Älä astu kuun varjolle, tai epäonni sinut valtaa

//Eli juu. Misery kysyi seuraa ja minäpä tarjosi, mut jos hänelle ei nyt jostain syystä tämä peli käy - niin jättäköön tulematta. Muuten kaipailisin seuraa jos hän ei saavu//

Payonissa oli jokseenkin valoisa yö. Kuunsirppi loisti taivaalla jokseenkin himmeästi. Oli itseasiassa tavallista valoisampi yö vaikka ei ollut edes täysikuu, niitä tavattiin harvoin Valhallassa. Kaupungin-puistossa oli jokseekin pimeämpää kuin muualla, sillä puut peittivät kaiken taivaan. Outoa kyllä, juuri siitä kohtaa, mistä kuu näkyi - ei ollut lainkaan oksistoa. Valo valaisi pienen lammen puiston keskellä. Ja myös erään toisen pienen alueen, jolla ei ollut kasvillisuutta. Siellä oli alueen reunamilla suurehko kivi, joka oli juuri kuun valon kantaman reunamilla. Sieltä kuului kimeä, mutta surusävelinen sävelmä. Selvästi huilulla soitettu pieni sävelmä joka sai eläimet heräämään unistaan.

Savannah istui risti-istunnassa kivellä ja kuunteli maailman ääniä. Hänellä oli oma panhuilunsa huulillaan ja puhalteli siihen säveliään. Panhuilu lipui edestakaisin osaavissa käsissä, vaikka olikin jo hieman risainen soitin. Ihmissudella oli silmät kiinni, johon yksi syy oli se, että hän piti tarpeettomana pitää niitä auki ja toinen se, että hän ei halunnut säikäyttää eläimiä näkemättömillä silmillään. Vaikkakin hän tiesi että saattoi pelästyttää niitä jo arvillaan.

Oikeastaan hän oli kaiken kukkuraksi onnellinen. Taivaalla oli ainoastaan puolikuu, täydellä kuulla hän ei olisi tullut paikalle. Ihmissuden karmaiseva olemus olisi säikäyttänyt kaiken hänen tieltään. Mutta ei hän hävennyt omaa oikeaa olomuotoaan - vaan oli oikeastaan ylpeä siitä. Mutta se yö oli jo muullakin tavalla harvinainen. Maailman taruja tuntien hän tiesi, että kuun varjoon kajoaminen saattoi olla hengenvaarallista, ja sen näkeminen erittäin onnekasta. Maassa, vähän matkaa kivestä edespäin oli sirppimäinen varjo, jonka lähtökohta oli selvästi kuu.

Savannah tiesi varjon olevan siinä. Ei hän siihen ollut astunut, mutta ihmissutena hän kyllä tunsi minkälainen kuu oli taivaalla. Joka kylläkin oli hieman outoa. Sillä hetkellä hän melkein jopa toivoi että omaisi yhä kyvyn nähdä. Monikaan ihmissusikaan ei ollut nähnyt kuun varjoa. Juuri tämän takia hän olisi sen sinä iltana halunnut nähdä - mutta tiesi toiveensa olevan mahdoton.

Kylmä tuulenpuuska värisytti korkealla kivellä istuvaa naikkosta mutta tämä ei liikahtanut. Vaan soitti kuulle tunteitaan. Sävelmän äänet olivat välillä korkeita, iloisia ja välillä matalia ja surunvalituksia. Savannah soitti sille kaiken, mitä sydämessään tunsi. Kaiken eläinten läsnäolon ilosta toivoon saada näkönsä takaisin.

Eläimet kerääntyivät hiljaa hänen ympärilleen kuuntelemaan. Jotkut uskaltautuivat jopa kiipeämään kivelle. Joku näätä uskaltautuipa jopa puikahtamaan naisen käsien välistä tämän syliin kuuntelemaan. Tuntui kuin koko metsä olisi kuunnellut häntä, myös ne puut jotka häntä ympäröivät.

Pian sävelmä loppui äkisti. Savannah kuunteli ja avasi sokeat silmänsä. Joku oli tulossa, joku joka ei ollut eläin. Savannah kuunteli hetken tarkkaan ja suoristi jo jalkojaan. Se, kuka olikin tuli lähemmäs.

"Älä astu kuun varjolle, tai epäonni sinut valtaa," Savannah lopulta sanoi. Oikeastaan olematta edes varma oliko tulija eläin vai ihmisen kaltainen.

//Äh. Tuli pikkusen jaarittelua, mutta juu. Tulijakin voi olla pelkkä eläin tai sitten hahmo//

//Misery tulee, ja tietenkin tämä käy. Sehän nyt olisi aivan naurettavaa, jos ilmoittaisin, ettei tämä peli nyt käy minulle 8D Mutta toki tänne voi varmasti tulla useampikin, jos halajaa? \\

Kapoiset sormet tarttuivat hentoon, valkeaan kukkaan ja irrottivat sen kevyesti juuriaan myöten ruohomatolta. Kasvi nousi tuikkivien vihreiden silmien tasolle ja siirtyi pian oljista punottuun koriin, joka roikkui muuan naishenkilön käsivarrella.
Tuo nainen lipui hiljaa yön varjoissa, aina välillä kyykistyen poimimaan jonkun kukan tais kasvin mukaansa. Päivä olisi ollut moiseen puuhaan paljon otollisempi, mutta neidillä oli syynsä moisiin hämärähommiin. Ensinnäkin, tietyt harvinaisemmat kukat kukkivat vain vuoden pimeimpinä öinä ja toiseksi, hopeahiuksinen ei ollut vielä perillä siitä, oliko kaupungin puistossa kasvien keräily aivan sallittua. Joten miksi suotta ottaa turhia riskejä, saati sitten jonkin tason sakkoja tai rangaistuksia elantonsa eteen raatamisesta? Ja tietenkin, Meller, se lyhyt satyyrimies oli kertonut naiselle tästä puistosta muutama päivä takaperin, ja niin hyvädysäminen ja luontoa arvostava henkilö olisi varmasti vannottanut, ettei puiston kasveja saisi poimia.

