin pian, ah kaunis neito...!".
"Miten vain...", Armos mumisi, kun työnsi naisen kulkemaan edellään pitkin pitkää portaikkoa, aivan ylös asti. Vilkaistuaan viimeisen kerran alas, harmaatukka huomasi kalpean isännän saavan enemmän iloa tästä, kun sai rauhassa tiirailla ylös nousevan neidon takamusta.
"Häpeä, senkin iljettävä...juippi!". Vuokralaisen huudahti lopuksi, ennen kuin lurppakorvan ovi pamahti erittäin kovaa kiinni. Perästä kuului vielä isännän lataukset vuokralaisensa seksuaalisista mieltymyksistä miehiin, mutta onneksi tämä pötypuhe ei kantautunut kanimaisiin korviin.

Hämärä huone yhdessä suuren kaapiston, pöydän ja pikkuruisen sängyn kera. Huoneeseen mahtui juuri ja juuri muutama ihminen, mutta perhettä siinä ei voisi elättää...ainakaan Armoksen mielestä. Aivan oven takan oli pieni kulho, täynnä raikasta vettä, sekä peili, josta mies oli katsellut isteään silloin, kun vielä oli nuori. Silmäpari katseli tarkkaan kaksikon astumista sisään ja kivisiipi itse nyökkäsi neidolle, että tämä voisi istua minne halusi - istumapaikkoja ei ollut paljoa, mutta tämä saisi kelvata.

[Ja pelin pienehkö hittaus oli sovittu etukäteen~ ]

Jaa-a, ei moista olisi siltikään halunnut oikein uskoa, siis sitä että mies toden totta piti majaansa tällaisessa asumuksessa. Varsinkin sisälle päästyään heräsivät Hiirenkorvan mielessä uudet epäilyt, joita hän ei edes ehtinyt esittää ääneen, koska paikalle kirmasi joku ihmiskloppi silmät tuikkien lapsenomaista intoa. Kalpea, erittäin iljettävän oloinen nuorukainen sai demonittarelta vain läpikäyvän, tyhjän vilkaisun osakseen - vai tuollainen oleili saman katon alla ? Eipä hääppöinen kämppäkaveri Huldakaan ollut, mutta kyllä tuo päihitti sentään tuollaisen ilkeilijän, joka vihjaili sellaisia asioita kivisiivestä, mistä yleensä vaiettiin. Hiirenkorvaa ei pätkän vertaa kiinnostunut raahasiko nimetön lurppakorva mukanaan miehiä vai naisia - se ei yksinkertaisuudessaan kuulunut hänelle. Kehuja sateli, mutta siitä huolimatta karkasi neitokaisen huulilta nyrpeä sähähdys:
"Pitäkää kohteliaisuudet omana tietonanne."
Seuraavaksi eteenpäin portaikossa ajoikin sitten tuupinta, vaikka se ei lopettanut jäätävien vilkaisujen heittoja kohti viheliäistä mielikieleä. Pahaa aavistamatta lähtikin siivuri nousemaan ylös ahdasta portaikkoa, joka näytti johtavan talon ylempään kerrokseen. Jos tilaa siksi sopisi edes kutsua.

Lopuksi hässäkkä katkesi kovaan oven läimäytykseen - ääni oli aivan saanut kuuloelimet paukkumaan. Kultasilmäinen nyrpisti nenäänsä neitimäiseen tapaan, hän tulisi pistämään lirkuttelijan kasvonpiirteet tarkasti mieleensä, ettei vastaisuudessa joutuisi enää toisen kanssa mihinkään tekemisiin..
Huone vaikutti ahtaalta ja tunkkaiselta - ikkunan auki pito olisi voinut tehdä ihmeitä aikaan. Mutta sitähän Hiirenkorva ei maininnut, vaan istuutui kivisiiven sängyn reunalle, tunnelmaa olisi voinut suorastaan leikata tylsällä puukolla puoliksi. 
"Kuka tuo äskeinen herra oli ?"
Pitihän sitä hieman tiedustella, jotta mitään ei jäisi vallan epäselväksi. Katse nousikin himmeän harmaaksi muuttuneesta puulattiasta kiertämään seiniä myöten uutta ympäristöään, josta löytyi pian karmaiseva yllätys. 

