Musta kissa ja yksinäinen korppi.

//Otsikko sitten on mitä on älä välitä, rakas Tunturihaukka .D//

Kalastaja istui metsänlaidalla itsekseen. Hän oli vain muutaman kerran vaihtanut olomuotoaan medalijongilohikäärmeeksi. Toissalta, se olisi kaiketi jokseenkin kuvottava asia. Muuttua nyt tavallisesta ihmisestä suureksi tappaja olennoksi. Halcyone muisti viime lohikäärme-keikastaan vain sen, että hän oli joutunut surmaamaan yhden miehen tämän saatuaan Hallin salaisuus selville. Onneksi mies ei ollut ehtinyt saada asiaa eteenpäin, vaan Halli oli hoidellut hänet ensin.

Kalastaja näperteli käsisäänn olevaa medaljongia. Se hehkui aamuauringon valossa ottaen vastaan valonsäteitä ja vieden niitä eetenpäin. Halli levitti korunsa nauhan auki ja pujotti korun takaisin kaulaansa, jolloin riipus "imeytyi hänen sydämeensä". Sieltä saisivat sitä mahdolliset murhamiehet etsiä. Halli kääntyi kohti lähdettä ja katseli sen kirkasta pulppuavaa vettä. Se hohti kauniisti, myöskin auringon nousun takia. Kalastaja katsaisi itseään sen pinnasta nähden oman kuvajaisensa siinä. Hän oli kovin kaunis muiden mielestä, mutta Kalastajasta ei. Hän nosti kämmenensä korkealle ja löi kädellä veden pintaan kuvajaisensa rikki. Kuitenkin se muodostui uudestaan aivan pian samaan kohtaan entistä vihaisemman näköisenä. Ruskeat vyötärölle ylettyvät pitkät vähän kikkaraiset hiukset huojuivat tuulessa. Käsi, joka äsken oli kuvajaista lyönyt, oli valkea kuin Edenpuu. Hän oli hyvin kalpea ollut aina.
Yllään Kalastajan päällä saattoi nähdä punaisen pitkän leningin, jonka alareunassa oli keltainen yhtenäinen nauha. Vihainen ilme haihtui yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin. Miksi ihmeessä hän edes oli vihainen?

Kalastaja kääntyi takaisin metsää päin. Lähettyvillä ei näkynyt ketään tai mitään. Ja toisaalta, jos paikalle ilmaantuisi joku, hän voisi ilmoittaa olevansa killaton eikä joutuisi täten (kai) hankaluuksiin. Syksyinen aamu sarasti Payonin yllä ja ruskeat lehdet tipahtelivat maahan yksitelln hitaasti. Jos olisi kaukaa yrittänyt tapahtumia kuvata, olisi nähnyt vain suuren lehtisateen ja yksinäisen punaisen hahmon seisomassa etäämmäällä nypistelemäsä lehtiä.

Pian naisen seuraan saapui eräs toinenkin eliö, musta kissa. Se katseli Kalastajaa vierellään, naukaisi kerran ja lähti juoksuun Hallin seuratessa tämän liikkeitä. Omituista, totta tosiaan. Halcyone nousi seisomaan ja tarkasteli itseään, musta kissa tiesi aina epäonnea. Mutta mitä ajattelikaan Kalastaja, kun läheisen puun oksalle lensi tumma, musta korppi. Ei kaikki tämä voinut olla sattumaa..

Hätäisenä Kalastaja nousi seisomaan ja tarkatseli itseään uudestaan, kaksi mustaa pahansuopaa eläintä, yhdessä, samassa paikassa samaan aikaan. Jokin oli hullusti.. Päivä ei ehkä ollutkaan alkanut juuri niin, miten Halli sen olisi halunnut alkavan..

