[K-10]~Rakkautta et saa rahalla[K-10]

//Elikkäs Jonnia tänne pyytelen ^^
Kököhkö aloitus ^^'//

Nedo-Mori Gake-Riothinpoika

Ilta oli saamassa otetta, aurinko oli vihdoin painumassa nukkumaan. Sen kauniit punaiset auringonsäteet valaisivat muuten kirkasta taiavasta, jossa ei näkynyt pilvenhattaraakaan. Muutama tähtikin oli syttynyt taivaalle tuikkimaan. Ilta oli jotenkin harmoninen, jopa taianomainen. Horisonttiin maalautui muitakin useita eri punaisen sävyjä, ja sitä oli tosiaan mukva katsella. Värien leikkiä taivaan kannella, sen tuomaa valoa ja ihanuutta.

Se antoi myös kauniin säväyksen temppeleille, jotka kohosivat kauniina ja korkeina. Sen neöjä pienempää osaa, kaksi vaanien, kaksi taas aasojen. Mutta sinä iltana niissä ei ollut yhtäkään kävijää. Ihmiset pelkäsivät olla ulkona illalla, kun oli se ulkonaliikkumiskieltokin. Kaikkia se ei kuitenkaan pidätellyt. Temppeleille johtavaa pientä polkua pitkin ratsasti joku. Hevosen kavioiden iskuista kuului heleä ääni ja se oli tahdikas, kuten jonkin armeijan marssi. Kun hevonen tuli kunnolla esiin muutaman puskan takaa niin saattoi erottaa sen kauniin kirjavan karvan, joka oli kaiken kukkuraksi erittäin hyvin hoidettu. Hevosen rytmikkäät askeleet hidastuivat hetki hetkeltä sen saavuttaessa temppeleitä.

Pian se jo kävelikin rauhallisesti aina välillä hienoisesti pärskähdellen. Ratsastaja sen selässä pysäytti hevosen temppeleiden eteen ja laskeutui alas satulasta. Mieshän tuo oli, vaikka naiseksi saattoi luulla. Tuolla oli kauniit vaaleat, silkinpehmeät hiukset, jotka leijailivat kauniisti tuulessa. Ne ylettyivät jokseenkin polvitaipeisiin asti.
Mies oli muutenkin hyvin siro ja pienikokoinenkin. Tuon saattoi tunnistaa haltiaksi, tietenkin siron kropan perusteella, mutta myös suippojen korvien perusteella.

Nedo oli tuo nimeltään. Soturi, kiertelevä sellainen, ja osasihan mies myös magiaakin, mutta sitä nyt tuli harvemmin käytettyä. Nedolla oli päällään nyt juuri pestyt puhtaat vaatteet, eli tavanomainen paitansa, housut, saapikaat ja muutama vyö, sekä miekan huotran vyö. Selässään tuo kantoi joustaan ja nuoliaan, ja nehän olivat aina miehen mukana, ihan vain varmuuden vuoksi.

Vaaleahiuksinen mies asteli temppelien portaille. Nämä olivat juuri ne vaaneille kuuluvat temppelit.
Miehen hevonen siirtyi hieman kauemmaksi nyhtämään ruohotuppoja maasta. Nedon vedensiniset silmät näyttivät nyt tavallista kirkkaammilta ja kauniimmilta, kun tuo katsahti aurinkoa. Sitten tuo istahti portaille. Eipä tuolla ollut oikeastaan mitään tekemistä. Hän vain halusi omaa rauhaa ja tilaa ajatella. Nedo ei oikeastaan tiennyt, miksi oli kaupunkiin tullut, kun siellä ei ollut hänelle edes mitään annettavaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut myöskään paluuta lapsuudenkaupunkiinsa, joka oli tuhottu. Kaikki oli nykyään vaan niin epämääräistä.

Jonn käveli yksinäisenä katua pitkin tietämättä minne mennä. Hän oli saanut hoidettua Puhkulle tallipaikan ja ylöspidon, mutta siihen hänen viimeiset rahansa olivatkin sitten menneet. Taaskaan hän ei ollut osannut ajatella, että hänen lopuilla rahoillaan ei missään tapauksessa saisi mistään yösijaa, joten hänen pitäisi nukkua tämä yö ulkona. Kaikeksi onneksi ilta oli kaunis ja varsin lämmin, joten oikeastaan se ei häntä haitannut. Hänellä vain sattui olemaan aina hieman turvaton olo, ellei saanut nukuttua selkä seinää vasten suljetussa huoneessa yksinään, ellei seurana ollut luotettua ystävää.

Hän hymyili hiljaa mietteissään ja antoi auringon viimeisten säteiden lämmittää hänen kasvojaan. Hän saattoi vaikuttaa muiden silmiin täysin tunteettomalta tai miten jokainen sen mietti, mutta oli hän ehdottomasti romanttinenkin. Tällaiset illat saivat hänet tuntemaan itsensä niin yksinäiseksi keskellä kaikkia muita, joilla oli perhe tai oma valittu. Jonn venytteli hieman miettiessään tätä ja jatkoi rauhallista kävelyään vaipuessaan syvemmälle muistoihinsa tuudittautuen niiden varaan.

Hän huomasi kävelleensä vieraaseen paikkaan, eihän hän kaupunkia kunnolla vielä tuntenutkaan, mutta tänne hän ei vielä ollut eksynyt. Ilmeisesti jonkinlainen temppelirakennus, sen tyyliseltä se ainakin näytti hänen mielestään, vaikkei hän yleensä viihtynyt erityisemmin tällaisissa paikoissa, ei hän koskaan ollut uskonut mihinkään, kohtaloon nyt enintään. Ainakin silloin, kun oli joskus pakko syyttää jotain suurempaa voimaa omista epäonnistumisistaan tai asioidensa laidasta, kun ei vain aina jaksanut itseään syyttää, eikä ollut ketään, jota osoittaa syyttävällä sormellaan.

Jonn huomasi jonkun istuvan kyseisten rakennusten luona. Ja hevonenkin kyseisellä henkilöllä oli mukanaan. Kaunis ja siron näköinen portailla istuja oli, nuori nainen varmaan, Jonn mietti tylsistyneenä. Jokin kuitenkin sanoi asian olevan hieman toisin, jos katsoi vähääkään tarkemmin henkilöä. Oliko tämä mies..? Jonn ajatteli hieman epäillen, mutta halutessaan päästä eroon yksinäisyydestään edes hetkeksi ja saada jutella jonkun kanssa, hän päätti kuitenkin kysyä, josko voisi hetken istua toisen seurassa, oli tämä sitten mies tai nainen.

”Haittaako jos liityn hetkeksi seuraasi..?” Jonn kysyi kohteliaasti päästessään hieman lähemmäs. Hän katsoi tarkemmin henkilöä, jolle oli kysymyksensä esittänyt. Oli tämä kuitenkin mies, Jonn henkäisi mielessään ja hyvä oli, ettei ääneenkin. Miten joku oli noin..? Jonn pelkäsi jääneensä katsomaan liian pitkäksi aikaa kyseistä miestä, ei hän halunnut tungetella toisen seuraan, ties vaikka tämä haluaisi olla rauhassa ja mitä hän oli silloin sitä rauhaa häiritsemään? Hän tunsi suurta surua oman huolimattoman ja reissussa rähjääntyneen vaatetuksensa takia, miehen ulkoasu näytti siistiltä ja jotenkin huolitellulta. Hänellä oli samat vanhat vaatteet, kettutunika, ainoa joka oli kestänyt muutamia käyttökertoja enemmän ja sopi mainiosti hänen tarkoituksiinsa, tavalliset mustat housut ja yksinkertaiset pehmeät nahkaiset jalkineet. Niinpä hänen asukokonaisuutensa koostui lähinnä tummanruskeasta, mustasta ja tummanpunaisesta, maanläheisistä väreistä. Punainen lähinnä hänen leiskuvan väristen hiustensa takia ja kettutunikan hännän ja korvien.
Jonn ei voinut hymylleen mitään katsoessaan miestä, toivottavasti hänen sallittaisiin jäädä hetkeksi.

//Ei ollenkaan huono alku, päinvastoin ^^ Raavin tämän kokoon eilen illalla joten saattaa olla hieman surkea, toivottavasti kuitenkin sopii ;3//

Nedo antoi nyt hienoisen harmaansinertävien silmiensä katsella värikästä horisonttia temppeleiden portailta. Klarydien, tuo mustavalkoinen tamma oli siirtynyt hieman kauemmaksi, ei kuitenkaan kauhean kauaksi isännästään, syömään ruohoa, jos sitä nyt sattui löytämään. Se ei kiinnittänyt huomiota sillä hetkellä isäntäänsä, tai muuhunkan luontoon, mutta oli kuitenkin koko ajan jollain tavalla valppaana jos jotain vain sattuisi.

Nedo oli todellakin paljon siistimpi nyt kuin yleensä. Hän oli juuri saanut pestyä hieman reissussa nuhruuntuneet vaatteensa ja oli jopa saanut puhdistettua saappaansa. Jousi ja miekkakin oli puhdistettu vaihteeksi, ja tuo tammakin harjattu kiiltäväksi. Mies ei vain tämäkään tiennyt missä yönsä viettäisi, kun rahat olivat menneet uusiin nuoliin, sekä muutaman edellisen yön majapaikkaan. Mies oli halunnut nukkua välillä katon alla, ja oli hyvä että Klarydienkin sai hieman rauhaa.
No, taivasalla nukkuminen, se ei ollut miehelle ollenkaan uutta. Olihan tuo pitkät ajat yöpynyt yksin, tammansa kanssa ulkona. Joskus vain oli saanut olla hieman varuillaan, jottei mitkään varkaat tai pedot hyökkäsi heidän kimppuunsa.

Taivas täyttyi useista kauniista eri väreistä. Nedollekin tuli siitä mieleen jokin romanttinen ilta rakastetun kanssa, jota hänelle ei ollut koskaan pahemmin siunaantunut. Eipä tuo ollut pahemmin ketään kaivannutkaan. Hän oli kuitenkin loppuen lopuksi niin yksinäinen sielu, mutta kyllähän tuollakin niitä päiviä oli, jolloin mies toivoi, että olisi joku.

Jostain kuului hienoisia askelia. Klarydien nosti turpansa maasta ja katseli polulle päin. Se seurasi innokkaana tulijaa ja käänsipä nyt Nedokin katseensa tulijaan päin. Joku tavallinen kulkija varmaan.
Tuuli heilutteli kauniisti Nedon silkkisiä vaaleita suortuvia, jotka jotenkin kauniin oloisesti korostivat miehen kasvoja.
Tulija lähestyi ja kuten Nedo olikin arvellut, niin mieshän toinen näytti olevan. Mutta jokin tuossa oli erikoista. Haltian sydän pompahti muutaman ylimääräisen lyönnin, kun hän katsoi ja näki paremmin tuon kettutunikaisen miehen. Outoa. Hän ei ollut koskaan tuntenut niin.
Miehen kysyessä että saisiko hän liittyä hetkeksi seuraan, niin Nedo vain toljotti hetken tullutta miestä, mutta nyökkäsi sitten, saaden kasvoilleen hienoisen hymyn. Tuo käänsi siniharmaiden silmiensä tuikkivan katseen taas taivaan värjättyyn horisonttiin ja saattoi tuntea toisen katseen yhä.
"Kaunis ilta, vai mitä?" Nedo sitten viimein sanoi ja katsahti toiseen, hymyillen hieman. Hän tarkasteli paremmin toista, keskipitkä, ei kovinkaan roteva. Eli juuri sopivan kokoinen, ja kasvoja korostivat pörröiset hiukset, jotka olivat punaiset. Oudon näköinen tyyppi, kieltämättä, mutta jotenkin niin erikoinen. Nedo huomasi, taas katsovansa ja tarkkailevansa toista ja hymähti sitten, kääntäen jälleen katseensa toiseen suuntaan. Haltia huomasi, että oli jollakin tavalla kiinnostunut tuosta toisesta, mies ei vain osannut sanoa itselleen, että miksi ihmeessä?