Kaapin päällä, pimeyden piilossa näytti jokin olento levittävän siipensä ja syöksyvän kohtisuoraan päin huoneen uusinta vierasta. Demonitar ehtikin vain nähdä kynsien välähdyksen ja höyhenten pöllynnän, ennen kuin vaiston varassa tämä kiljaisi ja oli kadonnut, kuin tuhka tuuleen. Todellisuudessa varpailla olo oli johtanut muuttumiseen varjoksi, joka piiloutui hämärään nurkkaan pihisten. Vaan kuinka kävi hyökkääjälle ? Tuo oli lentänyt päin seinää ja kopsahtanut koko komeutena sängylle ketarat kohti kattoa. Pöllö. Iso, pelottava pöllö. Varjohenki tunsi sisällään valahtavan lämpimän aallon - hänhän olisi voinut menettää kasvonsa noiden raatelukynsien ansiosta!
"Katsoisit edes hieman lemmikkisi perään! Sehän oli käydä päälle!
Hiirenkorva nyrähti ja antoi väsymykselle voiton muuttumalla pikku hiljaa takaisin lihaksi ja vereksi. Koko leidi oli siirtynyt äskeisestä olinpaikastaan kaapin viereen sydän pampaten - järkytyksen suorastaan pystyi lukemaan entisestään kalvenneelta naamavärkiltä.
"Huh, viimeiset voimienkin rippeet menivät tuossa.."
Käsi laskeutui rintansa päälle, kun varjohenki huokaisi raskaasti. Varjona olo ei ollut helppoa hommaa alkuunkaan ja johan se oltiin taas kerran tultu todistetuksi.

[[Puuh, osasinpa olla väsynyt kirjoittaessani tätä..]]

Oli hämmästyttävää, kuinka niinkin piittaamton ihminen kuin Armos alkoi tuntea pientä häpeää naisen kanssa ollessaan. Häpeän syynä olikin tämän ja vuokraisännän erittäin lämmin ja avoin suhde, sekä kuullut ja kuulemattomat osoitukset tästä kaksikon yhteydestä. He eivät olleet outoa, eivät toki...hieman avoimia, kyllä. Kehotusten mukaisesti siivuri painoi puuta miehen sängylle ja toimeton kivisiipi yritti kiusallisen hiljaisuuden lakkauttamiseksi avata ikkunaa. Oli näytettävä edes jotenkin toimeliaalta, kun huonekkin oli sellaisessa kunnossa kuin oli. Eihän tänne herra olisi mielellään tuonut minkäänlaista väkeä, kun tuota ystäväpiiriä ei kartuttanut juuri minkäänmoinen sakki. Vieraanvaraisuus oli täysin uusi sana hänelle, mutta ehkäpä ikkunaan avaaminen olisi kohteliasta, joissain piireissä ainakin!
"Hän...hän on vuokraisäntäni...", Armos vastasi, eikä peitellyt äänessään kylmäkiskoisuutta, joka kumpusi jostain sieltä syvältä. Kaksikko ei ollut sydänystäviä ja varmasti sellaisia eivät tulleet koskaan olemaan. Itse asiassa, neito alkoi vaikuttaa erittäin ihastuttavalta persoonalta, kun sitä nyt ajatteli. Tämän mieltä ei hallinnut juipin ahneus, kitsaus taikka suoranainen, erittäin ärsyttävä luonne.
Sormet painuivat ikkunan reunoille ja alkoivat työntämään ylempää osaa alaspäin, tämähän vaikutti jo jäykältä. Aivan varmasti joku oli käynyt räpläämässä hänen ikkunaansa ja kun hän saisi selville, kuka onneton se on ollut, niin...

