Viimein taivas vuodattaa kyyneliään

[[ Jokeri tänne näin~ ]]

Pilvet lähtivät vähitellen liukumaan keskemmälle taivaan reunoilta, samalla muuntuen puhtoisen valkoisesta likaisen harmaaksi. Muutos tapahtui yllättävän nopeasti ja harmauden jälkeen maahan alkoi keskittyä sadepisaroiden rykelmä. Rankasta sateesta ei ollut kyse, mutta näinkin heiveröinen tihkusade onnistui saamaan suippokorvaisen haltia naisen liikkeelle. Vaistomaisesti Leen molemmat kädet tarttuivat hanakasti valkoisen paidan hihoihin, vetäen ne sinertävien käsien suojiksi. Kaikkein ikävin tapahtuma olisi nyt kastua aivan märäksi!
Auringolla kyllästetty päivä oli lähtenyt taipumaan tahtomatta iltaan päin, joten ihanasta ja yllätyksellisestä päivästä jäi jäljelle enää kohmea muisto. Haltia ei peitellyt pettymystään, kun otti ensimmäiset askeleensa eteenpäin, ainoana päämääränä löytää sopiva sateen suoja, jossa voisi elätellä rauhassa toiveita hetkellisen sään nopeasta poistumisesta taivaalta. Nämä pitkät tunnit hän oli viettänyt katsellen hämmästyksestä ihastuneena tori-kadun kojuja, sekä sen kansoittavaa, kovinkin värikästä joukkoa. Ihmiset hänen ympärillään pysähtyivät omilta tahoiltaan kojujen ääreen, toisten taas jatkaessa matkaansa yhtä rivakasti eteenpäin, kuin Lee, joka harppoi aivan kadun sivuun, ohittaen nopeasti kiireeseen mukaan tempautuneet kulkijat. Hetkessä ilma heidän yllään muuttui synkäksi, vaikka siitä rankkasateesta ei vielä voitu mainita mitään.
Nyt suojelevat kädet ottivat kohteekseen naisen pään, paineutuen kevyesti tumman sinisten kutrien päälle, viestittäen, etteivät kyseiset pisarat olisi tervetulleita tähän kohtaan. Mitä kauemmaksi hän katua pitkin kulki, sitä enemmän myyjät alkoivat sulkea kojujaan, monikaan ei liikkunut enää näihin aikoihin ulkona, joten kaupan hierominen olisi lähes turhaa. Mitä nyt muutama ohitse kulkia heitti nopean vilkaisun vihannes-kojulle päin, siltikin jatkaen päättäväisesti matkaansa. Juuri päästessään erään kadun varrella sijaitsevan, pienen katoksen alle päästessään eräs myyjä, lyhyt ja lihava mies, heitti suuren kankaan kojunsa suojaksi, näin vallaten pään päällä olevan suojan antavan tilan kokonaan. Tuskin mies edes tajusi haltian etsivän suojaa ja vaimea tuhahdus oli Leen ainoa vastaus tähän, jälleen hänen täytyi siirtyä yhä pidemmälle, pienten pisarien tipahdellessa tasaisesti hänen olillensa.

Ensimmäistä kertaa tori-katu tuntui pitkältä. Ehkäpä lievä ärtyneisyys osasi kasvattaa kuljettavaa matkaa entisestään, katseessa kiiluen jo epätoivon pieni pilkahdus. Vaikka nainen olikin merihaltia ja tietyllä tavalla ylpeä siitä, ei mikään tässä maailmassa voinut olla epämiellyttävämpi tunne, kuin kosteaksi muuttuva maa jalkojen alla, joka sai nuutuneet kengätkin tuntumaan kosteilta. Merta hän rakasti, ei väärään aikaan ilmaantuvaa tihkusadetta. Kuitenkin tunnelin päässä voi nähdä valoa, eikö? Pelastavana enkelinä eteen ilmaantui teatteri, aivan tori-kadun päässä. Silmät eivät tuntuneet ensiksi erottavan rakennusta, mutta muutama värikäs juliste ovelle kyllä hoiti tehtävänsä. Niiden piti saada katsojan huomio ja totta tosiaan, ainakin Leen huomion ne varastivat täysin.
Teatterille hän soi kiitoksen, kaartaen räystäistä alas valuvan veden, siitä uppoutuen sen alle suojaan. Seinässä oli suuri syvennys, siinä sijaitsi mm. ovi ja pieni tila esityksien mainostamiselle. Heti olon kohennettua silmät alkoivat ahmia julisteille kirjoitettuja koukeroisia sanoja nyt menevistä esityksistä.
"Maailman epäonnekkain lordi?", Lee lausui erään teatteri esityksen nimen ääneen. Toinen juliste kertoi siitä: maailman epäonnekkaimmasta lordista, jonka kaikki neljä rakastajatarta saavat vuorollaan surmansa lordin yrittäessä tukehduttaa kaikki nämä neidot rakkaudellaan. Aihe vaikutti synkältä, mutta myös omalla tavallaan koomiselta. Epäonnekas hän totta tosiaan oli, yritti turhaan näyttää kaikille voivansa rakastaa heitä niinkin pyyteettömästi, mutta toisin kävi. Esityksen kuului nähtävästi viihdyttää enemmän varakasta herraskansaa, ainakin näin yhden lipun hinta kertoi. Ihan arvointi mielessä hän tarttui taskun pohjassaan vellovaan rahapussiin, alkaen arvoimaan, olisiko hänellä varaa moiseen huvitukseen, jääden niille sijoilleen.