"Olen muuten Nedo", tämä sitten viimein esitteli itsenä, ja naurahti pienesti. Mihin hän oli kohteliaisuudet unohtanut.

//Ei ollut ollenkaan surkea ^^ Ihanasti kirjoitit<33//

Jonnin sydän läpätti ilosta, kun hän sai luvan jäädä miehen seuraan ja istui tämän viereen, ei kiinni toiseen, pienen välimatkan päähän kuitenkin.
”Kaunis ilta, vai mitä?” Mies sanoi. Ei mitään vertoja omallesi, Jonn henkäisi mielessään ja tunsi sydämensä läpättävän hieman iloisemmin hänen ajatellessaan näin, mutta vastasi vain hymähtäen myöntävästi. Oli oikein kaunis ilta, etenkin nyt, Jonn mietti hieman onnellisena tilanteesta. Jos joku oli joskus sanonut hänelle, että hän näytti naiselta, ei kyseinen henkilö koskaan ollut naista nähnytkään. Tämä mies veti vertoja monelle hänen näkemälleen kauniille neidolle. Pitkät vaaleat hiukset, joissa tuuli leikitteli välillä, saivat hänet yhä uudelleen siirtämään katseensa miehen kasvoihin.

Jonn jäi hetkeksi jonkinlaiseen hurmioon miehen ulkonäön takia, ettei heti ymmärtänyt esitellä itseään, kun mies oli esitellyt oman nimensä. Nedo.. ”Jonn.” Hän tajusi lopulta töksäyttää oman nimensä ja kirosi itseään, miksi hänen nyt piti näin tyhmästi käyttäytyä. Puna hiipi vaivihkaa hänen poskilleen nolostuksen ansiosta, mutta illan pimetessä sitä tuskin näkyisi ainakaan kovin hyvin. Niin Jonn ainakin toivoi, kun tunsi poskiensa kuumottavan.

Kaikki yksinkertaisetkin lauseet takertuivat hänen kurkkuunsa jonnekin matkan varrelle, eikä hän saanut samaa suustaan. Oli tämäkin kirous, tuo mies tuskin miettisi hänestä yhtään mitään, vaikka hänen olonsa muuttui hankalaksi, kun joutui sanomaan jotakin.
”Hieno hevonen sinulla.” Jonn sanoi sanoakseen vain jotakin. Näistä otuksista hän sentään tiesi jonkin verran, olihan hän Puhkun kanssa elänyt jo varsin kauan ja siitä oli tullut hänelle varsin tärkeä ystävä. Vaikkeivät monet eläimiä ystävinään miettineetkään, hänelle Puhku vastasi luotettua ystävää ja ainoaa Perhettä, mikä hänellä nyt oli.

Jonn siirtyi miettimään miehen ammattia, miekka ja jousi mukana, ehkä sotilas? Mutta mies näytti aivan liian hentoiselta sellaisiin töihin, mutta liian kunnialliselta alentuakseen samoihin hommiin kuin hän. Lempeä tuuli pörrötti hänen liian pitkiksi kasvaneet otsahiukset silmille aina välillä häiritsevästi ja Jonn joutui sipaisemaan ne kerran pois silmiltään, jottei näyttäisi juuri talvikarvaansa vaihtavalta vuoristoponilta, jolta ei näkynyt silmiä paksun harjan takia.
Miten hänelle olikin siunaantunut näin harvinaisen hankalat hiukset? Rusetti sentään piti pitkät hiukset niskan takana, etteivät ne tulleet ikävästi kiusaamaan hänen kasvojaan, kuten niillä joskus oli tapana tehdä.

//Tein tän nopeesti, voi löytyy paljon kirotushäröjä, kova kiire kun on ; D Sori laatu, keskityn taas seuraavaan ;3//

Nedo antoi katseensa tiirailla taivasta, sillä välin kun muukalainen istuutui hänen viereensä. Nedo ei ollut oikeastaan muutamaan päivään jutellut kenenkään kanssa, mutta ei ollut varmaan moneen viikkoon jutellut oikein kunnolla yhtään kenenkään kanssa. Siksi kaikki oli hieman outoa, kun yhtäkkiä paikalle tulee vieras henkilö, joka haluaa istuutua seuraksi. Kuitenkin se tuntui hyvinkin mukavalta ja tämä nuorukainen vaikutti myös jotenkin erilaiselta, mutta ennen kaikkea hyvältä seuralta. Mies ei edes tiennyt miksi niin ajatteli, mutta samapa tuo. Ajatuksia tuli ja meni, mutta yksi oli niistä ylitse muiden. Miski, häntä Nedoa kiinnosti niin hirveästi tuo uusi tyyppi kera kettutunikoidensa ja punaisten hiustensa. Toinen ei ollut ollenkaan samanlainen, kuin muut Payonin miehistä, kuitenkin tuo sentään näytti mieheltä, toisin kuin Nedo. Hänen vaaleat hiuksensa heilahtelivat kauniisti hienoisessa tuulessa. Ne olivat kuin silkkiä, joka ei olisi painanut mitään. Siniharmaat silmät ja niiden syvä, tarkkaileva katse sai korostettua nekin vain miehen hieman naisehkoja kasvoja.

Kun hän oli esitellyt sitten itsensä niin hieman sen jälkeen totesi toinenkin nimensä. Jokseenkin hieman jäykästi, mutta sai Nedo sentään kuulla toisen nimen. Jonn, tuo oli siis Jonn. Nedo käänsi nopeasti katseensa jälleen Jonniin ja hymyili. Kuvitteliko hän vain, vai punastuiko toinen hieman? Haltia ei kuitenkaan jäänyt katselemaan toista pitempään, jotta toinen ei olisi saanut hänestä ihan karseaa kuvaa. Kuitenkin Nedo huomasi silti välillä vilkuilevansa nuorukaista, ja hymy pysyi tuon kauniilla kasvoilla. Soturi yritti kääntää katseensa omaan hevoseensa, josta Jonn sittemmin totesikin, että se oli hieno.

"Kiitos. Hän on Klarydien", Nedo sanoi ystävällisesti ja hymyili, sekä hevoselleen, että Jonnillekkin. Klarydienin kanssa hän oli voittanut monet haasteet ja esteet. Ilman Klarydienia, Nedo ei välttämättä edes olisi nyt siinä, istuskelemassa tuntemattoman henkilön kanssa Odinin temppelien portailla, jotka vielä tarkennettuna kuuluivat vaanien killalle.
Siniharmaat silmät hohtivat aurongonvaloa ja hiukset leijailivat aina välillä tuulen mukana. Hänen hiuksensa eivät pahemmin koskaan tulleet sekaisiksi, yleensä aina ne olivat siististi, vaikka tuuli joidenkin hiuksia sotkikin, niin ei Nedon. Ehkä se johtui haltiaverestä, tai sitten Nedolla vain oli erikoinen hiustenlaatu, no, olihan haltioilla tietenkin erilaiset hiukset, kuin esimerkiksi ihmisillä.

Haltia kääntyi hetken päästä paremmin Jonniin päin, ja hymyili toiselle, tarkastellen samalla toista. Sitten katse etsi toisen silmät, jotka olivat nekin ehkä hieman tarkkailevat, mutta tuon soturin mielestä myös jokseenkin lempeät.
"En olisi odottanut, että tänne temppeleille joku tulee vielä näin myöhään, kun päiväkin on vaihtumassa pian iltaan", Nedo sitten sanoi rauhallisella äänellään, yhä hymy kasvoillaan. Pelkästään toisen katsominen sai hymyn kohoamaan miehen kasvoille. Jokin outo tunne myllersi hänen sisäsään vieläkin, eikä Nedo tiennyt mikä se oli, ja mistä se johtui. Hän jäi hetkeksi vain katselemaan Jonnia, mutta sitten taas säpsähti ajatuksistaan, ja katsahti nopeasti välillä kirjavaa tammaa.
"Oletko käynyt täällä ennenkin?"
Nedo sitten tyytyi kysymään, ja antoi siniharmaiden silmien katsoa uudestaan Jonnia, olisihan se nyt tökeröä puhua, jos ei olisi katsekontaktia. Ja oikeastaan jostain syystä hän ihan mielellään katsoi tuon nuorukaisen silmiä.

//Pöh, hyväähän tuo oli, eikä sieltä mikään minun silmilleni hyppinyt ^^<33 Meikä nyt kirjoitti illalla, niin tuli hieman kökömpää.//

Jonn hymyili kevyesti. ”Ei, en ole käynyt täällä päinkään aiemmin. Mutta nyt kun kerrankin oli aikaa, päätin tulla katsomaan, miltä täällä näyttää.” Jonn sanoi. Eihän hänellä oikeastaan ollut mitään syytä olla täällä, hän ei erityisemmin koskaan ollut välittänyt temppelialueista. Eihän hän edes uskonut mihinkään, eikä tuntenut tarvetta pyytää apua joltain korkeammalta taholta. Ja sitä paitsi, joidenkin temppelien papit osoittautuivat aina rahanahneiksi ja jakelivat jumalansa siunauksia rahan avulla. Mutta eipä täällä edes näkynyt pappeja tai papittaria, eikä Jonn todellakaan tiennyt, oliko tässä maailmankolkassa samanlaista temppelien suhteen. Rahanahneutta hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, mutta pappismiehet saivat inhon väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin. Onneksi tämä temppeli vaikutti hiljaiselta, hän saisi olla tämän kauniin, Nedo nimisen miehen kanssa aivan kahden.

Oikeastaan hänen teki mieli maistaa miehen täydellisen muotoisia huulia, jotka olivat kaartunet kauniisti hymyyn. Mutta pelko sen seurauksista esti vakaasti Jonnia edes ajattelemasta tätä asiaa kunnolla.
Epäonnekseen Jonn kun sattui olemaan lähes toivoton tunnepuolen asioissa, eikä uskaltanut tehdä aloitetta suuntaan tai toiseen. Tämä saattoi johtua siitä, että hänenlaisiaan miehiä liikkui erittäin harvassa ja vielä harvempi uskalsi näyttää suuntautumistaan. Sitähän monet ihmiset eivät hyväksyneet alkuunkaan.
Ja Jonn halusi muutenkin herättää mahdollisimman vähän huomiota ja hänen työnsä saattaisi kärsiä asiasta, jos joku sen saisi tietää, joka ei tuntisi samoin. Niinpä Jonnin harvat rakastumiset olivat jääneet vain hänen tietoonsa tähän päivään asti.

