Polttava tunne.

//Tänne tulee ainaski Curanos ja jos saatais kolmas... Neljäs saattaa olla liikaa? Mutta ei tiiä. //

Rel käveli kohti kivipaasia, jotka hän näki suoraan edessä päin. Oli kulunut vasta muutama päivä, kun mies oli saapunut Payoniin. Mies tunnisteli miekkaansa selässään. Siitä oli kulunut tasan yhtä monta päivää kuin päiviä mies oli viettänyt kaupungissa, miekan käsittelystä. Kieltämättä miehestä olisi kiva mitata voimia jonkun muun soturin kanssa. Kun kerran oli taistelukentillä ollut, olisi kaipuu todellisella soturilla takaisin. Ainakin näin Dasmhon oletti monen soturin kohdalla olevan. Paikka jossa paasit sijaitsivat alkoi näkyä selvemmin. Aivan kuin jonkin sortin kehä ympyröisi niitä. Rel yritti nähdä paremmin kauas tiristämällä silmiään, mutta se ei auttanut juuri ollenkaan. Onneksi ei kestäisi enään kauaa, että tuolla paikalla mies seisoisi kohta. Jonkin verran ääniä saattoi jo kuulla. Se oli selvää hurraamista ja osittain buuamista. Rel mietti mistä moinen johtuisi. Olisiko tuolla edessäpäin teatteri? Siitä hän ei ollut tietoinen juuri ollenkaan. Kun vihdoinkin paikalle pääsi, näki mies, että alueella oli paljon yleisöä katsomassa muutaman miehen tappelua. Tälläinkö täällä viihdytetään ihmisiä? Rel mietti ja hieroi oikeaa rannettaan, kuten miehellä oli joskus tapana tehdä, kun kovastikkin mietiskeli jotain. "Anteeksi herra, mutta et taida olla täältä päin?" Kuului pieni ääni alhaalta. Rel puotti katsettaan ja näki tavallista ihmistä hieman pienemmän henkilön. "En..." Dasmhon vastasi hieman toisesta piittaamattoman kuuloisesti. Pieni ihminen vaikeni hetkeksi, ja kysyi uudestaan: "Olet soturi? Tulitko ottelemaan tänne jonkun kanssa?" Rel hymähti ja heilautti kädellään hieman viittaansa jolloin suuren miekan terä näkyi. "Tarkemmin sanoen teen töitä armeijoille, että heidän tappionsa eivät olisi kovin suuret. Olen palkkasoturi. Ja tulin tänne lähes vahingossa, mutta tietenkin voisin katsoa paljonko olen kehittynyt viimeaikoina." Mies vastasi. Relin käytös saattaisi tuntua paikallisista leuhkalta, mutta sitä mies ei itse ainakaan tarkoittanut. Hieman kauempaa kuului jotain ääniä: "Hei sinä siinä." Mies katsahti ja näki nuoremman henkilön. Mies huomasi, että toinen ei suoranaisesti ollut ihminen. Jokin maagisempi olemus. Haltia? Relin mielessä kävi. Pitkään aikaan hän ei tähän rotuun ollut törmännyt. Mitä toinen haluaisi? Olisiko hän vain erehtynyt henkilöstä? Yhtäkkiä kuului kovaa huutoa. Mies käännähti katsomaan taistelua. Toisen taistelijan miekka oli lentänyt kauemmas ja tämä oli istumassa maassa. Toinen joka ilmeisesti voitti, piti miekkaansa lappeellaan toisen leukaa vasten. Yleisössä oli paljon puhetta ja etenkin ristiriitaisia keskusteluja siitä kumman olisi pitänyt voittaa.

//Cura saapuu paikalle ^^//

Ilyaven istui hieman ylempänä taistelukentästä, olisiko sitä voinut kutsua jopa parveksi. Joka tapauksessa tuo - parvi - ei ollut kovin korkealla maata nähden, pikemminkin liian matalalla. Tarkoilla silmillään Ilyaven seurasi jokaista miekalla huitaisua ja jalkaliikettä, jotka painoi sitten tarkoin mieleensä. Niistä saattaisi nimittäin olla hyötyä myöhemmin, mikäli hän joutuisi miekkaansa tarttumaan joskus hamassa tulevaisuudessa. Ties vaikkei hänellä tulevaisuutta olisikaan. Jokainen katsomon puolella istuva, joko tunsi hänet tai ei, mutta herra muisti hyvin tarkoin keiden kanssa oli asioinut. Hänen ympärillään istuvat ihmiset eivät olleet tunnistaneet häntä, vaikka herra hyvin tiesi että oli näyttäytynyt heille aikaisemmin. Suippokorvia ei iskenyt hänen silmiinsä vaikka kuinka olisi päätään kääntänyt. Oliko hän valinnut itselleen kenties väärän paikan. Tullut vain katsomaan kun ihmiset hurrasivat jollekin typerälle taistelulle joka näytti saavan pian päätöksensä.

Ilyaven huokaisi hiljaa ja siirsi katseensa katsomon kaiteesta alaspäin. Erittäin kookas, hänen mielestään jopa jättiläinen, seisoi lähes suoraan hänen alapuolellaan. Tuota miestä hän ei ollut aikaisemmin tavannutkaan, ei edes nähnyt näillä seuduilla. Herraltahan ei mitään jäänyt koskaan näkemättä tai kuulematta, joten päättelykykynsä avulla hän tuumi Dasmhon olevan uusi koko kylässä. Kenties vain ohikulkumatkalla, ja eksynyt jonnekin ja nyt etsi sitten uloskäyntiä. Ilyaven oli kuitenkin sitä uteliaampaa sakkia.

Herra vetäisi takkinsa päällä olevan kookkaan mustan viittansa hupun päähänsä, eikä hänen kasvojaan saattanut erottaa sen alta. Valoa vasten ainoastaan joitain piirteitä, mutta tuskin kokonaan. Ilyaven nousi seisomaan ja lähti marssimaan katsomon uloskäyntiä kohti siinä toivossa, ettei mies ehtisi karata sitä ennen. Monen omituisen kiemura käytävän jälkeen, Ilyaven saavutti areenalle vievän käytävän ja sitä pitkin kävellessään, alkoi jälleen erottaa selvemmin ja selvemmin katsomon huudot ja mölyn. Mutka, toinen, pian haltia erotti käytävän päästä edes jonkin sortin valoa ja tumman kookkaan hahmon ilmestyttyä valoa vasten Ilyaven nosti hieman katsettaan.
“Hei sinä siinä.” Haltia tuumasi ja katsoi hetken paikallaan kuinka Dasmhon reagoisi.

Ilyaven asteli hitaasti miestä kohti, kun toinen kääntyi katsomaan häntä, haltia pysähtyi kuin vaistomaisesti. Huudot hiljenivät hetkeksi ja pian alkoi kova keskustelu ja haltiasta tuntui kuin nujakka olisi nyt syttymässä katsomonkin puolella. Toivottavasti niin ei kuitenkaan ollut. Haltia huomasi miehenkin kääntyneen seuraamaan tilannetta. Hiljaisten, niin hiljaisten askeleitten viemänä ettei niitä voinut kuin haltiakorva erottaa, Ilyaven asteli miehen vierelle.
“Odotin että tuo toinen olisi voittanut, mutta minkäs sille mahtaa. Yksikin väärä liike ja peli on pelattu.” Huppupäinen haltia kohotti päätään nähdäkseen paremmin eteensä, muttei laskenut huppua päästään.
“Kuinka te ihmiset voitte katsoa ja huvittaa itseänne jollain tälläisellä?”

