I'll have you just the way you are

// Jatkoa täältä, Severiä siis kaipailen ^^ //

Oli aurinkoinen iltapäivä satamassa, jota hallitsivat lokkien kirkuna ja merimiesten hyörinä. Mustahiuksinen neito hieman liian isossa mekossa linkutti kävelykepin avulla eteenpäin, ottaen toisella kädellään ajoittain hieman tukea vierellään kävelevästä miehestä. Toisella käsivarrella roikkui kori, jossa päällimmäisenä lepäsi vaaleanruskeita vaatteita kosteana myttynä. Koska vaatteet olivat olleet vielä kosteita heidän lähtiessään Gerwan-nimisen parantajan luota, oli miekkonen kehottanut neitoa pitämään yllään hänen lainaamansa mekon, eihän parantaja sitä itse tarvinnut. Neidon käyttämä kävelykeppikin oli lainassa tuolta ystävälliseltä mieheltä.

Rehellisesti puhuen pienikokoista neitoa hieman väsytti kepin kanssa tapahtuva vaivalloinen linkkaaminen, mutta hän yritti kuitenkin olla näyttämättä sitä vieressään kulkevalle sinihiuksiselle miehelle. Sinisten silmien katse haravoi ympäristöä, etsien jotakuta jolta voisi ostaa kalaa heitä odottavalle kissalle, Rarulle. Mutta äkkiä neito tajusi erään asian, melko oleellisen asian kun jotain oltiin ostamassa.
"Hemmetti, meillähän ei taida olla rahaa mukana", Io voihkaisi Rakunalle. Miten typerä sitä saattoikaan olla. Heidän lähtiessään neito oli olettanut, ettei tarvinnut rahaa ja oli jättänyt joka pennosen kotiinsa. Hänen käsittääkseen myöskään miehellä ei ollut rahaa mukanaan.

"Pitänee turvautua oman käden oikeuteen", Io totesi hetken kuluttua. Hän oli kuitenkin suhteellisen näppärä tällaisissa pikkuvarkauksissa, olihan hän joutunut elättämään itsensä näpistelemällä useamman vuoden ajan nuorempana. Mutta äkkiä neidon katse tavoitti tutut, ruskeiden kiharoiden kehystämät kasvot väkijoukossa ja hänen ilmeensä kirkastui.
"Rafael!" Io huudahti yllättävän kantavalla äänellä ja ruskeahiuksinen nuorukainen kääntyi ääntä kohden. Ilahtunut ilme nousi nuoren näköisen haltian kasvoille ja hän asteli nopeasti Ion ja Rakunan luo, tervehtien mustahiuksista neitoa iloisesti hymyillen.
"Mitä sinun jalallesi on tapahtunut?" mies kysyi sitten selvän huolestuneena.
"Pieni veitsenpisto vain", Io vähätteli naurahtaen ja kättään heilauttaen.

"Rafael, tässä on Rakuna, Rakuna, tässä on Rafael, naapurini", Io sitten esitteli miehet toisilleen. Rafael mittaili sinihiuksista jopa melko tuimalla katseella, vaikka yleensä haltia olikin mitä iloisin ja positiivisin persoona, tuon oli kyllä huomannut jo miehen saapumisesta.
"Päivää", Rafael lopulta sanoi hieman jäykästi ja ojensi kättään nopeaan kättelyyn. Io ei tuntunut huomaavan mitään outoa miehen jäyhässä olemuksessa, pyysi vain Rafaelilta hieman rahaa lainaksi ja selitti kuinka oli jättänyt omat rahansa kotiin.
"Enhän minä voi noin kauniin neidon pyyntöä vastustaa", Rafael sanoi, hymyili jälleen ystävällisesti Iolle syvänruskeat silmät tuikkien ja ojensi tuolle joitakin kolikoita, sulkien ne neidon käden sisään ja pitäen tuota kättä hetken otteessaan. Mustahiuksinen vain naurahti miehen sanoille, hän oli tottunut pitämään Rafaelin kehuja vain ystävällisenä vitsailuna eikä minään sen vakavampana.

He kävelivät kahdestaan kohti satamaa, jossa lokit kirkuivat, kuin pahaisetkin rotat yöllä. Rakuna kuunteli niiden mekkalointia kävellen Ion lähellä, valmiina tätä auttamaan jos tarve vaatisi. Io oli muistanut, että Raru, tuo mustavalkoinen kissanpentu oli jäänyt yksin ilman ruokaa ja siksi he olivat jättäneet Gerwanin ystävällisen tarjouksen majapaikasta sikseen. Muuten he varmaan vieläkin istuskelisivat ja rupattelisivat parantajan mukavassa, pienessä mökissä. Mutta pitihän Rarun nyt ruokaa saada, vaikka kyllä kissa nyt ihan hyvin tuntui yksinäänkin ilman ruokaa, jonkin aikaa pärjäävän.

"Hemmetti, meillähän ei taida olla rahaa mukana"
Io sitten voihkaisi ja Rakuna alkoi heti tarkistelemaan omia taskujaan jos niitä sattui olemaan. Ei. Ei rahaa hänelläkään. Piru vie. No, kaikkea ei aina voinut saada rehellisin keinoin, kuten Io tuossa seuraavaksi totesikin että pitää sitten turvautua oman käden oikeuteen.

"Rafael!"
Tuo huudahdus sai Rakunankin hätkähtämään. Ennen kuin tämä sai mitään suustaan ulos, niin nuorehkon näköinen ruskeahiuksinen haltia tuli heitä kohti, hymyillen Iolle ja kysyen mitä tämän jalalle oli tapahtunut, johon Io vain huolettomasti vastasi, että pieni veitsenpisto vain. Sinihiuksisen kasvoilla oli hitusen hämmentynyt, yllättynyt ilme. Kuka hemmetti tuo oikein oli?! Ja Io näytti olevan hyvillään nähdessään tämän suippokorvan. Rakuna joutui jo nyt kiristelemään hampaitaan, ettei olisi moista hemmoa tirvaissut päin kuonoa.

"Rafael, tässä on Rakuna, Rakuna, tässä on Rafael, naapurini"
Rakuna pani selvästi merkille, kuina toinen häntä mittaili ja sitten ojensi kätensä jotenkin mekaanisesti kätelläkseen. Rakuna ojensi myös nopeasti kättään, vaikka epäröikin aluksi. Tämä ei tuntunut mukavalta. Mikä lie kilpailija, mutta Rakunaa alkoi kyllä pikkuhiljaa ärsyttämään moinen.

Io selittikin sitten jo seuraavaksi heidän rahatilanteensa Rafaelille, joka sitten antoikin kolikoita neidolle ja laittoi ne varta vasten vielä toisen käteen, pitäen Ion kädestä hetken aikaa vielä kiinni.
"Enhän minä voi noin kauniin neidon pyyntöä vastustaa"
Rakunan harmaiden silmien pupillit muuttuivat uhkaavasti viiruiksi ja tämä tuhahti ääneen. Kauhea onnenonkija! Silti tuo lausahdus sai Rakunan närkästymään entistä enemmän. Käsi puristui miekan kädensijalle, mutta silti puolidemoni yritti parhaansa mukaan hillitä itsensä.

"Kivat hiukset muuten, aika räikeän väriset", Rafael hetken päästä totesi hieman ivallisella äänensävyllä, mutta muut eivät varmaan olisikaan huomanneet tuossa mitään outoa. Rakuna kyllä huomasi. Piilovattuilua ihan selvästi.
"Kiitos", Rakuna pakottautui vastaamaan tuolle suippokorvalle, vaikka itsekin sitä hieman oli. Sitten tuo veti Ion lähelleen ja kiersi kätensä tämän ympäri ja veti kasvoilleen hieman oudon virneen. Tuo Rafael todellakin alkoi häntä ärsyttämään, ja pahasti. Edes se ei riittänyt kuvaamaan.

"Io. Kuinka en olekaan sinua nähnyt pitkään aikaan? Olisin niin halunnut tavata sinut ja jutella hieman" Rafael sanoi taas ystävällisellä äänellä ja tarttui Ioa jälleen kädestä kiinni, jolloin Rakuna vetäisi omansa pois ja perääntyi jonkin matkaa ja käännähti selin kaksikkoon päin. Rasittavaa. Joku muu olisi ehkä pysynytkin siinä Ion vieressä muttei Rakuna. Hänellä alkoi mennä taas yli äyräiden niin oli parempi perääntyä ennen kuin lätty lätisee, se meinaa saattaisi mennä ihan hyvin niinkin. Rakuna murahteli itsekseen ja antoi tuulen tuivertaa hiuksissaan. Hän ei aikoisi menettää ihan helpolla Ioa tuolle pirulliselle suippokorvalle.

Io ei huomannut mitään kummallista Rafaelin Rakunalle lausumissa sanoissa, varsinkaan koska oli tottunut pitämään haltiaa mitä ystävällisimpänä miehenä. Hieman neito kyllä yllättyi, kun sinihiuksinen kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta ei se häntä toki haitannut laisinkaan. Ja kohta olikin Rafael tarttunut hänen käteensä ja jostain syystä Rakuna vetäytyi hieman kauemmaksi. Ei mustahiuksinen kuitenkaan tässäkään nähnyt mitään kovin outoa, ihmetteli vain miksi Rakuna oli niin äkkiä vetäytynyt kauemmaksi.
"Anteeksi etten ole tullut käymään viime aikoina, minulla on ollut vähän kiireitä", Io selitti pahoitellen vastaukseksi Rafaelin sanoihin. Mies oli hänelle kuitenkin hyvä ystävä ja yleensä he tapasivat toisiaan melko usein. Mutta pari viime viikkoa olivat olleet niin kiireisiä mustahiuksisen kerätessä rahoja Rakunalle antamaansa lahjaa varten, ettei hän ollut juurikaan ehtinyt nähdä ruskeahiuksista haltiaa.