Lucretia kiitti satyyria mielessään ja nousi seisomaan, antaen katseen harhailla öisessä maisemassa. Aina vähän väliä, oli neitokainen kuulevinaan kevyttä melodianpätkää, mutta omiin ajatuksiin uppotuneena, ei hän ollut kiinnittänyt erityistä huomiota ääneen. Nyt kuitenkin, kun olkikori alkoi olla jo täynnä erilaisista kasveista, alkoi ajatuksenjuoksu hiukan herpaantua. Huiluääni tuntui voimistuneen nyt, kun vihersilmä oli ehtinyt havahtua ajatuksistaan todelliseen maailmaan. Kyseessä ei voinut olla lintu, joten oli varsin selvää, ettei hopeatukka ollut yksin yössä.
Nopea vilkaisu taivaalle ja saattoi huomata, että taivas ei ollut niin pimeä, kuin nainen oli tivonut sen olevan. Se oli piileksinyt niissä ainoissa varjoissa, joita näin valkea yö pystyi luomaan. Olisi ollut viisaampaa lähteä puistosta ja taivaltaa kotiin, mutta soitto ei tuntunut antavan rauhaa. Ei se nyt niin paljoa maksaisi vaivaa selvittää, mistä kaunis soitto sai alkunsa.

Lucretia työntyi muutaman matalalla kasvavan oksan ohitse ja lähti seuraamaan suuntaa, jossa ääni voimistui. Koko puistikko kuulosti muuten niin vaisulta, aivan kuin eläimet olisivat lopettaneet touhunsa ja jääneet myös kuuntelemaan musiikkia.
Hopeahiuksinen astui varovasti ulos pöheiköstä ja antoi katseensa vaeltaa kimmeltelevässä lammessa. Vihreät silmät kuitenkin nauliintuivat sangen erikoiseen näkyyn; nuoreen naiseen soittelemassa kivellä istuen, kaiken maailman elukoita ympärillään. Tuo ei tuntunut näkevän Lucretiaa, mutta oli kuitenkin sanonut ääneen jotakin. Mahtoikohan hän olla.. Kyllä vain. Kuun kajo ehti valaista pienen hetken verran ja se riitti lientenkeittäjälle. Nainen oli sokea.
"Minuun on epäonni iskenyt niin lukuisat kerrat, että tokkopa edes kuu enää viitsii lisää sitä minulle lykätä.", kalpekasvoinen vastasi toiselle neutraaliin, mutta hyvin vakavaan sävyyn. Se ei uskonut juurikaan onnenkantamoisiin, saati sitten myytteihin huonon onnen aiheuttajista. Ihminen itse aiheutti kurjuutensa, eivät minkään tahon luonnonvoimat.

Se joku, joka oli paikalle saapunut - oli ihminen. Tai ainakin joku sen tapainen kun osasi puhua tuon ihmissuden kieltä. Hyvä, sillä Savannah olikin jo kaivannut jonkinlaista puheseuraa eikä hän muutenkaan ollut ajatellut soittaa siinä koko yötä. Se olisi mahdotonta, vaikka kyllä hän jokseenkin taidokas musikantti olikin. Paikalle tullut nainen sanoi jotain siitä, että hän oli kokenut jo aivan tarpeeksi epäonnea, ettei tarvitsisi Kuuta sitä pahentamaan. Ihmissusi melkein naurahti tälle kommentille, mutta päätti lopulta jättäää väliin.

Kivellä istunut nainen nousi hieman venytellen jaloilleen ja laittoi huilun takaisin vyölleen. Hänen ympärillään parveilleet eläimet säntäsivät hieman pelästyneinä takaisin metsän pimeyteen. Savannah haukotteli lyhyesti ja siirsi katseensa sinne, missä oletti tuon naisen olevan. Toivattavasti Lucretia ei pitäisi häntä heikompana vain koska hän oli sokea.

"Sinä onnekas. Minulle jo pelkkänä olentona kuu on pelkkä kirous. Saat olla hyvin iloinen, sillä et tule näkemään montaa ihmissutta tämän jälkeen elämässäsi ja myös siitä, että kuu ei ole täysi tänä yönä", Savannah sanoi hieman surullisena ja hypähti alas kiveltä. Jossain määrin hän myös toivoi, ettei tuo nainen alkaisi lveittää suuresti että Payonissa oli ihmissusi. Hän oli jo muutenkin monenmoisissa vaikeuksissa ilmankin sitä.

Maa melkein petti alla, joka merkitsi sitä että kiveäkin oli joskus siirretty. Ihmeellisiin yksityiskohtiin sitä sokeana alkoi kiinnittää huomiota. Tuulta ei ollut sinä iltana lähes ollenkaan, joka oli kai onni. Tai ehkä ei. Puut humisivat nyt omia laulujaan kun heidän musikanttinsa oli lopettanut oman konserttinsa. Tuntui yhä kuin se sama sävelmä soisi metsässä.

"No, hei kai sitten. Nimeni on Savannah mutta useat kutsuvat minua myös Sudensieluksi..." Savannah sanoi ja heilautti paksut hiuksensa pois silmiltään.

Soitto lakkasi ja siitä lumoutuneet eläimet lähtivät jokainen hämmentyneinä säntäilemään sinne ja tänne, löytääkseen jonkun sopivan piilon jonne kadota. Ne olivat olleet epätavallisen kauan paikoillaan, aukealla alueella jossa vaara vaanisi aina, oli sitten yö taikka päivä. Ja viimeistään hopeahiuksisen saapuminen oli saanut ne tajuamaan mahdollisen vaaran ja pian joka ainoa elukka oli hävinnyt ja puisto alkoi täyttyä sen luonnollisista äänistä.
Lucretia oli huomaamattaan tullut lähemmäksi toista. Nainen yritti tehdä mahdollisimman kuuluvia ja selkeitä askelia, jottei aiheuttaisi minkäänlaista hätääntymistä tuossa toisessa. Vihersilmällä ei ollut mitään pahaa mielessä, niin kauan kuin tuo vieras nainenkin osoittaisi sitä samaa.

Soittoniekan puheet saivat myrkyttäjättären hiljenemään ja hän pohti hetken, mitä tuo oli mahtanut tarkoittaa. Samana aikaan kun nainen ehti tajuta, oli soittaja jo paljastanut vastauksen. Vai että ihan ihmissusi.. Hopeahiuksinen ei ollut koskaan ennen tavannut kyseisiä otuksia – tai ainakaan tietoisesti, joten kieltämättä tästä illasta saattaisi tulla jollakin tasolla ikimuistoinen.
”Onnekas ja onnekas. Historiansa ja menneisyytensä kullakin ja jos ei niistä mitään tiedä, ei kannata edes arvailla, kuinka onnekas toinen on. Tai ei ole.”, Lucretia vastasi, pitäen yllä jälleen kylmän neutraalia äänensävyään. Tällä kertaa saattoi kuulla myös pienen vivahteen katkeruutta, joka mahtoi johtua siitä, että Savannahiksi esittäytynyt kutsui tuota onnekkaaksi. Eihän vieras henkilö tietenkään tietäisi mitään, mutta juuri siksikin, vihersilmä oli hiukan ottanut itseensä ihmissuden kommenteista. Totuus oli usein tarua julmempaa.

