20 hautaa ja kaksi lehtikasaa.

Ephanyn halatessa Námoa, heidän siteensä vain vahvistuivat. He eivät ainoastaan oleet enään sukulaisia, vaan myös hyviä ystäviä. Ephany tärisi hieman, kaikki oli tullut niin nopeasti, ja niin iskuna päin kasvoja. Mitäpä jos hän ei olisikaan tullut hautausmaalle, eikä saanutkaan tavata Námoa? Sitten heistä kumpikaan ei olisi saanut tietää totuutta. Ei kumpikaan. Námo näytti aika miettelíäältä. Tämän ilmettä ei oikein voinut tulkita. Ei suuntaan eikä toiseen.

"Kyllä, nimen minä tiedän. Äitini sisko! Sehän tarkoittaa sitä, että -- olisimme serkuksia"
Námo yhtäkkiä hihkaisi. Ephanyn silmiin puhkesi kyyneleitä, ja Námo pyyhki ne pois, pyyhkien omansa sen jälkeen. Ephany hymyili onnelisen, hän oli vihdoin löytänyt sukulaisensa. Rohkean merimiehen, ja vielä äitinsä puolelta.

"Námo, me olemme serkkuja. No, mitä me nyt teemme? "
Ephany sanoi, kun odotus valtasi hänen mielensä. Nyt tulevaisuus oli kokonaan avoin, heille molemmille.

//Eli he ovat serkkuja. : D //

Námornìk pelkäsi kertoa itsestään vielä kaikkea tuolle melko vieraalle ihmiselle. Mutta ehkäpä hän voisi kertoa olevansa Argon perämies?
"Námo, me olemme serkkuja. No, mitä me nyt teemme?"
Ephany ehti kuitenkin kysyä väliin.
"Aivan, aasa ja vaani. Voithan sinä aina ryhtyä vaaniksi", Námo irvaili ja irrotti otteensa Ephanyn kaulalta.

"Työskentelen Argolla, perämiehenä. Käyn melko harvoin maalla. Mutta minulle saa aina kirjoittaa ja lähettää viestinsä kyyhkysten ja pulujen mukana laivalle. Ne osaavat homman", Námo sanoi.
Hetken hän katseli naisen kauniita ja kirkkaita silmiä, jotka olivat saaneet viimekerran vilkuilusta lisää energiaa.

Hiljaisuus. Kummatkin heistä vain tuojottivat toisiaan katsellen uuden sukulaisensa ulkonäköä. Ephanyn suu oli kääntynyt hyvin pieneen hymyyn, samoin Námon huulien saattoi huomata kääntyneen yläkanttiin.
Serkuksia.. Niin monet vuodet he olivat eläneet tietämättöminä tuosta asiasta.. Niin monesti he olivat tiellä kävellessään jättäneet toisensa huomioitta, tietämättä mitään tulevaisuudesta..

Siinä hetkessä oli taikaa. Ephanyn hiukset liehuivat tuulessa ja hänen tärinänsä loppui. Tuntui, että kaikki maailman murheet olisivat vierineet heidän edestään pois muualle. Siinä hetkessä olivat vain he kaksi, Námonrìk ja Ephany.

Ephany hymyilihelpottuneena. Nyt he molemmat olivat saaneet tietää totuuden, mikä olisi pitänyt saada tietää jo kauan aikaa sitten. Kuitenkin Ephny oli nyt helpottunut, olihan hän lopulta saanut tietää totuuden. "Aivan, aasa ja vaani. Voithan sinä aina ryhtyä vaaniksi", Námo vitsaili Ephanylle, ja Ephany käänsi suunsa ystävälliseen irvistykseen. "Työskentelen Argolla, perämiehenä. Käyn melko harvoin maalla. Mutta minulle saa aina kirjoittaa ja lähettää viestinsä kyyhkysten ja pulujen mukana laivalle. Ne osaavat homman", Námo pian jatkoi.

