~Sorrow left me cold~

Oli varmaan Lardonin onni, ettei Punasarvi huomannut, kuinka mies nyrpisteli nenäänsä demonittaren surmattua ikkunasta huudelleen ihmismiehen. Valkohiuksinen olisi kyllä saanut varmasti kuulla siitä, jollei nyt niin myöhemmin. Kyllähän punasilmäinenkin tavallistakin ruokaa söi, ei siinä mitään, mutta aina ei auttanut nirsoilla.

Demonitar ei oikeastaan tiennyt mistä hänen seuraavat sanansa tulivat. Oikeastaanhan ne poikkesivat aiheesta, toisaalta ne taas jatkoivat samaa linjaa, valkohiuksiselle osoitettuja epäilyjä. Koska demonitar ei osannut, kenties ei myöskään uskaltanut luottaa, näytti Lardon joutuvan lähes jatkuvasti hänen epäilystensä kohteeksi. Vasta edellisenä yönä he olivat riidelleet kunnolla tavattuaan toisensa ja saaneet sovun aikaiseksi, nyt Punasarvi oli näköjään ajamassa heitä jälleen kiistaan.

Toisaalta, riitaan tarvitaan aina kaksi, eikä punahiuksinen suostunut pitäämään itseään ainoana syypäänä, vaikka alkoikin jo aavistella, että oli aiheuttanut tämän enemmän tai vähemmän turhaan. Kuitenkaan hän ei sitä täysin myöntänyt itselleen, ajatus oli vain puoliksi muotoutunut hänen mieleensä. Kaikki kumpusi vain pelosta, hän pelkäsi menettävänsä Lardonin jälleen, kun oli ensin löytänyt uudelleen tuon miehen ja sydämessään piileskelevän rakkauden.

Lardonin ärtyisyys ei kyllä ainakaan laantunut Punasarven lausahduksen myötä, vaan nyt oli miehen vuoro avata suunsa ja kertoa mielipiteensä asioista. Kuinka Punasarvi ei voinut sanoa tietävänsä miehen tunteista, kuinka valkohiuksinen haluaisi edes pientä luottamusta pelkän oikuttelun ja epäluuloisuuden sijaan. Tuota ja kaikea muuta demonitar kuunteli ulkoisesti tyynen järkähtämättömänä, mutta osa lausahduksista iskeytyi kyllä ikävästi hänen mieleensä.

"Mutta ehket sinä sitten kaipaa minua, vai?" Lardon päätti puheensa ja sai Punasarven pinnan jälleen kiristymään.
"Tuon ainakin nyt olisi pitänyt tulla jo selväksi sinullekin", nainen totesi tuhahtaen. Eikö hän tosiaankin ollut jo näyttänyt tunteensa, niin hyvin kuin vain kykeni. Yllättävän avoimesti, ainakin jos häneltä kysyttiin.
”Ja jos olisit kokenut saman kuin minä, menettänyt aina kaiken rakkaasi ja kaikkein rakkaimmankin vielä tietämättä, mitä toiselle oikein oli tapahtunut, etsit häntä jopa vuosien ajan etkä kuule hänestä mitään, et pienintäkään elonmerkkiä, mutta toisaalta mikään ei myöskään sano, että toinen olisi kuollut. Jos olisit elänyt kaiken sen ailahtelevan toivon ja epätoivon, ymmärtäisit kyllä, miksi toisten vakuutteluihin voi olla toisinaan vaikea uskoa. Mutta mitä sinä toisista ymmärrät”, Punasarvi suorastaan saarnasi vuorostaan, hännän viuhtoessa ärtyneesti hänen takanaan ja punaisten silmien iskiessä kipinöitä. Oikeastaan hän ei kenties olisi halunnut paljastaa tunteitaan näin avoimesti, mutta hänen sisällään oli myös se osa, joka oli valmis avaamaan demonittaren sisäistä maailmaa Lardonille ja tuo osa sai usein valtaa vihan hallitessa sanoja.

”Hemmetti vie, emmekö me tosiaankaan osaa puhua muuten kuin huutamalla”, Punasarvi mutisi itsekseen, oikeastaan tarkoittaenkin sanansa niin, ettei Lardon niitä kuulisi. Hänelle oli kuitenkin yksinäisinä vuosina kehittynyt tapa puhua itsekseen, vaikkei hän sitä suinkaan myöntäisi kellekään. Pitäisivät vielä hulluna. Mutta asioiden lausuminen ääneen selkeytti usein sotkuisia ajatuksia.

”Olisi ihan hyvä, jos viitsittäisiin olla lirkuttamatta kaikenmaailman naikkosille, sellaisesta syntyy helposti väärinkäsityksiä. Jos ne nyt edes ovat väärinkäsityksiä”, demonitar vielä totesi melkoisen myrkyllisesti ja naputteli sormillaan ruoskansa kahvaa puhuessaan, toisen käden levätessä aseineen kyljellä, kuitenkin valmiina taistoon. Koko olemus oli jännittynyt, käytiinhän tässä kamppailua, vaikka ainakin vielä se sentään pysytteli sanojen eikä tekojen tasolla.