”Hauskaa iltaa sinullekin, Savannah. Minä en yleensä esittäydy heti alkukättelyssä, mutta ehkäpä teen poikkeuksen tänä iltana. Koko ilta tuntuu muutenkin olevan hiukan.. poikkeuksellinen.
Olen Lucretia.”,, yrttienkeittelijä hymähti ja otaksui, ettei kättä tarvitsisi ojentaa. Kyllähän tuo ihmissusinainen varmasti sen aistisi, mutta ehkä se olisi hiukan liian töykeää, alkaa testata toisen kyvykkyyttä yhden aistin puuttuessa.

Lucretia kyllä puhui totta. Olihan tuo totta, mutta ihmissusi ei vain sitä koskaan ollut tullut ajatelleeksi. Hänellä oli jo muutenkin tarpeeksi ajateltavaa omassa elämässään. Oikeastaan hän ei ollut ehtinyt paljoakaan koskaan muiden elämiä ajatellakaan. Joka oli ehkä ollut se virhe, minkä hän oli elämässään tehnyt. Virhe joka oli ratakaissut hänen perheensä kohtalon. Sellaisia virheitä ei kukaan saisi elämässään tehdä, ainakaan yhtä ratkaisevia kuin hän oli tehnyt. Mutta kyllä sitä kannattaisi joskus muidenkin elämää ajatella kuin omaansa.

"Olet oikeassa. Jokainen valitsee itse tiensä, eikä sitä voi koskaan tietää mitä sen päästää löytää," Savannah sanoi hieman kaunopuheisesti. Mikä ihmeen runoilija hänestäkin oli tullut? Hyih, ja kaiken lisäksi hänen juttunsa olivat kovinkin outoja. Ei kukaan saisi tuostakaan selvää, kun hän ei itsekään tajunnut mitä oli juuri äsken lausahtanut.

Ja tuo toinen nyt myös esittäytyi. Lucretia. Savannahin isotädin nimi joskus aikaa sitten oli ollut Lucretia. Ja mistäköhän ihmeestä hän nyt, tuon kapinan jälkeen vielä sen muisti. Tuo menneisyydestä puhuminen oli nähtävästi sekoittanut pahasti tuon naisen pään. Taas vaihteeksi.

"Kaunis nimi. Kun elin vielä kaltaisteni parissa, isotätini nimi oli Lucretia. Mutta tuo Lucretia repi silmäni riekaleiksi..." Savannah sanoi lopulta hieman surullisena ja kohautti jälleen olkiaan. Ja tämän jälkeen alkoi taas miettiä, miksi ihmeessä tuonkin taas kertoi. Hän oli alkanut päästellä vläillä mitä ihmeellisimpiä mielipiteitä suustaan keskellä päivää. Paitsi nyt oli kyllä yö.

"No, mikäs sinut nyt toi keskellä yötä tänne Puistoon?" Ihmissusi sitten pukahti pitääkseen jotain keskustelua yllä.

Vihersilmä hymähti ihmissuden puheille ja antoi jopa pienen hymyn käväistä huulillaan, vaikkei toinen sitä tietenkään pystyisi näkemään. Ehkä se jopa helpotti jollain tapaa sitä, ei ainakaan viimeiset ylpeyden rippeet ehtineet murentua. Oli se kuitenkin mukavaa kuulla jotain kohteliasta, varsinkin kun kyseisiä asioita ei kovinkaan usein ääneen sanottu. Nainen ei edes kyennyt muistamaan, milloin sille oltiin viimeksi annettu kehuja, edes nimeä koskien.
”Repi silmäsi? No, onneksi en siis ole hänen kaltaisiaan. Kiitos kuitenkin.”, Lucretia myöntyi vastaamaan toiselle.
Suru huokui Savannahin sanoista, joten tuntui oikealta olla puuttumatta asiaan sen enempää. Hopeahiuksinen oli tietysti ajatellut, että toinen olisi ollut syntymäsokea, tai menettänyt näkönsä korkeintaan onnettomuuden kautta. Mutta, jos noita naisen ruumista koristamia arpia katseli hetkenkin verran, saattoi ymmärtää asian todellista luonnetta.
”Olen pahoillani, sanoin ehkä hiukan ajattelemattomasti.”, kuului hiljaisuuden murskaamiseksi. Kalpeakasvoinen oli ehtinyt maistella sanojaan ja tullut siihen tulokseen, että sen olisi kulunut olla pahoitteleva, eikä niin.. suora. Mutta minkäs sitä luonteelleen mahtoi. Tilanne oli sitä paitsi neidin mielestä sangen ahdistava, ei sitä joka päivä tullut törmänneeksi sokeaan ihmissuteen. Ongelma oli vain se, ettei nainen osannut suhtautua oikealla tavalla toiseen.

Lucretia oli hetken aikaa vaiti, ja säpsähti omista maailmoistaan ihmissuden kysymykseen – oli niin tyypillistä, että hän uppoutui aivan omiin ajatuksiinsa, mikä sinänsä saattoi näyttää ulkopuolisen mielestä hyvin töykeältä. Tosin, eihän Savannah voinut tätäkään nähdä, ellei sitten muilla aisteillaan.
”Olin itse asiassa keräilemässä kasveja. Muuan harvinainen kukka kukkii vain öisin ja pikkulinnut kertoivat, että tämä puisto on yksi Payonin kasvirikkaimpia paikkoja. Entäpä sinä? Ainakin soittonne kuului kauas asti..”