Námokin vaikutti helpottuneelta, tämän kaiken tapahtuneen jälkeen,ja kannattikin olla helpottunut. Eihän sitä ihan jokainen päivä saa tietää, että on löytänyt sukulaisen. Ja vielä ihan sattumalta. Ephany huokaisi jälleen, onnellisena."Minkä ikäinen sinä olet?" Hän kysyi Námolta ja hymyili hiljaisesti, omalla tavallansa. Hiljaisuuden rikottuaan, Ephany huokaisi jälleen. Päivä oli ollut rankka, ja raskas. Heille molemmille.Ei ihmakkään jos kumpikaan ei osaisi vielä ymmärtää, taikka käsittää asiaa niin miten se oli. Monien vuosien jälkeen, ehkä he ymmärtäisivät paremmin.

//Anteeksi, lyhyt. Inspis hukassa.//

Námo haukotteli väsymyksestä. He olivat koko päivän viipottaneet ympäri kyliä kahdestaan.

"Minkä ikäinen sinä olet?"
Ephany kysyi rikkoen pitkän "tuijotus-hiljaisuuden." Námo havahtui aatoksistaan ja kiirehti nopeasti vastaamaan.
"Olen.. vasta 17. Täytän viikon kuluttua 18", poika hymyili ujosti tietäen, että hänen toden teolla oli vielä nuori, etenkin pienenkin rahtialuksen perämieheksi.

"Ethnä kerro kenellekään, mutta olen ajatellut haastaa kapteenin kaksintaisteluun joku päivä kannella tässä seuraavan viikon ajan. Aijomme pestata lisää väkeä ja olemme ankkuroineet paattimme Njordiin. Ennen kuin miehistö nousee laivaan, aijon haastaa kapteenin kunnon mittelyyn laivan herruudesta" Námo sanoi ja nosti Ephanyn kädet käsiinsä, "se onnistuu vielä!" Námon hymy hyytyi, kun hän katseli Ephanya. Hän näytti jokseenkin pelokkaalta.

Námo puristi tytön käsi tiukempaa.
"Ei kateeni osaa edes taistella kunnolla. Kun olen saanut laivan hallintaani, olen ajatellut.. ottaa sinua mukaan patkalle. Voisimme lähteä täältä, pois, kauas pois! Sodan jaloista perheidemme luokse."

"Olen.. vasta 17. Täytän viikon kuluttua 18"
Niin Námo vastasi Ephanylle. Ephany hymyili huomaamattomasti Hän oli vasta 17 vuotias, eli Námo on häntä vanhempi. Uusi yllättävämpi tieto. Námo hymyili Ephanylle ujosti. Ephnay hymyili takaisin, iloisena.

"Ethnä kerro kenellekään, mutta olen ajatellut haastaa kapteenin kaksintaisteluun joku päivä kannella tässä seuraavan viikon ajan. Aijomme pestata lisää väkeä ja olemme ankkuroineet paattimme Njordiin. Ennen kuin miehistö nousee laivaan, aijon haastaa kapteenin kunnon mittelyyn laivan herruudesta"
Ephnay hymyli epävarmana. Kun Námo jo jatkoi.
"se onnistuu vielä!"

Námo puristi Ephanyn käsiä ja katsoi tätä syvälle silmiin. "Ei kateeni osaa edes taistella kunnolla. Kun olen saanut laivan hallintaani, olen ajatellut.. ottaa sinua mukaan patkalle. Voisimme lähteä täältä, pois, kauas pois! Sodan jaloista perheidemme luokse." Ephany katsoi Námoa silmiin ja vastasi tälle. "Námo, en ole ehtinyt vielä ajatella. Ja tämä kaikki tuli liian nopeasti. " Tyttö sanoi ja hänen silmistänsä valui kyyneliä. Epätoivon kyyneliä.

//Anteeksi, että olet saanut odottaa vastausta.//

Námornìk ymmärsi kyllä Ephanyn huolen.
"Ymmärrän sinua täysin, ei sinun ole pakko lähteä, ellet halua. Mutta muistathan silti kirjoittaa kirjeitä? Minä lupaan vastata. Olet ainoa sukulaiseni, jonka tunnen. En haluaisi menettää sinua." Námornìkin silmiin nousivat pienet helmeilevät kyyneleet, johtuivat ikävästi ja tuskasta, joka häntä vaivasi.

Isä, äiti, sisko, kaikki olivat jääneet Payonin ulkopuolelle. Kun hän saisi laivan haltuunsa, hän voisi lähteä seilaamaan kohti kotia.
Tai sitten ei. Perheen väki oli saattanut muuttaa muualle ajat sitten hänen lähdettyään kotoonta merille. Se oli ollut virhe. Kumpa ne ihanat ajat saataisiin vain takaisin, ne voitaisiin elää nyt. Tälläkin hetkellä hän voisi istua isänsä vieressä ja kertoa Argosta, uudesta laivasta, jossa hän työskentelee.