Kun taas pikkuinen ihminen oli avaamassa suutaan, mies otti kämmenellä toista kasvoista ja työnsi kauemmas. Siitä toinen vihdoinkin ymmärsi, että Dasmhon ei halunnut enään jutella. Areenalla kummatkin näyttivät hikoilevan. Aikoiko toinen tappaa toisen nyt? Hänen kyvyttömyytensä tappaa tuntui katsomoon asti. Jotkut huusivat surmaa toiselle, mutta taistelija kentällä oli ilmeisesti sulkeutunut omaan pieneen mieleensä epäröimään. Tuo olisi paha virhe jos maassa oleva nyt saisi aseensa takaisin.

Kuului sama ääni, joka aikaisemminkin tuntui sanovan miehelle. Mies katsoi sivusilmällä toista. Hän oli vain hieman pienempi miestä, mutta ruumiin rakenteeltaan heikompi. Ainakin siltä näytti. Tuollainen pituus ja ruumiinrakenne oli lähes jokaisella haltialla. "Huvittaa tälläisella?" Mies toisti toisen sanojen perässä ja raapi hiuksiaan hieman taaksepäin. "En nyt tiedä.. Jotkut vain ilmeisesti pitävät tälläisestä. Itse en liiemmin katso, mutta muuten kyllä." Mies vastasi toiselle. Miekan paino tuntui niskassa hieman epämukavalta. "Miksi sitten sinä olet täällä?" Rel kysyi hieman piikittävästi toiselta takaisin. Sitähän nyt voisi ihmetellä, kun toinen ei pidä tälläisestä, mutta silti katsoo. Miksi tuo nyt tuohon ilmestyi? Dasmhon mietti jälkeenpäin ja nojasi kiviseen kaiteeseen. Kaiteesta oli vain noin metrin puotus, jonka jälkeen törmäisi areenan lattialle. Itse taistelijat olivat katsomosta vielä sellaiset kaksikymmentä metriä kauempana. Areena oli iso, ja sillä olisi voinut järjestää vaikka kahdenkymmenen miehen sodan. "Miksi täällä muuten taistellaan? Maineesta? Kunniasta?" Mies kysyi ja katsahti toista. Nyt mies huomasi jotain hieman erikoista toisesta. Se ei suoraan pistänyt silmään, mutta sen pystyi huomaamaan nopeasti. Toisella oli kaksi eriväristä silmää. Mistä tuollainen voi johtua? Dasmhon tuumi vain sekunnin tai kaksi ja käänsi päänsä takaisin taistelukentälle. Voittaja käveli juuri ulos kentältä, kun häviäjä jäi makaamaan maahan häpeissään.

”Miksi sitten sinä olet täällä?” Mies kysyi haltialta hieman piikittelevästi. Haltia hymähti, sillä hänestä oli huvittavaa kuulla tuollaisella äänensävyllä jotain ihmisen suusta. Ainakin hän oli olettanut toisen olevan ihminen, ellei sitten puolihaltia, ei… ihminen hän oli. Siihen päätökseen Ilyavenin oli vain tyydyttävä. Haltian nahoissa kihelmöi hetken. Ilyaven oli aina nauttinut tappamisesta, oli se sitten käypä hänen kädestään tai jonkun muun. Herra tuijotti areenalle toiveikkaasti ja odotti että voittaja olisi sivaltanut toiselta pään tai kenties jonkin raajan irti.
”Kulutan turhaa aikaani.” Haltia vastasi lyhyesti toisen esittämään kysymykseen ja hengähti syvään ja pitkään.

Ilyaven nosti toista kättään ja sipaisi hiuksiaan pois silmiensä edestä. Yönmustat hiukset heilahtivat oikeastaan jo pienen tuulenvireen seurauksena suoraa hänen silmiltä suoraa haltian suuhun. Siinä haltia sitten joutui noukkimaan niitä lähes yksitellen pois suustaan. Joskus etuhiuksista todellakin tuntui olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, siltä Ilyavenistä tuntui sillä hetkellä kun hän seisoi miehen vieressä lähes hievahtamattomana. Haltialla olisi ollut töitäkin, sekä lähettinä että salamurhaajana, mutta ne hän oli päättänyt unhoittaa hetkeksi. Ainainen työn teko alkaisi maistua puulta ennen pitkään, eikä se olisi hyvä asia. Pieni vapaa ajan vietto oli todellakin käypä virkistys elämään.

Ilyaven katsoi, kun toinen taistelijoista potkaisi hävinneen vastustajansa kumoon ja lähti astelemaan pois areenalta. Ilmeisesti haltian toiveet eivät olleet toteutuneet, mutta nöyryytys häpeästä keskellä kiljuvaa ihmisjoukkoa oli sievoinen näky ja ilo hänen silmilleen.
”Miksi täällä muuten taistellaan? Maineesta? Kunniasta?” Vaikkei Ilyaven katsonutkaan mieheen päin, haltia aisti selvästä toisen katsovan häntä hetken.
”Jotkut käyvät vain harjoitus mielessä, toiset huvinvuoksi testaamassa taitojaan, toisen setvivät riitojansa. Epäilen äskeisen näytöksen olevan riitaa jostain yhtä typerästä syystä, koska aistin päälle käypää vihaa noiden kahden kesken.” Ilyaven tuumasi ja kohautti perään hieman olkapäitään.

Voitostaan riemuitseva mies asteli suoraa kaksikkoa kohti.
”Väistä ääliö.” Kun toinen tarrasi Ilyavenin olkapäästä kiinni ja tipautti tämän hupun vahingossa - ehkei tahallaan - hänen päästään ja tönäisi kauemmas, haltian sisällä kuohahti. Ilyavenin olisi tehnyt mieli survaista miekkansa tuon haarniskaan pukeutuneen itsekkään typerän ihmisen rintapanssarin liitoskohdasta miekkansa tappava terä lävitse. Siihen ei olisi tarvinnut enää paljoa, mutta haltia sai pidäteltyä itsensä tunteet sisällään. Hän ei kävisi ärhäkän voittajan kimppuun vielä, ei vielä. Mutta jos tilanne riistäytyisi hänen osaltaan käsistä, olisi tilanne toinen myös haltian kohdalla.

Damshon katsoi voittajan töykeää käytöstä, josta haltia ilmeisesti otti nokkiinsa ja pahasti. Murhaavan raivon pystyi tuntemaan helposti haltiasta, mutta mitään kummempaa ei tapahtunut. "Mikset haasta häntä?" Mies kysyi hieman huvittuneena. Jostain syystä miehestä oli tyhmää selvittää riitansa jonkun toisen kanssa isolla areenalla. Mielummin metsässä ilman, että kukaan näkisi saati sitten kuulisi tappelua. Voittajaa ei ilmeisesti kiinnostanut mikään, kun asteli röyhkeästi toisia tönien edestään pois koko paikalta. Voittajan suunta ei ilmeisesti kummiskaan ollut kaupunki. Mies mietti, mitä voittaja mietti. Olisiko hän katkera siitä, ettei pystynyt tappamaan toista äskettäin? Ehkä hän häpesi riitaansa. Kun Rel käänsi päänsä areenalle, toinen raahattiin sivuun. Lie tulisiko kohta uusia taistelijoita. Ehkä täällä voisi mitata sittenkin omia voimiaan. Miehen nyrkit puristivat kiinni, kuin miekkaa pitelisi. "Nyt tarvitsen juomista.." Mies mutisi itsekseen ja kääntyi katselemaan, jos lähistöllä tarjottaisiin jonkinsortin juomia.

