20 hautaa ja kaksi lehtikasaa.

//Mainio otsikko taas tuli.. nimikirjoitukset myöhemmin .DD
Tänne Cásmira, kiitos ^^
Aloitus rooli on lyhyt, en kerkeä juuri nyt raapustamaan mitään kahden tunnun raapustusta 8D//

Námo asteli hiljalleen kohti hautausmaan synkkiä saloja. Hänen perheensä jäseniä oli haudattu kyseiselle hautausmaalle monia, vaikkei hän edes tuntenut kaikkia. Haudoissa oli satoja erilaisia nimiä, jokaisessa silti erilainen. Námo katseli silmillään, näkyikö yhtään tuttua nimeä. Ei toistaiseksi. Oli alkanut sataa. Námo pyyhkäisi kädellään vettä silmästään ja yskäisi. Hänen oli myöskin kylmä. Tuuli tuiversi ikävästi tänä syksyisenä yönä ja pilvet olivat peittäneet taivaan ja estäneet kuun saapumisen kirkkaalle taivaalle.

Námo löysi viimein Etherintyttären, hänen tätinsä, haudan. Se oli juuri kaivettu, multa oli vielä pehmeää ja haudan päällä näytti olevan tuoreita kukkasia. Hautoja oli muutenkin ilmestynyt viime käynnin jälkeen runsaasti, paljon oli ollut kuolemaa, surua ja tuskaa sodan alettua. Námo vilkaisi taakseen, ettei kukaan nähnyt ja kyykistyi haudalle. Hän kaivoi pienen kolon hautaan, vaikkakin tiesi sen olevan väärin. Hän oli kuullut huhua, että jokainen saattaisi löytää oman tätinsä haudasta kultaisen kompassin, joka veisi oikealle polulle elämässä. Koska Námorník uskoi tälläisiin taruihin, hän kaivoi edelleen. Viimein hänen edessään oli noin metrin syvyinen kuoppa ja hauta-arkku. Vaani kauhistui. Hän oli rikkonut toisen haudan hiljaisuuden. Nopeasti hän polvistui kohti suurta patsasta mäellä ja alkoi rukoilla hiljaa anteeksiantoa. Tämän tehtyään hän vedet silmissä peitti haudan uudestaan. Mitä hän oli mennyt tekemään..?

Námorník tarkitsi, että hänen ritsansa oli tallella ja istuutui lähipenkille istumaan pelon vallassa..

Ephanyn hiukset leijuivat tuulessa. Hän tuijotti tiiviisti jonkun hautaa, se joku oli kuollut tänään. Tavallisesti se ei olisi koskettanut häntä millään lailla, mutta tänään sattuikin olemaan hänen äitinsä kuolinpäivä. "Niin siitä on pitkä aika" Ephany ajatteli ja tunsi kyyneleen valuvan oikealla kasvonpuoliskolla. Hän sipaisi kyyneleen nopeasti pois ja käveli vähän matkan päähän poimimaan yhden, yhden ainoa kukkasen. Sen hän vei toisen haudalle ja polvistui hiljaa. "Äiti, minä tiedän että siellä jossain, kaukana kuulet minua. Toivonmukaan muistat minut ja tekoni. olen pahoillani jos tuotin pettymyksen, mutta asialle en voi enään mitään." ephany pyyhkäisi jälleen kyyneleet ja nousi hiljaisesti. menneisyystä ei voisi enään muuttaa... Tuuli ulvoi ja kuu ei näyttäytynyt. Ephany huomasi pian että alkoi sataa, ja se ei ollut mukava yllätys.

Ephany tarttui miekkaansa joka roikkui sivussa ja laittoi hiukset korviensa taakse, toivoen ettei tänä yönä joudu taistelemaan ketään vastaan, hän häviäisi. Hän oli heikoimmilla kuin koskaa, eikä asialle voisi oikein mitään. Ephany huokaisi raskaasti ja tunsi tuulen kasvoillansa. Sade alkoi yltyä ja se ei ollut Ephanyn mieleen, kun auringosta hän enemmän piti. pian hänkin jo alkoi tehdä pois lähtöä, kunnes tuli ajatelleeksi, sitä että täällä voisi olla joku, joka olisi kokenut saman. hän näki miehen rukoillen ja asteli tämän viereen ja sanoi, "Anteeksi, mutta mahdunko..?" Ephanyn ääni oli arka ja kylmä.

//Sor, lyhyt.//

Námorník rukoili Valhallan jumalia antamaan hänelle anteeksi kauhean syntinsä, miten hän oli saattanut tehdä jotakin niin kamalaa. Hän nousi seisomaan, mutta huomasi, että häntä puhuteltiin. "Anteeksi, mutta mahdunko..?" Námo kuuli naisen äänestä, että tämä ei sanoisi toista kertaa. "Neiti on hyvä", Námorník sanoi takaisin, entistä kylmemmin ja astui keskeltä tietä pois niin, että Ephany mahtui välistä.

Námorník tuhahti naisen kävellessä ohitse ja muuntautui mustaksi pantteriksi. Hän alkoi täytää auki kaivanaamsa hautaa vahvoilla takajaloillaan. "Vahingossa" hän potkaisi myön Ephanyn päälle multaa ja hiekkaa. Námorník ei ollut huomaavinakaan ja jatkoi mullan puskemista. Täytettävää oli paljon, vaikkakin hauta ei ollut kovinkaan syvä. Kun kuoppa oli täytetty Námorník ajatteli jäävänsä pantterin muotoon. Hän lähti kävellen äsken hänen ohi kulkeneen naisen perään murahdellen välillä. Nainen tuoksui yllättävän hyvälle, ainakin hän hoiti hygieeniaansa.