Pitkähkö mustahaltia asteli hitaanpuoleisesti pitkin torikatua, katsellen niin julkean omistavasti ympärilleen, että olisi voinnut luulla hänen jo pelkällä olemuksellaan omistavan maailman. Sillehän ei itse herra voinnut mitään, hän oli jo niin tuudittautunut siihen ajatukseen, että hän oli kaikki voipa. Kerran hän poikkesi reitiltään, joka muuten oli ollut suora ja asteli hedelmäkojun luo. Reber jäi tuijottamaan myyjää ja hedelmiä katseellaan punniten, aivan heti kun ei osannut päättää kumman valitsisi. Jättääkkö maksamatta, vai ollakko kunniallinen ja maksaa. Myyjä oli kuitenkin nuori ja intoa puhkuva, työlleen omistautunut. Reber mutristi kapeita huuliaan ja kaivoi taskunpohjalta kolikon. Se kilahti puiselle myyntipöydälle ja hän jäi taas katselemaan kuin punniten, tällä kertaa ainoastaan hedelmiä. Lopulta hän tyytyi punaiseen kiiltäväposkiseen omenaan, hän toivoi että siitä oli edes hänen vaivaiselle kolikolleen vastinetta.

Kevyt tuuli hulmutti tummia pitkiä hiuksia, vielä kun siihen pystyi. Pian taivaan kannelle kerääntyvät pilvet alkoivat pudotela pisaroita, tasaisesti vauhtiaan koventaen. Se ei tosiaan ollut herran mieleen, mutta mitään muutakaan ei ollut tehtävissä kuin jatkaa taivalta pitkin torikatua.

Tuntui kuin kauppiaat olisivat sulkeneet kojujaan sitä mukaan, mitä Reber lähemmäksi asteli. Se ei varmaankaan ollut totta, mutta mies hermostui siitä kuitenkin. Kojuja lakosi hänen tieltään kuin viljaa olisi kaadettu ja se häiritsi. Reber itse vainoharha ei ymmärtänyt, että se johtui vähäisistä asiakkaista, joka taas johtui tihkusateesta. Hienot kasvonpiirteet olivat vääristyneet synkiksi ja kyyneleet valuivat pitkin poskia sekoittuen sadepisaroihin. Muutama oli takertunut pitkiin ripsiinkin, kuin läpikuultavaa kristallia. Reber oli lapsekas, mutta harva sen tajusi, olivathan hänen tekonsa tiedossa monessakin piirissä, hän oli niittänyt mainetta jo monia vuosia.

Maa oli muuttunut mudaksi pisaroiden putoillessa siihen. Kalliit mustat nahkasaappaat vetelivät viimeisiään kuran syövyttäessä niitä. Reber asteli kuitenkin rauhallisesti täysin ilman pelkoa niiden pilaantumisesta, miksi olisikaan pitänyt pelätä, kun aina oli mahdollista ostaa uudet ? Tuuli puhalsi edelleen. Tuntui, että se oli saannut tihkusta vain voimaa itselleen, aivan kuin se olisi halunnut näyttää pystyvänsä parempaan kuin vaivaiset pisarat.

Torikatu tosiaan alkoi tuntua pitkältä, harvinaista. Reber oli aina nauttinut sen halki kulkemisesta, niistä elämänväreistä sillä kadulla. Mutta nyt niistä ei ollut jälkeäkään ja kaikkialla oli vain yhtä harmaata. Reberkin sulautui siihen harmaaseen tummine vaatteineen. Reber sulautuikin kaikkeen.

Eteen, torikadun päähän avautui massiivinen Teatteritalo Freyer. Tuttu, mutta silti niin tuntematon. Monet satunäytelmät ja tanssinäytökset hän oli siellä käynnyt katsomassa, lapsena ja sitten vähän vanhempanakin. Vuosia viime käynnistä kuitenkin oli.