Ei kestänyt kauaakaan kun sellainen osui silmään hieman kauempana. Se oli vain pieni kaivertuma kalliion, jonka edessä oli tuoleja ja muutama ihminen juomassa. Kiven vieressä taas itse myyjä. Dasmhon katsahti vielä nopeasti haltijaa, jonka jälkeen asteli kohti tuota pientä baarintapaista paikkaa. Paikalle saavuttuaan mies työnsi kätensä viittansa taakse ja otti sieltä pienen nahkaisen pussin, jossa oli hänen pieni säästönsä. Siitä hän laski tarpeeksi rahaa maksaakseen yhden oluen. Tilaus tapahtui hyvin nopeasti. Dasmhon istahti hyvälle paikalle reunamaa, että näkisi seuraavan ottelun, jos sellainen tulisi.

Miehen ehdotuksessa oli perää. Miksei Ilyaven voisi haastaa tuota öykkäriä itse ja päättää tilanne tahtomallaan tavalla. Tosin eihän hänellä olisi ollut mitään kummempaa syytä tappaa miestä, kuin röyhkeästä käytöksestä. Se riitti Ilyavenille. Pian hän huomasi että hetki sitten vielä hänen vierellään seissyt mies oli kadonnut, eivätkä hänen silmänsä erottaneet häntä väkijoukon paljoudesta. Kuitenkin haltia oli varma ettei mies olisi ehtinyt kovin kauas, ehkä hän olisi jopa vielä taistelu-kentän alueitten sisäpuolella. Ilyaven naurahti kääntyessään ympäri, ja lähti astelemaan kiinni öykkäriä, joka oli hänen onnekseen jäänyt hakkaamaan uloskäynnin käytävän seiniä, ehkä pettymyksestä?

“Taisit kajahtaa aivan täysin, vai hakkaatko harrastukseksesi seinää?” Haltia kysyi virnuillen ja silmistä saattoi erottaa pientä kieroa pilkettä, josta ei niin vain eroon päästäisikään. Mies kääntyi katsomaan vihaisesti murahdellen haltiaa ja otti muutaman askeleen Ilyavenia kohti. Mies oli suunnilleen hänen pituisensa, ehkä hieman pitempi, muttei paljoa. Miehellä oli terävät kasvonpiirteet ja huolittelematon lyhyt parta ja viiksien alkua. Haltiaa nauratti ajatus jos hän näkisi itsellään samanlaisen. Hän pysyisi aina parrattomana eikä haaveilisi ikinä viiksistä.
“Puhut väärälle miehelle, pahainen haltia.” Mies murahti ja tönäisi mielestään kukkakeppiä hieman kauemmas itsestään. Tällä kertaa Ilyaven oli enemmän kuin rauhallinen, eikä ollut moksiskaan äskeisestä.
“Vai pahainen. Mikäs itse sitten olet? Kelvoton ihmisrukka joka ei uskaltaisi tarttua edes härkää sarvista?” Haltia piikitteli ja kierteli hetken paikoillaan. Miehestä saattoi nähdä samalla sekä vihan että katumuksen ja häpeän ristiriitaisia vaihteluita. Pian öykkäri tarrasikin haltiaa takin korkeasta kauluksesta, ja hyvin vihamielisenä lähti raahaamaan Ilyavenia edessään kohti areenaa.
“Saat tuta maistaa miekkani terää.” Mies uhitteli. Onnekseen tuo ei nähnyt haltian pirullista hymyä ja hyytävää katsetta juuri sillä hetkellä.

Pian öykkäri, joka haltiaa raahasi mukanaan, saapui murahdellen areenan reunamille. Mies päästi haltian kauluksesta irti ja mulkaisi vielä vihaisesti, kuin sanoakseen ‘pysy paikallasi’. Öykkäri katosi hetkeksi sopimaan muutaman miehen kanssa itselleen uusinta ottelua, tosin eri vastustajan kanssa. Sillä välin Ilyaven seurasi väkijoukkoa, joka hiljentyä lähes hiirenhiljaiseksi. Ilmeisesti ihmisten keskuudessa haltia oli outo näky. Sitähän Ilyaven ei varmaksi voinut sanoa. Yllättäen ihmisjoukko alkoi jälleen mylviä, kun aikaisempi mies saapui jälleen areenalle.
“Oletko valmis kuolemaan.” Mies sanoi ja vetäisi miekan tupestaan. Haltia vain katsoi halveksuen miestä, eikä mitään tapahtunut kun torvet törähtivät merkiksi ottelun alusta. Vai kuolemaa sinä halajat. Saamasi pitää. Kumpikaan ei liikahtanut, vain tuijottivat toisiaan.

Rel katseli hieman yleisöä, joka hiljeni yllättäen. Mies nosti kulmakarvojaan ja otti hörpyn juomaansa. Areenalle raahattiin jotakuta kauluksesta. Se oli haltia. Sama haltia, jonka Rel tapasi vain muutama minuutti sitten. Kohta nähtäisiin osaisiko haltia taistella. Kun mies katsoi tarkemmin hänen raahnnut mies oli sama, joka taisteli äskettäin. Rel katsoi hetken kaksikkoa ja hymähti, jonka jälkeen joi lisää. Kummatkin vain seisoivat paikoillaan sen jälkeen, kun toinen oli jutellut kahden muun miehen kanssa. Rel päätti olla sekaantumatta, koska asiahan ei hänelle kuulunut ollenkaan. Eihän mies edes tiedä haltiaa oikeastaan. Jutteli vain muutaman sanasen.

mies hieroi silmiänsä hetken pienoisesta väsymyksestä ja venytti sitten kätensä sivulle. Yhtäkkiä hän tunsi oudon kosketuksen selkänsä takaa. "Mitä?" Mies melkein huudahti. Hän näki kun keskenkasvuinen penikka juoksi miehen rahapussi kädessään. Mies puri hampaitaan yhteen. Tuo penikka pääsee vielä hengestään. Mies ajatteli ja veti huiviinsa loput juomastaan ja lähti toisen perään. Ihmisjoukossa oli hankala juosta, joten mies teki jotain normaalista poikkeavaa vaihteeksi. Hän hyppäsi kaiteelle ja juoksi sitä pitkin pojan vierelle. Rel ei sanonut sanakaan. Katsoi poikaa vain vihaisesti. Mies otti muutaman nopeamman askeleen ja hyppäsi nuoren henkilön kiinni tarraamalla vasemmalla kädellä tämän niskasta. "Annappa rahani takaisin nuljake." Mies sanoi nostaen pentua ilmaan. Toinen meinasi purskahtaa itkuun, mutta se ei saanut miehen ilmettä muuttumaan. Koska rahoja ei kuulunut takaisin, otti mies puukkonsa ja asetti sen somasti toisen kaulalle ja nyökkäsi. Samassa toinen nakkasi rahapussin maahan ja mies päästi toisen juoksemaan itku kurkussa muualle. Kun mies otti rahat maastaan ja nosti katsettaan hän näki ympärillään ihmetteleviä ihmisiä. Dasmhon hymähti ja käveli katsomaan haltian matsia. Saa nähdä miten käy. Kumpikaan ei vielä ollut aloittanut matsia, mutta kohta se alkaisi. Niskassa alkoi tuntumaan pientä jäykkyyttä, joten mies otti meikkansa viitan alta pois. Jotkut ihmiset melkein säikähtivät miekan kokoa. Kuului myös pientä puhetta: "Pystyykö hän edes käyttämään tuota teräskimppua? Voiko tuollaista sanoa edes enään miekaksi?" Mies istahti tuolille välittämättä toisten puheista ja asetti miekkansa syliin. Jotenkin oli taas vaihteeksi mukava pidellä miekkaa käsissä vaikkei siihen kummoinen syy nyt ollutkaan.