//En toki, rakas Kittyh : D//

Keppet käveli aamuista metsänreunaa pitkin Lyther vanavedessään. Harmaja aarnikotka rääkyi kovaäänisesti ja nyki vimmoissaan paksua köyttä, jonka Keppet oli sen kaulaan sitonut. Mutta Keppet ei antanut otteensa lipsua köydestä, vaikka vaikeaa se kyllä oli kädet hikisinä. "Pysy aloillasi!", Keppet huusi eläimelle, joka ei ollut välittävinään. Keppet huokaisi ja raahasi Lytheriä perässään ähkien, saappaankannat maahan painuneena. Hän kietoi köyden nuorehkon, mutta tukevan kuusen ympärille. Lyther koitti repiä ja purra köyttä poikki ja nousta takajaloilleen. Mutta köysi eikä puu antanut periksi ja aarnikotka asettui viimein aloilleen. Sen oranssinkeltaiset silmät katsoivat Keppetiä syyttävästi kuin sanoen "olet ilkeä". Keppet huokaisi toistamiseen. "Luuletko että annan sinun juosta vapaana kaupungilla? Ihmiset olivat kauhuissaan sinut nähdessään ja ties mitä tuhoa voisit saada aikaan." Lyther antoi silmiensä kertoa mielipiteen tuostakin lausahduksesta ja varovasti se alkoi nakertelemaan köyttä.

Keppet seurasi turhautuneena nuorta aarnikotkaa. Hän tarvitsisi uuden köyden. Alkaessaan kaivelemaan köyttä repustaan, hän samalla mietti oliko tehnyt oikein pitäessään Lytherin luonaan. Löytäessään aarnikotkan, se oli ollut puolikuollut, säälittävä olento, joka poikkesi täysin tästä lähes poninkokoisesta, uljaasta eläimestä. Uljas ja vahva se todellakin oli. Täydellinen kumppani jollekin aarnikotkanaaraalle, Keppet ajatteli katkerasti. Samantien hän tunsi olevansa itsekäs ajatellessaan pitävänsä Lytherin luonaan. Keppet ei kuitenkaan jäänyt ajattelemaan asiaa sen enempää, vaan kaivoi köyden repun pohjalta. Mies vilkaisi Lytheriä. Ja hän oli luullut köyden kestävän.

Halcyone kuunteli. Jostakin kuului pientä puheensorinaa ja askelia, joku oli tulossa lähteelle päin. Halcyone nousi nopeasti seisomaan lähteen reunalta ja lähti juosten kohti läheistä suurta puuta. Kun hän vilkaisi sen takaata, hän näki keski-ikäisen miehen ja jonkin eläimen sen mukana. Se oli ruskea ja näytti voimakkaalta, mutta roikkui silti mukana köyden jatkona. Kaameaa.. Miten joku voisi tehdä noin. Kalastaja nojautui puuta vasten. Miten joku saattoi tulla upottamaan tuon viattoman eläimen? Halcyone astui puun takaata mitään ajattelematta ja huusi: "Kuvittelekin tekeväsi jotakin sille eläimelle!" sanat purkautuivat hänen sydämestään, aivan kuin joku muu hänen sisällään olisi häntä käskenyt sanat sanomaan.

Halcyone nappasi vyöltään pienen tikarin ja lähti juosten kohti reppuaan kaivelevaa Keppetiä. Kalastaja karjaisi ja katkaisi aarnikotkan köyden poikki ja osoitti nyt pienellä tikarillaan miestä. "Nyt, suosittelen, että lähdet, etkä enää koskaan palaa tänne." Halcyone yritti kuulostaa mahdollisimman pelottavalta, mutta yritys jäi silti puolitiehen. Hän ei saanut ääntään kuulostamaan vakuuttavalta, miksi hän otti kasvoilleen vakavan ilmeen. "Jos joskus löydän sinut vielä retuuttamasta iatonta eläintä, isken tikarin suoraan sydämeesi". Halcyone ei tiennyt, että Keppet ja Lyther olivat ystävyksiä. Kuten sanottu, päivä ei alkanut ollenkaan hyvin..

Keppet ehti vain kuulla jonkun karjaisevan, kun jo tuijotti kauhistuneena Lytheriä, joka lähti iloiten vapaudestaan juoksemaan sinne tänne. Samantien hän kuuli takaansa äänen. "Nyt, suosittelen, että lähdet, etkä enää koskaan palaa tänne." Keppet tunsi kuinka hänen sydämensä lyönnit kiihtyivät. "Jos joskus löydän sinut vielä retuuttamasta viatonta eläintä, isken tikarin suoraan sydämeesi." Keppet käännähti ympäri ja katsoi säikähtäneenä naista, joka pienellä tikarillaan uhkasi häntä. Hänkö oli vapauttanut Lytherin? Miksi? Keppet tunsi pelon nousevan sisällään.
"Ei, et nyt ymmärrä! En minä tahdo mitään pahaa sille! Se... se on kumppanini, ystäväni ja...", Keppet vilkaisi sivusilmällä kaukana juoksevaa Lytheriä, "Voi ei!"