Valtavassa ovisyvennyksessä oli muutamia värikkäitä julisteita, jotka keräsivät katseet, varsinkin Reberin katseet nyt tuossa harmaudessa. Yhtä julistetta tutkaili nuorehko nainen. Miehen teki kovasti mieli päästä tuntemaan taas tuon teatterin ilmapiiri, se suuren maailman hehku, mutta nyt miehen vaatteissa oleva nainen oli esteenä. Reber ei uskaltanut astella lähemmäksi, mutta tahtonut peruuttaakkaan joten hän jäi märkänä vettä valuen seisomaan Teatteritalon eteen.

Reber ei aivan ollut varma oliko naisen ääneen lausutut sanat osoitettu hänellä, vai naiselle itselleen, mutta kuitenkin Reber rohkaistui ja asteli naisen selän taakse tutkailemaan julistetta. Maailman epäonnekkain lordi? Näytelmä näytti niin tutulle, vaikka ei Reber ollutkaan sitä nähnyt. Hän osasi kyllä voimakkaasti kuvitella, minkälainen se lopulta olisi. Riipivää rakkautta, höystettynä teatraalisella ylinäyttelemisellä. Esityksen hintataso oli korkea, mutta kuitenkin tuo hänen edessään seisovanainen alkoi kaivamaan taskujaan. Reberiä se hämmensi, hänen mielestään nainen ei tosiaan näyttänyt tuon näytöksen kohdeyleisöltä.

Hän kääntyi ja kumartui puristamaan pitkistä hiuksistaan ylimääräiset vedet. Jos nainenkin aikoi mennä, niin Reberkin teki. Niin Rebermäistä, vaikkei nainen vielä ollut varsinaisesti osoittanut hänelle sanaakaan, eikä edes välttämättä huomannut häntä, niin Reber oli jo päättänyt lyöttäytyä seuraan. Nin hän aina teki, joko taka-ajatuksien kanssa, tai sitten ilman. Tällä kertaa kuitenkin ilman.

Katse seuraili lasittuneena julisteen värikkyyttä, kun juuri hänen takanaan vesi valui taivaasta. Keskittyneisyys poukkoili nyt rahapussin ja julisteen välillä, eikä Lee aluksi tuntunut edes huomaavan jonkun muunkin siirtyneen sateesta suojaan, tutkailemaan samaista julistetta. Kyllähän hänellä kolikoita olisi esityksen lippuun ollut, mutta pihi puoli muistutteli ainaisesta säästämisestä. Omalta osaltaan haltia oli lopen kyllästynyt elämään lähes asteekkista elämää, ruuan ja juoman ollessa vähissä. Eihän suojaisan kannen allakaan elämä ollut pelkillä ruusuilla tanssimista ja kovan myrskyn aikoihin lattia lainehti vedestä, sekä muutaman merisairaan, nuoren merikadetin tuttumattoman vatsan ylös pusertamista aiemmista aterioista. Sen kuvottavan lemun haikea muisto sai Leen värähtämään inhosta, olihan siinä itse kullakin kestämistämistä!
Vieras mies ilmaantui vasta nyt hänen huomioonsa, kun heikko hengitys kuului hänen takaataan. Varovaisesti suippokorvan pää lähti kääntymään, kurkistaen olkansa yli mieheen. Olipa tämäkin onnistunut hiippailemaan ovelasti naisen taakse, vielä kun hän itse oli uppoutunut katselemaan julistetta ja laskemaan rahojaan.
Mies vaikutti synkän näköiseltä, ainakin näin ensi vaikutelmaltaan. Kohteliaana henkilönä Lee siirtyi muutaman askeleen syrjempään, pois julisteen tieltä, katsoen aluksi miestä ja julistetta. Luonnollisesti hän kuvitteli tämän tulleen sitä lukemaan ja näin aikaa jäi arvioida tämän olemusta sivummalta. Eihän herra varmaankaan pistäisi pahakseen, mikäli haltia muutaman katseen häneen loisi, tutkaillen tätä uteliaana. Haltia kyseisen miehen täytyi olla! Tietty nainen haltian tunnisti, sillä olihan miehessä oma sulokas, lähes haltiamainen olemus. Kiitollinen hymy hiipi hänen kosteille kasvoillensa salaperäisesti, ehkei ollut aivan niin suurta syytä huoleen.

