~Sorrow left me cold~

Siinä he vain seisoivat, kumpainenkin. Tuo valkohiuksinen, tuo punahiuksinen. Lähekkäin. Kuin rakastavaiset. Heistä kumpainenkin tai ainakin Lardon, todellakin rakasti toisiaan. Valkoiset hiukset heilahtelivat heleässä tuulessa ja tämän kasvoilla lepäili tyyni, mutta paljonpuhuva hymy, joka ei ollut tavallista tämän demonin vakavilla kasvoilla. Hänen sydäntään peittänyt jää oli ehtinyt jo sulaa, ainakin Punasarvelle. Koko ajan se oli kyllä oikeastaan ollut aukinainen tuolle punahiuksiselle neidolle, jota nyt sai pitää lähellään, muttei vaan ollut näyttänyt sitä. Hän oli niin monta yötä miettinyt vain Punasarvea, yksin ollessaan. Hän oli ollut voimaton, tiennyt, ettei voinut vain karata niiltä muukalaisilta, jotka olivat hänet saartaneet, ottaneet kiinni, ja vieneet mukanaan. Rahanahneita ihmisiä, niitä he olivat. Jossakin kaukomaillahan kuudemoni saattoikin olla rahanarvoinen. Tietysti ehkä orjaksikin olivat ajatelleet tai jotain muuta, mikä ei ehkä Lardonin mieleen juolahtanutkaan, eikä hän edes halunnut enää ajatella koko touhua, mitä silloin joskus kauan aikaa sitten tapahtuikaan. Ei. Hän oli päässyt aikoja sitten karkuun, viettänyt monta unetonta, karmaisevaa yötä yksin, mielessään vain Punasarvi ja muistot Payonista, vaikkei hän nyt oikeastaan pahemmin koko kaupungista pitänytkään, mutta siellä asui hänen rakkaansa. Rakas, joka oli yksin autuaassa tietämättömyydessä, Payonissa, hän jossain hevonkuusessa, kaukana.

Kuitenkin Punasavren yllättävä lähtö sai miehen heräämään ajatuksistaan. Tämä tarkkaili koko ajan neidon touhuja ja häntänsä keinahteli puolelta toiselle. Valkoiset silmät eivät värähtäneetkään pois Punasarvesta, ainakaan silloin kun tämä oli näkyvissä.

Punasarvi oli saanut erinäisiä leipiä, leivoksia ties mitä muuta katolle, erittäin taidokkaasti. Lardonin kasvoille oli jälleen noussut hymy, joka selvästi kertoi tämän olevan hieman ylpeä rakkaastaan, joka oli tuosta noin vain napannut syötävää leipomosta ja vielä jonkin viinikannun, jonka sisällöstä Lardon ei tiennyt kylläkään. Punasarven ilme kyllä kertoi paljon, laimeaa viiniä, ehkä ?

"Maistuisiko tuore leipä?"
Ja tämä oli jo viipaloimassa leipää ja tarjosi yhtä palaa Lardonille. Tottakai herralle kelpasi. Mies otti palasen käteensä ja hymähti:
"Tottakai kelpaa", tämä vastasi hieman myöhässä, sillä olihan hän jo saanut purtavaa käteensä. Valkoisten silmien katse pysytteli toisessa. Lardon istahti katolle, sillä jalkoja alkoi jo hivenen puuduttaa tuo ainainen seisominen, vielä noilla kattotiilillä. Ei sillä, etteikö toisella olisi ollut vahvat lihakset, mutta kyllä jokaista lihastakin joskus kolotti.
"Olet aika taitava tuossa hommassa. 'Vierailetko' useinkin tässä leipomossa?" Lardon kysyi hieman virnistäen ja haukkasi pienesti leipää, joka oli vielä hieman lämmintä. Vastaleivottua. Muistoihin taas palaten, Lardon alkoi miettimään, että silloin kun hän vielä asusti Payonissa, tätä leipomoa ei ollutkaan.
"Milloin tämä tähän muuten ilmestyi?" mies kysyi Punasarvelta hetken päästä ja katsahti alas, ihan vain varmistaakseen, että he olivat kahden.

Lardon otti vastaan Punasarven tarjoaman leivän ja istahti katolle, jolloin demonitarkin istahti miehen viereen. Katse kohosi taivaalla kumottavaan puolikuuhun ja nyt nainen lähetti jopa pienen, äänettömän kiitoksen sen puoleen, kiitoksen Lardonin paluusta. Kiitosta seurasi toive siitä, että hän saisi nyt taas löytää onnen, joka oli niin kauan pysynyt piilossa. Punahiuksinen ei uskonut jumaliin, mutta jollain tapaa kuu oli ottanut niiden paikan hänen maailmassaan. Se kuitenkin oli niin määräävä tekijä hänen elämässään, kuten kaikkien kuudemonien elämässä.

Demonittaren häntä luikerteli taas omia aikojaan, koettaen kietoutua Lardonin hännän ympärille. Katse karkaili vähän väliä hänen vieressään istuvaan mieheen, kuin varmistaen ettei toinen ollut kadonnut minnekään. Niin, se olisi niin tyypillistä, jos Lardon yhtäkkiä lähtisikin, Punasarvi tuumi hieman katkerana. Hän oli kuitenkin oppinut odottamaan vain pahinta, eikä osannut kauaa puhtaasti iloita valkohiuksisen saapumisesta, vaikka kyllä hän toki yllättävää onnea tunsi yhä. Siihen vain alkoi sekoittua pahojen aavistusten katkeraa sivumakua, ei hän mihinkään luonnostaan päässyt.

"Olet aika taitava tuossa hommassa. 'Vierailetko' useinkin tässä leipomossa?" Lardon kysyi, katkaisten Punasarven ajatukset. Pieni virnistys kohosi demonittarenkin kasvoille. Ja kehuthan lämmittivät aina, jopa tätä kyynistä olentoa.
"Toisinaan, eiväthän nuo pösilöt edes tajua mihin leipomuksensa katoavat", demonitar sanoi ja naurahtikin hieman, kuitenkin melko kuivasti. Niin, ilokin kuului siihen lukuisten tunteiden joukkoon, jotka eivät olleet pahemmin Punasarven luona vierailleet. Ei hänellä usein ollut aihetta nauruun, paitsi ehkä vahingoniloiseen sellaiseen, ja sen kyllä kuulikin tuosta kuivasta äänestä.
"Varmaan parikymmentä kuunkiertoa sitten", demonitar vastasi hieman olkiaan kohauttaen miehen seuraavaan kysymykseen, hänelle oli paljon luonnollisempaa puhua ajasta kuunkiertojen eikä aurinkovuoden mukaan. Eikä hän niin tarkkaan ollut pannut merkille tämän paikan ilmestymistä.

Punasarven mieleen juolahti, että hänen pitäisi varmaan viedä Lardon tapaamaan Lelouchia, olihan demonitar joutunut Lelouchin alaiseksi ja kenties Lardonista olisi hyötyä miehen suunnitelmia ajatellen. Ajatus ei kyllä houkutellut demonitarta pätkääkään, jotenkin hän halusi pitää valkohiuksisen vain itsellään, ainakin vähän aikaa. Niinpä hän päätti pitää vielä suunsa kiinni Lelouchin johtamasta demoniryhmästä.

Leipänsä syötyään Punasarvi valikoi seuraavaksi jonkin leivoksen syötäväkseen ja hörppäsi hieman viiniä kannusta. Laihaa litkua se kyllä oli, mutta ei hän toisaalta halunnutkaan humaltua. Sentään ihan kohtuullisen makuista.
"Mitä kaikkea sinulle on oikein tapahtunut?" demonitar sitten laukoi ilmoille mieltään polttelevan kysymyksen. Hän tosiaan halusi tietää, mitä Lardon oikein oli puuhaillut. Punaisten silmien kysyvä katse oli nyt kiinnitetty mieheen ja hän haukkasi taas palan leipomuksestaan.

Lardon oli istahtanut katolle, ja katsoi nyt aina välillä valkoisilla silmillään toista, joka sittemmin istahti hänen viereensä katolle. Lardonin kasvoille nousi nopea hymy, kun tämä loi yhden katseen toiseen ja totesi, että toinen oli melkoisen taitava. Samallapa valkohiuksinen demoni kysyi, 'kävikö' toinen useinkin tässä samaisessa leipomossa.
"Toisinaan, eiväthän nuo pösilöt edes tajua mihin leipomuksensa katoavat"
Lardon ei voinut olla pidättämättä rentoa naurahdusta. Niinpä niin.
"No varmaan luulevat että jotkut henget vievät niitä", demoni sanoi huvittuneesti ja haukkasi jälleen palan leivästään.

Kun demoni sitten kysyi, milloinka tämä leipomo oli siihen tullut, niin Punasarvi vastasi että suunnilleen parikymmentä kuunkiertoa sitten. Tämä oli myös Lardonille tyypillistä puhua kuunkierroista. Hän kun eli täysin kuun mukaan, kuten jokaikinen noista demoneista, kuun lapsista. Lardon oli aina uskollinen kuulle. Hän ei uskonut jumaliin, mutta kuun voimaan kyllä. Mikään muu ei saanut hengellistä sijaa hänen mielessään, kuin kuu. Hän uskoi, että kuu antaisi hänelle sen, mitä hän kaikista eniten tarvitsi, ehkä nytkin. Hän oli tavannut Punasarven.

Lardon oli hetken aikaa ihan hiljaa ja ei voinut olla välillä vilkuilematta toista vieressään. Hän vain niin rakasti toista, vaikkei ollutkaan pitkään aikaan nähnyt. Kuitenkin nuorempana hankittu rakkaus, ei se kuihtunut. Jotkut luulivat niin, ja ehkä joidenkin kohdilla se piti paikkansa, muttei Lardonin. Tämä vain oli jatkanut etsimistään, lopulta hänen odotuksensa kuitenkin oli palkittu.

Valkoiset hiukset heilahtelivat hiljaisessa tuulessa. Hänen olonsa oli jotenkin niin rauhallinen. Murhaaja ei ollut pitkään aikaan ollut niin rauhallinen, kuin nyt. Kun hän oli huomannut palaavansa Payoniin, olevansa lähellä tätä kahden killan kaupunkia, oli hänen sydämensä alkanut pamppailemaan kovemmin. Tuolla jossain olisi odottanut Punasarvi ja nyt heti kohta hän oli rakkaansa tavannutkin.

"Mitä kaikkea sinulle on oikein tapahtunut?"
Punasarven kysymys herätti valkohiuksisen mietteistään ja tämä huokaisi lähes äänettömästi.
"Vähän kaikkea, eipä mitään ihmeellistä. Asustelin eräässä baarissa pitkän aikaa, ja yritin aina udella kaikilta kävijöiltä, missä Payon - niminen kaupunki mahtaisi olla, mutta kukaan niistä tomppeleista ollut edes kuullut mitään. No, sitten lähdin sieltä, koska siellä kävi vain pummit ja ehkä joitakin eksyneitä matkalaisia. Lähdin harhailemaan jonnekkin, ja elin kuun kanssa, miten hän nyt antoi minulle voimia. Siten löysin tieni takaisin Payoniin", Lardon kertoi tiivistetysti elämänsä, jonka oli elänyt erossa Punasarvesta. Jotkut saattoivat ehkä hieman ihmetellä, kun Lardon puhui kuusta, niinkuin inhimillisestä olennosta, mutta niin se oli vain häneen iskostunut.

"Entä sinä? Mitä kaikkea sinulle on tapahtunut?" tämä sitten kysyi.

Toisaalta Punasarvi ei olisi halunnut kaivella Lardonin tekemisiä, kenties hän jopa pelkäsi, mitä miehen menneisyydestä saattaisi paljastua. Kaksikymmentä vuotta oli kuitenkin pitkä aika, mistä sitä tiesi mitä toinen oli ehtinyt tehdä tuona aikana. Demonitar oli kuitenkin melkoisen mustasukkaista ja omistushaluista sorttia, eihän hänellä ollut elämässään muuta kuin Lardon. Tai olihan hänellä nykyisin myös se Lelouchin demoniryhmä, mutta sitä nainen ei kovin mielellään ajatellut. Siihen hänet oli kuitenkin pakotettu, jopa peloteltu liittymään, eikä hän mielellään sitä muistellut. Ei, Punasarvi ei loppujen lopuksi ollut sitä omistautuvaisinta sorttia, ainakaan tuota ryhmää ajatellen.

Lardon kertoi lyhyesti ja hyvinkin tiivistetysti, mitä oikein oli puuhaillut. Hieman Punasarvea hymyillytti tuon sanavalinta. Vähän kaikkea, eipä mitään ihmeellistä. Sinänsä hieman ristiriitaista. Demonitar ei voinut estää epäileväisiä, oikeastaan melko mustasukkaisia ajatuksia nousemasta mieleensä ja olisi melkein halunnut lyödä itseään. Eikö hän voisi vain nauttia tästä, iloita siitä että Lardon oli taas palannut? Mutta miehen katoaminen oli kirpaissut niin syvään, nyt kun tuo oli taas demonittaren luona pelkäsi hän joutuvansa pian kokemaan jotain samanlaista. Hän halusi pitää huolen siitä, ettei valkohiuksinen katoaisi, kenties hän halusi sitä vähän liikaakin.

"En ole tehnyt oikeastaan mitään. Elänyt ja tappanut", Punasarvi vastasi hieman olkiaan kohauttaen Lardonin kysymykseen. Tässäkin olisi kenties ollut tilaisuus paljastaa tunteensa, kertoa kuinka oli toista kaivannut tämän kadottua. Mutta yhä Punasarvi oli Punasarvi, ei osannut eikä halunnut tuoda tällaisia asioita julki. Hetken aikaa demonitar oli hiljaa, otti taas hieman leipää syödäkseen ja joi hieman viiniä päälle. Hän ei kuitenkaan ollut kovin puhelias, ja oikeastaan hän olisi vain halunnut katsella Lardonia, olla aivan miestä vasten, kenties olisi jopa halunnut avata sydämensä jokaisen sopukan tuolle valkohiuksiselle. Mutta ei hän kuitenkaan tehnyt mitään noista, tyytyi vain katselemaan kuuta ja katsahtamaan välillä miestä vierellään. Vaikka sydän kenties käski tekemään jotain, ei järki kuitenkaan antanut.