Aurinko oli juuri noussut taivaanrannan takaata ja loi nyt upeita varjoja hautausmaalle. Jokin paikassa silti kammoksutti, Námorník ei vain tiennyt mikä. Äkkiä joku huusi "Juoskaa!" Námo ajatteli tämän olevan typerä pila. Mutta kun todellakin alkoi kuulua aseiden kilistelyä ja huutoja, Námo lähti pantterin muodossan juoksuun. Joukko vihaisia kansalaiskiihkoilijoita oli saapunut hautausmaalle mukanaan aseita. Ei, ei hän voisi juosta, Námorník ajatteli ja käännähti ympäri. Hän karjahti kovaänisesti ja huitoi tassullaan. Ehkä hän voisi olla ketterämpi pantterin ulkomuodossa.
Kiihkoilijat ampuilivat sinne sun tänne niin, että luoteja kimposi kovista hautakivistä.

Ephany kiitti Námorníkkiä lyhyellä, mutta ytimekkäällä nyökkäisyllä, mitä mies ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan. Námorníkkin ääni oli jotenkin kylmä, ja viiltävä. Ja eihän Ephany halunnut pahaa, mutta hänen äänensä oli pakostakin jotenkin, ilkeä. Námorník käveli Ephanyn ohi tuhahtaen kova äänisesti, ja Ephany tyytyi esittämään ettei huomaisi koko juttua, ei ollenkaan. Ephany vilkaisi taakseen ja huomasi miehen kadonneen, mutta tilalla oli musta pantteri. Ephany jäi uteliaana katselemaan kun pantteri alkoi täyttää hautaa, jonkun naisen. Ephanyn tuijottaessa Námorník taisi huomata sen ja pian Ephany saikin mukavat multa rippeet naamallensa. Ephany pyyhkäisi ne ja ravisteli hiuksiaan, ei tuntunut mukavalta saada multia naamalleen. Ilmassa oli jännittynyt tunnelma, Ephany ei tiennyt mitä tehdä. Hautausmaa uhkui surua, mutta samalla iloa. Pantteri saikin nopeasti haudan peitettyäja aloi kävellä Ephanya päin.

Ephany kuuli miehen äänen takanansa, mikä oli kylläkin ikävää murahtelua. Ephany yritti olla välittämättä siitä ja niinpä hän käveli hyvin hitaasti ja kärsivällisesti käytävää pitkin. aurinko alkoi nousta paljastaen syksyn tuomat jäljet, puissa näkyi oransseja lehtiä ja tuuli tuiveri voimakkaasti. Sade oli loppunut lähes kokonaa ja se tuntui yllättävän hyvältä. Yhtäkkiä salaperäisen aamun rikkoi karmaiseva, pelokas huuto. "Juoskaa!" Ephany ei hätkähtänyt, mutta kääntyili ympäriinsä katsellen ympärille. Ihmiset juoksivat kauhuissaan ja aseiden kilistelyjä kuului sieltä ja täältä. Ephany vetäisi miekan tupesta ja pian siihen kilahti luoti. jokin vaisto kehotti häntä painumaan maahan ja sen hän tekikin ja luoteja viuhati hänen päänsä ylitse. Ephany kamppasi yhden niistä, jotka heiluivat aseilla ja tämä tarttui omaan miekkaansa. Pian Ephanyn ja miehen välillä oli miekka taistelu, jossa ei paljon voimia säästelty, ei ei todellakaan. Ephany esti iskun jalkaansa ja löi itse miestä käteen. Isku ei kuitenkaan osunut vaan meni ohitse. mies löi uudestaan, mutta tällä kertaa Ephany oli nopeampi ja hän löi tältä jalat alta. Mies jäi makaamaan maahan ja Ephany katseli ympärilleen etsien Námorníkkia, taikka mustaa pantteria.

//Tönkköä...//

Námo hyökkäsi lähimmän ölisijän kimppuun. Se tarttui miehen jalasta ja ravisti tätä pari kertaa niin, että miehen sisältä kuului kaksi kovaäänistä naksahdusta. Karmivaa. Mies pääsi silti seisomaan ja nosti pienen aseensa eteensä. Hän yritti osua Námorníkiin, mutta ampui juuri hänan jalkana eteen, ei mikään maailman paras sotamies. Námo hyppäsi uudestaan miehen kimppuun karjahtaen. Mies lyhistyi maahan, eikä päässyt enää ylös. Námorníkin aikomus ei ollut tappaa, hän vain halusi heittää rikolliset hautausmaalta "huitsin nevadaan." Tappaminen ei ollut oikein, sen hän tiesi.

Selätettyään miehen hän huusi kaikille:"Lopettakaa typerä taistelu, ätmä on väärin. Ajatelkaa lapsia ja vaimojanne!" mutta kukaan ei tainut kuulla. Vihaisena Námo läimäytti yhtä miestä kynsillään. Hän huusi uudestaan sanat, mutta kukaan ei kuunnellut. Hän kuului kyllä Viima-liikkeeseen, mutta tässä tapauksessa hän ei mahtanut mitään. Mielipuolet hakkasivat hautoja. Vain muutama äsken hautausmaalla rauhallisesti kävellyt oli saapunut puolustaman esi-isien hautoja, mukaan lukien Námon ja Ephanyn.

Äkkiä joku iski suurella ja paksulla oksalla mustaa pantteria selkään. Tämä karjaisi kuuluvasti ja käännähti nopeasti käydän miehen kimppuun. Hän huitaisi miestä vatsaan vasemmalla tassullaan, sillä sai suuremmat jäljet, sillä pantterilta puuttui oikean käden nimetön sormi.
Mies nousi maasta ja lähti juoksemaan karkuun, ihan oikein.
Samassa Námorník huomasi olevans vastakkain Ephanyn kanssa, mokomakin. Ephany oli siis selvinnyt taistelusta. Suurin osa väestöstä oli lähtenyt karkuun ja rauha oli palannut Maahan. "Meidän pitäisi siistiä täällä paikkoja." Námo ehdotti ja muutautui nopeasti ihmisen muotoon. Hänellä oli poskessaan verinen haava ja Námon ohimoa koski. Mutta jaa, kipu lähtisi pian pois.

