Iltapäivää kuluttamassa

Dellereen ohut etusormi pyöritti hajamielisesti puista lusikkaa puolityhjässä lasissa. Toinen kyynerpää oli tuettu nurkkapöydän karheaa pintaa vasten, ja leuka nojasi tämän käden kämmeneen. Hänen kasvoillaan oli tylsistynyt ilme, vihreiden silmien katse oli lasittunut ja aika-ajoin hänen keuhkoistaan purkautui raskas huokaus.

Tähän aikaan oli Freijassa vähän väkeä. Lähinnä työttömiä ja elämäänsä kyllästyneitä yhteen kokoontuneita vaaneja lukuun ottamatta. Delleree ei näihin kuulunut; hän odotti illan koittoa, koska pääsisi silloin taas tienaamaan laulullaan.


Kärpänen lakkasi surisemasta ikkunalasia vasten ja auringon kuumasta hohkasta putosi pökertyneenä lattialle Dellereen jalkoihin.
Puulusikkan pyöriminen lasissa muuttui hieman kiivaammaksi, ja hänen kasvoilleen levisi pohtiva ilme. Äkkiä hän havahtui ajatuksistaan, lopetti lusikan pyörittämisen ja kohottautui. Majatalon isäntä kääntyi hieman yllättyneenä häneen päin; oli Delleree pitkään tuossa asennossa ollut, ja lasin kilinän puuta vasten äkkiä loputtua oli hän kohottanut katseensa haltiaan. ''Isäntä, onko paisti valmista?'', Dellere kysyi suuret silmät kysyvinä ja miehen pudistettua ihmetellen päätään oli Delleree olkiaan kohauttaen juonut lasin tyhjäksi ja vajonnut taas samaan asentoon. Yksitoikkoinen lusikan kilinä alkoi jälleen.

Dellereen silmät sulkeutuivat puoliksi, avautuivat ja sulkeutuivat sitten kokonaan. Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi nukkunut kunnolla. Päivisin oli liian kuuma, jotta olisi voinut nukkua; öisin teki hän työtä kapakoissa aamunsarastukseen. Hiljainen hyräily täytti miltei tyhjän huoneen, ei Delleree näyttänyt huomaavan hyräilevänsä ääneen. Joku saattoi tunnistaa melodian kauan sitten lähes unohtuneeksi lauluksi, jota Baldurin metsän lähistöllä laulettiin hautajaisissa. Surullinen sävelmä kuulosti kauniilta ja koskettavalta Dellereen hyräilemänä, vaikkei sitä olisi tuntenutkaan. Vaikutelmaa lisäsi hänen ummistetut silmänsä ja rauhaisat kasvot.

//Seura on tervetullutta^^ //

Hnoss-Noir Nórim laskeutui vaivanloisin askelin portaat majatalon alakertaan.
Vaikka olikin jo iltapäivä oli hän vasta herännyt. Hän oli viime yönä joutunut tekemään yllättävän retken Vaanien-Vajalle, ja hakemaan sieltä erään tärkeän lähetyksen. Samaisesta vajasta hän oli löytänyt kääpiötytön yöpuilla, ja ehdottanut tälle paljon mukavampaa yöpymispaikkaa. Nimittäin majatalo Freijaa. Sinne hän oli sitten kääpiön ohjastanut, ja oli mennyt yli puolen yön ennen kuin he olivat päässet nukkumaan, nyt unenpöpperöisin silmin raahautui Hnoss päivällis aikaan aamupalalle.

Vilkuiltuaan ympärille majatalon ruokailutilassa, kuin nähdäkseen oliko kääpiö jo hereillä, hän joutui tyytymään vaihtoehtoon ettei ollut, tai sitten tämä oli livistänyt velvollisuuksistaan. Hnoss oli antanut kääpiölle yösijan ja ruuan veloituksetta, jos tämä jäisi vähäksi aikaa avustelemaan siivoustöissä.

Hitaasti Hnoss laahusti etsimään majatalon isäntää, ja esittämään tälle aamiaistoivomuksiaan. Vähän kinkkua, munakasta ja kuuma kaakao.
Oikeastaan Hnossiakin voisi majatalon emännäksi kutsua, vaikkei hän siellä ruumillista työtä tehnyt, työskenteli hän kuitenkin Valtiattaren roolissaan.

Nainen siirtyi istumaan yhteen nurkkapöytään nojaten päätään käsiinsä, yrittäen samalla karistaa unentokkuraista olemustaan harteiltaan.

Mi-Mi laskeutui majatalon Freijan portaita. Mi-Mi ei tiennyt ollenkaan oliko aamu vai ilta. Mutta hän oli vielä väsynyt. Silti hän oli pakottanut itsensä ylös. Majatalo freijan pedit olivat mukavia, mutta Mi-Millä oli kauhea nälkä. Ihan kuin hän olisi ollut syömättä viikon.
Pottukin raahautui hänen perässään, melkein silmät kiinni, niinkuin Mi-Mikin. Mi-Mi katseli ympärillään. Hän näki avaran tilan varmaan oleskeluhuone tai jotain. Sitten hän näkikin hirven istumassa kahvikuppi kädessään nojatuolissa. Mi-Mi havahtui ja älysi että oli nähnyt harhoja. Hän suunnisti keittiön näköiseen paikkaan. Siellä oli pieniä pöytiä ja hän istuutui yhteen niistä missä oli kaksi tuolia ja se oli aika reunassa.

Pottu tuli hänen perässään, mutta ei jäänyt siihen pitkäksi aikaa. Se lähti jonnekkin. - Pottu! tänne! Takaisin! Älä nyt jaksa! Mi-Mi sanoi väsyneenä. Mi-Mi istui tuolissaan kyyryssä, pian hän nousi ja lähti Potun perään. Hän vain murisi koko matkan etsiessään Pottua. Hän oli jo käynyt muutamassa paikassa ja oli jo eksynyt. Hän alkoi pikkuhiljaa
miettiä minne Pottu haluaisi mennä täällä. Hänellä juolahti Hän harppoi pitkiä askelia, tai miten nyt ottaa, kääpiöksi. Hän tuoksautti ilmaa ja jatkoi matkaa. Mutta missä se paikka edes olisi. Hän harppoi pitkin käytäviä jotka olivat äynnä tauluja mestari vaaneista. Mi-Mi alkoi haaveilla omaa kuvaansa seinälllä, mutta hänen kuvansa ei varmaan ikinä päätyisi tuonne seinälle, ellei sitten... Mi-mi puuskahti ja aikoi tehdä sen myöhemmin minkä nyt sitten aikoikaan. Pian hän kurkkasi ovesta isoon tilaan. Huoneen perällä oli pahvilaatikkoja ja se yksi pienilaatikko sieltä vaanien vauttei melkein mitään muuta.

Mi-mi jatkoi matkaan ja häntä vastaan tuli pari vaania, jotka ihastelivat tauluja.
Mi-Mi hengähti hetken ja jatkoi matkaansa. Hän oli hyvin väsynyt ja kaiken kukkuraksi Pottu oli karannut jonnekkin. Mi-mi pysähtyi huoneeseen missä oli neljä ovea, minkäköhän hän valitsisi. hän haparoi hiuksiaan. Hän kurkisti yhteen huoneeseen, se oli jonkun yöpymis paikka hän kurkisti toiseen joka oli pieni olohuone. Hän kurkisti kolmanteen mikä oli jonkun toimisto. ja vielä neljänteen joka oli pieni vessa.Mi-Mi kääntyi ja pian hän oli sen keittiön luona missä oli ollut vähän aikaa istumassa, ennekuin Pottu oli karannut.

Mi-Mi kurkisti keittiön viereiseen huoneseen.Se oli pieni ja siellä oli pahvilaatikoita paljon, jotkut olivat päällekkäin ja jotkut vierekkäin. huoneen perällä oli ovi ja hän kurkisti siitä toiseen huoneeseen. Siellä Pottu oli se oli löytänyt omenoita ja joku silitti sitä. - Päivää Mi-Mi sanoi ja asteli huoneeseen. Hän mni Potun luo ja sanoi ihmiselle.
- Tässä on Ponini, se karkasi äskön ja arvelin että s oli mennyt ruuan perään, muttakun tämä on uusi paikka minulle, enkä tiedä missä ruokaa säilytetään ja tehdään. Mutta onneksi löysin sen täältä. Ja kiitos kun pidit siitä huolta silloinkun se oli karkuteilla. Pottu otti pai omenaa suuhunsa ja näytti ne ylpeänä Mi-Mille. Hän taputti sitä kaulalle. - ööh, tiedätkö missä täällä on ruokaa? Minulla on nälkä, en ole syönyt tänään vielä mitään. Mi-mi sanoi ja hieroi mahaansa. Mies hymyili ja osoitti laatikoita. Saako sieltä ottaa ruokaa. Hän nyökkäsi, mutta tarjosikin hänelle lautasta missä oli paljon ruokaa. mi-Mi otti laatikoista vielä: banaanin, pari omenaa ja pari porkkanaa. hän otti tarjottimen ja otti lasiin vettä. hän käveli ulos huoneesta ja kiitti miestä, Pottu seurasi häntä.