"Mutta minä käyn nyt ostamassa sitä kalaa", neito sanoi molemmille miehille yhteisesti ja jätti nuo kahden, linkaten itse erään kalamuijan luo tinkimään kalojen hinnasta. Rafaelin kenties hieman surumielinenkin katse oli jäänyt tuijottamaan neidon perään, mutta surumielisyydestä ei näkynyt jälkeäkään kun ruskeat silmät katsoivat taas sinihiuksiseen mieheen.
"Luuletko tosiaan voivasi tehdä hänet onnelliseksi, olevasi hänelle se oikea? Io ansaitsee vierelleen jonkun, joka todella ymmärtää ja tukee häntä, jonkun joka osaa arvostaa häntä", Rafael sanoi Rakunalle, peittelemättä ajatuksiaan kun Io ei nyt ollut kuuloetäisyydellä. Saattoi melko helposti arvata, kuka haltian mielestä täyttäisi nuo kriteerit.
"Varokin jos aiot murtaa hänen sydämensä", Rafael sanoi nyt jo melkoisen uhkaavasti, tai niin uhkaavasti kuin noin hyväluontoinen mies saattoi sanoa. Hän tosiaan rakasti tuota sinisilmäistä neitoa, oli rakastanut jo kauan, muttei ollut saanut sitä sanottua. Ja nyt jostain tyhjästä oli ilmestynyt tuo sinihiuksinen mies, joka näytti jollain konstilla vieneen Ion sydämen. Sitä Rafael ei aikonut hyväksyä.

Io itse oli autuaan tietämätön miesten välisestä jännitteestä, hän oletti noiden juttelevan mukavia keskenään ja kenties hieman tutustuvan toisiinsa. Vaikkei Rakuna aina niin puhelias ollutkaan, neito uskoi että positiivisella Rafaelilla kyllä juttua riittäisi tuonkin puolesta. Mustahiuksinen sai lopulta ostoksensa hoidettua ja kääntyi sitten linkatakseen takaisin miesten luo.

Rakuna murahteli itsekseen, kun Io jäi selittämään tuolle suippokorvalle, miksei ollut tullut käymään.
"Mutta minä käyn nyt ostamassa sitä kalaa"
Sitten mustahiuksinen linkkasi kalatiskin luokse ostamaan kalaa, ja miehet jäivät kahden. Rakuna pani merkille Rafaelin katseen, joka seurasi Ioa koko ajan tiskille saakka. Harmaat silmät alkoivat pikkuhiljaa näyttää murhaavammilta ja sitten kun Rafael, tuo suippokorva totesikin ääneen:
"Luuletko tosiaan voivasi tehdä hänet onnelliseksi, olevasi hänelle se oikea? Io ansaitsee vierelleen jonkun, joka todella ymmärtää ja tukee häntä, jonkun joka osaa arvostaa häntä"
Katse oli osunut Rakunaan Rafaelin suunnalta ja siinä ei oikeastaan ollut yhtään surmielisyyttä enää. Palkkamurhaajan silmien pupillit taas kapenivat viiruiksi, kun tämä loi katseen Rafaeliin.
"Varokin jos aiot murtaa hänen sydämensä"
Rakuna veti jo miekkansa esiin ja sen pituus ylsi Rafelin leuan alle hyvinkin. Kasvoillaan oli melkoisen vihainen ilme.
"Älä sinä tule minua neuvomaan hemmetti vie! Luuletko itse olevasi hänelle se oikea? Mitäs et tehnyt asian eteen joskus aiemmin jotain!" Rakunan äänessä kuulsi suuttumus, tulisuus. Sen näki jo herran silmistäkin, mutta toisaalta sieltä näkyi myös suru. Rafaelin sanat olivat piirtyneet heti syvälle hänen muutenkin arpiseen sydämeensä.

"En todellakaan aio murtaa hänen sydäntään", Rakuna murahti hiljaa ja laski miekkansa alas, ja saattoi nähdä Rafaelinkin kasvoilla hienoisen helpotuksen. Miekka löysi tiensä takaisin huotraan, mutta käsi ei laskeutunut sen kädensijalta minnekkään.
"Olen sitä paitsi kuullut sinusta. Aiheutat vain harmia jokaiselle. Kuulin myös siitä, kuinka olit saattanut Ionkin vaikeuksiin vartijoiden kanssa", Rafael puhui jälleen, kuitenkin hieman hiljempaa, jottei Io vahingossakaan kuulisi tai kukaan muukaan.

Nuo sanat kuitenkin olivat viimeiset, mitä Rakuna enää kesti. Tämä tarttui jälleen miekkaansa ja kuljetti sen jälleen Rafelin leuan alle ja astui uhkaavasti lähemmäs toista, joka ei päässyt kauhean pitkälle, sillä talon seinä alkoi tulla vastaan.
"Nyt pidät tuon saastaisen turpasi ummessa, ennen kuin käy huonosti. Ne hemmetin vartijat vain änkeytyivät väärään paikkaan väärään aikaan, ja sinä et tiedä siitä hemmetti vie yhtään mitään, joten pidä tuo likainen kuonosi erossa muiden asioista. Ymmärsitkö?" Rakunan ääni oli kylmä, ja suuttumus kuulsi siitä hyvin. Kuitenkin ääni oli ihan liian tyyni, loppuen lopuksi. Tyyni ja rauhallinen, vaikka se olisi saanut olla napakampi ja vihaisempikin.

//Kun on draamaa, se pitää hoitaa kunnolla xDD//

Io oli sen verran kaukana Rafaelista ja Rakunasta, ettei kuullut noiden sananvaihtoa, näki vain kun Rafael sanoi viimeisimmät sanansa ja Rakuna sitten ajoi suippokorvan miekallaan aivan seinää vasten. Mitä ihmettä tuolla nyt oikein tapahtui, neito ei ymmärtänyt ei ollenkaan. Ei ollut kyllä Rafaelin tapaista ruveta ärsyttämään jotakuta, mutta ei kai ollut myöskaan Rakunan tapaista ärhennellä turhista? Ihmeissään ja ehkä hieman ärtyneenäkin miesten käytöksestä Io linkkasi kaloineen riitapukareiden väliin, mulkaisten sitten molempia yllättävän äkäisen näköisenä.

"Mitä hemmettiä te oikein kuvittelette tekevänne?" Io sanoi terävällä äänellä, jokaista sanaa painottaen ja työnsi Rakunan miekan pois Rafaelin kaulalta, ojentaen sitten jäljelle jääneet rahat takaisin ruskeahiuksiselle haltialle. Siniset silmät katsoivat ensin pitkään ja vaativasti Rafaelia, jonka aluksi uhmakas ilme muuttui lopulta jopa hieman syyllisen näköiseksi. Seuraavaksi hieman nuhteleva katse kääntyi Rakunaan, pysytellen nyt pitkään tuon harmaissa silmissä. Lopulta Io huokasi.

"No niin hyvät herrat, olen pitänyt teitä molempia aikuisina mutta ilmeisesti olen ollut väärässä. Ei todellakaan osoita kypsyyttä ruveta kiistelemään parin minuutin tuntemisen jälkeen ja alkaa vielä osoittelemaan miekalla", tässä kohdin neidon sanoja Rafaelin silmissä välähti voitonriemuinen pilkahdus, jonka Io kyllä nopeasti vaiensi jälleen yhdellä tiukalla katseella.
"Mistä te oikein edes kiistelitte?" neito sitten kysyi, jälleen huokaisten. Ei, hän ei ollut todellakaan olettanut joutuvansa erotuomariksi jättäessään nämä miehet kahden. Ei olisi uskonut Rafaelin joutuvan tappeluun, eikä neito halunnut uskoa että Rakunakaan vain huvikseen olisi haastanut riitaa, ei sinihiuksinen kuitenkaan sellaiselta ollut tähän mennessä vaikuttanut.

Ion kysymyksen jälkeen Rafael näytti tosiaankin hämilliseltä, eikä tuntunut tietävän mitä olisi sanonut. Siniset silmät katselivat tuota nuorukaista kysyvinä ja neidon sirot sormet olivat alkaneet naputella korin reunaa. Jos nyt jompi kumpi noista saisi suunsa auki. Haltia kävi nyt kamppailua itsensä kanssa, toisaalta mustahiuksinen oli näyttänyt niin onnelliselta tuon sinihiuksisen seurassa, toisaalta hän ei halunnut menettää tuota neitoa.

Äkkiä Rafael kääntyi Ion puoleen ja painoi neidon huulille nopean suudelman, ensimmäisensä ja uskoakseen myös viimeisensä. Hetken haltia vielä katsoi noita niin rakastamiaan kauniita kasvoja, lukien niistä vain hämmästystä muttei jälkeäkään niistä tunteista, joita oli neidon suunnalta kaivannut. Äkkinäisesti käännähtäen mies lähti ripein askelin pois paikalta, kadoten nopeasti näkyvistä. Hölmistynyt Io jäi vain tuijottamaan tuon perään, hän ei todellakaan tajunnut enää mistään yhtään mitään. Mitä ihmettä tuokin oikein oli tarkoittanut?

"Mitä hemmettiä te oikein kuvittelette tekevänne?"
Io saapui. Hienoa. Rakuna perääntyi Ion käskemänä Rafaelin kimpusta ja jäi vain sivummalle mulkoilemaan tuota suipporkorvaa, kunnes hän kohtasi Ion sinisten silmien vaativan katseen. Se pysyttelikin pitkään Rakunan harmaissa silmissä, ja päättyi Ion kohdalta huokaisuun, Rakunan kohdalta vain kärsimättömään tuhahdukseen.

"No niin hyvät herrat, olen pitänyt teitä molempia aikuisina mutta ilmeisesti olen ollut väärässä. Ei todellakaan osoita kypsyyttä ruveta kiistelemään parin minuutin tuntemisen jälkeen ja alkaa vielä osoittelemaan miekalla"
Io. Niinpä niin, ja Rafael sai nyt nostaa kasvoilleen voitonriemuisen ilmeen, jonka Io ilmeisesti sai lakkaamaan. Rakunan kasvoilla oli erittäin murhaava ilme. Harmaat silmät olivat edelleen viiruiksi kavenneina ja hetkeksi tämä jopa sulki silmänsä, ihan vain rauhoittaakseen itseään. Hän tiesi, ettei hänen olisi pitänyt alkaa sörkkimään miekalla, mutta tuli alkoi taas polttaa sisuksia sen verran pahasti. Rafael sanoi juuri ne sanat, jotka saivat miehen tulistumaan aina ja kuitenkin saivat vanhat haavat repeämään uudestaan. Nuo syytökset. Ihan kuin Rafael olisi tiennyt, mikä Rakunaa satutti eniten.