Námornìk pyyhkäisi silmiään, oli typerää pillittää jollekin asialle, jolle miehet eivät yleensä, Toki hän oli vasta nuori ja vanhempien viimetapamisesta oli aikaa, mutta nyt hänen täytyi olla mies. Ei hän saanut lyhistyä tähän.
Hän nosti katseensa Ephanyyn.
"Ymmärrän kyllä", hän sanoi uudestaan hiljaisella, vakavalla äänellään. "Ymmärrän kyllä", hän sanoi kolmannen kerran ja silitti hieman lyhyemmän naisen hiuksia.

Námornìk ojensi kätensä halatakseen vielä kerran. Ilta alkoi olla pitkällä, heidän tulisi varmastikin erota tässä vaiheessa, ettei kukaan yllättäisi heitä. Jos he tapaisivat vaikka huomenna, ennen kuin Námornìk lähtisi merille.
"Meidän olisi aika nyt erota, pimeydessä vaanii vaarallisia vaaroja. Saanen saattaa sinut kotiin selässäni?" nuorukainen kysyi ja muuntautui nopeasti pantteriksi. Hän naukaisi hiljaa eikä halunnut näyttää pelottavalta, toivottavasti tyttö oli joskus ennenkin tavannut animaagin.

Ephany tunsi sen, miten tässäkin hetkessä oli taikaa. Ilta oli jo muuttunut yöksi, he olivat olleet kauan hautausmaalla.
Ephany huokaisi hiljaisesti. "Ymmärrän sinua täysin, ei sinun ole pakko lähteä, ellet halua. Mutta muistathan silti kirjoittaa kirjeitä? Minä lupaan vastata. Olet ainoa sukulaiseni, jonka tunnen. En haluaisi menettää sinua." Námo sanoi hiljaisesti, ja hänen silmistänsä valui kyyneliä. Tämä oli liikuttavaa heille molemmille, myös Ephanylle.

Ephany tiesi, että Námo ymmärsi, mutta silti se ehkä vaivasi hänen mieltänsä hetken. Ehkäpä hänen täytyisikin lähteä tämän mukaan. Mutta oliko siinä järkeä? He molemmathan halusivat oman elämän, ja Námo viihtyilee enneminkin merellä, kun hän taas maissa. Sukulaisia, mutta niin erilaisia sukulaisia. Se oli ilkeää sattumaa, että Námo lähtisi jo pian. Sitten he eivät näkisi enään usein. Mutta Ephany aikoo, ja lupasikin lähettää tälle kirjeitä. Se olisi ainoa tapa pitää yhteyttä. Ephany huokaisi hiljaa, ja vilkaisi serkkuansa taas. Tämä vain toisti sitä, että ei se mitään. Eihän se mitään, mutta tuo vaikutti jo epäuskottavalta. Ephany huokaisi hiljaisesti ja pyyhkäisi silmistänsä kyynelet. Oliko tämä tämän arvoista? Sitä hän ei tiennyt, mutta juuri nyt hän oli onnellisempi kuin koskaan. Kuin ikinä. Jotenkin sydämmessänsä hän toivoi, ettei tämä hetki koskaan lopu, mutta pian olisi jo aika palata todellisuuteen.

"Meidän olisi aika nyt erota, pimeydessä vaanii vaarallisia vaaroja. Saanen saattaa sinut kotiin selässäni?" Hänen serkkunsa sanoi ja muuntautui pantteriksi. Ephany oli toki nähnyt hänen tekevän ennenkin niin, mutta tällähetkellä hän ei sitä muistanut. Tuo temppu saikin ylimääräiset sydämmentykytyksen Ephanyn sisällä. Mies, vai pitäisikö sanoa pantteri naukaisi hiljaisesti ikäänkuin kehottaen Ephanyä jo nousemaan selkään. Ephany epäröi hetken, sillä pelkäsi olevansa liian painava. Kaikesta huolimatta tyttö uskalsi kuitenkin nousta selkään. ja pian he olivatkin menossa.