Pian Mi-mi söi jo pöydän äärellä. Hän huomasi yhdessä pöydässä istuvan sen tytön minkä hän oli tavannut vaanien vajassa eilen. Pian kun hänellä ja Potulla olivat mahat täynnä hän rupesi siivoamaan. hän lakaisi lattioita ja laittoi tavaroita paikoilleen, tai oikeastaan minne sattui. pian hän piirsi kuvan itsestään ja etsi huoneen missä oli kehyksiä. Hä laittoi oman kuvansa seinälle, missä oli muitakin tärkeitä vaanien kuvia. Hän lisäsi seinälle myös potun kuvan, tosin muitten vaanien kuvat livat hienompia joten Mi-Min ja Potun kuvan erotti hyvin muitten joukosta. Hän jäi katselemaan piirroksiaan kunnes meni takaisin huoneeseen missä oli yöpynyt.

Delleree oli lopettanyt hyräilynsä seuratakseen touhottavan kääpiön puuhia. Haltian kasvoja väänsi karsas katse, kun hän alaviistoon mulkoili tuota onnetonta, joka ei hänen katsettaan näyttänyt huomaavan. Ehkä niin oli parempi. Oli hän unohtan7ut lusikan ja lasinkin, ne oli sysätty koskemattomina pöydän kulmaan, jos vaikka joku ne sattuisi hänen puolestaan viemään keittiön puolelle.

Delleree peräytyi huomaamattaan nojaamaan selkänsä seinää vasten, kun kääpiön poni yritti tulla häntä nuuhkimaan. Hän teki kädellään hätyyttelevän eleen, ja eläin kiinnostuikin jostain muusta, mitä lähti tuktimaan. Delleree katsoi inhoten eläimen perään. Vaikkei hän kiltojen välisistä panetteluista ollut ihan perillä, hän jotenkin ymmärsi, että tuollaisen eläimen tuominen sisätiloihin oli suunnaton loukkaus Vaanien paremmistoa kohtaan, jotka täällä asuivat.

Hän ei kuitenkaan löytänyt sanoja, joilla asiansa ilmaista. Ääneti hän nosti jalkansa koukkuun pienelle tuolille ja tutki huonetta. Oli viereiseen pöytään saapunut toinenkin yläkerrasta hieman ennen kääpiön tuloa, näytti tämä juuri heränneeltä aamupala-annoksensa kanssa.

Delleree havahtui pohdinnoistaan kuullessaan ponin kopisevat askeleet rappusista: eläin oli päättänyt seurata emäntäänsä toisessa kerroksessa sijaitseviin huoneistoihin. Siinä vaiheessa oli Dellereen pinna jo niin kireällä, ettei hän kiukkuaan enää pystynyt pidättelemään. Hän nousi nopeasti seisomaan pöytänsä takana niin vauhdikkaasti, että meinasi jakkara siinä samalla kaatua ja kolinallaan kiinnitti isännän huomion itseensä. Tiukka ilme kasvoillaan ja pistävä katse suunnaten rappusiin, joista kääpiö oli jo kadonnut, sanoi kuuluvalla äänellä:
''On täällä tallitkin, vie kurainen elukkasi sinne tai pian laahaat sen perässä pesemässä likaisia kavionjälkiä ympäri Freijaa!''

Hnoss oli saanut aamupala annoksensa syötyä, ja nojasi nyt päätään käsiinsä entistä lujemmin. Hänen silmänsä räpsyivät auki ja kiinni, eivätkä oikein tienneet olisiko pitänyt nukkua vai pysyä hereillä. Vaikka Hnoss olikin pitkään nukkunut, hän oli kaikkea muuta kuin virkeä. Kätensä, joihin hän nojasi liukuivat nyt pöydän pintaa vasten etsien parempaa asentoa saada lepoa. Ne sohaisivat kuitenkin hänen tyhjiä astioitaan, lautanen oli lentää lattialle, mutta hän sai napattua sen juuri ajoissa ilmasta kiinni. Hnoss sai huokaista helpotuksesta, ja huomata, että jopa väsyneenä hänen refleksinsä toimivat lähes entisellään.

Tuskastuneena siitä, että lautaset, lasit ja haarukat veivät aivan liikaa tilaa hänen pöydältään, hän oli lähellä parkaista.
Miksi haarukoitakin piti olla neljää eri sorttia?
Tuskastuneena ja väsyyneenä liikkumaan itse, hän nosti etusormensa pystyyn ja huikkasi ohitse kiitävälle nuorelle keittiöapulaiselle, joka pysähtyi heti, väläytti ystävällisen hymynsä, ja vielä jopa kumarsi hänelle tajuttuaan Hnossin olevan yksi Valtiattarista.
Naisen kerrottua ongelmansa siitä, kuinka paljon liikaa tilaa astiasto vei hänen pöydällään, nyökkäsi keittiöapulainen ja rahtasi tyhjäksi syödyn lautasen ja kaikki useat haarukat ja veitset laseineen pois, takaisin keittiöön pestäviksi.
Hnoss esitteli vielä pahoittelunsa omasta laiskuudestaan.

Valtiatar oli myös huomannut huoneeseen saapuneen kääpiön, ja ilahtuneena siitä, ettei toinen ollutkaan pettynyt heidän välistä sopimustaan, saattoi Hnoss lähes antaa anteeksi toiselle sisätiloissa liikkuvan poninsa, joka tietenkin oli emännälleen kaikki kaikessa.

Hän oli juuri nousemassa ylös ja liittymässä kääpiön seuraan, kun tämä jo katosi portaikkoon rakasta lemmikkiään etsimään.
Hetken päästä saattoi Hnoss huomata erään haltianaisen huutavan kääpiöraukan perään, tämän eläimen viemisestä talleille.
Tällöin Hnoss nousi pystyyn, ja lähestyi tätä kyseistä naista.
Hän loi tähän pikaisen arvioivan katseen, ennen kuin saattoi antaa tälle syvästi harkitun hymynsä.
"Suonette anteeksi ystävättärelleni. Eläin on hänelle liian rakas tallille pantavaksi", Hnossin äänen sävy oli asiallinen, juuri sellainen jota hän käytti työasioissaan, yrittäen vakuuttaa tovereitaan, siitä kuinka järkevää olisi noudattaa hänen laatimaansa suunnitelmaa.

Hnossin äänensävy ei kuitenkaan ollut kylmä, se oli hienostuneen ystävällinen. Lähes harvinaisen hienostunut ja elegantti tulemaan ulos vaanin suusta. Kiltahan koostui toinen toistaan taitavimmista varkaista. Ja hänethän luettaisiin mestarien joukkoon. Oli siis harvinaista, että juuri killan juonikkaimmilla varkaiden eliitillä, saattoikin olla niin pehmeän hienostunut ja vieläpä vakuuttava ääni. Oikeastaan koko Hnossin olemus oli vakuuttava, ja hänen silmistään huokui juuri sitä itsevarmuutta, jota hän tarvitsi saadakseen ihmiset todella luottamaan hänen kykyihinsä.

//Mi-Mi, onnittelut pitkästä peliviestistäsi. Kiinnitäthän kuitenkin huomiota pisteisiin ja pilkkuihin. Ja isoon alkukirjaimeen pisteen jälkeen. Kiitos : ) Peliviesteistäsi ei kuitenkaan mielenkiintoa puutu! Hyvä!
Ja Carmildee, kuvailet tapahtumia niin hienosti, että olen lähes kateellinen!

Mi-Mi oli juuri sulkemassa ovea kunnes kuuli, jonkun valittavan hänelle.
Mi-Mi asteli portaat takaisin alas.
"Juurihan minä siivosin! Sitä paitsi, kyllä nyt eläimilläkin pitää olla jotain oikeuksia. Olen itse siivonnut täällä, joten saan nukkua täällä yhden yön ja Pottu kanssa", hän tiuskaisi ja tuijotti tyttöä, joka hänelle oli juuri valittanut. Äh, taas joku alkaa minulle valittamaan, Mi-Mi ajatteli. Hän otti hyvän asennon ja jäi odottamaan vastausta. Pottu ilmestyi hänen selän taakseen ja hirnui vahvistukseksi.

//Anteeksi kamalasti lyhyys//

Delleree mutristi pohtivasti suutaan hänelle puhumaan nousseelle puolihaltialle. Hänen katseensa kiersi miltei tyhjää huonetta ikään kuin hän ei olisi osannut päättää, minne silmänsä suunnata.

''Anteeksi, tapanani ei ole kiivastua näin..'' hän sanoi hieman hajamielisesti ja jatkoi nostaen kämmenensä ohimolle:
''Tämä vain on ollut niin vaikea päivä, anteeksi.'' Puhuessaan hän kohotti anteeksipyytävän katseensa toiseen. Hänen vihreistä, eläväisistä silmistään tuikki väsymys, ja kuin keventääkseen tunnelmaa kohautti olkapäitään poissaolevasti.