Io oli jälleen myös esittänyt herroille kysymyksen. Sinihiuksinen ei puhua pukahtanut. Rafael saisi sitten puhua jos halusi, hän ei ainakaan suutaan aikonut avata. Palkkamurhaaja ei olisi kyllä tuosta suippokorvastakaan seuraavaa uskonut. Toinen kääntyi Ion puoleen ja painoi pikaisen suudelman sinisilmäisen kasvoille, Rakunan vain saaden vetäisemään miekkansa jälleen esiin.
"Hemmetti!" Rakuna karjaisi toisen perään, eikä pitkään aikaan toisen suusta varmaan noin kovaa ääntä olltukaan lähtenyt. Puolidemoni alkoi nyt tosissaan suuttua. Tuli leimusi hänen sisällään vauhkona ja hänen olisi todellakin tehnyt mieli lähteä tuon samperin onnenonkijan perään ja tirvaista päin näköä. Kuitenkin hän tiesi että Io suuttuisi siitä ihan varmasti, joten Rakuna päätti jättää sen tekemättä. Nyt hän kävi vain taistoa sisällään. Hän ei ollut tottunut pysymään paikallaan, tekemättä mitään. Tämä asteli edestakaisin käden puristuessa tiukemmin miekan ympärille.

Rakuna oli myös henkilö joka otti jotkut asiat helposti itseensä ja olipa mieskin aina välillä epäluuloinen, joskaan ei mennyt ihan Driadelin edelle.
"Ehkä sinun pitäisi ottaa tuosta selvää" Rakuna murahti Iolle, ja loi tähän jäätävän katseen, joskaan ei voinut peittää sitä tunnetta, pelkoa siitä että hän häviäisi Rafaelille. Siitä hän ei tulisi koskaan parantumaan, jos menettäisi Ion. Se olisi aivan liian kamalaa.
"Minun tarvitsee... Olla hetki ihan yksin", sinihiuksinen sanoi hieman takeltaen, katsahti nopeasti Ioa ja sitten kääntyi mennäkseen poispäin. Hän halusi rannan tuntumaan. Yksin. Hän käveli jonkin aikaa ja tuli jollekkin laiturille. Mies käveli sen päähän ja nuuhkaisi merituulta. Yksin, niin. Hän vain pystyi toivomaan, ettei jäisi yksin koko loppuiäkseen.

"Hemmetin hemmetti", palkkamurhaaja kirosi melkoisen kovaan ääneen ja potkaisi laituria pystyssä pitävää tolppaa, ennen kuin tämä sitten käveli ihan laiturin reunalle ja lankesi polvilleen maahan. Hän ei vain jaksanut. Kaikki tuli yhdellä rytäkällä päälle, onnellisuus ja sitten ne vähemmän toivotut asiat. Muistot. Nekin tulvahtelivat haamuina mieleen, eivätkä auttaneet asiaa yhtään. Rakuna ei vain tiennyt miksi hänellä oli yhtäkkiä niin syyllinen olo. Ja hän pelkäsi. Pelkäsi todellakin menettävänsä Ion sille Rafaelille. Mies ei ollut varmaan koskaan pelännyt niin paljoa.
Eipä sinihiuksinen voinut estää muutamaa kyyneltäkään, kun tämä kävi läpi jälleen kerran lapsuutensa muistot aina tähän päivään asti. Ketään ei ollut näkemässä. Tämä hautasi kasvot käsiinsä, antaen merituulen tuivertaa hiuksissaan.

//Kröh, tämä nyt meni aika draamaksi, mutta purkasin eilen omaa kiukkuani ja masistani tähän <3//

Ion hämmentynyt typertyneisyys katkesi vasta Rakunan Rafaelin perään huutamaan karjahdukseen. Sinihiuksiselle Rafaelin Iolle antama suudelma näytti olevan kova pala, mustahiuksinen itse ei vain oikein tiennyt, miten suhtautua niihin yllättäviin mahdollisuuksiin, jotka tuo suudelma oli hänen siihen asti asioita näkemättömien silmiensä eteen leväyttänyt. Rafael taisi tosiaan pitää hänestä, pitää paljon enemmän kuin pelkkänä ystävänä. Mieleen nousi muistoja pienistä tapahtumista, jotka hän oli kuitannut ystävyyden nimiin, vaikka näin jälkeen päin ajateltuna ne kyllä taisivat kertoa jostain enemmästä. Miten sitä joskus saattoikaan olla niin sokea?

"Ehkä sinun pitäisi ottaa tuosta selvää", Rakuna murahti, luoden Ioon jäätävän katseen, joka vihlaisi neidon sydäntä. Ei tämä ollut hänen vikansa, ei hän tätä ollut halunnut! Miksi asioiden piti aina kääntyä niin monimutkaisiksi?
"Minun tarvitsee... Olla hetki ihan yksin", mies jatkoi, katsahti vielä nopeasti mustahiuksista neitoa ja lähti hänkin pois neidon luota. Io vain ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Syvään huokaisten hän käännähti kohden Rafaelin menosuuntaa, niinhän sinihiuksinen oli käskenyt. Eikä neito halunnut nyt Rakunaakaan häiritä, kun tuo kerran oli halunnut olla yksin.

Io ei kuitenkaan löytänyt Rafaelia, kulku kävelykepin tukemana oli kuitenkin hidasta ja vaivalloista ja haltia ei varmaan halunnutkaan tulla löydetyksi. Niinpä neidonkin askeleet veivät hänet meren rannalle, istumaan erään hylätyn pakkauslaatikon päälle. Meri oli aina täällä, se oli usein saanut ottaa vastaan hänen surunsa ja kyyneleensä. Nyt aaltojen hiljainen liplatus sai säestää hämmentyneitä mietteitä, kun neito koetti selvittää omat tunteensa, jotka äskeinen tapahtuna oli sekottanut sotkuiseksi vyyhdiksi.

Rafael. Haltiamies oli muuttanut hänen naapuriinsa Ion ollessa kahdentoista, jolloin neito oli jo aloittanut tanssimisen eikä joutunut enää elättämään itseään vain näpistelemällä. Ystävällinen haltia oli autellut yksin asuvaa nuorta tyttöä, kutsuen tätä tuolloin milloin pikku prinsessaksi, milloin jollain muulla kauniilla nimellä ja tuo käytäntö oli jatkunut koko heidän tuttavuutensa ajan, Ion pitäessä sitä vain harmittomana vitsailuna. Neidon kasvaessa he olivat vähitellen ystävystyneet ja ystävyyttä se oli aina ollutkin Ion taholta. Ilmeisesti Rafaelin tunteet olivat kuitenkin jossain vaiheessa kääntyneet rakkauteen. Mies oli aina ollut ystävällinen ja hyväluontoinen, ulkopuolisen silmin he varmaan olisivatkin positiivisina ja turhasta huolehtimattomina persoonina sopineet hyvin yhteen.

Mutta vaikka Io kuinka yritti tutkia tunteitaan, ei hän löytänyt sisältään ystävyyttä suurempia tunteita Rafaelia kohtaan. Jotain tuosta miehestä kuitenkin puuttui, jotain sellaista joka olisi voinut saada neidonkin tunteet syttymään. Ja loppujen lopuksi vastaus oli hyvin yksinkertainen. Rafael ei ollut Rakuna, ja Rakunalle Ion sydän auttamattomasti kuului. Ja se ei neitoa haitannut, ei lainkaan. Hän uskoi haluavansa rinnalleen juuri tuon miehen, sinihiuksisen, palkkamurhaajan, puolidemonin. Ei hän tiennyt miksi, tiesi vain että tunsi vahvaa rakkautta tuota miestä kohtaan.

Hiljaa huokaisten neito käänsi katseensa hetkeksi mereltä sivulleen ja näki samassa siniset hiukset, Rakunan. Mies oli niin kaukana, ettei Io erottanut miehen ilmettä tai muita yksityiskohtia, mutta jokin tuon asennossa ja koko olemuksessa sai joitakin kyyneliä kohoamaan neidon silmiin. Hän olisi niin paljon mieluummin istunut tuolla laiturilla, Rakunan vierellä. Mutta mies oli halunnut olla yksin, eikä neito siksi aikonut häntä häiritä. Jälleen syvään henkäisten neito käänsi kyynelten hieman sumentaman katseensa takaisin merelle.

Rakuna oli edelleen polvillaan laiturin päässä. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin, käsien välistä, joihin hän oli kasvonsa haudannut. Kukaan ei ollut katsomassa, tai ainakin näin palkkamurhaaja toivoi. Hän ei ollut koskaan kyynelehtinyt. Ei koskaan, ehkä joskus pienenä poikana, muttei aikuisena. Hänen kylmä ja kova kuorensa ei sallinut sitä. Silti muistot ja kaikki muutkin asiat lähiaikoina olivat herättäneet hänessä tunteita pintaan. Kaikki oli tulvahtanut tuosta noin vain syvältä hänen mielestään. Ja nyt hän pelkäsi. Kaikkien elämiensä vuosien jälkeen, hän pelkäsi menettävänsä yhden niistä ainoista, joita hän todellakin rakasti, niin ettei sitä voinut sanoin kuvata.

Merituuli puhalsi, lokit kirkuivat. Ihmiset olivat iloisia, vaikka hämärän tullen pelko syöpyi kaupunkiin kuin rutto. Kaikki lukitsivat itsensä sisään, kukaan ei ollut turvassa. Ja Rakuna oli yksi niistä, jota kaikki pelkäsivät. Varsinkin aateliset. Vaaneilla taasen ei ollut mitään pelättävää, kun sinihiuksinen sattui heihin kuulumaan. Hän ei olisi niin inhottava, että pettäisi oman kiltansa, ei.

Kädet siirtyivät syrjään kasvojen edestä ja tämän harmaat silmät katsahtivat merelle. Polvet alkoivat pikkuhiljaa puutua. Tämä nappasi vierelleen tipahtaneen miekkansa ja nousi hitaasti ylös, sipaisten hiukset syrjään kasvojensa edestä. Hän ei ollut vielä huomannut Ioa, joka oli tullut näköetäisyydelle. Kuitenkin kun harmaat silmät vihdoin kohtasivat Ion, niin tämä ei voinut peittää kasvoilleen noussutta hymyä. Tuon mustahiuksisen naisen näkeminen ilahdutti aina. Tuon kauneus, ihan kaikki. Rakunan poskea pitkin vierähti jälleen kyynel, ja tämä puri huultaan. Kuitenkin mies rohkaisi itsensä ja otti askeleen neitoa, rakastamaansa neitoa kohti.