Jonn huomasi miehen katseen viipyilevän hetken hänessä, tai ehkä hän katsoi miestä liian kauan ja Nedo oli alkanut sitä ihmetellä? Jonn ei pitänyt tästä ajatuksesta ollenkaan ja päätti uskoa, lähinnä toivoi hartaasti itsekseen, että Nedolla saattaisi, vai saattaisi olla jotakin pientä häntä kohtaan. Toiveajattelua, mutta siihen oli hyvä turvautua, kun kerrankin tunsi jotain toista kohtaan, eikä uskaltanut tehdä muuta kuin toivoa. Jos hän vain rohkenisi tehdä jotain tällä rintamalla.. Jonn sadatteli itseään.

”En oikeastaan itsekään uskonut törmääväni kehenkään, etenkin kun ulkonaliikkumiskieltokin on yhä voimassa.” Hän ei todellakaan ymmärtänyt tällaisia kieltoja, miten sitä oletettiin voivan kenenkään noudattaa? Paha oli sisällä olla, kun ei vakituista kotia ollut, eikä rahaakaan, jotta olisi voinut maksaa yöpymisestään jossakin. Toki hän olisi voinut nukkua Puhkun kanssa tallissa, ei se ollut kovin huono paikka olla, puhtaiden olkien ja heinien tuoksu ja katto päänpäällä. Mutta kyllä ulkona oli sittenkin parempi olla, etenkin nyt.
Häntä hymyilytti ajatus, että Nedo ei ollut sellainen hiiri, joka pienintäkin määräystä totteli pelokkaasti. Useimmat ihmisethän tuota ulkonaliikkumiskieltoa noudattivat, sen rikkomisen seurausten pelossa tai vain sen takia, että se oli kielto ja kieltoja kuului noudattaa. Jonn ei koskaan ollut hyvä tässä nimenomaisessa asiassa.

Hän huomasi miehen suipot korvat, kun tuuli nosti miehen hiuksia. Oliko tämä ehkä haltia? Tai jokin muu vastaavanlainen? Hän ei aiemmin ollut ollut tekemisissä muiden kuin ihmisten kanssa. Ei ihmisillä ainakaan tuollaisia korvia ollut. Olisihan hänen pitänyt jotain tajuta miehen sirosta ja kauniista ulkonäöstä! Jonn sätti hieman itseään huomaamattomuudestaan. Mutta ei tuo seikka asiaa muuttanut, että hän piti miehestä erittäin paljon.
”Anteeksi tällainen töykeä uteluni, mutta oletko kenties haltia?” Jonnin oli pakko kysyä asiaa, vaikka pelkäsikin vaikuttavansa töykeältä miehen silmissä. Mutta hänellä oli utelias luonne ja jos hän ei nyt kysyisi asiaa, se jäisi vaivaamaan hänen mieltään myöhemmäksi.
Jonn nojasi käsiinsä selkänsä takana ja katsoi hetken miestä, kuin odottaen vastausta, mutta käytti tilaisuuden hyväkseen ja ihaili miehen kauniita kasvoja.

//Mitähän tästä nyt tuli o__O Noh, toivottavasti jotain järkevää. täydellinen black out kirjottamisen suhteen. Kamalaa, mielikuvitus on kuollut. O__O Toivottavasti ei tullu kamalasti toistoa..tuntuu vähän siltä ^^//

Jonn kertoi, ettei ollut käynyt alueella aikaisemmin, Nedo tyytyi vain nyökkäämään. Eipä paikka hänellekkään kovinkaan tärkeänlainen ollut, että siellä olisi pitänyt käydä. Nyt hän vain kaipasi rauhaa, niin temppelit kuulostivat juuri sopivilta. Niiden lähelle eivät rähinöitsijät yleensä eksyneet ja parempi niin. Edes jokin paikka oli suojassa muusta maailmasta, sellainen paikka jossa sai hetken olla ihan vain omassa rauhassa, ja ihailla maisemia vaikkapa. Nytkin oli jokseenkin erittäin lumoava näky, kun katsoi taivaanrantaan.

Hänkään ei kyllä pahemmin ollut mitenkään suopea rahanahneita pappeja kohtaan ja jumalat eivät olleet mitenkään suuressa osassa hänen elämässään. Hän ei ollut koskaan pyytänyt apua miltään korkeammilta tahoilta, vaikka pienenä niin opetettiinkin.Haltiakylässä oli ollut omia jumalia, omia uskomuksia, hieman erilaisia, kuin Payonissa, mutta kaikki perustuivat samaan. Ja oli osa jumalistakin samoja. Nedo ei kuitenkaan koskaan ollut ymmärtänyt niiden päälle mitään, sama se kaiketi oli, jos halusi uskoa Jumaliin, sitten uskoi. Jos taas ei niin sitten olisi hiljaa ja antaisi toisten uskoa miten halusivat.

Jonnin ääni herätti Nedon taas ajatuksistaan. Eipä ollut tämäkään luullut, että olisi jonkun vielä temppeleillä tavannut. Miehen kasvoille nousi hienoisen huvittunut hymy, ulkonaliikkumiskielto. Nedo ei ollut alkuunkaan ymmärtänyt koko juttua, eikä mies nyt aikonut sisälle sen takia jäädä, ei todellakaan.
”No, minä nyt en ainakaan piittaa mistään ulkonaliikkumiskiellosta”, vaaleahiuksinen haltia sanoi katsahtaen jälleen sinisillä silmillään toista, jatkaen sitten:
”Kieltämättä en minäkään uskonut kenenkään tänne eksyvän tähän aikaan illasta.”

Tuuli heilutteli miehen vaaleita suortuvia ja tämä käänsi katseensa Jonnista taas poispäin, ei hän nyt kehdannut ihan koko ajan vain tihrustaa toista, vaikka kieltämättä ihan mielellään toista katselikin. Se jokin outo tunne oli taas kiemurrellut miehen ajatuksiin. Hän ei ollut ihan perillä itsestään ja jossakin sisällä tunsi pitävänsä tästä uudesta henkilöstä, hyvin hyvin paljon. Se oli outo tunne. Soturina Nedo ei ollut koskaan tuntenut sellaista tunnetta, ei ollut koskaan rakastunut. Ja nyt, tähän mieheen. Haltia huokaisi lähes ääneti, mutta hymyili silti. Väliäkö sillä. Jonn, hän oli jotenkin hyvin komea ja mukavan näköinen muutenkin, eikä mikään hissukka.

Toisen kysymys sai vedensinisten silmien tuikkivan katseen jälleen kääntymään Jonniin päin. Hymy nousi miehen kauniille kasvoille ja lempeästi tuo naurahti.
”Olen haltia, kyllä. Itse taidat edustaa ihmisten rotua?” Nedo vastasi hymyillen ja hitusen huvittuneestikin. Ei todellakaan mitenkään hissukka. Utelias, utelia oli kyllä Nedokin, mutta vain tietyissä tilanteissa.

Silmät jäivät jälleen tarkkailemaan Jonnin kasvoja, olemusta. Sydän tuntui hakkaavan lujempaa, pelkästä erilaisesta tunteesta. Nedo ei vaan käsittänyt sitä. Jollain tavalla hän yhtäkkiä halusi tuntea Jonnin kosketuksen.
Vaaleahiuksinen pudisti lähes näkymättömästi päätään ja käänsi katseensa Klarydieniin. Mitä hän oikein ajatteli? Mutta totta se oli, vaikka Nedo ei sitä halunnutkaan uskotella itselleen. Mies sipaisi nopeasti silmiensä eteen tulleet hiuksensa pois ja tarkisti nopeasti miekkansa olevan paikallaan. Klarydien hamusi ruohotuppoja maasta, se ei keskittynyt ollenkaan Nedoon ja tähän uuteen tuttavuuteen.

”Tuota, oletko kauankin asunut Payonissa?” Nedo hetken päästä kysyi, eikä saanut ajatuksiaan silläkään pois. Mies antoi nyt katseensa levätä toisen silmissä ja haltian toinen käsi siirtyi vierelleen, kivetyksen päälle. Ja taas hän toivoi, että siinä olisi ollut myös tämän punahiuksisen käsi. Että hän olisi saanut tuntea toisen lämpimän kosketuksen ihollaan. Toiveajattelua sekin. Ja oikeastaan, mitä hän nyt oikein houri. Oliko hän ihastunut kenties? Mieheen? Mutta nyt kun mies oikein alkoi ajattelemaan, niin ei hän koskaan ollut kehenkään naiseenkaan rakastunut, mutta hän ei ollut pitänyt sitä minään. Ja nyt Jonn. Tunne, se oli kuitenkin jollain tavalla ihana, sympaattinen, harmoninen. Vain hän itse tiesi, mitä sisällään tunsi. Hän oli loppuen lopuksi niin häkeltynyt. Hän ei ollut ollut koskaan rakastunut ja nyt. Hän ei edes tuntenut tätä uutta henkilöä, Jonnia ja nyt hän vielä oli ihastunut. Se ei tuntunut kuitenkaan haittaavan. Hän vain toivoi, että voisi vain olla, olla siinä tämän punahiuksisen kanssa, eikä lähteä koskaan.


//Ei ollut kamalaa, ei ollenkaan<3 Etkä toistanut asioita yhtään.
Omasta tekstistäni en ole aivan varma, se saattaa olla epäselvääkin, kun kirjoitin sen eilen illalla o_o//

Jonn nyökkäsi hieman punastuneena, kun Nedo vastasi hänen uteluunsa ja varmisti, että hän todellakin kuului ihmisiin. Jonn ei ollut varma, ei todellakaan, hän pelkäsi kovasti tulkitsevansa tuon kauniin olennon silmien katseen väärin, mutta hänestä tuntui, että Nedon katse hieman viipyili hänessä. Ei pitkään, mutta ehkä vähän. Tai sitten se oli hänen oman epätoivoisen mielensä tuotetta.
Pieni lämmittävä toivon kipinä sai aikaan Jonnissa miellyttävän tunteen, ehkäpä joku vastaisi hänen tunteisiinsa edes joskus, nyt?

”En, olen ollut täällä vasta vähän aikaa.” Jonn vastasi, eikä voinut kääntää katsettaan pois, kun Nedo katsoi häntä suoraan silmiin. Tällä oli erittäin kauniit silmät, kirkkaat, täydellisen siniset. Niihin tuntui uppoavan.
Jonn, joka oli tottunut yleensä odottamaan, joskus erittäin pitkäänkin joidenkin asioiden kanssa, tunsi kärsivällisyytensä miehen suhteen loppuvan hitaasti. Hänen olisi vain kohta pakko saada koskea tätä, edes vähän. Mieluiten hän olisi halunnut saada miehen syleilyynsä vaikka heti, mutta se ei vain onnistunut niin helposti kuin kuvittelisi.
Jonn kamppaili itsensä kanssa ahkerasti, jos Nedo ei vastaisi hänen tunteisiin edes pikkuriikkisen verran ja hän tekisi jotain, Jonn ei edes halunnut ajatella sen seurauksia. Yleensähän, näin suuntautuvia kohtaan ei oltu erityisen suopeita.