Lucretia kertoi itsekin, ettei ollut sen tapainen mitä tuo hieman vinksahtanut ihmissusi oli Lucretioista kertonut. Ja ehkä se oli onni, koska ei Savannah löytänyt valhetta tuon naisen sanoista. Tai ehkä se oli vain toivoa siitä, että tuo ei olisi samanlainen kuin se edellinen, jonka hän oli tuntenut. Muistikuva siitä, kuinka hänen oma tätinsä oli hänen silmänsä repinyt - muistui takaisin ja sai tuon ihmissudenkin värähtämään paikoillaan. Se ei tosiaan ollut kaunis muistikuva - ei lähelläkään. Kuitenkin tuokin olennonkuvatus sai pidettyään ajatuksensa poissa tuosta kuvasta ja ravisteli itsensä takaisin keskusteluun.

Vai yrttejä hankkimassa? Ainakin siinä oli jotain visasta työtä, toisin kuin syyssä miksi Hän oli paikalle tullut. Savannahilla ei oikeastaan myönnettävästi edes opllut syytä siihen, miksi hän oli sinne tullut. Kuutako palvomaan? No, ei oikeastaan. Vai muistelemaan...? No, ei oikein sitäkään. No, jotain hänen oli kuitenkin tälle Lucretialle vastattava. Olisi epäkohteliasta vain seistä siinä tuppisuuna tekemättä tai vastaamatta mitään. Jopa ihmissudelta:
"Tulin tänne, koska kuun varjon läsnäolo on hyvin harvinaista ja kunnianosoitettava tapaaminen ihmissusille. Et varmaankaan tätä ymmärrä, mutta ymmärtäisit jos olisit minä."

Näin tuo typerys lopulta vastasi. Ja katui sitä. Mitä ihmettä hän nyt alkoi höpöttelemään siitä, kuinka harvinaista Kuun varjon näkeminen/tunteminen oli ihmissusille. Tuskin se tuota toista pätkääkään kiinnostaisi. Ei ketää muita kiinnostanut kuin ihmissusia. Eikä sekään ollut ihme.

"No, minun on paras lopettaa omat höpöttelyni. Kuitenkin puheensorinaa näin tavattuamme kuitenkin jatkaen, mikä olet tarkalleen työltäsi kun kerran yrttejä keräät?" Savannah sitten kysyi. Yrttien laittajahan tuon täytyi olla - tai vastaava. Oliko hänestä nyt aivan pöhkö tullut?

Sillä samalla hetkellä suuri korppiparvi lehahti suoraan heitä päin. Toinen susi - oikea eläin tosin oli paikalla. Ja selvästi myös nälkäinen, valmiina syömään mitä vain. Tässä oli siis syy, miksi muutkin eläimet olivat paenneet. Saalistaja oli näemmä irti. Savannah suojasi kasvonsa korpeilta, hapuili kiveltään atraimensa ja tuijotti tuota verta valuvaa, nälkäistä sutta. Tuo ei varmaan ollut hyvä näkymä.

//Sori. Laitoin jotai äksöniä tähän peliin : DD//

//Eipä mitään, hyvä vaan 8D \\

Lucretia tunsi pientä sympatiaa tuota ihmissusinaista kohtaan. Elämä ei varmasti helppoa hänenkään kohdalla, jo pelkkä lajille ominainen muuntautuminen täydenkuun aikaan oli varmasti yhtä ikävää showta jokainen kerta.
Oli kuitenkin hopeatukan kannalta helpottavaa, kun toinen ei kykenyt näkemään. Oli varmasti Savannahillekin helpotus, ettei sen tarvinnut katsoa ihmisten sääliviä tai pöyhkeitä katseita. Vaikka paljon sai irti jo pelkästä äänestä, oli sitäkin helppo muunnella. Vain silmät eivät valehdelleet ja niitä nainen ei siis pystynyt tutkimaan.

Vihersilmä kuunteli ihmissuden jutustelua ja antoi katseensa välillä harhailla kauniissa yömaisemassa. Puisto oli sanoin kuvaamattoman kaunis tähänkin aikaan vuorokaudesta, joten miltähän se mahtoi näytää keskikesällä ja päiväsaikaan? Varmasti upealta.
Naisen katse valui takaisin Savannahiin, vaikkei tässä nyt katsekontaktia voitukaan käyttää. Se vain tuli luonnostaan, että katsottiin puhujaa silmiin.
"Keittelen kaikenlaisia liemiä työkseni, jos näin karkeasti sanotaan.", hopeatukka vastasi sekunnin murto-osan mietittyään hyvää vastausta. Ja tuo oli itse asiassa ollut varsin hyvä, vaikkei se vastannutkaan täydellisesti esitettyyn kysymykseen. Nainen vain olettt, ettei toinen rupeaisi pikkutarkaksi ja utelisi lisää, sillä Lucretia ei ollut juuri sillä tuulella, että jaksaisi sepustaa aivan kaikkea vieraalle. Totuus saattaisi siis lipsahtaa varsin nopeasti.

Kalpekasvoisen ei tarvinut tosiaan kauaa pelätä jatkokysymyksiä. Metsän rauha ja harmonia katosi äänekkään korppiparven lehahdukseen ja pian sen jälkeen, oli liiankin hiljaista. Sitten se kuului, matala ja vaimea murina takaapäin.
Lucretia hapuili olkansa takaa jotain, mutta tajusi kauhukseen, ettei vanha kunnon jousipyssy ollutkaan mukana. Niin, mihinkäs sitä olisi muka tarvittu yrttienkeräysretkellä? Voi piru sentään.
Vihersilmä kääntyi hitaasti ympäri, vain kohdatakseen katseen nälkäisen näköisen suden kanssa. Otus oli riutunut, joten tällä hetkellä sen olisi vain saatava mitä tahansa ruokaa, hyökkäämällä sitten kuinka pahan vastusken kimppuun tahansa, tai muutoin kuolo sen korjaisi.
"Kuule, kun aiemmin sanoit, että on minun onneni, ettei kuu ole täysi tänä yönä.. voisit varmaan perua sen kommentin.", nainen sihahti hampaittensa välistä toiselle ja lähti hitaasti perääntymään lähemmäs Savannahia.

No jaa. Liemien valmistaja. Joku yrttien kanssa paljon työskentelevä kuitenkin. Miksi tuo nainen muuten tänn yrttejä olisi tullut keräämään? Nämä olivat ne yleisimmät ajatukset mitä Savannah sillä hetkellä ajatteli. Kuten yleensäkin - jotain täysin typerää ja kaikkea mikä ei siihen tilanteeseen pätkääkään kuulunut. Ainakin Lucretialla oli huomattavasti kunnioitettavampi ammatti kuin hänellä. Liemien valmistajan työssä ja musikantin työssä oli vissi ero. Mutta tuo ihmissusi jätti taas kommenttinsa lausumatta. Ihan varmuuden vuoksi.