Ensin he kävelivät hautausmaan poikki, sillä hautausmaalla ei sopisi juosta. Päästyään hautausmaan porteista Námo kiihdytti vauhdin juoksuun. Pian he jo kiisivätkin pitkin katuja. Yhtäkkiä Ephanylle iski eräs ajatus mieleen. 'Hetkinen.. Minulla ei ole kotia minne mennä.' Hän ajatteli ja istui hiljaisesti pantterin selässä.

//Sie olit jukolan viestissä : D //

Námornìk tunsi, kuinka Ephany loikkasi hänen selkäänsä. Tyttö oli kovin kevyt, mutta olihan hän vasta nuori ja melko pienikin. Rauhallisesti kävellen hän kunnioitti kuolleiden muistoa, sillä jos hän olisi rynnännyt menemään, olisi se ollut kovin epäkohteliasta.

Námornkìn mielessä pyöri sama ajatus, kuin Ephanylla. He olivat serkuksia, mutta aivan liian erilaisia. Kun hän lähtisi merille, Ephany jäisi maalle. Kun hän saapuisi, heillä olisi hyvin vähän aikaa olla aina kerralla kahdestaan, matka jatkuisi samantien muualle Valhallaan. Námo kiihdytti menoaan portilla. He lähtivät kiitämään tietä pitkin reippain askelin, mutta kyllähän tuo musta pantteri olisi päässyt huomattavasti nopeammin tarpeen tullen.
"Missä muuten asut?" Námornìk kysyi, "kai sinulla jossakin talo on, kun kerta aasa olet."

Pantteri jatkoi juoksuaan katuja pitkin kohti Vollan kivikylää. Siitä ei olisi pitkä matka aasojen asutukselle. Se oli aivan kivikylän takana, pienen matkan päässä.
"Voin toki viedä sinut aivan kotiovellekin, jos haluat", Námornìk lisäsi ja hidasti vauhtiaan hölkäksi.


//Siellähän minä. Mutta en vielä juoksemassa, ensi vuonna pääsen vasta juoksemaan. Alko jo nyt jännittää . DD
Lyhyttä tuli, anteeksi >.

Ephany istui yhä mustan pantterin selässä, kun he kiisivät pitkin teitä. Námo näytti etsivän Ephanyn kotia, mutta sitä hänellä ei ollut, ikävä kyllä. Olihan hän aasa, mutta silti. Ephany yskäisi ja painoi jalkansa pantterin kykiä vasten. Ephanyn suu kiristyi pieneksi viivaksi, tämän odottaessa sitä, että Námo kysyisi missä hän asuu.

"Missä muuten asut?" Námornìk kysyi, "kai sinulla jossakin talo on, kun kerta aasa olet."
Ephany nielaisi ja valmistautui vastaamaan, mutta hän ei pystynyt, ainakaan vielä. Pian Námornìk kuitenkin huomaisi totuuden, aivan varmasti. Hänen pitäisi vain odottaa hetkinen. He jatkoivat yhä matkaansa. Tuuli puhalsi Ephanyn kasvoille hänen istuessa Námornìkin selässä. Taikka sanottaisiko mustan pantterin selässä.

He saapuivat jo Vollan kivikylälle, mutta Ephany ei ollut vieläkään kertonut totuutta miehelle. Pian he tulisivat aasojen asutusten luokse, ja Námo kysyisi mikä on hänen talonsa. Ei mukavaa. Nyt, tai ei koskaan, Ephany päätti. Mutta Námo ehti ensin. "Voin toki viedä sinut aivan kotiovellekin, jos haluat" Mies sanoi ja kääntyi hieman Ephanyyn päin.
"Námo, minulla ei ole kotia. En asu kartanoissa kuten toiset. En ole ostanut taloa, enkä ostakkaan. " Ephany sanoi. "Vaikka olenkin aasa ja rikas, silti en omista taloa. " Hän jatkoi ja huokaisi syvään. Se oli totuus.

//Lyht, anteeksianteeksi. Missä joukkueessa sie suunnistat? //

Námornìk ei saanut ensimmäisellä kerralla kysymykseensä vastausta. No, ehkäpä nainen ei ollut vain kuullut hänen sanojaan. Námo hölkkäsi hiljaa sanomatta enää sanaakaan tähyillen Vollan taloja. Vielä pieni matka aasojen autukselle.
Kuitenkin heidän puikkelehtiessään suurien ja upeiden talojen väleissä, totuus selvisi Námornìkille. Ephanylla ei ollut kotia.
Pantteri pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kaikki nämä talot.. hänen serkullaan ei ollut asuintilaa.