Haltia tuijotti miestä suoraa silmiin ja mietti mitä toinen oli kahden miehen kanssa aikaisemmin sopinut. Todellisuudessa mies oli tahtonut erän elämästä ja kuolemasta, nylkeä haltian todellisesti ja näyttää kansalle mikä kansa tätä kylää hallitsee. Ilyaven ei tulisi antamaan periksi ja tulisi ehdottomasti täyttämään tuon miehen häpeästä, ennen kuin listisi hänet lopullisesti. Sivusilmällä haltia erotti myös aikaisemmin tapaamansa miehen, joka lähti juoksemaan jonkun nulikan perässä. Ilyaven hymähti ja asetti toisen kätensä miekkansa kahvalle, takin ja viitan verhoaman alle. Kun haltia liikautti miekkaansa tupessa, hänen viittansa helma heilahti pienoisesti.
“Oletko valmis näkemään loppusi!” Mies hieman etäämmältä huusi haltialle, joka vain kohautti olkiaan typerän oloisena. Hänestä alkoi hetki hetkeltä tuntua naurettavammalta seisoa ihmisjoukon keskellä hievahtamattakaan. Häntä ei kiinnostanut enää edes puhua, olla vain hiljaa.

Kun vastustaja vetäisi oman miekkansa esiin, Ilyaven teki samoin. Yleisöstä saattoi kuulla, jos tarkka oli, yllättyneitä ääniä ja sitäkin kummallisempia katseita. Haltia ei tiennyt miten siihen reagoisi, eikä kyllä olisi ehtinyt miettiäkään sen tarkemmin kun mies jo oli hänen nenänsä edessä. Haltia oli hetkeksi vaipunut ajatuksiinsa, muttei tekisi sitä enää toiste. Se voisi koitua jopa hänen kohtalokseen, joten sitä täytyisi varoa pahemman kerran.
“Vai luulit sinä yllättäneesi minut… väärin meni.” Ilyaven tokaisi vihan ja huvittuneisuuden sekaisella äänellä ja huitaisi miekkansa terällä mieheltä miekan kädestä. Terävä, hieman kulahtanut, tuskin enää edes terävä ase lennähti pari kolme metriä kauemmas kaksikosta. Mies näytti hätääntyneeltä ja katsoi haltiaa anovasti. Ilyavenin olisi tehnyt mieli revetä nauruun toisen ilmeestä, samoin kun potkaisi toista kauemmas itsestään. Mies kömpi itsevarmasti pystyyn ja lähti juoksemaan miekkaansa kohti. Sitä Ilyaven oli odottanutkin. Hän ei tahtonut lopettaa tätä tähän, mutta uusi aloitus olisi poikaa. Mies kuroi miekkaansa ja kääntyi jälleen haltiaan päin. Hänen kasvonsa olivat häpeän turvottamat joka nauratti Ilyavenia.

Monen kilahduksen ja kipinän lentojen myötä haltia alkoi saada tarpeekseen. Ilyaven oli säästynyt muutamalla naarmulla, mutta mies ei ollut ulkoisesti päin katsottuna saanut mitään ruhjeita. Henkisesti vastus tuntui olevan lähes puolikuollut, joka ilahdutti haltiaa suuresti. Nyt hän päättäisi tämän eikä jatkaisi enää sekuntiakaan pidempään. Odotin paljon enemmän. Ilyaven tuumasi, verhoutui hetkeksi viittaansa ja katosi. Mies pysähtyi hämmentyneenä ja pälyili hätäisesti ympärilleen. Haltiaa ei kerrassaan näkynyt missään.
“Odotin että olisit ollut parempi.” Ilyaven tuumasi miehen korvaan lähes kuiskaten ja työnsi miekkansa siitä kohti, mistä oli aikaisemminkin tahtonut, rintapanssarin liitoskohdasta. Väki alkoi huudella ja manailla. Ilmeisesti haltian olisi heidän mielestään täytynyt hävitä, mutta minkäs Ilyaven mahtoi. Vedettyään miekkansa pois miehen rintapanssarin välistä, tuo lyhistyi polvilleen maahan. Haltia ei sen kauempaa odottanut vaan leikkasi mieheltä pienellä käden liikkeellä pään irti ja marssi pois areenalta, astellen aikaisemmin tapaamaansa miestä kohti ja istahti tuota vastapäätä, jääden puhdistamaan miekkaansa viittansa reunaan.
“Odotin jotain paljon mielenkiintoisempaa. Heikko ihminen, mieleltään mennyt… typerys.” Haltia sihisi ja kolautti jalallaan pöydän jalkaa.

Alussa taistelu näytti haltialle olevan alussa pelkkää hupia. Hän sai toisen aseen lentämään helposti pois vastustajansa käsistä. Kirkkaimmin yllätävin kohtaus oli se, kun haltia katosi näkymättömiin. Koko yleisö ihmetteli sitä. Vain muutama henkilö katsoi tuota katoamista kuin arkipäivän askaretta. Maagi? Mies mietti. Hän ei ollut itse tavannut yhtään maagia. Oli vain kuullut hieman huhuja sieltä sun täältä. Kuulemma myös erittäin voimallisia jos oppivat hallitsemaan voimiansa kunnolla. Ehkä sellainen olisi sopivin vastustaja mitata miehen voimia? Jotain, jota vastaan ei hän ollut ennen taistellut. Se voisi olla erittäin mielenkiintoinen otteluja. Yhtäkkiä haltia oli vastustajansa selän takan, kun Dasmhon vihdoinkin käänsi päänsä kohti ottelua. Isku, jonka haltia teki oli jo itsessään tappava, mutta hän ei ilmeisesti tyytynyt pelkkään yhteen surmaavaan iskuun. Haltia löi brutaalisti vastusajansa pään irti. Verta valui vuolaasti ja pään viimeinen ilme oli, kuin hän olisi vielä yrittänyt huutaa. Yleisössä muutamat oksensivat ja sitä useammat meinasivat. Olisiko miehen tapaama henkilö hullu tai jonkin sortin sadistinen psykopaatti? Kieltämättä mies ei sitä voisi sanoa toiselle, koska oli itsekkin teurastanut väkeä vastaavasti. Kylmäverisesti.

Hetken päästä haltia asteli takaisin Dasmhonin viereen ja kirosi ihmisen heikkoutta. Hän olisi ilmeisesti halunnut jonkun paljon vaativamman vastustajan. Dasmhon itse olisi kyllä kova vastus, koska hänen voimansa ja taistelutyylinsä olivat jotain mihin moni ihminen ei kykenisi. Itse miekan omallakin painolla tehty huitaisu leikkaisi keskiverto panssaria helposti. Mies raapi hieman likaa miekkansa terältä pois. "Millaista vastustajaa vastaan haluaisit sitten taistella?" Mies kysyi, kun toinen niin tuntui haluan todellisen vastuksen. "Mitä tiedät muuten maageista? Temppu jota käytit oli selvästi jotain yli inhimillistä.. Ja täällä mahtaa olla muutama magiaa käyttävä hahmo." Dasmhon kysyi ja maageista puhuessaan viittasi hieman kahteen henkilöön, jotka istuivat ylempänä heistä. Kumpikaan heistä ei kummiskaan katsonut Dasmhonia ja haltiaa, vaan he keskustelivat itsekseen jostain.