Tosin...mies saattoi olla hiipinyt tänne myös rahapussin toivossa! Vaikka sateen suojan hakemista sinihipiä pitikin täysin luonnollisena ratkaisuna ilmaantua näinkin varoittamatta hänen taaksensa. Lähes musta pussukka läpäsi hänen molempien käsiensä suojassa, nostettuna vatsan korkeudelle. Voisihan halutessaan tuokin mies ensiksi puhua läpiä hänen päähänsä ja sitten kähveltää rahat! Ajatus oli itsepäisyydellä paisuteltu, mutta jos Lee tilanteen niin arvioi, niin kukaanhan ei tilannetta silloin voinut muuttaa. Pitkäletti voisi haltian itse huomaamatta poimia pussin omiin hoiteisiinsa, mutta hän ei rahoistaan luopuisi ilman kunnon tappelua! Niin kovalla työllä ja raadannalla nainen oli rahat yhteen saattanut, joten kellään ei ollut asiaa mulkoilla hänen rahoihinsa päin!
"Saatan vaikuttaa tunkeilevalta, mutta mitä teette? Ymmärrät toki, jos olette tullut tänne pitämään sateen suojaa, mutta sallikaa minun tehdä pieni ilmoitus heti alkuunsa. Minun rahoihini ei ole mitään asiaa!", Lee töksäytti aivan varoittamatta, äänen soljuessa rennon ja kiivaan sävyn välillä. Huomautus ei hänestä ollut millään lailla töykeä, oikein asiallinen itse asiassa, mutta nykymaailmassa monet olivat onnistuneet viemään monilta omaisuutta ja haltia itse ei halunnut missään vaiheessa langeta samaan ansaan. Kaatuneen maidon perään ei kannata itkeä, eikö? Hanakasti käsi sulloi pussin takaisin taskun pohjalle, katseen pysyessä yhä miehessä valppaana. Ehkäpä mies piti häntä vain harhaluuloisena hulluna, mutta Lee vähät välitti siitä ja olisi valmis vastaamaan salaman nopeasti miehen jokaiseen sanaan. Hän ei liioin antanut elämän haitata, mutta oman laivan hankkiminen oli ollut hänen elämäsä suurin haave ja siitä hän ei halunnut luopua mistään hinnasta. Hän saisi itkeä vain omaa typeryyttään, mikäli mies onnistuisi kähveltämään rahat.

Nainen käänsi rauhallisesti päätään ja kurkisti Reberiä olkansa yli. Hengitys oli tainnut tuntua niskassa. Vääristynyt ilme oli valahtanut miehen kasvoilta pois jättäen niille kuitenkin pienen hippusen synkkyyttä. Nainen siirtyi kohteliaasti muutaman askeleen sivummalle julisteen edestä, olettaen tietenkin että Reber tahtoi sitä tutkia. Mies ei päästänyt suustaan edes pientä kiitosta, vaan asteli varmasti sille paikalle jonka nainen oli hänelle luovuttanut. kapea seesteinen hymy levisi hänen huulilleen, kun hän luki näytelmän esittelyä. "..Kiihkeää lempeä.. Komea Lordi rakastajattarineen..Rakkaus voi tappaa.." Reber oli likellä naurahtaa, rahakin voi tappaa..

Vaikka miehen silmät yhä siirtyivät riviltä toiselle, hänen lukiessaan näytelmän esittelykatkelmaa, saattoi Reber silti aistia, että häntä tarkkailtiin. Mies oli sivusilmällä näkevinään että naisen huulille oli kipuamassa hymy. Siinä oli mahdollisuus johon takertua. Rauhallisesti hän siirsi kylmän katseensa julisteesta naiseen. Samalla hän yritti kovasti keksiä jotain sanottavaa.

Puolihuolimattomasti hän myös kuljetti katsettaan naisessa, arvioiden. Tarkoituksettomasti se sitten pysähtyi mustaan pussukkaan, joka lepäsi naisen molempien käsien suojassa noin vatsan korkeudelle nostettuna. Siihen se sitten loppujenlopuksi jäikin, kun mies yritti edelleen pohtia jotain sanottavaa.
"Saatan vaikuttaa tunkeilevalta, mutta mitä teette? Ymmärrät toki, jos olette tullut tänne pitämään sateen suojaa, mutta sallikaa minun tehdä pieni ilmoitus heti alkuunsa. Minun rahoihini ei ole mitään asiaa!" Nainen töksäytti päästen täysin yllättämään Reberin. Ääni oli vielä jäännyt hakemaan sävyään rennon ja kiivaan väliltä.
hanakasti nainen sulloi pussukkansa taskun pohjalle, pitäen samalla katseensa miehessä valppaana.


Reber huitaisi kättään rajusti ja aukoi hetken suutaan, aikeenaan sanoa jotain täysin muuta kuin mitä suusta lopulta pulpahti. Itsehillintä sai kuitenkin yllättäen pidettyä pintansa. Miehen huulille kohosi taas hymy, tälläkertaa teennäisen lempeä. "Luuletko tosiaan, että tuntisin halua kajota rahoihisi? Ei pidä lyödä lyötyä, eikä köyhältä viedä viimeisiä hiluja"
Hän lausahti hiljaisesti laskien samalla kätensä takaisin rinnalleen ja pudotti sen sieltä housun taskuun.