Miehen hieman raollaan olevat kauniit huulet saivat hänet janoamaan tätä yhä enemmän ja samalla Jonnin olo muuttui yhä hankalammaksi. Hän todellakin oli ihastunut, erittäin paljon. Ihastuminen oli liian lievä sana kuvaamaan tätä huumaavaa tunnetta. Hän oli koko sydämestään rakastunut tuohon haltiamieheen.

Hän varmasti katuisi tätä, Jonn mietti surullisena, muttei enää voinut vastustaa vahvaa mielitekoaan, vaan kumartui miehen puoleen, vie toisen kätensä tämän sileälle poskelle ja huulensa tämän huulille.

Hän ei uskaltanut kuin suudella kevyesti, nopeasti, ja irrotti otteensa kuin peläten, että oli liannut miehen pahasti teollaan.
Jonn tunsi kuristavan tunteen kurkussaan, se ahdisti häntä ja sai hänet lähes voimaan pahoin.
”Minä.. Tuota..” Jonn takelteli hiljaa hermostuneena ja sai sanottua sitten vaivalloisesti, lähes äänettömästi ”Anteeksi.. ” Muttei lähtenyt minnekään. Hän ei pystynyt katsomaan enää miehen kasvoihin, vaan tuijotti harmaata kivetystä.
Hän oli kerran aiemmin elämässään juossut jo pakoon, eikä enää kestäisi epätietoisuutta, miten toinen hänen tunteisiinsa olisi vastannut. Jonn päätti ottaa vastaan sen, miten haltiamies suhtautuisi.
Oli se sitten mitä tahansa.

//Urgh. Pitkästä aikaa taas täällä. (>___<)'' Köks. Toivottavasti ei tullut tuo liian pian..(?) :3//

Tuntui kuin Nedo olisi voinut katsoa vaikka kuinka pitkään tuota nuorukaista, joka istui hänen vieressään ja joka nyt vastasi hänen kysymykseensä. Toinen ei ollut myöskään ollut Payonissa pitkään. Nedo hymyili toiselle, muttei laskenut katsettaan tästä.

Pian sydämensä tuntui kuitenkin lyövän lujempaa, kun Jonnin käsi siirtyi hänen poskelleen ja huulet painautuivat hänen omilleen. Jokin outo tunne valtasi haltian kokonaan. Hän ei kuitenkaan vastustanut yhtään, ja suudelman loputtua Nedo oikeastaan olisi halunnut tuntea toisen huulet pidempään.

”Minä.. Tuota..”
Jonn takelteli ja pyysi sittemmin anteeksikin. Nedo oli hieman hämillään ja puna oli selvästi kohonnut vaaleahiuksisen haltian poskille. Kuitenkin, hän tunsi nyt jotakin ihan erilaista. Oikeastaan hän ei ollut varma olisiko ollut oikein tuntea niin samaa sukupuolta olevaa kohtaan, mutta Nedon sydän sanoi, että se oli oikein. Niin se olikin.
”Turhaan pyytelet anteeksi” haltia sanoi hiljaa ja huokaisi, hymyn kohotessa taas hänen kasvoilleen. Sydämensä löi yhä kovaan tahtiin, mutta hän kuitenkin tunsi itsensä hyvin hyvin onnelliseksi.

”Jonn” Nedo lausui toisen nimen ääneen, ja kääntyi paremmin tämän puoleen. Nedon käsi siirtyi tämän punahiuksisen leuan alle, ja nyt hän katsoi taas sinisillä silmillään suoraan toisen silmiin. Haltia huokaisi jälleen, kuin yrittääkseen tasaannuttaa itseään, ja sydäntään.
Nedo ei kieltämättä voinut vastustaa kiusausta suudella toista uudelleen ja pian tämä toikin omat kasvonsa lähelle toisen kasvoja ja painoi omat huulensa Jonnin huulia vasten. Tunne, se oli ihana, jotenkin niin pysäyttävä. Suudelma, se oli melko pitkä, ja antaumuksellinen.

Kuitenkin sen loputtua puna Nedon kasvoilla ei ollut haalistunut.
”Tuota mieltä minä olen sinusta”, haltia sanoi hiljaa, kuin peläten äänensä rikkovan jotakin, kenties tunnelman? Haltia siirsi katseensa kuitenkin eteensä, hymyn kuitenkin pysytellessä noilla kauniilla kasvoilla. Tämän sydän löi yhä lujaa, mutta Nedo oli ennen kaikkea jossakin taivaankaaren tuolla puolen. Hän ei olisi uskonut joskus ihastuvansa, tai oikeastaan rakastuvansa mieheen, ja ympärillään oli pyörinyt aina naisia, mutta Nedo ei vain ollut koskaan ihastunut kehenkään, ei suuremmin ainakaan, paitsi nyt.

//Awwww<33 Sulosta<33 Olen odottanutkin tätä<33 Eikäpä tuo mitenkään kökköä ollut<33 Tämä taas hieman lyhkänen ja kenties kökkökin, kun kirjotin näin illalla >.

Jonn kohotti toiveikkaana katseensa hieman enemmän Nedoon päin. Eikö tätä haitannut hänen suudelmansa? Tämä jopa näytti hymyilevän onnellisen oloisesti. Puna miehen poskilla sai tämän näyttämään Jonnin mielestä uskomattoman söpöltä, niin, että tämä itsekin meinasi alkaa punastella miehen edessä.

Jonn värähti, kun tämä lausui hänen nimensä soinnukkaalla äänellään. Jonn katsoi häkeltyneenä Nedon kauniisiin kasvoihin, kun tämä vei kätensä hänen leuan alleen ja katsoi häntä silmiin. Kun Nedon huulet painautuivat sitten hänen omilleen, Jonn sulki silmänsä ja nautti pitkästä, tunnetta täynnä olevasta suudelmasta. Toisen kätensä hän vei arasti Nedon silkkisten hiusten joukkoon ja harkitsi uskaltaisiko viedä toisen kätensä tämän kyljelle. Hän tekikin sen, laski kätensä tämän vyötärölle kevyesti ja toivoi, ettei tästä hetkestä tarvitsisi ikinä luopua. Nedo tuntui lähellä niin hyvältä, ettei hän olisi millään raaskinut antaa Nedon irrottaa huuliaan omistaan.

Jonn laski kätensä irti Nedosta, muttei jäänyt tästä kovinkaan kauas. Hän kaipasi Nedon hänelle hetkeksi suomaa lumoavaa tunnetta tämän lähellä. Jonn rohkaistui ja siirtyi Nedon viereen istumaan, ujona, kuin peläten, että tekisi jotain tilanteeseen sopimatonta.
”Nedo.. ” Jonn aloitti ja siirsi varovasti kätensä tämän selän taakse, laskien kätensä tämän toiselle hartialle, pitäen tämän lähellään näin. ”Olet niin.. lumoavan näky.” Jonn sai sanottua hieman vaivalloisesti. Tunnepuolen asioissa hän oli varsin kokematon, eikä oikein tiennyt voisiko sanoa Nedolle pitävänsä tätä kauneimpana näkemänään ikinä. Eihän hänen ollut tarkoitus loukata Nedon miehisyyttä, edes vahingossa, vaikkei sitä tarkoittanutkaan.

Tuuli puhalsi lempeästi, hieman viileästi. Koko luonto tuntui nyt vaipuneen nukkumaan, auringon kajoa ei enää näkynyt taivaanrannassa. Aika oli kiitänyt nopeasti Nedon ihastuttavassa seurassa, eikä Jonn ollut huomannut koko ympäristöään, hänen mieleensä oli mahtunut vain tuo kaunis haltiamies, joka hänen vierellään istui.

Yö laski tumman verhonsa kaiken ympärille. Jonn olisi tarjonnut Nedolle yösijaa, jos olisi voinut, mutta ikäväkseen hän tiesi olevansa puilla paljailla, että joutuisi todellakin nukkumaan ulkona. Häntä huolestutti ajatus, että tämä lähtisi jossain vaiheessa omaa yöpymispaikkaansa kohti ja hän jäisi aivan yksin.
Jonn toivoi miehenkin nukkuvan ulkona. Hän kuvitteli jo haaveellisena mielessään, miten hän saisi nukkua Nedon vieressä, niin että he pitäisivät toinen toisensa lämpinä.
Ainakin hänen mielestään ilma oli muuttunut hieman viileäksi, alkuillasta se oli ollut erinomaisen lämmin, mutta nyt tuuli alkoi mennä vaatteiden läpi hieman.

”Missä olet ajatellut nukkua?” Jonn kysyi, pelkäsi hän hieman, että se kuulostaisi inhottavalta Nedon korvissa. Ei hän todellakaan halunnut tungetella. ”Ajattelin… Että ehkä voisimme nukkua samassa paikassa, jos olet ajatellut olla yösi ulkona?” Jonn kysyi ja toivoi, että Nedo hyväksyisi hänen ehdotuksensa, eikä ajattelisi hänestä mitään, mitä hän ei halunnut tämän uskovan itsestään.

//Aivan ihana tuo siun jatkosi<3 Toivottavasti tämä kelpaa taas ;D Ajatella, kohta alkaa kesäloma ^^//

Suudelma. oliko Nedo koskaan tuntenut mitään niin humalluttavaa tunnetta ? Hieman hän vielä ihmetteli itseään. Hän oli ihastunut mieheen. Se oli outo asia hänelle, mutta Jonni. Tämä oli vain niin komea. Ihana. Kaikkea muutakin.

Nedon suudellessa toista, Jonni toi toisen kätensä vaaleiden, silkkisten hiusten joukkoon, joka sai värähdyksen kulkemaan niskaa pitkin alas. Samaten kun tämä toi toisen, vapaan kätensä miehen kyljelle. Sinisissä silmissä tuikki jokin erilainen, kun nämä kaksi erosivat toisistaan, Jonnin kuitenkin pian siirtyen tämän punastelevan haltian viereen. Puna, se ei tosiaan ollut haalistunut lähes mihinkään, vaan pysytteli sitkeästi miehen muutenkin hieman vaaleilla kasvoilla.

Seuraavat sanat iskostuivatkin nopeasti Nedon mieleen. Lumoava näky. Hymy, se oli hieman hämmentynyt, mutta kuitenkin onnellinen. Kauniit sanat. Todellakin. Olihan hän monta kertaa kuullut samanlaista, naisilta, tytöiltä, mutta vasta nyt hän otti ne todellakin vastaan tältä punahiuksiselta.

Klarydien mutusteli yhä ruohoa. Mielissään sekin oli, kun sai välillä olla rauhassa. Sen kirjava karva hohti auringon valossa kauniisti. Hevonen, se oli hyvin kaunis eläin, ja varsinkin tämä tamma oli hyvin lojaali haltiamiehelle.

Nedo käänsi punastelevan katseensa taas Jonniin, tämän avatessa suunsa. Tuuli puhalsi todellakin hieman viileästi.
"Minä oikeastaan nukun lähes aina yöni ulkona", mies sanoi vastaukseksi, mutta katsahti sitten taakseen aukenevaa Odinin temppeliä, vaanien puolta.
"Tänään olin ajatellut yöpyä tuolla temppelissä. Siellä ainakin on tuulensuojaa", haltia kertoi ja loi taas sinisten silmiensä katseen Jonniin, punan yhä pysyttelessä hänen kasvoillaan. Hetkeksi katse kuitenkin kääntyi kirjavaan tammaan, joka pysyttelisi kyllä temppelin ulkopuolella. Ei se lähtisi minnekkään.