Lardon oli ärtynyt, ja sekin vain pelkästään pahensi asiaa, että joku ihminen oli sotkeutunut siihen, heittämällä häntä kohti astiansa. Valkoinen häntä vipatti ärtyneesti edestakaisin, ja tämän teki mieli hakata seinää. Demonin aggressiivisuus ja taipuvuus kovaan tempperamenttiin heijastui nyt ihan liiankin lailla. Ja juuri nyt. Juuri kun hän oli Punasarven, rakkaansa tavannut. He vain riitelivät. Eivätkö he todella pystyneet luottamaan toisiinsa? Lardon ainakin pystyisi jos vain saisi tilaisuuden, mutta hän ei oikein voinut, kun Punasarvi itse epäili häntä koko ajan. Murahtelu kävikin koko ajan voimakkaammaksi ja hännän nykäykset vahvemmiksi. Demoni puhisi itsekseen ja jos siinä olisi ollut paikalla joku muu, kuin Punasarvi niin johan olisi päitä lennellyt. Lardon ei suostunut siihen, että hän olisi aina syypää kaikkeen. Hän oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi ja Punasarvi ei vain ollut saanut mistään tietoa, mitä Lardonille oli oikeasti käynyt. Ja valkohiuksinen ei ollut millään saanut lähetettyä viestiä tälle. Se ei siis ollut hänen vikansa, vaan tahallinen vahinko, ja ihmisten syytä kaikki. Ihmiset, ne kurjat, jumalan kuvat. Niinpä niin. Palvoivat ja ylistivät jumalaa, eivät tienneet että jumalia ei ollut olemassa. Olivat vain he, ja maa ainoina. He olivat jostakin tulleet, ja joksikin he olivat jossain vaiheessa jäämässä, kun elämä loppuisi. Lardon oli vankalla kannalla, eikä uskonut ollenkaan jumal-hömpötyksiin.

”Ja jos olisit kokenut saman kuin minä, menettänyt aina kaiken rakkaasi ja kaikkein rakkaimmankin vielä tietämättä, mitä toiselle oikein oli tapahtunut, etsit häntä jopa vuosien ajan etkä kuule hänestä mitään, et pienintäkään elonmerkkiä, mutta toisaalta mikään ei myöskään sano, että toinen olisi kuollut. Jos olisit elänyt kaiken sen ailahtelevan toivon ja epätoivon, ymmärtäisit kyllä, miksi toisten vakuutteluihin voi olla toisinaan vaikea uskoa. Mutta mitä sinä toisista ymmärrät”
Tätä saarnaa ennen valkohiuksinen oli kysynyt hänen suustaan tyhmän kysymyksen ja katuikin sitä. Häntä nyki ja mies kuunteli turhautuneena Punasarvea, availlen välillä suutaan, kuin kala kuivalla maalla.
"Ja etkö sinä voi tajuta, kuinka huolissani minä olin! En saanut lähetettyä sinulle mistään viestiä, en tiennyt kuinka sinä voit ja olitko löytänyt toisen rakkaan..." ja tähän ääni hiljenikin ja lopulta vaimeni kokonaan. Se oli alkanut puolihuudosta mutta kaikonnut äänettömiin loppua kohden. Valkohiuksisen pahin pelko olikin osittain, syvällä sydämessään ollut että Punasarvi löytäisi rinnalleen toisen. Olihan toinen kaunis demonitar,.

Lardon kuuli kyllä punahiuksisen seuraavat sanat ja pamauttikin nyt nyrkkinsä seinään, toivoen että ihmisiä ei heräisi enempää. Niin, eivätkö he osanneet puhua toisilleen muuta kuin huutamalla, siinä vasta kysymys. Tämä puri hampaitaan yhtene ja kihisi kiukusta. Hän ei muistanut milloin oli viimeksi ollut niin ärtynyt kuin nyt. Ja pahaksi onnekseen, Punasarvi laukoi ilmoille seuraavat sanat.
”Olisi ihan hyvä, jos viitsittäisiin olla lirkuttamatta kaikenmaailman naikkosille, sellaisesta syntyy helposti väärinkäsityksiä. Jos ne nyt edes ovat väärinkäsityksiä”

Valkosilmäinen tarttui miekkansa kädensijaan ja pamautti punoittavan nyrkkinsä jälleen seinämään. Suu aukeni aina välillä, kuin sanoakseen jotain, mutta ääntäkään ei demoni suustaan päästänyt. Niin, hän ei ollut ehkä ollut kaikista rehellisin Punasarvelle, mutta hän oli sanonut kuitenkin suurimman osan totuudesta. Ja matkallaan hän ei ollut hairahtanut kuin pari kertaa, ja nekin olivat olleet joitakin ryysyläisiä, eivät kikattavia nuorekkoja, jotka eivät tajunneet maailmasta mitään, kun kaikki pyöri oman navan ympärillä.

"Voisitko olla edes hetken avaamatta tuota niljakasta suutasi?! Sinä olet tosiaan elänyt erakkona liian pitkään, kun et tajua näyttelemisen ja oikeiden tunteiden eroa.", Lardon sanoi puolikovaan ääneen ja otti muutaman hieman uhmakkaankin askeleen Punasarvea kohti. Demonin häntä heilui edestakaisin ja valkoiset silmät olivat tulessa. Punasarvi oli nyt saanut ärsytettyä herran oikein kunnolla, ja yleensä tämä kyllä osasi olla lauhkea, varsinkin rakkaalleen.

"...joo, tuli selväksi. Sinä et tarvitse minua, senkun jatkat erakkona elämistä! Vähät minä sinusta enää, kun et voi luottaa minuun ollenkaan!" nämä olivat viimeiset, hieman heilahtelevat, ailahtelevat sanat jotka demoni suustaan päästi ja sitten tämä käänsi toiselle selkänsä ja hypähti sirosti katolle. Hän ei katsonutkaan taakseen vaan askeleet kaikuivat katolla, ja tämä murisi itsekseen ja puri vahingossa haavan huuleensa. Tämä yön valtias oli ärtynyt, mutta sisimmässään aivan hajalla. Hän ei olisi halunnut riidellä Punasarven kanssa, vaan sopia kaiken ja sitten vetää tämä syleilyynsä ja kertoa kuinka rakastikaan tätä. Mies olisi voinut laulaa vaikka ballaadin, mutta periaate oli tässä nyt suurempi. Hän ei aikonut syödä sanojaan, koska järki todella tarkoitti niitä.