Ja pian tuo susi olikin paikalla. Sokea, mutta sudesta todistettava ihmissusi haparoi atraintaan ja kirosi. Juuri sinä yönä tietenkin, kun ei paistanut taivaalla täysikuu. Kuten tuo toinen pian jo kommentoikin päälle. nyt ei vain tuntunut olevan oikea aika irvailuun. Nälkäinen susi saattoi syödä ihmisiäkin - eikä kuunsirpillä ollut kovinkaan hyvää vaikutusta sinä yönä.
"Mitä jos vain laittaisimme turpamme kiinni ja tapettaisiin tuo... Tuo sukulaiseni."

Savannah sihahti takaisin. Ja saikin pian tuon atraimen käteensä. Ihmissusi heilautti sen aseeksi eteensä ja hymyili vinosti. Kyllähän hän varmaankin yhden suden sokeanakin pystyisi kaatamaan. Oli sitten sokea tai ei. Vaikkakin tunsi hieman surua tappaa susi. Mutta jos henki oli vaarassa, hän oli valmis tekemään melkein mitä tahansa.

//Jäi ihan hemmetin lyhyeks ;____; Tsemaan ens viestis//

Hopeahiuksinen oli peruuttanut rauhallisesti aivan Savannahin vierelle, jotta sudella olisi edes hetkeksi tekemistä - päättää kumman kimppuun käydä. Mutta elikon piiritys ja pohdinta antoi myös naiskaksikolle aikaa miettiä parasta siirtoa.
Ihmissuden kommentteiin vihersilmä ei olisi halunnut vaivautua vastaamaan, mutta neiti sattui olemaan tilanteesta hiukan eri mieltä.
"Jos haluat, niin voit syöksyä sen kimppuun, tai odottaa, että se hyökkää. Minä en välittäisi jäädä kosketusetäisyydelle tuosta otuksesta.", Lucretia puhui rauhallisella äänellä, osoittaen sudelle, ettei pelännyt - ainakaan näkyvästi. Katsekontaktia nainen vältteli myös, ainakin koirien kanssa touhutessa aina pyydettiin, ettei katsottaisi hurttaa silmiin ja koirahan oli sukua sudelle. Ehkäpä sama sääntö voisi päteä tässäkin, tunkeileva katse voisi vain provosoida sutta hyökkäämään.
Hitaasti kalpeakasvoinen kyyristyi ja laski korinsa maahan, otaaen sen tilalle käteensä nyrkinkokoisen kivenmurikan.
Nousu tapahtui yhtä hitaasti, mitään riskejä ei saanut ottaa. Äkkiliike saattaisi saada murisevan ja kuolaavan suden tekemään hätiköidyn hyökkäyksen. Hätiköity tai ei, se olisi liian yllättävä naisille..tai ainakin Lucretialle.
"No, miten haluat menetellä? Susi lähtee kiertämään meitä, piirittää varmaa saalista.", neitokainen hymähti ja puristi kiveä kädessään. Heitääkkö vai ei? Osuma olisi melko varma, mutta säikäyttäisikö se suden karkuun? Tuskin.

//No, eipä tästäkään mikään erityisen pitkä tullut -.- \\

Lucretia tuntui jokseenkin pelkurilta tässä tilanteessa. Mutta vastahan he toisensa olivat tavanneet, joten ei kai se ihme ollut. Ja Savannah taas tunsi vetoa tuota sutta kohtaan - itse kun tuon sukulainen omalla tavallaan oli. Mutta silti hän ei tosiaan halunnut tuon otuksen suuhun raadeltavaksi - ei enää koskaan. Naisen käsi puristui yhä kovemmin atraimen ympäri hänen sydämen tykyttäessä yli tuhatta ja sataa. Hänen tunteensa tappelivta ristiriidoissa. Mutta Luctretia oli sitä mieltä, ettei heille ollut aikaa odottaa. Ei heillä kyllä oikeastaan ollutkaan, nyt oli vain pakko toimia.
"Odotetaan että se hyökkää. Tiedän ihan omalla kokemuksella mitä pitää tehdä..."

Savannah kuiskasi Lucretialle ja käänsi atraimen niin, että se kolmipiikkinen pää osoitti sinne, mistä tuon hullun suden läähätys kuului. Mutta se liikkui. Sokean suden oli hankala havaita, missä se oli. Susi kiersi ympyrää heidän lähellä. Ei tosiaan hyvä juttu, se varautui hyökkäämään. Ei hyvä juttu. Ei alkuunkaan.

Mutta kun noita tapsuttelevia askeleita ei enää kuulunut ja ilmaa halkoi vain karjaisu Savannahkin tiesi suden hyökkäävän. Hän kääntyi sinne, mistä karjaisu kuului ja iski sinne, missä oletti suden olevan. Mutta ei osunut kuin sen oikeaan kylkeen. Eikä lainkaan tappavasti. Nyt vasta tuo uroo suuttuisi. Taisteluissa sokeudesta ei tosiaan ollut hyötyä alkuunkaan.

"No - nyt voisit sinä kokeilla jotain..."
Savannah sanoi jo myönnettävästi hieman hermostuneena.