Äkkinäinen kiljahdus onnistui säikäyttämään ikkunaa auki työntävän lurpparkorvan täysin. Koko olemus valahti pelästyneenä pystyyn ja silmät miltein pullistuivat ulos kuopistaan, kun pää kääntyi vaitomaisesti katsomaan naisen puoleen. Missä tämä oli? Hetki sittenhän nainen oli istunut tuossa sängyllä hänen takanaan ja nyt tämä oli... Paniikki alkoi saamaan vallan, kun äkäpussi oli ottanut ja lähtenyt, mutta kuinka? Vastausta ei tarvinnut odotella kauaa, kun kauniimpi osapuoli palasi takaisin keskuuteemme, vieläpä alkaen raivota! Kädet täristen mies tarttui oitis kiinni pöydän kulmaan, ottaen hieman tukea tästä. Miten, miten? Välikohtauksen jälkeen demoni toki heti tajusi, että neito kuului samaan kastiin, mutta miten hän itse ei ollut tajunnut asiaa? Väliäkös sillä, totuus oli nyt tullut esille. Oli siis aika siirtyä tärkeämpiin asioihin, kuten hyökkääjän kuntoon.
"Fe...Feneral rakkaani! Mitä sinulle on tapahtunut...!". Kimeä ääni tuntui täyttävän huoneen koko ajan, kun hujoppi löntysti tökkimään pökertynyttä pöllöä. Järkytys vaihtui nopeasti huolestuneisuudeksi, kun otuksen jalatkin osoittivat kattoa kohti.
"Feneral, puhu minulle!". Kädet ravistelivat tehokkaasti pikkuruisen enkelin ruumista, joka yhä ei kyennyt vastaamaan mitään, eikä varsinkaan puhumaan. Suojelevasti herra haali pöllön makaamaan syliinsä, nostaen sen sängyltä pöydälle makaamaan, jolloin alkemisti tarttui muutamaan pitkävartiseen pulloon. Pullot seisoivat siistissä järjestyksessä pöydän kulmalla, pitäen sisällään eri värisiä litkuja. Hailakan vihreälitku pääsi nyt käsittelyyn, vaatekaapista miehen ottaessa yksi samettikangaspussi, jonka sisältä löytyi mitäpäs muuta kuin multaa. Aineet sekoitettiin pöydän alta löytyvässä, erittäin "puhtaassa" kulhossa, jonka jälkeen liejua alettiin tunkea kuolleelta näyttävän pöllön suuhun.
"Sen pitäisi herätä pian...". No sepäs olikin ymmärrettävää, kun lieju alkoikin haista erittäin voimakkaalle, lähennellen hajullaan katkun hajua. Likaiset sormet tempaisivat ikkunan auki ja Feneral jäi pöydälle makaamaan yhtä elottomana kuin hetki sitten.
Heräämistä lurppakorva ei jäänyt odottelemaan, vaan kurkottui takaisin naisen puoleen, tarttuen tätä kiinni leuasta. Ranne käänteli tämän päätä, näyttäen molemmat puolet ja vihdoin kivisiipi kykeni löytämään lajista kertovan seikan.
"Kappas vaan, oletkin varjohenki...! Kukapa olisi uskonut...", Armos lopulta totesi yllättyneenä. Tämähän tuli täytenä yllästyksenä, mutta se selitti hyvin nopean katoamisen. Kas noin, yksi mysteeri selvitetty!

[[ Hitti yhä sovittu ja peli jääkööt hetkeksi tauolle... n___n ]]

[[Kolmannessa kappaleessa aikahyppy päivästä iltaan pelin edistämiseksi~.]]

Niin, miehet eivät tunnetusti kyenneet keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan - taashan se todistettiin. Säikähdyksestä läähättävä varjohenki jäi paitsioon, kun kivisiipi rynnisti rakasta lemmikkiään elvyttämään, pahuksen sulkasatoinen mulkosilmä! Eikö hän, ajatteleva ja viisas demonitar, ollut yhteen sen tärkeämpi kuin tuo tirppa ? Jo meni kaavat sekaisin, niin että suorastaan pisti vihaksi. Ei siinä vielä kaikki, sillä kun viimein lurppakorva antoi katseensa palata naiseen, niin tuo myös kävi lääppimään. Sormet ottivat kiinni leuastaan, minkä ansiosta nuorukainen onnistui kääntelemään päätään puolelta toiselle - pah - toinenhan laukoi vielä itsestään selvyyksiäkin.
"Sokeako olet ?"
Tönkkö ääni kumpusi väistämättä kurkustaan ulos, kun neitokainen huiski näpit etäämmälle itsestään. Tämän jälkeen hän vielä hieraisi leukaansa, kuin varmistaakseen näin sen säilyneen paikallaan.
"Totta kai minä olen varjohenki."
Eivätkö pupillittomat silmät ja varjottomuus olleet vielä kertoneet sitä tälle herralle ? Olihan se totta, että varjohenget sulautuivat hyvin ihmisten pariin ulkoisen olemuksensa vuoksi, mutta pari puutetta kuitenkin tästä huolimatta erotti heidät tavallisesta kuolevaisesta.