"Ja etkö sinä voi tajuta, kuinka huolissani minä olin! En saanut lähetettyä sinulle mistään viestiä, en tiennyt kuinka sinä voit ja olitko löytänyt toisen rakkaan..." Lardon vastasi Punasarven sanoihin. Demonitar vain tuhahti, mistä hän muka olisi jonkun löytänyt, ne harvat olennot jotka olivat säilyneet hengissä hänen tapaamisensa jälkeenkin eivät kyllä olleet osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta. Miksi olisivatkaan tehneet niin tällaisen arpisen naisen kohdatessaan, Punasarvi kun ei pitänyt itseään mitenkään kiinnostavana.

Ja kuitenkin Lardon oli kulkenut hänen vierellään niin kauan... Nainen pudisti hieman päätään, pelkkää jääräpäisyyttäänkin hän ei osannut nyt työntää ärtymystään syrjään tai lopettaa vihaisten sanojen jakelua. Muttei valkohiuksinenkaan kovin tyyneltä vaikuttanut pamauttaessaan nyrkkinsä seinään. Hakatkoon seinää kaikessa rauhassa, saakoot vaikka koko kätensä verille, mitäpä hän siitä välittäisi. Punasarvellakin oli ylpeytensä, sen laatuinen ylpeys, joka ei sallinut perääntymistä.

"Voisitko olla edes hetken avaamatta tuota niljakasta suutasi?! Sinä olet tosiaan elänyt erakkona liian pitkään, kun et tajua näyttelemisen ja oikeiden tunteiden eroa", Lardonin Punasarven seuraavan kommentin jälkeen lausumat sanat iskeytyvät yllättävän vahvasti demonittareen. Rystyset valkenivat käsien puristaessa aseita yhä kovempaa, demonitar yritti vetää niistä kaiken saatavilla olevan voiman. Kirottu Lardon! Punaiset silmät mulkoilivat lähestyvää miestä ja naisen takana kiemurteleva häntä ei varmasti vuosiin ollut pyörähdellyt näin ärtyneesti, vaikka ärtymys taisi olla aika lievä ilmaus punahiuksisen tämänhetkisistä tunteista puhuttaessa.

"...joo, tuli selväksi. Sinä et tarvitse minua, senkun jatkat erakkona elämistä! Vähät minä sinusta enää, kun et voi luottaa minuun ollenkaan!" Lardon vielä sanoi, käänsi selkänsä ja hypähti kulkemaan kattoja pitkin. Punasarvi seisoi paikoillaan silmänräpäyksen, kenties kaksi, sitten hänkin oikeastaan asiaa ajattelematta kapusi katoille ja lähti miehen perään. Demonitar ei kuitenkaan voinut päästää valkohiuksista katoamaan, ei ainakaan näin. Suuttumuksen läpi kurkkuun oli iskenyt kuristava tunne heti Lardonin käännettyä selkänsä.

Tuntui kuin Punasarven oma mieli ei olisi enää ohjannut hänen tekemisiään, äkkiä hän huomasi kuinka ruoska heilahti ja sen piikitön kärki kietoutui Lardonin jalan ympärille, vetäisten miehen kumoon. Muutama juokseva askel ja demonitar oli valkosarvisen luona. Punahiuksinen kyykistyi toisen vierelle ja yritti samalla pakottaa itsensä tyyntymään, vaikka silmistä iskikin yhä kipinöitä. Kasvoilta saattoi kuitenkin lukea muutakin, siellä vilahteli pelko, pelko hylkäämisestä.

"Jospa herra kuitenkin osoittaisi olevansa mies ja selvittäisi asiansa loppuun asti", Punasarvi totesi kuivasti. Ainakin hän halusi selvittää tämän nyt, hän ei halunnut elää kaihertavien epäilysten kanssa. Tai päästää miestä lähtemään. Mieli ei ehtinyt mukaan, kun huulet tavoittelivat toisia, vain nopeasti, maistaakseen veren, maistaakseen Lardonin.
"Jos tuo tosiaan maistuu niin niljaiselta, sinun täytynee jatkaa jonkun nuoremman etsimistä. Onpahan ainakin enemmän iloa silmälle ja ruumiille", nainen sanoi yhtä kuivasti kuin äskenkin. Demonitar ei vain osannut esittää asiaansa muutoin kuin kuivan ivan kautta, yhä mielessä kiertelevä ärtymys ei sallinut sitä. Mutta kova naamio ei kuitenkaan ollut täysin sijoillaan, sydämen kuori ei ollut täysin suljettu, näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta punasilmäinen odotti Lardonin reaktiota hyvinkin jännittyneenä. Hän ei halunnut menettää tuota demonia, ei taas.


//Hitti etukäteen sovittu//

Lardon oli hyvin ärtynyt, edelleenkin, olihan se varmasti tullutkin jo selväksi. Hän ei voinut käsittää Punasarven sokeutta, olihan toinen aina ollut hieman oikku, muttei sentään ihan tuollainen kuin nyt. Valkoiset hiukset leijailivat tuulessa, silmissään paloi, ja jos Punasarvi olisi ollut joku muu kuin tuo oikullinen nainen, jota Lardon kuitenkin rakasti sydänpohjiaan myöten, niin miekka olisi kyllä jo viuhunut moneen ootteeseen. Kuitenkaan Punasarvelle hän ei miekkaansa näyttänytkään. Hänen olisi vain parempi lähteä paikalta, jättää toinen siihen. Jos se olisi totuus, sille ei voisi mitään. jos häntä ja Punasarvea ei kohtalo olisikaan yhteen tarkoittainut. Kaikki ne vuodet, ilman tuota punahiuksista, tietämättä mitä toiselle edes olisikaan voinut tapahtua, ja jos toinen todellakin olisi saanut rinnalleen toisen, joka olisi vienyt tämän sydämen lopullisesti, eikä Punahiuksinen olisi enää katsahtanutkaan valkohiuksiseen päin. Mikä kohtalo se olisi ollut? Jotakin karmivaa, se tuntui inhottavalta jo pelkkänä ajatuksena, mutta entä jos se olisikin ollut totta?