Námorník katseli ympärilleen. Osa haudoista oli kaivettu ylös, jotkut hautakivet olivat saaneet iskun luodista. Jotkut puut oliin kaadettu voimakeinoin ja mäellä sijaitseva patsas oli menettänyt toisen korvansa, luodista kaiketi. Námorník nousi suurelle kaatuneella hautakivelle ja huusi:" Kiitos kaikille teille, jotka autoitte meitä häätämään nuo vainotut pois, katsokaa, mitä he tekivätkään meille! Niin, auttakaa meitä nyt siivoamaan tämä sotku" Námo osoitti ympärillään olevia rikkoontuneita esineitä ja hautoja, sekä kaatuneita puita ja haavoittuneita miehiä..

Ephany nyökkäsi Námorníkille ja vilkuili ympärilleen. Aamu auringon säteet paljastivat hautausmaan tuhot kaikkessa komeudessaan. Námorník muuntautui taas ihmiseksi, mikä oli helpotus Ephanylle, hän kun ei aina kissaeläimistä perustanut.
Hautausmaa oli kuin sodan jäljiltä, tai voiko äskeistä sanoa sodaksi, sitä Ephany ei kuitenkaan tiennyt. Pian Námorník kiipesi suurelle hautakivelle ja alkoi huutaa. " Kiitos kaikille teille, jotka autoitte meitä häätämään nuo vainotut pois, katsokaa, mitä he tekivätkään meille! Niin, auttakaa meitä nyt siivoamaan tämä sotku"
Kun Námorník lopetti puheensa Ephany vastasi hiljaisesti. "En tiedä miksi he tekivät tämän eikä minulla ole aavistustakaan keitä he ovat. ja nyt toivon että et yhdistä minua mitenkään heihin." Sen sanottuaan Ephany nyökkäsi hiljaisesti ja vilkuili ympärilleen.

Kaikki, kaikki melkein oli tuhottua. Mitä tuollaisen ihmisen päässä liikkui joka pystyi aiheuttamaan näin suurata tuhoa, ja ajatella että tehdä se vielä hautausmaalla. Hullua, sen Ephany myönsi. Hän ei itse edes pystyisi ajatella sitä, että tekisi jotain tuolaista..
Ephany laittoi miekkansa tuppeeseen ja huokaisi. Mistä sitä nyt aloittaisi." Námorník, no mistä aloitamme?" Hän sanoi ja katsoi odottaen Námorníkkiä. Koskaan ei tiedä suuttuisiko Námorník, vai vastaisi kunnolla. Auringon säteet lämmittivät Ephanyn selkää ja hautausmaalla osa oli jo aloittanut siivoamisen.

Námornik kuuli Cásmiran sanat. "En yhdistä, en tietenkään." hän vastasi vakavana ja nyökkäsi takaisin naiselle. Mistäköhän hän tuollaisen idean oli päähänsä saanut, nainenhan oli taistellut henkensä uhalla! Tätä piirrettä Námorník naisessa kunnioitti. Vaikkakin tämä oli aasa ja hän vaani, ei hän viitsinyt muuntautua pantteriksi ja viillellä aasaa kolmeen osaan. Vaikkakin hänen olisi pitänyt.

"Námonrík, no mistäs aloitamme?" Ephany kysyi.
"Jos vaikka nostaisimme hautakivet. Ritosen ammukset ovat tehneet joihinkin reikiä. Mies katseli kummaksuen naista, mistä tämä tiesi hänen nimestä? Ei hän ollut sitä mainunnut vielä kertaakan. "Saanko tiedustella nimeänne?" Námorník kysyi aivan muina miehinä. Nainen kertoi oman nimensä. Ephany.. kuulosti kovin tutulta. No jaa, saattoihan se olla jonkun hänen sukulaisensa nimi tai jotakin. Jossain hän oli sen kuullut. "Ja muuten, kutsu minua toki nimellä Námo", poika lisäsi ja hymyili mahdollisimman lempeästi.

Námorník nosti lähimmän kiven Ephanyn kanssa ylös. Kiveen oli painautunut suuri ritsasta lennähtänyt kivi, jonka Námo nappasi käsiinsä ja heitti hautausmaan rajan tuollepuolelle. Hautakivestä näkyi silti vielä selvästi nimi ja kuolinaika. Kivi oli osunut usunut juuri syntymäajan päälle, mutta ei mahda mitään.

//Kirjoitan mellakasta lehteen ,D
Ja muuten, miltä kuulostaa ja Námo ja Ephany olisivat sukua toisilleen? Pikkuserkkuja, kenties?//

"Námo, aika tutun kuuloinen nimi.." Ephany vastasi ja hymyili hiljaisesti. Jossakin hän oli sen ennekin kuullut.. Ehkä lapsuudessa, silloin kun hän oli nuori ja ymmärtäväinen. Ephany ravisteli päätään ja asteli ensimmäisen hautakiven luokse. Pian hautakivi olikin jo nätisti ylhäällä, mutta se oli kuitenkin aika kärsineen näköinen. Aurinko paistoi kiveä kohti ja se paljasti tuhot. Námo heitti kiven hautausmaan toiselle puolelle, missä se ei enään aiheuttanut pahaa. Syntymäaika oli kylläkin vähän huonosti näkyväinen..

Ephany vilkaisi ympärilleen. Monta vaania hääräili hautojen kimpussa ja olihan siellä parikin aasaa. Tämä mitä hautausmaalla oli tapahtunut, tuntui saaneen kaikkien ajatukset pois sodasta, ja siitä tuhosta mitä se tulisi vielä kaikille aiheuttamaan. On hyvin mahdollista, että hautausmaa saa pian paljon, paljon lisää uhreja.. Ephany yritti taas saada ajatuksensa johonkin muuhun ja vilkaisi Námoa.

Ephany käveli seuraavan kiven luokse. Se oli kaiketi potkaistu kumoon, ja se kivi oli hyvin pieni. Se oli varmaan lapsen hautakivi... Kyllä se kuului noin viisi vuotiaalle lapselle. Haudalla oli kukkasia ja pari muisteloa. Tämä tyttö taisi olla vaani.