Delleree kääntyi rappusten päähän ilmestyneen kääpiön puoleen, joka hetki sitten oli näkyvistä kadonnut. Hänen mielestään näytti tämä kääpiötyttö hieman naurettavalta, ja ehkä jopa lapsekkaalta siinä vakavana luennoidessaan hirnuva poni takanaan. Dellereen toinen suupieli kohosi aavistuksen verran kuivan sarkastiseen ja kysyvään hymyyn, kun hän muissa maailmoissa pyöritteli silmiään.

Hän ei aikonut ruveta pyytelemään anteeksi myös kääpiöltä, hän ei ollut sellainen, joka kaikille kumarteli. Delleree tiesi, että viimeistään itse joutuisi kavionjälkiä kuuraamaan, jos ei kukaan muu olisi sitä tehnyt ennen auringonlaskua.
Hän huokaisi raskaasti ja lysähti takaisin jakkaralle, nojasi kyynerpäänsä pöytään tukien leukansa kämmenselkiinsä. Hänellä ei mitään sanottavaa kääpiölle ollut, kun ei tämä mitään ollut suoraan kysynyt, ei hän aikonut tälle myöskään vastata.

Ehkä hän vaikutti töykeän etäiseltä ja torjuvalta, mutta hän odotti kärsimättömästi illankoittoa. Hän oli rahaton, ja vaatimattoman huoneen vuokra Freijassa oli maksamatta. Avosydäminen isäntä oli antanut lisää maksuaikaa ilman korkoja, ja Delleree oli siitä kovin kiitollinen.

/ Aida, et tiedäkkään miten tuollaiset sanat ilahduttavat ^^ Kiitos /

Haltianainen esitti pahoittelunsa, ja Hnoss nyökkäsi myöntävästi. Hän hymyili pienesti, "No, tänään on hermot itselläkin hieman kireämmällä kuin tavallista. Sen siitä saa, kun joutuu työskentelemään yöaikoihinkin", hän puuskahti, ja hänen äänensävyssään käväisi ärtymys, kun hän mainitsi sen kuinka joutui työskentelemään yöaikoihinkin.

Toinen ilmoitti, tämän päivän olleen vaikea. Hnoss kohotti hieman kulmiaan, muttei kysynyt mitään.
"Sama täällä", hän ei kuitenkaan perustellut vastaustaan, sillä arveli toisen ymmärtävän sen, että hänen päivänsä oli ollut huono, vain koska hän oli joutunut tekemään töitä yöaikaan, ja siksi saanut nukuttua huonosti.

Kääpiön palatessa takaisin päin, Hnoss käänsi katseensa äkkiä häneen. "Juuri siivosit? Tarkoitatko, että olet jo hoitanut minun sinulle määräämäni velvollisuudet?"
Hnossin äänessä huokui taas määrätietoisuus, mutta hän ei kuulostanut ilkeältä. Ei ollenkaan.

Hnoss katsoi kääpiötä odottavasti, mutta kääntyi pian takaisin haltiaan.
"Minä muuten olen Hnoss-Noir Nórim. Tämän killan Valtiatar, ja luulempa että olen nähnyt sinut täällä iltaisin, taidat olla laulaja eikö?" Hnossin kasvoilla oli ystävällinen hymy, hänen katsoessaan syvälle haltianaisen kauniisiin silmiin.

//Kiva kuulla : ) //

Mi-Mi kuuli, kuinka se tyttö Vaanien-Vajasta kysyi, oliko hän muka jo tehnyt työnsä.
Mi-Mi nyökkäsi ja Pottu vahvisti sen hirnumalla. -
"Ai, ei sinulla ollutkaan minulle mitään asiaa. Mutta älä enää häiritse minua, jos sinulla ei ole minulle mitään sanottavaa. Ja jos salitte vetäydyn tästä huoneeseeni ja alan valmistella lähtöä. Pitää näes ehtiä vielä tekemään työtäni, jos haluan että selviydyn tässä karussa maailmassa", Mi-Mi sanoi ivallisesti ja naurahti sanasa loppuun. Nämä sanansa hän oli tarkoittanut naiselle, joka oli kivahtanut hänellä ponin tuomisesta sisätiloihin.

Pian hän menikin takaisin huoneeseen, missä oli yöpynyt yönsä. Pottu nyökkäsi vielä heille ja lähti pää korkealla ravaillen hänen perässään huoneeseen. Mi-Mi paiskautti oven ja huomasi ettei osannut olla kenellekkään kiltti, mutta sellainen hän oli ja muitten vain pitäisi osata hyväksyä se. Hän muisti kuinka jo pienenä hän oli ollut tökeä perheelleen, mutta he osasivat hyväksyä hänet sellaisena kuin hän oli. Hän oli muunmuassa kieltäytynyt siivoamasta ja osasi tokaista muillekkin vastaan, niin että heillä meni suu suppuun. Hän muisti sen kuinka hän oli joskus tokaissut joillekkin arvokkaille kääpiöille vastaan ja heidän suunsa olivat loksahtaneet auki. Noin pieni lapsi ja jo tuollainen, he olivat vain voivottelleet.

Mi-Mi käveli huoneessaan ja petasi pedin ja siisti hieman huonetta. Hän vielä katseli sitä hetken. Sitten hän alkoi hieman jo rauhoittua ja lopulta hän kiipesi pedin päälle ja hyppäsi sieltä Potun selkään. Hän ohjasi Potun pois huoneesta ja laittoisen kiitolaukkaamaan. Majatalo Freijan ulko-ovella hän pysäytti Potun ja heilautti kättään ja huudahti: -"Heippa vaan, olen vapaa", hän nauroi sanojensa loppuun. Hän avasi ulko-oven ja katosi näkymättömiin.

Delleree kohottautui tuolillaan toisen naisen alkaessa puhua ja hymyili tämän sanoille ymmärtäväinen ja hieman surumielinen katse silmissään. Hänestä tuntui, että oli puolihaltia antanut äskeisen tiuskahduksen kääpiölle anteeksi puhutellessaan häntä niin ystävälliseen sävyyn.

Toisella naisella oli taito hallita tunnelmaa pelkällä olemuksellaan, Delleree ajatteli ja nosti toisella kädellään lasinsa pöydänkulmalta alkaen taas pyörittämään puulusikkaa. Puolihaltia oli hieman ärtyneenä ilmoittanut, että oli joutunut tekemään työtään yöllä. Se selitti tämän väsyneet kasvonpiirteet.

Delleree katsahti alta kulmiensa rappusten yläpäässä puhumaan puhjennutta kääpiötyttöä, eikä voinut olla virnistämättä itsekseen. Tyttö vaikutti paljon nuoremmalta kuin näytti.

Puolihaltia kääntyi taas häneen päin, ja ilmoitti nimekseen Hnoss-Noir Nórim. Pelkästään tämä olisi Dellereelle riittänyt tunnistamaan Valtiattaren, mutta tämä senkin vielä sanoi. Oli hän Valtiatarta muutamia kertoja Freijassa nähnyt, mutta aina hieman etäältä. Tämä myös vaikutti huokuvan arvovaltaa ja itsetietoisuutta niin, ettei Dellereen tehnyt mieli naista lähestyä.
Ehkä naisen väsyneet kasvot tai ystävällinen puhetapa sai Dellereen tajuamaan, että Valtiaat ja Valtiattaret kuitenkin hengittivät samaa ilmaa kuin hän, ja olivat myös tavallista kansaa.

Delleree käänsi katseensa kääpiöstä Hnossiin kulmakarvat kivuten kohti hiusrajaa, ja hieman änkyttäen sai sanotuksi:
''Ah, anteeksi tökerö käytökseni, en tarkoittanut olla töykeä. En teitä aluksi tunnistanut.''

Häntä hieman ihmetytti kääpiöm tuttavallinen ja hieman uhkaileva puhetapa Valtiatarta kohtaan sai Dellereen hämmennyksiin, mutta silti hän piti Hnossia niin parempana, että puhutteli tätä kuin kuningatarta. Kuninkaisiin ja kuningattariin hän aina oli kiltojen hallitsijoita verrannut.

Dellereen kasvojen poikki lipui tumma pilvi, kun kääpiötyttö ratsasti ponillaan ulos majatalosta. Lisää työtä, hän ajatteli, mutta synkkyys katosi pian hänen kasvoiltaan. Ei hän osannut olla vihainen.

Hnoss vain hymyili nuorelle kääpiönaisen alulle, tällä oli vielä paljon nähtävää edessään. Huudahtaen hyvästit, pakeni Mi-Mi paikalta poninsa kanssa.
"Ensi kertaan sitten", Hnoss huudahti tytön perään, tehden pienen levollisen liikkeen kädellään, joka tietysti oli leppoisa käden heilautus hyvästiksi.

Valtiattaren kasvoilla oli tyytyväinen ilme, kun kääpiö nyt kerran oli pitänyt lupauksensa ja muistanut siivota palkaksi yösijastaan.