Kuitenkin, hän huomasi ärtyneisyyden, suuren ärtyneisyyden, Punasarvessakin. Oliko hän mennytkin sanoillaan liian pitkälle, ehkä? Koskaan ei ollut hyvin, mitä valkohiuksisen pitäisi tehdä? Hän ei osannut ajatella mitään, niinpä tämä vain käänsi selkänsä, sanoi viimeiset sanansa ja hypähti sirosti katolle. Hän ei tiennyt mitä Punasarvi tekisi, eipä se hänelle kuulunutkaan jos toinen ei häntä elämäänsä halunnut. Saisi toinen etsiä rinnalleen jonkun luotettavamman, joka ei lirkuttelisi seurapiirineidoille, näytellen. Niin, LArdon ei voinut käsittää, kuinka sokea punahiuksinen oikein olikaan, kun ei erottanut totuutta näyttelemisestä.

Hän kuuli erinäisiä askelia, mutta ei kääntänyt valkoisten silmien katsettaan taaksepäin. Se pysytteli edessä koko ajan, ja demonin selkä loittoni askel askeleelta kauemmas, kunnes jokin yllättävä voima veti jalat hänen altaan ja mies rämähti maahan kyljelleen ja kiepsahti siitä sitten selälleen. Hemmetti, täräys oli ollut melkoisen voimakas ja Lardon pitelikin huomaamattaan selkäänsä. Siihen oli ottanut eniten, ja nyt sitä koski, mutta hän ei kerennyt ajatella sitä, kun demonitar olikin jo hänen vierellään.
"Jospa herra kuitenkin osoittaisi olevansa mies ja selvittäisi asiansa loppuun asti"
Tuhahdus, mutta sitten silmät äkillisesti laajenivat, kun Punasarvi teki seuraavan eleensä, ja suuteli toista. Miksi ihmeessä se tuntui niin ihanalta , hyvältä ollakseen totta? Miksi se sammalla tuntui niin kirotulta, ja saavuttamattomalta? Miksi? Kysymykset iskivät Lardonin tajuntaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Oliko tämä rakkaus todella niin kestävä, että se olisi kestänyt tyyntymättömänä nämä kaikki vuodet, eikä mikään voisi kuitenkaan sammuttaa sitä. Valkohiuksinen ei osannut tehdä mitään, kuin suudella toista takaisin, se tuntui niin hyvältä, niin kielletyltäkin osittain.

"Jos tuo tosiaan maistuu niin niljaiselta, sinun täytynee jatkaa jonkun nuoremman etsimistä. Onpahan ainakin enemmän iloa silmälle ja ruumiille"
Ivaa. Niin, juuri tätä Lardon olikin odottanut Punasarven suusta. Pää kääntyi katsomasta toista silmiin. Hän oli kertonut toiselle vain puolitotuuden aikaisemmin, mutta silti Punasarvi oli ollut hänen sydämessään se, joka voisi aina uudestaan murtaa sen kuoren. Silloin toivo olikin vain illuusiota, se ei ollut mitään. Hän ei osannut toivoa Punasarvea takaisin vierelleen, se oli ollut melkein mahdotonta. Niin monta, pitkää kuluvaa vuotaa, ilman punahiuksista vierellään. Hän ei saanut tuntea noita huulia omiaan vasten, eikä hän saanut nähdä noita kasvoja, jotka olivat autuaattomasti vieneet hänen sydämensä. Vaikka se tuntuikin olevan yhä paikoillaan, niin silti Punasarvi piteli sitä tietämättään kämmenellään.

"Sinä maistut aina niljaiselta, kitkerältä, mutta juuri sitä halajan sinussa, enemmän kuin mitään muuta. En tarvitse vierelleni ketään toista, kuin sinut. Sinä olet minun suruni, mutta sinä olet myös minun iloni ja rakkauteni, ja pitelet yhä sydäntäni hallussani, kahleissasi, enkä sitä takaisin pyydäkään, ennen kuin sinä sen tahdot takaisin antaa", valkohiuksinenhan taisi kyllä sanan moninaisen taidon ja tässä se nähtiinkin. Hän oli yhä ärtynyt, mutta silti sanat tulivat suoraan sydämestä vaikka kipu selässä olikin suuri, se oli kuitenkin vain toissijaista ja se ei demonia pidättelisi. Nyt hän oli kuitenkin vain pahaisen ihmisen tasolla, jos hän olisi ollut voimakkaan kuun saattelemana kaatunut, ei tuo äskeinen täräys olisi satuttanut yhtään.

Käsi siirtyi toisen niskan taakse, valkohiuksinen demoni hellästi painoi tämän päätä alemmas, jotta saisi jälleen tuntea huulensa toisen huulia vasten. Suudelma. Sanojensa takeeksi, hän ei tarvinnut mitään muuta kuin Punasarven.

Punasarvi tunsi, kuinka Lardon vastasi hänen nopeaan suudelmaansa, mutta kuitenkaan hän ei jättänyt ivallisia sanojaan sanomatta. Hän oli kuitenkin suuttunut miehelle, tällä hetkellä tosin oli vaikea nähdä mihin viha loppui ja mistä rakkaus alkoi, ne olivat kietoutuneet yhteen tiukalle sykkyrälle. Molemmat Lardonin aiheuttamia. Että osasikin olla vaikeaa, ei voinut vain nauttia siitä, että rakas oli viimein palannut, että rakkaus oli säilynyt, piti kuitenkin korottaa ääntään, riidellä ja epäillä. Tunteet eivät koskaan voineet olla yksinkertaisia, aina oli jotain sotkemassa yhtälöä.