"Tiedätkö vielä kaupungin tilanteesta?" Punasarvi kysyi, jotain puhuakseen, kuullakseen Lardonin äänen. Ei häntä oikeastaan olisi vähempää voinut kiinnostaa kiltojen välinen jännite ja todennäköisesti pian edessä oleva sota. Mutta ei hän osannut muutakaan tehdä kuin olla hiljaa tai puhua joutavia.
"Typerät ihmiset typerine jumalineen ovat varmaan kohta taas sodassa keskenään", demonitar jatkoi ivallisesti naurahtaen. Hän oli elänyt sodan aikaa ennenkin. Vaikkeivät kiltojen riidat häntä suoranaisesti koskeneetkaan, vaikkeuttaisi sota myös demonien elämää. Mutta Punasarvi uskoi kyllä selviävänsä taas, kuten oli ennenkin selvinnyt. Hän oli ollut onnekas, suunnattoman onnekas elääkseen kuudemonina näin kauan, jo kahdeksankymmentä vuotta, varsinkin kun hänen elämänsä oli ollut mitä oli. Mutta nainen aikoi kyllä elää vielä paljon pidempäänkin.

Demonittaren katse oli vain kiinnitettynä kuuhun, joka alkoi jo lähestyä tämänöisen vaelluksensa päätöstä.
"Enää pari tuntia auringonsarastukseen", Punasarvi totesi hiljaa, taas vain jotain sanoakseen. Pian olisi aika kadota taas ihmisten silmistä, kun väki lähtisi liikkeelle ja aurinko kohoaisi taivaalle, häikäisemään kuudemonin herkkiä silmiä. Juuri auringonpaiste yhdistettynä kuudemoneiden herkkiin silmiin teki heistä useimmin yöolentoja.

Lardon istuskeli siinä Punasarven vieressä, kertoen lyhyesti tiivistettynä, mitä olikaan tehnyt näiden parinkymmenen vuoden aikana. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut lakannut toivomasta, ettei näkisi Punasarvea enää koskaan, vaikka kieltämättä se oli tuntunut hiukka mahdottomalta aina välistä. Mutta silti. Nyt hän oli taas Payonissa, rakkaansa vieressä, syömässä leipomosta varastettua leipää.

Kysymys palautuikin takaisin punahiuksiselle naiselle, ja tämä vastasi siihen lyhyesti ja ytimekkäästi.
"En ole tehnyt oikeastaan mitään. Elänyt ja tappanut"
Lardon nyökkäsi vaitonaisena. Hän mutusteli leipäänsä hivenen ajatuksissaan, sillä vieläkään hän ei ollut ihan tolkuissaan. Siinä hän vain istuskeli Punasarven kanssa, vaikka hän oli ollut kateissa ties kuinka kauan. Mutta siltikään ei tunteensa olleet lakastuneet, vain ehkä vkasvaneet. Hän oli joskus uudenkuun öinä tuntenut itsensä niin heikoksi ja yksinäiseksi ja oli muistellut Punasarvea, kuinka he olivatkaan piilotelleet Lardonin löytämässä piilopaikassa aina siihen saakkaa kunnes kuu taas alkoi kasvamaan. Niin. Hän oli saanut jakaa kirouksensa toisen kanssa. Heidän kirouksensa, heidän lahjansa, miten sitä nyt katsoikaan.

"Tiedätkö vielä kaupungin tilanteesta?"
Lardon katsahti valkoisilla silmillään Punasarvea, hieman tietämätön ilme kasvoillaan. Oli hän jotakin pieniä huhuja kuullut, mutta ei ollut ottanut niitä juurikaan niin vakavina, koska sinänsä ne eivät itseään koskeneet, olihan hän katsos killaton.
"Typerät ihmiset typerine jumalineen ovat varmaan kohta taas sodassa keskenään"
Lardon naurahti pienesti.
"Ihmiset ovat vain niin typeriä. Heikkoja ja tietämättömiä. Ja palvovat jotain patsaita, luullen että kaikki kääntyy sitä kautta paremmaksi, mutta itsehän he tekevät oman maailmansa, oman kaupunkins", Lardon puhui ja katsahti hetkeksi Punasarveen ja sitten taas kuuhun, jonka eteen lipui hitaasti muutamia pilvenrepaleita.

"Enää pari tuntia auringonsarastukseen"
Punasarvi totesi taas hetken päästä.
Niin. Aurinko alkoi nousemaan, ja ihmiset alkoivat heräillä ja demonit taas vetäytyä syrhään kaduilta. Omiin pimeisiin koloihinsa, joista he sitten taas illan tullen saapuivat kuun mukana. Kuu oli heille elinehto, niinkuin aurinko joillekkin. Kuudemonina Lardonkaan ei taas voinut sietää aurinkoa, sen kirkkautta ja lämpöä. Yö. Se oli hänen aikaansa.
"Totta, pitäisi varmaan alkaa vetäytyä varjoihin", Lardon totesi hetken päästä hiljaa huokaisten. Ei kannattanut viivytellä liian pitkään, sillä ihmisiä kyllä liikkui jo siihenkin aikaan.

Valkosarvinen nousi ylös ja kiitti Punasarvea leivästä. Hän katsahti horisonttiin, joka alkoi jo nyt näyttää uhkaavasti valoisemmalta. Valkoiset hiukset heilahtelivat tuulessa kauniisti ja valkoiset silmät kääntyivät katsomaan taas tuota punahiuksista demonia.

"Ihmiset ovat vain niin typeriä. Heikkoja ja tietämättömiä. Ja palvovat jotain patsaita, luullen että kaikki kääntyy sitä kautta paremmaksi, mutta itsehän he tekevät oman maailmansa, oman kaupunkinsa", Lardon vastasi Punasarven puheisiin tulevasta sodasta, saaden demonittaren jälleen naurahtamaan ivallisesti mokomille typeryksille. Hänellä ei ollut mitään siteitä täkäläisiin ihmisiin tai heidän sotiinsa, pikemminkin hän oli loinen tässä yhteisössä, otti mitä halusi antamatta vastalahjaksi muuta kuin kuolemaa ja piti vielä toimintaansa oikeana.

Punasarvi oli katsahtanut Lardonia miehen puhuessa ja oli kohdannut tuon valkoisten silmien katseen, mutta oli pian kääntänyt katseensa kuuhun, kuin ei olisi uskaltanut katsoa valkohiuksista, kuin olisi pelännyt liian intensiivisen katseen karkottavan miehen. Hetken hiljaisuuden jälkeen nainen lausahti sanansa lähestyvästä aamunkoitosta.
"Totta, pitäisi varmaan alkaa vetäytyä varjoihin", Lardon totesi siihen ja nousikin seisomaan, kiittäen sitten Punasarvea tuon tarjoamasta leivästä. Hetken aikaa demonittaren kasvoilla saattoi nähdä jopa yllättyneen ilmeen tuon kiitoksen johdosta ja sitten hän kohautti hieman olkiaan. Hän ei ollut juuri koskaan ymmärtänyt edes tällaisten yksinkertaisten kohteliaisuuksien päälle, eipä kukaan ollut niidenkään käyttöä hänelle vaivautunut opettamaan.

Nainenkin nousi seisomaan ja mietti hetken, missä olisi lähin suojapaikka. Lardonin jälkeensä jättämää kammiota hän käytti vain uudenkuun aikoihin, kun oli heikoimmillaan. Muutoin hän oli missä milloinkin, ainoa vaatimus paikalle oli, että sinne pääsisi suojaan häikäisevältä auringolta ja typeriltä ihmisiltä. Täydenkuun aikaanhan hänen ei tarvinnut juuri nukkuakaan, mutta nyt pitäisi siitäkin huolehtia.

"Tiedän yhden paikan", Punasarvi sitten sanoi keksittyään, missä he voisivat viettää päivänsä. Demonitar antoi jäljelle jääneiden leipomusten roikkua ruoskassaan ja nappasi viinikannunkin mukaansa, täytyisihän heidän myöhemminkin syödä. Katot olivat yhä hänen valtatiensä, mutta nyt nainen ei juossut vaan käveli, toki melko reippaasti. Matkaa olisi ehkä jonkin verran, mutta eipä heillä kiire ollut, ennen auringonnousua he ehtisivät mainiosti perille.

Punasilmäisen päämääränä oli eräs suuri aasakartano, tarkemmin sanoen sen ullakko. Ullakolla kävi ihmisiä vain harvoin ja se oli niin täynnä tavaraa, ettei tarvinnut pelätä paljastumista. Tokihan kaikki ullakolle eksyvät voisi yksinkertaisesti tappaa, mutta demonitar ei halunnut herättää huomiota, sehän tietäisi mitä todennäköisimmin turvallisen piilon menetystä.

Punasarven kävellessä hänen päässään takoivat vain Lardon ja rakkaus, kaksi asiaa jotka hän oli uskonut menettäneensä iäksi. Ja hän oli uskotellut itselleen, ettei noita enää tarvinnut, että niistä seuraisi vain surua, mutta kun valkohiuksinen oli sitten palannut, ei demonitar ollut voinut vastustaa sydäntään. Vaikka yhä hän pelkäsi, pelkäisi kenties aina että menettäisi kaiken, niin että lopulta hänellä olisi vain sirpaloitunut sydän, sen palaset pistelemässä rinnassaan. Kovasta kuoresta ei ollut hyötyä suojana, kun toinen oli päässyt syvälle sen sisälle.

Ja yhä vain naisen sisällä sykki kaipuu toisen käsivarsille, kaipuu tuntea toisen huulet huuliaan vasten, kaipuu koko tuohon valkohiuksiseen, niin syvä ja jäytävä kaipuu. Mutta järki pakotti punasilmäisen kävelemään ulkoisesti tyynenä edes koskematta Lardonia, välillä vain tuota vilkaisten, demonitar melkein itsekin pelkäsi kaikkia niitä vahvoja tunteita, jotka mies oli hänessä herättänyt.

Heidän olisi aika siirtyä pois näkyviltä. Aurinko nousisi pian, eikä demoni voinut sietää sen tuomaa kirkasta valoa yhtään. Ihmiset paistattelivat kyllä auringon valossa, muttei nämä yön eläjät, demonit, joille yö oli aika elää. Päivä oli heille, kuin yö ihmisille. Silloin kerättäisiin voimia, levättäisiin, yöllä sitten taas tultiin ulos, elämään.

"Tiedän yhden paikan"
Punasarvi näytti keksineen jonkin paikan, missä he voisivat olla, kunnes päivä laskeutuisi alas, muuttuisi taas yöksi. Kunnes hämärä peittäisi maan.
Lardon nyökkäsi ja hienoinen hymy käväisi miehen kasvoilla, mutta se lakastui hetken päästä. Mieshän ei ollut koskaan oikein osannut hymyillä, muttei nyt voinut olla hymyilemättä, kun katsahti Punasarvea, joka sitten nappasikin viinikannun mukaan ja lähti kattoja pitkin viemään heitä kartanolle ja valkohiuksinen seurasi kuuliaisesti tuota punasarvista. Mies käveli hieman jäljessä toisesta. Hänen katseensa tarkkaili Punasarvea ja tämän olemusta, tuota olemusta, jota rakasti hyvin paljon. Vaikka hänkin oli kuvitellut voivansa unohtaa kaiken, kaikki ne tunteet joita tätä punahiuksista kohtaan tunsi, mutta ei. Se ei koskaan ollut käynyt päinsä. Aina ne olivat jossain vaiheessa tulvahtaneet esille. Mies hymähti hiljaa ja katsahti laskevaa kuuta. Nyt hän oli taas Payonissa.

Valkoiset hiukset leijailivat laiskasti tuulessa, Lardonin kävellessä Punasarven perässä. Mies huokaisi hiljaa ja ripeensi sitten tahtiaan kävellen nyt ihan Punasarven vierelle ja katsahti tätä.
"Onko sinne pitkä matka?" Lardon kysyi tyynesti ja siirsi sitten katseensa takaisin menosuuntaan. Katot olivat kaikki hänelle melko tuttuja. Ei Payon niin kamalasti ollut muuttunut sen aikana jolloin hän oli ollut poissa.

Lardon ei osannut sanoa yhtään mitään. Tuntui kuin joku olisi vienyt hänen kielensä, tukkinut kurkun ja äänihuulet. Hän tyytyi vain kävelemään Punasarven vierellä, vaikka sisimmässään halusi jälleen sanoa, kuinka toista rakastikaan ja kuinka tätä olikaan kaivannut. Sydän sanoi toista, mutta valkohiuksinen piti päänsä kylmänä. Ei olisi varmaankaan oikea hetki tunteellisuuksille. Hän ei sitä paitsi ollut osannut odottaa näkevänsä Punasarvea melkein heti sen jälkeen, kun oli taas löytänyt tähän kahden killan kaupunkiin.

//Anteeksi lyhkäsyys, mutta ajatus ei oikein suostunut kulkemaan >.< //

Demonit kulkivat kuun valaisemilla katoilla hiljaisuuden vallitessa, edes heidän askelistaan ei lähtenyt ääntä kaupungin yöhön. Toisinaan ympäristöstä saattoi kuulla satunnaisia ääniä, mutta kun suurin osa väestä lepäsi, ei melunaiheuttajiakaan ollut.
"Onko sinne pitkä matka?" Lardon kysyi heidän käveltyään jonkin aikaa.
"Ei kovin", Punasarvi vastasi harteitaan kohauttaen. He alkoivatkin nyt saapua hienommalle alueelle, talot kasvoivat ja niitä oli harvemmassa, enää katolta katolle liikkuminen ei käynyt päinsä. Mutta demonittaren etsimä talo olikin aivan hienostoalueen laitamilla. Viimeisen tavallisen väen asuttaman talon katolta hän hypähti suurta kartanoa ympäröivän kapean muurin harjalle ja tasapainoili sitä pitkin erään puurykelmän luo. Rutinoitunut hyppy, ja punahiuksinen oli puussa, kavuten ketterästi alas.

Varoittava katse käväisi Lardonissa, nyt pitäisi olla todella hiljaa, vaikka varmaan mies sen muutenkin tajusi. Askellus aukean pihanurmikon poikki ja Punasarvi oli päässyt talon kulmalle, jossa kasvoi murattia kuin kiipeilyä varten asetettuna. Jälleen katse käväisi valkohiuksisessa, tällä kertaa pienen virnistyksen saattelemana ja vikkelästi demonitar kohosi korkeuksiin. Ikkuna auki, ja hän oli viimein sisällä ullakolla, jonka tässä päässä mahtui juuri ja juuri kulkemaan tavarapaljouden lomitse.