Lyther oli nähtävästi päättänyt ottaa kaiken irti odottamattomasta vapaudestaan. Köysi sen kaulassa kieppuen, se lähti kaupunkia kohti. Ja siitähän ei hyvää seuraa...

Halcyone katseli miestä ja tämän kauhistuneita kasvoja. "No?" Halcyone kysyi hiljaa, mutta mies ehtikin jo alkaa kertomaan tilannettaa. Halcyonen kuultua jutun, hän laski tikariaan. "Miten voit todistaa tämän?" Kalastaja katsoi edelleenkin tuimasti nuorien miehen silmiin. Mies katseli välillä kauhistuneen ja pelokkaan näköisenä kaukana juoksenteleva aarnikotkaa. Halcyone halusi ensin kunnon selitykset tapahtuneesta, mitän hän voisi oll asiasta varma?

Kun mies kertoisi liskon nimen rehellisesti, Halcyone voisi koittaa, tepsiikö se. Hän kutsuisi kotkan takaisin tänne hänen omalla nimellään. Halli osasi kommunikoida eläinten kanssa hyvin, sillä olihan hän itsekin puoliksi eläin, lohikäärme vain. Halcyone ei ollut montaakaan kertaa muuttunut madaljongilohikäärmeeksi, sillä jos joku näkisi, hänen korunsa kiskottaisiin sydämestä irti ja hänet tapettaisiin, kuten vanhempasakin.

Peloissaan Keppet katsoi naisen kasvoja. Hänen pitäisi pystyä todistamaan että Lyther oli hänen ystävänsä, ennen kuin se vahingoittuisi tai joku toinen, joka tulisi sitä vastaan. Keppet oli nähnyt minkälaista jälkeä Lyther voisi halutessaan saada aikaan, kuinka se kotkankynsillään ja raatelunokallaan pystyi helposti tappamaan aikuisen peuran tai miksei ihmisen. Vaikka se olikin tottunut ihmisiin, niin se voisi silti hyökätä, jos joku alkaisi uhkailemaan sitä tai jopa yrittäisi hyökätä sen kimppuun.

Keppet ei voinut kuin vain selittää, miten asia oli.
"Sen nimi on Lyther. Löysin sen metsästä, kun se oli aivan nuori, tuskin vuottakaan vanha ja otin sen luokseni ja hoidin sen kuntoon. Kun se oli kunnossa, niin se oli jo kiintynyt minuun... ja e..en uskaltanut päästää sitä vapaaksi ja se tahtoi jäädä luokseni..., joten pidin sen. Kun lähdin tänne otin Lytherin mukaan, en uskaltanut jättää sitä...", Keppet toivoi että nainen oli saanut jotain selvää hänen sopertelustaan ja jatkoi, "Jos se pääsee kaupunkiin, niin se saattaa hyökätä jonkun kimppuun, jos joku sitä ärsyttää! Olen nähnyt mihin se pystyy!" Keppet ei voinut kuin vain toivoa, että nainen uskoisi häntä.

Kalastaja katseli hetken ajan miestä. Pitäisikö tätä uskoa? Halcyone vilkaisi nyt villinä juoksevaan aarnikotkaan. "Hyvä on", Halcyone sanoi. Hän ajatteli kotkan nimeö hiljaa mielessään ja yritti tunkeutua eläimen ajatuksiin. Viimein päästyään ajatuksiin, hän lähetti viestin, että palaa takaisin. Kotka taisi ymmätää viestin ja lähti juoksuun kohti heitä.

Halcyone kaappasi käsiinsä nopeasti Keppetin käsissä olevan narun ja kun kotka oli hyppelihtinyt heidän vierelleen, Halli lassosi taidokkaasti aarnikotkan köydän päähän. "Anteeksi, en tienyt. Pahoittelen, mutta eläimet ovat minulle melko arka asia." Halcyone painoi tikarinsa tuppeen vyölleen ja hymyili. "Saanhan anteeksi?" Kalastja peitti kätensä kasvoihin häpeissään. Miten hän saattoi! Miksi hänellä oli aina heti ensimmäisenä mielessä jotakin kamalaa eläimistä ja niitä retuuttavista eläimistä.
"Saanko tarjota Teille lasin Mirmirin vettä?" Halcyone kysyi viattomana pyyhittyään märät silmänsä. "Se parantaa ja tuo hyvää oloa. Asun aivan lähellä, käyn nopeasti hakemassa pienen lasin kotoa." Halcyone katsoi toiveikkaasti miestä ja tämän kotkaa.