Ennen jatkoa kuului oven narina. Puinen luukku avautui hieman, niin että sen takaa pystyi erottamaan hoikahkon miehen olemuksen, joka uteliaana tihrusti neljän seinän sisällä vallitsevia tapahtumia. Kivisiiven vuokraisäntä oli tunkemassa nenäänsä sisälle.
"Höh, luulin, että täällä tapahtuisikin jotain!"
Juippi läimäytti röyhkeästi oven auki, milloin myös huoneessa oleva, pistävä haju sai tuon luihun näköisen olennon nostamaan kuivan kangasnenäliinan hengitysteidensä eteen. Vuokraisäntä ei jäänyt edes odottamaan uloshäätöä, vaan lampsi suorinta tietä talon ainoan helmaväkeläisen taakse.
"Armos hyvä, et ollenkaan osaa käsitellä naisia! Toisin kuin minä, et tiedä miten heidät saa suorastaan villeiksi!"
Juippi toitotti ja antoi kätensä liikuskella omia menojaan pitkin Hiirenkorvan selkärankaa. Tosiaan - vuokraisäntä osasi tehdä naiset villeiksi. Ei tarvittu kuin yksi voimakkaampi hipaisu, joka sai demonittaren puistattelemaan ja tarraamaan tiukan otteen lähimmästä käteen osuvasta esineestä, keittolasipullosta. Sitä seurasi ärhäkkä käden heilautus, joka heitti pullon sisältämät liemet suoraan ahdistelijansa päälle - Juippi oli ansainnut tahransa!
"Irti ne limaiset näpit minusta!"
Hiirenkorva ärähti käännähtäen ympäri lanteet keinahtaen. Kolmaspyörä oli jähmettynyt silkasta järkytyksestä tuntiessaan nesteen imeytyvän paidan lävitse kohti ihoa. Hah-ha-haa, nyt taisi mennä suu mutruun.
"Joo, joo! Älä visko niitä.. aineita!"
Juippi kihisi kiukusta. Raukkaparan cool-luukki oli juuri murentunut ja yksinomaan kiitos siitä tappuraiselle neitokaiselle, joka ei ollut vieläkään laskenut "asettaan" takaisin pöydälle.

Monen uuden kommelluksen jälkeen päivä alkoi vaihtumaan iltaan. Aurinko laski mailleen ja tähdet nousivat puolestaan koristamaan taivaan kaartuvaa kantta, mikä merkitsi ihmiskansalle unille painumisen aikaa. Huomenna aukenisi eteen taas uusi päivä karmeine totuuksineen, mutta ehkä sitä ennen olisi hyvä saattaa tämä nykyinenkin kunnialla päätökseen ? Hiirenkorva oli palannut takaisin kivisiiven sängynreunalle istumaan, koska pöllökin oli näiden tuntien aikana ehtinyt virkoamaan omalle tähystyspaikalleen, eli kaapin päälle. Sieltä se mulkoisi pahan suovasti vierailevaa tähtöstä, joka venytteli leukojaan kuin haluten ahmaista viattoman siipiveikon suihinsa. Todellisuudessahan Hiirenkorva haukoitteli vain perin makeasti.
"Et kai yhä murjota sen poppakeitoksesi vuoksi ? Minun oli pakko puolustautua jotenkin."
Varjohenki kurtisti kulmiaan. Heidän välilleen oli iskenyt pitkä hijaisuus sitäkin lyhyemmän sananvaihdon jälkeen. Olihan se totta, ettei toisten tavaroihin saanut koskea ilman lupaa, mutta aiempi ahdistelu oli ollut pakko katkaista keinolla millä hyvänsä. Olisihan sekin ollut suuri moka, jos lurppakorvan isännöitsiä olisi luullut olevansa oikea casanova. Kultainen katse laskeutui päiväpeitolla peitetylle pedille, minkä jälkeen se palasi takaisin koukkunokkaiseen seuralaiseensa:
"Olenko siis yöpymässä luonasi ?"