Hänen esittäytyessään haltianaiselle, näytti tämä yllättyvän kovasti siitä tiedosta, että hän sattui olemaan Valtiatar. Tämä sai Hnossin naurahtamaan pienesti, ja huitaisemaan kädellään sen merkiksi, ettei toisen tarvitsisi moisia pahoitteluja esitellä.

"Minua on varmaan vaikeampi tunnistaa, kun uupumus varjostaa kasvojani", hän hymähti toiselle, sutaisten muutamia hiuskiehkuroita korvan taakseen.
"Mutta pääasiassa esitin teille kysymyksen, liittyen siihen, oletteko laulaja vai ette? Ja ennen kaikkea minua kiinnoistaisi kovasti tietää teidän nimenne", vaikka Hnoss ilmoittikin asiansa hieman tahallisen viralliseen sävyyn, oli hänen äänensä lempeä ja ystävällinen. Jopa ymmärtäväinen.

Pyöritellen hieman sormiaan, hän kohdisti katseensa takaisin haltiaan. Hän oli aikaisemmin huomannut naisen katsovan hieman huvittuneena kääpiötyttöä.
"Kääpiöt ne vain ovat sellaisi veijareita, niin äkkipikaisia ja arvaamattomia, mutta todella hupsuja olentoja.
Siksi ne ehkä kiinnostavatkin minua kovasti", Hnoss virnisti, ja häpeili hieman tunnustustaan hänen kiinnostuksestaan kääpiöden kansaa kohtaan.

Delleree vain nyökkäsi kiitollisena ja hieman nolona Hnossin eleisiin, ettei hänen tarvitsisi tätä kohtaan olla niin virallinen kuin oli ollut. Hän risti jalkansa pöydän alla ja otti rennomman asennon nojaten kyynärpäänsä pöydän pintaan.

Kun Hnoss muistutti kysyneensä hänen ammattiaan ja nimeään Dellereen teki taas mieli pyydellä anteeksi mutta ajatteli näyttävänsä typerältä - hän vain hymyili pahoittelevasti ja sanoi hieman vaivautuneella äänellä:
''Die-Delleree Dixie Daxilie on nimeni, ja laulajana pääosin täällä Freijassa toimin. Osaan myös tanssia'', hän lisäsi naurahtaen ja risti kätensä.

Delleree käänsi katseensa jo sulkeutuneeseen oveen ja kuunteli hymynkare suupielessä Valtiattaren puhetta kääpiöistä. Hän katsahti tätä huvittuneen ymmärtäväisesti ja lisäsi oman osansa keskusteluun:
''Olen samaa mieltä, mutta aikani ei heidän liikkeidensä seuraamiseen riitä. Näyttää siltä, etteivät he kanna mukanaan huolia tai murheita, ja kadehdin heitä siitä.''

Delleree naurahti vaivautuneesti ja peittääkseen ilmeensä kumartui poimimaan jaloistaan yhä heikosti sätkivää kärpästä. Hän nosti sen tarttuen varovasti kynsillään siivenreunaan pöydälle ja pudotti säälivä pilke silmissään tyhjään lasiin. Hän siirsi lasin takaisin pöydän reunaan ja huokaisi väsyneesti.

Hnoss katsahti pikaisesti ulos ikkunasta, joka levittäytyi isona hänen takanaan huoneen toisessa päässä.
Sitä peittävät samettiverhot oli vedetty syrjään, joten auringon valoa tulvi sisään.
Tästä päätellen Hnoss pystyi arvioimaan, että päivä oli vierähtänyt jo hyvään vaiheeseensa.
Ja mitä valtavien ikkunoiden avoimesti auki pitämisestä saattoi päätellä, oli se ettei ainakaan tänään näyttänyt olevan minkäänlaista pelkoa kiltojen välisistä kahakoista. Kukaan ei näyttänyt pelkäävän, Aasojen löytävän Freijaan. Niin avoimesti he käyttäytyivät, kylpien avoimien ikkunoiden tuomassa auringon valossa.

Hnoss huokaisi hiljaa. Synkät ajat olisivat vasta edessä. Nyt kannatti nauttia jokaisesti auringon säteestä, jonka nuo ikkunat langettivat. Sillä kun valtataisto käynnistyisi, täytyisi Freija kätkeä mahdollisimman hyvin. Ikkunat olisivat suljettuina ehkäpä jopa monia kuukausia. Freijahan oli Vaanien vilkkain keskus, eikä kukaan halunnut sitä Aasojen uhriksi laittaa. Mutta toisaalta, koska Freija tosiaan oli niin suuri keskus Vaaneille, tuskimpa se olisi aivan täysin Aasoilta tietymättömissä. Oli aina joku vakooja, sanansaattaja tai pelkuri, joka sen olisi jo paljastanut tai tulisi paljastamaan.

Toisen haltian esittäytyessä, Hnoss vetäisi yhdestä pöydästä tuolin alleen, lähelle uutta ystävätärtään, jättäen kuitenkin tarpeeksi hajurakoa.
Hän nyökkäsi toisen esittäytymiselle.
"Täytyy sanoa, että olen sinusta jotakin kuullut, nyt kun muistelen. Monet asiat vain jäävät korvan taakse, odottamaan vuoroaan tulla taas muistetuksi", Hnossin lausuttua sanojaan, joita hän itse piti viisaina, tuli hänelle yhtäkkiä kovin vanha olo. Olihan hän ollut maailmassa jo useampia vuosia, kiitos puolittaisen haltiaveren, joten hän oli nähnyt paljon hyvää ja pahaa.
Kuitenkaan hän ei ollut koskaan pitänyt itseään vanhana. Hän näyttikin vielä nuorelta.
Silti hänestä alkoi tuntua, että hän lausui sanojaan, kuin vanhus ikään.
Ja tämä ärsytti häntä, kovasti.

"Die-Delleree, kyllä, olen varmasti kuullut lauluasi joskus, ei vain ole ollut aikaa jäädä kuuntelemaan. Onneksi eilisen ansioista, saan tämän illan lojua vapaasti Freijassa. Kai sinä laulat tänäänkin?"
Hnoss hymyili pienesti kohteliaissyistä, mutta hänen silmiensä tuike oli kaukainen, ehkä jopa haikea. Vieläkin hän osittain muisteli vanhoja surkeita aikoja kiltojen välillä, nykyistä häilyvää rauhan tilaa, ja kohta mahdollisesti ja aika varmasti puhkeavaa valtataistoa. Asiat huolettivat häntä. Hän ei halunnut joutua istumaan Freijassa, kaikkien suljettujen ikkuinoiden ja ovien takana, lausuen rohkaisevia sanoja niille Vaaneille jotka olivat sinne jääneet hakemaan suojaa, joilla ei ollut sitä sotilaallista urheutta. Ei, vaikka hän olikin Valtiatar hän ei tyytyisi siihen. Hänessä sentään asui pieni soturittaren sielu.
Ja tälle piirteelleen itsestään hän hymyili pienesti.

Hetki kului, ja hän mainitsi jotakin kääpiöistä, ja toinen jatkoi aihetta.
"Niin, minäkin kadehdin heitä. Elämä ilman huolia, olisi aikamoinen paratiisi", hänen äänensä oli raskas, muttei surullinen. Ja sen perään kantoi pieni huokaus. Huolettomuus, sitä Hnoss tarvitsisi, sitä hän ei tulisi saamaan.

Delleree vaihtoi asentoaan epämukavalla jakkaralla. Häntä kihelmöi ajatus päästä kohta taas laulamaan. Vaikka hän oli tätä ammattia harjoittanut koko ikänsä, ja esiintynyt paljon suurempien yleisöiden edessä, häntä hermostutti joka kerta ennen esiintymistä.
Hän tajusi vaihtaneensa hermostuneisuuttaan asentoaan yllättävän monta kertaa ajatellessaan jännittyneisyyttään, ja jähmettyi aloilleen nauliten hieman harmistuneen katseensa Hnossiin. Hän oli varmasti näyttänyt idiootilta kiemurrellessaan - mikä tapa luoda vaikutusta Valtiattareen!
Dellereen kasvoille levisi närkästynyt ja nolostunut ilme, ja hän laski katseensa pöytään.

Hymy kuitenkin levisi hitaasti hänen kasvoilleen Hnossin kertoessa, että oli hänen lauluaan kuullut. Se sai hänet paremmalle tuulelle. Hän kohotti epävarmana taas katsettaan ja sanoi pyöritellen hiuksiaan sormensa ympäri:
''Sitä tässä odotetaan. Aijon laulaa, mutta en tyhjälle salille. En pidä tästä epävarmuuden verkosta, joka Payonia kiristää yhä tiukemmaksi kasaksi epäilystä ja vihaa'', hän sanoi ja hetken aikaa viha tosiaan leimusi hänen silmistään, mikä näytti ristiriitaiselta verratessa hänen ystävällisiin kasvonpiirteisiinsä.
''Säästän päästäkseni ulos tästä kaupungista'', hän lisäsi hampaitaan kiristellen.