Katse ei irronnut sudesta, vaikka Savannah vastasikin hopeahiuksiselle. Sen kiertely ja kaartelu teki helposti hermostuneeksi, mutta vihersilmä piti päänsä kylmänä ja tarkkaili elikon jalkoja. Jos ne hidastuisivat tai alkaisivat jännittyä, olisi susi hyökkyäsvalmiudessa.
Ehti kulua ehkä pieni punainen sekunti, kun kuului karjaisu ja susi näytti nälkänsä ja kurjuutensa kalvavan raivon loikaten suoraa kohti kahta naista.
Ihmissuden ase osui otukseen, mutta ei kuolettavasti. Kuului vain pieni inahdus kun susi mätkähti maahan. Nopeajalkainen eläin ponnisti nopeasti takaisin pystyyn, tehden uudestaan kuvionsa. Savannahin sanat huuhtoutuivat elikon murinaan ja Lucretia ehti vain hetken verran ajatella, kunnes kivi sinkoutui nyrkistä ilmaa halkoen, suoraan suden otsalohkoon.
Nainen perääntyi uuden ulvahduksen kaikuessa hiljentyneessä metsässä.
"Sinulla on ase, joten jos viitsit..?. Vai pitääkö minun tappaa poloinen ja nälkiintynyt otus kivittämällä se hengiltä?", myrkyttäjätär tokaisi ja otti uudet perääntymisaskeleet, suden hoippuessa uudestaan pystyyn. Nyt se oli saanut pahasti vuotavan haavan kylkeensä ja tällin suoraan päähän, joten aivan heti se ei tokenisi hyökkäyskuntoon.
Nyt olisi hyvä hetki toimia. Lucretia ampaisi korilleen ja noukki sieltä muutaman rehun, siirtyen sitten Savannahin eteen.
"Ota nämä ja hiero niitä hiukan atraimesi terään.", nainen selitti ja nosti kasvit ihmissuden kasvojen korkeudelle, jotta tuo haistaisi ne ja tajuaisi mihin nainen pyrki. Hopeatukka tarttui varovasti toisen käteen ja iski kasvit tuon kämmenelle.
"Ole valmis iskemään kun olet tehnyt sen.".
Vihersilmä kyykistyi nappamaan kaksi uutta kivenmurikkaa käteensä, heittäen molemmat vuorotellen sutta kohti. Eläin ravisteli päätään, mutta sai uudet kolhut takaraivoonsa ja selkäänsä. Ei kivien paiskominen riittänyt, mutta tarkoitus oli saada aikaa Savannahille. Jos atrain seuraavalla kerralla osuisi kunnolla, yrttien vaikutus terässä saisivat aikaan hetkellisen halvaantumisen..

//Anteeksi, hittasin kun Lucre tarttui Savannahin käteen~ Jos se häirittee jotenkin, niin korjaan kyllä. \\

//Nuaah. Tulin takas ^^'//

Savannah veikkasi varmasti että tuo kivi oli osunut suteen. Ainakin se päästi pienen ulvahduksen, lähes kuulumattoman. Ja tämän jälkeen hän toki saikin jo kommentteja siitä, että hänellä oli ase - toisin kuin Lucretialla. Hymähdys pääsi kuivana tämän hieman ärtyneen ihmissuden suusta tämän kääntyessä sinne, mistä oli ulvahduksen kuullut. Hän ei tulisi siis saamaan kovinkaan paljoa apua Lucretialta. Joka oli harmittavaa.

"Toinen meistä on edelleen sokea."
Savannah mutisi, kunnes sai jotain yrttejä käteensä. Hän hymyili vinosti, luottaen vaistomaisesti yrtteihin. Hän kiitti hiljaa ja hieroi sitä, mitä lie tuo olikaan atraimensa kolmeen piikkiin. Edelleen jonkinmoinen hymy kasvoillaan. Joka oli myönnettävästi kyllä katoamassa pelon taakse. Mutta pelko alkoi tosiaan ottaa vallan.

Savannah asteli hitaasti sinne, missä tiesi suden nythuohottavan kivusta. Näkemättä sitä hän kuunteli tarkasti, tietäen hänen tekonsa ratkaisevan kahden olennon hengen. Joka ei ollut kovin mukava asia tietää. Aavistamattomasti susi kuitenkin hyökkäsi jälleen. Raivoissaan, taponhaluisena.

Hädissään tuo sudenmielinen ihmissusikin pyörähti melkein piruetin ja iski sokeana siihen missä oletti suden olevan. Osuen siihen, mutta ei tiennyt minne. Veriroiskeet lensivät hänen päälleen ja hän huohotti.

Juuri kun myrkyttäjätär oli ehtinyt valmistautua ja kääntää katseensa takaisin suteen, oli yrteillä vahvistettu atrain singonnut ilman halki hyökkäävään suteen nyt iskeytyen. Tällä kertaa ulvahdus tuskasta oli äänekkäin ja sydäntä riipaisevin.
Lucretia veti syvään henkeä ja seurasi kyljellään makaavan suden hidastuvaa hengitystä. Ase oli uponnut suoraan sen rintakehään ja vuodatti verta tummalle nurmelle. Nainen sääli poloista eläintä, mutta luultavasti kuolema oli paras kohtalo riutuvalle elikolle. Sitäpaitsi, Savannahilla olisi melko varmasti palanut lopullisesti hermot hpeatukan kanssa, jos tuo olisi vaatinut häntä vain taltuttamaan eläimen, joka oli kaikin keinoin yrittänyt tappaa naiset.
Yrttien vaikutus sai suden rauhalliseksi ja se alkoi pian näyttää siltä, kuin olisi vain menettänyt tajunsa. Mutta atraimen tekemä haava oli tappava, vaikkei otus varmasti tuntenut tuossa vaiheessa enää minkäänlaista kipua.
Lucretia marssi nopeasti suden luokse, riuhtaisi aseen irti ja iski sen vielä kerran eläimen kaulaan, varmistaakseen nopeamman ja helpomman kuoleman sille. Heikko hengitys lakkasi kokonaan ja eloton ruumis jäi niille sijoilleen vuotamaan.

Verta oli lentänyt myös vihersilmän mekolle, mutta sitä oli turha puhdistaa ilman kunnon tarvikkeita. Puiston lammesta tuskin olisi hyötyä, joten tyynesti nainen pyyhkäisi isoimman veritäplän reitensä kohdalta ja kävi poimimassa korinsa syliin.
"Noin, nyt siitä ei ole haittaa enää kellekään, etenkään meille."

Savannah huohotti, hiki kelmeili hänen kasvoillaan, kun hän käveli täristen sinne, missä oli kuullut Lucretian olevan. Hän hapuili käsillään, kunnes oli melkein jo kompastua tähän naiseen. Mutta hän törmäsi ensin aseeseensa, joka ehätti estää Lucretiaan törmäyksen.

Ihmissusi nosti maasta aseensa, tietäen sen pään olevan aivan veressä. Hän ei halunnut koskea atraimensa päätä. Siinä oli jo kahden iskun verta, toinen niistä oli selvästi ollut tappava. Suden, hänen sielunveljensä. Jonka hän oli juuri itse omin käsin tappanut. Tai ainakin saanut menettämään paljon verta. Hän ei tosiaan olisi tämän jälkeen halunnut nähdä aseensa kirottua päätä. Se olisi hänelle liikaa.