Joka oli tyhjä, viimeinen kolikko oli tainnut löytää tiensä torikauppiaan pussiin. Katseeseen eksyi lapsekasta avuttomuutta, kun hän tarkkaili hädissään ympärilleen. Reber käänsi taskunsa ympäri, mutta niitten pohjaltakaan ei löytynyt kuin likaista nukkaa.

// Anteeks se, et tän vastauksen kans on menny kaua. //

Mies nähtävästi olikin halunnut mennä tutkiskelemaan julistetta lähemmin. Siirtyihän tämä itse julisteen eteen, kun Lee oli hivuttautunut kauemmas. Vaan taisi tuo mies haluta myös vaihtaa muutaman sanasen arvoisan haltian kanssa, kun kääntyi tätä vilkuilemaan. Ulkoinen olemus vaikutti yhä Leen kohdalla rennolta, mutta hän oli valmistautunut kaikkeen. Ja kieltämättä naama vääntyi hämmästelevään ilmeeseen, kun tuntematon mies päästi ensimmäiset sanansa suustaan. Eivätkä nämä sanat olleet lähelläkään kohteliaita sanoja, hän itse koki ne suurena loukkauksena.
"Ei pidä lyödä lyötyä, eikä köyhältä viimeisiä hiluja!?!". Naisen ääni toisti ihmettelevänä. Väittikö synkältä näyttävä mies todellakin hänen olevan köyhä...tai jollain tavoin maahan löyty?
Itseään arvioiden haltian sinertävä pää kallistui maahan, silmäillen nopeasti oman vaatetuksensa läpi. Yrittäen samalla etsiä jotain viitteitä tai todisteita siitä, että hän näytti köyhältä. Ei, aivan tavallinen ja asiallinen pukeutuminen...kenties vaihtelevien säiden runtelema, mutta siltikin loistava vaateparsi merellä oloon.
"Taidatte puhua teistä itsestänne. Sillä minua ei sovi laskea köyhien kolikon kiillottajien joukkoon taikka elämän potkineisiin synkistelijöihin. Päin vastoin, minulle menee hyvin...vaikka teillä taas ei taida!". Nainen lateli takaisin, virnistäen pirteästi ja niin ironisesti, kuin vain pystyi. Tämähän alkoi lyödä pahasti ylpeyden päälle, hän oli syntynyt varakkaaseen perheeseen, mutta oli omien mieltymystensä takia siitynyt elämään säästeliäämmin. Eikä siinä ollut mitään moitittavaa!

Ei miehellä tainnut hyvin pyyhkiä tai siltä se haltiasta itsestään vaikutti, kun mies upotti kätensä taskuunsa. Toiset todella tekivät töitä rahansa eteen, jotkut taas eivät.
Olihan tämä ilkeästi ajateltu Leen puolelta, sillä hän oli tottunut kohtelemaan jokaista tuntematonta suurella kunnioituksella ja arvostuksella. Mutta mikäli joku ehti sanoa hänelle yhdenkin poikkinaisen sanan, kunnioitus pyyhkiytyi pois todella nopeasti.
"Voi hyvä herra, voin vakuuttaa teille, että pian minulle on laiva. Ja iso se todellakin tulee olemaan. Enkä pelkäisi sillä purrella ajella iloisesti vihellellen teidän ylitsenne!", Lee huudahti ladaten ääneensä lisää iloisuutta. Ehkä tuo antoi aihetta miehelle pitää pidempää suuta, kun kyse oli hänen ulkomuodostaan. Itseppä mies näytti mustahaltialta, synkkää kansaa totta tosiaan. Tuttavallisesti naisen käsi taputti pitkän miehen olkapäätä; puhu vain ystävä, mutta harkiten!

[[ Eipä haittaa~! Anteeksi minulta kököstä ja lyhyeestä viestistä!]]

Naisen kasvoille muotoutui hämmästynyt ilme kunn hän kuuli Reberin sanat. Tuntemattoman korvissa ne eivät varmaankaan olleet kovin toverilliset, mutta koskapa mies olisi muulloinkaan yltynyt sanoilla koreilemaan ?
"Ei pidä lyödä lyötyä, eikä köyhältä viimeisiä hiluja!?!" Nainen toisti ihmeissään, kumartuen tutkimaan vaateparttaan. Ilmeisesti hän ei löytänyt siitä minkäänlaista moitteen sijaa. Reberistäkin se oli oikeastaan ihan käypä, tosin miehelle. Naisen tuli selvästi erottua miehestä, sitä mieltä hän itse oli. Joko naisella ei ollut varaa korostaa sukupuoltaan vaatteilla, tai sitten Reber oli väärässä ja neito ei vain vaivautunut kiinnittämään niinkään tärkeään asiaan. Jos arpa osui jälkimmäiseen, se oli harmi. kauniiden piirteiden haaskaamista. Mies nosti katseensa ja nyökkäsi armollisesti. Hän ei aikonut peruuttaa sanojaan.