Demonittaren askeleet veivät hänet suojaisaan nurkkaan, johon oli virttyneistä kankaista ja vanhoista tyynyistä rakennettu eräänlainen pesäntapainen. Se ei ollut kovinkaan iso, mutta oikeastaan Punasarvi huomasi olevansa vain hyvillään tajutessaan, että heidän siinä nukkuessaan hän pääsisi väistämättä Lardonin lähelle. Toisaalta hän tunsi olevansa kuin typerä, ihastunut teinityttö moisia ajatellessaan, mutta toisaalta hän ei jaksanut sättiä itseään moisesta. Ei nyt, kun tajusi olevansa onnellinen pitkästä, pitkästä aikaa.

"Nukun yleensä tuossa, mutta on tuolla muuallakin tilaa jos sinne kenties tahdot", Punasarvi totesi Lardonille tämän tultua. Tilanne sai vain demonittaren jotenkin niin epävarmaksi ja eihän hän voinut tietää, halusiko valkohiuksinen nukkua mieluummin yksin, vaikka nainen muuta toivoikin. Yllättäen punahiuksinen haukotteli kesken mietteidensä, matkassa oli tosiaan kulunut aikaa ja aamu oli jo lähellä. Aika käydä petiin siis.

Pehmoiselle vuoteelleen asettauduttuaan Punasarvi päästi jopa irti aseistaan, asettaen ne hieman ylemmäs pesän reunalle, käden ulottuville. Viereensä demonitar oli jättänyt niin paljon tilaa kuin ahtaassa kolossaan nyt saattoi, jos Lardon haluaisi asettua hänen vierelleen. Ei hän kuitenkaan osannut suoranaisesti pyytää valkohiuksista siihen, vaikka kuinka sitä halusikin, nainen tunsi olevansa jotenkin niin kömpelö ja osaamaton tässä tilanteessa. Eikä se ollut ihmekään, eihän nainen ollut pitkiin aikoihin juurikaan ystävällismielisessä vuorovaikutuksessa kenenkään kanssa. Yksinäisyydessä kyky ilmaista tunteitaan toiselle ei varsinaisesti kehittynyt.


//Vai että lyhyt... *kröh*//

Lardon käveli aivan Punasarven jäljessä, hiljaa käyskennellen. Toinen oli kertonut hänen kysyessään, ettei kartanolle edes ollut pitkä matka enää, mikä helpotti toisaalta tätä valkohiuksista joka kuikuili siihen suuntaan josta aurinko nousisi tuota pikaa. Hän ei halunnut nähdä sen kirkasta valoa, joka häikäisi väistämättä silmiä. Onneksi he kuitenkin alkoivat olla lähellä sillä talot muuttuivat väistämättä hienostuneemman oloisemmiksi ja katot hajanaisemmiksi, joten niissä, niiden päällä ei pahemmin enää kuljeksittu. Oli pakko tyytyä maankamaraan.

Yhä Punasarvea seuraten tämä valkohiuksinen käveli märän nurmikon poikki ja sitten kiipesi Punasarven perässä kartanon ullakolle.ja heti sinne kavutessaan ja tullessaan toinen totesi:
"Nukun yleensä tuossa, mutta on tuolla muuallakin tilaa jos sinne kenties tahdot"
Lardon nyökkäsi hiljaa ja katsoi ympärilleen. Ihan tarpeeksi kodikas demoneille, jotka nukkuivat päivät ja valvoivat yöt. Punasarvi haukotteli ja hienoinen hymy tulvi valkohiuksisen kasvoille. Toinen oli vain niin kaunis, aivan kuin ennenkin.

Lardon saattoi tuntea itsensä jopa hieman tyhmäksi siinä vain seistessä, ja niinpä demoni ottikin muutaman askeleen eteenpäin ja katseli jälleen valkoisilla silmillään ympärilleen. Katse kuitenkin siirtyi nopeasti Punasarveen, joka oli jo asettautunut petiinsä aseensa hieman ylempänä. Lardon huokaisi ja tunsi itsensä jollakin tapaa hieman epävarmaksi. Hän oikeastaan vain halusi tämän punahiuksisen demonittaren viereen, mutta ei kuitenkaan ollut ihan varma. Eipä toinenkaan ollut mitään puhunut tai sanonut.

Kuitenkin tunteet voittivat ja Lardon otti muutaman askeleen lähemmäs Punasarvea joka loikoili omalla pedillään.
"Mahtuuko tähän?" valkohiuksinen kysyi hiljaa ja vilkaisi nopeasti rakastamaansa neitokaista. Hän kumartui tämän pesän vierelle ja huokaisi, jääden odottamaan mitä Punasarvi mahtaisikaan vastata, eihän hän kuitenkaan viitsinyt olla tungetteleva, vastahan hän oli Payoniinkin ilmaantunut. Sitä ennen hän oli ollut erossa kaksikymmentä vuotta tästä neidosta, jonka nyt oli sattumalta löytänyt.

Aurinko alkoi nousta ja Lardonkin tunsi itsensä väsyneeksi, kuten aina auringon noustessa ja päivän sarastaessa. Silloin hän aina käpertyi jonnekkin lepäämään, kuten ihmiset yöllä. Demonien tapa tämä oli. He elivät yöllä ja nyt vasta ihmiset alkoivat herätä, heidän mennessään nukkumaan. Valkohiuksinen haukotteli makeasti ja huomasi todellakin olevansa väsynyt.

Lardonin jäädessä seisoskelemaan Punasarvi ehti jo ajatella, että mies aikoisi mennä jonnekin muualle. Ja mikä ihme tuo nyt olisi, miksi valkohiuksinen nyt hänen viereensä haluaisi tulla. Vaikka mies olikin kertonut kaivanneensa demonitarta ja pitävänsä tätä kauniina, ei nainen ihmettelisi yhtään, jos toinen haluaisi pitää etäisyyttä. Punahiuksinen oli kasvanut kyyniseksi ja odotti usein vain pahinta, niin nytkin. Äsken vielä melkoisen onnelliset ajatukset alkoivat vaihtua synkeämpiin.

"Mahtuuko tähän?" Lardon kysyi hiljaa, otettuaan muutaman askeleen Punasarven pesää kohden ja kumartuen sen vierelle.
"Jos pieni ahtaus ei haittaa", demonitar vastasi, teki vielä hieman tilaa viereensä ja hymyilikin hieman, nyt oli jälleen synkkyyden vuoro väistyä iloisuuden tieltä. Tuollainen oikeastaan niin pieni asia, ja kuitenkin se sai hänet niin iloiseksi. Hieman nainen sai ihmetelläkin kuinka hänen, yleensä melko tunteettoman olennon, tunteet nyt heittelehtivät tällaista vuoristorataa. Mutta kyllä hän varmasti muutoinkin tunsi, ei vain välittänyt tunteistaan. Lardonin aikaansaamat tunteet olivat kuitenkin niin voimakkaita, että ne olikin jo hankalampi sivuuttaa.

Jälleen Punasarvi haukotteli, tällä kertaa paljon makeammin kuin viimeksi. Väsymys alkoi tosiaankin painaa, varsinkin kun hän oli tänä yönä kokenut paljon enemmän kuin keskivertoyönä. Hiljalleen hän käpertyi hieman parempaan asentoon ja kuulosteli sitten hetken ympäristöään. Ensimmäiset palvelijat taisivat jo heräillä, ainakin nainen oli kuulevinaan kattiloiden kolinaa tai muuta sellaista, vaikkei voinutkaan olla aivan varma.

"Jos joku sattuu tulemaan tänne, on parempi vain pysyä hiljaa. Täällä päässä ullakkoa on tuskin edes käyty vuosiin", Punasarvi sanoi Lardonille hetken kuluttua. Nurkassaan he olisivat hyvässä piilossa, eikä ullakolla muutenkaan käyty kovin usein. Eikä tänne varmaan edes pääsisi ullakon toisesta päästä kaiken roinan ohi raivaamatta ensin puolia tavaroista ulos ullakolta. Niinpä paikka tosiaan oli yllättävän turvallinen yöpymiseen, vaikkei ensin kenties siltä vaikuttanutkaan.

Demonittaren toinen käsi oli laskettuna ruoskan kahvan päälle, lähinnä vain tavan vuoksi. Ei hän tosissaan uskonut, että kukaan tulisi häntä uhkaamaan. Mutta vuosien käytössä sileäksi kulunut kahva antoi hänelle turvallisuuden tunnetta. Hiljalleen naisen silmät alkoivat painua umpeen, aivan vielä hän ei kuitenkaan nukahtanut. Punasarvella kesti usein melko kauan saada unenpäästä kiinni, niin varmaan kävisi nytkin. Mutta siihenkin hän oli jo tottunut.


//En kyllä takaa laadusta mtn kun näin myöhällä tän onnistuin kirjottaan : D//

"Jos pieni ahtaus ei haittaa"
Punasarven hymy sulatti Lardonin sydäntä. Tuo oli oikeastaan harvinainen näky toisen kasvoilla, mutta aivan ihana, taivaallinen, näky. Kuitenkin tämä valkohiuksinen asettui punahiuksisen viereen, ja haukotteli nyt hänkin. Se taisi tosiaan olla tarttuvaa, kuten sanottiin. Kuitenkin siinä oli jotenkin niin mukava olla, Punasarven vieressä, niinkuin kaksikymmentä vuotta sitten. Muistot alkoivat tulvahtelemaan tämän miehen mieliin.

"Jos joku sattuu tulemaan tänne, on parempi vain pysyä hiljaa. Täällä päässä ullakkoa on tuskin edes käyty vuosiin"
Lardon nyökkäsi, muttei ollut varma näkikö toinen edes sitä. Valkohiuksinen sulki silmänsä ja huokaisi kerran syvään. Nyt he siinä lepäilivät vierekkäin, vaikka jokin aika sitten suunnilleen huusivat toisilleen, haukkuivat muunmuassa tahma-aivoiksi. Lardon hymähti hiljaa. Tahma-aivo.

Valkohiuksisen demonin käsi kuin myös lepäili miekan kädensijan päällä, vain varmuuden vuoksi. Koskaan hän ei ollut suostunut suojaustaan laskemaan, vaikka lepäisikin jossain turvallisessa paikassa. Valkoiset silmät katsahtivat hetken aikaa Punasarvea vieressään. Tämän silmät olivat jo ummessa, nukkuikohan toinen? Tuskinpa. Demonitar näytti kuitenkin niin kauniilta, yhtä kauniilta kuin ennen, vaikka aikaa olikin kulunut paljon. Ja Lardon vain halusi vetää toisen syleilyynsä, kertoa kuinka tätä rakastikaan, mutta kuitenkin hänen kunniansa ei sallinut sitä, mikä osittain harmittikin Lardonia.

Hän antoi katseensa vielä hetkisen aikaa levätä toisen olemuksessa, ennen kuin nousi hieman pystynpään ja painoi nopean suudelman toisen huulille ja sitten meni makuulle taas nopeasti, pää käännettynä toiseen suuntaan. Toivottavasti toinen ei pahastunut moisesta teosta. Lardon sulki silmänsä ja vaipui nopeaan pieneen horrokseen, muttei kunnolla nukkumaan. Hiuksensa olivat levinneet valtoimenaan osittain tämän selän ja olkapään päälle, osittain jonnekkin muualle.

Hän oli aina ollut nopea nukahtamaan, mutta nyt hän ei kunnolla saanut unenpäästä kiinni, sillä kaikki oli vain niin mullinmallin. Hän oli tavannut Punasarven, he olivat kinastelleet ja nyt nukkuivat tai ainakin torkkuivat jonkin kartanon ullakolla, jossa ei oltu käyty moneen vuoteen varmaankaan. No, ehkä kaikki lähtisi oikaistumaan jonkin ajan päästä. Hetki kerrallaan piti elää ja nyt levätä päivän yli.

Lardon asettui Punasarven viereen ja sai tyytyväisen onnellisuuden kohoamaan demonittaren mieleen. Oli vain niin miellyttävää tuntea miehen lämpö itseään vasten, eihän sitä voinut olla tuntematta kun tilan vähyys pakotti heidät olemaan kylki kyljessä, halusi tai ei. Ja kyllä nainen sitä halusi, hän halusi niin paljon nyt kun Lardon oli palannut, mutta ei saisi ahnehtia. Parempi ottaa jokainen tällainen ihana hetki kerrallaan kuin alkaa vaatimaan vain lisää ja parempaa. Nyt punahiuksinen luotti siihen, että saisi taas kokea kaikkea sellaista, mitä oli muistellut yksinäisyydessään. Niin paljon kauniita muistoja. Rakkaus tosiaan kykeni antamaan niin paljon, vaikka se saattoi myös viedä paljon. Ja molemmat Punasarvi oli kokenut.

Punasarvi oli jo sulkenut silmänsä kun hän tunsi Lardonin kohottautuvan vieressään. Punaiset silmät rävähtivät nopeasti auki, tarkkailemaan tilannetta. Ja sitten demonitar sai tuntea huulillaan valkohiuksisen nopean suudelman. Nyt hän ei voinut estää kasvoilleen kohoavaa hymyä, joka onnellisella hehkullaan teki naisen paljon tavallista kauniimmaksi. Demoni hänen vieressään ei vain tainnut sitä nähdä käännettyään päänsä nopeasti pois.

Punahiuksinen antoi päänsä painua Lardonin olkaa vasten ja sulki jälleen silmänsä. Ajatukset eivät kuitenkaan ottaneet rauhoittuakseen, ne pyörivät menneissä ja tässä hetkessä, valkohiuksisen miehen ja hänen aiheuttamiensa tunteiden ympärillä. Ne suuntautuivat myös tulevaan, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin nainen uskalsi toivoa jotain onnellista tulevaisuudelta. Näihin mietteisiinsä hän lopulta nukahtikin, pienenpieni hymynkare huulillaan.

Rauhassa he eivät kuitenkaan saaneet olla koko päivää. Punasarvi ehti nukkua vain muutaman tunnin, kun ullakon toisesta päästä kantautuvat äänet herättivät hänet. Joku oli tullut ylös. Demonitar ei kuitenkaan huolestunut, tuskinpa tulija tälläkään kertaa tänne päähän rämpisi tavarameren halki. Nainen laski kuitenkin kätensä Lardonin käsivarrelle ja katsahti tuota sormi huulillaan hiljaisuuden merkiksi, muistuttaakseen miehelle että nyt piti olla hiljaa eikä ruveta riehumaan aseiden kanssa. Hetken kuluttua Punasarvi kuulikin ullakon luukun taas sulkeutuvan, rauhanhäiritsijä oli poistunut.