Keppet ei voinut kuin vain ihmetellä tätä muutosta. Hetki sitten nainen oli uhannut iskeä tikarin hänen sydämeensä ja nyt hän jo hymyillen tarjosi Keppetille vesilasillista. Sen lisäksi tämä oli jotenkin onnistunut saamaan Lytherin kuriin. Aarnikotka oli noin vain palannut, vaikka nainen ei ollut varmaankaan edes mitään tehnyt. Keppet itse joutui yleensä karjumaan suunsa kuivaksi, eikä Lyther välttämättä silloinkaan mitään välittänyt. Keppet nousi epäröiden ylös, hän ei silti voinut luottaa naiseen ja pelkäsi että jos vain kääntyisi selkä tähän päin, niin pian tuntisi tikarin kylkiluidensa välissä.

Keppetin ei silti auttanut kuin vain uskoa naista. Tämä näytti todella olevan pahoillaan. "Saat anteeksi, ethän voinut tietää miten asia todella oli. Ja se vesilasillinen kuulostaa hyvältä." Keppet koitti hymyillä ja rentoutua vaikka se olikin vaikeaa. Jokin kosketti hänen kylkeään. Lyther kurkisti Keppetin kainalon alta. Sekin näytti olevan pahoillaan. "Sinäkin saat anteeksi", Keppet sanoi aarnikotkalle ja silitti tämän nokkaa hellästi.

Halcyone kiitti kumartaen pienoisesti. "Odota hetki", hän sanoi ja käännähti kohti omaa pientä torppaansa keskellä ei mitään. Ovi oli raollaan, omituista kylläkin. Mutt tuuli se vain oli tepposiaan tehnyt. Kalastaja astui hymyssä suin sisään - keskelle kauheaa kaaosta. Hänen kaikki huonekalunsa oli rikottu ja ne lojuivat sikin sokin lattialla. Halcyone juoksi keittiöön lakanaakin valkeampana, otti kaksi lasimukia ja juoksi pois jättäen oven auki.

Mimirillä hän tuijotti, suu hivenen auki, tyhjyyteen. Hän nosti lähteestä lasiin vettä ja ojensi sen sitten Keppetille. "Ole hyvä", Kalastaja sanoi robottimaisesti ja teki samoin omalle lasilleen. Huolestuneena ja pelokkaansa hän istuutui Mimirin reunalle ja piteli vapisevin käsin lasiaan käsissän. Häntä pelotti todellakin. Jospa joku oli saanut selville hänen salaisuutensa - hän oli medaljongilohikäärme. Halcyone läimäytti kätensä rintaan. Siellä sykki sydän, jossa piileksi hänen oma korunsa. Jos sen joku kaivaisi ulos, Halcyone kuolisi.

Kalastaja kaasi vetensä maahan. "Anteeksi, ei ollut jano." Tämän sanottuaan hän nousi. Lasi lennähti hänen kädestään ja rikkoontui kovaan maahan. "Anteeksi, ei ollut tarkoitus", nainen sanoi ja lähti mitään sanomatta juoksuun pois päin Mirmiriltä..

Kun Halcyone ojensi vesilasin Keppetille, tämä kiitti naista ja maistoi vettä. Se oli viileää ja raikasta ja jotenkin... rauhoittavaa. Keppet alkoi rentoutumaan, päinvastoin kuin Halcyone. Tämä näytti olevan täysin poissa tolaltaan ja vapisevan. Naisen vesilasi kaatui maahan ja rikkoutui, jolloin lasinsirut lensivät ympäriinsä. Halcyone nousi ylös ja lähti juoksemaan. Keppetkin nousi ja huusi naisen perään: "Mikä hätänä?". Kalastaja ei varmaankaan kuullut ja Keppet lähti juoksemaan tämän perään. Kova rääkäisy pysäytti Keppetin ja tämä kääntyi lennossa hakemaan Lytherin, joka ei tahtonut jäädä yksin lähteelle.