[[Tätä oli yhtä tuskaa läpilukea.. venähtämisestä syytän ylipirteää jumputusmusiikkia.]]

Talo näytti menneen täysin yhden naisen tähden. Eikä Armos voinut tajuta, kuinka yhden helmankeikuttajan takia jo vuokraisäntäkin kävi noin kuumana. Saattoihan olla, että juipin maine oikeana naistenkaatajana oli pelkkää huhupuhetta ja liioiteltua ja uskottavasti näin olikin. Tuosta siivuristakin paljastui uusia puolia ja epäselvästi jupisten kivisiipi irrotti näppinsä naisen leuasta. Jo oli markkinat, toinen demoni oli hihhuloinut aivan hänen lähellään ja hän, aina niin älykäs ja filmaattinen lurppakorva oli luullut tätä aivan tavalliseksi tylleröksi. Tieto veti huoneen herran hiljaiseksi, miehen laskiessa takamuksensa puiselle ja natisevalle tuolilleen. Kädet siirtyivät hänen syliinsä ja katse kiinnittyi yhä "kuolleeseen" lintuun. Hän selvästi ei tuntunut tajuavan mistään mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui...hyvä, että hän edes huomasi huoneeseen astelevan juipin. Tuon luihun ja erittäin ärsyttävän miekkosen olemus oli jo liiankin tuttua yhdessä naisten kanssa, eikä arvoisa liemimestari ehtinyt sanoa juuta tai jaata toiselle herralle, kun jo hänen pullonsa tarttui raivokkaan naisen käpälään. Silmät katselivat tapahtumaa laajentuneina pitkän koukkunokan sivuilta, olihan tämä osittain viihdettä paikallaan istuvalle ukolle. Kerrankin hän ei saanut turpasaunaa neidolta, vaan kovaonninen poikarukka!
Siltikin juipin päälle kohdistuva liemi oli mennyttä ja yhtä nopeasti nöyryyttetty ja varmasti aitoa paljon huonomman näköinen juippi the Casanova lukittautui huoneeseensa. Miehen liikerata oli nopean u-käännöksen mukaista ja maassa olevat liemilätäköt vetivät kivisiiven suun karppimaiseen murjotukseen. Siinä meni hyvä liemi piloille! Toivon mukaan edes uhri tajusi pestä itsensä - liemi happanisi nopeasti ja alkaisi löyhkätä todella pahalle hikisellä iholla viimeistään parin tunnin kuluttua.

Päivän ainut positiivinen asia oli, että rakas Feneral heräsi ja näytti selvästi vihaavan tyrmääjäänsä joka minuutti yhä enemmän ja enemmän. Vaaleapöllö alkoi kulkea sivuttain edestakaisin kaapin päällä, varsinkin, kun kuu räpsähti synkentyneelle taivaalle. Lintu tahtoi mennä saalistamaan ja silmien raivokasta ilmettä tulkiten, saalis istui suoraan hänen edessään.
"Yöpymässä? Minun luonani?", Armos toisti neidon kysymyksen hämmästellen. Miksi nainen tahtoi yöpyä hänen luonaan? ...Aivan... Nyt oli pimeää ja vaarana vaanivat molempien kiltojen kiihkeät edustajat, yhdessä aseidensa kanssa. Sitä paitsi kaunokainen asui toisella puolella kaupunkia, reitti kotiin olisi pitkä ja "pelottava". Nenän sieraimista kuului voimakas tuhahdus - herra itse ei osannut sanoa kysymykseen vastausta.
"No...kaiketi se käy...". Ääni lopulta vastasi nasevasti, katseen siirtyessä epäuskoisena pedille.
"Mutta minä nukun sängylläni. Voit hyvin valita, lattian tai tuolin tai sängyn laidan.". Sormi osoitti jokaista kohdetta nopeasti, sillä hän itse ei alentuisi nukkumaan millään näistä. Vieraanvaraisuus ei ollut huipussaan lurppakorvan luona. Varmistaakseen, että demonitar todellakin nukkuisi sängyn laidalla, Armos asetteli sängyllä selkänsä taakse pitkän rivistön eri pulloja. Niiden ainakin pitäisi pysäyttää mahdollinen tunkeutuja...sillä hänhän itse oli siveellinen ja nukkui "rauhallisesti" omalla puolellaan.