"Pitikin tulla herättämään", Punasarvi mutisi itsekseen, käsi yhä Lardonin käsivarrella. Hän oli lähes aina ärtyisä jos hänet herätti kesken unien. Nyt hän oli jo lähes täysin valveilla, pitihän sitä osata herätä nopeasti jos joku uhkasi. Kestäisi taas jonkin aikaa ennen kuin hän saisi uudelleen unen päästä kiinni. Huokaisten demonitar painui takaisin rentoon asentoon pesän pohjalle ja tuijotti kattoa. Onneksi täällä sentään oli melko hämärää, se tästä vielä olisikin puuttunut jos aurinko olisi paistanut nurkkaukseen ja sokaissut heidän silmänsä. Valkohiuksisen käsivarrella lepäävät sormet valuivat hiljalleen alaspäin, miehen sormien lomaan.

Lardonin sisältä kumpusivat onnelliset tunteet, hän oli taas onnellinen, vaikka oli yrittänyt niin kovasti peittää omia tunteitaan peläten haavoittavansa itseään, jos vielä jatkaisi uskomista siihen, että tapaisi Punasarven vielä joskus. Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet olleetkaan turhia, sillä siinä hän nyt nukkui, oikeammin torkkui rakastamansa neidon vieressä, jota ei ollut uskonut koskaan enää näkevänsä, kun hän kaksikymmentä vuotta sitten häipyi tai kun hän joutui väijytykseen.

Lardon tunsi nyt kuinka punahiuksisen pää painui hänen olkaansa vasten ja pieni hymy nousi väkisinkin tämän torkkuvan herran komeille kasvoille. Demoni oli onnellinen, todellakin, nyt kun hän sai olla siinä Punasarven kanssa. Kahdestaan ja vain kahdestaan, mitään muuta hän ei toivonut, kuin että saisi olla kahden tämän punasarvisen kanssa. Niin paljon oli valkohiuksinen Punasarvea ajatellut, ettei ajatuksiinsa ollut välillä mahtunutkaan ketään tai mitään muuta.

Kuitenkin Lardonki säpsähti heti hereille, kun ullakon toisesta päästä alkoi kuulla melua. Valkosilmäinen katsahti toista, joka oli laskenut kätensä hänen kädelleen ja sormi oli suunsa edessä, kuin muistuttaen siitä, että heidän piti olla hiljaa. Ja niin Lardon olikin, niin kauan kunnes melu sitten loppui ja se joka siellä oli ollutkin ,poistui. Valkohiuksinen mutristi hieman huuliaan ja hieroi silmiään, miksi jonkun olikaan pitänyt tulla ullakolle juuri silloin, kun hän oli saanut unenpäästä kunnolla kiinni, eikä vain torkkunut horroksessa. No, kaikkea sattui. Lardon huokaisi hiljaa, ja se päättyi pieneen haukotukseen. Hän oli vielä hivenen väsynyty.

"Pitikin tulla herättämään"
Punasarvi mutisi ja Lardon nyökkäsi.
"Niinpä, olisi vain pysynyt poissa", demoni huokaisi ja haukotteli taas. Olihan hän kohta taas kunnolla hereillä, hienoinen väsymys vain painoi, kun oli juuri herännyt säpsähtäen meteliin.

Punasarvi huokaisi ja painui taas pesän pohjalle rentoon asentoon ja sormet valuivat valkohiuksisen sormien lomaan.
"Olet sinä totisesti löytänyt hyvän paikan", Lardon totesi ja katseli ympärilleen, mitä nyt saattoi sieltä nähdä. Hän lepäsi Punasarven vieressä ja peukalollaan silitteli Punasarven kämmenselkää. Oli totisesti neitonen löytänyt hyvän piilopaikan.

Valkoiset hiukset olivat levinneet kehystämään miehen kasvoja mutta sitten tämä taas nousi neidon vierestä ja katsoi suoraan noihin punaisiin silmiin. Harmi vain tosiaan, ettei hän osannut tälläisissa tilanteissa oikein sanoa mitään, kun tunteet olivat niin oikeita. Ja hän todella rakasti tätä punahiuksista. Kuitenkin aina olivat teot, jotka puhuivat mitä toivottavammin puolestaan. Niinpä, Lardon antoi taas huuliensa painua Punasarven huulia vasten hieman pidempään suudelmaan kuin aikaisemmin. Hän toivoi että sitä kautta Punasarvi ymmärtäisi hänen tunteensa, jotka eivät olleet lakastuneet mihinkään.

"Niinpä, olisi vain pysynyt poissa", Lardon huokaisi Punasarven mutisemien sanojen jälkeen ja haukotteli. Demonitar ynähti jotensakin myöntävästi valkohiuksisen sanoihin ja painui sitten syvemmälle pesään lepäilemään, pujottaen sormensa miehen sormien lomaan. Miehen, jota niin paljon rakasti, oli rakastanut jo niin kauan. He olivat eläneet yhdessä parikymmentä vuotta, jos heidän rakkautensa olisi ollut heikko tai hetken huumaa, se olisi vain kuihtunut pois ja demonit olisivat ajautuneet erilleen, eihän mikään muu heitä ollut sitonut yhteen. Mutta heidän rakkautensa oli vain vahvistunut tuona aikana, se ei ollut laimennut, vaikka kenties olikin ehtinyt tyyntyä ajan kuluessa.

Ja Lardonin kadottuakin Punasarvi oli ensin vaalinut rakkauttaan, mutta oli sitten tullut siihen tulokseen, ettei se kannattanut, hän oli uskonut menettäneensä rakkaansa ainiaaksi. Silloin demonitar oli aloittanut rakkautensa tukahduttamisen, jäljelle oli jäänyt vain pieni kipinä, joka ei ollut suostunut sammumaan. Tuosta kipinästä valkohiuksinen oli jälleen sytyttänyt rakkauden punasilmäisen sisimpään, murtauduttuaan kovan kivikuoren läpi. Ja nyt tuo rakkaus teki naisen onnelliseksi ja pehmeäksikin, tosin tuo pehmeys ei näkynyt kellekään muulle kuin Lardonille. Jos kuka tahansa muukin olisi paikalla, näkyisi siitä tietynlaisesta lempeydestä tuskin jälkeäkään tämän demonittaren olemuksessa.

"Olet sinä totisesti löytänyt hyvän paikan", Lardon totesi, silitellen peukalollaan demonittaren kämmenselkää.
"Ja vielä ihan vahingossa", Punasarvi vastasi hitusen hymähtäen. Hänen olisi silloin pitänyt oikeastaan olla jo vetäytyneenä kammioonsa, mutta ruoka oli ollut vähissä ja demonitar oli sitten lähtenyt sitä etsimään. Jotkut vihamieliset ihmiset olivat kuitenkin sattuneet huomaamaan hänet ja heitä paetessaan naisen tie oli sattunut viemään tänne.

Lardonin kohottautuessa myös Punasarvi nousi hieman pystympään ja kohtasi miehen valkoisten silmien jotenkin niin lumoavan katseen. Punasilmäisen häntä kiemurteli jälleen hänen takanaan, nyt jonkinlaisesta kiihtymyksestä, kutkuttavasti tunteesta joka nipisteli vatsanpohjaa. Demonin huulet painuivat hänen huulilleen, suudelmaan, johon nainen toki vastasi. Hänkin, joka oli niin huono ymmärtämään toisten tunteita tai edes omiaan, saattoi tuntea sen molemminpuolisen rakkauden, joka hallitsi tuota suudelmaa. Demonittaren käsi päästi nyt otteensa Lardonin sormista, kohoten sen sijaan sivellen ylös miehen käsivartta ja siirtyen piirtelemään kuvioita tuon selkään.

Suudelman jälkeen Punasarven kasvoille kohosi jälleen se melko pieni, mutta hehkuva hymy, joka tuntui niin kaunistavan häntä. Sydän hakkasi rinnassa lujempaa, vaikka sitähän demonitar ei myöntäisi jos joku sitä kysyisi. Punaiset silmät ahmivat edessään olevaa näkyä, komeaa demonia, jota tuo demonitar oli tosiaan kylmän kuorensa alla kaivannut niin kovin. Jos hänellä vain olisi ollut sanoja, jos hänen kielensä taitaisi myös rakkauden kielen, hän olisi kertonut, kuinka olikaan Lardonia kaivannut ja kuinka yhäkin tuota miestä rakasti. Mutta yksinäinen elämä oli vienyt tuon kyvyn mennessään, jäljellä oli enää ruumiin kieli.

Demonitar kietoi toisenkin kätensä Lardonin ympärille, kohottaen sormensa miehen valkoisten hiusten lomaan. Nyt naisen ylävartalo oli painautunut demonia vasten ja hänen hengityksensä kutitteli miehen kaulaa, Punasarven vetäessä miehen tuoksua sisäänsä ja nauttiessa hänen lämmöstään. Tuntui kuin hän ei olisi voinut kyllin koskettaa kauan kadoksissa ollutta rakastaan, kuin hänen täytyisi tunnustelemalla varmistaa toisen tosiaan olevan siinä. Juuri nyt, tässä hetkessä, demonitar tunsi olevansa onnellinen. Hän ei nyt huolinut tulevista tai muistellut menneitä, paitsi kenties niitä onnellisia muistoja.


//Vähän kyllä jaaritusta ehkä välillä ^^'' mutta piti taas selittää selitystä kaipaamattomia asioita xD//

Lardon, tämä niinkin kolkko ja jäätävä demoni, oli nyt onnellinen. Hän sai olla Punasarven, tämnä hänen rakastamansa neidon kanssa, jota ei ollut lakannut ajattelemasta. Tämän kasvot olivat säilyneet hyvin valkohiuksisen muistikuvissa, mihinkään ne eivät olleet kadonneet, tai ne eivät olleet ajan myötä kellastuneet. Aina hän saattoi nähdä nuo nuorekkaat, rakastattevat kasvot, tuntea ne rakkauden täyeiset suudelmat huulillaan. Elämä oli ihanaa silloin ja nyt. Hän sai taas nähdä nuo kasvot, joita aika oli ehkä hieman muuttanut, mutta silti. Lardon ei voisi lakata rakastamasta toista, vaikka kuu laskisi ikuisiksi ajoiksi, ei hänen tunteensa toista kohtaan katoaisi tai kuihtuisi. Lardon melkein pystyi vannomaan sen, kautta oman henkensä.

Demoni katsoi suoraan noihin punaisiin silmiin, ja saattoi muistaa kahdenkymmenen vuoden takaiset hetket tämän neidon kanssa. Valkoiset silmät olivat täynnä mysteereitä, niin olivat myös nuo punaiset, kun niihin katsoi. Punasarvi oli muuttunut, kyllä, mutta silti demoni luuli tuntevansa jokaisen Punasarven mielen sopukan. Hän toivoi ainakin tuntevansa. Oliko heidän rakkautensa todellakin ollut silloin joskus sellaista, että he kumpikin tiesivät toistensa heikkoudet ja vahvuudet. Punasarvi varmasti sitten olikin ainoa, joka tiesi hänen heikkouksistaan. Mutta se ei haitannut. Hän luotti Punasarveen, ei voinut uskoa tätä miksikään petturiksi, nyt kun katsoi noihin silmiin, katsoi noita huulia ja kasvoja. Lardon pisti tarkasti mieleensä jokaisen ääriviivan toisesta. Hän halusi säilyttää kuvan toisesta ikuisesti. Vaikka hän joskus kuolisi, niin hän halusi muistaa tämän demonittaren, enemmän kuin ketään muuta.

Lardon saattoi tuntea, kun Punasarvi piirteli kuvioita hänen selkäänsä ja mukavat väreet kulkivat ihoa pitkin, kun suudelma vaali sitä rakkautta, mikä heidän välillää oli, eikä se toivon mukaan mihinkään koskaan katoaisikaan. Niin saattoi vain toivoa.

Suudelman jälkeen Punasarven kasvoilla hekui kaunis hymy. Kuin myös tämän miehenkin kasvoilla saattoi nähdä pienen hymyntapaisen. Niin, hänen kolkoilla kasvoillaan. Mutta silti hymy tuntui komistavan tätä valkohiuksista enemmän ja enemmän. Hän voisi todellakin hymyillä enemmän, mutta hänhän kuitenkin oli demoni, eikä hymyily julkisella paikalla ollut Lardonin egon myötä sallittua, ei ollenkaan. Mutta nyt sen oli näkemässä vain ja ainoastaan yksi ainoa henkilö, henkilö, jota hän niin rakasti ja tulisi rakastamaan niin kauan, kuin he vain eläisivät.

Hengitys. Punasarven hengitys kutitteli hieman Lardonin kaulaa ja neidon ylävartalo oli painautunut miehen kehoa vasten. Demoni veti toisen tuoksua sisäänsä. silitti toisella kädellään punaisia hiuksia.
"Olet kaunis..." Lardon totesi, ja nyt sanat tulivat todella hänen sydämestään. Vaikka hänen näyttelijänlahjansa olivat hyvät, ja hän oli todella hyvä puhumaan, parempi kuin moni muu, niin nyt hän todellakin sanoi ja tarkoitti sanojaan todella, eikä vain leikillään. Hän rakasti punahiuksista enemmän kuin mitään muuta. Demoni oli vaikka valmis kuolemaan rakkaansa puolesta. Kuolemaan, jos sillä vain saisi toisen pysymään elossa pidempään. Hän halusi antaa kaikkensa Punasarvelle ja enemmänkin.

"En halua menettää sinua enää koskaan", valkohiuksinen puhui hiljaa japuhalsi muutaman kerran Punasarven kaulan lähettyville ja nosti sitten katseensa, noihin punaisiin silmiin. Hän toivoi, että silmistään Punasarvi näkisi hänen olevan tosissaan. Toinen kuitenkin varmaan tunsi Lardonin läpikotaisin ja tiesi myös senkin, että toinen oli todella hyvä näyttelemään, mutta Lardon saattoi vain toivoa, että toinen tuntisi hänet myös silloin, kun hän todella sanojaan tarkoitti, ja suoraan sydämestään vielä.

Oli niin paljon asioita, jotka ehkä olisivat selitystä kaivanneet, mutta Lardon ei jaksanut puhua. Hän halusi vain tuntea rakkaansa lähellään, hän halusi tietää, että toinen tietäisi hänen rakastavansa punahiuksista niin paljon, ettei voisi sitä sanoin kuvata. Valkoisista silmistä heijastui juuri tuo rakkaus ja toivo, siitä ettei heidän rakkautensa kuihtuisi koskaan. Se olisi aina kuin puhjennut kukka, ikuisesti loistossaan. Sen terälehdet eivät koskaan tippuisi ja kuolisi pois. Ne olisivat aina punaiset, kauniit. Kukaan muu ei saisi pidellä sitä kukkasta, eikä kukaan saisi koskaan repiä siitä terälehtiä, se olisi koskematon. Heidän rakkautensa.