Delleree vilkaisi alta kulmiensa Hnossia, joka hetken aikaa näytti kamppailevan ristiriitaisia tunteita vastaan. Delleree ei kuitenkaan missään nimessä aikonut syytä tähän kysyä, vaikka häntä hieman kiinnosti. Jotenkin hän rinnasti Hnossin ilmeettömät eleet tämän äskeisiin, varsin älykkäisiin sanoihin, jollaisia vain nähnyt ja kokenut henkilö voi lausua.

''Eivätkös kääpiöt ole kaivaneet jonkinlaisia reittejä maan alle? Olen kuullut siitä puhuttavan. Pääsevät kuulema sinne turvaan, kun sota alkaa. Mikä sota? Siitä en ymmärrä mitään'', hän sanoi äkkiä vilpittömällä äänellä. Hän vaikutti pikkulapselta, joka seurauksia ajattelematta sanoo, mitä sylki suuhun tuo. Delleree ei tajunnut, missä menee vaarallisuuden raja, eikä tiennyt sitä, että Kiltojen välinen sota oli suhteellisen arka asia tähän aikaan, kun eripuran pystyi haistamaan tuulessa.

// Ajattelin nyt tässä samalla kysäistä, että onko Valhallassa eri kieliä, vai puhutaanko kaikkialla samaa? Kun ajattelin, että olisi helppo laittaa Delleree laulamaan jotain eri kieltä, niin ei minun tarvitsisi mitään lurituksia tehdä (tosin sekin olisi välillä ihan mukavaa). Kun on se mielestäni vähän hölmöä vaan kirjoittaa jonkun laulavan, mutta ei sitten mitään sanoista. //

Hnoss nosti toisen jalkansa toisen ylle, ja huomasi selvästi toisein jatkuvan asentojenvaihdon tuolilla, joka kuitenkin loppui siihen, kun Delleree loi häneen harmistuneen katseensa.
Hnoss hymyili hänelle, ainakin yrittäen näyttää ymmärtäväiseltä.
"Hermostuttaako illan mahdollinen esiintyminen teitä? Jos näin on, luulenpa että voin jakaa tunteen kanssanne, minulle käy monesti samoin, kun joudun erinäisissä tilaisuuksissa pitämään jonkinsortin puheita vaaneille. Mutta eihän se ihan sama asia ole, kuin laulaminen. Siihen tarvitaan lahjoja", hän hymyili vienosti, ruokailutila alkoi jo tyhjentyä aikaisemmin nälkäisistä henkilöistä, jotka olivat nyt saaneet nälälleen kyytiä.

Hnoss oli tottunut puhuttelemaan teittittely muodolla, ja teittitteli tälläkin hetkellä uutta ystävätärtään. Teitittelyä käytettiin useasti puhuttaessa itseään vanhemmille, taikka sitten asemassaan ylempiarvoisille ihmisille. Nuorena Hnossilla oli ollut kova kuri, ja tapa oli yhä juurtunut.
Ja joka tapauksessa hän piti monia ihmisiä vertaisinaan.

Hnoss hieraisi silmiään, ja katsahti seuralaiseensa, tämän ilmoittaessa säästävänsä päästäkseen ulos kaupungista. Tämän sanottuaan, sai Delleree kohdata Valtiattaren säälivän katseen.
"Voi pelkään pahoin, ettei nyt säästäminen auta. Tilanne Payonissa on kiristymään päin, enkä usko että ketään enää päästetään ulos, ellei tällä ole maksaa maltaita!", hänen äänensä oli surumielinen, ja hieman säälivä naista kohtaan, joka selvästikin halusi ulos tästä suljetusta kaúpungista.

"Kyllä olet oikeassa. Suurin osa kääpiökansasta asuvat maan alla, juuripa enimmäkseen Payonin ala puolella. Huhutaan, että heidän kaupunkinsa on vain maanalainen peilikuva omastamma. Muistaakseni sitä kutsutaan Nidavelliriksi. Jos olet tarkka, voit löytää reittejä erinäisistä osin tätä kaupunkia juuri sinne."
Hnoss veti raskaan hengenvedon pitäessään taukoa puhuessaan.
Toinen oli maininnut sodan, hänen kasvonsa synkkenivät heti. Hänen silmiinsä syttyi synkkä varjo, kun hän aloitti jälleen kertomuksensa.
"Jotkut kääpiöt pakenevat sinne, rohkeimmat jäävät avuksemme. Juuri tänään tapaamamme kääpiön suku, on alusta asti seissyt taistossa rinnallamme, ja siksi annankin arvostusta sille jääräpäälle."

Vaivaantuneena Hnoss pyöritteli sormiaan käsissään, nojautui sitten lähemmäs Dellereetä, jotta voisi sanoa asiansa mahdollisimman hiljaa, poissa ulkopuolisten korvista. Hänen sanomansa voisi lietsoa aikaista pakokauhua, ja hätäisiä päätöksiä vaanien keskuudessa.

"Tämä sota ei ole pelkästään aseilla käytävä kahakka. Tämä on kiltojen valtataisto, jossa keinoja ei kaihdeta. Joudumme näkemään kuolemaa, joka saapuu vihollisten aseista, mutta osa saapuu nälän ja sairauksien tuomana. Tässä sodassa ei luultavasti tulla käymään avoimia taistoja taistelukentillä. Jokainen kyhjöttäköön piilossaan nähden nälkää, voimatta liikkua ulkona vaaratta. Killat hyökkäävät niiden kimppuun, kenet ulkoa löytävät, tai keiden piilot halkovat esiin. Kiltatilamme, turvallisimmat tukikohtamme ovat suurin hyökkäyksen kohde, samoin kuin se on myös paras turvapaikkamme. En usko sinun ymmärtävänkään tästä sodasta paljoa, ennen kuin se alkaa. Sitä ei ymmärrä, jos sitä ei ole nähnyt aikaisemmin. Ja minä voin jo aistia sodan lemun lähenevän, se on täällä ehkäpä jo ennen Loppu-Kesää, tarvitaan vain yksi asia joka hetkauttaa rauhan tasapainon", Hnossin ääni oli synkkä ja murheellinen hänen kertoessaan sodasta. Hän muisti aikaisemman sodan lapsuus aijoiltaan ja kaikki siihen liittyvät tarinat. Sota ei ollut ollut mikätahansa tavallinen tappelu, se oli ollut synkempi, pidempi ja pelottavampi.

Hitaasti Hnoss nojautui takaisin tuolillaan, ja tuijotti haikeana tyhjään.
Sitten hän käänsi katseensa takaisin toiseen odottaen tämän kommenttia hänen aikaisemmista sanoistaan.

//Kun nyt kysyit, niitä kieliä todellakin on! Ja juuri kysymyksesi innoittama kirjoitin niistä artikkelin ilmoituksiin, sinne siis lukemaan! : ) //

Delleree kuunteli lusikkaa lasissa pyörittäen toisen puhetta, miten häntäkin hermostutti ennen puheiden pitämistä. Hän nyökkäsi tämän kysymykselle myöntävästi ja jopa naurahti hiljaisella äänellä tämän sanoessa, että laulamiseen tarvittiin lahjoja.
''Täällä Valhallassa kaikki tuntuvat osaavan laulaa'', hän totesi hyväntahtoisesti viitaten siihen, miten kiltalaiset tunnistivat toisensa tietyin melodioin. Ja kaikki osasivat laulaa sen niin kauniisti.

Delleree huokaisi hymyillen ajatuksilleen ja jähmettyi sitten, kun Hnoss kertoi - tosin ei niin suoraan, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta päästä pois kaupungista. Dellereen äsken niin iloinen olemus katosi nopeasti. Hänen suuriin silmiinsä etsiytyi suru ja pettymys. Oliko kaikki ollut turhaa, hän kysyi syyttävään sävyyn itseltään.
''Oletteko... varma?'', hän kysyi hiljaisella äänellä, mutta tiesi jo vastauksen. Hän näytti lyyhistyvän kasaan tuolillaan. Kaikki se, mitä hän oli jo tehnyt päästäkseen pois tästä loukosta. Kaikki tuntui murenevan. Hänen katseensa lasittui, ja hän tuntui katsovan Hnossin lävitse jonnekkin tyhjyyteen, mitään erityistä ajattelematta.

Hän ei kuullut kunnolla toisen sanoja kääpiöiden maanalaisista käytävistä ja siitä, miten jotkut tästä kansasta jäisivät heitä auttamaan sodan syttyessä. Hän vain nyökkäili poissaolevana tämän sanoille.

Vasta kun Hnoss kumartui lähemmäs, Delleree havahtui todellisuuteen ja suuntasi jotenkin luovuttaneen katseensa tähän. Kuitenkin pieni kiinnostuksen pilke jaksoi hänen katseeseensa syttyä, ja hän jopa kuunteli tämän hiljaisen puheen tulevasta kiltojen välisestä sodasta hyvin tarkkaavaisena.