"Millaista vastustajaa vastaan haluaisit sitten taistella?" Mies kysyi ja Ilyaven kohotti katsettaan toiseen. Haltia katsoi toista arvioivasti ja lopulta kohautti olkiaan.
”Jonkun, joka osaisi jotain, mitä ei ennalta saattaisi edes arvata.” Haltia yritti vetää kaiken mahdollisimman vaikeaksi. Tänään hän oli ollut juuri sillä tuulella. Kaikki täytyi tehdä niin vaikeaksi ja ymmärtämättömäksi kuin mahdollista. Ilyaven ei vaivautuisi vastaamaan samaan kysymykseen toista kertaa. Samassa toinen kysyi haltialta maageista. Uusi kuohahdus, muttei niin voimakas kuin aikaisemmin. Ilyaven vihasi maageja läpeensä eikä voinut sietää ajattelua isästään, joka maagimestarina häntäkin samaiseen oli yrittänyt. Huonolla menestyksellä.

”Maagit.” Haltia totesi miekkansa terää hipoen, lopulta työntäen sen tyytyväisenä tuppeensa. Haltia katsahti areenalle, josta ruumista raahattiin pois etovien ilmeiden kera.
”He ovat ylimielisiä sikoja, joilla ei ole muuta päämäärää kuin tulla aina vain paremmiksi. Syövyttävät aivojaan turhanpäiväisellä tiedolla.” Ilyaven totesi sanojaan säästelemättä. Häntä ei haittaisi jos nuo kaksi, joihin Dasmhon oli äskettäin viitannut, yhtyisivät riitelemään hänen kanssaan. Saisivat maistaa myös miekan terää, sen haltia vannoi mielessään.
”Isäni oli maagi ja opin häneltä joitain perus loitsuja, se minkä näit oli yksi niistä.” Haltia vaivautui vielä kertomaan ja katsoi kädessään olevia naarmuja. Hän ei vaivautunut käyttämään magiaa niin pieniin naarmuihin, ainoastaan puhalsi kylmää ilmaa saadakseen lievennettyä kirvelyä. Ne tulehtuisivat hyvin varmasti.

”Mitä oikeastaan teet täällä ja kuka mahdat olla?” Ilyaven kysyi asetellessaan käsiään puuskaan eteensä ja siirsi eriväristen silmiensä katseen mieheen. Sitä kysymään hänen oli pitänyt alunperinkin katsomosta tulla. Selvittämään kuka tämä mies mahtoi olla, ja mitä hän täällä teki. Haltian pitkät korvat liikahtivat hieman ylöspäin, tuon yrittäessä ottaa selvää mitä kaksi maagia - mitä ilmeisimmin - keskustelivat. Kaikki heidän sanansa hukkuivat puheensorinaan. Olisi ollut mahdotonta alkaa erotella ääniä toisistaan ja selvittää kuka mitäkin sanoi. Ilyaven ei siihen vaivautuisi. Haltia nojasi toiseen käteensä ja vilkaisi miehen sylissä olevaa miekkaa, yrittäen arvioida kuinka paljon moinen mahtoi painaa.

Ensimäisen kysymyksen vastaus oli aika epämääräinen miehelle, mutta kait siitä jotain selkoa sai. Ennalta arvaamattomia liikkeitä.. Ehkä.. Mies toisti mielessään toisen vastauksen sanoja. Mitä sitten haltia ajattelikaan maageista. Ainakin hän puhui heistä kuin he olisivat vain pelkkää roskaa. Mies kummiskin epäili moista. Pelkkä katoamistemppu tuntui olevan jo sellainen, että sillä voisi pärjätä hyvinkin pitkälle. Lähes täydellinen temppu salamurhaajalle. Näkymättömänä olisi helppo iskeä vastustajan heikkoon osaan ennen kuin tämä kerkeäisi huomata mistä on kyse. Haltia alkoi puhaltelemaan käsiinsä, kun oli kertonut jotain hieman yllättävää itsestään. Hänen isänsä oli siis maagi. Se selittääkin, miksi toinen osaa varmasti muutaman muunkin kivan tempun. Mies olikin odottanut toisen kysymystä. Aina oli vain ajan kysymys milloin toinen kysyisi toisen nimeä. Kysyi haltia samalla muutakin. Dasmhon vastasi: "Olen Rel Dashmon Roddikin poika. Jaa-a... Mitäkö teen täällä? Tulin tänne lähes vain sattumalta. En ole ollut ihmisten ilmoilla vuosiin." Mies vastasi kuin mikäkin vaeltelija. Saattaisi kuulostaa myös aikalailla erakolta, koska vuosiin ei ollut tavannut muita ihmisiä.

Toinen katsoi aika miettien miehen miekkaa. Dasmhon oli nähnyt toisen miekan, joka oli myös raskas, mutta silti se oli huomattavasti pienempi miehen miekkaan, joka vastasi melkein miehen omaa pituuttaan. Jotenkin toisen silmät häirivät miestä hieman, mutta mies ei antanut sen näkyä päällepäin. Yksinkertaisesti Dasmhon siirsi katseensa muualle. Väkeä oli vielä areenalla vaikka kuinka paljon. Ilmeisesti tänään olisi paljon otteluita. Yhtäkkiä miehen mielessä kävi, että miksi täällä tappaminen ei ole rikos. Kait se perustuu johonkin iänikuiseen lakiin, joka säädettiin ennen ensimmäistä aikakautta, mies mietti hieman huvittuneena. "Pitäisikö itsekkin otella tuolla?" Rel kysyi ja käänteli meikkaansa hieman.

Ilyaven liikautteli silmiään harkitsevasti ja tuijotti välillä mihinkin suuntaan. Välillä hän seurasi areenalla liikkuvia ihmisiä, toisinaan katsomon puolella olevaa väkeä, toisinaan hän kääntyi katsomaan taivaalle.
“Et taida olla täältäpäin.” Haltia totesi ja silmäili miestä. Tuon kookas olemuskin jo kertoi hyvin paljon. Ilyaven ei nimittäin aikaisemmin ollut nähnyt noin yhtä kookasta miestä kuin Dasmhon lähimaillakaan. Haltialta ei jäänyt koskaan mitään huomaamatta ja hänellä oli erittäin terävä muisti. Miksi hän siis voisi erehtyä, vaikka mahdollisuudet siihen olivat toki olemassa.

Ilyaven alkoi käydä hetki hetkeltä levottomammaksi istuessaan aloillaan tuolilla. Hän ei millään olisi malttanut istua paikoillaan, muttei viitsinyt seisoakaan. Pieni nulikka juoksi juuri sillä hetkellä haltian ohitse, pääsemättä kuitenkaan kovin pitkällä kun Ilyaven jo tarttui tuota hihasta.
“Kuules koltiainen.” Ilyaven ojensi muutaman kolikon pojalle, joka katsoi tätä ihmeissään. Syystäkin.
“Haet minulle tuopin rahoilla joita annoin sinulle, tai muuten vedän niskasi kymmenelle solmulle. Asia selvä?” Ilyaven tuijotti poikaa toinen kulma koholla. Nuorukainen vilkaisi kädessä olevia kolikkojaan huultaan purren ja sitten siirsi sen haltiaan ja nyökkäsi muutaman kerran. Ilmeisesti nulikka ei tahtonut niskojaan solmuille, ja sen parempi Ilyavenille. Miten hän olisi saanut aikaiseksi kymmenen solmua, kun pojan niska tuskin taipuisi edes yhdelle.