//No nyt vasta jaaritteluksi menikin xD//

Tuntui vain niin hyvältä olla siinä Lardonin lähellä, kädet miehen ympärillä, vartalo vartaloa vasten, tässä pienessä pesässä, aivan kahden. Tunne oli suorastaan luvattoman ihana, kuin tällaisen onnen olisi aivan pakko jälleen särkyä ennemmin tai myöhemmin. Mutta nyt edes Punasarvi ei kyennyt ajattelemaan pahinta, oikeastaan hän ei ajatellut juuri mitään. Hän vain oli, oli ja nautti tästä tunteesta, nautti Lardonista. Kaksi kuudemonia, piileskelemässä päivän sokaisevaa valoa. Yhdessä. Ei enää yksin, kuten liian kauan, vaan jälleen kaksin, yhdessä.

"Olet kaunis..." Lardonin sanat saivat Punasarven taholta aikaan pienen hymähdyksen, oikeastaan vain valkohiuksisen kaulaa kohden suuntautuneen hengähdyksen. Ei tuo demonitar itseään kauniina osannut pitää, mutta kieltämättä tuntui hyvältä kuulla jotain tuollaista toisen suusta. Harva kykeni olemaan täysin immuuni kehuille ja punasilmäisen kohdalle niitä osui niin harvoin, että ne tuntuivat erityisen miellyttäviltä, silloin kun eivät kilpistyneet naisen kyynisyyteen.

"En halua menettää sinua enää koskaan", mies sanoi hiljaa, Punasarven jäädessä kuuntelemaan hänen äänensävyään. Tarkoittiko Lardon tosiaan mitä sanoi, voisiko demonitar toivoa saavansa loppuelämäkseen rinnalleen tuon valkohiuksisen, jonka kanssa oli saanut kokea jo niin paljon ja joka oli merkinnyt naisen sydämen omakseen. Demonin puhallukset saivat Punasarven kaulan tavoittaessaan aikaan nautinnolliset väreet, jotka matkustivat pitkin naisen selkää ja saivat hännänkin heilahtelemaan rennosti. Nyt tuossa liikkeessä ei ollut jälkeäkään ärtyisyydestä, se kertoi aivan erilaisista tunteista.

Kuudemonien katseet kohtasivat jälleen ja Punasarvi tutki tarkoin valkoisia silmiä, yrittäen lukea niistä kaiken mahdollisen. Niistä ei löytynyt vilppiä, ainakaan demonitar ei kyennyt sitä löytämään. Vain tukea niille sanoille, jotka mies oli juuri lausunut. Ainakin joskus punahiuksinen oli osannut erottaa valheen Lardonin sanoista, vaikka se oli peitelty kuinka taitavasti. Hän oli tuntenut miehen niin hyvin. Ja lisäksi demonitar tosiaan halusi uskoa Lardonin sanoihin, halusi uskoa ettei ollut vain keräämässä lisää sirpaleita sydämeensä vaan että hän oli viimein saamassa onnen takaisin elämäänsä.

"Se on vain sinusta kiinni", Punasarvi vastasi hiljaa Lardonin sanoihin, hetken hiljaisuuden jälkeen. Demonitar uskoi pysyttelevänsä valkohiuksisen rinnalla niin kauan kuin vain saisi. Ainoa vielä elävä olento koko maailmassa, johon hän oli tunteineen sitoutunut, kaikki muut hän oli pitänyt etäällä tai oli vain käyttänyt heitä hyödykseen, ketään muuta hän ei ollut vapaaehtoisesti päästänyt lähelleen. Yksi oli riittänyt, yksi oli tukenut kaikessa ja jakanut kaiken, jos punahiuksinen oli vain halunnut pyytää tukea tai kertoa asioistaan.

Vähitellen uni alkoi taas kierrellä Punasarven mielen laitamia ja auliisti hän päästi sen sisään. Päivä oli kuitenkin heidän aikansa levolle ja nukkumiselle, vaikka tuntematon ullakolla vierailija olikin nuo toimet keskeyttänyt. Demonitar ei kuitenkaan tahtonut irrottaa otettaan Lardonista tai erota tästä yhtään kauemmas, niinpä hän vaipui uneen yhä miestä vasten painautuneena ja kädet tuon ympärillä. Ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin sormet eivät pidelleet aseita punahiuksisen nukkuessa.

Punasarven herätessä aurinko loi vielä viimeisiä säteitään taivaanrantaan, valmiina katoamaan yön tieltä. Silmät suljettuina demonitar keskittyi kuuntelemaan talon ääniä. Kuulosti siltä, että käynnissä olivat suuret juhlat. Ja mikä vielä loistavampaa, puutarhajuhlat. Punahiuksinen kirosi raskaasti mielessään, miten he nyt oikein aikoivat päästä ulos täältä. Ainakaan häntä ei houkuttanut ajatus yön viettämisestä täällä, hän halusi ulos, hän halusi juosta vapaana katoilla. Kirottua! Tilannetta pohtien nainen kierähti selälleen, muttei viitsinyt vielä nousta ylös. Hänellä oli yleensä tapana tehdä se vasta auringon viimeistenkin säteiden kadottua.

"Ei sinulla olisi ideoita noiden ihmisten ohittamiseen", demonitar kysyi Lardonilta, vaikkei edes tiennyt oliko mies hereillä vai ei. Tuollaista väkijoukkoa he eivät voisi ruveta lahtaamaan, kaiken lisäksi useimmat miehet kantaisivat mukanaan aseita, joko pelkästä rehvastelunhalusta tai sitten kaupungin kireän ja sotaa enteilevän ilmapiirin vuoksi. Pelkkä läpijuoksukaan ei välttämättä onnistuisi, kuulosti nimittäin siltä että ihmisiä tosiaan riitti kartanon suurella pihamaalla. Mietteissään Punasarvi otti ruoskan käteensä ja siveli sen sileää nahkaa, varoen aseen pistäviä piikkejä.


//Ja samalla linjalla jatketaan xD//

Niin, Lardon rakasti Punasarvea niin paljon, ettei sitä pystynyt sanoin kuvaamaan. Ja kun hän lausui noita kauniita sanoja, niin ne eivät olleet täytettynä vilpillä, vaan vilpittömiä kaikki tyynni. Hän ei halunnut todellakaan menettää tät neitoa enää toista kertaa. Lardon pitäisi visusti kiinni tästä, eikä päästäisi pois luotaan. Hän ei halunnut särkeä tätä luottamusta, jonka oli osittain ainakin saanut takaisin. Näin ainakin Lardon kuvitteli ja todella toivoi että, saisi pikkuhiljaa taas sitä luottamusta takaisin jonka oli menettänyt kun oli joskus kotoa pois joutunut, kiitos ihmisten, jotka halusivat kaikki demonit maailmasta pois. Tuhota. Niin, kaikki syydettiin demonien niskaan, kaikki pahuus, mutta mitä ihmiset sitten olivat? Julmia, todellakin. Lardon ei ollut tehnyt mitään ihmisille, ja sitten hän sai väijytyksen niskaansa. Kuitenkin oli ollut helpotus, ettei Punasarvi ollut ollut mukana. Tämä oli saanut jäädä rauhaan, mutta taas toisaalta. Toisen mielessä oli varmaan ollut ties minkälaisia ajatuksia esimerkiksi siitä miksi Lardon oli poistunut. Niin, ehkä olisi toisaalta ollut parempi jos rakkaansa olisi ollut mukanaan. Mutta mitä sitä enää ajattelemaan. Siinähän he molemmat nyt olivat, Punasarven omassa pienehkössä pesässä. Kahdestaan, kaksi yön kulkijaa viettämässä päiväänsä ullakolla, suojassa auringon paahtavilta säteilyiltä. Kuudemoni kun sattui inhoamaan auringonvaloa, eikä voinut sietää sitä. Valkosilmäinen ainakin inhosi sitä sydämestään ja olisi ollut ihan mielissään jos aurinko lähtisi matkoille, jonnekkin toiseen ulottuvuuteen eikä enää koskaan palaisi ja kuu saisi vallan. Se olisi ollut ihanaa aikaa, ja varmasti ainakin kuudemonit olisivat olleet onnensa kukkuloilla sen jälkeen.

Hän oli todennut, että Punasarvi oli hyvin kaunis ja sai vastaukseksi vain hengähdyksen suuntaansa, joka kutitteli mukavasti hänen kaulaansa, saaden väreet kulkemaan hälläkin niskasta aina häntään saakka.
"Se on vain sinusta kiinni"
Ja olihan Lardon vielä vilpittömästi todennut, ettei halunnut enää koskaan eroon toisesta. Johon Punasarvi oli vastannutkin.
Niin, hän ei haluaisi eroon toisesta koskaan. Vaikka maailma räjähtäisi ja katoaisi pois, niin Lardon toivoi silloinkin löytävänsä jostain tähtien ja kuun toiselta puolen tämän rakastamansa naisen. Ikuisuus olisi pitkä aika, mutta ikuisuus oli kuitenkin liian lyhyt aika olla tämän punahiuksisen kanssa. Oliko mitään niin pitkää aikaa, joka olisi riittävän pitkä aika olla rakkaansa kanssa? Ei. Ja jos Punasarvi vietäsiin pois maan päältä ennen häntä, niin ei voisi Lardon kyllä rakastua enää uudelleen. Tappaisi mielummin myös itsensä, kuin jäisi yksin maanpäälle kyhjöttämään yksinäisyyttään. Ehkä hän jossain kuoleman takana saisi vielä nähdä nuo kauniit kasvot, ja vasta sitten kun sen aika tulisi, mutta se tulisi jossain vaiheessa väistämättä. Kukaan ei ollut kuolematon vaan kaikki kuolivat joskus, tavalla tai toisella. Hän itse oli syyllistynyt henkien riistämiseen, mutta mikään tapoistaan ei painanut hänen mieltään. Kohtalo, se puuttui peliin tässä kohdin. Ne jotka hän oli tappanut olivat saattaneet päivänsä silloin päätökseen. Niin oli tähdissä kirjoitettuna, että he kuolisivat silloin demonin kädestä. Se oli kohtalo, eikä sille voinut mitään. Jumalat ottivat luokseen sen jonka halusivat tai sitten he jättäisivät kuolleen ikuiseen tuleen, jonne Lardonkin joskus kuvitteli pääsevänsä. Niin hän ei uskonut taivaaseen tai jumaliin, niitä ei ollut hänen maailmassaan. Hänen jumalansa olisi kuu, joka johdattaisi häntä läpi elämän sinne minne tiensä joskus kulkisi. Taivaallista valtakuntaa olisi turha etsiä, sillä sitä ei ollut, ei ainakaan demonin kuvitelmissa.

Näihin ajatuksiin nukahti myös Lardon, lähelle Punasarve, kädet toisen ympäri kierrettyinä. Käsi vielä hetken aikaa silitteli toisen hiuksia, mutta sitten sekin liike pysähtyi ja demoni vajosi jonkinmoiseen horrokseen. Siinä oli todellakin hyvä olla. Parempi kuin pitkään aikaan olikaan ollut. Punasarven vieressä. Hän olisi voinut jäädä siihen kuinka pitkäksi aikaa tahansa. Ja kertoa joka päivä kuinka toista rakastikaan, ja vaalia rakkauttaan. Rakkaus, se oli petollinen, mutta se kestäisi jos haluaisi kestää, ja jos kumpikin osapuoli pitäisi siitä kynsin ja hampain kiinni. Se kestäisi ikuisuuden, ja enemmänkin. Ikuinen rakkaus, se ei ollut välttämättä mitään pikkulasten kuvitelmaa, kun prinsessat ja prinssit saisivat toisensa ja rakastaisivat, eläisivät yhdessä aina maailman loppuun saakka, ei. Lardon ainakin jossain sisimmässään halusi uskoa rakkauden voimaan, siihen, että he voisivat sen saavuttaa Punasarven kanssa. Ja vaikka joskus se rikkoontuisikin, sen voisi aina uudestaan paikata, jos vain molemmat voisivat kunnolla luottaa ja kunnioittaa toisiaan. Se kestäisi.

Kun Punasarvi sitten heräsi ja kierähti selälleen, niin Lardon tunsi sen ja oli itsekin puoliksi hereillä, muttei avannut silmiään vielä. Hän oli puoliksi vielä nukuksissa, ja olikin nukkunut, tai oikeammin torkkunut ihmeen hyvin. Melua, jotkut ihmisten juhlat, niinpä tietysti.
"Ei sinulla olisi ideoita noiden ihmisten ohittamiseen"
Neito viereltään kysyi ja Lardon mumisi vain jotain epäselvää, koska ei todellakaan ollut vielä kunnolla hereillä. Hän vasta hetken päästä tajusi kunnolla, mitä Punasarvi oli kysynyt ja avasi sitten valkoiset silmänsä ja katsahti toista.
"En tiedä.." Lardon mutisi jälleen ja venytteli käsiään, tarkistaen samalla miekkansa läsnäolon. Paikoillaan oli, hyvä.
"Onko täällä muuten mitään vaatteita? Jotka näyttäisivät seurapiiri vaatteilta?" valkohiuksinen kysyi ja nousi sitten istumaan ja katsahti Punasarvea.
"Sitten me voisimme pukeutua juhlien jäseniksi ja luikerrella ulos eikä kukaan tajuaisi mitään, toivon mukaan. Ei ole hyvä alkaa listimään ketään tälläisissä juhlissa", Lardon sitten puhui ja naurahtikin hieman kun lausahdus hälveni loppuaan kohti. Niin, hän kyllä osaisi näytellä, varsin hyvinkin vielä. Se ei tuottaisi ongelmia ollenkaan, olihan hän matkansa varrella näytellyt ties minkälaista.

Demoni nousi ylös ja pyöritteli hartoitaan ja käsiään, jotka olivat hieman jumissa, ja täten tämä jäi katsomaan punahiuksista ja odottamaan, josko tällä olisi jotakin ideaa.