Häntä kauhistutti suunnattomasti tämä tieto, mikä oli kuin kylmä isku vasten kasvoja. Hän oli tiennyt eripurasta, mutta tämä tuntui jo olevan liikaa. Hän ei ollut tällaiseen tottunut. Hänen ilmeensä muuttui yhä järkyttyneemmäksi ja pelokkaammaksi, mitä pidemmälle Hnoss ehti puheenvuorossaan.
Lopulta, kun tämä hiljeni ja suuntasi odottavan katseensa Dellereehen, hän ei tiennyt mitä sanoa. Kaikki oli tullut niin äkkiä. Hän ei pääsisi sotaa pakoon. Hän avasi suunsa muutaman kerran, saamatta kuitenkaan sanaakaan sanomatta.
''Miksi?'', hän lopulta kysyi hiljaisella äänellä suurissa silmissään viaton ja pelokas katse.

// Oh, kävinkin sen jo hieman hyppien lukemassa ^^ . En tiedä onko sattumaa, että haltiakieltä puhutaan lähes pääkielenä Alfheimissä, (mistä Delleree on, ihii) mutta kiitos siitä : D //

Valtiatar katsoi toista hymyillen. "Se on totta, kaikki täällä osaavat laulaa hiljaisen melodian. Se on meille annettu lahja. Mutta osavaatko useimmat laulaa taivasti mitään muuta? Siitä voit itse ottaa selvää", hän sanoi hieman arvoituksellisesti, arvaten kuitenkin toisen joko itse jo tietävän taikka sitten arvaavan vastauksen.

"Olenko varma? Ei, en voi sanoa olevani täysin varma. Mutta minulla on vahvat käsitykset tämän hetkisestä tilanteesta kaupungissamme, ja Valtiattarena minun täytyy sanoa, että kaupungista ulos pääseminen on lähes mahdotonta", hän katsoi toisen hupenvaa iloisuutta, tuntien pientä syyllisyyttä. Joskus oli parempi jättää toisilla olematonta toivoa, kuin murskata unelmia. Hnoss ei kuitenkaan pitänyt totuuden salailusta.
"Olen pahoillani, ei ollut tarkoitus murskata haaveitasi. Muista se, että aina on kuitenkin toivoa", hän virnisti pienesti.

Toisen kysyttyä sodasta, alkoi Hnoss kertomaan siitä synkkä varjo varjostaen silmiään. Kuin jokin ikävä asia olisi varjostanut hänen näkökenttänsä. Hän sai kuitenkin tarinansa loppuun, ja jäi odottelemaan toisen reagtiota.

Hnossin ajatukset olivat harhailleet menneisyyteen. Toisen kysymykset sodasta, olivat saaneet hänet palaamaan niihin aikoihin, jolloin hän oli ollut vain pieni avuton tytön tyllerö pakenemassa palavia taloja kaduilla, joista joku oli hänet napannut kainaloonsa ja pelastanut hänet niiltä, joita silloin kutsuttiin katukuolemiksi. Katukuolemat, joukko vastustajia, jotka eivät pistäneet hanttiin päästämään hengestään kaduilla liikkuvaa varomatonta vaaniväestöä. Nämä ajatukset olivat kuitenkin pelkkä hatara muisto vain. Eivät sen enempää.

"Miksi?", kysyi Delleree hiljaa, ja kysymys sai Hnossin huokaisemaan. Ei pahaa tahtoaan, vain ahdistuneisuuttaan ja surullisuuttaan.
"Koska Aasat ovat varakkaita ja ylpeitä siitä. He eivät koskaan tule ajattelemaan meidän parastamme. He ovat valmiita polkemaan meidät jalkoihinsa. Se on julma totuus. Ja ennen meidän piti varastaa selvitäksemme hengissä, Aasat eivät hyväksy sitäkään, vain heittävät meitä tyrmiin aina kun se on mahdollista. Nykyään moni vaani pärjäisinkin ilman varastelua, mutta meille on tullut siitä elämäntapa jota emme halua lopettaa. Osa tekee sitä katkeruuttaan Aasoja vastaan. On tietysti niitäkin, jotka oikeasti varastavat nälänhätäänsä, oikeastaan heitäkin on aika paljon. Pääasiassa sota syttyy, koska Aasat haluavat lopettaa varkaudet ja haluavat meidän liittyä heihin, omaksuvamme jopa heidän uskontonsa. Me taas kiellämme kaiken, ja haluamme heidän käyttäytyvän päinvastoin, liittyvän meihin. Ermielisyydet, kauna, riidat, nämä asiat johtavat sotaan", nuoren Valtiattaren ääni oli katkera.

////

Delleree kuunteli hiljaisena Hnossia, joka kertoi sodan motiiveista. Häntä ne eivät kovin hetkauttaneet, niin vieraita asioita hänelle olivat. Payon ei ollut hänen paikkansa, eikä hän siitä liiemmin välittänyt. Kaupunki täynnä toisiaan vihaavia, verenhimoisia tappajia, kuin susilauma ilman järjestystä. Se oli hänen tapansa ymmärtää tämä asia.

Häntä kauhistutti tieto siitä, miten Aasat olivat niin täynnä itseään ja toimivat vain omien etujensa mukaisesti. Hän tedellakin kuului Vaaneihin. Hnossin päästyä päätökseen Delleree tunsi kurkkunsa olevan kuivan ja karhean. Hän nielaisi tyhjää ja hänen katseensa hyppi hetken aikaa seinissä ja lattiassa, palaten välillä vastapäätä istuvaan Hnossiin.

''Suokaa anteeksi'', hän sopersi hieman poissaolevana ja nousi varovasti jakkaraltaan. Tieto siitä, ettei Payonista ollut poistumisreittiä, järkytti häntä yhä. Hän tunsi ahdistuneisuuden kaihertavan sisällään. Hän otti lasin ja lusikan pöydältä ja käveli kevein, lähes äänettömin askelin muuten melkein tyhjän ruokasalin läpi. Tanssian jalat, kuten hänelle usein sanottiin. Ajattelemattaankin hänen nilkkansa taipuivat kauniisti joka askeleella.

Delleree tavoitti isännän leikkaamasta kananrintaa keittiön puolella. Hän laski lasin ja lusikan likaisten astioiden joukkoon ja hipaisi sitten tämän olkapäätä sormenpäillään. Isäntä kääntyi kysyvästi häneen päin.
Delleree nielaisi surunsa.
''En laula tänään'', hän sanoi sen enemmittä asiaansa koristelematta ja laski pahoittelevan katseensa. Hän tunsi isännän nauliintuneen katseen itsessään, kun tämä vastasi oudoksuvaan sävyyn:
''Esiinnyt sitten huomenna tämänkin edestä.''
Delleree tiesi, ettei voisi kieltäytyä ja nyökkäsi hyväksyvästi. Hän kääntyi kannoillaan ja käveli takaisin pöytänsä ääreen, istuutui jälleen tuolilleen. Hän kohotti epäröivän katseensa Hnossiin. Hän ei tiennyt, mitä ajatella.

Hnossin silmät painuivat hetkeksi umpeen, kuinka ihanalta tuntuikaan lepuuttaa hieman silmiään. Hnoss tunsi väsymyksensä entistä kovempana, kiinni olevien luomiensa alla. Ja kuinka raskaalta tuntuikaan avata ne.
Mielellään, oikeastaan hyvin mielellään hän olisi nukahtanut vaikka siihen paikkaan. Mutta hommia riitti auringonlaskuun.

Pehmeä ja leveä vuode ylimmässäkerroksessa huokutteli häntä kovasti, tämän kovan ruokalanjakkaran sijaan, mutta hän ei viitsinyt lepsua työajastaan. Juuri nyt hänellä oli hetkisen aikaa rentoutua, kunnes neuvottelut Valtiattarien, Valtiaiden ja killan Einheri-Mestarien kanssa alkaisivat. Ja nämä neuvottelut olivat aina räjähdysalttiita, mielipiteidän jakamista tiuhaan ja joskus jopa riitaantuvaan sävyyn.
Hnoss ei olisi niitä jaksanut, muttei voinut hylätä velvollisuuksiaan.

Hitaasti hän havahtui toisen pyytäessä anteeksi ja poistuessa.
Nuoren Valtiattaren kasvot vääntyivät pieneen hämmännykseen. Oliko kenties hänen kertomuksensa sodasta pelottanut toisen tiehensä? Vai oliko hän väsymykseltään jättänyt toisen liian pitkäksi aikaa ilman huomiotta.
Pian tilanne kuitenkin valkeni hänellekin. Hän höristi tarkkaa kuuloaistiaan, ja saattoi kuulla jo hiljentyneen ruokalan seasta Dellereen ja jonkun toisen keskustelun. Tyttö oli päättänyt olla laulamatta tänään.

Hetken päästä toinen palasi, ja Hnoss tarkkaili häntä hetkisen punniten eri vaihtoehtoja.
"Jätä siis laulamatta tänään. Sepä harmillista. Mikä mahtaa olla tämä muutoksen syy? Jos saan kysyä. Äsken olit vain niin täpinöissäsi", naisen kasvoja varjosti harmistunut hymy, hän ei tiennyt pitikö hänen näyttää iloiselta, surulliselta vaiko pahoittelevalta.