//Sor lyhyt, olen kipeenä >.< Ja se pikkuserkku juttu käy : D //

Námorník kiinnitti huomionsa myös pieneen hautakiveen maassa. Se li muita pienempi ja vaikutti uudelta. Viisivuotiaan tytön hauta kuului vaanille Freja-Frida Giorte Hûden-Shetuântyttärelle. Voi tyttö parkaa, elämä oli otettu häneltä liian aikaisin pois. Miksi? Varmaankin tappavat kulkutaudit, ruoan puute sekä viilenevät ilmat. Námo kiinnitti huomionsa keltaisiin puihin ja sen tummiin lehtiin. Syksy. Se oli todellakin hyvin ajankohtainen asia.

Monta tuntia miehet ja naiset huhkivat suurin joukoin hautausmaalla. Jokainen silti tiesi mielessään, että seuraavan kuukauden aikana hautausmaa myllättäisiin vähintään toisenkin kerran, jolloin nyt tehty työ saattaisi tuntia kovin turhauttavalta. Ei silitkään. Tauoilla, joita työläiset pitivät, vaanit ja aasat istuivat omilla alueillaan irvistellen toisilleen. Ei uskoisi, että väki asui samassa kaupungissa, elivät naapureina!

Námorník peitti viimeisen ylös kaivetun arkun mullalla ja hiekalla. Tämän tehtyään hän putsasi kätensä läimäyttelemällä niitä yhteen. Hautausmaa näytti jälleen kerran aivan erilaiselta, kuin kaksi tuntia sitten. Nyt voisi sanoa, että se oli taas entisensä. Ihmiset alkoivat poistua hautausmaan porteista. Námo jäi vielä tutkimaan hautoja. Hän löysi isänsä veljen haudan, mies oli kuollut 3 vuotta sitten. Eikä hän tienyt mitään! Erfel oli ollut hänen hyvä ystävänsä, kunnes tämä oli kadonnut jälkiään jättämättä merelle. Olipa mies tainut hukkua tai joutua Suuren Usvan lähettyville sijaitsevalle autiolle saarelle ja kuollut sinne. Námorník pyyhkäisi tomut kiven yltä ja hiljeni hetkeksi kuuntelemaan luonnon ääniä.

Námorník laskeutui vielä kyyryyn ja laski haudalle kädestään pienen nahkaisen käsinauhansa. Suuri kyynelhelmi putosi haudalle kastellen sen nahistuneet kukkaset.
Animaagi nousi ylös ja käännähti Ephanyyn päin. "Anteeksi, että olin sinulle alussa ilkeä." Námo kumarsi mahdollisimman kohteliaasti kuulostaen erityisen nöyrältä. Hänen tuli heti parempi mieli, vaikkakin he elivät kylmää ja julmaa aikaa.

//Voi, koita parantua! .D//

Näytti siltä, että Námorník oli löytänyt jonkun hänelle tärkeän ihmisen haudan. Tämä jäi haudan ääreen ja Ephany pysytteli hiljaisesti, aivan huomaamatta takana. Eihän hän nyt rauhaa haluaisi häiritä. Námo laskeutui haudan ylle tuulen ulvoen puussa, ja Ephany oli näkevinään, että tämä laski jotain haudalle. Kyllä hän laski siihen nahkaisen käsinauhansa. Ephany ei tiennyt oliko tuo jokin tapa, vai pelkkää muistelemista. Vaani oleili vielä hetken haudalla ja nousi pian ylös aika reippaan oloisena, mutta myös aika surullisena. Sekunnissa Ephanyn mielessä vilahti hänen oman isänsä murhaaminen, ja se miten äiti oli kuollut tuskaisesti.

Pian mies käännähtikin Ephanyyn päin sanoen jotain. "Anteeksi, että olin sinulle alussa ilkeä." Tämän sanottuaan mies kumarsi nöyrästi ja syvään, ikään kuin odottaen hyväksyntää. Miehen kasvoilta näki sen että tämä oli selvästi hyvin pahoillaan kaikesta tapahtuneesta. Ephany hymyili hiukan lämpimimmin ja sanoi hiljaisesti. "Námo, ymmärrän. Elämme sodan aikana. Se on taistelua elämästä ja kuolemasta. Toiset saavat vallan, ja toiset eivät. Sinulla oli syytä ollla minulle ilkeä, ja olinhan minäkin sinulle." Ephany sanoi ja virnisti hiljaisesti. Pian tyttö jatkoi. "Noo, mitä me nyt teemme...?"

Ephany varmisti nopeasti, että miekka oli yhä tallella ja sitten hän kääntyi Námoa kohti odottaen vastausta. Tuuli pyöritteli Ephanyn hiuksia ja ne tunkeutuivat naamalle, kutittaen inhottavasti.

//Joop, kuumetta, vatsatauti ja okennustauti. ei oikein inspiroi >.< //

Námorník nyökkäsi Ephanylle tämän kerrotuaan asiansa.
Ephany hymyili aivan samalla lailla kuin hänen äitinsä. Kaunis leveä hymy, jossa hampaat näkyivät.. niin äitimainen. Námo antaisi taatusti kaikkensa nähdäksene perheensä vielä edes kerran! Aikoinaan hän oli vieraillut paljonkin vanhempiensa luona. Viimeisenä kertana hän oli suuttunut veljelleen ja paennut takaisin kotikaupunkiina Payoniin hyvin vihaisena. Nyt hän katui sitä. Tuntui, että ajasta oli ikuisuus. Koskaan ei hän enää päässyt veljeään katsomaan, sillä portit oli suljettu ja niitä vartioivat aasojen sotilaat.

Námornik kuuli Ephanyn kysymyksen. "Miltä kuulostaisi, jos lähtisit kanssani käymään temppelissä? Siellä ei varmaankaan ole kamalasti porukkaa näin aamutuimaan. Tiedän, ulkona ei saisi liikkua, mutta haluaisin käydä mieluustikin temppelissä lähettämässä sydämestäni terveiset perheelleni."