”Pitäisikö itsekin otella tuolla?” Mies sanoi miekkaansa käännellen, joka sai Ilyavenin vaihteeksi katsomaan Dasmhonia ja tuon kookasta miekkaa. Olisi sikäli mielenkiintoista nähdä toisen ottelevan kun kerran hänkin oli jo kerran itse areenalle joutunut. Siispä kokeilemaan vain.
”Uskon että hyvin moni haluaisi haastaa kaltaisesi.” Ilyaven arvaili ja nyökkäsi kohti areenaa. Samassa joku koputti häntä olkapäähän. Haltia kääntyi hieman ihmeissään, sillä hän oli jo ehtinyt unohtaa kokonaan pojan koltiaisen.
”Herra, tuoppinne.” Poika ojensi lasia Ilyavenille ja rahoja, jotka olivat jääneet ylimääräisiksi. Haltia nappasi oluen käteensä ja siemaisi siitä kulauksen.
”Saat pitää ne rahat.” Haltia herra tokaisi ja työnsi pojan matkoihinsa. Vaikkakin häntä inhotti antaa rahaa kokonaan tuntemattomille. Tämä sai olla viimeinen kerta kun hän niin teki.

Haltia vaikutti kovin levottomalta yhtäkkiä. Hän ei tahtonut pysyä paikallaan, mutta ilmeisesti ei viitsinyt kauhiana pomppiakkaan. Taas jälleen pystyi näkemään toisen töykeän kohtelun toisia kohtaan. Haltia kaappasi jonkun lapsen ja käskytti tämän ostamaan juomaa, muutoin lapselta menisi niskat nurin. Ilmeisesti haltia oli aika omassa elementissään tuollaisina hetkinä. Harvemmin moisia näkee, mutta vielä harvemmin he elävät pitempään kuin keskiverto henkilö. Johtunee siitä, että tietyn ajan päästä joku ei enään kestä moista, ja pistää tuollaisin henkilön osiin. Ehkä näinkin voisi käydä, mutta ainakaan moiset eivät ole kovin suosittua porukkaa yleisesti.

Kun mies kuuli vastauksen hänen ottelupyynnölleen, mies käänsi katseensa toista kohti. "Ehkä.. Ehkä olen hieman harvinaisempi tapaus." Mies sanoi hieman itseään vähättelevästi. Mutta tosiaan. Hän ajatteli sanojensa perään myönteisesti siitä, että häntä vastaan löytisi varmasti haastajia. Pian heti perään saapuikin se samainen lapsi tuomaan haltian olutta. "Mutta et ole esitellyt itseäsi." Dashmon sanoi odottaen, että toinen kertoisi nimensä nyt. Haltia kieltäytyi ottamasta ylimääräisiä hiluja takaisin. Ehkei toinen olisikaan niin "paha" kuin mies ensin arveli aikaisemman perusteella.

Mies katsoi takaisin itse areenaa ja katsoi sitä kuin kaipaisi sinne. "Kenen kanssa sitä sitten ottelisi?" Mies kysyi ääneen vaikka ei niin aikonut. Sellaista tapahtuu monesti, kun ei ajattele kovin paljoa ympärillään tapahtuvaa menoa. Mies laittoi sormensa ristiin niin, että klämmenet osoittivat erisuuntiin. Kuului rystysten naksuntaa. Jotenki Dasmhonikin alkoi tulla levottomaksi, kun ajatteli sitä, että voisi otella sen sijaan kuin istuisi penkillä ja katsoisi, kun toinen joisi oluttaan. "Äh.. Pitää etsiä se vastus." Mies sanoi tympääntyneenä ja nousi ylös tuolistaan, jonka jälkeen suuntasi portaisiin. Mies asetti miekkansa selkäänsä. Hän haluaisi nähdä reaktion vastustajan ja yleisön reaktion tähän hieman ainutlaatuisempaan miekkaan. Portaat oliva pienet, koska pudostusta ei ollut kuin sen metrin. Mies jäi areenan laidalle. Vähän matkan päässä seisoi parrakas mies, joka näytti hieman jonkin sortin managerilta. Ainakin hän kirjoitteli jotain ylös. Rel asteli tämän luo ja kysyi, pitääkö otteluista ilmoittaa. Parrakas henkilö sanoi, että ne ainakin kirjataan ylös. Syytä tähän Dasmhon ei jaksanut kysyä. Olisi vain saatava se vastustaja.

Hetken jo Ilyaven oli varma, ettei hänen tarvitsisi kertoa toiselle nimeään. Nimettömänä hiippaileminen oli hänen alaansa, ja nimikin vaihteli jokaisella talon nurkalla. Ties milloin häntä puhuteltiin Ilyathaniksi, milloin Azyreksi. Mies ei edes muistanut kaikkia nimiään.
“Ilyaven-Gorgorat ba Ithil.” Haltia mutisi lyhyesti. Muutama ihminen kääntyi katsomaan haltiaa, mutta pelkkä katsahdus heihin sai kyseiset vätykset astumaan askeleen kauemmas ja kääntämään katseensa muualle. Ilmeisesti tuo nimi oli heidän suullaan tuttu syystä jos toisestakin. Kerrankin Ilyaven oli saanut esitellä itsensä muitta mutkitta omalla nimellään, eikä ollut joutunut käyttämään aikaa vale nimen keksimiseen.

Ilyaven tiesi että aiheuttaisi läsnäolollaan ristiriitaisia ajatuksia itsestään, ja sen oli varmasti jo Dasmhonkin huomannut. Herran mielialahäiriö oli aina ollut pahimmillaan suuren väen keskuudessa, eikä taisteluareena varmastikaan ollut häiriön kannalta täydellinen valinta. Ei Ilyavenille. Mitä hän oli huitaissut yhtä miestä kuonoon, tappanut jo yhden ihmisen, ollut töykeä lapselle. Rahan suominen lapselle taisi olla ensimmäinen hyvä teko tänä päivänä, mutta se ei varmasti tulisi jäämään siihen. Haltia tekisi ennepitkään jotain yhtä kummallista.

Kun Rel lähti pöydästä etsimään vastustajaansa, haltia seurasi tuota silmillään niin kauan että mies katosi hänen päänsä taakse. Ilyaven ei vaivautunut liikauttamaan päätään, mutta kättään kyllä. Haltia siemaisi erittäin pienen kulauksen tuopista ja iski sen voimalla pöytään, niin että sen sisukset loiskahtivat pöydälle. Haltia katsoi kun olut vana valui pöydänreunalta alas maahan, ja katosi kivillä peitetyn maan koloihin. Mitä tapahtui lasille, joka hetki sitten oli vielä pöydällä majaillut. Se löytyi miljoonina kappaleina maasta, eikä kukaan ollut onnekseen vielä astunut sirujen päälle. Ilyaven potki siruja itsestään kauemmas kuin tahtoakseen että joku varmasti saisi jalkapohjaansa ikävän lasin sirpaleen tuottamaan kipua ja vuodattamaan verta. Kerrassaan loisto tuuma Ilyavenin kaltaiselta maailmaa paheksuvalta.

Ennen pitkään mies kaksikko asteli Ilyavenia kohti. Haltia oli varma että eripuraisuus tästäkin vain syntyisi, mutta toistaiseksi hän oli väärässä.
“Anteeksi herra, mihin tässä hetki sitten istuva mies katosi? Ystäväni olisi kiinnostunut haastamaan hänet.” Mies sanoi ja hätkähti hieman paikallaan, kun Ilyaven paiskasi pöydän nurin ja astui aivan kaksikon eteen. Haltia siirsi katsettaan vasemmalta oikealle, ja pysähtyi äsken puhuvan miehen kohdalle virnuillen.
“Tuolla.” Haltia osoitti paikkaa, johon Dasmhon oli hetki sitten mennyt ja kaksikko lähti oitis matkaan. Ilyaven vilkuili heidän peräänsä, kunnes katosivat lähimpään porras käytävään. Toivottavasti löytäisivät Relin. Haltia katsoi pöytää maassa, jonka kulmasta oli lähtenyt pala irti, ja asteli hyräillen seinän vierustalle jääden siihen nojailemaan.

