[K-10]~Rakkautta et saa rahalla[K-10]

//Mitäpä tuosta n____n~//

Nedo kävi tarkastamassa missä kunnossa Klarydien oli, tai toki tämä vaaleahapsinen tiesi sen voivan aivan hyvin, mutta koskaan ei voinut olla liian huolehtivainen, näin tämä ainakin tahtoi ajatella. Sitten tämä palasi takaisin tämän rakkaansa viereen ja hymyili tälle, kysyen kuitenkin hieman synkemmän ilmeen vallatessa nuo kauniit kasvot. Mutta tämä halusi tietää vastauksen, vaikka muistelikin saaneensa tähän periaatteessa vastauksen jo aiemmin. Kuitenkin vastauksen saadessaan, hymy suli jälleen haltian kasvoille ja tämä käveli lähelle Jonnia ja kävi tämän viereen, painaen kuitenkin huulensa toisen huulia vasten ja kätensä tämä vei toisen poskelle. Hän ei haluaisi koskaan enää luopua tästä onnesta, joka hänelle oli suotu. Ei koskaan. Hän voisi ratsastaa kuinka paljon tahansa, vain nähdäkseen nuo kasvot uudestaan, joita hän todella rakasti. Ja koskaan tämä ei halunnut irroittaa otettaan toisesta, hän vain halusi tuntea toisen lämmön, toisen lähellään. Huulet omilleen painettuina, ja jos tämä kaikki todella olikin vain unta, niin hän ei heräisi siitä, ei koskaan. Hän pakottaisi itsensä jatkamaan nukkumista.

"En halua poistua koskaan viereltäsi", suloinen ääni sanoi ja silmänsä tuo painoi kiinni, halutakseen olla vain siinä hetkessä. Hän halusi olla tämän punahiuksisen lähellä ja halusi todella rakastaa tätä. Hän oli kuitenkin hieman epävarma, jollain tapaa, ja halusi tutustua tähän paremmin. Hän oli kuitenkin siitä aivan varma, että hän oli rakastunut, todella rakastunut ja ei halunnut päästää punahiuksista viereltään, koskaan. Silloin hänen sydämensä, tuo vilpittömän puhdas, särkyisi, ja sitä ei enää kukaan korjaisi. Hän oli sen verran herkkä, vaikka oli soturi. Hän ei ollut rakastunut monasti mutta nyt. Tämä oli jotenkin niin humalluttavan kaunista, niin ihana tunne. Se tunne oli vallannut koko haltian kehon ja tämän silmissä säkenöi onni, mitä mikään ei voisi sammuttaa.

Häntä ei haittaisi mikään, tai kukaan vaikka joku häntä vihaisikin. Häntä se ei haitannut kunhan Jonn pysyisi hänen vierellään. Nedo kestäisi ihan mitä vaan, jos saisi aina lopulta painaa huulensa tämän punahiuksisen huulia vasten ja tuntea rakkauden pakahduttavan tunteen. Sitä hän halusi kaikista eniten ja hän halusi myös sitä, että Jonn olisi onnellinen. Haltia toivoi. Vaaleat hiukset valahtivat valtoimenaan lattialle ja tämä kääntyi katsomaan Jonnia, kätensä hamusi punahiuksisen kättä.
"Rakastan sinua", hän halusi lausua nuo sanat tälle henkilölle. Hän halusi vain katsoa tätä, ja hymyillä. Positiivinen, joskus hieman lapsekaskin olemus oli vain niin onnessaan. Mutta eihän soturi ollut yleensä lapsenomainen tai optimisti? Nyt hän oli, ja hän halusi olla. Hän oli yleensä jollakin tapaa aikuismainen, ja olihan hänelle vuosia kertynytkin. Haltia vain verensä takia pysyi melkoisen pitkään nuorena, kahdeksantoistavuotiaana. Hän oli myös yleensä realisti, joka ei turhaan haikaillut minnekkään, vaan piti jalkansa maassa, mutta nyt hän halusi liidellä taivaissa, tämän punahiuksisen kanssa.

Miten ihana tuon haltian käyttäytyminen olikaan, ehkä hivenen lapsekasta, mutta se siitä suloista tekikin. Jonn siveli tämän silkkisiä hiuksia sormillaan, Nedon hiukset tosiaan tuntuivat niin keveiltä, parhaimman laatuiselta silkiltä, ettei Jonn voinut lopettaa niiden kauneuden ihmettelyä ollenkaan.
Jonn sulki kätensä rakkaansa siromman käden ympärille ja hymyillen rauhallisesti sulki silmänsä.
Hänen olonsa oli rauhallinen, äärettömän tyyni ja onnellinen, muita mitättömiä tunteita hän ei edes huomioinut, ei hän nyt suostunut murehtimaan huomisen mukanaan ehkä tuomia ongelmia etukäteen, joskus vain piti pysyä hetkessä, antaa ajan lipua omaa tahtiaan. Eikä hän voinut tietää juuri mitään parempaa paikkaa, kuin nyt ja tässä,tämän temppelin seinänvierustalla, lattialla, tuo ihana olento vierellään.