//lyhyt. Mutta edellinen viesti ei tullut, joka oli hyvin pitkä. Mutta siis.. saa nyt luvan kelvata. Minirooli .D//

Ephany hymyili taas suloisesti. Hän ei tiedä mistä tuo tapa johtui. Sukuperintö kaiketi... Tuuli ulvoi nurkissa ja aurinko paistoi, mutta aika kylmästi. Pian Námornik vastasi Ephany kysymykseen. "Miltä kuulostaisi, jos lähtisit kanssani käymään temppelissä? Siellä ei varmaankaan ole kamalasti porukkaa näin aamutuimaan. Tiedän, ulkona ei saisi liikkua, mutta haluaisin käydä mieluustikin temppelissä lähettämässä sydämestäni terveiset perheelleni." Ephany vilkaisi Námoa ja hymähti hyvin hiljaisesti, omalla persoonallisella tavallansa.

" Se sopii, itsekkin kaipaan perhettäni. Tai, no en isääni. Äitiäni hänenkin puolesta. isän kanssa emme oikein olleet aivan parhaita ystäviä" Ephany vilkaisi ympärilleen ja jatkoi. "Mutta, sinähän olet vaani, ja minä aasa.. Ja jos joku näkee meidät yhdessä..?" Ephany yskäisi ja vilkaisi Námoa. Se ei tulisi kysymykseenkään, että heidät nähtäisiin yhdessä. Ephany saisi siitä pien muotoiset haukut, tai ehkä vähän suuremmatkin.. Ephany suoristi hiuksensa ja tunsi pienen piston sisällään. Nyt ei välttämättä saisi kieltäytyä, kun tuosta miehestä voisi saada ehkäpä ystävän, mutta vain ystävän..

//Tönkköä//

Námornik hymyili myöskin paljastaen valkoiset hampaansa naisen kertovansa perheensä tilanteesta. Tuntui, että nainen oli ajatellut suostua..
Mutta samassa Ephany heitti ilmaan kysymyksen, joka oli kiirinyt jo Námon kin ajatuksiin. "Mutta, sinähän olet vaani, ja minä aasa.. Ja jos joku näkee meidät yhdessä..?" Námorník ei vastannut heti. Kinkkinen kysymys. "Aivan, mietin juuri samaa. Saattaa kuulostaa erittäin typerältä, mutta jos sinä vähän repisit vaatteitasi niin, että näyttäisit kulahtaneemmalta. Ja jos joku kysyy, voimme sanoa olevamme sisaruksia matkalla temppeliin rukoilemaan rauhan puolesta!"

Námo tunsi olevansa tyytyväinen. Jos nainen vain suostuisi.. Mutta tietenkin, jos hän oli arvostettu aasalainen tai jotakin muuta. Saisipa nainenkin kokea elämää vaanina joskus..

//Lyhyt//

Ephanyn mielessä pyöri vain sama kysymys. Hän ei oikein ajatellut muutakaan, mitä nyt voisikaan ajatella, mieskin näytti jo epäröivän. Outo juttu. Molemmat halusivat, mutta esteet estivät...
Hetken pohdittuaan Námo vastasi. "Aivan, mietin juuri samaa. Saattaa kuulostaa erittäin typerältä, mutta jos sinä vähän repisit vaatteitasi niin, että näyttäisit kulahtaneemmalta. Ja jos joku kysyy, voimme sanoa olevamme sisaruksia matkalla temppeliin rukoilemaan rauhan puolesta!"

Ephany katsahti haarniskaansa ja viittaansa. Kyllä hän jostakin uudet saisi, mutta tyttö epäröi vieläkin. "Námo, en tiedä onko se hyvä ajatus, mutta yritetään! No, mitäs sanot?" Ephany sanoi ja hymyili aurinkoisesti. Hänestä alkoi jo tuntua siltä että hän ei enään viihdy täällä, aasojen puolella. Voisi olla hyvin mahdollista, että hänen puolensa killoissa olisi piankin hyvin vaakalaudalla..

Ephany katseli jo ympärilleen ja näkikin tutun aasan läheisellä haudalla. Hän kääntyi Námon puoleen ja sanoi." Anteeksi, hetkinen." Tyttö käveli aasan luokse ja kumarsi syvään. "Anteeksi, kun häiritsen. Jos teidän ihanuutenne ei tarvitse hevostaan hetkeksi, voin kaiketi lainata?" Tyttö hihitti ihastuneesti ja viittasi Ephany ottamaan hevosen.

Ephany vihelsi ja pian hevonen laukkasi tämän luokse. Sulavalla liikkeellä hän hyppäsi etuperinvoltin hevosen selkään, mikä näytti olevan musta ruuna. Nimeltään Black ice. Ephany asteli Námon luokse ja tarjosi kättään jotta Námo pääsisi kyytiin.

"No, menemmekö?"

Námorník katseli kiihtyneenä Ephanyn hurjaa muodonmuutosta. Hän näytti todellakin nyt enemmän vaanilta. Tai itseasiassa, myös he näyttivät toisiltaan. Olisi hyvin voinut uskoa, että he olivat sukua toisilleen. Samanlainen nenä ja leuka.. Námorník hymähti.

Ephany oli kerennyt hankkia jossakin välissä heille jo hevosen. "Wau, olet aika mahtava!" Námorník huudahti juuri, kun oli hyppäämäsä hevosen selkään vauhdista. "Oletko ennen omistanut hevosen? Käsittelet tätä niin hyvin.. Meidän suvussamme liikkuu piki musta Gorce niminen hevonen. Joka viikko omistaja vaihtuu. Se on käynyt vain kerran meillä minun aikanani, kun elin viellä muurien ulkopuolella, vapaana!"

Námo taputti hevosta kaulalle ja hämmästyi Ephanyn vastaukselle (Silmäpuolisorto). "Todellako? Teidänkin suvussa kiertää Gorce?!" Námon suu avahti ammolleen, kun hän ajatteli tuota yhteensattumaa. Kerrassaan omituista!
"No, tuskimpa me nyt sukua olemme. Veikkaan, ett sattumaa vain. Ja jos vaikka Gorce ja Gorce ovat sukua toisilleen ja täten niille on annettu sama nimi." Námo raapi silti päätään. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut, että Valhallassa olisi kaksi samanlaista nimeä. Ehkä tämä oli poikkeus.