//Ja tämä nyt meni kyllä joksikin ihme söhellykseksi koko rooli >.< Mutta toivottavasti pystyt repimään jostakin jatkoa n__n <3//

Mietteliäänä Punasarvi kuunteli Lardonin ehdotusta aasojen vaatteisiin pukeutumisesta. Mielessään hän pyöritteli ajatusta, eritellen sen hyviä ja huonoja puolia. Eikä ajatus kuulostanut ollenkaan huonolta, ainakaan hän ei itse kyennyt keksimään mitään parempaa.
"Eiköhän täältä joitain vaatteita löydy", Punasarvi totesi rauhallisesti, ilmaisten näin myöntymyksensä valkohiuksisen suunnitelmaan. Lardonin noustua myös demonitar nousi ja venytteli hieman unen kangistamia jäseniään. Aseet vielä mukaan ja nainen oli valmis kohtaamaan jälleen uuden yön, mutta onneksi niin erilaisen yön kuin liian monet tätä ennen. Tänä yönä hänellä oli seurassaan joku, johon tosiaankin luotti, tai ainakin oli joskus luottanut. Aivan varma Punasarvi ei voinut olla siitä, kykenisikö vain pyyhkimään erossa vietetyn ajan pois ja luottamaan vielä kuten ennen. Hän oli kuitenkin kasvanut erakoksi, hänen oli ollut pakko.

Notkeat askeleet kuljettivat Punasarvea ullakon toiseen päähän, jossa vaatteet varmasti olisivat paremmassa kunnossa eivätkä vielä täysin koinsyömiä. Lardonin ohittaessaan hän käveli juuri niin läheltä demonia, että he juuri ja juuri hipaisivat toisiaan. Täytyi antaa tekojen puhua puolestaan, kun kieli ei kyennyt taivuttamaan sanoja sydämen tahtomalla tavalla. Vanha ja typerä sydän ja vielä typerämpi mieli, kun ei voinut vastustaa tunteiden käskyjä. Punasarvi olisi voinut pistää vaikka päänsä pantiksi, että tulisi vielä kärsimään tästä, hän oli aina kärsinyt elämässään. Mutta kuitenkaan tuo varmuus ei voinut saada häntä irroittamaan Lardonista, hän pitäisi tuosta miehestä kiinni niin kauan kuin voisi, niin lujaa kuin voisi. Antaisi itsensä tuudittautua rakkauteen, jonka uskoi kuitenkin menettävänsä ennemmin tai myöhemmin. Punasarvi oli vain Punasarvi, eikä kyennyt uskomaan saavuttavansa pysyvää onnea. Se ei vain ollut tarkoitettu hänelle.

Välillä suurten tavarakasojen päällä taiteillen, välillä kapeista väleistä ahtautuen Punasarvi selvitti tiensä ullakon toiseen päähän. Auringon laskettua pimeys oli saapunut myös tänne, siunattu pimeys, joka kietoi kuudemonit suojaansa ja antoi näiden kuitenkin nähdä siellä, missä muut eivät kyenneet näkemään. Punaiset silmät kiersivät tavarapaljoutta, vanhoja mutta demonittaren mielestä aivan käyttökelpoisia huonekaluja sekä koriste-esineitä, tauluja, patsaita ja muuta turhuutta. Mitä hyötyä tuollaisistakin oli? Typeriä ihmisiä. Punasarvi tuhahti itsekseen ja alkoi availla laatikoita, löytäen niistä aluksi vain lisää heidän kannaltaan tarpeetonta roinaa.

Lopulta kuitenkin tärppäsi, aivan alas vievän luukun reunalla odotti siistissä kunnossa muutamia röyhelöisiä mekkoja ja prässättyjä pukuja.
"Tuossa pitäisi olla jotain sinullekin", Punasarvi totesi Lardonille ja viittasi vaatepinoa kohden. Itse demonitar alkoi tonkia mekkopinoa, jokaisen vaatekappaleen nostattaessa entistä inhoavamman ilmeen hänen kasvoilleen. Järkyttäviä röyhelöitä, jotka tarttuisivat vain kiinni joka paikkaan, epäkäytännöllisiä monikerroksisia helmoja, joihin saisi kompastella ja epämääräisiä lisukkeita, joiden tarkoitusta Punasarvi ei osannut edes arvailla.

"Miksi ihmeessä nuo pitävät tällaisia vaatteita, järjetöntä", demonitar mutisi katsellessaan toinen toistaan järkyttävämpiä luomuksia. Lopulta hän sai valittua vaatteiden joukosta sen vähiten kauhean ja puki sen muitta mutkitta omien vaatteidensa ylle. Hän ei todellakaan aikonut riekkua tällaisessa hirvittävässä kapistuksessa yhtään sen kauempaa kuin olisi aivan pakko. Sarviensa peitoksi Punasarvi sai vaaleanruskean leveälierisen hatun ja muutoin hänen vaatetuksensa kuului kullanruskea mekko, joka yllättäen sopi hänelle melko hyvin ja peitti hänen omat vaatteensa.

Demonitar ei tuntenut oloaan lainkaan mukavaksi, hän oli joutunut piilottamaan aseensa mekon alle käden ulottumattomiin eivätkä vaatteetkaan tuntuneet lainkaan kotoisilta. Punasarvi tunsi melkein olevansa kuin toinen olento, ei lainkaan oma itsensä. Näistä lainahöyhenistä hän kyllä hankkiutuisi eroon niin pian kuin mahdollista.
"Muistuta, etten enää ikinä pukeudu tällaisiin vaatteisiin", punasilmäinen voihkaisi valkohiuksiselle. Mikseivät kirotut ihmiset voisi pukeutua yksinkertaisemmin ja ennen kaikkea käytännöllisemmin? Hame ei ikinä voittanut housuja liikkumisessa tai varsinkaan taistelemisessa.

Alistuneesti huokaisten Punasarvi kyykistyi avaamaan lattian luukun. Tikapuut oli viety pois luukun alta, niinpä demonitar pudottautui ensin roikkumaan käsiensä varaan ja pudottautui siitä alas. Olisi varmasti parempi välttää turhaa meteliä, sillä heidän voisi olla vaikeaa selittää oleskeluaan täällä kartanon yläkerroksissa. Juhlat tuskin ulottuivat tänne asti. Lardonia odottaen Punasarvi koetti terästää kuulonsa tarkkailemaan ympäristöä, ainakaan kovin läheltä hän ei kyennyt erottamaan askelia. Näkö oli hänen paras aistinsa, kuten kaikkien kuudemonien, mutta kyllä hän sentään jotain kykeni kuulemaankin.


//Eikä ees ollu mitään söhellystä ja hyvin sain sitä jatkoa revittyä ^__^//

Niin. Heidän oli nyt päästävä pois ullakolta, ja vieläpä juhlivien ihmisten huomaamatta. Vaikeaa, muttei tarpeeksi, sillä pian Lardon ehdottikin erinäistä ajatusta, joka saattaisi toimia vallan mainiosti, jos he vain löytäisivät sopivat vaatteet päälleen.
"Eiköhän täältä joitain vaatteita löydy"
Ja Punasarvikin liittyi vielä mukaan hänen ehdotukseensa. Hienoa! Lardonin teräville kasvoille nousi hienoinen virne joka kuitenkin haihtui nopeasti. Valkoiset silmät katselivat Punasarvea, joka sittemmin lähtikin kulkemaan toiselle puolen ullakkoa ja kulki ihanan läheltä demonia ja hipaisikin toista, jolloin nautinnolliset väreet kulkivat häntää pitkin ylöspäin. Kätensä kerkesi hipaista muutamaa Punasarven hiusta, ja sitten tämäkin kääntyi ja meni toisen perässä, pujotellen erinäisiä huonekaluja ja laatikoita.

Ja pian he olivatkin toisella puolen ullakkoa, ja Punasarvi alkoi availla laatikoita, ja Lardon tyytyi katselemaan ympärilleen ja pitämään ympäristöä silmällä. Valkoiset hiukset heilahtivat puolelta toiselle, kun tämä sitten kääntyi Punasarven puoleen. Valkoiset silmät tarkkailivat jokaista piirrettä toisessa - aina yhtä kaunis. Hän ei haluaisi koskaan eroon tuosta kauniista näystä, ei koskaan haluaisi unohtaa sitä. Ei todellakaan ja jos häneltä kysyttäisiin niin hän ei sallisi sen unohtua missään vaiheessa.

Ja niin, sitten kun Punasarven ääni kuului taas, niin toinen hätkähti.
"Tuossa pitäisi olla jotain sinullekin"
Valkohiuksinen nyökkäsi ja hymähti katsellessaan asuja. Tosiaan röyhelöitä joka paikassa ja jokseenkin liian kirkkaita vaatteita hänelle. No, löytyihän sieltä kuitenkin jotain sopivaa. Eräänlainen musta takki, kultaisilla röyhelöillä varustettuna hihoista ja kauluksesta. Ja sitten housut, aivan mustat siisti ja kuvioidut housut jotka hän veti omiensa päälle ja takin myös. Löytyipä sieltä myös kävelykeppi, jonka hän otti mukaansa ja parepi huotran vyö kuin hänellä. No niin! Olipahan reissusta hyötyä. Mies vaihtoi vyönsä ja jätti kuluneen ja risaisen vyönsä siihen ja otti uudemman ja hienomman vyönsä ja tunki sinne miekkansa. Sopi juuri hyvin!

"Miksi ihmeessä nuo pitävät tällaisia vaatteita, järjetöntä"
Lardon naurahti, samalla kun veti hiuksiaan letille, jotta ne näyttäisivät paremmilta. Hän sitoi ne löytämällään silkkinarulla ja sitten katsahti Punasarvea.
"Niillä on vähän erilaiset mielenkiinnon kohteet kuin meikäläisillä", Lardon totesi hymyillen. Niin hän itse näytti oikeastaan vieläkin komeammalta näissä vaatteissa ja hän näyttelemisen lahjoistaan osasi näytellä hyvin vaikka minkälaista seurapiiri ritaria.

"Muistuta, etten enää ikinä pukeudu tällaisiin vaatteisiin"
"Muistutan", valkohiuksinen totesi punahiuksiselle ja samalla asetteli silinteriä päähänsä sarvien peitoksi. Häntäkin oli inhottavasti sullottu housuihin, muttei voinut mitään nyt. Eivät he halunneet kuitenkaan huomiota herättää. Kun Punasarvi sitten hypähti pois ullakolta, niin Lardon silintereineen ja kävelykeppeineen päivinneen hyppäsi perässä. Hän katseli ympärilleen ja kröhähti.
"Sallinet?"
Lardon tarkoitti tällä sitä, että niinkuin hyvien tapojen mukaista oli, että Punasarvi ottaisi Lardonin kädestä kiinni ja niin he kävelisivät käsikynkässä ulos. Kuten seurapiiri väki teki.
"Otat siis vain oikein siististi kiinni kädestäni ja kävelet sirosti vierelläni, ja mieluiten toinen käsi mekon reunalla, ja aina kun tulee esimerkiksi portaita niin nostat hameen helmaa hieman, jottei se jää jalkojesi alle. Ja muista, hymyile", demoni selitti, kuin olisi koko ikänsä asunut seurapiirihoveisa.
Näin ei kuitenkaan ollut, ja Lardon oli ihan rääsyläisten kasvatti, mutta kaikkea oppi.

Ja niin he kävelivät ulos, väkijoukkoon. Lardon oli hyvin hymyilevä ja nyökkäili kohteliaasti jokaiselle miehelle ja hymyili vielä leveämmin neidoille, joilta sai kyllä melkoisesti katseita. Ja sitten ennen kuin Lardon edes huomasi, niin kaksi neitoa olikin tullut heidän luokseen.
"Olemmeko tavanneet joskus komea herra...?"
"Öhm, von Puula, Horatius von Puula ja rakas vaimoni Lady Marianne von Puula", Lardon keksi nopeasti päästään ja hymyili Punasarvelle. Toivottavasti toinen osaisi pysyä juonessa? Ja toivottavasti tämä naiskaksikko ei tajuaisi katsoa heidän sormiaan, joissa ei kiillellyt yhden yhtäkään sormusta.

//Hitit sovittu etukäteen//

"Niillä on vähän erilaiset mielenkiinnon kohteet kuin meikäläisillä", Lardon totesi hymyillen Punasarven valitettua ihmisten vaatetuksen hankaluudesta. Demonitar tyytyi vain pyöräyttämään silmiään paljonpuhuvasti ja pukemaan sitten valitsemansa asun ylleen. Vielä muutaman sanan jälkeen hän laskeutui alas ullakolta ja Lardon teki saman perässä. Punasarven täytyi myöntää, että mies näytti melkoisen komealta vaatteissaan, vaikkei nainen moisesta asustuksesta yleensä pitänytkään. Mutta kuitenkin hän olisi nähnyt valkohiuksisen mieluummin tavallisessa asussaan kuin tuollaisissa hörpelöissä.

"Sallinet?" Punasarvi ei lainkaan tajunnut Lardonin tarkoitusta ja jäikin vain hieman tyhmän näköisenä katsomaan miestä. Mitä tuo nyt tuollakin oikein tarkoitti?
"Otat siis vain oikein siististi kiinni kädestäni ja kävelet sirosti vierelläni, ja mieluiten toinen käsi mekon reunalla, ja aina kun tulee esimerkiksi portaita niin nostat hameen helmaa hieman, jottei se jää jalkojesi alle. Ja muista, hymyile", valkohiuksinen selitti ja nyt demonitarkin ymmärsi.
"Mistä ihmeestä sinäkin olet oppinut kaikkia näitä typeriä tapoja", Punasarvi mutisi huokaisten lopuksi ja tarttui Lardonin käsivarteen, toivoen että ote edes jotenkin muistutti sitä miltä sen piti näyttää. Lardon oli aina ollut heistä kahdesta se sivistyneempi, Punasarvella ei ollut ollut juurikaan mahdollisuuksia tai kiinnostusta opetella ihmisten tavoille. Demonihan hän sentään oli eikä mikään typerä ihmisolento!

Lardonin ohjastamana Punasarvi käveli ulos talosta, sen verran hänkin sentään tiesi ettei ruvennut harppomaan miehen edellä ja kiskomaan tätä perässään. Ihmisten humu tuntui melkein lyövän häntä kasvoille, vaikkei meteliä loppujen lopuksi ollut niin paljoa. Demonitar ei kuitenkaan todellakaan usein liikkunut väkijoukoissa.
"Olemmeko tavanneet joskus komea herra...?" Niinpä tietysti. Kaksi seurapiirihattaraa oli heti etsiytynyt heidän seuraansa, tai näköjään lähinnä Lardonin seuraan. Punasarven olisi tehnyt mieli vain poistua paikalta, tai mikä vielä parempaa, antaa mokomille pieni opetus. Demonitar kun kuului todellakin siihen mustasukkaisempaan kastiin eikä katsonut lainkaan hyvällä noita naisia.