"Olen aina halunnut muutenkin uteliaisuudesta käydä täällä", Nedo sanoi, ja nopeasti suukotti Jonnin huulia, ennen kuin sitten nousi vastahakoisesti ylös ja ojenteli käsiään, venytellen hieman. Hänellä oli hieman outo olo. Vatsassa leneteli perhosia. Haltia keräsi aseensa ja heitti nuoliviininsä ja jousensa selkänsä päälle, tarttuen sitten Jonnia kädestä.
"Tule."

Miehen kasvoilla oli onnellinen, iloinen hymy. Hän katsahti temppelin suurena kohoavaa rakennusta ja sitten taas Jonnia. Hän ei olisi uskonut, että onnen saattoi löytää noinkin kiven takaa. Ja vieläpä tälläisenä kauniina hetkenä, samasta sukupuolesta. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään ketään naista kohtaan pahemmin, eipä kyllä miestäkään, paitsi nyt. Hieno tunne se kuitenkin oli. Rakkaus.

//Kelpaa<33~ Ihana tuo oli siunkin jatkosoi<3~
Joo, ihanaa vaan kun alkaa kesäloma ja peruskoulu on sitten takana : DD//

Puna miehen poskilla oli todellakin mitä ihastuttavin näky, se sai Jonnin hymyilemään onnellisesti ja nyt vapaammin katsomaan miehen kauneutta.
Jonn lähes huokaisi ääneen helpotuksesta, kun mies vastasi myöntävästi hänen kysymykseensä. Tuntui kuin sydämen päältä olisi pudonnut jokin raskas lasti, joka oli pitkään ollut kannettavana. Ehkä se oli yksinäisyys, jonka tunne haihtui Jonnista hitaasti.
Ainakin jotain samaa heillä oli, hänkin yleensä nukkui yönsä ulkona. Tosin se ei ollut hänen oma valintansa, rahat vain loppuivat yleensä niin kovin nopeasti, ettei hänellä ollut yksinkertaisesti varaa nukkua missään muualla.
Mutta nyt ulkona nukkuminen tuntui maailman parhaimmalta asialta.

Jonn hymyili hieman, kun Nedo sanoi halunneensa uteliaisuudestaan käydä katsomassa mitä täällä oli. Tämä oli sitten varmasti ainakin hieman utelias persoona, kuten hänkin. Jonn hämmentyi valtavasti, kun tämä pikaisesti antoi hänelle suukon, ennen kuin nousi venyttelemään.
Samalla kun Nedo keräsi aseitaan, Jonn joutui keräämään itsensä kasaan, jotta pääsi ylös maasta ilman, että polvet notkahtivat alta.
Kun Jonn tunsi Nedon lämpimän käden omassaan, hän puristi kevyesti tätä. Oikeastaan hän uskoi oman kätensä olevan aivan jääkylmä. Mutta sehän johtui vain siitä, että hän oli pitänyt sitä kättään kylmällä kivellä.

Jännitys alkoi hitaasti laueta ja Jonn pystyi vähän rentoutumaan. Miten häntä saattoikin jännittää tällainenkin asia? Hänhän vain piti tätä ihastuttavaa olentoa kädestä ja maistoi tämän vieläkin huulillaan. Ja hän pääsisi nukkumaan samaan paikkaan Nedon kanssa. Jonnin sydän läpätti ilosta hurjaa vauhtia ja hymy pysytteli punahiuksisen miehen kasvoilla väkisinkin.
Hän ei ollut pitkään pitkään aikaan tuntenut itseään näin onnelliseksi. Hieman häntä kalvoi epäilys, olisiko tämä kaikki vain taianomaista unta, unelmaa joka vain katoaisi. Mutta Nedon lämpö todisti tämän todeksi.

Temppeli näytti varsin suurelta, surihan se olikin. Toivottavasti siellä vain ei ollut ketään. Mieluiten hän viettäisi tämän varmasti unohtumattoman illan kahden kesken Nedon kanssa niin pitkälle kuin vain pystyi. Tia kun jompikumpi nukahtaisi, tai jotain muuta vastaavaa.

Jos vain ajan voisi pysäyttää, edes muutamaksi päiväksi, Jonn mietti haaveillen. Hän ehtisi tutustua Nedoon kunnolla, nythän hän ei tiennyt oikeastaan kuin tämän nimen ja sen, että tämä oli saanut hänet onnelliseksi. Muu tuntui tuolla nimenomaisella hetkellä turhalta.
”Asutko täällä Payonissa?” Jonn kysyi sitten, kun tämä asia juolahti hänen mieleensä. Toki hän halusi nähdä Nedoa tämänkin kerran jälkeen, jos tämä vain soisi hänelle aikaansa.
Ja vaikka Nedo ei Payonissa ehkä asuisikaan, jos tämä olisi lähdössä jonnekin, ei hänelle toisaalta tuottaisi ongelmia lähteä tämän perään. Hänellä kun ei ollut täällä vielä mitään.

//Iiih ;D kamala tyhjiö mielessäni tänään, raavin loput ajatuksistani kasaan ja laitoin tähän ;3/

Nedo puristi lempeästi Jonnin kättä, jonka oli sulkenut omaan käteensä. Perhoset liitelivät hänen vatsanpohjassaan saaden aikaan melko kutkuttavan tunteen. Mutta se oli ihanaa. Jollakin niin mystisellä tavalla ihanaa. Hän vain toivoi että aika ei kuluisi niin nopeaan. Koska yleensä kaikki hienot asiat menivät niin nopeasti.

Temppeli. Se kuului vaaneille ja Nedo ei edes kuulunut kumpaankaan kiltaan. Silti hän oli jostain syystä aina halunnut tulla katsastamaan tämän paikan, jota aika suuri osa kuitenkin kehui kauniiksi. Ja sitähän se oli. Kaunis, ennenkaikkea kaunis ja lumoava. Siniset silmät katsahtivat vielä Klarydieniin joka jäi laiduntamaan temppelien pihamaalle. Soturi asteli sisään temppeliin ja heidän kummallekkin puolille aukenivat kauniit seinämaalaukset, joissa oli jumalten kauniita kuvia. Edessä päin oli kaiketi jokin alttarin tapainen ja tämähän oli vielä auki kaikille joka päivä, joka hetki. Eipä se kai haitannut jos kaksi henkilöä viettäisivät yhden yön siellä? Temppelissä ei kyllä näkynyt yhtään mitään tai ketään, hyvä niin.

"Juu, Payonissahan minä asustelen. Entä sinä?" Nedo vastasi ja kysyi samalla oman kysymyksensä. Äänensä oli tuiki tavallinen, mutta siitä kuulsi onnellisuus. Mies istahti eräälle puiselle, luultavasti tammea, penkille ja antoi sinisten silmien katseensa kierrellä temppelissä ja sen kauniissa maalauksissa ja patsaissa, mutta kyllä se väistämättä pysähtyi Jonniin ja tämän olemukseen. Nedon kasvoilla pysytteli yhä tuo sama kaunis hymy. Hänen hiuksissaan leikitteli hienoinen tuulenvire. Oli todellinen onni, että hän oli törmännyt Jonniin, vaikkei olisi sinänsä uskonut rakastuvansa mieheen, mutta kaikkea sitä elämäkin toi tullessaan. Haltia sipaisi muutaman tuulen kasvoille vierittelemän hiussuortuvan korvansa taa ja katsahti jälleen Jonnia.
"Kaunis paikka vai mitä?"
Haltia hymyili. Tuo kuitenkin nousi pian taas ylös ja katseli ympärilleen. Näkyisikö missään mitään parempaa nukkumapaikan tapaista.
"Sano, jos näet jotain jossa voisi nukkua, sillä minä en näe", Nedo sanoi hieman ihmettelevästi, mutta kukapa nyt nukkuikaan temppelissä?

Vaaleat hiukset hohtivat auringon viimeisiä säteitä, niitä jotka vielä pääsivät sisään temppelin laisista ikkunoista. Soturi kääntyi jälleen punahiuksisen puoleen, hienoisen punana noustessa jälleen tämän miehen kasvoille. Nopeasti tämä jälleen suukotti Jonnia, vaikkei oikeastaan tiennyt miksi. Hän vain halusi tehdä sen. Sanoa siten rakastavansa häntä, vaikkeivät he olleet tunteneetkaan toisiaan kuin vasta hetken verran. Mutta se oli riittänyt Nedolle. Tai no ilman Jonnin aloitetta he varmaan vieläkin kykkisivät temppelin kivisillä ja kylmillä portailla hiljaa, tai jutellen jostain ympäripyöreästä asiasta kuten säästä. Mutta nyt. Hän sai olla ihan vain kahden tämän punahiuksisen kanssa, sen jota rakasti, sen kanssa josta piti.

//No tämä nyt oli tämän illan tuotetta. Nukuttikin kauheasti mutta siulle nyt halusin vielä vastailla ^^//

Jonn ei ollut odottanut temppelin olevan näin hieno sisältä, ulospäin se näytti hieman vaatimattomalta, mutta sisältä se oli erittäin kaunis. Pikkutarkat seinämaalaukset, niiden katseluun olisi mennyt iäisyys, jos olisi halunnut nähdä kaiken mitä niissä taidokkaasti kuvattiin. Luonne, jonka Jonn omasi, tuo hieman rahanahne veijari, joka monista tilanteista onnistuikin nyhtämään jotain omaan taskuunsa, ei tällä kertaa edes miettinyt, olisiko täällä jotain ottamisen arvoista. Hän pitely nyt kädestä jotain kultaa arvokkaampaa.
Jonnin toive kävi toteen, ainakin vielä, eikä sisällä tosiaankaan ollut ketään heidän lisäkseen.

”Tavallaan kai asun.” Jonn sanoi ja jatkoi selvennykseksi sitten ”En vielä ole ehtinyt asettua kunnolla, joten asuinpaikka on vielä hakusessa.” Ei sitä kyllä voinut tietää, miten kauan hän saisi olla vapaalla jalalla. Jos hänet saataisiin kiinni jostain laittomuudesta, hän voisi löytää itselleen pitkä aikaisenkin majoituksen kaltereiden takaa.
Mutta tokkopa näin kävisi, hän oli jäänyt vain muutaman kerran kiinni, tiukkoja tilanteita kyllä oli ollut sitäkin enemmän, mutta onni hymyili hänelle silloin. Kuten nytkin.