Námo ja Ephany ratsastivat temppelille. Se oli kirkkaan valkoinen ja huokui puhtauttaan. He jättivät hevosen ulos erääseen paaluun kiinni, missä näytti olevan kaksi muutakin hevosta. He astelivat sisään pienin elein, eivät halunneet herättää huomiota. Käytävää aulasta rukoussaliin reunustivat upeat valkoiset patsaat, jotka kuvasivat voimakkaita eläimiä ja kuuluisia henkilöitä. Námo tunsi näistä henkilöistä muutaman - tai itseasiassa vain tiesi nimeltä.

//Teetkö siä vai minä uuden aiheen temppeliin? Vai teemmekö niin, että nämä käyvät nopeasti temppelissä rukoilemassa (jossa Námo sanoo erittäin mielenkiintoisen kommentin Ephanylle ja heidän välilleen löytyy yhtys) ja palaavat sitten hautausmaalle takaisin? Meidän ei tarvitse tehdä uutta aihetta varmaankaan, koska siihen tulisi muutoin vain pari vaivaista viestiä.

Joo, sori, toi edellinen viesti jäi todella lyhyeksi. Iskä tuli siihen vieree jonottaa omaa vuoroaan, ni inspis lähti karkuun just silloin! Ja tietty sitten piti nopeasti saada viesti päätökseen..!//

Ephany kiihdytti hevosen laukkaan ja pian he olivatkin jo kuuluisan temppelin luona. Molemmat hyppäsivät alas hevosen selästä. Námo tavallisesti, Ephany voltilla. Temppeli hehkui kauniisti aamu auringon paisteessta. Ephany ja Námo astelivat sissän, kuin ketkäkin tavalliset ystävät taikka sisarukset. Eihän heidän näössään paljon erillaista ollut.

Temppeli hehkui satumaista onnea. Ihmiset rukoilivat toisten kanssa, välittämättä siitä oliko toinen aasa, vaani vaiko killaton. Joku rukoili rauhaa, ja joku omalle killallensa voittoa, mutta hän teki sen hyvin, hyvin hiljalleen. Temppelihän on tavallaan molemmille killoille, katsomatta ulkonäköön taikka puoleen.

Námo ja Ephany kävelivät temppelin keskelle. Ephany ei tiennyt pitäisikö kengät ottaa pois, joten antoi niiden olla vielä toistaiseksi jalassansa. Ties vaikka niitä tarvittaisiiin ehkäpä äkkilähdössäkin. Eihän sekään ollut mikään mahdoton idea..

"No, minne me menemme? En ole ennen ollut täällä." Ephany kuiskasi hiljaa Námolle.

//Kannnatan, että he palaavat hautausmaalle tutkimaan sukutauluja? //

Námorník katseli täpötäyttä salia.
"Ikävä kyllä vaanien sali on aivan täynnä. Meidän täytyy mennä aasojen puolelle. Toivottavasti ei synny kamalaa kahakkaa."
Námo asteli aasojen puoleiseen temppeliin arvokkain askelin. Jokin sai silti hänet tuntemaan olonsa hyvin pieneksi. Tai no, olihan hän vain 17 vuotias, mutta hänestä tuntui myös henkisesti pieneltä.

Námorník kyykistyi rukoilemaan yhden Vollan patsaan eteen. Onneksi sen ympärillä ei ollut aasoja, sillä he eivät rukoilleet Vollaa. Vollaa pidettiinkin vaanien jumalattarena.
"Hyvä Volla, suojele perhettäni, äitiäni Gerdiaa, isääni Lucafontia sekä siskoani Nikitaa. Suojele serkkujani, isovanhempiani ja ystäviäni. Kiitos." Námorník nousi maasta ja etsi katseellaan Ephanya. Tämä seisoi aivan Námorníkin vierellä tuoijottaen häntä syvästi.
"Tunnistan nuo nimet", nainen sanoi hiljaa. Námorníkin päässä jylläsi. Miten saattoi olla mahdollista, että Ephany tunnisti nuo nimet. Enää ei voinut olla kyseessä sattuma

Ensin suvussa liikkuva hevonen ja nyt.. nimet kaikuivat Námon korvissa vieläkin. Saattoiko Ephany olla hänelle sukua?


//Autohittasin.. aika kovinkin . DD
Mutta se ei nyt saa luvan haitata xD

Ja tuli lyhyt, koska muuten joutuisin autohittaan aika hirveen paljon ^^''//

Ephany ihmetteli nyt ihan todellisesti. Hänen äitinsä serkkuhan oli Gerdia! Uskomatonta. Ephany suoristi jälleen hiuksensa ja vilkaisi Námoon. " Mitä, jos me olemme sukua toisimmelle? " Hän änkytti ja henkäisy hyvin syvään.
Tämä asia saattoi liikkua juuri Námon päässä tällä hetkellä.

"Mi-mitä jos se on totta? "
Ephany jatkoi pienen hiljaisuuden välkeen. Sillä eihän se mahdotonta ole. Hän muistikin että oma äitinsä oli puhunut enne kuolemaa perhejuhlista, missä olisi koko suku.

Ja jos tuo suku juttu olisi totta, olisi ephany nyt oman pikkuserkkunsa kanssa. Ihan oikeasti. Sehän oli ilmiömäistä, että näin tapahtui. Kaikkien toivottomien vuosien jälkeen.

"Mutta jos olemme sukulaisia sinun on tiedettävä jotain. äitini on kuollut. ja isäni myös. Tai no ei hän olisi kuollut, ellen olisi murhannut häntä." Ephany sanoi ja irvisti hyväntahtoisesti. Ja se murhahan ei ollut vahinko.

Pian Námo rikkoi hiljaisuuden.

//Sor, lyhyt, hirveä kiire. //

Námo käännähti Ephanyyn. Hän laukaisi ilmaan juuri ne sanat, jotka todellakin olivat hänenkin mielessään kaikuneet:
"Mitä, jos me olemme sukua toisillemme?" Ephanyn huulet tärisivät melkeimpä.
Hiljaisuuden rikkoivat vain Námornìkin aivojen rattaat, jotka tikitivät kovaa vauhtia. Tai no, kuvainnoillsesti, ei tietenkään kirjaimellisesti.