"Io, anna anteeksi", Rakuna sanoi hiljaa, särkyvällä äänellä kun tämä vihdoin oli päässyt lähemmäs Ioa. Palkkamurhaajan toinen käsi nousi ja kosketti hellästi mustahiuksisen poskea. Hän rakasti Ioa. Rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä.
"Ei minun ollut tarkoitus hiiltyä...mutta sen Rafaelin sanat olivat oikeasti.." Rakuna jatkoi hiljaa, mutta joutui kääntämään katseensa pois Iosta. Uskoisiko tämä? Rafael oli kuitenkin ollut mustahiuksisen hyvä ystävä jo pidemmän aikaa. Mutta Rafael oli kyllä saanut palkkamurhaajan sydämen haavat repeytymään uudestaan. Rakuna nielaisi muutamaan kertaan ja käänsi sitten taas harmaiden silmiensä hieman lasittuneen katseen Ioon ja tämä sinisinä tuikkiviin silmiin.

Io oli uppoutunut jonnekin aivan omiin ajatuksiinsa, muistelemaan kahden viikon takaisia tapahtumia tällä samaisella rannalla ja eilisiä tapahtumia majatalossa. Kaupungin-Vartijoiden tuleminen, ensimmäinen yhdessä kohdattu ja yhdessä voitettu ongelma. Hän oli tuntenut Rakunan niin vähän aikaa, ei tiennyt miehestä juuri mitään. Ja kuitenkin hän tunsi rakastavansa tuota, rakastavansa niin paljon ettei ollut ennen samanlaista tunnetta kokenut. Mies piteli tämän sinihiuksisen neidon sydäntä otteessaan, voisi tehdä sille lähes mitä vain halusi.

Neito puisteli päätään, mistä tällaisetkin ajatukset olivat tulleet? Pelkäsikö hän tosiaan, että voisi satuttaa itsensä? Rehellisyyden nimissä hänen oli myönnettävä itselleen, että pieni osa hänestä tosiaan pelkäsi. Pelkäsi, että hän jonain päivänä menettäisi Rakunan, kun olisi vielä tiukemmin sitoutunut tuohon, sitoutunut vielä suuremmalla rakkaudella. Eikä hän tiennyt, kuinka selviäisi, jos sellainen päivä koittaisi. Jo nyt se murtaisi hänen sydämensä, entä sitten kun side olisi saanut kasvaa ja vahvistua.

Ajatuksissaan Io ei nähnyt milloin Rakuna lähti laituriltaan kävelemään neitoa kohden. Kuullessaan askeleet takaansa mustahiuksinen viimein heräsi huomaamaan ympäristönsäkin ja päätään kääntäessään hän näki sinihiuksisen, mikä kohotti pienen hymynkareen neidon huulille, vaikka hän melko pian jälleen vakavoituikin. Päättäväisesti hän sysäsi pohdintansa jonnekin mielensä perukoille, miksi pohtia sellaisia kun ei kuitenkaan tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Io kuitenkin eli yleensä tässä hetkessä, tässä onnessa tai tässä surussa. Turha murehtia huomisen murheita.

"Io, anna anteeksi", Rakunan hiljaiset sanat, käsi Ion poskella. Ei neito voinut olla vihainen rakastamalleen miehelle, vaikkei tuon tekoa oikein hyväksynytkään. Vaikkei mustahiuksinen tilannetta tiennytkään, arveli hän aseella uhkailun olleen kuitenkin vähän ylimitoitettua.
"Ei minun ollut tarkoitus hiiltyä...mutta sen Rafaelin sanat olivat oikeasti.." sinihiuksinen jatkoi, käänsi katseensa hetkeksi pois mutta pian Io saattoi taas kohdata nuo harmaat silmät. Io huokasi hieman, aivan hiljaa ja hennosti. Neito liikahti hieman laatikkonsa päällä, tehden Rakunalle tilaa viereensä. Miehen käden hän otti omaansa, sirojen sormien hentoon otteeseen.
"Mitä hän sitten sanoi?" Io kysyi melko hiljaa, siniset silmät kiinnitettyinä toisen harmaisiin, ilme melko vakavana. Hän ei vain osannut kuvitella, mitä sellaista aina ystävällinen Rafael olisi voinut sanoa, että se saisi Rakunan niin menettämään malttinsa. Ja neito tahtoi myös ajaa murheen pois sinihiuksisesta, ei hän halunnut nähdä rakastaan allapäin, toisen murhe sai hänetkin murheelliseksi. Lohtua ei kuitenkaan voinut antaa, jollei tiennyt surun syytä.

Rakuna oli kävellyt Ion luokse, silmissään lasittunut katse. Tämä aloitti pyytämällä toiselta anteeksi ja sitten aloitti jo kerronnan, kuinka oikeastaan olikaan hiiltynyt, mutta joutui jättämään lauseen kesken, koska ei joko uskaltanut tai viitsinyt kertoa asiaa loppuun. Kuitenkin Ion hiljainen ääni ja lauseen sanat kantautuivat tuon puolidemonin korviin ja tämä käänsi uudelleen harmaiden silmien katseen takaisin sinisilmäistä kohti. Toinen otti häntä kädestä kiinni ja Rakuna istui toisen viereen.

"Hän, sanoi, etten voisi tehdä sinua onnelliseksi. Pelkäsi että murtaisin sinun sydämen. Hän oli myös kuullut eilisestä, liekö Nennalta. Hän kuitenkin sanoi, että aiheutan vain hankaluuksia kaikille ja sinulle", Rakuna kertoi, äänen ollessa edelleen särkyvä ja hiljainen. Hän puristi hellästi Ion kättä ja harmaiden silmien katse kääntyi takaisin maahan.

"Ja tänään minä pelkäsin, ensimmäistä kertaa vuosiin", Rakuna jatkoi yhä hiljaa ja katse käväisi nopeasti mustahiuksisessa neidossa, ja sitten se siirtyi taas maahan. Hän ei kuitenkaan voinut olla pitämättä katsettaan erossa Iosta ja käänsikin sen takaisin toiseen.
"Pelkäsin menettäväni sinut, pelkään yhä", Rakuna jatkoi, kertoen nyt, mitä oikeastaan olikaan ajanut takaa.

Hän todellakin oli pelännyt, ja pelkäsi edelleen menettävänsä juuri löytämänsä rakkauden, Ion. Hän ei haluaisi koskaan luopua tästä neidosta, eikä aikonutkaan, muttei voisi sille tosiasialle mitään, jos Io sattuisikin jättämään hänet. Se olisi palkkamurhaajan sydämelle viimeinen tappio. Sitten tämän olisikaan turha enää koittaa rakastaa ketään. Sen jälkeen sydän kovettuisi ikiroudan alle, eikä sitä saisi enää millään sulamaan. Io, Io oli ainut joka oli sulattanut miehen sydämen. Io oli ainut, joka oli päässyt sen kovan kuoren ohitse. Tämä mustahiuksinen oli hänelle kaikki kaikessa. Hän oli sinihiuksisen elämä ja rakkaus. Vain tämä sai hänet onnelliseksi, tuntemaan rakkauden tunteen, jota ei ollut koskaan tuntenut tai saanut osakseen - paitsi nyt.

"Nyt sinä pidät minua varmaan ihan pöljänä?" Rakuna sitten esitti epäsuoran kysymyksensä ilmoille ja naurahtikin hieman. Ääni oli saanut voimiaan takaisin, se ei enää ollut läheskään niin särkyvä, mitä hetki sitten, mutta pieniä säröjä siitä saattoi huomata. Rakunan pahaksi onneksi hän oli juuri näyttänyt tunteensa. Kaikki nuo mitä hän oli vuosien saatossa kätkenyt sisälleen. Ne olivat purkautuneet kerta heitolla, kiitos Rafaelin sanojen, jotka olivat sydämen uurteet avanneet. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä, paitsi tietenkin Io, mutta Rakuna ei pelännyt, ihme kyllä, näyttää todellista sisintään toiselle.

Vaieten Io kuunteli Rakunan sanoja, antaen tuon rauhassa purkaa ulos kaiken mitä halusi sanoa. Siniset silmät olivat koko ajan kiinnitettyinä toisen kasvoihin, tarkkaillen tuon jokaista ilmettä. Oikeastaan neito ymmärsi, miksi Rafael oli sanonut kuten oli sanonut, olihan tuo varmasti aidosti huolissaan Iosta. Ja rakasti neitoa, eikä halunnut menettää tuota sinihiuksiselle. Mutta Io ymmärsi myös, miksi Rakuna oli suuttunut. Neito olisi varmasti itsekin hermostunut, jos joku olisi laukonut hänelle samanlaisia syytöksiä sinihiuksiseen liittyen. Väittänyt, ettei hän ollut se joka voisi tehdä tuon miehen onnelliseksi. Ei, hän ei varmastikaan olisi voinut kuunnella moista tyynenä.

Ja kun Rakuna sitten toi julki pelkonsa, pelkonsa siitä, että menettäisi Ion, puristi neito tuon kättä hieman tiukemmin. Se pelko oli aivan turha, neito ei todellakaan aikonut kadota tuon miehen viereltä.
"Nyt sinä pidät minua varmaan ihan pöljänä?" Rakuna sanoi lopuksi, naurahtikin hieman. Io ei heti vastannut mitään, kietoi sen sijaan kätensä miehen ympärille ja painautui tuota vasten.

"Pöljä sinä ehkä oletkin. Mutta vain siksi, ettet ymmärrä kuinka paljon sinua rakastan. Et sinä minua menetä, et koskaan, ellet itse tahdo ajaa minua pois luotasi. Ja mitä onnellisuuteen tulee, sinä teet minut onnellisemmaksi kuin olen varmaan koskaan ollut", Io sanoi melko hiljaa, pyrkien kumoamaan kaikki Rakunan pelot ja Rafaelin sanojen aiheuttamat epäilykset.
"Ongelmat on tehty yhdessä voitettaviksi. Ja sydämeni murtaminen... Sinä voisit kyllä tehdä sen, helpostikin, niin täysin se sinulle kuuluu jo nyt. Mutta en halua uskoa, että tahtoisit sen tehdä", neito vielä jatkoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä, tiukentaen otettaan toisesta puhuessaan. Io kohotti taas siniset silmänsä katsomaan Rakunaa. Neidon katseesta saattoi lukea hienoista pelkoakin, jos oikein tarkkaan osasi katsoa.

Lempeästi Io kohotti toisen kätensä Rakunan kasvoille, antoi itsensä upota miehen harmaisiin silmiin. Niin huumaava tunne valtasi neidon, kuten aina kun hän näki rakkaansa. Hymy kohosi suloisille kasvoille, hän tosiaankin oli onnellinen kun sai olla Rakunan kanssa. Pehmeät huulet hakeutuivat toisen huulia vasten suudelmaan, joka taas omalta osaltaan kertoi mustahiuksisen tuntemasta rakkaudesta. Hän oli löytänyt tämän miehen, jota rakasti koko sydämestään, eikä todellakaan tahtonut tuota menettää.