"Taidatte puhua teistä itsestänne. Sillä minua ei sovi laskea köyhien kolikon kiillottajien joukkoon taikka elämän potkineisiin synkistelijöihin. Päin vastoin, minulle menee hyvin...vaikka teillä taas ei taida!"

Reber ei kuunnellut, tai ei ainakaan näyttänyt siltä. Ylpeästi hän käänsi taskunsa ympäri. Lohduttoman tyhjät, mutta miksi sitä enää peittelemään, kun oli jo huomattu. Rauhallisesti hän nyppi nukkaa irti pohjalta ja pudisti sitten sormiaan, niin että haituvat leijailivat höyhenenkevyinä harmaaseen sateeseen.
"En puhunut itsestäni, halusin vain sanoillani osoittaa etten ole uhkaksi vähäisille rahoillenne." Miehen suu vääntäytyi lempeään hymyyn, mutta silmät olivat yhtä jäätä.
"Minulla katsos on varaa tälläiseen huolimattomuuteen." Hitaasti hän laski katseensa takkinsa liepeeseen, sitten kätensä. Reber päästi sirot sormensa hivelemään hellästi kultakirjailua, joka hädin tuskin erottui poimuisesta tummasta kankaasta. Ilmekkään ei kuitenkaan värähtänyt, ei antanut merkkiäkään siitä, että häntä olisi loukattu.

"Voi hyvä herra, voin vakuuttaa teille, että pian minulle on laiva. Ja iso se todellakin tulee olemaan. Enkä pelkäisi sillä purrella ajella iloisesti vihellellen teidän ylitsenne!" Ääneen oli nainen ladannut vielä edellistäkin enemmän iloa. Ristiriitaista siihen verrattuna, että hänoloi juuri lausahtanut tappouhkauksen.
Reber tuli varomatta päästäneeksi suunpielensä kohoamaan, ei pilkalliseen vain huvittuneeseen virneeseen. Hänen kylmä ulkokuorensa oli lähellä murentua, kadota jonnekkin taka-alalle.

"Toivon kovasti että viitsitte säästää henkeni huolimatta siitä miten töykeä olen nyt ollut." Hän lausahti kuin armoa anoen ja hymähti. Huvittavaa, Reber laskemassa leikkiä.

// Sullako tönkköä ? .DD Ihanasti kirjotit. reberin oliki aika saada näpäytystä, mitäs on muotoutumassa payonin pahimmaks sovinistiks :> //

Miehen rauhallisuus sai haltian tuntemaan itsensä enemmän hyökkääväksi osapuoleksi, kuin omaa kunniaansa puolustavaksi naiseksi. Rauhallisesti tämä mies kääntyi katselemaan tyhjyyttä huutavia taskujaan, Leen katseen seuratessa tarkasti sormenpäiden jokaista liikettä. Hah, kehtasi väittää olevansa sen verran varakas moisiin huvituksiin. Sitä nainen osasi epäillä hiljaa mielessään.
Eihän hänellä ollut mitään miestä vastaan, mitä nyt oli muutaman uhkailun ilmoille ilmoittanut. Tosin tämäkin oli naiselle vain leikkisää kiusoittelua. Mikäli onni olisi myötä, mies ei ottaisi sanoja lainkaan tosissaan, eikä alkaisi syyllistää häntä tappouhkauksesta. Kappas, pukahtihan mies itsekkin jo jotain! Suipotkorvat värähtivät vienosti ylöspäin, valmiina kuuntelemaan toisen jokaisen sanan tarkasti. Lausuipa tämä juuri ne sanat, joita Lee oli odottanut kuulevansa. Ehkei mies ollutkaan täysi moukka, joka ei osannut puhutella kohteliaasti nuorta naista, vaikka miehisissä vatteissa haltia kulkikin.
"Tietenkin säästä henkenne, hyvä herra! Juuri noilla sanoilla saitte osoitettua minulle kunniallisuutenne!", nainen lausui, paljastaen tyytyväisyyttä huokuvan hymynsä. Haltian tunnetila vaihteli nopeasti, mutta eihän aitoa olemusta voinut peitellä kauaa, eikö? Lee oli kaikinpuolin kovinkin tasainen ja leppoisa persoona ja hänen kohdallaan tuntui lähes luonnottomalta nähdä hänen korottavan ääntään tai edes raivoavan muutaman sanan verran. Itsehillintä ja nöyryys kulkivat vierekkäin, eikä suippokorvalla olisi välttämättä riittänyt varmuutta ja kanttia alkaa iskeä miehen sanaa vastaan hanakasti.