Mies oli tarpeeksi lähellä pöytää, jossa istui, että kuuli mitä tapahtui. Ilyaven ilmeisesti riehui taas jotain äänistä päätellen. Kovin selvästi hän ei silti kuullut. Vain kovimmat paukahdukset. Ensimmäinen kuulosti siltä, kuin jokin olisi mennyt rikki. Seuraava ääni kuulosti paljon raskaammalta. Mies nojasi seinää kädellään ja katseli yleisöä. Osa yleisöstä katseli häntä. Miehestä se tuntui hieman pöljältä. Ainakin niiden yksinäisten vuosien jälkeen. Joten häntä ärsytti ulkoisesti ihmisten paljois, vaikka suoraansanoen tykkäsi olla taas vaihteeksi ihmisten ilmoilla. Mutta kaikkea hyvää ei saa kuluttaa hetkessä niin, että siitä menee maku.

Kaksi miestä asteli. He olivat lyhyempiä Dasmhoniin katsottuna. Toinen oli enemmän arkivaatteissa, kun taas toinen näytti olevan valmis otteluun. Rel yritti arvioida toisia pelkän ulkonäön perusteella. Arvioida sitä, olisiko taisteluun alkava enemmän nopeampi vai voimaan perustuva taistelija. Mitään metallilevyjä hän ei käyttänyt panssarinaan. Hän piti yllään kevyt panssaripaita. Sen yllä pystyi liikkumaan kuten tavallisessa paidassa, mutta painoa oli tietenkin enemmän. Toisen asetta Dasmhon ei nähnyt. Ehkä ne olivat selän takana. Ainakin olisi tyhmää taistella aseettomana. Arvioltaan toinen oli jotakuinkin kaksikymmentäviisi vuotias. Harvemmin kyllä Dasmhon arvioi toisia taistelutaidoiltaan, mutta nyt siihen oli syy. Mies oli täysin varma, että toinen haastaisi tämän.

"Herra hyvä, ystäväni haluaisi haastaa sinut kaksintaisteluun." Toinen vastasi. Kuin toinen ei muka osaisi puhua. Siispä Rell päätti piikittää hieman: "Mikset puhu itse minulle suoraan?" Sanojen jälkeen Rel kallisti päätään toista kohti. Puhumisen aloittanut tuntui hieman nolostuvan, koska oli toiminut hieman oudosti. Panssaripaitaa käyttävä avasi suunsa: "Ottelisitko kanssani?" Dasmhon hymyili hieman ja vastasi toiselle: "Ihan kuolemaan asti?" Miehen sanojen jälkeen panssaripaitaa käyttävä katsoi hieman omituisesti Dasmhonia. "Ei.. Haluaisin vain otella." Oli hieman erikoista miehen mielestä, että toinen haastoi toisia muuten vain ottelemaan. Kyllähän sekin Rel:lle kävi. "Mikäs siinä.. " Rel vastasi ja astui areenalle. Toinen seurasi perässä. "Saanen kysyä nimeäsi?" Rel kysyi. Toinen vastasi nimekseen vain etunemen: "Vernor" Ei se suinkaan ollut töykeää ainakaan Relin mielestä. "Kutsu minua vain Dashmoniksi." Mies tokaisi toiselle. "Aloitetaanko?" Mies kysyi suoraan kun miehet olivat aikalailla keskellä koko paikkaa. Yleisö katsoi odottavasti kaksikkoa. Dasmhon katsoi takaisin yleisöä, ja sitten siirsi katseensa takaisin Venroriin. Toinen nyökkäsi.

Dashmon seisoi vain paikallaan odottaen toisen hyökkäystä. Toinen epäröi ensin, mutta lähti hyökkäykseen, kun Dasmhon näytti merkiksi, että se olisi ok. Venror vihelsi, jonka jälkeen hänen kaverinsa viskasi areenalle keihään. Ei. Pikemminkin kirveen, jossa oli keihään varsi. Jotenkin tämä päivä tuntui miehestä siltä, kuin hän ei olisi koskaan nähnyt mitään. Tuollaisen aseen hän oli nähnyt vartioilla vain yleensä. Muutaman kerran palkkasoturin tehtävissään. Venror syöksyi yrittäen huitaista miestä päähän. Vaikka ottelu oli vaina pelkkää voimien mittausta, toinen taisteli ilmeisesti täysillä, ja ilman hanttiin panemista voisi kuolla. Dashmon pyörähti, jolloin viitta peitti hieman miehen aikeen. Mies otti miekastaan kiinni, muttei ottanut sitä selästä. Kirves iskeytyi miekkaan. Kipinöitä ei vielä lentänyt, koska aseet olivat vielä kylmät. Vain puolet miekasta saattoi nähdä nyt. Dasmhon tosiaan halusi testata miten hänen voimansa ovat kasvaneet, joten hän ei vielä lähtenyt täysillä mukaan. Rel tarrasi toisen kirveen pitkästä varresta ja otti puukkonsa esiin. Pienen hymyn pystyi näkemään miehen kasvoilla. Mies piti toisen kirveen varresta kiinni, mutta sen verran löysästi, että pystyi liikuttamaan sitä vartta pitkin. Dasmhon syöksyi kohti toista puukko valmiina sivaltamaan. Venror väisti puukon vetäytymällä alas ja potkaisemalla Dasmhonia jalkoihin. Toinen käytti raskasta asetta, mutta itsessään oli siis kehittänyt nopeutta. Erikoinen yhdistelmä Dasmhonin mielestä. Ennemminkin ainutlaatuinen. Dasmhon päästi kirveestä irti ja hyppäsi sivummalle väistääkseen potkun. Puuko meni takaisin koteloonsa. Oli aika siis käyttää miekkaa. Kuului pieni metallinen kilahdus kun Dasmhon otti miekkansa esille. Yleisöstä pystyi kuulemaan jonkinsortin melua yllätyksestä.

"Tuo on... Iso miekka." Venror vastasi yllättyneenä. Hän ei ollut nähnyt vielä miekan koko pituutta, mutta se oli isompi mitä Venror silloin oli arvioinut. Venror yritti iskeä kirveellään työntämällä, kuten keihäällä pistettäisiin. Dasmhon käänsi terän lappeellen kohti Venroria. Kirves iskeytyi kovaa isolle alueelle miekkaa. Todellista työntövoimaa sillä ei ollut, koska Dasmhonin asento oli vakaa iskun vastaanottaessa. Miekka nousi ilmaan jolloin koko mies kierähti ottaen askelia kohti toista. Dasmhon keräsi voimaa iskuun miekan painosta. Silloin isku olisi vahvimmillaan, mutta myös heikoimmillaan, jos se väistettäisiin. Ison miekan käyttö oli hieman riskaapeliä, mutta kun sitä osaisi käyttää, olisi aiheuttamat vahingot suuret. Venror torjui iskun pyöräyttämällä kirveensä kahvan iskun tielle. Iskussa oli plajon voimaa, jolloin Venror luisui miekan mukana sivummalle, ja varsi käyristyi iskun ajaksi. Venrorin ilmeeltä pystyi näkemään pienen järkytyksen, kun toinen huomasi mitä olisi voinut tapahtua, jos varsi olisi katkennut. Dasmhon ei antanut aikaa miettimiselle taistelukentällä, joten oli seuraavan liikkeen aika. Mies otti taas vauhtia lyöntiinä pyörähtämällä niin, että miekka kävi takana ja lopulta sivaltaisi ylhäältä. Venror hyppäsi kierähtäen kauemmas ja miekka iskeytyi maahan. Hiekkaa kentältä miekan alueelta pölähti ilmaan. Käytän taas liikaa voimaa yhteen iskuun. Olen liian hidas.. Mies huomasi tämän hetkisen heikkoutensa, jos toinen saisi paikan iskeä suoraan.