Keppet yritti pysytellä naisen perässä, mutta välimatka kasvoi. "Odota!", Keppet huusi ja Lyther rääkäisi. Se tuli juoksemaan Keppetin rinnalle siipiään leyhytellen. Köysi oli ainut, mikä esti Lytheriä lähtemään lentoon. Aarnikotka juoksi nyt Keppetin edellä ja melkein veti miestä perässään. Hetken Keppet harkitsi hyppäävänsä eläimen selkään, mutta Lyther ei hidastanut, joten se oli turha toive. Keppet jatkoi huutamista, yrittäen saada naisen pysähtymään tai edes hidastamaan.

Halcyone kuuli takaantaan huutoja. Pitäisikö pysähtyä? Mitä jos tuokin mies oli vain lohikäärmeiden vainoaja ja yritti olla niin hyvää pataa hänen kanssaan vain kavaltaakseen hänet kuolemaan. Kalastaja kiristi vauhtiaan entisestään ja vilkuili välillä taakseen. Keppet juoksi yhä perässä, mutta välimatka kasvoi jatkuvasti.

Äkkiä Halli pysähtyi kuin seinään. Hän käännähti ympäri. Jos mies aikoisi hänet tapattaa, siitä vain. Ei hänen elämässään ollut enää mitään, mistä iloita. Vain piileskelyä metsissä, eikä ystäviäkään ollut montaa. Halcyone tunnusteli jälleen sydäntään, mutta heti kun Keppet ja Lyther saapuivat hänen luokseen, hän laski kätensä reippaasti.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus", Kalastaja virkkoi ja painoi päänsä maahan.
"Minulle tuli vain huono-olo äkkiä ja lähin nopeasti pois, etten oksentaisi aivan Mimirin luokse", Halcyone valehteli ja nosti katseensa maasta.

"Tiedätkö sinä, millaista on elää ilman kasvattavia vanhempia piilotellen jatkuvasti. Talonikin oli myllätty aivan kokonaan. Minulla ei ole aina helppoa." Halcyone ei ajatellut mitään - hän vain astui lähemmäs Keppetiä ja ojensi kätensä antaakseen halauksen. Hän halasi miestä kaikin voimin rutistaen oikein kunnolla. Kaipa hän toivoi saavansa lisää voimaa.. Keppetin syli oli lämmin, ja miehen sydän tykytti tuhatta ja sataa nopean juoksun jälkeen.

Keppet ei jaksanut enää juosta. Hän oli hengästynyt ja hänen kylkeensä pisti inhottavasti, niin että hän irvisti. Lyther sen sijaan vain näytti nauttivan juoksemisesta ja sen silmät loistivat kirkkaasti. Keppet alkoi vähitellen hidastamaan, mutta pakotti itsensä vielä juoksemaan, kun huomasi Halcyonen pysähtyvän yhtäkkiä.

Keppet saapui Lyther vierellään naisen luokse raskaasti huohottaen, mutta pakotti itsensä hengittämään nenän kautta. Kalastaja pyysi jälleen anteeksi ja Keppet tarkkaili naisen kasvoja. Kun nainen kertoi mitä hänen talolleen oli tapahtunut, Keppet tyrmistyi. Kuka tahtoisi tehdä noin? Seuraavaksi Keppet huomasi naisen halaavan häntä ja järkyttyi pahasti. Kalastaja tuntui lämpimältä ja Keppet kietoi omatkin kätensä naisen ympärille. Lyther tuli Keppetin vierelle ja hieroi nokkaansa hänen kylkeään vasten.

"Miksi joku tekisi niin? Siis, mylläisi talosi. Et kai ole tehnyt mitään pahaa?", Keppet kysyi aavistuksen varovaisesti. "Ja...", Keppet epäröi, "ja miksi joudut piilottelemaan?" Mies odotti Halcyonen vastausta jännittyneenä. Asia vaivasi miehen mieltä. Kuka nainen oikein oli?

Halcyone rutisti tiukasti miestä. Keppet kiersi kätensä naisen ympärille halaten tätä lämpimästi. Hetken ajan maailma tuntui pysähtyvän heidän ympärillään. Lintujen laulu lakkasi ja puiden lehtien pieni kahina oli kadonnut jonnekin kaukaisuuteen. Siinä hetkessä olivat vain hän, Keppet ja Lyther.