//Anteeksi, olen laiska, enkä jaksanut tarkistaa kirjoitusvirheitäni. Ei kai niitä hirveästi silmiin vilkkunut? Juuri olen tästä muille tolkuttanut, ja sitten heti itse en noudatakaan omia ohjeitani. Voi ei !
Liikaa väsymystä, pistetään nyt tämän kerran sen piikkiin : D //

Delleree laski kyynerpäänsä pöytään ja nojasi päänsä kämmeniin. Hän ei tullut ajatelleeksi, että ehkäpä Valtiattaren läsnäollessa olisi täytynyt käyttäytyä siivommin ja kunnioittavammin.
''Laulamiseen tarvitaan sen vaativa tunnetila ja mieliala ja tiedän, etten pysty sitä nyt luomaan. Tiedän, että tämä kertomasi asia... kaikesta olisi joka tapauksessa jossain vaiheessa tullut vastaan, ja se on pakko kohdata. Minun täytyy vain ensin saada ajatukseni järjestykseen'', hän sanoi tuskastuneella ja hieman surumielisellä äänellä, mutta hänen silmiinsä oli syttynyt pieni vahvuuden loiste. Toki hän kestäisi. Jos Payonissa täytyisi asua pidempään, täytyisi siitä tehdä siedettävää, ja siitä täytyisi rakentaa paikka, josta voisi käyttää sanaa 'koti'.

Delleree koetti peittää haukotuksensa. Hän tiesi, että tulisi lähteneeksi yöllä Mimirin viisauden-lähteelle. Se oli paras hänen tuntemansa paikka selvitellä ajatuksiaan, ja jotenkin yöllä kaiken näki selkeämmin. Hän risti jalkansa nilkoista ja kallisti hieman päätään. Nyt hän päätti vaihtaa puheenaihetta, ei sopinut näin synkistä asioista keskustella Valtiattaren kanssa. Tosin tälle ne taisivat olla osa arkipäivää.

''Näytätte kovin väsyneeltä'', hän totesi myötätuntoiseen sävyyn ja nousi pystympään asentoon.
''Se nuori kääpiötyttö joka täällä jokin aika sitten touhusi - tunnetteko hänet?'' hän kysyi uteliaasti alkaen pureskella ajankulukseen peukalon kynttään. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmia tälle päivälle, ja voisi yhtä hyvin jäädä keskustelemaan Hnossin kanssa niin pitkäksi aikaa kuin tämän aikataulu salli.

//Eipä osunut silmiin yhtäkään virhettä ^^ //

Hnoss hieraisi kädellään otsaansa, ja antoi sitten kätensä laskeutua rauhallisesti takaisin alas, hänen syliinsä.
Vaitonaisena hän nyökkäsi toiselle, tämän mainitessa laulamiseen tarvittavan tunnetilan. Hänen ilmeensä oli vakava, ja kaikki huvittuneisuus, joka hänen olemustaan oli aikaisemmin varjostanut, välillä selkeästi ja välillä ei niin selkeästi, oli nyt kaikonnut kokonaan. Hänen silmissään oli miettivä, tarkkaileva katse, ja hänen pienellä hymynkareella ollut suupielensä oli valahtanut alaspäin niin, että hänen suunsa oli nyt suorana viivana.
Silmäänsäkään räpäyttämättä hän antoi katseensa valua pitkin seuralaistaan, niin helposti hän saattoi asettua tämän asemaan.
Hänkin kaipasi kotiinsa, hän halusi perheensä tietävän että hän oli saavuttanut enemmän, kuin he koskaan olivat uskoneet.
Hän oli saavuttanut niin paljon, että hänen vanhempansa saattoivat katua ristineensä hänet Mustaksi Timantiksi, kuvastaen pettymystään.

Pieni ajatuksen kiihko, saattoikin kuvastua hetkellisenä loisteeni hänen silmissään. Tunteet perhettä kohtaan olivat niin lujat, ja saivat hänet helposti kiihtymään. Mutta kukatahansahan olisi myrtynyt, jos hänelle olisi annettu sellainen nimi kuin Hnossille. Välillä nainen peitteli nimen tarkoitustaan, mainiten siitä vain osan Hnoss, joka tarkoitti Timanttia, silloin hämmennystä, ja kysymyksiä ei syttyisi.
Osittain Hnoss oli kiitollinen seuralaiselleen, kun tämä ei ollut kiinnittänyt hänen nimeensä sen kummempaa huomiota. Olihan tämä haltia, ja koska hänen nimensä oli haltiakielinen oli tämän täytynyt se ymmärtää. Ellei tämä ollut niitä haltioita, joilta kielitaito oli päässyt unhoon.

Hnossin mieli kirkastui hänen muistaessaan seuralaisensa surun siitä, ettei päässytkään pois helpolla tästä ympäri muuratusta kaupungista.
"Älä huoli. Kun olet elänyt täällä tarpeeksi tämä muuttuu tarpeeksi paljon kodiksi, jotta voit elää lähes tyytyväisenä. Voit saada täältä jopa uudenlaisen perheen itsellesi. Välittäviä ystäviä. Jos kuitenkin upottaudut yksinäisyyteen, voin taata ettei täällä olostasi tule luksusta", Hnoss yritti puhua toiselle mahdollisimman ymmärtäväiseen sävyyn.

"Ei, en minä tuntenut sitä kääpiötyttöä, satuin vain tapaamaan työnimerkeissä, ja lupasin hänelle yösijaa, tajutessani hänen todella olevan Wella-Marintytär. Kääpiönaisen, josta viimeksi oli todella suuri apu. Tosin hän ei ollut yhtä kova jääräpää, kuin tyttärensä Mi-Mi", hän hymähti, ja uusi puheen aihe sai hänet piristymään hiukan.

//Huh, kun kiiressä kirjoittaa, tulee vain sellainen kamalan virheinen olo. Se ahdistaaa //

Delleree oli kiitollinen siitä, ettei Hnoss ollut kovin kova puhumaan. Tämä näytti uppoutuneen ajatuksiinsa, mitkä välillä paistoivat kiihkona tämän silmistään. Dellereekin halusi ajatella. Hän ei miettinyt enää sitä, ettei tulisi pääsemään Payonista. Hän sopeutui uusiin asioihin nopeasti, eikä mikään olosuhteisiin liittyvä puhututtanut häntä pitkään. Hän istui lysyssä pienellä jakkaralla toinen kyynärpää pöytään tuettuna. Valkopunainen hame valui laskoksina jakkaran istuinlevyn reunalta kohti lattiaa. Hän alkoi aprikoida, olisiko mahdollista saada parempi huoneisto. Hänen huoneistonsa koostui vain yhdestä huoneesta, jonka kalustukseen kuului sängyn lisäksi pieni pesupöytä kannuineen ja vateineen, vaatearkku ja pukeutumistuoli. Hän oli vaatinut tänne tultuaan, että huoneesta poistettaisiin kaikki vähänkin turha, yrittäen näin leikata vuokraa.

Hänen ajatuksensa ajelehtivat vuolaan virran lailla, hyppelehtien mietteestä toiseen. Hän tuli ajatelleeksi jotain kotiseuduillaan laulamaansa laulua, joka johti hänen ajatuksensa haltiakieleen. Hän ei ollut pitkään aikaan laulanut sillä kielellä, se toi liian vahvasti mieleen Alfheimin. Hän yritti muistella joitain unohtuneita sanoja. Muuten hän osasi kieltä lähes virheettömästi, tosin taidot olivat ruostuneet. Hnoss-Noir. Se käännettäisiin Mustaksi Timantiksi.
Delleree katsahti ajatuksiaan hämmästellen häntä vastapäätä istuvaan Hnossiin. Hetken aikaa hän tunsi syvää ja puhdasta sääliä tätä kohtaan. Vanhemmat, jotka antoivat lapselleen tuollaisen nimen, eivät tajunneet, mihinkä häpeään ja suruun pakottivat jälkikasvunsa tämän koko loppu elämän ajaksi.

Toisen tukevat ja ymmärtäväiset sanat havahduttivat hänet, ja pian ajatuksen punainen lanka katkesi. Hänen kasvoilleen kohosi vieno hymy toisen päättäessä puheenvuoronsa.
''Kiitos, kyllä minä tulen selviämään'', hän sanoi vahvistuneella äänellä. Hän tunsi häpeää siitä, miten heikko oli ollut kuultuaan tämän tiedon Payonista ja ulospääsystä.

Hän päätti kysyä kääpiötytöstä, joka poninsa kanssa oli poistunut Freijasta. Hnoss vastasi, ettei tätä tuntenut, mutta oli yösijaa tarjonnut, tajutessaan tämän olevan Wella-Marintytär. Nimi ei sanonut Dellereelle mitään, mutta hän painoi sen mieleensä. Kaikesta saattaisi olla hyötyä tulevaisuuden varalle. Delleree nyökkäsi tämän vastaukselle ja aloitti heti toisen aiheen.
''Osaako täällä kukaan opettaa miekkailua? Voisin olla kiinnostunut'', hän kysyi kohteliaasti ja virnisti pienesti sanojensa päätteeksi. Tosiasiassa hän olisi halunnut esittää kysymyksen suoraan Hnossille, josko tämä opettaisi häntä. Hän ei ollut varma, mutta epäili, että tämä osasi miekkaa käyttää.