Sitten Lucretia sanoi sanottavansa ja Savannahkin heräsi mietteistään. Susi oli siis kuollut. Aivan kuten hän oli arvellutkin sen iskun jälkeen. Vaikka se ei olisi sydämeen uskonut, olisi silti susi varmaan kuollut niin voimakkaan iskun jälkeen. Sillä Savannah oli tosiaan iskenyt voimiensa takaa. Hiljaa mielessään ihmissusi rukoili anteeksiantoa omalle sielunveljelleen, jota hän ei ollut koskaan nähnyt omilla silmillään.

"Toivottavasti tämä olento saa rauhan tuonpuoleisessa."
Savannah kuiskasi ja huokaisi perään. Kaikki tuntui hajoavan käsiin lopulta. Toki hän tiesi että jokainen kuolisi joskus. Vaikka hän itse oli vielä kaiken lisäksi tämän suden tappanut, hän koki myötätuntoa sitä kohtaan. Jossain, kaukana sisimmässään. Kukaan ei ansaitsisi ryvettyä jo nälästä puolikuoliaaksi.

"Huhhuh. Oletko kunnossa?"
Savannah kysyi hieman sarkastisesti. Tuskin Lucretia kylläkään itseään kuolevan suden kanssa oli ehtinyt itseään satuttaa. Ellei ollut aivan järjettömän typerä ja tunarikin vielä kaiken lisäksi. Mutta sanojen perusteella nainen ei siltä kuulostanut. Ainakaan Savannahin mieleen.

Nainen sujautti korin kantokahvan alta käsivarreelleen roikkumaan ja pudisti vielä mekkonsa helmaa pöllynneestä hiekasta ja liasta.
"Olen. Eipä tässä mitään vakavaa sattunut, onneksi, tietenkin suden kohtalo oli hiukan.. harmillisempi.", hopeatukka hymähti ja loi katseen elottomaan otukseen. Riutunut ulkonäkö sai vielä korostusta tuosta verestä.
"Ei sitä voi kyllä tähän jättää..", kuuli vaimea huomautus Lucretian suusta, vaikka kommentti oli ollut lähinnä huomautus naiselle itselleen. Mutta luultavasti ihmissusi olisi asiasta samaa mieltä, ei kuollutta ja rumaa elikkoa sopinut jättää kauniiseen puistoon kaikkien aamulla liikkujien nähtäväksi.

Hetken verran hiljainen puisto antoi tyyneytensä vallata kaikki elolliset olijot, kunnes uusi puheensorina täytti tyhjyyttä huokuvan ilmapiirin.
"Meidän pitäisi varmaan haudata se. Ei siksi, että sen sielu välttämättä tarvitsisi kunniakasta hautapaikkaa, vaan lähinnä siksi, että elikko voi olla aika hurja näky tuossa noin, verisenä ja riutuneena. Sitäpaitsi, mehän sen hoidimme hengiltä.".
Idea oli sinänsä hyvä, mutta ajatus likaiseen otukseen koskemisesta puistatti naista, joka harvemmin pääsi koskettelemaan kuolleita ja verisiä eläimiä.

Savannah oli kyllä täysin samaa mieltä Lucretian kanssa. Ei sutta voisi siihen jättää. Ei mistään syystä - jopa muita puistossa kävijöitä varten. Vaikkakin sudesta varmaan jäisi punainen veriläntti keskelle puistoa seuraavan aamun kävijöille vastaanotettavaksi joka tapauksessa. Mutta silti.

"Olen samaa mieltä. Silti jokainen elollinen olento ansaitsee lepopaikan, oli se sitten riutunut susi tai rikas aatelinen."
Savannah sanoi, taas hieman jaaritellen. Hänestä oli tulossa pian kunnon luentojen pitäjä. Vaikka niissä huono olikin ja neuvojen antamisessa vielä huonompi. Varsinkin elämän neuvomisessa, kun hänen omansa oli ollut niin kurja.

"Viedään se tänne puiden alle."
Savannah sanoi, ilo kaikonneena, tarttuen hieman haparoituaan suteen. Hän tiesi, että sen kiven, minkä päällä hän oli istunut, takana oli suurehko metsä. Juuri sopiva paikka suden ruhon piilottamiseen, pimeä ja rauhallinen.

Ihmissusi nosti suden painavan suhon harteilleen, melkein kaatuen sen painosta ja käveli hoiperrellen metsään. Pian hän kuitenkin laski sen puuskahtaen maahan. Hän ei osannut sanoa, mihin se haudata. Täällä olisi varmaan myös oksia riskin tekemiseen, jos he sellaisen päättäisivät tehdä. Vaikka tuskin.

"Auta minua. Kerro missä olisi hyvä paikka."
Savannah sanoi arkisesti, luottaen siihen että Lucretia oli tullut hänen perässään. Olematta kuitenkaan varma.

Lucretia kuunteli ja oli tietysti olettanut, että Savannah olisi yhtä hienohelma kuin hän itsekin, ja jäisi pohtimaan, mistä tarpeeksi pitkä tikku suteen koskemiseen. Mutta ihmissusi tarttui nopeasti toimeen ja nosti elikon harteilleen.
Vihersilmä kavahti itsekseen ja tutki vielä läpi Savannahin ulkonäön, todeten sitten ettei ollutkaan mitenkään outoa, että neiti oli tomerasti tarttunut veriseen suteen. Sitäpaitsi, sokeana hän ei kyennyt näkemään, miltä otus todella näytti kuolleena ja riutuneena. Lucretia kykeni.

Sen kummempia vastaamatta, lähti hopatukka liikkumaan ihmissuden perään, pitäen kuitenkin muutaman metrin hajuraon tuosta kuolleesta eläimestä, jonka elottomat raajat heilahtelivat naisen olalla.
Eläimen mätkähtäessä maahan, siirtyi myrkyttäjätär sen ja Savannahin ohitse, tutkiskellen maata katseellaan.
"Kokeile maata, se on melko pehmeää, joten voimme kaivaa montun mihin vain tähän lähelle.", vihersilmä hymähti ja potkaisi maata vielä kokeeksi. Eiköhän tässä ollut sopiva piilo, tai siis leposija sudelle.