"Pöljä sinä ehkä oletkin. Mutta vain siksi, ettet ymmärrä kuinka paljon sinua rakastan. Et sinä minua menetä, et koskaan, ellet itse tahdo ajaa minua pois luotasi. Ja mitä onnellisuuteen tulee, sinä teet minut onnellisemmaksi kuin olen varmaan koskaan ollut"
Io vastasi hänen epäviralliseen kyselyynsä ja nyt harmaat silmät kääntyivät katsomaan toista, joka yhä piteli häntä kädestä kiinni. Siniset hiukset heilahtelivat laiskasti mereltä puhaltavassa tuulessa. Lokkien kirkuna jatkui entisenään, mutta Rakuna ei nyt pitänyt silmällä yhtään ympäristöä, vain ja ainoastaan tuon katse oli luotuna Ioon. Nuo sanat. Ne olivat hyvin koskettavat, sillä Rakuna ei ollut edelleenkään koskaan kuullut mitään samankaltaista, mitä nyt taas Iolta. Koskaan ennen ei tuo ollut tuntenut samanlaista vastarakkautta kuin nyt Iolta. Io toi hänen eläämäänsä jotain uutta. Jotain niin hienoa, mistä hän ei halunnut enää koskaan luopua.

"Ongelmat on tehty yhdessä voitettaviksi. Ja sydämeni murtaminen... Sinä voisit kyllä tehdä sen, helpostikin, niin täysin se sinulle kuuluu jo nyt. Mutta en halua uskoa, että tahtoisit sen tehdä"
Io jatkoi ja kun Rakunan harmaat silmät katsahtivat noihin, saattoi hän havaita hienoista pelkoakin. Rakuna vain toivoi, ettei se sinänsä johtuisi hänestä.
"En haluaisi koskaan murtaa sydäntäsi, en ainakaan tarkoituksella. Olet minulle kaikki kaikessa, enemmänkin..." Rakuna sanoi hiljaa ja sai seuraavaksi tuntea Ion käden kasvoillaan ja huulet, jotka hakuetuivat hänen omia huulia vasten. Suudelma. Se kertoi jälleen näiden kahden välisestä rakkaudesta. Rakuna todellakin rakasti toista, enemmän kuin elämäänsä, enemmän kuin mitään muuta. Hän ei varmaan koskaan tulisi rakastamaan ketään enemmän, kuin Ioa.

"Rakastan sinua, enkä halua menettää sinua, koskaan", Rakuna sanoi suudelman loppuessa ja tämä katsoi jälleen suoraan noihin sinisiin, tuikkiviin silmiin, joihin olisi aina voinut upota. Kuin meri, niin kaunis. Puolidemonin kasvoille kohosi hienoinen hymyntapainen, eihän tämä voinut olla hymyilemättä kun hän katsoi Ioa, ei todellakaan. Toinen toi hänen elämäänsä onnea, ja rakkautta. Kaikkea sitä mistä rakuna oli lapsuudessaan jäänyt paitsi. Palkkamurhaaja oli yhä edelleen kova ja kylmä itsensä, mutta lämmin ja hyväsydäminen Iolle, myöskin avoin. Nyt hän ei edes enää pelännyt purkaa itseään toiselle. Hän oli kertonut Iolle, että oli pelännyt, se oli jo jotakin suurta tämän sinihiuksisen miehen suunnalta.

Kuitenkin aina nämä ihanat, romanttiset , koskettavat ja dramaattiset hetket loppuvat, niin myös tässä, nyt ja heti.
"Saitko muuten ostettua sitä kalaa?" Rakuna sitten kysyi, kun tämä asia juolahti hänen mieleensä. Iohan oli hetki sitten käynyt ostamassa kalaa Rarulle, joka odotti heitä Ion kotona.

"En haluaisi koskaan murtaa sydäntäsi, en ainakaan tarkoituksella. Olet minulle kaikki kaikessa, enemmänkin..." Rakunan sanat hälvensivät huolen Ion mielestä ja pian neito painoikin suudelmansa miehen huulille, todellakin onnellisena siitä että oli saanut löytää tämän sinihiuksisen miehen.
"Rakastan sinua, enkä halua menettää sinua, koskaan", mies sitten sanoi ja nyt mustahiuksisen kasvoille nousi mitä kaunein ja onnellisin hymy, joka kyllä kertoi neidon tunteista, vaikkei hän niitä tällä kertaa sanoin julki tuonutkaan. Hymyilevä neito vastasi Rakunan harmaiden silmien katseeseen ja olisi varmaan voinut vain katsella sinihiuksista ties kuinka kauan.

Mutta pilvilinnoissa ei todellakaan voi elellä koko aikaa, joskus on palattava takaisin maan pinnalle.
"Saitko muuten ostettua sitä kalaa?" Rakuna kysyi, saaden Ionkin nyt palaamaan tähän hetkeen.
"Sain. Ehkä meidän pitäisikin nyt jatkaa matkaa", neito vastasi yhä hymyillen ja nousi taas keppinsä tukemana ylös siltä huterolta pakkauslaatikolta, jonka päällä he olivat istuneet. Onni sinänsä, että se oli kestänyt. Korin siellä kääreessä lojuvine kaloineen sinisilmä laittoi taas käsivarrelleen roikkumaan ja pujotti kätensä Rakunan käteen, vain koska se tuntui niin mukavalta.

Pieni lepohetki oli loppujen lopuksi tehnyt hyvää Iolle, nyt hän jaksoi taas paremmin linkuttaa eteenpäin keppiinsä nojaten. Muutamat urheat kulkukissat ja ärhäkät lokit kävivät yllättävän lähellä neitoa, haistoivathan ne hänen korissaan kulkevat kalat. Sen verran pelkoa ihmisiä kohtaan niillä kuitenkin oli, etteivät sentään kaloja korista vieneet, varsinkin kun Io välillä hutaisi innokkaimpia elukoita kauemmas kepillään, todeten vielä niille painokkaasti, että kalat eivät todellakaan olleet niitä varten.
"Voisi melkein kuvitella etteivät nuo ole nähneetkään ruokaa kuukauteen", Io huokasi Rakunalle.

Lopulta he kuitenkin pääsivät eläimistä, jotka varmaan lähtivät etsimään helpompia uhreja. Kulkunsa vei heidät kulkemaan samaa tietä kuin pari kertaa aikaisemminkin, katua joka vei Rakunan talon ohitse.
"Tarvitseeko sinun kenties hakea jotain?" Io kysäisi kun he alkoivat lähestyä miehen asumusta.

Rakuna hymähti neidolle, jonka kasvoilla saattoi jälleen nähdä kauniin ja onnellisen hymyn. Kun mies sitten kysyi oliko tämä saanut kalaa, niin Io vastasi yhä hymyillen:
"Sain. Ehkä meidän pitäisikin nyt jatkaa matkaa"
Rakuna nyökkäsi ja nousi hänkin Ion peräjäljessä ylös laatikolta, ja kun tuo mustahiuksinen sitten pujotti kätensä Rakunan käteen, ei voinut harmaasilmäinen olla hymyilemättä. Hän oli niin onnellinen toisen kanssa, ja vain senkin takia, että sai olla tämän lähellä, nähdä Ion hymyilevän. Se riitti palkkamurhaajalle.

He kulkivat käsi kädessä eteenpäin ja välillä nälkäiset kulkukissat ja lokit huomasivat kalan Ion korissa, mutta neito vain huitaisi niitä päin hienoisesti kepillään ja totesikin niille, etteivät kalat heille kuuluneet.
"Voisi melkein kuvitella etteivät nuo ole nähneetkään ruokaa kuukauteen"
Rakuna tyytyi vain nyökkäämään vaikkei tiennyt näkikö neitonen sitä. Totta. No lokit kyllä osasivat merestä kaloja itsekin pyydystään, se ei tuottaisi niille ongelmia, mutta olisihan se tietenkin helppoa jos saisi hieman helpommalla ruokaa, ja ettei joutuisi itse puurtamaan ruokansa eteen. Kissat taas. Kyllähän nekin osasivat hiiriä pyydystää ja luultavasti näpistellä kauppiailta välillä kalaakin, tiedä häntä.

Sinihiuksisen katse oli suunnattuna eteenpäin, vaikka tämä olikin taas vajonnut omiin muistoihinsa. Io kuitenkin sai hänet säpsähtämään takaisin siihen maailmaan.
"Tarvitseeko sinun kenties hakea jotain?"
Rakuna mietti hetken ja totesi sitten:
"Ei mutta voisin kyllä käydä vilkaisemassa onko kaikki paikoillaan", palkkamurhaaja totesi ja hymyili. Hän pysähtyi nopeasti ja painoi pienen suukon Ion huulille ja jatkoi sitten matkaa, kohti omaa asuntoaan.

Kuitenkin perillä odotti hieman epämiellyttävämpi yllätys.
"Mit...?!" Rakuna murahti melko kuuluvaan ääneen, eikä tämä oikein voinut uskoa silmiään. Mitä oli tapahtunut? Hänen talonsa ja naapuritalonsa, joissa kuin myös asui hieman rikollisempaa porukkaa, olivat tulessa, joskin tuli oli jo hiipumaan päin.
"Voi hemmetti!", mies kirosi jälleen ja irrotti Ion käden omastaan ja käveli muutaman askeleen kohti taloaan. No eipä siellä pahemmin mitään arvokasta ollut, mutta siellä kyllä oli ollut kaikki miehen vaatteetkin esimerkiksi. No nyt ei ollut enää mitään.
"Tämäkin vielä", Rakuna manasi ääneen ja potkaisi nopeasti taloa, liekkejä siinä samalla, mutta jalkansa ei käynyt kuinkaan. Omasihan hän tulen käyttämisen taidon.

Harmaat slmät, nekin heijastivat tulta, eikä niissä oikeastaan voinut nähdä mitään muuta kuin vihaa. Kuka olisi tehnyt tämän? Aasat, kenties. Hän kuului vaaneihin, jotka kyllä eivät varmaankaan sellaista tekisi.
"Tulihan alkaa hiipua, kohotetaan nyt hieman sitä!"; Rakuna huudahti hieman ivaa ja katkeruutta äänessään ja napsautti nyt kummankin käden sormiaan, jolloin tuli sai taas uutta puhtia, ja näytti roihuavan paremmin. Ei Rakuna olisi kyllä varmaan saanut taloa ihan heti ilmiliekkeihin, jos tuli ei olisi jo aiemmin siinä porissut.