Lardonin ensimmäiset sanat iskeytyivät jälleen syvälle demonittareen, mutta puheen jatkuessa muuttui myös tulkinta. Ja valkohiuksisen antama suudelma, se viimein sai Punasarven tyyntymään, jättämään epäilyksensä. Hän halusi uskoa miestä ja uskoikin, näyttelemisestä ei ollut ollut jälkeäkään tuon lausuessa sanojaan. Punahiuksinen tiesi kuitenkin, mikä paljasti Lardonin huijaavan, oli ainakin tiennyt ja luotti yhä tuohon tietoon.

Kenties... Kenties hän tosiaan oli mennyt liian pitkälle, toiminut typerästi. Kenties se oli mahdollista. Kenties hän yritti tarttua mieheen liiankin tiukasti tuon viimein palattua. Mutta enää hän ei halunnut tehdä sitä, enää hän ei halunnut ajaa Lardonia luotaan liian tiukalla omistamisella. Ei nyt, eikä uskonut että koskaan haluaisi valkohiuksisen poistuvan. Hän rakasti liikaa, rakasti muistojaan, haavekuvaansa miehestä, rakasti myös tuota Lardonia joka oli palannut. Kunpa he vain voisivat saavuttaa samanlaisen yhteiselon kuin silloin ennen, tasaveroisen ja luottavaisen.

”Se lienee sitten vaihtokauppa niiden sydänten suhteen”, demonitar sanoi hiljaa, sipaisten Lardonin kasvoja. Hetkeksi hänen katseensa unohtui miehen valkeisiin silmiin, mutta äkkiä hän muisti ruoskan, joka oli yhä kietoutuneena valkohiuksisen jalan ympärille. Näppärästi hän kieputti sen irti ja huomasi, kuinka lähelle yksi piikki olikaan tullut. Jos Punasarvi olisi heilauttanut ruoskaansa vain hitusen lähempänä Lardonia, olisi piikki iskeytynyt tuon jalkaan. Oliko tuon välttäminen sitten ollut tuuria vai taitoa, siitä nainen itsekään ei ollut aivan varma.

Demonittaren vatsa kurahti hiljaa, haluten muistuttaa sellaisesta pikkujutusta kuin ravinto ja sen syöminen. Tosiaan, he olivat unohtaneet leipomon tuotteet aasojen ullakolle, syömättä niistä palaakaan ennen lähtöään. Puutarhajuhlissakin olisi ollut vaikka minkämoista purtavaa tarjolla. Oli hänestäkin huolimaton tullut, sellainen käytös ei kyllä pitkälle veisi.

"Käydäänkö tarkistamassa sen miekkosen asunto?" Punasarvi ehdotti Lardonille hitusen virnistäen, lauseen ollessa kysyvässä muodossa lähinnä vain näön vuoksi. Demonitar lähti nimittäin heti liikkeelle, odottamatta toisen vastausta. Kenties hän oli vuosien kuluessa oppinut vähän liiankin itsenäiseksi. Pian hän hypähti alas katolta, asteli kuolleen ohi ja ikkunasta sisään, pohtien vielä matkalla hetken miehen syöntikelpoisuutta ja hidastaen vauhtiaan tuon ohittaessaan. Mutta mieluummin hän etsisi sisältä jotain.

Ikkunasta kavuttuaan Punasarvi vilkaisi nopeasti ympärilleen ja koetti kuulostella, asuiko talossa vielä joku. Ainakaan mitään elonmerkkejä ei ollut havaittavissa, eihän asunto ollut edes erityisen kummoisen kokoinen. Niinpä demonitar jatkoikin muitta mutkitta pidemmälle, kuitenkin valmiina yllätysten varalta.


//Sainpas viimein loppupuoliskonkin aikaan tähän pelaukseen : D//

”Se lienee sitten vaihtokauppa niiden sydänten suhteen” Lardon virnisti. Niin, Punasarvi oli kuin olikin vienyt hänen sydämensä, mutta taisipa tuo olla sitten molemminpuoleista. Hän oli sisällään koko ajan toivonut, että voisi palata menneeseen aikaan, jolloin hänellä ja Punasarvella oli mennyt paremminkin kuin hyvin. Itseasiassa hänhän oli toisen opettaja, se joka koulutti tämän taistelemaan ja opetti muitakin elämäntaitoja nykyään hyvinkin itsenäiselle naiselle, joka osasi käyttää omaa asettaan. Lardon, hän oli kyllä parhaimman luokan taistelijoita, mutta Punasarvi oli kyllä kehittynyt todella hyväksi taistelijaksi, eikä LArdon osannut katsoa asiaa siltä kantilta, että hän itse olisi toiselle mitään opettanutkaan. Valkohiuksinen oli kuitenkin rakastunut ajan mittaan oppilaaseensa, ja näin oli ollut myös toinenkin. Rakkaus oli tehnyt heidät samanvertaisiksi. Kumpikin arvosti kumpaakin, kumpikin oli rakkauden sokaisema. Ja ne olivatkin olleet ihania aikoja ne. Mutta sitten... Lardonin yllättävä katoaminen, sen jälkeen hän oli itsekin muuttunut. Ennen tuo demoni olikin syönyt muunmuassa raakaa lihaa ja kaikkea muutakin, mutta kun hän oli alkanut elämään ihmisten lailla, oli liha, veri jäänyt pois laskuista ja tilalle oli tullut enemmänkin ihmismäinen ruoka. Ja nykyäänhän tämä hienohelma ei suostunut edes melkein koskemaan hampaillaan ihmiseen, kuolleeseen eikä eläväänkään. Se saisi jäädä vampyyreille koko homma ja muille verenhimoisille demoneille. Hän myös jossain autuaassa mielentilassaan toivoi, että Punasarvi ei olisi näitä lihansyöjiä ja ettei toinen vahingossakaan tarjoaisi hänelle maistiaista. Mitä hän sitten tekisi? Menettäisi kasvonsa oppilaansa edessä, ehei!