Jonn istui Nedon viereen ja nyökkäsi, kun tämä mainitsi paikan kauneuden. Tämä koko ilta oli ollut niin täynnä kaikenlaista kauneutta, ettei Jonn voinut muuta kuin antaa katseensa levätä Nedon olemuksessa, aina kun kehtasi.
Hän ajatteli, että Nedo lähtisi etsimään heille jotain nukkumissijaa, kun tämä nousi ylös, joten nousi myös tämä itsekin.
”Miten olisi tuolla?” Jonn kysyi ajattelematta paikan mukavuutta, kova lattia, mutta muutakaan täällä ei ollut, ikävä kyllä. Hän näytti Nedolle kädellään alttarista hieman oikealle, siellä oli mukavan syrjäinen nurkka, eikä sieltä välttämättä heitä aivan heti huomattaisi, jos jollain olisi jotain vastaan heidän täällä oleskeluaan. Samalla kun hän viittasi kädellään paikkaan päin, hän pääsi mukavan lähelle Nedoa ja käytti tilaisuuden hyväkseen ja halasi tätä hienoisesti takaapäin. Tämän hiukset tuoksuivat raikkaalta ja hyviltä, Nedon lämmin olemus tuntui rauhoittavalta.

Jonn ei malttanut tyytyä pieneen suukkoon, minkä sai Nedolta, vaan kaappasi tämän hellään syleilyynsä keskellä temppeliä. Ei tänne kukaan eksyisi.
”Saanhan nukkua vieressäsi? En ole pitkään aikaan.. tuntenut näin ketään kohtaan.” Jonn tunnusti haltiamiehelle. Tottahan se oli, että hän oli yksinäinen, mutta kaipasi seuraa koko sydämestään.
Sen hän voisi antaa Nedolle, muuta hänellä ei ollut annettavanaan.
”Menisimmekö tuonne?” Jonn ehdotti sitten, kun oli hetken saanut pitää Nedoa lähellään. Hän tarkoitti paikkaa, jossa he voisivat nukkua, jos se Nedolle kävisi. Hän oli tottunut nukkumaan siellä ja täällä, kyllähän tämä korvasi milloin tahansa metsässä, kaatosateessa puun juurella nukutun yön.


//Tuli kiire kirjottaa taas x3 lähden nyt pariks päiväks pois, joten en pääse vastaan. Tuun kyllä käymään täällä aina välillä, mutta nyt miut suljetaan mökille eristyksiin sivistyksestä (=netti)
Hyvvee lomaa siulle! :3//

Koko ajan Nedo kuunteli, mitä Jonni puhui ja itse taas koitti etsiskellä nukkumasijaa. Eipä siellä mitään oikeastaan kelvollista ollut, mutta sentään katto pään päällä ja jos yöstä tulisi viileä, niin ainakin olisi tuulensuojaa, jos ei muuta. Ja olihan Nedokin soturina monesti joutunut nukkumaan ties missä.
Hän kuitenkin kysäisi samaa Jonnilta, että missä he voisivat nukkua ja samalla soturi tunsikin, kun Jonni sitten halasikin häntä takaapäin. Se oli jotenkin niin rauhoittava ja ihana tunne. Nedo olisi voinut vaikka lentää, liidellä taivaankantta pitkin. Hän oli onnellinen, vaikkei ollut toista pitkää aikaa tuntenutkaan. Silti tuntui siltä, kuin hän olisi ollut Jonnin kanssa vaikka kuinka kauan.

Jonni ei sitten tyytynyt pieneen suukkoon, minkä sai Nedon suunnalta vaan kaappasi vaaleahiuksisen haltian syleilyynsä. Tämän kasvoille nousi lempeä hymy, mieluustihan hän siinä punahiuksisen lähellä oli. Enemmän kuin vain mielellään.
”Saanhan nukkua vieressäsi? En ole pitkään aikaan.. tuntenut näin ketään kohtaan.”
Nedon kasvoille nousi entistä kauniimpi hymy ja tämä katsahti Jonnia sinisillä silmillään.
"Tottakai saat, ja minä haluan nukkua vieressäsi", Nedo sanoi iloisesti ja suukotti nopeasti taas Jonnia.

Toinen kysyi, menisivätkö he sinne ja haltia tyytyi nyökkäämään hymyillen. Hän ei kuitenkaan päästänyt irti Jonnin kädestä. Ei hän piti siitä visusti kiinni ja otti askelia takaperin, koko ajan Jonniin katsellen.
"Sinä saat katsoa etten minä kompastu mihinkään", Nedo huomautti hieman virnistäen ja sinisissä silmissä tuikki jälleen jokin onnellisuuttakin suurempi. Rakkaus tuota punahiuksista kohtaan.

Kun he olivat päässeet jo jonkin matkaa eteenpäin niin Nedo sitten kompastuikin ja tarrasi paremmin Jonnista kiinni, ja pääsi kuin pääsikin sitten takaisin pystyyn, joskin kasvoilleen oli noussut jälleen hienoinen puna.
"Anteeksi", tämä nosti punastelevan katseensa Jonniin ja katsoi tätä silmät tuikkien. Hän ei voinut irroittaa katsettaan toisesta. Tämän olemuksesta. Aivan liian ihana. Rakastettavan ihana.

//Voi siua<333
No hyvää lomaa siullekkin <3
Tästä nyt tuli hieman kökömpi >.

Jonn ei tiennyt, voisiko tämän onnellisemmaksi tulla. Mikään hymy tai sanat eivät riittäneet kuvaamaan huumaavaa tunnetta, joka vei auttamatta mennessään ja sitä vain unohti kaiken muun ympäriltään. Näin syvään hän ei ollut koskaan ollut rakastunut. Ja voi miten suloinen tuo haltia tosiaan olikaan! Hymy, niin kaunis ja miellyttävä katsella ja lisäksi puna tämän poskilla! oli asioita, joita ei pystynyt sanoin kuvailemaan eikä niiden kauneutta kertomaan, ne täytyi itse kokea ja tällä kertaa oli Jonnin vuoro.
Hän, niin rakkaudesta sekaisin, olisi tehnyt sillä hetkellä mitä tahansa Nedon vuoksi, tuonut kuun taivaalta, jos olisi voinut.

Jonnin hymy ei laantunut hetkeksikään, se koreili nyt jo pysyvästi hänen huulillaan, kun Nedo häntä leikkisästi johdatti kohti heidän nukkumapaikkaansa.
”Yritän kovasti.” Jonn lupasi Nedolle, kun tämä sanoi, että olisi hänen tehtävänsä vahtia ettei Nedo mihinkään kompastuisi. Mutta juuri kun Jonn nämä sanat oli suustaan lausunut, haltiamies horjahtikin ja uhkasi kaatua.
Tämä takertui häneen ja Jonn yhtälailla tarrasi Nedoon, ettei tämä vain kaatuisi lattialla.
”Ah, eihän se sinun vikasi ollut.” Jonn sanoi ja lisäsi ”Minun tässä pitäisi pyydellä anteeksi.” Jonn hymyili hieman.

He olivat päässet jo aivan lähelle heidän nukkumapaikkanaan toimivaa aluetta, ennen tätä pientä kompurointia.
Jonn kuitenkin veti Nedoa mukaansa hellästi ja otti muutaman tarvittavan askeleen. Se kävi melkein kuin tanssi.
Seinän viereen, ihmistenkatseilta suojaan, Jonn kävi istumaan lattialle ja veti Nedon viereensä, ei syliinsä sittenkin, Jonn päätti. Eihän tämän voinut antaa istua lattialla ja näin hän saisi pitää Nedoa lähellään, ellei tätä kovin häiritsisi olla hänen sylissään.

”Annathan sen äskeisen anteeksi?” Jonn kysyi leikkisästi, kietoi kätensä tämän ympärille ja siirsi tämän kauniita hiuksia hieman syrjään, jotta hän pystyi näkemään Nedon kuvankauniit kasvot.
Harmi ettei heillä ollut mitään peitoksi kelpaavaa, tai makuualustana toimivaa. Lattia olisi hieman kova paikka nukkua, mutta oli tässä hyviäkin puolia. Ei kylmä tuuli puhaltanut sisälle, se kuului ulkona näet hieman riepottavan puita. Nopeasti ilma olikin vaihtunut, ilta oli ollut niin kaunis, lämmin ja aurinkoinenkin vielä. Yöllähän kyllä oli aina kylmempää.


//Toivottavasti ei haitannut, vaikka annoinkin Jonnin kiskoa suloisen Nedon lattialle mukanaan? :3 Nedo on niin hirveän suloinen <3 Olen jo kyseiseen herraan itsekin ihastunut o(>v<)o//

Nedo horjahti, mutta sai kuin saikin tarrattua kiinni Jonnista ja Jonni hänestä ja pian haltia oli taas pystyssä, katsoen suoraan toista silmiin ja pyydellen anteeksi, johon toinen vain virkkoi, ettei se ollut ollenkaan hänen vikansa.
"No sinun nyt ei tarvitse ainakaan anteeksi pyydellä, sillä minähän se tässä selkä edellä kävelen", Nedo hymähti ja kasvoillaan koreili yhä kaunis ja lähes pysyväkin hymy. Ainakin Jonnin seurassa se olisi pysyvä.

Nedon siniset silmät tuikkivat yhä, kuin tähdet öisellä taivaalla. Tämä piti katseensa Jonnin vihreissä silmissä, joista ei olisikaan katsettaan halunnut irroittaa enää koskaan. Hän kulki nyt Jonnin ohjaamana, sinne minne toinen häntä veikään.

Seinän viereen tullessaan Jonni sitten vetikin tämän syliinsä, jolloin Nedo ihan suosiolla jäikin tämän miehen syliin, joka sittemmin siirtelikin Nedon silkinpehmeitä hiuksia sivuun haltian kasvoilta ja kiersi kätensä haltian ympäri, jolloin jälleen onnellinen hymy suli tämän kasvoille.
"Tottakai", Nedo virnisti takaisin ja nosti kätensä toisen poskelle ja katsoi jälleen suoraan noihin vihreisiin silmiin. Oliko ihanampaa henkilöä olemassakaan kuin tämä jonka sylissä hän nyt sai olla?

Temppelin hitusen kolkko olemus, oli saanut ihan toisenlaisen ilmeen, kun aurinko alkoi olla laskenut ja sen viimeiset, punertavat säteet tunkeutuivat temppeliin sisään ja saivat kuvat näyttämään erilaisilta, kuten myös patsaat. Jotenkin paikka oli vain niin täynnä lämpöä. Ja ilmassa toki oli myös rakkautta, sillä ainakin Nedo oli suippoja korviaan myöten rakastunut Jonniin, vaikka oli vasta tavannutkin. Häntä ei, ihme kyllä, yhtään haitannut että toinenkin sattui olemaan mies. Se oli kohtalo, vaikkei Nedo oikeastaan mihinkään jumaliin uskonutkaan, mutta kohtaloon kyllä jossain määrin.

Nopeasti haltia suuteli toisen huulia jälleen kerran, ei tämä voinut olla vastustamatta kiusausta. Haltia oli onnellisempi kuin koskaan ennen. Ehkä hän oli odottanutkin juuri sitä päivää, jolloin saisi todellakin tuntea rakastavansa jotakuta.

Soturi naurahti pienesti ja katsahti sitten muualle temppeliin, kun sai ensin sinisten silmien katseen irroitettua Jonnin vihreistä silmistä, mutta pianpa se taas siirtyi toiseen.
"Kuinka satuitkaan tänään temppeleille", Nedo sanoi hiljaa ja hymy ei vain lakannut olemasta tämän kauniilla kasvoilla. Jokin suurempi voima oli varmaan halunnut, että he tapaisivat juuri sinä iltana temppeleillä, sillä ainakaan Nedolla ei ollut mitään muuta ajatusta tulla temppeleille, mutta kuin niitä katsomaan. Ja senkin ajan olisi toki voinut käyttää vaikka kunnon nukkumapaikan etsimiseen, mutta ei ja ihan hyvä ettei hän ollut minnekkään muualle lähtenytkään.