Viimein päästettyään miehen irti halauksestaan, tämä kysyi vakavana
"Miksi joku tekisi niin? Siis, mylläisi talosi. Et kai ole tehnyt mitään pahaa?" Halcyone mietti hetken, mitä vastaisi. Hänen päässään pyörivät ajatukset menneisyydestään ja tulevaisuudestaan. "En tiedä." Vastaus ei näyttänyt tyydyttävän Keppetiä, mutta tämä kohautti olkiaan ja kysyi heti perään "Ja.. miksi joudut piilottelemaan?" Halcyone kohotti kasvonsa miestä päin.
Hän ei voinut vielä luottaa mieheen. Eihän sitä koskaan tietäisi, oliko tuo mies hänen mahdollinen tappajansa, vai vain viaton ohikulkija, joka oli sattunut Kalastajan tielle tupsahtamaan. "Olen.. animaagi." Halcyone tiesi, ettei voisi heti paljastaa todellista minäänsä, vaan muunteli asioitaan hieman. "Muutun lohikäärmeeksi. Jotkut sekoittavat minut vainottuihin medaljongilohikäärmeisiin. Haluan piilotella metsässä, ettei kukaan saavu vainoharhaisena minua etsimään. Ei tässä muuta".

Kyyneleet nousivat naisen silmiin. Mies näytti ymmärtävän tilanteen, ja nyökkäsi vaitonaisesti. Halcyone vei kätensä uudestaan Keppetin kaulalle ja halasi tätä uudestaan. Tuntui, että miehestä olisi virrannut häneen jonkinlaista parantavaa voimaa, sillä hänen mielialansa koheni huomattavasti ja Halcyone hymyili - viimeeksi hän oli hymyillyt sydämestään aivan lapsena..

Keppet halasi Halcyonea vaitonaisesti, miettien samalla naisen vastausta. Tämä oli siis animaagi ja lisäksi ensimmäinen sellainen jonka mies tapasi. Keppet ei tiennyt kovinkaan paljoa animaageista, pelkästään sen että he pystyivät muuttumaan eläimiksi. Mutta lohikäärmeen Keppet oli kerran nähnyt. Se oli ollut kaunis, metallinpunainen ja valtava eläin, jota ei voinut kuin vain ihailla. Medaljongilohikäärmeistä Keppet sen sijaan ei tiennyt mitään. Nimestä päätellen nekin kai olivat lohikäärmeitä. Keppet ei kuitenkaan paljastanut epätietouttaan naiselle ja antoi asian olla.

Halattuaan aikansa, Keppet irrotti otteensa Halcyonesta, yhä kuitenkin pidellen käsiään tämän hartioilla ja katsoen naisen kellertäviin silmiin lohdullisesti. Kalastaja hymyili lämpimästi ja niin hymyili myös Keppet. Naisen silmät olivat vieläkin kosteat itkemisestä, mutta tämä oli silti kaunis. Keppet pyyhkäisi kyyneleen naisen poskelta. "Kyllä kaikki tulee kuntoon", Keppet lohdutti, " ja voin tulla auttamaan talosi siivoamisessa." Mies hymyili. Hänen oli helppo olla naisen lähellä, oli kuin tämä olisi ollut kauan kadoksissa ollut lapsuudenystävä, jonka kanssa jaettiin kaikki salaisuudet.

Keppet piti kättään Halcyonen hartioilla ja alkoi johdattamaan tätä takaisin lähteelle. He kävelivät hetken, ennen kuin Keppet muisti, ettei ollut ehtinyt esittäytyä, eikä kyllä nainenkaan ollut. "En ole muuten vielä esittäytynyt. Olen Keppet ja Lytherin jo tiedätkin", Keppet sanoi viitaten samalla aarnikotkaan, joka hiljaisena seurasi miestä ja Halcyonea.

Halcyone yllättyi miehen ehdotuksesta saapua auttamaan tätä. Hän ei vastannut mitään, nyökkäsi vain vaitonaisesti ja lähti kävelemään tämän kanssa kohti lähdettä ja sen luota kohti omaa kotiaan, joka juuri nyt näytti aivan kammoksuttavalta. Tavarat olivat lattialla kaikki sikin sun sokin rikkoontuneina. Palaset niistä olivat singonneet ympäri taloa, näytti aivan kuin tiejyrä olisi talon ylitse ajanut.

Halcyone nosti vanhempiensa kuvan maasta. Sen kehys oli mennyt rikki ja itse kuva oli revennyt kahteen osaan. "Äitini ja isäni. Kuva maalattiin juuri syntymäni jälkeen." Kalastaja halasi kuvaa ja laski tämän sittemmin läheiselle pöydälle, joka näytti olevan ainoa huonekalu, joka ei ollut mennyt rikki kovassa kohtelussa.