"Voisin sanoa, että itsekkin hieman ylireagoin sanojeni kanssa. Mutta yrittäkää ymmärtää, nykyään on vaikeaa löytää siedettävää työtä, josta saisi jotain käteenkin!". Kulma kohosi merkitsevänä ylös. Olihan se totta, että nykyään oli vaikea edes elää tuolla vähäisellä palkalla, jota hänelle suotiin kansien kuuraamisesta viikottain. Koskaan ei tiennyt, millainen myrsky pyyhkäisi sinut kannelta selviytymään hyiseen mereen, sillä ketään ei sieltä lähdetty noin vain hakemaan. Pää siirtyi rennosti kallelleen, vilkuilemaan tutkailevana seuralaista. Mitäköhän tuokin mies mahtoi tehdä työkseen? Usein joillain miehillä oli paljon "painavaa" sanottavaa naisesta merimiehen hommissa ja olihan siinä huonoja puolia paljon. No, ehkei jokainen mies sentään sitä vastaan ollut...Lee hymähti.

Reber tunsi katseen sormenpäissään. Tai ainakin oli valmis vannomaan, että niiden liikkeitä se seuraili. Mies oli kuin olikin varastanut huomion itselleen esittelemällä tyhjiä taskujaan. Herra veti esityksen jopa niin pitkälle, että käänsi taskut ympäri jättäen ne roikkumaan paljana, tosin nukkaisina vasten housujen mustaa tiivistä kangaspintaa. "Kovin tyhjiltä vaikuttavat, mutta sanotaanhan että kaikki ei ole sitä miltä näyttää." Hän tokaisi pehmeästi, paljastamatta ilmeellänsäkkään oliko hänen tarkoituksensa vitsailla, vai oliko mies kenties aivan vakavissaan. Milloinpa hänestä tosiaan tiesi.

"Tietenkin säästä henkenne, hyvä herra! Juuri noilla sanoilla saitte osoitettua minulle kunniallisuutenne!" Nainen lausahti, nostaen kasvoilleen mitä tyytyväisimmän hymyn, kovin aidon oloisen vieläpä. Mies katsahti naista hetken ja rupesi sitten hämmentyneenä rapsuttamaan päätään. Hän, kunniallinen ? Itseasiassa nainen oli osunut pahasti väärään.
Ajatuksissa käväisi hetkisen, että hän oikaisisi vääryyden. Mutta miksi niin tehdä, kun tielle kerrankin oli osunut reipas ja aidon oloinen nuori nainen, miksi heti hänet säikäyttää pois ? Heteksi hän oli jopa valmis katsomaan miehistä olemusta läpisormien, kunhan vaan sai kerrankin nauttia siitä miltä aitous tuntui. Tottakai hän tahtoi nauttia, kun elämä muuten oli pelkkää valetta.

"Epäilen kyllä, etten olisi paattisi alle suostunutkaan." Hän hymähti päätään pyöritellen. Hänen mielessään kävisi ajatuskuva siitä, kuinka hän kellui merellä vain pienenä pisteenä suuren paatin edessä, jonka kannelta katseli tuo nainen alas vihellellen, kunnes ohjasi paattinsa hänen ylitseen. Kaunis tapa kuolla todellakin, mikäli vain piti merestä. Reberin ei onnistunut estää huulilleen kulkeutuvaa hymyn haiventa.

"Voisin sanoa, että itsekkin hieman ylireagoin sanojeni kanssa. Mutta yrittäkää ymmärtää, nykyään on vaikeaa löytää siedettävää työtä, josta saisi jotain käteenkin!" nainen lausahti kohoittaen toista kulmaansa merkitsevästi ylös. Reber häkeltyi, eikä voinnut estää kalpeille poskipäilleen kohoavaa punaa. Häntä hämmensi, se oli jo toinen kerta kun nainen vihjasi jotain minkä saattoi liittää hänen ammattiinsa. Itse hän siitä piti, eikä hän edes suostunut tappamaan kuin niitä jotka sen ansaitsivat.
Oli hänen ammattinsa kunnollinen, hän vain sattui olemaan se jolle oli annettu oikeus rangaista ja antaa opetuksia.
"Vaikeatahan se on. Onneksi olen löytänyt oman kutsumukseni." Ääni oli tipahtanut taas kylmyyden puolelle, hakien käskyttävää sävyä, sellaista joka lukitsi hänen sanansa ja käski vaieta niistä.