"Ei se mitään. Kiitos, että valaisit asiaa minulle. Voit aina tulla luokseni yöpymään." Námornìk katoi pyytävästi serkkuaan. Toivottavasti tämä suostuisi hänen ehdotukseensa, hän ei voisi millään jättää uutta ystäväänsä kaduille ja hyvästellä häntä sinne sanomalla hyvää yötä viimeisen kerran pitkään aikaan.
"Koitini on Vollan kivikylän laidalla, siellä minä asun. Taloni on melko pieni, mutta mahdut sinne loistavasti!" Námornìk laski Ephanyn selästään ja muuntautui ihmiseksi. Mies ojensi kätensä Ephanylle ja toivoi naisen

tarttuvan siihen myöntymyksen merkiksi.
"Tule vain, ei sinusta vaivaa ole", Námornìk sanoi ja hymyili vakuuttuneesti., Toivottavasti toinen suostuisi lähtemään hänen mukaansa. Yöstä oli tulossa kylmä, ei serkku selviäisi, ei sitten millään.
Serkustahan oli todellakin tulossa vaani, viimeisen tunnin sisällä nainen oli vieraillut Odinin temppelissä vaanien puolella, liannut itseään näyttääkseen enemmän vaanilta, ilmoittanut olevansa koditon ja nyt vielä saapuisi kaiken järjen mukaan hänen kotiinsa nukkumaan vaanien asutusalueelle! Kaikkea sitä oli tapahtunut.


//Keskustellaan yksärien välityksellä, pistän sinulle tulemaan . DD//

Asia oli siis selvinnyt Námornìkille. Hänellä ei ollut minkään laista yöpymis tilaa. Ephany huokaisi ja kuunteli Námornìkin vastauksen. "Ei se mitään. Kiitos, että valaisit asiaa minulle. Voit aina tulla luokseni yöpymään." Mies sanoi hänelle. "Koitini on Vollan kivikylän laidalla, siellä minä asun. Taloni on melko pieni, mutta mahdut sinne loistavasti!" Mies jatkoi pyytävään sävyyn. Ephany hyppäsi alas Námon selästä ja mietti kuumeisesti voisiko hän todellakin mennä serkkunsa mukana. Vai oliko hänestä ollut jo tarpeeksi vaivaa? Ephanyn ilme oli jotenkin epätoivoinen, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan mitä nyt tehdä. Hän huokaisi hiljaa ja käänsi katseensa Námoa kohti. Námo oli ojentanut kätensä, toivoen, että Ephany tarttuisi siihen. Ephany epäröi hetken, mutta ei siltikään tiennyt mitä tehdä. Vaikeaakin vaikeampi valinta..

"Tule vain, ei sinusta vaivaa ole" Mies vielä jatkoi maanittelua. Ephanyn olisi jo päätettävä. "Námo, oletko aivan varma, etti minusta ole vaivaa?" Hän sanoi. Ephany kyllä tiesi, että jos hän menisi serkkunsa luokse, raha heiltä ei loppuisi, koska hänellä olisi rahaa, vaikka muille jakaa. Ephany epäröi vieläkin, mutta lopulta laski kätensä sekkunsa käteen. Mies saisi ohjata heidät oikeaan paikkaa. Ephany huokaisi ja mietti tapahtunutta, hän on lähdössä vaanin mukaan ja on itse aasa. Tai sitten hän itse oli aasa. Asiat muuttuvat hyvin, hyvin nopeasti.

Ilta oli jo muuttumassa yöksi, ja taivaankaari sai tumman sävyn.
Námo ja Ephany, nuo niin erilaiset serkukset saattoivat olla ainoat kulkijat siellä.
Ehkä asia todellakin oli niin, taikka ei ollut. Heidän matkansa vielä jatkuisi, kauan.

//Lyhyttä >.< //

Námornìk hymyili onnellisena naisen tarttuessa hänen käteensä. Reippaasti hän lähti pää pystyssä, valppaana, kohti kotiaan. Matka oli kovin lyhyt, mutta siinäkin saattoi piileä liki 100 erilaista vaaraa, joista eivät he vielä tieneetkään.
Poika kateli Ephanya, joka todellakin näytti huomattavasti paremmalta kuin hautausmaalla. Ehkä poistuminen sieltä teki hänelle hyvää, kuten myös Námolle.