Kalastaja vilkaisi koriaan. Kori oli nyt tuhentena säpäleenä. Sinne hän aina laski aamuisin kalansa ja lähti niitä torille myymään. Moni huusi aina "Kalastaja saapuu" ja pian pienen kojun ääreen kerääntyi laumoittain ihmisiä. Oli se kyllä kumma.. Syy taisikin vain olla siinä, että hänen kalansa olivat aina tuoreita, eihän siinä mitään.

Keppet antoi naisen näyttää tien talolleen. Se ei ollut kaukana lähteeltä. Keppet katsoi lähteelle ja näki yhä lasinsirut ja oman lasinsa sen vierellä. Hän voisi myöhemmin siivota ne pois. Nyt heidän pitäisi siivota Kalastajan talo.

Kun he tulivat talon lähelle, Keppet sitoi jälleen Lytherin köyden puuhun kiinni. Toivon mukaan kukaan ei tällä kertaa katkaisi sitä. Pahempi ongelma sen sijaan saattaisi olla itse Lyther, joka voisi nakerrella köyden poikki. Siihen Keppet ei kuitenkaan keksinyt ratkaisua.

Ulkopuolelta talo ei näyttänyt pahalta, mutta sisältä... se oli paljon pahemmassa kunnossa kuin Keppet luuli. Tavarat olivat rikki ja ympäriinsä taloa. Mikään ei ollut säästynyt tuholta. Keppet seurasi, kun Halcyone nosti vanhempiensa kuvan maasta, sekin oli hajonnut. Kuka oikein tekisi näin, Keppet ihmetteli ja käveli rojuja väistellen Kalastajan vierelle. "No niin, mistä aloitamme?", Keppet kysyi.

"Noniin, mistä aloitamme?" kysyi Keppetin ääni rikkoen vaivaantuneen hiljaisuuden.
"Miltä kuulostaisi, jos kasaisimme ensin kaikki tavarat keskelle ja etsisimme joukosta mahdollisesti säilyneitä tavaroita?" Kalastaja nosti käsiinsä muutaman ehjän huonekalun ja laski ne keskelle taloa. Samalla hän nosti myös muutaman rikkoontuneen tuolin ja nosti nekin keskelle taloa.

Pitkän ajan kuluttua, aamun sarastaessa jo, Halcyone ja Keppet olivat saaneet tavarat kasattua keskelle. HE olivat heittäneet kaiken rikkinäisen ovesta ulos ja järjestelleet talon vähäiset huonekalut uuteen uskoon.
"Kiitoksia kovin", Halli niiasi kohteliaasti. Hänen olisi tehnyt mieli halata vielä kerran Keppetiä, mutta tiesi, että Kepopet voisi luulla hänen lähentelevän uhkaavasti.

"Miltä kuulostaisi, jos lähtisimme käymään jossakin? Saisimme ajatukset pois tästä kamalasta sekamelskasta ja voisimme tutustua toisiimme lähemmin."
Halcyone vilkaisi rahapussiaan, jonka pohjalla näkyi selvästikin muutama killinki.
"Minä voin tarjota kiitokseksi tästä kaikesta." Nopeasti hän lisäsi:
"Mutta siis ymmärränhän minä, jos et halua. Onhan nyt yllä ulkonaliikkumiskielto ja kaikkea, mutta minä en siitä välitä. Kuten ei näköjään kovin moni muukaan." Halcyone nosti katseensa mieheen ja loi tälkle humoristisen katseen huomauttaen, että hehän olivat tavanneetkin ulkosalla yöllä.

Keppet venytteli käsiään tyytyväisenä. Talo oli saatu lopulta siivottua, vaikka aikaa siinä kuluikin. Halcyone kiitti miestä ja niiasi. Keppet nyökkäsi, oli ollut vain mukavaa auttaa.

"Miltä kuulostaisi, jos lähtisimme käymään jossakin? Saisimme ajatukset pois tästä kamalasta sekamelskasta ja voisimme tutustua toisiimme lähemmin", Kalastaja ehdotti ja Keppet mietti asiaa, ehdotus kuulosti houkuttelevalta. Ulkonaliikkumiskielto vaivasi Keppetia hieman, kotona sellaista ei ollut ollut ja se oli hänelle uusi juttu. Koko Aasat vastaan Vaanit asia oli hänelle outo. Mutta mitä väliä. "Sopiihan se, mutta entä Lyther? Se ei ole vielä oikein tottunut kaupungin melskeeseen." Itse asiassa Keppet oli enemmän huolissaan siitä, että ihmiset eivät olleet tottuneet Lytheriin.