"Öhm, von Puula, Horatius von Puula ja rakas vaimoni Lady Marianne von Puula", Lardon esittäytyi. Punasarven olisi tehnyt mieli tuijottaa miestä epäuskoisena, mutta kuitenkin hän hillitsi itsensä. Mutta kautta kuun, Marianne von Puula?! Se toi mieleen jonkin sokerilla päällystetyn puutikun! Jos Lardonin oli ollut pakko nimetä hänet, olisi keksinyt edes jotain vähän parempaa.

Punasarvi olisi saattanut unohtaa Lardonin neuvot hymyilemisestä heti alkuunsa, ellei mies olisi hymyillyt hänelle heidät esiteltyään. Niinpä hän työnsi syrjään noiden naisten ja saamansa nimen aiheuttamat ajatukset ja väänsi kasvoilleen jonkinmoisen hymyn.
"Cryathine, viehän Lady Marianne esittäytymään ystävillesi", toinen naisista sanoi kovin suloisen kuuloisesti.
"Ei teidän toki..." Punasarvi yritti sanoa väliin, häntä ei todellakaan kiinnostanut tutustua seurapiirien pintaliitäjiin, hän halusi vain pois täältä.
"Toki, Medriel", Cryathineksi kutsuttu myöntyi, tarttui samassa Punasarven käteen ja lähti johdattamaan häntä jonnekin väkijoukon sekaan. Demonitar vilkaisi vielä nopeasti taakseen ja saattoi hyvinkin nähdä ja kuulla, kuinka hunajaisesti Medriel oikein näytti Lardonille puhuvan. Jos katse voisi tappaa, olisi Medriel haihtunut saman tien savuna ilmaan. Kehtasikin ruveta lirkuttelemaan!

Punasarvi oli kompastua helmoihinsa ja joutuu taas kääntymään etuperin. Cryathine oli sirkuttanut taukoamatta demonittaren vierellä ja punahiuksinen yritti jotenkin saada suunvuoroa ja päästä lähtemään aiheuttamatta suurempaa kohtausta. Helpointahan olisi vain riuhtaista käsi irti toisen otteesta ja juosta tiehensä, mutta se ei kai olisi niiden paljon puhuttujen käytöstapojen mukaista. Niinpä hiljainen Punasarvi seurasi toisen talutuksessa ja hänen olisi enemmän ja enemmän tehnyt mieli juosta tiehensä. Typerä suunnitelma soluttautua juhlaväen joukkoon!

Lardon oli kuin mikäkin seurapiirihai, joka omasi kaikki seurapiiriherrojen elkeet ja tavat. Hän oli hyvä näyttelemään, eikä tästä huomannut sitä, että oikeasti valkosarvinen olisi joku pahainen alemman luokan demoni. Tämä keräsi ulkoa katseita, kun hän käveli Punasarvi kainalossaan pihalle, juhlaväen joukkoon ja samassa paikalle ryntäsikin muutama nainen, luultavasti vikitelläkseen Lardonia, mutta Lardon ei moisista välittänyt. Ja Lardon joutui myös nopeasti keksimään nimet heille, Punasarvelle ja hänelle. Ja Punasarvi mahtoi olla typertynyt, kun oli Lardon ne lausunut ilmoille. Mutta kuitenkin tuo hymyili, kun demoni tälle hymyili.

"Cryathine, viehän Lady Marianne esittäytymään ystävillesi"
Lardon oli jo sanomassa vastaan heti, kun Punasarvikin alkoi sanoa, ettei heidän tarvitsisi ja sitten toinen naisista tarttuikin Punasarvea kädestä ja vei pälättäen pois paikalta. Valkohiuksinen jäi yksin tämän vaaleaverikön kanssa, joka leperteli hänelle hunajaisesti, mutta puolet tämän pulinoista meni ohi korvien, koska valkohiuksinen oli kääntynyt katsomaan Punasarven perään.
"Horatius...?" Medriel totesi sitten ja räpytteli silmiään hunajaisesti.
"Niin lady Medriel? Oliko teillä jotain asiaa?" Lardon kysyi kohteliaasti ja kääntyi sitten katsomaan tätä naista.
"Te olette aika valloittava näky tämän massan keskellä", Medriel leperteli ja Lardon olisi halunnut liueta paikalta heti. Mennä vain ensin hakemaan punahiuksinen tuolta jostain seurapiiriläisten kimpusta.
"No olenhan melko erikoisen näköinen, mutta onhan täällä toki muitakin", Lardon sitten jatkoi ja yritti olla koko ajan hyvin kohtelias.
"Mutta älkää nyt vähätelkö itseänne! Minä ainakin ottaisin mieluusti teidänlaisenne miehen"
Ja selvää vihjausta peliin! Lardonin teki mieli juosta pois tästä paikalta, mutta kiitti vain kauniisti toisen kehuja ja yritti olla huomaamatta tätä vihjausta.

"...ja voisin näytellä teille hieman paikkoja", Medriel jatkoi ja tarttui hän nyt Lardonia käsivarresta ja raahasi perässään, tosin LArdon kyllä käveli kohteliaasti perässään ja kuunteli sivullisesti mitä Medriel kälätti paikoista ja koko ajan demoni yritti katsoa siihen suuntaan jossa Punasarvi oli. Mutta turhaan, kohta hän ei nähnyt enää yhtään vilaustakaan Punasarvesta. Ja juuri kun Lardon oli kääntymässä niin hän huomasi Medrielin kuljettaneen hänet pois väkijoukosta, pienen kulman taakse ja katsoi häntä jotenkin vihjailevasti. Lardon kohotti kulmiaan hieman, ja hymyili ystävällisesti.
"Eiköhän pitäisi palata väkijoukon luokse?" demoni kysäisi ja sai sitten tuntea tämän seurapiiri ällötyksen huulet omillaan, tosin demoni tönäisi naisen pois.
"Ei! Tämä ei nyt käy päinsä, minulla on vaimo ja kaksi lasta ja rakastan heitä ja olen pahoillani", Lardon totesi jälleen niin kohteliaasti kuin vain pystyi ja kumarsi, lähtien sitten kävelemään poispäin. Hän kuuli vielä epätoivoisen huudahduksen perästään ja pientä itkua, mutta lähes sydämetön demoni ei kääntynyt. Nyt oli aika pelastaa Punasarvi!

Ja niin tuo oli takaisin muiden parissa, eikä ollut vilkaissutkaan enää Medrieliin päin. Miten toinen kehtasikin, vaikka hän oli sanonut, että hänellä oli vaimo ja esitellytkin tämän vielä. Noh, tälläisiä ne olivat, seurapiirit. Niin paljon rikkinäisiä tunteita ja suhteita, petoksia ja hyväksikäyttöä. Ei, Lardonia ei voisi vähempää tälläinen kiinnostaa. Ja nyt hän kuitenkin lähti etsimään Punasarvea ja näkikin tämän pian melkoisen naislauman luota. Punasarvi parka! Ei ollut varmaan helppoa olla tekeytyneenä tuollaiseksi ladyksi ja kuunnella moisia juttuja ja juoruja seurapiiri naisten suusta.
"Anteeksi, tahtoisin viedä Lady Mariannen mukanani", Lardon sitten saapui paikalle ja sai hilpeitä naurunpyrskähdyksiä ja janoavia katseita osakseen.
"No mutta Lady Marianne! Sinullahan on komea sulho, kelpaisi minullekkin", joku sirkuttajista sirkutti ja muut hihittivät päälle. Lardon hymyili komeasti ja katsahti sitten Punasarvea siten, että he voisivat varmaan alkaa lähtemään.

Punasarvi tunsi saavansa silmät ja korvat täyteen sitä naurettavaa siirappia, jota aateliset suoltivat. Ja sitä vielä tuli taukoamatta, puuduttavana puurona joka ei jättänyt hänelle tilaa vastustella ja lähteä paikalta, takaisin Lardonin luo ja ulos näistä typeristä juhlista. Valkohiuksinen, joka taisi tuntea tällaiset tilanteet varmasti demonitarta paremmin, oli kehottanut häntä käyttäytymään kuin kunnon seurapiirihai ainakin, tai edes jotenkin sinne päin. Olihan Punasarvikin joskus seuraillut aatelistenkin touhuja, muttei todellakaan ottaakseen heiltä tapaoppia, niinpä hän ei voinut muuta kuin luottaa Lardonin neuvoihin.

Cryathineksi kutsuttu raahasi vastahakoisen demonittaren isompaan naisjoukkoon. Toinen toistaan sokerisemmat nimet soljuivat Punasarven toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei hän niitä viitsinyt painaa mieleensä. Sirkutus yltyi täyteen mittaansa ja välillä demonitar yritti vaivihkaa luikahtaa piirin ulkopuolelle, mutta aina silloin Cryathine vetäisi hänet lempeästi takaisin piiriin tai joku esitti hänelle kysymyksen, johon punasilmäinen vastasi mahdollisimman lyhyesti. Hymyilykään ei oikein luonnistunut, näytteleminen ei todellakaan ollut Punasarven alaa.

"Anteeksi, tahtoisin viedä Lady Mariannen mukanani", demonitar kuuli Lardonin äänen takaansa, eikä olisi voinut uskoakaan tuntevansa sellaista helpotusta kuin nyt vain jonkin äänen perusteella. Nyt kasvoille nousi jo pieni hymynkare, josta saattoi lukea petomaisen vivahteen. Sillä petohan nainen loppujen lopuksi oli, peto joka oli nyt joutunut eksyksiin sivistyksen pariin. Ilmeeseen oli luikahtanut myös epätoivoa, joka suorastaan huusi Lardonia viemään hänet jonnekin kauas pois täältä näiden pintaliitäjien seurasta.

"No mutta Lady Marianne! Sinullahan on komea sulho, kelpaisi minullekkin", eräs joukon naisista, tummahiuksinen kaunotar, lirkutti ja sai Punasarven pinnan venymään äärimmilleen. Miksi kaikkien noiden typerysten piti yrittää vokotella Lardonia? Demonittaren käsi tavoitteli valkohiuksisen käsivartta melkoisen tiukkaan otteeseensa eikä hän voinut olla huomaamatta komeaa hymyä, jonka Lardon soi naisille. Mustasukkaisuuden synnyttämä kiukku sai naisen hännän viuhtomaan mekon alla niin, että se lopulta pujahti näkyville helman alta.

”Käärme!” eräs naisista kiljaisi ja osoitti Punasarven jalkoihin, nähtyään vilahduksen kiemutelevasta hännästä. Demonitar otti muutaman askeleen taaksepäin ja muut naiset pakenivat kauhuissaan kauemmas. Mitään käärmettä näkemättä punasilmäinen kummasteli aasattarien käytöstä, muttei jäänyt miettimään sitä sen pidemmäksi aikaa. Viimeinkin ihmiset olivat hajaantuneet heidän ympäriltään ja heillä oli tilaisuus poistua.
”Me. Lähdemme. Nyt”, Punasarvi suorastaan sihisi Lardonille hiljaa ja erittäin painokkaasti. Melkein miestä perässään kiskoen nainen lähti kiiruhtamaan porttia kohden, muttei sentään aivan juossut.

Juhlijoiden huomio oli von Puulan pariskunnan sijaan kiinnittynyt paikkaan, jossa ”käärme” oli pilkahtanut. Muutama urhea mies julisti hoitelevansa otuksen miekkojensa kera ja ihailevat naiset kerääntyivät tarkkailemaan tuota tointa. Punasarvi kuunteli takaansa kantautuvaa hälyä puolella korvalla eikä tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa typerille ihmisille ja erityisen typerille aatelisille. Heillä ei todellakaan tuntunut olevan elämässään muuta tehtävää kuin seurapiireissä haahuileminen. Onneksi hän ei sentään ollut syntynyt yhdeksi tuon kanalauman aivottomaksi jäseneksi!

Portilla seisoi muutama vartija, mutta he olivat siinä pitämässä asiattomat ulkona, vieraiden pitäminen muurien sisäpuolella ei sentään kuulunut heidän toimenkuvaansa. Ystävällisesti eräs vartijoista uteli heiltä varhaisen poistumisen syytä ja Punasarvi jätti mahdollisen selityksen keksimisen Lardonin huoleksi, pukahtamatta itse sanaakaan. Hän halusi vain pois täältä ja halusi Lardonin kauas noista miehiä nielevistä hempukoista.

Heti päästyään pois portin näköpiiristä Punasarvi pysähtyi, kiskaisi mekon päältään ja hatun päästään ja paiskasi ne ärtyneesti kadun laitaan. Saatuaan aseet käsiinsä hän harppoi lähimmän talon vierelle ja kapusi sen katolle, asettuen makaamaan selälleen kattotiilille, katse kohti kuuta. Demonitar ei voinut mitään sille, että hänen mielessään pyöri kuinka Lardon oli hymyillyt niille niljakkaille naikkosille ja puhellut heille kuin hyvillekin ystäville. Pienen pieni järjen ääni koetti ehdottaa, että kenties Punasarvi otti tämän nyt vähän liian raskaasti, mutta sille äänelle nainen ei suonut huomiota. Myrtynyt ilme pysytteli kasvoilla ja katse taivaalla lipuvassa puolikuussa.

Lardon oli onneksi päässyt sen yhden naisen luota, ja nyt oli etsimässä Punasarvea ja näkikin tuon punahiuksisen naislauman keskellä. Hän saapui paikalle ja hymyili muille kohteliaasti, tosin ei ollut tajunnut, eikä ehkä ollut myöskään muistanut, että Punasarvi oli melkoisen mustasukkainen persoona. No nyt valkohiuksisella miehellä oli päässään vain se, että he pääsisivät Punasarven kanssa hyvin pois sieltä, mitään muuta hän nyt ei jaksanutkaan ajatella. Kuitenkin, Punasarvi hamusi Lardonin käden tiukkaan otteeseensa ja sitten tapahtuikin jotain, mitä Lardon ei ollut odottanut.

Joku kiljaisi että käärme ja osoitti Punasarven jalkoihin.
”Me. Lähdemme. Nyt” Ja sitten Punasarvi suunnilleen raahasi Lardonia perässään. Mies kulkikin ihan tyytyväisenä toisen perässä. Ja sinne jäivät seurapiirihattarat tappamaan, olematonta käärmettä. No olisi ainakin hetkeksi jotain tekemistä. Eivätkä muut ollenkaan onneksi tajunneet von Puulien katoamista, ja sittenhän kun tajuaisivat niin he olisivat kaukana, tosin taas omina itsenään, eivätkä Horatius ja Lady Marianne von Puulana. Lardon huomasi että Punasarvi oli hieman huonolla päällä, eikä ihme. Niinpä valkohiuksinen demoni piti suunsa kiinni ihan oman itsensä vuoksi ja kun he pääsivät porteille, niin Punasarvi ei ollut sanomassa sanaakaan vartijan uteluihin, että miksi he niin varhaisessa vaiheessa poistuivat.