Námornìk avasi talonsa oven varovaisesti. Se narahti muutaman kerran kovin ilkeästi. Nuori herra ohjasi leidin sisään ja viittoi hänet istumaan sängylle. Talo oli pieni; siellä oli vain pöytä, liesi, pieni kylmiö, kaksi tuolia, sänky ja pöydällä lajui akaattikotilon pieni maja. Se luikerteli juuri nyt seinämää pitkin kattoa kohden. Sillä kestäisi kovin monta tuntia, että se pääsisi alas. Námornìk sulki oven reippaasti, ettei kylmää ilmaa pääsisi sisälle paljoa. Tämän jälkeen hän hyppäsi leidelle ja pisti siihen pannullisen vettä kiehumaan.
"Teetä? Minulla on vain yrittiteetä, en pidä muista", Námo ei ehtinyt jäädä kuuntelemaan vastausta vaan lisäsi kaksi lusikallisesta teejauhetta veden sekaan.

"Maja ei ole kummoinen, mutta kelpaa minulle. Kauaa en täällä aikaani vietä." Majan seinät olivat täytetty erilaisilla alusten ja laivojen kuvilla.
"Tuossa on Meri-Enkeli, tuossa Argo ja tuolla taas Freyn. Ja tuo kotilo tuolla, se on vain Kotilo. Sillä ei ole kummempaa nimeä", Námo kohautti puhuessaan harteita ja heitti sen häkkiin muutaman kurkunpätkän.
"Päästän sen varmaankin vapaaksi kun lähden merille, ellet sinä sitten halua sitä", Námo heitti vitsillä, mutta Ephanyn vastaus ei välttämättä ollut Námornìkin odottama..

//HUOM! Eihän sinun tietenkään tarvitse ottaa Kotiloa. Tuli vain mieleen ^^//

Viimeinkin he saapuivat Ephanyn merimies serkun kotiin. Se oli kaunis, mutta hieman pieni. Ephany olikin tottunut paljon isompiin taloihin, mutta minkä hän tällekkään asialle voisi. Neitonen huokaisi onnesta kuitenkin. Hän voisi sanoa tätä paikkaa melkein kodiksi. olihan tämä hänen serkkunsa koti, ja tavallaan Námo oli tällä hetkellä hänen ainut sukulainen kenet hän tuntee.

"Teetä? Minulla on vain yrittiteetä, en pidä muista" Námo kysyi häneltä, ja odottamatta Ephanyn vastausta jo laittoikin teen tulemaan. Ephany huokai´li vieläkin katsellessa seinille. ne olivat melkeinpä päälystetty erilaisten laivojen kuvilla. Ephany tunnisti niistä pari, mutta saikin pian lisävalaistusta serkultansa. "Tuossa on Meri-Enkeli, tuossa Argo ja tuolla taas Freyn. Ja tuo kotilo tuolla, se on vain Kotilo. Sillä ei ole kummempaa nimeä. Päästän sen varmaankin vapaaksi kun lähden merille, ellet sinä sitten halua sitä" Mies sanoi hänelle. Ephany vilkaisis kummissaan tuota kotiloa.

" Minäkö? Ottaisin tuon? "
Hän sanoi ja nauroi kuuluvasti. "Eihän minulla ole edes häkkiä, taikka mitään mihin laittaisin tuollaisen. Sinä taidat pilailla." Hän sanoi ja naurahti. Tosiasia oli se, että hänellä ei ollut aavistustakaan kotiloista.

//Anteeksi lyhyt //

" Minäkö? Ottaisin tuon? Eihän minulla ole edes häkkiä, taikka mitään mihin laittaisin tuollaisen. Sinä taidat pilailla", Ephany nauroi hissukseen. Námornìk kohautti olkiaan.
"No jaa, ei se oikeastaan ollut vitsi. Saat hänen häkkinsä mukaan. Tai mikälie tuo nyt onkaan, muovilaatikko pikemmin", animaagipoika kohautti olkiaan uudesti.
"Mutta jos et halua sitä, niin eihän siinä mitään. Parempi sen on vapaalla jalalla kulkea".