"Antaa olla. Jollakin on vain ollut hemmetin hauskaa", Rakuna totesi hetken päästä, kun suuttumus alkoi hieman hiipua. Tämä katsahti Ioon ja huokaisi. Ei kenelläkään voinut olla noin huono tuuri, kuin hänellä.

"Ei mutta voisin kyllä käydä vilkaisemassa onko kaikki paikoillaan", Rakuna vastasi Ion kysymykseen ja neito nyökkäsi hieman, saaden sitten mieheltä pienen suukon, joka kohotti jälleen hymyn kasvoilleen. Vaikka oikeastaanhan mustahiuksinen hymyili melkein koko ajan siinä Rakunan kanssa ollessaan. Tuo hymy kuitenkin haipui, kun he pääsivät lähemmäs sinihiuksisen asuntoa. Miehen koti ja muutama naapuritalokin olivat näköjään joutuneet tulipalon uhriksi, eikä tuota tulta enää hyödyttänyt sammuttaa, lähes kaikki oli jo tuhoutunut.

Melko typertyneenä Io vain katsoi tuota näkyä, kun Rakuna sitten irrotti otteensa hänen kädestään ja astui muutaman askeleen taloaan kohti. Neito tunsi olonsa vain jotenkin niin avuttomaksi, hän olisi halunnut tehdä jotain miestä auttaakseen. Mutta talon suhteen ei ollut enää mitään tehtävissä.
"Tulihan alkaa hiipua, kohotetaan nyt hieman sitä!" Rakuna huudahti, napsautti sormiaan ja sai tulen taas yltymään, ainakin hetkeksi, vaikkei sillä enää juuri mitään poltettavaa ollutkaan.

Liekkejä ja tuhkaa varoen Io asteli nyt miehen vierelle ja laski kätensä tuon käsivarrelle, yrittäen jakaa sinihiuksiselle lohtua ja myötätuntoa. Samalla hänkin tunsi vihaa sitä kohtaan, kuka ikinä olikaan syypää paloon. Mutta syyllistä tuskin saataisiin koskaan kiinni.
"Antaa olla. Jollakin on vain ollut hemmetin hauskaa", Rakuna sanoi ja katsahti huokaisten Ioa.
"Onneksi sentään kukaan ei vahingoittunut", Io sanoi, yrittäen lohduttaa miestä. Eihän hän oikeastaan tiennyt, miten naapuritalojen asukkaille oli käynyt, mutta hänelle heillä ei ollut niin paljoa merkitystä.

"Jos tahdot, sinä voit asua minun luonani niin kauan kuin tarvitsee", neito sitten ehdotti hieman hymyillen. Mielellään hän ottaisi miehen kattonsa alle ainakin siksi aikaa, että tuo voisi hankkia itselleen uuden asunnon. Kenties pidemmäksikin aikaa, mutta ehkä nyt oli kuitenkin liian varhaista miettiä sellaisia. Io antoi vielä katseensa haravoida tannerta, mutta ainakaan hänen silmiinsä ei osunut mitään, mitä voisi pelastaa. Vain harmaata tuhkaa.
"Ehkä jatkamme taas matkaa?" Io ehdotti ja otti sitten keppinsä tukemana muutamia askeleita lähteäkseen. He eivät varmaan voineet tehdä täällä enää mitään.

"Ehkä minun pitää kuitenkin ruveta nyt urakoimaan sinulle niitä vaatteita", mustahiuksinen sanoi virnistäen heidän kävellessään, muistuttaen Rakunaa keskustelusta, jonka he olivat käyneet eilen Ion paikatessa sinihiuksisen paitaa, jonka Kaupungin-Vartija oli repäissyt miekallaan. Ei neitoa lainkaan haittaisi tehdä tuota palvelusta miehelle, mielellään hän sen tekisi.

Lopulta he pääsivät taas Ion kodin valkoiselle portille. Iloisena neito avasi sen, pian hän pääsisi istumaan ja lepuuttamaan jalkaansa, tämä linkkaaminen kävi tosiaankin voimille. Mutta samassa Io jähmettyi ja tuijotti maahan eteensä. Käärme. Varovaisesti neito perääntyi, itseasiassa Rakunan selän taakse.
"Rakuna", Io sanoi kireällä äänellä.
"Voisitko tehdä jotain...tuolle", neito pyysi, estäen juuri ja juuri ääntään sortumasta. Hän ei todellakaan pitänyt käärmeistä, ei ollut koskaan pitänyt. Io ei muistanut, milloin oli alkanut pelätä noita matelijoita, hän ei vain voinut sietää niitä.

Rakuna oli todellakin ärtynyt. Toivottavasti kuitenkaan Wariolle ja Mundungukselle ei ollut käynyt kuinkaan. Nämä kaksi kun kuitenkin sattuivat miehen naapureita olemaan. Harmaat silmät katsahtivat nopeasti ympärilleen, vaikka tämä vihainen olikin ja olisi voinut siihen paikkaan kuristaa sen joka oli syypää paloon. Hän näki tuttunsa, naapurinsa erään toisen talon oven luona. Wario oli saanut hienoisia palovammoja, mutta kumpikin kuitenkin näki Rakunan ja heilauttivat kättään selventääkseen, että olivat kumpikin hengissä. Rakuna nyökkäsi ja heilautti kättään nopeasti kummallekkin ja huokaisi sitten helpotuksesta ja katsahti Ioon.
"Onneksi sentään kukaan ei vahingoittunut"
Rakuna nyökkäsi ja huokaisi jälleen hiljaa, joskin palaneen haju oli hieman kitkerä tuoksuinen.
"Jos tahdot, sinä voit asua minun luonani niin kauan kuin tarvitsee"
Rakuna siirsi nopeasti katseensa Ioon kuullessaan tämän seuraavan lauseen.
"Ei..Tai no, kiitos. Yritän olla vaivaamatta sinua kovin ja annat minulle sitten kanssa hommia kotonasi", Rakuna vannotti Ioa ja alkoi saada suuttumustaan tyyntymään.

"Onneksi naapurini kuitenkin olivat selvinneet palosta", Rakuna sanoi sitten ja nyökkäsi tuttujensa suuntaan.
"Wario ja Mundungus, naapurini."
Rakuna todellakin oli helpottunut että heillekkään ollut käynyt kuinkaan vaikka yleensä Warion kanssa ottikin aika hanakasti yhteen, koska heillä oli yleensä täysin erilaiset käsitykset asioista ja sitten syntyikin aina riitaa.

"Ehkä jatkamme taas matkaa?"
Rakuna nyökkäsi ja katsahti vielä asuntoaan, tai sitä kohtaa missä asunto oli ennen sijainnut. Nyt siinä ei ollut muuta kuin tuhkaa ja rauniot, sekä hienoinen kivijalka. Ei mitään muuta. Samanlaisilta näyttivät kyllä naapureidensakin talot, kieltämättä. Joku ei näköjään tykännyt näiden vaani rikollisten toimista, joista Rakuna oli selvästi pahin, sillä Mundungus kaupitteli vain kiellettyjä tavaroita ja varasteli ja Wario vain varasteli ja oli hoitanut muutaman Rakunan helpomman keikan, mikäli oli ylpeydeltään siihen ryhtynyt.

"Ehkä minun pitää kuitenkin ruveta nyt urakoimaan sinulle niitä vaatteita"
Rakunakin virnisti. Niin, hänelläpä ei ollutkaan ollenkaan vaatteita enää. Onneksi rahat olivat kuitenkin osuneet mukaan, niin niitä ei tarvinnut tuhkasta lähteä etsimään.
"No, jos siitä ei ole vaivaa. Kyllä minulla nyt rahaakin on muutamaan vaateparteen", Rakuna sitten totesi ja nyt hänet vasta helpotuksen tunne valtasikin. Onneksi he olivat hakeneet Rarun Ion luokse eilen. Kissaparka, jos olisi joutuntu tulen armoille.
"Onneksi haimme Rarun pois tuolta", Rakunan oli pakko mainita tämä ääneen, sillä nyt hän todellakin oli helpottuneempi kuin koskaan ennen. Kissa oli yksi hänen tärkeimmistä läheisistään.

He saapuivatkin pian Ion talolle ja neitonen avasi portin, jämähtäen kuitenkin paikoilleen täysin.
Kireänä tämä mainitsi Rakunan nimen ja linkkasi miehen taakse. Murhaaja ihmetteli hetken, että mitä nyt.
"Voisitko tehdä jotain...tuolle"
Käärme. Se lepäsi tiellä ja Rakuna virnisti nopeasti, niin ettei Io nähnyt ja tarrasi sen niskasta kiinni, ettei käärme päässyt puremaan ja heitti sen pois, itseasiassa Nenna-paran pihalle. vanha roiva saisi mukavan yllätyksen.

"No niin, se ei ole enää häiritsemässä", sinihiuksinen totesi ja kaappasi nyt Ion vahvoille käsivarsilleen, varoen koskemasta Ion jalkaan. Tämä kuljetti rakkaansa tämän talon ovelle ja odotti sitten että Io saisi sen auki.

"Ei..Tai no, kiitos. Yritän olla vaivaamatta sinua kovin ja annat minulle sitten kanssa hommia kotonasi", Rakuna vaasi Ion ehdotettua, että mies voisi asua hänen luonaan jonkin aikaa.
”Jos sinä hommia haluat, niin niitä kyllä löytyy, toivot vielä ettet olisi niitä ikinä vaatinutkaan”, neito vastasi ilkikurisesti virnistäen. Ei hän nyt tosissaan aikonut miehelle mitään hirveitä töitä antaa, kunhan kiusoitteli. Mutta kenties sitten joitain pienempiä tehtäviä aina toisinaan, jos sinihiuksinen kerran töitä halusi. Kyllähän talonhoidossa aina jotain puuhaa oli.

Rakunan mainitessa naapureistaan käänsi Iokin katseensa noihin miehiin ja heitä tervehtiäkseen huiskautti iloisesti kättään ilmassa, mihin nuo sitten vastasivatkin. Miehet, Wario ja Mundungus, katsoivat selvästi uteliaana tuota neitoa, joka oli ilmestynyt paikalle heidän naapurinsa kera. Eiväthän he olleet ennen nähneet Rakunaa moisessa seurassa. Hetken kuluttua Io sitten ehdotti, että he jatkaisivat matkaa ja niin pari jätti tuhkan peittämät rauniot taakseen.