Lucretian sanat kuullessaan Savannah laski suden maahan. Tietäen käsiensä olevan aivan veressä. Mutta ei nyt yksinkertaisesti voinut sille mitään. Hän laski kätensä maahan, tunnustellen sitä hieman hölmön näköisenä. Totta, tässä oli aivan tarpeeksi pehmeää kuopan kaivuuseen. Ainakin hänen mielestään. Mutta ehkä täältä löytyisikin joku toinen paikka. Paitsi että Lucretia tuskin olisi sitä kovin halukas lähtemään etsimään.
"Haudataan se tähän."

Savannah sanoi, yrittäen esittää hieman edes hilpeää. Onnistumatta siinä laisinkaan hyvin. Savannah kohautti olkiaan, tarttui atraimeensa ja työnsi sen maahan. Ase voisi nyt toimia väliaikaisena haravana. Olihan siinä kolme piikkiä. Hieman sokeana hän työnsi asettaan maaahan ja kaivoi sillä maahan kuoppaa. Maa vielä puhdistaisi hänen asettaan hieman pois veren peitosta. Ainakaan Lucretian sanojen mukaan tuskin tuollakaan olisi ollut kätevämpää välinettä mukanaan. Tai ehkä olikin, mutta sillä ei ollut nyt niin paljoa väliä.

"Sanoisitko, kun kuoppa on tarpeeksi syvä?"
Savannah kysäisi Lucretialta, tekopyhästi, mutta tarkoittaen sitä.

Pitkäthiuksinen seurasi sivusta Savannahin touhuilua, kuinka tuo tunnusteli maata ja alkoi kaivaa kuoppaa. Apuakin olisi ihmissusi varmasti halunnut, mutta Lucretialla ei ollut mitään kättä pidempää, eikä tuolla käynyt edes mielessä ruveta viskomaan multaa paljain käsin - eikä Savannahkaan valittanut.
Vihersilmä tarkkaili välillä maisemaa, ihan vain yllätysvierraitten varalta ja vilkuili aina välillä myös kuollutta eläintä. Otus kiittäköön luojaansa, että naiskaksikko viitsi vaivautua haudantekoon. Tai ehkä sen pitäisi sittenkin kiittää sitä, että ihmissusinainen oli mukana touhussa, myrkyttäjätärhän ei nimittäin olisi koskenut kuolleeseen suteen edes pitkällä tikulla.

"Se on aivan hyvä.", nainen hymhäti äkisti, kun Savannah oli vaiennut ja puistikko täyttynyt taas kaivuun äänistä. Monttu alkoi olla likemmäs puolta metriä syvä, eikä susi ollut - kiitos ravinnonpuutteen - kovin suuri yksilö. Ja tuskin kukan kiinnittäisi huomiota pieneen kumpuun keskellä pusikkoa, jos kukaan edes koskaan tulisi löytämään koko hautaa.

Lucretia oli selvästi sitä mieltä että ei suteen enää koskisi. Mutta tuo ihmissusi ymmärsi sen täysin. Ei hänkään siihen koskisi ellei tuntisi omanlaistaan veljeyttä sutta kohtaan. Ja ei varmaankaan myös jos näkisi tuon kehon täynnä verta. Mutta kun kerran ei nähnyt, hän siihen ainakin jossain määrin pystyi.

Kun tuo nainen vihdoin puhui, Savannah lopetti kaivamisen. Tuppisuu tuo nainen saattoi olla, mutta mukava omalla tavallaan. Joka kyllä oli melkein näkymätön tapa.
Ihmissusi laski suden ruhon kuoppaan, se oli juuri sopiva kuolleelle, veriselle sudelle. Ja jurui ja juuri sopivan kokoinenkin. Savannah huoahti ja alkoi mättää hiekkaa takaisin aukon päälle. Nyt tuokin saisi ainakin vähän säädyllisen lepopaikan. Nainen hapoi vielä pari tikkua maasta käsiinsä ja teki niistä ristin haudalle. Hieman huonon, mutta tuo saisi nyt vain kelvata tähän hätään.

Savannah nousi ja kääntyi sinne, missä oletti Lucretian olevan. Hän hymyili, hieman vienosti tosin. Ihmissusi pyyhkäisi atraintaan maahan ja hiukset pois silmiltään.
"Tiemme erotkoon. Oli hauska tavata, utta molempien meidän tiet eivät ole tarkoitettu jatkaa yhdessä näin."

Todellinen syy tähän oli, että Savannahilla oli muuutama rahavelka maksettavana vielä sinä yönä. mutta tämä nainen oli ollut erittäin hauska olento tavata vaikkakin kesellä yötä ja tappavan suden merkeissä. Mutta silti jotain siinä tapaamisessa oli ollut taiallista, nautittavaa ja upeaa. Vaikka sitä ei kukaan aivan heti ymmärtänytkään.

Kättään heilauttaen ihmissusi juoksi metsään. Kadoten pian pimeyteen, odottamatta Lucretian vastausta. Hänellä nimittäin OLI kiire.

//Kiitos pelistä <33 Sovittiin kait että haudataan ja lähdetään .''D Ja kun peleistäni yritän eroon päästä ja lisätä niille, hahmoilla joilla ei sellaista ole ^^'//

//Juu, minunkin pitäisi vähän vähentää pelejä, että on helpompi keskittyä niihin muutamaan. Oli ilo pelata, kiitos <3 \\

Jälleen kerran, oli vihersilmä seinäkukkasena, hiljaa vain seuraten toisen aherrusta. Ei hän silkkaa ilkeyttään ollut auttamatta, mutta olisi niin kurjaa liata itsensä ja kun ihmissusi kerran tyytyi itse työhönsä, ei Lucretia nähnyt syytä mennä tuota häiritsemään.
Pian oli pikkuinen multakumpu ilmestynyt kuopan tilalle. Ristin kera se näytti jopa melkein oikealta haudalta, joten kyllä nyt suden kelpaisi. Taikka.. tuskin sitä kiinnosti, kas kun oli jo kuollut.
Hopeatukka katsahti Savannahiin ja nyökkäsi tuon puheille, tajuten vasta jälkeenpäin, ettei se riittänyt. Oli vaikea sopeutua kommunikoimaan sokean kanssa, varsinkin kun myrkyttäjätär oli välillä hyvin niukkasanainen.

"Kuin myös.", ehti nainen tokaisemaan, ennen kuin ihmissusinainen vilahti näkyvistä.
Vaimea hymähdys ja kaunis kapea hymykin pääsi nousemaan kalpeille kasvoille, ennen kuin ne kääntyivät varjoihin päin ja hävisivät loppuruumiin kanssa pensaikkoon.