Poika kääntyi takaisin liettä päin ja nosti teepannun hellalta. Kaapistaan hän nosti eteensä kaksi posliinista kuppia. Hän kaatoi teen kuppeihin suodatuskipon lävitse, että itse yrtti teessä jäi siivilään, eikä valunut teeveden mukana posliini kuppiin. Námonrìk ojensi toisen kupeista Ephanylle ja istahti pöydän vierellä olevalle tuolille.
Hän laski kupin pöydälle ja venytti hieman käsiään. Kello löi jo paljon.
"Huomenna minä lähden aikaisin, Argo lähtee liikenteeseen heti aamulla. En tahdo herättää sinua. Kun lähdet, saat ottaa mukaasi Kotilon tai päästää sen vapaaksi metsään. Muistathan vain sulkea ovet ja ikkunat", Námornìk muistutti ennen kuin hörppäsi mukistaan yrttiteetä.

Se oli onnistunut melkoisen hyvin, maku oli juuri sopiva. Hän laski kupin takaisin pöydälle ja sekoitti hieman niin, että maku levisi. Tämän jälkeen hän joi reippaasti kuppinsa tyhjäksi ja rupesi järjestelemään Ephanylle jonkinlaista makuupetiä. Tai kenties serkku voisi nukkua sängyllä ja hän lattialla. Námo nosti sänkynsä päältä peiton ja viikkasi sen nätisti lattialle. Samaan läjään hän pisti kolme huopaa, se olisi riittävän pehmeä hänelle. Yhden viltin hän voisi pistää päälleensä.
"Nuku sinä siinä, minä voin nukkua tässä", poika sanoi ja otti Ephanyn teekupin ja vei sen pesualtaaseen.

Tämän jälkeen hän laskeutui maahan itsekyhäämälleen pedille, toivotti hyvää yötä ja sulki silmänsä.

"No jaa, ei se oikeastaan ollut vitsi. Saat hänen häkkinsä mukaan. Tai mikälie tuo nyt onkaan, muovilaatikko pikemmin"
Námo sanoi hänelle olkiaan kohautellen. Ephany huokaisi, ei hänestä kylläkään olisi kotiloa vahtimaan, kun ei aina edes itsestään pysty pitämään huolta. Niin miten sitten lemmikistä? Ei, ei sovi hänen elämäänsä. Kotilo kyllä viihtyy vapaana paremmin. "Mutta jos et halua sitä, niin eihän siinä mitään. Parempi sen on vapaalla jalalla kulkea". mies vielä jatkoi. Ephany nyökkäsi hyväksyttävästi.

Námo ojensi Ephanylle tämän tee mukin ja Ephany maistoi siitä heti. Maku oli, no miltä yrttitee nyt usein maistuukaan.
"Huomenna minä lähden aikaisin, Argo lähtee liikenteeseen heti aamulla. En tahdo herättää sinua. Kun lähdet, saat ottaa mukaasi Kotilon tai päästää sen vapaaksi metsään. Muistathan vain sulkea ovet ja ikkunat" Mies sanoi hänelle neuvovasti. Ephany huomasi, että tuo oli tottunut jakelemaan ohjeita. Hän hymyili serkullensa ja joi kuppinsa tyhjäksi. Sitten Ephany nuolaisi huuliaan ja laski kupin pöydälle. "Kiitos" Hän sanoi hiljaisella äänellä.

Hänen serkkunsa valmisti Ephanylle pedin ja vei teekupit tiskialtaaseen. Ephany mielestä se oli huomaavaista, että mies antoi hänen nukkua omalla pedillänsä. Námo meni jo nukkumaan, mutta Ephany istui yhä tuolilla. Pian hänen serkkunsa olikin jo umpi unessa. Silloin Ephany nousi ylös ja kaivoi taskustansa 6 kultakolikkoa. Hän jätti ne pöydälle ja käveli ovelle päin. Ephany avasi oven ja kääntyi vielä katsomaan serkkuansa.
"Hyvästi, taikka näkemiin. " Hän sanoi ja sulki oven. Hänen pitäisi lähteä.

Pian Ephany katosikin yöhön. Pimeään, kylmään ja sateiseen yöhön.

//Kiitos pelistä <3333 //

//Kiitos itsellenne <33//