"Mi-mitä jos se on totta? Mutta jos olemme sukulaisia, sinun on tiedettävä jotain. Äitini on kuollut. Ja isäni myös. Tai no ei hän olisi kuollut, ellen olisi murhannut häntä". Námo katseli pelokkaana tyttöä, oliko hän murhannut todellakin oman isänsä? Ei.. oliko tämä se tapaus, josta hän oli kuullut ennen Payoniin muuttoaan? Oliko asia todellakin niin, että Ephany oli vahingossa murhannut isänsä.

"Mutta eikö se ollut vahinko?" Námornìk kysyi, "niin olen kuullut." Ephany nyökkäsi hiljaa ja irvisti hyväntahtoisesti.
Jälleen hiljaisuus.

Kummatkin vain tuijottivat toisiaan. Kaikki tämä ei voinut olla sattumaa.
"No, jos nyt kerta sukulaisia olemme", Námo aloitti, "mitäpä jos palattaisiin hautausmaalle katselemaan vanhoja hautoja ja etsiskelemään sukulaistemme hautoja?" Námo hymyili ja ojensi kätensä. Ephany tarttui siihen.
Tuossa hetkessä oli todellakin taikaa. Naisen käsi oli kovinkij pehmeä, sekä hikinen, kuten merimiehen omakin käsi valui hikeä.

Námo antoi naisen kämmenselälle suukon. No, toisaalta, hähän oli vasta 17 vuotias, kun taas nainen oli häntä muutaman vuoden vanhempi. Se ei tuntunut näkyvän ulkonäössä. Vain että merimies oli huomattavasti lyhyempi. Ei muuta.

Sukulaisia.

"Mutta eikö se ollut vahinko? Niin olen kuullut."
Ephany nyökkäsi hiljaa, sovitaan vaikka niin, että se oli silkka, puhda tavallinen vahinko. Vahingossahan murhaa isänsä veitsellä. Ephany kasvot kääntyivät irvistykseen. Mutta olihan hän muuttunut, ja paljon. Eihän enään murhaa, eikä hän enään tee muitakaan pahoja tekoja, niinkuin jotkut ihmiset. Esm.murhaajat. Nehän tappavat, ja eivät välitä muiden elämästä. Ikäänkuin oma henki olisi ainoa joka on etusijalla. Ja osahan saa vielä murhaamisesta siitä palkkaa. Hullua!

Hiljaisuus vallitsi jälleen. Molemmat punnitsivat vaihoehtoja.
Eihän niitä ollut paljon, mutta eiköhän niitä kuitenkin ollut tarpeeksi.
Pian Námo näyttikin keksineen jotain, kun Ephanyn aivoit löivät ainoastaan tyhjää.


"No, jos nyt kerta sukulaisia olemme, mitäpä jos palattaisiin hautausmaalle katselemaan vanhoja hautoja ja etsiskelemään sukulaistemme hautoja?"

Pian jotain editystä mietiskelylle. Mies tarjosi kätensä, ja siihen Ephany tottavie tarttuikin. Mies antoi Ephanyn kämmeneelle suukon. Miten ihastuttava ele, noin nuoreltakin vielä Todellista herrasmiehen käytöstä. Tuo mies saa vielä jostakin hyvän heilan, ja sen heilan on ansaittavakin
Námon sydän, todellisesti. Hetki päättyi pian Ephanyn vihellykseen. He olivat jo ulkona, ja Ephanyn lainaama hevonen saapui eteen, kuin taksi.

//Tällainen tänään. //

Námornìk johdatti uuden ystävänsä, sukulaisensa, hevoselle ja nosti tämän sen selkään. Nostettuaan tytön kyytiin hän loikkasi itsekin heti perään naisen taakse, melkeimpä hevosen takamukselle.
He lähtivät nopeaan laukkaan ja he lähtivät kiitämään kohti tuttua hautausmaata, jota källäkään ei voinut sanoa turvalliseksi vanhan "tuttu ja turvallinen" -sanonnan mukaan.

Hevonen pysähtyi juuri sopivasti hautausmaan eteen ja hörähti oikealle omistajalleen, joka vilkutti portin vierellä.
"Kiitos lainasta", Námo sanoi ja ojensi hevosen ohjat tytölle. Tyttö kiitti myöskin ja lähti ratsain pois vilkuttaen vielä. Námornìk seurasi naisen menoa, miten hän muuttui ajan myötä pieneksi pisteeksi horistontissa ja katosi hetken päästä kokonaan.

Námornìk avasi portin Ephanylle ja astui itse vasta sen jälkeen. Hänelle todellakin oli opetettu hyviä tapoja. Joskus meren lähettyvillä tuntui, että käytöstavat olisivat unohtuneet kotiin, meri muuttaa kaiken. Meri. Se on asia, jota Námornìk rakastaa enemmän kuin mitään muuta. Siellä hän voisi viettääkoko elämänsä, mutta maassakin oli välillä käytävä: temppelissä oli rukoiltava joka sunnuntai rukoilemassa kaiken elollisen luojia.

Námo nosti Ephanyn nopeasti ja vaivattomasti hevosen selkään. Siellä Ephany odotti, kunnes Námo jo hyppäsikin jo hänen taakseen. Ephany käänsi hevosen kohti hautausmaata, ja sinne he saapuivatkin pienen hetken jälkeen, minkä hevonen oli lähes kokonaa laukannut. Ephanyn ystävätär odottikin jo hautausmaan portilla. Ephany ja Námo hyppäsivät molemmat alas, ja Námo käväisi viemään hevoisen takaisin omistajalleen. Pian hevonen olikin jo pieni piste kaukana.

Námo avasi Ephanylle kohteliaasti portin ja siitä Ephany sitten kävelikin, miehen tullessa perästä sisään. Ephany katseli ympärillensä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mihin suuntaan heidän nyt kuuluisi mennä. Etsiä siis haudoista todisteita siihen, että he tosiaan olisivatkin sukua toisillensa? Kyllä, niin se varmaan oli.