”Ei siitä ole lainkaan vaivaa, mielelläni minä niitä sinulle teen”, Io vastasi Rakunalle miehen toivoessa, ettei vaatteiden tekemisestä olisi neidolle liikaa vaivaa. Sinihiuksisen seuraavaan kommenttiin Rarusta neito nyökkäsi myöntävästi ja hymyilikin hieman. Olisi tosiaan ollut surullista jos kissaparka olisi joutunut tulen uhriksi, onneksi se oli vältetty.

Lopulta he pääsivät Ion kodin luo. Valitettavasti siellä neitoa odotti ikävä yllätys, pihamaalla aurinkoa paistatteleva käärme. Pelon jäykistämänä neito vetäytyi Rakunan taakse ja pyysi miestä tekemään mokomalle luikerolle jotain. Sinihiuksinen nappasikin kiinni otuksen niskasta, mikä sai inhon äännähdyksen karkaamaan neidon huulilta. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan koskevansa moiseen, oli riittävän inhottavaa nähdä toisen tekevän niin. Kauan otus ei kyllä miehen otteessa viipynyt, vaan sai pian lennähtää aidan yli Nennan pihamaalle. Mustahiuksinen toivoi hartaasti, että se pysyisikin siellä eikä enää palaisi tälle puolelle aitaa.

"No niin, se ei ole enää häiritsemässä", Rakuna sanoi ja nostikin samassa kiitollisena hymyilevän neidon käsivarsilleen. Io ei vain voinut sietää käärmeitä ja oli todellakin kiitollinen sinihiuksisen mukanaolosta. Vaikka olihan hän muutoinkin erittäin onnellinen tuon miehen läsnäolosta. Mustahiuksinen kietaisi kätensä Rakunan kaulan ympärille ja painoi suukon tuon poskelle, laskien sitten päänsä miestä vasten, kovin onnellisena.

Heidän päästyään sisälle Raru tuli heti kiehnäämään heidän jalkoihinsa ja Io ojensi tuolle muutamia pikkukaloja, joita kissa alkoikin heti innolla syömään, oli sille tainnut tosiaan tulla nälkä odotellessaan. Neito antoi katseensa kiertää hetken huoneessa, varmistaen kaiken olevan paikallaan. Pian siniset silmät kääntyivät kuitenkin katsomaan Rakunan harmaisiin. Hän oli nyt kotona ja sai olla tuon sinihiuksisen miehen kanssa, mitään muuta hän ei todellakaan tarvitsisi. Hennot sormet nousivat harmaasilmäisen kasvoille ja onnellinen suudelma painui tuon huulille.

Neidon katse kiersi huoneessa ja kääntyi sitten jopa ilkikurisesti virnistäen Rakunan puoleen.
"Halusit töitä ja täällä on kohtuullisen sotkuista, joten meidän pitänee hieman siivoilla", Io sanoi naurahtaen ja linkuttikin sitten kaapille etsimään siivoustarvikkeitaan. Hän ei kyllä ollut ikinä kuvitellut, että löytäessään itselleen rakkaan hän pistäisi tuon pian siivoamaan kotiaan. Mutta olisihan Rakunankin mukavampi olla täällä, kun paikka olisi edes vähän siistimpi.

"Sinä voit käyttää tuota", neito totesi ja heitti mopin Rakunaa kohden. Itse hänen ei kannattaisi yrittääkään pestä lattioita keppinsä ja jalkansa kanssa linkatessaan. Itselleen Io otti jonkin rätin ja hieman saippuaa, sekoitti sitä sitten asunnossa yhä kököttävään vesisankoon, jonka vesi oli jo niin lämmennyttä, ettei sitä mielellään joisi. Sangossa sinisilmä kasteli rättinsä ja alkoi sitten hinkkaamaan pölyä ja tahroja kaappien ovista, työtasolta ja pöydästä.

Rakuna saikin Iolta ihanan kiitoksen, kun oli heittänyt mokoman matelijan naapurissa asuvan mammaraisen pihamaalle, josta mummeli sen varmaan sitten löytäisikin, ehkäpä pyörtyisikin. Oikeastaan ihan oikein Nennalle, joka ilmiantaa samaan kiltaan kuuluvat henkilöt.
"Mitäköhän Nenna tykkää tuosta luikertelevasta yllätyksestä?" Rakuna virnisti, kun he sitten lähtivät sisälle kävelemään ja olivatkin pian sisällä, jolloin Raru iloisena tulikin heitä vatsaan ja kiehnäsi heidän jaloissaan. Rakuna ei voinut olla hymyilemättä kun tuo mustavalkoinen olento alkoi onnellisena syömään Ion sille tarjoamia pikkukaloja. Harmaasilmäinen nopeasti kumratui silittämään kissaa, nousten kuitenkin pian ylös ja huomaten Ion kietovan kätensä kaulansa ympäri ja painaen pehmeän suukon tämän palkkamurhaajan huulia vasten.

"Halusit töitä ja täällä on kohtuullisen sotkuista, joten meidän pitänee hieman siivoilla"
Ja näin. Rakuna ei kuitenkaan muuta tehnyt kuin pudistanut päätään muutaman kerran ja kasvoilleen olikin noussut hienoinen virne. Siitä vaan siivoamaan.
"No sitten vaan hommiin", harmaasilmäinen naurahti ja seurasi katseellaan Ion linnkausta eräälle kaapille, josta tämä sitten kaivoikin esiin mopin ja heitti Rakunalle, todeten että tämä voisi käyttää sitä.

Palkkamurhaaja katsoi moppia hetken aikaa ja naurahti sitten ja kastoi sen sitten vesisangossa ja veti lattiaa pitkin perässään. Hän ei voinut kuitenkaan pestä lattioita ihan vakavana, sillä tilanne oli palkkamurhaajan mielestä hieman huvittava (Tai ainakin hänen kieron pelaajansa xD ) ja niinpä hienoinen huvittunut hymy koreili miehen kasvoilla, kun tämä moppia tanssitti pitkin lattiaa.
"Moppaan, moppaan, rakkaani lattioita pesten..." Rakuna hyräili hiljaa, ja eikä mies mikään multakurkku ollut ollenkaan. Tämän lauluääni kieltämättä oli melkoisen matala, mutta silti soinnukas ja hyvä.

Harmaasilmäinen katsahti virnistäen Ioon toiselta puolen huonetta, ja siirsi sitten nopeasti erään tuolin sivuun ja hyräili yhä keksimäänsä laulua. Raru oli hypännyt erään penkin päälle ja katseli sieltä näiden kaksijalkaisten touhuja pää hieman kallellaan. Varsinkin isännän näkeminen mopin varressa oli varmasti pienen karvapalleron mielestä hyvinkin huvittava näky.

Rakunan kuitenkin oli niin hyvä olla, vaikka joutuikin Ion talon lattioita moppaamaan. Siinä hän suunnilleen tanssi mopin kanssa ja olikin pian mopannut lähes puolet lattiasta ja meni kastamaan uudestaan moppai vesisankoon, muttei voinut vastustaa kiusausta ja halata nopeasti Ioa, joka rätin kanssa heilui putsaamassa kaappien päällisiä ja muita tavaroita.
"Olet kaunis rätti kädessäkin", tämä sinihiuksinen kuiskasi kiusoittelevasti Ion korvaan. Ja totta se olikin.

Ei, siivoaminen ei todellakaan ollut ollut Ion kuvitelmissa aivan tekemislistan kärjessä, kun hän unelmoinut kuinka joskus löytäisi jonkun jota todella rakastaisi. Hän oli ajatellut paljon romanttisempia tekemisiä, mutta onneksi Rakuna ei tuntunut ottavan työkomennustaan pahalla, naurahteli vain välillä. Pieni hymy pysytteli Ionkin kasvoilla hänen hinkatessa huonekaluja rätillään, vaikka yleensä hän ei juurikaan siivoamisesta pitänyt.

Mutta kun Rakuna aloitti lauleskelunsa, oli hyvin lähellä ettei Io purskahtanut nauruun. Tuollaista hän ei ollut ihan ensimmäisenä odottanut miehen suusta kuulevansa, mutta neito kyllä piti sinihiuksisen lauluäänestä. Sanat vain saivat joitakin naurahduksia purkautumaan mustahiuksisen huulilta, vaikka hän niitä koettikin pidätellä. Toisinaan siivoaminen saattoi näköjään olla hauskaakin. Vähitellen Io yhtyi hiljaisella hyräilyllä toisen säveleen, vaikka hyräilyn kyllä keskeyttivät satunnaiset naurunpuuskat, jotka neito sai vain vaivoin pidettyä sisällään. Rakuna vain oli niin huvittava mopin kanssa tanssiessaan ja lauleskellessaan, mutta ei sinisilmä kuitenkaan viitsinyt ääneen tuolle nauraa.

Ja äkkiä Rakuna olikin neidon vierellä ja halasi tuota.
"Olet kaunis rätti kädessäkin", mies kuiskasi Ion korvaan, saaden ensin kauniin hymyn ja sitten ilkikurisen virnistyksen kohoamaan mustahiuksisen kasvoille.
"Älä luulekaan luistavasi hommistasi imartelulla", neito sanoi virnistäen, suikkasi nopean suukon miehen huulille ja puikahti sitten pois tuon otteesta, kastaakseen kuivuneen rättinsä uudelleen vedessä ja jatkaakseen hommiaan.

Äkkiä kuitenkin ajatus juolahti Ion mieleen ja ilkikurinen virnistys hänen kasvoillaan vain leveni. Ennen kuin neito pohti asiaa sen enempää, oli melkoinen vesipärskäys lähtenyt matkalleen ilman halki, suoraan Rakunaa kohden. Muina naisina sinisilmä käänsi selkänsä miestä kohden ja alkoi tarmokkaasti pyyhkiä pöytää, virne pysytteli kuitenkin Ion kasvoilla koko ajan.

Raru vilkuili Ioa ja tuon lähestyvää, märkää rättiä melkoisen epäluuloisen näköisenä ja hyppäsi sitten kauemmaksi, sellaiselle lattianosalle joka oli vielä kuiva ja asteli sitten ulos avonaisesta ovesta. Kauas kissa ei kuitenkaan mennyt, vaan kääriytyi nukkumaan auringon lämmittämälle portaalle oven eteen. Eläin ei todellakaan aikonut altistua vedelle vaan tahtoi pysyä visusti kuivassa paikassa.