Ylpeästi pää haki mukavempaa asentoa korkeammalta, jolloin Lee saattoi nähdä miehen kasvot paljon selkeämmin. Silmät aloittivat suuren tarkkailun jälleen, katseen laskeutuessa pitkin miehen omaa nenän vartta.
"Kenties on tahditonta sanoa, mutta huomasin heti teidän olevan tyhjätasku!", nainen myönsi kallistuen osoittamaan ulos vedettyjä, tyhjiä taskuja.
"Ja onhan totta, että kaikki ei ole sitä miltä näyttävät olevan, mutta... Tässä tapauksessa saattaa olla turhaa yrittää luoda harhaa.".
Elämä näkyy todellisena sinulle, joten mikset itse näyttäytyisi omassa todellisuudessasi elämälle? Tiesihän haltia huomanneensa heti miehen olevan mitätön tyhjätasku. Vaan sellaisia ei sanottu noin vain ääneen ja nyt Lee tunsi voivansa sanoa moisen huomion ilman pelkoa. Tuskin herra siitä itseensä mitenkään ottaisi...toivon mukaan.
Irtosihan miehestä se kauan kaivettu hymykin. Ja vaikka tämä jaksoikin muuta väittää, Lee arvioi tämän mielellään tulevan ensimmäiseksi uhriksi hänen veneensä alle. Totta kai jokainen arvonsa päälle ymmärtävä mies voisikin polvistua hänen edessään, vaikka nainen ei "normaalin" kaunis ollutkaan. Usein hänessä kiehtoi häpeilemätön huolettomuus ja nytkin se näkyi kevyenä ranteen heilautuksena.
"Puhu mitä puhut, mutta siltikin voisin päältäsi ajaa!". Tilaisuus olisi kyllä voimassa, mikäli nuorukaisen mieli muuttuisi.

Juuri samoilla hetkillä teatterin ovesta työntyi ulos lyhyt ja pyylevä mies, jonka pitkällä nenällä tasapainoili pienet silmälasit. Miehen tuuheat, valkoiset viikset näyttivät lähes hohtavilta verrattuna taivaan synkkään harmauteen. Pää kallistui ensiksi katsomaan katoksen molempiin suuntiin, kulkeutuen pitkin miehen ruumista mulkoilemaan myös Leetä, joka juuri oli aikeissa sanoa jotain.
"Voitte painua muualle, kirotut ryysyläiset!". Ääni oli ennekuulumattoman korkea ja kimeä sopiakseen noinkin äkäiselle ja pienelle miehelle. Mikäli haltia itse ei olisi tiennyt juuri tuon miehen sanoneen noita sanoja, hän veikkaisi välittömästi jonkun naisen päästäneen sanat suustaan. Vihamielisestä asenteestaan päätellen mies oli lippujen rahastaja, joka availi ovia valmiiksi pian saapuville hienohelmoille ja koreille herrasmiehille.
Tympääntyen sanoista nainen tyytyi mulkoilemaan tuota lyhyttä tattia yhtä äkäisesti takaisin, kuin mies kaksikkoa tuijotti. Mutta hänellä olikin ihan aito mies häntä suojelemassa! Tosin Leen ei kannattanut laskea mieseuransa varaan "pelastumistaan".
"Kai kutsumuksesi liittyy jotenkin moisten kääpiöiden lahtaamiseen!?!". Lee kysyi ironisesti, toivoen lyhyeen miehen irrottavan häiritsevän katseensa.
"Eikö sana kuulu! Lähtekää köyhät kadulle, älkääkä tulko tänne pilaamaan ilmapiiriä...!", mies murahti, seisoen paikoillaan kirjaimellisesti näyttäen tatilta, joka odotti kärsivällisenä poimijaansa. Tahtoihan hän varmistaa, että tämä "köyhä" kaksikko lähtisi lätkimään, vaikka ulkona yhä satoikin kiitettävästi. Siltikin ihan vain pikkumiestä ärsyttääkseen nainen painautui huolettomasti nojailemaan vasten talon kohmeaa seinää, katsellen kaduille päin ilmeettömänä. Tyyneys oli hänen ehdoton valttikorttinsa ja vihan kirpeä puna alkoi leviämään rahastajan kasvoille. Miten hän inhosikaan noita ylimielisiä loisia, jotka vain seisoivat, eivätkä tehneet kuten käskettiin! Mutta naisella itsellään ei ollut aikomustakaan siirtää päänuppiaan sateen riepottelemaksi. Hän juuri odotti mustahaltian panevan vastaan, sillä hänhän oli nainen...naiset eivät tapelleet näitä varsin eläväisiä tatteja vastaan. Naiset vain katselivat sivusta ja olivat valmiita pinkaisemaan pakoon, jos tilanne alkoi käydä todella ahtaaksi.