"Toivottavasti ihmiset pysyvät poissa täältä", Nedo naurahti ja painoi sitte päänsä Jonnin rintakehää vasten. Hänen oli ainakin hyvä olla siinä, toisen sylissä.

//Ei toki haittaa ja Nedokin vain piti siitä että pääsi Jonnin syliin<33 Nedo on näköjään melkoisen suloinen : D<33//

Jonn hymähti vastaukseksi kauniin olennon ihmetellessä, miten hän olikin sattunut eksymään tänne juuri tänään. Sitä saattoi miettiä, tosiaan. Hän ei osannut sanoa itsekään miksi oli tullut. Ehkä hän oli ajatellut löytävänsä täältä katon jonka alla nukkua, ehkä jotain rahan arvoista tavaraa myytäväksi eteenpäin. Mutta ei, onneksi. Tämä kaikki oli paljon tärkeämpää.
Se, että he olivat kohdanneet juuri temppelin luona, sai punahiuksisen miettimään, olikohan jumalia sittenkin olemassa. Ehkä joku oli kuullut hänen yksinäisen sydämensä kaipauksen? Tai sitten tämä vain oli erittäin hyvää onnea. Olihan hän ennenkin ollut onnettaren suosiossa monia kertoja, muttei vielä näin suuresti.

Hän silitteli hieman Nedon kylkeä ja huomasi sormenpäidensä osuvan tämän pehmeään, lämpimään ihoon. Haltian paita oli noussut hänen vetäessään Nedon syliinsä ja lattialle juuri se verran, että ohut ihokaistale oli tullut esiin.
Ja voi miten sametin pehmeä iho Nedolla olikaan! Ja niin taivaallisen lämmin ja kutsuva.
Jonn tunsi omankin olonsa olevan mukavan lämmin, muttei uskaltanut koskettaa Nedon ihoa suuremmalta alueelta, vaikka mieli kyllä olisi tehnyt kovasti.

Hän pelkäsi ahdistelevansa rakkauden kohteensa pois luotaan. Jos tämä ei pitäisi hänen hyväilyistään? Tai jos hän kävisi liian läheiseksi? Miksei rakkaus koskaan ollut yksinkertaista? Kun sai yhden vastauksen, sen tilalle tuli tuhat uutta kysymystä pohdittavaksi ja uusia rajoja rikottavaksi.
Jo pelkkä suudelma, ensimmäinen Nedon kanssa, olisi vienyt häneltä jalat alta, ellei hän olisi istunut tukevalla kivetyksellä silloin.

”Olet ihana, niin kaunis.” Komeaksi Nedoa ei pystynyt sanomaan edes hyvällä tahdolla. Sitä tämä ei ollut. Mutta puhtaan kaunis, se kuvasi Nedoa parhaiten. Nedon katseleminen sai hänet onnelliseksi, ei hän ollut valmis päästämään tätä koskaan pois luotaan. Ei enää, kun oli jo maistanut tämän huulia ja tuntenut tämän ihon.
”Sanothan..” Jonn piti tauon, jolloin siirsi pari Nedon kuritonta hiussuortuvaa tieltään.
”Jos teen jotain mistä et pidä?”
Vaikka paikalle olisi tullut kaikki Payonin ihmiset, kaikki jotka hän oli elämänsä aikana nähnyt, ei hän päästäisi irti tästä kaunokaisesta, ellei Nedo sitä itse pyytäisi.

//Umh, nyt tuli vähän töksistä. >.<'' Mutta kuitenkin :3 En tiennyt millaiset vaattet Nedolla on mutta toivoakseni paita jota menin nostelemaan ;''D En tiedä miten pystyn pitämään Jonnin kurissa kun jo pääsi tutkimaan pikkuista Nedoa ^^''''//

Nedo lepäsi Jonnin sylissä, siinä tämä halusikin olla. Tämän punahiuksisen lähellä. Siinä oli jotenkin niin ihana ja mukava olla, hän ei haluaisi koskaan lähteä siitä tämän toisen läheltä. Hänen mielessään pyöri vain tämä, jonka sylissä hän nyt sai olla, ei mikään muu. Nedo ei oikeastaan ajatellut juuri sillä hetkellä mitään mutta, tarvitsisiko hänen? Ei, hän halusi toisaalta unohtaa koko muun maailman olemassaolon kokonaan ja nauttia tämän punahiuksisen seurasta. Nuolikotelonsa ja jousensa tämä oli laskenut seinän viereen hetki sitten, ne kun sattuivat painamaan inhottavasti selässä.

Haltia värähti hieman, kun Jonnin käsi kosketti hänen ihoaan siltä paikalta josta paita oli noussut hieman ylöspäin. Kuitenkin se oli jotenkin niin ihana tunne. Haltian siniset silmät katsahtivat Jonnia, ja tämä hymyili, aivan kuten aikaisemminkin. Onnellisesti. Niin onnellinen hän olikin, juuri sitä. Aivan kuin jumalat olisivat puuttuneet peliin, ja hän oli saanut tavata tämän punahiuksisen.

Vaaleat hiukset olivat kuin silkkiä, ja hienoinen tuulenvire saavutti ne, ja tuiversi temppelin lävitse. Nedon toisen käden sormet piirtelivät erinäisiä kuvioita Jonnin rintakehään. Toinen oli ihana. Haltia oli rakastunut, ja vaikka 'rakastaa' olikin vahva sana, niin nyt Nedo kyllä käytti sitä, sillä hän ei halunnut koskaan lähteä siitä paikasta. Toisen sylistä.

Toinen kehui häntä kauniiksi. Nedon kasvoille nousi jälleen kaunis hymy, häntä ei haitannut oikeastaan ollenkaan, vaikka hän oli kaunis, eikä miehellisesti komea. Ei häntä liiemmin koskaan oltu komeaksi sanottukaan, kauniiks kyllä. Ja Jonnin sanomana se oli vielä jotenkin niin erilaista. Sana kaunis, sai ihan uuden merkityksen. Kuitenkin toinen aloitti puhumisen uudestaan:
”Sanothan..”
Samalla toinen siirsi muutaman kurittoman hiussuortuvan syrjään.
”Jos et pidä jostain, jos teen jotain mistä et pidä?”

Nedo nyökkäsi Jonnin sanoille ja avasi sitten itse suunsa sanoakseen:
"Sanon, kyllä, mutta luulen ettei se ole tarpeellista."
Nedo hymyili jälleen Jonnille ja ei voinut vastustaa painamasta huuliansa tämän punahiuksisen huulia vasten suudelmaan, joka oli pitkä ja nautinnollinen. Hän rakasti tätä toista jo nyt. Haltia ei halunnut koskaan eroon toisesta, eikä tiennyt mitä tekisi ilman tätä. Kätensä siirtyi Jonnin poskelle ja sieltä tämän kaulalle. Toisen iho oli myöskin ihanan lämmin ja pehmeä. Enää ei tämä vaaleahiuksinen voinut toivoa suurempaa onnea, kuin mitä nyt sai kokea.


//Tuo nyt ei ollut töksista nähnytkään <33~ Paitahan hänellä oli n__n Ja en muistanut minne olin Nedosen nuolet ja juosen jättänyt, vai olivatko ne sitten herran mukana niin herra oli ne nyt tunkaissut siihen viereen jossain vaiheessa ^^''//

”Toivotaan niin.” Jonn sanoi hymyillen hyväntahtoisesti ja silitti tuota haltiaa sylissään. Oli tämä vain uskomaton pieni olento. Hän painoi kasvonsa tämän hiuksiin tyytyväisenä ja hengitti tämän tuoksua.
Nedon käsi, joka hänen poskeltaan siirtyi kaulalle, tuntui hyvältä, samoin hetki sitten, kun Nedo oli piirrellyt erilaisia kiemuroita hänen rintakehäänsä.
Jonn vei huulensa tämän vaalealle kaulalle maistamaan varovasti tämän sileää ihoa, mutta rohkaistui vähän enemmänkin vielä.

Eiköhän Nedo sitten keskeyttäisi hänet, jos tästä tuntuisi epämiellyttävälle. Jonn veti Nedon vähän paremmin syliinsä, ettei tämä valuisi alemmas – ja mikä pahinta, samalla kauemmas hänestä.
”Kai..” Jonn aloitti hitaasti silmät kiinni puhuen ”haluat vielä tämänkin yön jälkeen tavata minut?” nuorukainen päätti lauseensa antaen huultensa koskettaa Nedon poskea.
Vaikka hänellä ei ollut paljon mistä antaa Nedolle, hän oli juuri sillä hetkellä valmis vaikka pyydystämään kuun taivaalta tälle kauniille haltialle. Vaikka mitäpä kukaan kuulla edes tekisi?

Pieniä tuulenvireitä onnistui kiemurtelemaan temppelissä heidänkin luokseen aina välillä. Ne saivat haltian hiukset liikkumaan niin kevyesti ja kauniisti, että Jonn toivoi hetken itsekin omistavansa tuollaiset hiukset. Hänen omansa kun olivat aina takussa, vaikka hän niitä yrittikin pitää siisteinä. oikeastaan se, että hän piti ne rusettinauhalla kiinni, oli ainoa vaihtoehto, mikäli hän halusi säilyttää edes osittain pitkät hiuksensa.

Hän katseli Nedoa mietteissään ja samalla hyväili tätä aivan vähän ja hellästi. Mitenköhän vanha Nedo oikein oli? Ainakin tämä näytti nuorelta, suurin piirtein saman ikäiseltä kuin hänkin. Mutta hän oli aina kuvitellut, että haltiat ikääntyivät hitaammin kuin ihmiset. Sitä Jonn ei tiennyt, oliko se totta.
Mutta eipä se häntä erityisemmin haitannut, vaikka Nedo olisikin ollut vanhempi ja vaikka tämä olisi näyttänytkin vanhemmalta. Ikä nyt oli aina ollut hänelle niin pieni ja turha sivuseikka. Ainoastaan se, kenellä hänen sydämensä sykki rakkaudesta, oli merkinnyt ja merkitsi nytkin.

”Nedo... Rakastan sinua.” Jonn kuiskasi yllättäen hiljaisuuden jälkeen Nedon korvaan, kuin nuo sanat eivät olisi painaneet mitään. Mutta kyllä ne merkitsivät juuri sitä mitä tarkoittivatkin.

//Noh tuota noin. tässähän tämmöinen taas 8 ) Häpeä kun sie kirjotat niin kauniisti. Ihan epistä, tulee kateelliseks >x3//

Taas Nedon selkää pitkin kulkivat mukavat värähtelyt, kun Jonn vei huulensa haltian kaulalle. Vaaleahiuksista se ei haitannut ollenkaan ja tämä taas vei kätensä hyväilemään toisen niskaa. Haltian kasvoilla pysytteli tuo kaunis hymy, joka ei tuntunut minnekkään siitä häviävän. Hän ei halunnut mitään muuta niin palavasti, kuin olla vain siinä, tämän punahiuksisen sylissä.