//vesisotaa! xD ja muista toki että oli aika myöhä kun tätä kirjoitin xD//

Rakuna lauleskeli ja tanssitti moppiaan, saaden Ionkin hieman naurahtelemaan. Pian sinihiuksinen olikin Ion takana ja halasi tätä, todeten toisen olevan kaunis rätti kädessäkin.
"Älä luulekaan luistavasi hommistasi imartelulla"
Suukko ja sitten tämä neitonen puikahti Rakunan halauksesta pois ja sai hienoisen "koiranpentuilmeen" kohoamaan miehen kasvoille, jonka jälkeen tämä saikin melkoisen vesiroiskun ylleen.
"GAAH!" Rakuna karjahti, naureskellen kuitenkin huvittuneena.

"Kuules nyt neitiseni, tämä kostetaan", sinihiuksinen naurahti ja ravisteli vaatteitaan ja pyyhki käsillään kasvojaan. Io vain muina naisina jatkoi tasojen pyyhkimistä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Rakuna sen sijaan keksi ottaa löytämänsä rätin käteensä ja kastelipa hän nyt vuorostaan sen, ja nyt samanlainen roiskaus kävi ilman halki, yrittäen tavoittaa Ioa. Rakuna näytti pienesti kieltään tälle ja virnisti.
"Siitäs sait!"
Tämän jälkeen mies pujahti erään kaapin taakse piiloon ja naureskeli siellä. Toivottavasti Io ei keksisi kaataa vettä sieltä hänen päälleen, sillä sieltähän toisen saisi helposti väijytettyä. Mies pyyhki käsillään kasvojaan ja puristi hiuksiaan kuivaksi erääseen sankoon. Hauskaa hänellä kyllä kieltämättä oli, vaikka vasta äsken mies olikin nähnyt talons pelkkänä tuhkana.

Rakunalla ei pitkään aikaan ollut ollut noinkaan hauskaa, vai oliko vesisota nyt sitten hauskaa? No, miten sen nyt kukin katsoi, Rakunan mielestä oli, ja varsinkin jos sai samalla viettää aikaa rakkaansa kanssa.

Mopin hän otti käteensä taas ja tanssahteli sen kanssa Ion luokse, kuitenkin hitaasti ja hieman leikkimielisesti lauleskellen taas.
"Kenties neito sallisi tämän tanssin?" Rakuna siirsi mopin syrjään ja kumarsi ojentaen toista kättään ja pyysi toista kohteliaasti tanssimaan, vaikka Rakuna ainakin oli yltä päältä märkä. Rakuna kohotti harmaiden silmiensä tuikkivan katseen Ioon ja veti kasvoilleen jälleen hieman anovan ilmeen, kuin se olisi sanonut, että yksi vain.

Raru vain tyytyi nukkumaan oven edessä. Ihmiset olivat jokseenkin pöljiä aina välillä, eikä niitä aina ihan ymmärtänytkään. Alkaa nyt roiskimaan vettä sisällä, kissanpieksut sentään!


//Ja vesisota jatkuu xDD//

Io oli kuin ei olisi kuullutkaan Rakunan karjahdusta tai naureskelua, puunasi vain pöytää nauruaan pidätellen. Minkäänlaista katumusta ei noussut neidon mieleen, miksi olisikaan noussut kun sinihiuksinenkin vain naureskeli hänen takanaan.
"Kuules nyt neitiseni, tämä kostetaan", mies naurahti ja nyt mustahiuksinen käänsi katseensa toiseen, kasvoillaan mitä viattomin ilme, josta sanoittakin välittyi viesti 'mitä minä muka tein?' Muuten niin syyttömän vaikutelman taisi kuitenkin pilata hieman nykivä suupieli ja ilkikurisuutta tuikkivat silmät.

Kun Rakunan matkaan lähettämä vesiroiske tavoitti Ion, pääsi neidolta kiljahduksensekainen älähdys, joka vaihtui pian nauruksi. Hänkin oli nyt melkoisen märkä, jo toisen kerran tänään. Sinihiuksinen oli siirtynyt erään kaapin taakse turvaan ja Io harkitsi jo ottavansa vesisangon ja roiskauttavansa sen miestä päin, mutta päätti kuitenkin jättää sen tekemättä. Täytyihän siivouskin saada loppuun kun se kerrankin oli aloitettu.

Pian Rakuna uskaltautui taas esiin piilostaan ja tanssahteli jälleen lauleskellen Ion luo, pyytäen koko tästä tilanteesta huvittunutta neitoa tanssimaan.
"Pelkään pahoin ettei sitä nyt sallita minulle", sinisilmä totesi pahoitellen, tarkoittaen loukkaantunutta jalkaansa, joka oli muutenkin saanut vallan riittävästi rasitusta hänen linkatessaan sataman kautta kotiinsa ja nyt siivotessaan.
"Jään sinulle siis tanssin velkaa, muista toki hyödyntää se joskus", Io jatkoi hymyillen. Hän tunsi olonsa niin energiseksi ja ennen kaikkea niin onnelliseksi, että olisi kyllä mielellään pistänyt tanssiksi, mutta sitä hänen jalkansa ei kerta kaikkiaan sallinut. Neito halusi kuitenkin haavan parantuvan hyvin, puolirampana ei olisi mukava olla.

Mustahiuksinen tarttui Rakunan ojennettuun käteen ja ohjasi sen virnistäen mopinvarteen.
"Sinulla on enää puolikas... tai itseasiassa neljäsosa lattiasta kuurattavana, jospa hoidamme sen ja tyydymme kuivattelemaan itseämme ja laiskottelemaan sitten loppupäivän", Io sanoi hymähtäen, katsahdettuaan lattiaa joka oli kastunut heidän lyhyehköksi jääneessä vesisodassaan. Sinisilmä antoi huuliensa jälleen nopeasti hipaista toisen huulia ja kääntyi rätteineen viimeisten huonekalujen puoleen, kulkien yhä kepin tukemana. Jos neito olisi nyt toiminut mielihalujensa mukaan, olisi siivous saanut jäädä vaikka siihen paikkaan ja hän olisi vain käpertynyt Rakunan kainaloon. Mutta se myöhemmin, nyt piti hoitaa työ viimein loppuun ja jättää kujeilut hetkeksi.

Omaa urakkaansa Iolla ei ollutkaan enää juurikaan jäljellä, vain muutaman tuolin pyyhkiminen puhtaaksi.
"Tule ulos kun saat sen lattian pestyä", neito kehotti Rakunaa hymyillen ja asteli ulkosalle sanko mukanaan. Likaisen pesuveden sinisilmä kippasi maahan, istahtaen sitten portaalle Rarun viereen. Pieni helpotuksen huokaus pääsi neidon huulilta, kun hän pääsi taas istumaan. Eri asia sitten, kuinka hän tästä ylös kömpisi. Io ojensi toisen kätensä silittämään Rarua, joka alkoikin pian kehrätä tyytyväisenä, kun vesihulluttelut olivat viimein ohitse. Aurinko paistoi nyt onneksi melko lämpimästi, kuivattaen neitoa nopeasti ja ilmakin oli vielä melko raikasta aikaisemman sateen jäljiltä.

Kun Rakuna sitten pyysi kohteliaasti Ioa tanssimaan, niin tämä oli kokonaan unohtanut Ion jalan, joka oli kipeytynyt aiemmin päivällä. Rakuna huokaisi hiljaa, naurahtaen ja sitten Io jo johdattikin hänen kätensä mopinvarteen, antaen huuliensa koskettaa miehen huulia. Rakunan kasvoille levisi hienoinen hymy, ja tämä katsahti vielä rakkaansa perään, ja jäi sitten moppaamaan lattioita, vaihteeksi hiljaa. Tosiaan, ei lattiasta enää kauheasti ollut pestävää jäljellä ja se meni muutenkin nopeasti tältä sinihiuksiselta. Rakuna huokaisi moppaamisen jälkeen hiljaa ja katsahti ovelle päin, muttai kääntynyt vielä mennäkseen. Kaikki oli toisaalta niin outoa, mutta taas hyvinkin onnellista ja ihanaa. Rakuna sai rakkautta osakseen ja hän sai omasta puolestaan rakastaa tätä mustahiuksista neitoa. Hymy kohosi väkisinkin miehen teräväpiirteisille kasvoille ja sitten tämä vihdoin käännähti mennäkseen ulos. Mopin hän jätti seinän viereen nojaamaan.

"Työ hoidettu, arvon neiti", Rakuna totesi naurahtaen lausahduksensa perään ja istahti Ion toiselle puolelle, huokaisten jälleen. Milloinkahan hän oli viimeksi mopannut lattioita? Omassa kotonaan hän jätti sen yleensä väliin, vaikka muuten koti oli ollutkin siisti. Ja nytkin sai puhua menneessä aikamuodossa, koska hänen talonsa siis oli ollut siisti, ennen kui joku urvelo oli polttanut sen maantasalle, että tuhkat vain pitivät siinä enää sijaa ja tietysti epätoivoinen kivijalka. Sinihiuksinen tuhahti ärtyneesti, mutta puisti sitten huonot ajatukset pois päästään ja katsahti harmailla silmillään Ioa.

Rakuna vei kätensä Ion leuan alle ja toi omat kasvonsa lähemmäs ja painoi suudelman, tällä kertaa pitkän ja hellän, Ion huulille. Vielä suudelman jälkeen harmaasilmäinen katsoi syvälle noihin sinisiin silmiin joita rakastikaan niin paljon.
"Rakastan sinua", sinihiuksinen kuiskasi hiljaa.

Yhtäkkiä pörröinen kissa Ion toisella puolella naukaisi ja nousi pystyyn takapuoli hivenen pystymmässä ja eturuumis maan tasalla. Se oli nähnyt hiiren juoksevan Ion pihan poikki. Niinpä kissan saalistajan vaistot olivat heränneet ja pian mustavalkoinen karvapallo juoksi hiiren suuntaan, mutta hiiri oli nopeampi ja oli jo ehtinyt aidan alle. Kissa jäi väijyksiin aidan vierelle, mutta kyllästyi pian ja tassutteli naukuen Ion ja Rakunan luo.
"Ei käynyt tuuri tällä kertaa" Rakuna totesi hymähtäen ja rapsutti kissaa hivenen hajamielisesti. Toisen kätensä tuo pujotti Ion sormien lomaan ja harmaasilmäinen katsahti taivaalle. Linnut lauloivat ja päivä olikin kääntynyt vielä hyväksi. Ja näin toivottavasti jatkuisi pidempäänkin~