Hitaasti punahiuksisen hengitys alkoi tasaantua, muuttua syvemmäksi ja rauhallisemmaksi. Hän hengitti yhä rakkaansa tuoksua, toinen käsi tämän oman ympärille hellästi puristuneena, toinen kevyesti Nedon hiusten joukossa.
Väsymys oli hitaasti vienyt voiton Jonnista, joka nyt pitkästä aikaa pystyi nukkumaan rauhallisena ja tuntien olonsa turvalliseksi, kuin mikään ei enää koskaan voisi erottaa häntä vierellään olevasta vaaleahiuksissesta haltiasta.
Hän näki kaunista unta tuosta olennosta, joka oli hänen sydämensä varastanut heti ensinäkemällä ja joka nyt hänen syleilyssään lepäsi.


//Uuh, tämäkin täällä on taas kestänyt syntisen kauan. >< Ajattlein, ettet välttämättä pahastuisi, jos laittaisin jo tämän hitaasti siirtymään aamua kohti, onhan tuossa nyt iltaa jo mennyt jonkin verran. (?)//

Nedo oli onnellinen, onnellisempi hän ei varmaan koskaan ollut ollutkaan. Kuinka tämäkin oli tapahtunut vain yhdessä hujauksessa? Kohtalolla oli ollut sormensa pelissä, niin, se oli ainoa mahdollinen syy. Mutta siihen oli mukava tuudittautua. Että oli joku korkeampi voima, joka oli johtanut heidät yhteen. Sinä iltana samaiseen paikkaan. Temppeleille. Tuonne jumalten pyhään paikkaan, kaksi sellaista, jotka tulisivat rakastamaan toisiaan. Haltian kasvoilla koreili tuo hiukan lapsenomainen hymy. Hän sulki silmänsä, vain hengittäen tuon punahiuksisen tuoksua. Hän ei osannut enää ajatellakaan mitään muuta sillä hetkellä. Oliko tarviskaan? Nedo ei oikeastaan ollut edes hämmentynyt tästä. Hän oli ottanut kaiken hyvin rauhallisesti. Haltia oli itsekin rakastunut, ja kuitenkaan hän ei ollut koskaan pahemmin rakastunut kehenkään, ja ehkä tämä juuri siksi oli niin taianomaista. Vihdoinkin tuntea rakastavansa jotakuta. Se oli ihana tunne, ja varsinkin silloin, kun sai vastarakkautta toiselta.

Yö. Se oli saapunut pikkuhiljaa ja pian tuo vaaleahiuksinen haltia oli täydessä unessa rakkaansa viersssä. Haluamatta koskaan tästä erotakaan. Ei, se ei tulisi kysymykseenkään. Haltia oli niin onnellinen, ja sen tunteen sai vain Jonn aikaan. Nedo nukkui rauhallisesti, nähden hänkin unta illan tapahtumista. Unissahan kerrattiin jollakin tapaa päivän tapahtumia, tai muutakin jota oli tapahtunut. Jonn, hän oli kuitenkin vallannut haltian unen kokonaan. Unissaan tuo haltia kierähti vielä lähemmäs toista, jos nyt lähemmäs enää pystyi tulemaankaan. Hän halusi alitajuntaisestikin tuntea toisen lähellään. Hän oli rakastunut.

Aamu, se valkeni pikkuhiljaa, jättäen yön taakseen. Päiväkin oli varmaan kohta ja haltia nukkui yhä, sikeästi. Ei kuitenkaan auringonvalo ollut siivilöitynyt sisälle, minkä se varmaan kohta tekisikin. Sinisilmät tavoitti kuitenkin kohta auringonsäde, joka sai silmät avautumaan, ja heti ensimmäiseksi tämä tarkisti viereensä, että Jonn oli yhä siinä, eikä kaikki ollutkaan vain unta. Hymy nousi noille kauniille kasvoille, jatämä nappasi sormiensa lomaan muutaman punaisen suortuvan, kunnes päästi ne jälleen tipahtamaan. Nedo nousi hieman ylös, kumratui suukottamaan rakkaansa huulia, kunnes sitten totesi.
"Herätys unikeko, aamu on jo pitkällä" sinisilmäinen hymähti, ja suukotti vielä toisenkin kerran punahiuksisen huulia, herätykseksi. Itsekin hän haukotteli ja katseli ympärilleen. Ihmeellistä että mitään pappismiehiä ei ollut paikalla vielä. Niin tosiaan, noita saattaisi putkahtaa paikalle.