Toinen veti häntä paremmin syliinsä ja samalla Nedo katsahti olisiko hän kenties jotenkin pahasti toisen sylissä, mutta katsahti sitten Jonniin, kun tämä avasi suunsa sanoakseen jotain.
"Kai.." Nedo kuunteli korvat tarkkana miten lause mahtaisikaan loppua. Toinen kysyikin vain, että kai hän haluaisi vielä tämänkin yön jälkeen toista tavata. Sitten haltia sai tuntea Jonnin huulet poskellaan ja jälleen tämä soi Jonnille kauniin hymynsä.
"Haluan, tietenkin", Nedo puhui hiljaa ja sulki hetkeksi silmänsä ja painoi päänsä Jonnin rintakehää vasten. Tuntui niin mukavalta vain olla siinä, tämän punahiuksisen sylissä.

Haltia huokaisi hiljaa, mutta sekin vain sen takia, että hänen oli niin hyvä olla. Hän oli muutenkin rauhallinen ja hieman uteliaskin persoona, joka ei kuitenkaan ollut tuntenut rakkautta lähes koskaan. Ei kunnollista. Paitsi nyt. Jonn. Hän oli tuntenut tämän toisen vasta niin vähän aikaa, mutta silti rakasti toista. Oliko jumalia todellakin olemassa? Nedo ei ollut koskaan oikein tahtonut uskoa mihinkään jumaliin, kohtaloon ehkä. Jonnin ilmestyminen oli kuitenkin ollut ihanaa. Haltia pystyi vain miettimään mistä kaikesta hän olisi jäänyt paitsi, jos hän ei olisi temppeleille sinä iltana saapunut.

Hiljaisuus. Se oli vallannut temppelin nyt täysin, eikä Nedo edes huomannut sitä. Hän oli uppoutunut kokonaan siihen hetkeen, kun hän sai olla tämän punahiuksisen sylissä. Kuitenkin Jonn rikkoi sen hiljaisuuden kuiskaamalla haltian korvaan:
”Nedo... Rakastan sinua.”
Hän ei koskaan ollut saanut kuulla noita sanoja, paitsi nyt, tältä ihanalta punahiuksiselta.

Nedo ei osannut kuitenkaan sanoa mitään, aivan kuin hän olisi menettänyt puhekykynsä. Hymy kuitenkin kertoi paljon ja seuraava suudelma, jonka tämä haltia painoi Jonnin huulille. Suudelma oli melko pitkä, mutta Nedo vain halusi Jonnin tietävän, että myös hän rakasti toista hyvin, hyvin paljon.
"Minäkin sinua", haltia sitten kuiskasi suudelman loputtua ja hymyili toiselle, katsoen toista suoraan silmiin ja painaen sitten päänsä taas toisen rintakehää vasten.

//Elä tule kateelliseksi <3 Ei tuo nyt niin hyvää ole. Mutta tässä taas vastaus <33~//

//Sever pelaat liian pervosti !
Kohotamme ikärajaa pelissänne x D

Terveisin Carmi ja Aida //

Jonn oli jossain seitsemännen taivaan tietämillä sillä hetkellä, kun tuo suloinen olento lausui nuo kaksi vaivaista sanaa. Hetki oli oikeastaan hyvin kaunis, nuo kaksi istuivat sylikkäin pimeässä temppelissä, yö ympärillään, hiljaisuuskin oli kaunista, eikä se vaivannut häntä ollenkaan. Joskus sanat vain olivat turhia, eikä nyt niitä juuri enempää tarvittu.

Vaikka nyt, tämän haukotus keskeytti tuon kauniin hetken epäsopivasti. Jonn peitti suunsa kädellään ja mumisi anteeksipyynnön hieman nolostuneesti. Mutta kyllä, häntä myös väsytti hieman. Olihan päivä ollut hänelle pitkä eikä viime yökään ollut mennyt kehuttavasti.
”Anteeksi, en voi sille mitään. En vain ole nukkunut viime aikoina kovinkaan hyvin.” Jonn selitti väsymystään, haukotteluhan ei missään nimessä johtunut tylsästä seurasta, ei sinne päinkään!
Hän silitteli nyt hieman hajamielisen näköisenä Nedon käsivartta ja painoi päänsä tämän olkaa vasten kevyesti, sulkien silmänsä.

Jonn antoi ajan hetken lipua rauhassa omaan tahtiinsa, kunnes pakotti silmänsä auki. Ei olisi pitänyt aikaisempia öitä valvoa, hän mietti syvästi harmistuneena omasta väsyneestä olostaan.
Hän irrottautui hieman Nedosta ja veti kettutunikansa päänsä yli pois päältään, jäihän hänelle sen alle vielä kevyt paita. Ja lämpimästä, suhteellisen paksusta tunikasta sai taiteltuna aikaan jonkinmoisen tyynyn tuon kauniimman ja hänen päänsä alle. Kivilattiaa vasten ei olisi erityisen mukavaa nukkua, eikä hän osannut istuma-asennossakaan oikein kunnolla levätä.

"Jospa vaihtaisimme hieman asentoa?" Jonn jätti kohteliaasti sanomatta jalkojensa puutuneen haltian painon takia, vaikkei sitä paljon ollutkaan.
"Tietysti jos voit harkita nukkumista kyljessäni." Jonn lisäsi hymyillen ja kuljetti kätensä kevyesti, välillä vain sormenpäillään hipoen, Nedon kylkiä pitkin omalle puolelleen takaisin, antaen tälle näin mahdollisuuden nousta hänen jalkojensa päältä sen ajaksi, että he voisivat vaihtaa asentoa.

//Ja hohhoi, taisinpa raiskata tämän tarinan pahasti, väsymyksen kourissa itsekin riutuen. >.<'' toivottavasti sie tai Nedo ette pahastu Jonnin väsymyksestä sydänjuurianne myöden//

Nedo sulki hetkeksi silmänsä ja oli vain siinä. Jonnin sylissä missä halusikin olla. Oli hiljaista mutta se ei haltiaa haitannut ollenkaan. Tämän kasvoilla kareili kaunis hymy, ja hän todellakin oli onnellinen. Kuitenkin haukotus karkasi toisen suulta, ja toinen mumisi anteeksipyynnön. Nedo puisteli päätään ja hymyili vieläkin. Hän itsekin oli hieman väsynyt, sillä ei ollut nukkunut hänkään muutamaan päivään kunnolla. Toinen silitti hänen käsivarttaan ja olkaansa kevyesti ja nyt karkasi myös Nedon huulilta haukotus. Niin, sehän oli tarttuvaa.

Sitten hetken päästä Jonn irrottautui hänestä hieman ja otti kettutunikansa pois päältään. Sillä vlin Nedo haukotteli jälleen ja vaaleisiin hiuksiin tarttui jostakin pieni tuulahdus. Klaryedien oli ulkona vielä laiduntamassa sillä kuului pieni hirnahdus. Nedo hymähti. Kyllä tamma pysyisi siellä ihan koko sen ajan mitä hän viettäisi temppelissä. Haltia luotti hevoseensa.

Sitten toinen kohteliaasti totesi, että he voisivat hieman vaihtaa asentoa ja se sopi haltialle oikein hyvin.
"Eiväthän jalkasi kamalasti puutuneet?" toinen kysyi sitten ja hymyili hieman anteeksipyytävästi toiselle. Sitten toinen sanoikin että voisihan sitä harkita nukkumista hä'nen kyljessään. Nedo nyökkäsi ja virnisti nopeasti.
"Mielelläni, enemmän kuin mielelläni", ja sitten tämä siirtyi pois Jonnin päältä ja toisen käden liikkeet saivat hänet värähtämään hieman. Kylmät väreet kulkivat niskaan saakka ja sitten tämä nousi jaloilleen.

"Käyn vain tarkistamassa että tamma on kunnossa", Nedo sitten sanoi haukottelujen saattamana, mutta polvistui kuitenkin ensin Jonnin lähelle ja vei kasvonsa tämän kasvojen lähelle ja kädet tämän poskille. Huulet painautuivat suudelmaan toisen huulia vasten. Haltia oli onnellinen ja toivoi, että Jonn haluaisi todellakin tavata häntä myöhemminkin. Itse hän ainakin halusi, mutta jos toinen ei haluisikaan jostain syystä? Mitä Nedo sitten tekisi? Sydämensä saattaisi pahimmassa tapauksessa murtua ja varmasti tekisikin niin.

Sitten tämä nousi jälleen ylös ja käveli temppelin poikki käyden tarkistamassa Klarydienin kunnon. Ja kaikki oli kunnossa. Tamma makoili tyytyväisenä temppelin pihalla ja haltia toivotti sillekkin hyvää yötä. Hevonen hörähti hiljaa ja Nedo hymähti sittemmin, kun käveli takaisin Jonnin luokse.
"Kaikki oli kunnossa", haltia totesi ja hymyili toiselle.

Jokseenkin huoli vielä tavoitti haltian mielen ja kasvojen kaunis hymy synkistyi hieman.
"Kai sinä todella haluat tavat minua vielä jälkeenpäinkin?" Nedo kysyi sitten vielä varmistaakseen, vaikka toinen oli hänen muistaakseen kysynyt samaa asiaa aikaisemminkin.

//Et sie mitään raiskannut n____n<33 Eikä Nedo toki pahastu<3//

Jonn ei mielellään päästänyt Nedoa lähtemään käymään ulkona, muttei alkanut tätä estämäänkään. Sillä välin hän kävi kyljelleen makaamaan lattialle, tunika taiteltuna pään alle korvaamaan tyynyä.
Hän toivoi pian saavansa haltian takaisin viereensä, tämän ihana lämpö, tuoksu, läheisyys.
Jonn nosti katseensa, kohtasi haltian hymyilevän.

Tämän ilme kuitenkin muuttui synkäksi, murheelliseksi.
”Nedo..” Jonn sanoi hieman hymyillen.
”Tietenkin haluan nähdä, en voisi jättää näkemättä uudelleen.”
Hän hymyili kapeilla huulillaan rohkaisevasti ja odotti, että Nedo tulisi hänen viereensä, antaisi hänen jälleen kietoa kätensä tämän ympärille.

Jonn ei kieltänyt itseltään sitä, että hän halusi saada haltian kokonaan omakseen, rakastella tämän kanssa, saada tämä nauttimaan.
Mutta ei sillä ollut mitään kiirettä.
Hän voisi kyllä odottaa niin kauan kuin Nedo vain haluaisi. Hän tarvitsisi vain tämän lähelleen, tämän pehmeät huulet omiaan vasten ja se riittäisi.

Hän tunsi onnen kuplivan tunteen sisällään hänen katsellessaan Nedoa. Voisiko olla mitään noin ihanaa olemassa? Toivottavasti kukaan ei herättäisi häntä tästä unesta ikinä.

//siis voi luoja yhyy >.< Nyt kun pitkästä aikaa pääsin koneelle kaikki inspis oli täysin kadonnut, taas. kamalia ongelmia miulla n___n’’ Ja kamalan lyhytkin. Anteeksi, mutta halusin kuitenkin vastata tähän vaikka pakolla.//