//Ja ahdistukseltasi sait silti noin paljon kirjoitettua : D //

Ristiriitaiset tunteet, joita hänen nimensä oli hänelle itselleen aiheuttanut kaiversivat yhä hänen mieltään. Hän ei voinut ymmärtää vanhempiensa kantaa häntä kohtaan, miksei hän saisi olla soturi olematta samaan aikaan heille pettymys?

Pieni huokaus karkasi hänen huuliltaan, ja kaikessa hiljaisuudessa tuntui kuin se olisi jäänyt hetkeksi leijumaan ilmassa hänen ja hänen seuralaisensa väliin. Hitaasti hän liutti sormiaan pitkissä tummissa hiussuortuvissaan, jättäen lopulta kätensä pitelemään muutamia hiustenlatvoja aisoissa.

"Kiitos, kyllä minä tulen selviämään", Delleree vastasi hänen aikaisempiin sanoihinsa. Hnoss nyökkäsi hitaasti, mutta varmasti.
"Tiedän sen. Sen näkee jo silmistäsi, et ole lannistunut, ellei arviointikykyni sitten ole alkanut heikentyä", hän sanoi tasapaksulla äänellä, ja hetken hänen huulillaan käväisi hymyntapainen.

Hnoss sulki hetkeksi silmänsi, lepuuttaen niitä jälleen hetkisen, hieraisten sitten silmäkulmiaan, kuin pyyhkiäkseen väsymystään.
"Äh, pirullinen univelka. Jos olen jo nyt näin väsynyt yhden huonosti nukutun yön jälkeen, voin vain kauhistella mitä tapahtuu kun Se saapuu", hän parahti, ja sanalla Se hän tarkoitti tietenkin sotaa. Nykyään hän oli alkanut puhua sodasta sanalla Se isolla ässällä, oli jotenkin helpompaa kiertää sanan todellista tarkoitusta sota. Se kuulosti pelottavammalta.

"Miekkailu, paras taitolaji mitä tiedän. Onhan meillä täällä paljon Mestareita, mainioita sellaisia, tosin he vaativat aina palkkansa. Jos haet halvempaa tapaa oppia miekkailemaan, voithan aina kysyä minulta. Tosin taitoni voivat olla hiukan ruosteessa", hän naurahti lauseen loppuun pienesti. Miekkailu se piristäisi häntä, todella!

//Joskus ahdistuneisuudesta voi olla apuakin, voi lytätä hieman omia tunteitaan peleihin. ^^ No, eipä sinunkaan viestiäsi voi lyhyeksi haukkua!
Voi, että kadehdin taitoasi kuvailla asioita niin hienosti : ) //

Delleree tunsi olonsa levottomaksi. Hänellä ei ollut enää mitään syytä istua täällä aikaa tappamassa. Hän ei osannut olla ilman jotain tekemistä, ilman jotain, johon suunnata ajatuksensa ja unohtaa kaiken muun. Hän tunsi huonoa omatuntoa siitä, että oli päättänyt olla laulamatta. Hajamielisesti hän kaiversi etusormensa kynnenpäällä pöytää pitkin kulkevasta puunsyystä pehmeää puumassaa, nojaten toista kämmentään leukaan.

"Tiedän sen. Sen näkee jo silmistäsi, et ole lannistunut, ellei arviointikykyni sitten ole alkanut heikentyä", Hnoss vastasi hänen vakuutteluihinsa pärjäämisestään. Delleree kohotti hetkeksi katseensa tähän, ja laski sen taas pöydän pintaan tekemäänsä vakoon toisen sulkiessa silmänsä. Häneen teki vaikutuksen Hnossin kyky tulkita toisten ilmeitä noinkin väsyneenä.
Dellereen teki mieli tehdä jotain hyödyllistä, käydä vaikka kastelemassa Freijan etuoven viereen istutettuja kukkia jos ei muuta. Ärsyyntyneesti hän totesi itsekseen, että vain hänen mielensä halusi tehdä jotain. Olisi vaatinut rutkasti tahdonvoimaa päästä nyt ylös jakkarasta. Jalat tuntuivat lyijynraskailta, vaikkei hän edes tiedostanut olevansa väsynyt. Se oli laiskuutta, hän ajatteli moittivasti. Hän pakotti itsensä hieman kohottautumaan jakkaralla ja oikomaan jalkojaan saaden niihin vähän eloa ja karistaakseen kangistusta. Kädellään - johon hän oli nojannut, hän taputteli varovasti nojaamaansa poskea yrittäen karkottaa laiskat piirteet kasvoilta. Toisen kätensä kynnellä hän kaiversi yhä keskeytymättä puunsyytä.

Pitääkseen keskustelua yllä kysyi hän, josko jostain saisi opetusta miekkailuun. Mielensä perukoilla paloi sammuttamaton tarve näyttää kykynsä ja olla hyödyksi, vaikka sitten myöhemmin sotatantereella. Näitä aatteita hän ei kuitenkaan tiedostanut, se oli ennemmin kuin vaistontapainen tarve selviytyä tulevaisuudessa. Tai jäänne sirkuksesta, jossa aina vaadittiin parempaa, ja aina täytyi tavoitella huipulle.

"Miekkailu, paras taitolaji mitä tiedän. Onhan meillä täällä paljon Mestareita, mainioita sellaisia, tosin he vaativat aina palkkansa. Jos haet halvempaa tapaa oppia miekkailemaan, voithan aina kysyä minulta. Tosin taitoni voivat olla hiukan ruosteessa", Hnoss vastasi näyttäen tämäkin hieman virkistyvän.
Dellereen kasvoille nousi samanlainen innostuksen ja kiitollisuudensekainen hymy kuin piikatytölle, jolle on luvattu ilta vapaata. Hän laski kätensä pöydälle pyyhkäisten ensin puunmurenet huomaamattomalla liikkeellä lattialle
''Olisin hyvin kiitollinen, jos se vain teille käy'', hän sanoi rehellinen kiitollisuus ja into palaen silmissä.

//Ää. : D Minä kadehdin sitä, miten saat aikaan noin pitkän tekstin ilman, että siinä vain höpötettäisiin joutavia, kuten minusta tuntuu kun itse kirjoitan. ^^ //

Hnossin sormet, jotka olivat kietoutuneet hänen hiustensa latvojen ympärille, hellittivät vihdoin otteensa, ja hänen hiuksensa pääsivät jälleen vapaiksi.
Hämillään hän katsoi ulos ikkunasta arvioiden vielä, missä vaiheessa päivä oli kulumassa. Alkuillaksi hän oli lupautunut neuvotteluun, killan muiden johtohahmojen kanssa.

Taivaalla loisti yhä aurinko, eikä se näyttänyt olevan ollenkaan vielä laskemaan päin. Siitä Hnoss saattoikin päätellä, että hänellä oli hyvä tovi aikaa istuskella Freijan ruokailutiloissa.

Nyt kun Hnossilla ei ollut enää hiuksia sormiensa ympärillä, vaativat sormet uutta puhaa, ne eivät malttaneet jäädä aloilleen sitten hetkeksikään.
Hiljalleen siirtyivät sormet nyt hänen korvaansa, jonka takaosaa ne hitaanpuoleisesti näpersivät.

"Olisin hyvin kiitollinen, jos se vain teille käy", Delleree vastasi hänelle miekkailuun liittyen ja Hnoss nyökkäsi vakaasti.
"Tottakai se käy. Enhän minä sitä muuten olisi ehdottanut", ja tämän sanoessaan nousi hänen kasvoilleen hieman huvittunut hymy.
Hänen sormensa lakkasivat näpertämästä hänen korvaansa, ja naisen käsi laskeutui takaisin alas. Hän risti molempien käsiensä sormet yhteen, mukavuudenhaluisesti, ei rukoillakseen.

"Oletteko kuitenkin valmis siihen väheksyvään vastaanottoon ihmisiltä, jotka eivät voi hyväksyä naisille miekkaa käteen? Entä onko teillä miekkaa?", hän kysyi lopulta, ja huvittuneisuus hänen kasvoiltaan oli taas kaikonnut. Hänen kasvonsa olivat jälleen vakaat, ehkä jopa hieman vakavatkin, ja hän oli valmis kuuntelemaan toisen vastausta jopa niin tarkkaan, että jaksoi pitää sormensa yhä kurissa, ristittyinä hänen sylisssään.

//Nää, minusta tekstini vain lyhenevät lyhenemistään. Se alkaa tuntua rasittavalta! Ja voin sanoa sinulle Carmildee, etteivät sinun tekstisi sisällä joutavia höpötyksiä, eivät sitten yhtään! //