Yhtäkkiä haltia kuulikin ääniä jostakin kauempaa, olivathan haltian aistit melkoisen hyvät.
"Jonn, tänne on tulossa joitakuita", haltia sitten siirsi jälleen katseensa toiseen, toisen kulman kohotessa hieman ylemmäs. Nedo nousi seisomaan, ja kipaisi hakemassa omat aseensa, jousensa ja miekkansa, ja palasi sitten Jonnin luokse. Äänet voimistuivat koko ajan hieman, mutta nehän saattoivat vaan tosiaan olla joitakin ihme pappismiehiä, jotka tulisivat järjestelemään temppeliä, kuka ties.

"Pitäisikö meidän lähteä?" Nedo hymyili jälleen suloisesti punahiuksiselle, ja pakostikin halusi halata tätä. Hän kiersi kätensä toisen ympäri ja hengitti jälleen sisäänsä toisen tuoksua. Kuinka ihana tunne sekin oli.

//Noh, jos ei haittaa niin meikäläinen siirsi jo aamuun n____n ? //

//Eipä haittaa ollenkaan ^^//

Jonn ei havahtunut auringon säteisiin, kuten ei yleensäkään, päivät olivat aina useammin kuin kerran olleet hänen lepoaikanaan, joten hän oli tottunut nukkumaan auringossa säteiden häntä häiritsemättä.
Nedon huulien kosketus sai hänet havahtumaan unestaan ja raottamaan silmiään yhä unisena. Heti kun hän sai katseensa osumaan rakkaaseen haltiaansa, Jonnin huulet vetäytyivät väkisinkin onnelliseen hymyyn ja hän vielä hetkeksi ummisti silmänsä, venytellessä hieman puutuneita käsivarsiaan ja kohottautui istumaan, haukotellen estelemättömän leveästi.
"Näin aikaisin.." Jonn mumisi kuitenkin jo hieman enemmän heränneenä kuin hetki sitten.

Hän oli juuri aikeissa antaa Nedolle suukon, kun tämä ilmoittikin yllättäen kuulevansa jotakin. Jonn pidätti hetken henkeään yrittäen saada korviinsa kantautumaan jonkinlaista ääntä. Hänen oli myönnettävä, etteivät hänen korvansa ilmeisestikään olleet läheskään niin tarkat kuin Nedon, koska hän vasta hetken kuluttua alkoi kuulla lähestyviä askeleita.
Jonnkin sai jalat alleen, kiskoen tunikansa ylleen ja tarkistaen ohuen, mutta pitkän tikarinsa yhä roikkuvan vyöllään tupessaan ja veti tunikan helman sen peitoksi.
"Varmasti, ellet halua pappien häätävän meitä ulos, ties mitä nekin osaavat tehdä." Jonn hymyili hivenen huvittuneesti, hän ei uskonut pappien osaavan yhtään mitään käytännöllistä, vain latelevan ylistyksiä jumalilleen ja muuta vastaavaa, mistä hän ei ymmäränyt sen enempää.
Hän kuitenkin kumartui nyt antamaan hetki sitten antamatta jääneen sukkon rakkalleen ja hipaisi tämän poskea kädellään hellästi.

"Mennään nyt." Jonn hymyili tälle ja otti tämän sirosta kädestä kevyesti kiinni, häntä ei näet innostanut jäädä temppeliin, nyt jos tänne oli tulossa muitakin. vaikka nämä sitten olisivatkin pappeja tai vain rukoilemaan tulleita ihmisiä.

Jonn huomasi miettivänsä, että oli sangen mielenkiintoista, että Nedolla oli vyöllään miekka ja lisäksi tällä oli jousi. Jos haltialla olisikin ollut pelkkä jousi, hän ei olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Nedolla sen sijaan oli jousen lisäksi miekkakin, joten varsin hyvin tämä oli aseistautunut.
"Mihin muuten tarvitset yleensä miekkasi?" Jonn kysyi nyt silkasta uteliaisuudesta.
Joskus hänkin olisi ollut kiitollinen siitä, että olisi osannut käytää miekkaa, mutta hän ei vain yksinkertaisesti koskaan ollut oppinut käyttämään sellaista erityisen tehokkaasti. Niinpä hän joutui tyytymään vain pitkään tikariinsa, joka tosin oli oikein käytettynä yhtä tehokas kuin pitkä miekkakin, tikari lisäksi sujahti helpommin kylkiluiden väliin tekemään tuhojaan. Miekka vain olisi hyödyllisempi, kun ei tarvitsisi joutua aivan niin lähelle sen iskun kohdetta kuin tikarin kanssa. Ja tikarilla nyt ei pärjänny tmiekkaa vastaan, ei lähellekään, ikävä kyllä. Onneksi sellaista tilannetta ei vielä ollut hänelle tullut eteen, ei ainakaan sellaista, mistä hän ei voisi luikkia häntä koipien välissä pakoon.