Kuitenkin pian ruoska heilahti pois jalastaan ja Punasarvi ehdotti josko he kävisivät tutkailemassa miehen asuntoa, kun se nyt oli tyhjilleen jäänyt. Valkosilmäinen virnisti ja nousi istumaan, katsoen loittonevaa selkää. Tuota selkää, jota rakasti. Hienoinen lempeä hymy korostui noilla komeilla kasvoilla ja sitten tämä nousi ylös, pidellen selkäänsä johon koski täräyksen takia yhä. Mutta kyllähän pahaisen demonin piti pärjätä, vaikka sitten kipeänäkin. Hymy ei laantunut vasta kuin sitten kun Lardon hyppäsi katolta alas, sirosti, mutta selkään tärähti yhä ja oikeastaan Lardon ei tiennyt kumpi sai enemmän naaman nyrpistymään; selkänsä vaiko se että hän näki kuolleen miehen maassa. Pelkkä ajatuskin siitä että tuollaista hän oli joskus syönyt... Kylmät väreet kulkivat selässä. Hän kuitenkin pisti nuo ajatukset taustalle ja heilautti itsensä ikkunasta sisään, Punasarven perässä ja haistelipa tuo koko ajan ilmaa, jos vaikka huomaisi pahaisen ihmisen hajun. Samalla hän hamusi itsensä Punasarven lähettyville. Sopivan hämärää siellä oli demonille, Lardonhan kuitenkin piti pimeästä.

"...täällähän voi törmätä vaikka millaiseen petoon..." Lirkutteleva ääni kantautui Lardonin suusta, eikä tällä oikeastaan mikään nälkä ollutkaan. Hän oli vain iloinen siitä että Punasarvi oli siinä, eivätkä he riidelleet enää. Samalla toinen käsi hamuili joitakin kaapin ovia, ja samalla tämä etsikin ruokaa, mutta oliko siellä oikeastaan mitään fiksua syötävää? Tai ei demonilla edelleenkään ollut nälkä mutta Punasarvella ehkä olisi. Vineo hymy korostui jälleen miehen kasvoilla, ja hän tiesi että Punasarvi näkisi sen kyllä. Mielessään tämä oli kaivannut Punasarvea niin pitkään, niin pitkään oli tämä halunnut tuntea toisen lähellään, mutta olisiko se enää niin helppoa, kun Punasarvesta oli kasvanut itsenäinen nainen ja välillä oli Lardon jo nyt miettinyt, jäisikö hänen miehellinen olemuksensa kakkoseksi Punasarvelle!? Sehän kadottaisi kohta kokonaan hänen egonsa. Huokaisu käväisi huuliltaan ja tämä seuraili katseellaan Punasarvea. Kieli kävi lipaisemassa huuliaan, Punasarvi oli todellakin hyvän näköinen, hänen mielestään ehkä liiankin hyvän näköinen.

"Löytyykö täältä mitään syötävää?" Lardon sitten siirsi ajatuksensa muualle, ainakin yritti. Mies ei kuitenkaan voinut vastusta kiusausta vilkuilla aina välillä virnuillen toisen suuntaan. Demonin häntä keinahteli puolelta toiselle, lirkuttelevasti. Jälleen tuo hakeutui Punasarven lähelle, hipaisten sormellaan tuon poskea. Lardon oli ihan hölmön oloinen varmaankin, mutta rakastunut koko sydämellään. Ja se teki hänet aina hieman pöpiksi.
"Minä ainakin törmäsin täällä melkoiseen kissapetoon", kehräävä ääni kumpusi jälleen ylös kurkusta. Lirkutteleva tuo oikein osasi olla ja tosiaan, nyt hän oli sitä ihan aidosti.

Miehen asunto oli todellakin pieni, vain kaksi huonetta käsittävä. Muita ihmisiä sieltä ei löytynyt ja Punasarvi alkoi jo pohtia ajatusta asumuksen hyödyntämisestä enemmän tai vähemmän vakituisena suojana sokaisevaa päivää vastaan. Ruumis pitäisi vain hävittää jotenkin, ettei kukaan osaisi arvata, mitä hänelle ja hänen talolleen tosiassa oli tapahtunut. Ensimmäinen huone näytti olevan jonkinlainen makuuhuone, niinpä demonitar siirtyi suoraan seuraavaan, joka näytti toimittavan yhdistettyä keittiön ja olohuoneen virkaa. Täällä ruuan etsiminen olisi varmasti tuloksellisempaa.

"...täällähän voi törmätä vaikka millaiseen petoon..." Punasarvi olisi naurahtanut Lardonin kommentille, ellei jokin miehen äänensävyssä olisi aiheuttanut suloisen kutkuttavaa tunnetta syvälle demonittaren vatsanpohjaan. Punaiset silmät kääntyivät katsahtamaan toista ja valkohiuksisen ilme sai pienen hymynkareen naisen kasvoille ja tietyn pilkkeen silmiin. Vain Lardon saattoi saada tämän aikaan, tuo lumoava katse, se olemuksen ydin, joka oli vielä sama kuin aina ennenkin. Vain tuo demoni saattoi koskettaa sitä demonittaren sydämen kieltä, joka sai hänet tuntemaan näin. Tuntemaan yhä niin vahvan rakkauden ja näyttämään sen.

Punasarvi jatkoi kuitenkin keittiön tutkimista ja laski aseensa pöydälle, ne vain vaikeuttivat etsimistä. Punaisten silmien katse ei kuitenkaan kyennyt keskittymään pelkästään ruuan haeskeluun, ja demonittaren sitä huomaamatta hänenkin häntänsä alkoi heilahdella samaan tahtiin kuin Lardonin, vastaten noin miehelle. Eikä pieni hymy suostunut jättämään kasvoja, jos joku olisi nähnyt hänet nyt, ei häntä varmasti olisi voinut uskoa siksi samaksi kuudemoniksi. Mutta tämäkin oli osa häntä, sellainen osa, jonka vain Lardon oli saanut nähdä.