Ephany käänähti Námoa kohti ja katsoi tätä hetken. ikäänkuin odottaen käskyä siitä itä pitäisi nyt tehdä. Námo ei ensin huomannut häntä, mutta pian kaiketi huomasinkin, ja silloin Ephany sanoi asiansa. "No, tällä me olemme. Ja nyt, mitäme siis temme....? Minulla ei ole aavistustakaan mistä haudat voisivat löytyä.... " Ephany sanoi ja vilkaisi Námoa kysyvästi.

"No, tällä me olemme. Ja nyt, mitäme siis temme....? Minulla ei ole aavistustakaan mistä haudat voisivat löytyä.... " Ephany kysyi kohauttaen herteitaan.
Námo mietti mistä aloittaisi etsintyönsä, mutta kiinnitti katseensa samassa Gloria-Sylvie Glara Gerdini-Haylenintyttären hautaa. Nimi oli tuttu, sillä nainen oli ollut hänen serkkunsa aikoinaan, nyt tosin edesmennyt serkku.

Námo osoitti kilpeä kysyvästi.
"Tunnetko?" hän kysyi hissukseen. Kiven toiselle puolella oli hänen toisen serkkunsa (ei perheestä kuin Gloria) Bimothy-Loth Eriikacnpoika.
"Entä hän?" Jos hyvin kävisi, jompikumpi olisi Ephanyn äiti tai isä. Mutta toisaalta, hänellä oli lukuisia muitakin serkkuja, ei tässä ollut kuin vasta viidesosa hänen kaikista serkuistaan.

//Apua, anteeksi, anteeksi, olin juuri kirjoittamassa, kun älysin vilkaista kelloa. Se on jo tuhat, eli minun täytyy nyt nopeasti lähteä. Anteeksi kamalasti .____.//

Ephany katsahti Námo kysyvästi. Tämä ehdotteli moni hautoja hänelle ja kyseli toistamiseen "Tunnetko tämän?" Ephanyä alkoi huimata, mutta jotenkin hän sai pidettyä itsensä pystyssä. Hän katsahti Námoa kysyen, jälleen. "Voisimmekö kokeilla toista taktiikkaa?" Ephany kysyi, ja Námo nyökkäsi hiljaisesti. Melkeimpä huomaamattomasti.

"Tunnetko, tai siis tuleeko sinulle mieleen ketään nimestä Moníka-Jéanne? Hän oli äitini. En kylläkään ole varma että voisit tuntea häntä, sillä kun olin pieni, niin hän jo kuolikin. Pahaan tautiin, taikka johonkin sairauteen. Se oli aika raskasta, ei ainoastaan minulle, myös isäni kärsi siitä."

Ephany sanoi hiljaisesti ja hänen silmästänsä tippui yksi ainoa kyynel. Se putosi maahan ja jäi siihen, pienekisi pisaraksi. Pian Ephany jo tokenikin, ja hän ryhdistäytyi. köhäistyään muutaman kerran, hän kääntyi jälleen Námon puoleen, joka näytti miettivän kuumeisesti jotakin, ehkä he saisivat vihdoinkin vastauksia..

//Ei mitään <3 //

"Tunnetko, tai siis tuleeko sinulle mieleen ketään nimestä Moníka-Jéanne? Hän oli äitini. En kylläkään ole varma että voisit tuntea häntä, sillä kun olin pieni, niin hän jo kuolikin. Pahaan tautiin, taikka johonkin sairauteen. Se oli aika raskasta, ei ainoastaan minulle, myös isäni kärsi siitä."
Ephany sepusti hiljaa. Kyyneleet nousivat naisen silmiin tämän puhuessa. Námornìk otti kiinni naisen kädestä ja halasi tätä kovin. Ephany tärisi hieman, niin paljon oli lyhyessä ajassa käynyt. Aamulla he olivat täällä tavanneet, illalla tiesivät olevsa sukulaisia, eivät vain tietäneet tarkalleen, miten.

Námornìk oli kyllä joskus kuullut Moníka-Jéanne nimen. Se oli kaiketi ollut hänen äitinsä sisko. Joskus hänen äitinsä oli käynyt vierailemassa siskollaan, mutta kovinkaan läheisiä he eivät olleet. Námo ei ollut koskaan kuullut tädistään mitään tarkempia tietoja, kuin nimen ja että tämä oli kuollut aikoineen.

"Kyllä, nimen minä tiedän. Äitini sisko! Sehän tarkoittaa sitä, että -- olisimme serkuksia" (HUOM! lue alhaalta)
Námo katseli Ephanyn kauniita silmiä ja silitti naista poskelle pyyhkien hänen kyyneleensä pois. Myös Námornìkin tunteet jylläsivät. Hänenkin silmänsä vetistyivät äkisti ja hän vetäisi Ephanyn kasvoilta kätensä oille kasvoilleen pyyhkiäkseen kyyneleen.

"Isäni oli merimies Lucafont." Námo sanoi, mutta ajattelikin, että Ephany ei tuntisi nimeä.

//Pikkuserkkuja ovat keskenään henkilöt, joilla on yhteiset isoisovanhemmat, mutta eri vanhemmat ja isovanhemmat.
Tästä kaukaisempia, mutta toisiinsa samassa suhteessa olevia sukulaisia nimitetään sukututkimuksessa kolmannen polven serkuiksi, neljännen polven serkuiksi, viidennen, kuudennen ja niin edelleen. Kolmannen polven serkkuja kutsutaan tosin myös sirpaleserkuiksi.
Joissain kulttuureissa serkusten välisiä sukupuolisuhteita pidetään insestinä. Kuitenkin esimerkiksi Suomessa serkukset voivat mennä keskenään naimisiin.

Kopsasin Wikipediasta, kyllä vain. Mutta meni ainakin multa vähän ohi, eikö pikkuserkut ole kahden serkun lapsia? .
Jos halutaan nyt ihan tarkasti tietää sukutaulut, kävisikö sittenkin näiden olevan serkkuja?//