"Minun pitää vie Lady Marianne äitinsä luokse. Oli muuten todella viehättävät juhlat", Lardon vastasi kohteliaasti ja vartija avasi portit ja kumarsi von Puulille kohteliaasti ja Lardon nyökkäsi myös tahdikkaasti kiitokseksi. Ja kun he sitten olivat päässeet pois portin näkyviltä, niin Punasarvi ottikin ensimmäiseksi romppeet pois päältään kivuten sitten katolle, ja jääden sinne makaamaan katse kohti kuuta. Valkohiuksinen jäi talon alapuolelle, hieman pahalla mielellä. Oliko hän nyt taas tehnyt jotakin väärin? Miksi Punasarven piti ottaa kaikki niin itseensä?

Hatun Lardon veti pois päästään ja myös muut vaatteet omien tavallisten vaatteidensa päältä. Hiukset olivat vielä letillä, mutta pian valkosilmäinen repäisi niitä pitelevän liinankin pois, ja hiukset hulmusivat kauniin valkoisina tuulessa, joka otti niihin. Katse käväisi muutamaan otteeseen Punasarvessa, joka ei ollut sanonut vielä mitään. Nyt, Lardon oli selvästi pahoillaan, mutta ei tiennyt miksi. Hän ei olisi halunnut nähdä toista tuollaisena, ei todellakaan. Juuri kun hän oli luullut saavansa toisen luottamusta takaisin, niin nyt se kaikki sitten katosi kuin tuhka tuuleen. Pää painui aelammas ja katse maahan, Lardon potkaisi hatun muualle, ja murahti kovaan ääneen. Hän omisti paljon tempperamenttia jos vaan halusi sitä käyttää.

"Anteeksi että yritin saada meidät kohteliaasti ulos sieltä. Luuletko tosiaan että minua kiinnostaisivat jotkut tuollaiset kikattajat, eivät todellakaan. Kuinka monta kertaa minun pitää todistaa, että rakastan sinua, ja vain sinua! Näköjään aika monta!", ääni oli selvästi kiihtynyt ja ärtynyt. LArdonin valkoisissa silmissä leimui tuli, kun hän huusi katolle, jossa Punasarvi makoili. Lardon asteli muutaman kerran edestakaisin ja murisi itsekseen. Valkoiset hiukset leijuivat tuulessa.

"En ole mikään sellainen joka viettelee naisa, jos on yksi jota rakastaa. Luulisi sinun tuntevan minut, mutta taisin olla jälleen väärässä", ääni laskeutui hieman, mutta tulisuus siinä yhä kuului liiankin selvästi. Lardon oli nyt todellakin ärtynyt, osittain myös niiden seurapiirineitojen käytöksestä ja lirkuttelusta ja siitä, että Punasarvi epäili häntä kaikesta.
"...Sinä et pysty luottamaan minuun, ethän?"
Kysymys kantautui vielä tuulen vietäväksi ja mies katsoi ylös, katolle ja siitä valkoisten silmien katse kiiriytyi kuuhun, tuohon puolikkaaseen, joka teki heistä, kuudemoneista tavallisen ihmisen tasoisia. Valkohiuksinen laski pian kuitenkin katseensa maahan ja kääntyi kävelläkseen poispäin. Ehkä Punasarvi tarvitsi hetken aikaa yksikseen, jotta saisi ajatella kunnolla. Ainakin Lardon toivoi, että tämä ajattelisi hieman, sillä hänhän oli vain näytellyt kohteliasta.

"Minun pitää vie Lady Marianne äitinsä luokse. Oli muuten todella viehättävät juhlat", Lardon kuului selittävän portinvartijoille ja Punasarvi pidätti vain juuri ja juuri halveksuvan tuhahduksen. Viehättävät tosiaankin, myrkyllistä siirappia oli tihkunut joka leipälävestä. Kuinka ihmeessä ihmiset oikein kestivätkään moista?

Päästyään eroon hepenistään Punasarvi oli kavunnut katolle, hän oli aina viihtynyt paremmin avarissa korkeuksissa, edes hitusen lähempänä kuuta. Siellä ajatuksetkin saattoivat virrata vapaammin kuin ahtaiden kujien sokkeloissa. Tällä hetkellä demonittaren ajatukset eivät olleet todellakaan siitä iloisimmasta päästä, vaan kyyninen katkeruus alkoi jälleen vallata tavanomaista sijaansa. Mitäpä hän muka oli Lardonin silmissä verrattuna niihin nuoriin kaunottariin? Eihän hän edes näyttänyt naiselta.

"Anteeksi että yritin saada meidät kohteliaasti ulos sieltä. Luuletko tosiaan että minua kiinnostaisivat jotkut tuollaiset kikattajat, eivät todellakaan. Kuinka monta kertaa minun pitää todistaa, että rakastan sinua, ja vain sinua! Näköjään aika monta!", Lardonin huuto kuului alempaa kadulta, saaden Punasarven hännän nytkähtämään äkäisesti. Demonittaren käytöstä epäilevä sisäinen ääni voimistui hieman, mutta hukkui kuitenkin vielä kiukun alle.

"En ole mikään sellainen joka viettelee naisa, jos on yksi jota rakastaa. Luulisi sinun tuntevan minut, mutta taisin olla jälleen väärässä", valkohiuksinen sanoi hieman rauhallisemmin, mutta yhä selvästi ärtyneenä. Mutta mies oli oikeassa, ei Punasarvi enää tuntenut Lardonia, ei ainakaan uskonut tuntevansa. Tässä ajassa mies oli varmasti muuttunut enemmänkin kuin mitä pinnalta päin näytti.
"...Sinä et pysty luottamaan minuun, ethän?" Tuokin lausahdus lieni niin kovin totta. Punasarvi oli vuosikaudet voinut luottaa vain itseensä, hän oli menettänyt niin paljon ja jäljelle oli jäänyt vain oma nokkeluus ja kyvykkyys. Ja yksinäisyys.

"Onko sinun pakko huutaa juuri siinä toisen ikkunan takana", kuului tuntemattoman miesäänen äreä lausahdus Punasarven alapuolelta ja sai demonittaren ponnahtamaan nopeasti jalkeille. Juuri sopivasti näkemään, kuinka talon sisältä lensi yöastia Lardonia kohden. Punahiuksinen nyrpisti hieman nenäänsä, toivottavasti astia ei sentään ollut täynnä. Astian heittäneen miehen pää pilkisti ulos ikkunasta, juuri naisen alapuolella.

"Iltaa", Punasarvi totesi kuivasti ja sai miehen hätkähtäen kääntämään katseensa ylöspäin.
"Mitä hemmettiä sinä demoni hypit siellä minun katollani, joutaisit kuolemaan pois mokoma", mies ärisi. Lardonin demonisuutta hän ei ollut ilmeisestikään nähnyt, muutoin toinenkin olisi varmaan saanut samanlaista kielenkäyttöä osakseen. Kivinen naamio pysyi Punasarven kasvoilla, nuo sanat eivät olleet läheskään pahimmasta päästä niiden joukossa joita hänelle oli osoitettu.

Ruoska heilahti ja kietoutui miehen kaulan ympärille, kiristyen tappavaan otteeseen. Punasarvi ei tarvinnut paljoakaan syytä ihmisten tappamiseen, olivathan he hänen mielestään paljon demoneja alhaisempia. Naisen kannalta mies oli vain mitä mainioin kohde vihan purkamiseen, hän oli vain sattunut väärään paikkaan erittäin vääränä aikana, ainakin omalta kannaltaan.

Demonitar hypähti alas katolta ja katsahti arvioivasti tappamaansa miestä.
"Liian vanha ja sitkeä syötäväksi", nainen mutisi, irrotti ruoskansa miehen kaulan ympäriltä ja antoi kuolleen valahtaa maahan. Hän oli äkkiä tajunnut olevansa melkoisen nälkäinen, että olikin pitänyt unohtaa ne leipomosta ryöstetyt leivät sinne ullakolle. Mutta nälkä ei suinkaan ollut ykkössijalla punasilmäisen mielessä. Sen sijaan katse kääntyi kohden Lardonia.

"Oletko tosiaankin varma, että rakastat? Ehkä vain etsit muistoa, jotain joka on jo mennyt. Jotain, mitä minä en ole, enkä tule koskaan olemaan", Punasarvi sitten sanoi hiljaa, seistyään hetken vaiti paikoillaan. Hän ei vain osannut uskoa, että voisi enää olla se, jota Lardon todellakin etsi. Maailmassa oli niin paljon muitakin demoneja, erilaisia demoneja, jotka olivat paljon enemmän kuin Punasarvi. Jotka todella voisivat olla sitä mitä Lardon kaipasi, jotka kulkisivat hänen kanssaan paremmin kuin Punasarvi ikinä kulkisi. Typerä, roikkuva, epäilevä, omistushaluinen Punasarvi.

Ja kun he olivat päässeet pois juhlista, niin päätti neiti punasarvinen ryhtyä oikukkaaksi ja sai Lardonin tempperamenttisuuden nousemaan melko lailla esiin. Tämä huudahteli muutamia totuuksia alhaalla, ja ei saanut vastausta, ei ainakaan vielä, eikä ainakaan Punasarvelta. Tosin kyllä, yhdeltä mieheltä, joka oli herännyt, ja mitä luultavammin Lardonin huuteluun koska niin tämä ainakin antoi ilmi itsensä.
"Onko sinun pakko huutaa juuri siinä toisen ikkunan takana"
Valkohiuksinen katsahti murhaavasti miestä ja murahti.
"On." Lardon vain tuhahti ja heilautti kärsimättömästi häntäänsä puolelta toiselle, ja ehti solakasti väistyä yöastian alta. Luojan kiitos se ei ollut sentään ollut täytetty. Valkosarvinen mulkkasi nyt vihaisena miestä, joka taasen oli saanut mukavan tervehdyksen saattamana seurakseen Punasarven, joka myöhemmin sitten kuristikin omalla asellaan miehen, joka tipahti ikkunastaan alas, jolloin Punasarvikin hyppäsi katolta.

"Liian vanha ja sitkeä syötäväksi"
Ja niinpä niin. Lardon ei itse oikein perustanut ihmislihasta, ei ainakaan suoraan tuollaisenaan. Siksi hieman tuo nyrpisti nenäänsä, ja kääntyi toiseen suuntaan Punasarvesta ja ruumiista. Niin, tässä tapauksessa Lardon oli ehkä hieman hienostelija, mutta hän oli oppinut ihan liikaa ihmisten tavoille, että demoniset tavat olivat siirtyneet jokseenkin sivuun ja tilalle oli tullut inhimillisemmät tavat, jotka kartoittivat aika paljonkin Lardonin elämää. Hän oli muunmuassa oppinut syömään ruokana, erinäisiä kasviksia ja vihanneksia, sekä hedelmiä, ja makuhermot olivat ajan mittaan alkaneet tottua näihin ruokalajeihin. Liha oli sitten kyllä myös listalla, muttei niin suuressa osassa kuin voisi kuvitella. Niin, Lardon oli ehkä sivistynyt ja tottunut ihmisten yhteiskunnallisiin tapoihin, mutta se ei merkinnyt sitä, etteikö Lardon vihaisi heitä,. Niitä saamattomia, patsaiden palvojia. Niin, juuri niitä Lardon vihasi koko sydämestään ja näyttelijän lahjojensa myötä oli oppinut tappamaankin hienovaraisesti näitä pettureita, jälkiä jättämättä.

"Oletko tosiaankin varma, että rakastat? Ehkä vain etsit muistoa, jotain joka on jo mennyt. Jotain, mitä minä en ole, enkä tule koskaan olemaan"
Lardonin tulisuus kuitenkin alkoi hiipua jo rajun metsäpalon laitamilla. Hän oli suuttunut, koska hän oli uskonut saavuttaneensa ihan liikaa, mutta sitten kaikki oli muutaman hymyn takia, hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Lardon oli vihainen ehkä ennemminkin itselleen, koska oli uskotellut itselleen, että Punasarvi rakastaisi häntä vielä, ja luottaisi häneen, mutta väärin oli valkohiuksinen kuvitellut, aivan väärin. Hän oli ehkä saavuttanut luottamuksen yhdeksi ainoaksi, katoavaiseksi hetkeksi, ja sitten pum - se olikin kadonnut. Aivan niin.

"Sinä et voi tietää minun tunteistani enää mitään, joten älä kyseenalaista sanomaani, kun et tiedä onko se totta vai ei", Lardon tuhahti, hännän heiluessa kärsimättömästi edestakaisin. Hän ei katsonut edes Punasarveen päinkään, vaan nyt hän oli kääntänyt selkänsä toiselle, katse kiinnitettynä kuuhun. Hän pyysi siltä, että se soisi hänelle jonkinlaisen turvan tunteen. Käsi oli pitelemässä koko ajan tämän miekan kädensijaa, ihan vain varmuuden vuoksi. Silloin mies voisi nopeasti puolustautua, mikäli se olisi tarpeen.

"....ja pyytäisin edes pientä luottamusta, kun sanon että rakastan sinua. En latele mitään rakkauden tunnustuksia yleensä turhaan, varsinkaan henkilölle, jota en ole nähnyt ties kuinka moneen vuoteen ja yhtäkkiä hän sitten pulpahtaakin eteeni." LArdon puhui närkästyneesti ja tulisuus kyllä huokui äänestä liiankin selvästi. Nyt valkohiuksinen kääntyi Punasarveen päin ja silmänsä saivat jokseenkin demoniset piirteet. Muutenhan tämä ei oikein niitä ollutkaan näyttänyt, mitä nyt ei päältäpäin osannut sitä sitten lukea, esimerkiksi sarvista ja hännästä.

"Aika harva varmaan tunnustelee rakkauttaan, kun ei ole kahteenkymmeneen vuoteen nähnyt vilaustakaan. Aika monen rakkaus olisi varmaan tänä aikana kuihtunut, mutta ei minun", demoni puhui yhä, jatkaen sitten, " ja mitä sitten saankaan vastineeksi? Oikuttelua ja epäluottamusta."
"Vaikka maailma onkin karu paikka, niin sitä ei kannata päästää liian karuksi vaan siitä on päästävä yli", Lardon murahti ja kääntyi taas selin toista kohti ja otti muutaman askeleen kauemmas.
"Mutta ehket sinä sitten kaipaa minua, vai?"