"Ainakaan minä en ole löytänyt muuta kuin kuivaa leipää", Punasarvi vastasi. Mökin omistanut miekkonen ei ollut tainnut olla kovin rikas, tai sitten hän oli ollut aikeissa täydentää ruokavarastonsa vasta huomenna. Lardon käveli demonittaren vierelle, tässä mielentilassa jo tuon sormien hipaisu sai väreet vaeltamaan naisen selkäpiissä.
"Minä ainakin törmäsin täällä melkoiseen kissapetoon", valkohiuksinen sanoi, Punasarvi olisi voinut vain jäädä toisen syliin kuuntelemaan tuon äänen korvaansa lausumia sanoja, mitä tahansa sanoja. Hänen rakkaansa, joka sai hänet näin sulamaan.
"Ja kissapeto on onnellinen siitä", punahiuksinen lähes kuiskasi ja kuljetti sormeaan kevyesti miehen huulilla. Demonitar kurotauttui antamaan Lardonille suudelman, joka kiusoitellen vain hipaisi toisen huulia. Hän ei ollut todella muistanutkaan, kuinka nautinnollista tällainen oli. Miten paljon erossa vietetyt vuodet olivatkaan vieneet häneltä. Sitä ei saisi tapahtua enää koskaan, hän ei enää ikinä tahtoisi menettää sitä ainutta, jota saattoi rakastaa, jonka kanssa ei jatkuvasti tarvinnut olla varuillaan, eikä niin kova ja kylmä. Demonittarellakin oli tunteet, vaikka hän itsekin oli ne ehtinyt lähes unohtaa. Ilman Lardonia elämä oli kuitenkin lähes liian kovaa elettäväksi.

"Ja vielä onnellisempi se on ollessaan näin", Punasarvi kuiskasi Lardonin korvaan ja painautui aivan miestä vasten. Silmät sulkeutuivat, sormet kiersivät toisen niskaa ja selkää ja häntä heilahteli suloisesta onnesta. Tähän hän voisi jäädä ja unohtaa heitä vihaavan maailman ja sen kovuuden, kaiken kokemansa jälkeen hän halusi vain uppoutua valkohiuksisen rakkauteen, luottaa sen vahvuuteen kuten oli ennen luottanut.

Lardon oli kyllä ihan hullaantunut jälleen rakkaaseen punahiuksiseensa. Ja toisaalta varmaan tämä näyttelijän lahjaksuuksistaan tunnettu herrasmies toivoi, että saisi jonkinlaista huomiota. Hän kehräsi Punasarven rinnalla, ja kyllä, se tuli kokonaan ja täydellisesti sydämestä. Kuori, joka sen päälle oli rakennettu oli poistunut, tai ainakin Punasarvella oli avaimet siihen. Punasarvi hallitsi tietämättään, tai nyt tietoisestikin varmaan, Lardonin sydäntä. Toinen piti sitä kämmenellään, ja Lardon toivoi koko ajan alitajuntaisesti, ettei Punasarvi sitä koskaan tahtoisi tiputtaakaan tai vahingoittaa. Demonillakin oli tunteet. Ne olivat hyvin syvätkin toisaalta. Ainakin punahiuksista demonitarta kohtaan. Valkohiuksinen oli rakkauden uhri, kuten varmaan jokainen jossakin vaiheessa elämäänsä. Ja hän kun oli alunperin Punasarven opettaja, joka opetti toiselle taistelua ja kaikkea muutakin tarvittavaa, ja se oli muuttunut hiljalleen rakkaudeksi. Sitä kautta heistä oli tullut toisilleen tasa-arvoisia. Kumpikaan ei ollut toista ylempänä eikä alempana. Rakkaus, se oli kaunis lahja, jonka jokainen syntyessään sai. Miten sitä sitten käytti oli aivan jokaisen yksilön oma asia. Lardon ainakin tahtoi kuluttaa kaiken rakkautensa Punasarveen, ja toivoi, ettei rakkaus koskaan leppyisi olemasta vaan olisi aina olemassa, niin kauan kuin he vain eläisivät.

Lardon ei edes oikein tahtonut ajatella ruokaa, vaan kulki Punasarven perässä ja ihan muodollisuuksien vuoksi kysyi, oliko toinen mitään löytänyt.
"Eipä tainnut mokoma ukko olla kovinkaan rikas, hah" demoni sanoi ivallisesti. Niin, eipä ukko todellakaan tainnut olla rikas. Kuitenkin Lardon ei jaksanut olla mitenkään ivallinen (olikohan Lardon saanut amorin nuolesta?) vaan hän halusi jakaa omaa rakkauttaan ja hipaisikin sormellaan punasarven poskea.
"Ja kissapeto on onnellinen siitä"
Sormi kulki valkohiuksisen huulilla, ja pian hän saikin osakseen kiusoittelevan suudelman, joka vain hipaisi demonin huulia. Virne nousi koristamaan Lardonin kasvoja, ja häntä heilui edestakaisin ja etsi kaverikseen Punasarven hännän ja kiemurteli sen ympärille. Valkosilmäinen painoi otsansa Punasarven otsaa vasten ja virnisti, suukottaen hänkin sitten punahiuksisen suupieltä ja sitten antautui pitkään, rakkaudentäytteiseen suudelmaan.