[[ Ja minun aina niin lyhyt vastaukseni >'D ]]

Yöpymislupa myönnetty, hienoa. Hiirenkorva väläytti ensikertaa rehellisen kiitoksen hymyn kasvoillaan, kun lurppakorva intoutui kaiken sen sählinginkin jälkeen majoittamaan hänet yhdeksi silmien ummistamisajaksi. Nukkumapaikan valinta ei myöskään koitunut vaikeaksi, sillä kuinka oletettua saattoi valitsi nuorekko makuualaustakseen sängyn laidan. Toisaalta herrasmies olisi tarjonnut koko vuoteen "prinsessalle" ja tämän unelle, mutta ei kai sitä pitänyt liikaa mennä vaatimaan.
Pullojen ilmestyessä kehiin, alkoivat eriskummalliset mietokset virtailla varjottaren päässä. Oliko kivisiipi asettanut esteet vain siksi ettei osannut hillitä omia näppejään vai pelkäsikö toinen enemminkin Hiirenkorvan tarttuvan kiinni tilaisuuteen ? Anteeksi, kaveri - kumpikaan ei tulisi toteutumaan, jos se riippuisi neidostamme.
"Näytät ajattelevan kaikkea."
Nuorekko myhäili ja napautti yhden tyhjistä lasipulloista alas pinkan päältä. Se kilisi ja kierähti miehen selkään kiinni, jääden sitten niille sijoilleen. Pienenä vinkkinä - pullot eivät ehkä muotonsa puolesta olleet aivan paras vaihtoehto.

Sekuntit vaihtuivat mateleviksi minuuteiksi, kun Hiirenkorva makoili ahtaassa tilassa selällään. Sänky oli puolet pehmeämpi kuin hänen omansa, mutta sitäkin ahtaampi. Hulda tuskin olisi edes kyennyt kääntämään kylkeään ilman juuttumisen uhkaa. Kultainen sivukatse kävi vilauksella kivisiivessä, kunnes se palasi sitten harrakammin tuijottamaan kohti kattoa ja varsinkin sen nurkkakohdassa olevaa hämähäkinseittiä. Miehet eivät ainakaan olleet turhan siistiä sakkia..

Oikeastaan Hiirenkorvasta tuntui, että hän ei olisi ummistanut silmiään kertaakaan. Väsymys ainakin kieli huonosta unesta ja selän jomotus kurjasta tilanpuutteesta. Noh, ehkäpä isäntä oli itse saanut paremmin Nukku-Matin koivesta otteen..
Ja siltä se näyttikin. Toinen veti vielä hirsiä, kun nuorekko alkoi nousta jalkeille ja puikkelehtamaan kohti ovea. Tämä oli mitä täydellisin tapa poistua sanomatta mitään sen kummempaa, koska tuskin kynäniekkaa edes kiinnosti oliko siivuri yhä paikalla vai ei. Ennen oven avausta hän vielä kiinnitti huomionsa pöllöön, joka oli palannut pulskan rotan kanssa seuraamaan esitystä. Linnunroikale kai kuvitteli jotain kummoistakin tapahtuvan. Kieltään vilauttaen neito poistui portaikkoon ja siitä hiljaa kadulle ulko-ovesta. Hyvin ansaitusti Hiirenkorva lähti hipsimään kohti kotia, jossa varmasti mampseli odotti kiivaasti kaulin kädessään - olihan suojatti taas kadonnut teille tietämättömille.

[[Tähän päättyy töpö aikahyppyineen. Kiitoksia~]]