Kalastaja odottikin myöntyvä vastausta. Kun mies suostui, Halcyone hymyili. Häntä ei kaiketi ulkonaliikkumiskielto koskenut kovinkaan paljoa, olihan hän killaton. Keppetin mieleen saapui Lyther, aivan, aarniokotka. Eihän se voisi lähteä kaupunkiin mukaan!

"No, miltä kuulostaisi jos jättäisimme sen tänne? Voimme hakea minun talostani lisää narua, ettei se pääse karkuun. Ja jos emme viivy kauaa aikaa..?" Halcyone ehdotti ja kohautti olkiaan. Hän voisi käydä hakemassa narua, joka oli tehty lohikäärmeen suomuista. Kyseistä lankaa ei saanut kukaan muu, kuin itse lohikäärme kyhättyä. Ja Halcyone oli medaljongilohikäärme.

Kalastaja asteli takaisin taloonsa ja nosti käsiinsä n. 5 metriä hyvin painavaa lankaa. Hän laski sen ulkona Lytherin jalkoihin ja muodosti sen toiseen päähän pienen pääaukon. Lyther sujautti päänsä siitä sisään ja Halcyone sai sidottua Lytherin kiinni kunnolla. Sitä narua ei kukaan katkaisisi!

Keppet katseli sivusta, kun Halcyone haki talosta narua ja alkoi sitomaan Lytheriä. Naru näytti tutunomaiselta. Keppet oli varmasti ennenkin nähnyt tuollaista narua. Hän yritti kovasti muistella. Lohikäärmeet... lohikäärmenarua! Sitä sen oli oltava. Keppet siirtyi Lytherin ja Kalastajan luokse ja oli silittävinään aarnikotkan päätä, vaikka toisella kädellään tunnusteli köyttä. Se oli todella harvinaista ainakin Keppetin kotiseudulla, mutta saattoihan asia olla toisin täällä. Mies muisti äkkiseltään, mitä Halcyone oli hänelle kertonut. Hän oli animaagi ja muuttui lohikäärmeeksi. Ehkä hän oli itse valmistanut sen.

Keppet antoi Kalastajan sitoa Lytherin aloilleen, ennen kuin alkoi utelemaan. "Tuon narun täytyy olla aika kestävää. Mistä olet hankkinut sitä? Minullakin olisi käyttöä sellaiselle."

Halcyone hymili Keppetille.
"Olen valmistanut sen itse. Voin tehdä toki tilaustyönä, mutta tekemiseen menee aikaa", Halcyone hymyili, "ja vaadin kunnon hinnan! Olemmeko nyt valmiina lähtöön?" Halcyone pyörähti vielä ympäriinsä tarkistaen, että mitään ei ollut unohtunut.

Nyt he voisivat suunnata.. kenties vaikka jonnekin kuppilaan?

//Lyhyt, lyhyt, lyhyt, mutta siis kirjoitin vain tuon puheenvuoron.

Minne teemme jatkopelin ja kumpi tekee sen?//

"Ilman muuta", Keppet lausahti hymyillen ja taputti Lytheriä vielä päähän saaden tämän sulkemaan levollisena silmänsä. "Minne siis lähtisimme? Sopisiko ehkä Viisi vaahteranlehteä -kuppila? En ole kovin useasti käynyt siellä, mutta se vaikuttaa mukavalta." Kuppilan omistaja varmasti ottaisi Keppetin suotuisana vastaan tällä kertaa, kun Lyther ei ollut mukana. Viime kerralla aarnikotka oli säikäyttänyt kaikki asiakkaat pois.

//Sopisiko siis Viisi vaahteranlehteä? Ja voin aloittaa tuon jatkopelin, jos et itse sitä tahdo tehdä. //

//Nojaa, minä voin ihan yhtä hyvin mennä tekemään, koska jäi minun vuorooni . DD

Mutta siis teen sinne aiheen.. jollakin nimellä. Valmistuu jossakin vaihessa tätä tuntia ^^//

https://valhalla.palstani.com/viisi-vaahteranlehtea-f36/sata-salamaa-iskee-tulta-t802.htm#9709
^ Tervetuloa.