"Ja vielä onnellisempi se on ollessaan näin"
Kuiskaus, ja sitten toinen painautui aivan lähelle häntä. Lardon kiersi kätensä Punasarven ympäri ja piirteli toisella kädellään toisen selkään erinäisiä kuvioita, ja toisella tämä silitti punaisia suortuvia.
"Niin, ainakin tämä kujakatti ihan kehrää saadessaan lähelleen tuollaisen kissapedon, ja on yhtä onnellinen, kuin se kissapeto", Lardon kehräsi toisen korvaan. Valkoiset silmät hohtivat nyt jotakin muuta mitä yleensä, ja kyllä, Lardon oli saanut amorin nuolesta jo monta vuotta sitten. Nyt hän halusi kuitenkin totisesti vaalia tunteitaan. Etteivät ne vain menisi ja kuihtuisi pois.

Hieman Lardon irrottautui toisesta, ja virnisti jälleen. Sitten demoni yhtäkkiä kaappasi toisen syliinsä ja pyöräytti ympäri huonetta muutaman kerran ja laski sitten erään tason päälle, ja nyt hän oli suunnilleen samalla tasolla toisen kasvojen kanssa.
"Rakastan sinua", valkohiuksinen kehräsi yhä, ja kuljetti hän nyt puolestaan sormeaan toisen poskea pitkin huulille, kunnes painoi omat huulensa jälleen toisen huulia vasten, suudelmaan. Käsi kiersi toisen niskan taakse, ja toinen leuan alle. Oliko mitään ihanampaa olemassakaan kuin rakkaus?


//Gomen tämä kökköinen vastaus sen edellisen tilalle n____n//

Toisinaan elämä toi kulkijan tielle jotain odottamatonta. Jotain sellaista, joka saattoi kääntää koko matkan päälaelleen ja tuoda vaeltajasta esiin sellaisen puolen, jota hän itsekään ei ollut tuntenut, tai joka oli ollut kauan kadoksissa. Jotain sellaista, jota oli jo kauan kaivannut, vaikkei sitä välttämättä itselleenkään ollut myöntänyt. Jotain kaikkea muuta kalliimpaa, joka sai tuntemaan olevansa jälleen kokonainen ja täysi.

Punasarven häntä ei kavahtanut ympärilleen kiemurtelevaa Lardonin häntää, päinvastoin, ne punoutuivat tiukasti yhteen. Sarvet asettuivat lomittain otsien painuessa vastakkain ja pieni hymynkare nousi demonittarenkin suupieleen hänen katsellessaan aivan lähelle tulleisiin valkeisiin silmiin. Suukko hymyn koristamaan suupieleen, pitkä suudelma huulille, nainen sulki silmänsä ja vastasi demonille irrottamatta hetkeksikään käsiään toisen ympäriltä. Punasilmäisen sisintä kalvoi kaipuu, sellainen nälkä, jota ei tyydytettäisi leivällä tai edes hienoimmalla juhla-aterialla. Kivikuorisen sydämen tyhjä aukko, jonka täyttämiseen hän tarvitsi Lardonia.

"Niin, ainakin tämä kujakatti ihan kehrää saadessaan lähelleen tuollaisen kissapedon, ja on yhtä onnellinen, kuin se kissapeto", kuinka Punasarvi rakastikaan tuota ääntä, kuinka hän rakastikaan koko tuota miestä kaikkine puolineen, oli rakastanut niin kauan ja tulisi rakastamaankin, myöntäisi sen tai ei. Jokaikinen Lardonin lausuma sana sai niin suloisen tunteen lainehtimaan hänen sisimmässään, ettei hän ollut varma, kuinka kauan kykenisi pitämään sen sisällään. Ja vaikka tässä oli jo lähes liikaa kestettäväksi, kaipasi hän kuitenkin lisää, ei voisi saada koskaan tarpeekseen.
"Tuskin kujakatti voi olla aivan niin onnellinen kuin kissapeto on kuunnellessaan kujakatin kehräystä", demonitar vastasi, lausuen sanansa hiljaa toisen korvaan hitusen huvittuneena, mutta kuitenkin tosissaan.

Yllätys sai Punasarven jäykistymään hetkeksi Lardonin nostettua hänet ilmaan, mutta pian hän kykeni jälleen rentoutumaan. Katse ei kaikonnut mihinkään toisesta, kaikki minkä demonitar nyt halusi nähdä, oli tuo valkohiuksinen. Pian hän huomasi istuvansa jollain pöydällä, siltä se ainakin tuntui.
"Rakastan sinua", kaksi sanaa, Lardonin ääni, ne saivat viimein kunnollisen hymyn nousemaan punahiuksisen kasvoille. Melkein kuin hänen sisältään olisi pyrkinyt esiin se nuori Punasarvi, joka joskus oli kulkenut Payonissa Lardonin kera.
"Ja minä sinua", hän vastasi puoliksi kuiskaten. Hän ei edes kyennyt muistamaan, milloin oli viimeksi sanonut näin.

Miehen sormet hänen kasvoillaan jättivät jälkeensä kihelmöivän tunteen, suudelma maistui aina niin suloiselta. Punasarvi kietoi toisen kätensä Lardonin niskan taa, toinen asettui miehen poskelle ja laskeutui sivellen alaspäin tuon kaulalle.
"Ethän enää katoa", hän kuiskasi aivan hiljaa, yllättävän tunteen kuristaessa kurkkuaan. Demonittaren ilme oli nyt aivan vakava ja punaiset silmät katsoivat valkoisia värähtämättä, tähän kysymykseen hän tarvitsisi rehellisen vastauksen. Hän ei voinut olla antautumatta tunteilleen, ei Lardonin ollessa kyseessä, mutta kuitenkin häntä yhä pelotti se kipu, joka häntä saattaisi odottaa. Punahiuksinen ei kyennyt sanomaan sitä ääneen, mutta sen varmasti näki hänestä. Ja toisaalta häntä myös pelotti paljastaa pelkonsa, altistaa heikkoutensa toisen nähtäville. Luottaminen ei koskaan ollut ollut hänen vahvuutensa, nykyisin vielä vähemmän kuin ennen.


//Älä kuule yritäkään väittää tuota kökköiseks : D//