Venror oli nyt kymmenen metrin päässä ja näytti siltä, että hän oli tokentunut äskeisestä. Hän näytti taas itsevarmalta. Dasmhon nosti miekkansa maasta ja osoitti sen terällä kohti Venroria. Venror lähti juoksemaan kohti Dasmhonia, jolloin mies otti muutaman askeleen ja iski miekalla pistäen toista. Pituudessa miekka häviäisi, mutta kirveessä ei ollut pistoterää. Miekka osui ennen toisen kirvestä, mutta panssaripaidan ominaisuus näkyi nyt. Koska se oli korkealaatuisesta teräksestä ja jousti iskun tullessa. Pisto suuresta miekasta ei ollut tarpeeksi vahva läpäistäkseen sitä, mutta sen sijaan miekka nosti toista korkeammalle ja heitti selälleen maahan. Dasmhn lähestyi selällään olevaa vastustajaansa miekka hangaten maahan, jolloin hiemma nousi perässä hieman ilmaan. Venror yritti työntää jälleen kirveellään pistämällä, mutta Dasmhon heilautti miekkaansa alakautta ylös, jolloin se osui kirveen terään. Kirves lensi korkealle ilmaan. Yleisö seurasi ilmassa pyörivää kirvestä joka iskeytyi maahan hetkeä myöhemmin. Miekan heilahdusvoimaa Rel käytti hyväkseen alakauttalyönnissä. Hän sai aikaan korkeamman hypyn. Liike oli kauka sellaisesta taistelutyylistä, jota monesti nähtiin. Mies hyvästi korkealla. Hän asetti miekkansa terä alas. Katsotaan onko nyt pistossa voimaa.. Dasmhon ajatteli tullen vauhdilla alas miekan terä melkein takaisisi toisen jos se tulisi sivuttain keskelle Venrorin ruumista. Osumahtekellä nousi ilmaan erittäin paljon hiekkaa, jättäen yleiölle nähtäväksi vain tumman hahmon.

Venror katsoi silmät pyöreänä taivasta, jonka jälkeen laski katsettaan Dasmhoniin. Miekka oli sikeytynyt aivan toisen viereen upoten maahan. "Onneksesi et halunnut taistella kuolemaan asti." Dasmhon sanoi hieman hymyillen. Venror yritti päästää suustaan jotain, mutta se jäi vain muminaksi. Helpottunut toinen ainakin oli, että sai pitää henkensä. Yleisö saattoi ihmetellä tilannetta, mutta siitä Rel ei välittänyt. Mies nosti miekkansa nitkuttaen maasta ja asetti sen takaisin selkään. Ensin heilauttaen viittaansa edestä. Dasmhon katsoi Ilyavenia, jota kohti käveli.

Ilyaven katsoi kun kaksikko asteli areenalle kuin ystävykset konsanaan. Näky inhotti aluksi haltiaa, mutta kun Venror ja Dasmhon aloittivat ottelunsa, Ilyaven seurasi enemmän kuin mielellään mitä areenalla tapahtui. Yksikään isku ei jäänyt huomaamatta. Silmät seurasivat erityisesti Reliä ja tuon järkälemäistä miekkaa. Haltiaa kiinnosti kuinka mies oli alunperinkin oppinut käyttämään tuollaista miekkaa. Oikein käytettynä hänkin saattaisi oppia painavien miekkojen käytön, mutta tyytyi omaansa, kevyeen haltiatekoiseen erittäin pitkäteräiseen miekkaansa jota oli käyttänyt jo vuosia. Miekan terä oli tahriutunut hyvin useasti verestä mutta se kaikki oli tallessa hänen mustan viittansa helmassa. Ainoastaan sade olisi saanut virutettua viittaa, mutta miksi haltia sateessa oleskelisi.

Taistelu oli käyty ja Dasmhon selvinnyt voittajaksi. Niin haltiakin oli hieman epäillyt. Ja mikäli kyseessä olisi ollut kuolemaan asti käytävä ottelu, olisi Vernor kokenut kovia. Ilyaven oli iloinen ettei itse ollut sillä hetkellä miestä vastassa koska olisi varmasti ottanut takkiinsa eikä enää koskaan palannut näille seuduille näyttämään naamaansa. Jos Rel erehtyisi pyytämään häntä vielä tuolle areenalle haltia kieltäytyisi muitta mutkitta. Niin herra päätti ja tönäisi itsensä irti seinästä kun Dasmhon käveli häntä kohti.
“Mielenkiintoista.” Haltia tuumasi ja vilkaisi vielä areenan suunnalle, jossa Vernoria autettiin ylös.
“Mistä olet oppinut käyttämään miekkaasi noin?” Ilyaven jatkoi hyvin pian ja katsoi miestä lähes lasittuneella katseella hieman silmien ohi. Samassa myös haltian korvat liikahtivat, jonka eläin olisi voinut aistia varoitukseksi. Ilyaven ei itsekkään ollut oikein perillä miksi niin oli tehnyt, vaistonvaraisesti.

Yllättäen nuo kaksi maagia ilmestyivät aivan Ilyavenin vieressä sijaitsevasta käytävästä, kuin tyhjästä. He pälyilivät ympärilleen ja kävelivät sitten areenan poikki sen toiselle laidalle puhelemaan erään miehen kanssa. Keskustelu vaikutti hyvin tärkeältä koska tyyppien päät olivat lähes kiinni toisissaan. Mistä syystä? Haltia pohdiskeli ja potkaisi pikku kiveä jaloistaan kauemmas tylsistyneenä.

Mies hymyili itsevarmasti kun huomasi Ilyaven lasittuneen katseen ja kysymykset. Mies asteli vielä lähemmäs ennen kuin vastaisi. Vain muutaman askeleen jälkeen mies sanoi vastauksensa haltialle: "Opin käyttämään miekkaani alunperin Roddikin neuvoin. Loput opettelin yksin... Koska Hän on nyt kuollut." Dasmhon sanoi mutisten loppua kohti. Hän ei tykännyt sanoa isähahmonsa olevan kuollut, vaikka näin asiat ikävä kyllä olivat. Kun Dasmhon oli jo ulkonä kentältä, hän katsoi taakseen. Venror nostettiin ylös. Hän ei ainakaan kaukaa näyttänyt vihaiselta. Hän oli pikemminkin tyytyväisen näköinen. Ehkä hän oli niitä jännityksen hakijoita. Sellaiset henkilöt haastoivat monesti toisia. Adrealiinin virtaus. Sitä he halusivat. Tuntuihan se kenestä tahansa mahtavalta. Luulisin.

Lähellä Ilyavenia hänet ohitti nuo kaksi maagia. Dasmhon seurasi heitä sivusilmällä, kun he menivät ohi. Outoa kyllä, toinen maageistä teki samoin Dasmhonille. Maagin katse oli synkkä ja syvälle silmiin porautuva. Tuntui kun heidän päänsä olivat samalla kohdalla, olisi aika pysähtynyt. Kuin joku tuntematon voima olisi virrannut miehen läpi ja saanut sydämmen hakkaamaan kaksinkerroin kovemmin. Se tunne ei ollut pelkoa, vaikka muistutti suuresti sitä. Olisiko tämä maagin tepposia? Yrittää painostaa toinen pelkoon, jolloin toista olisi helpompi kontrolloida. Pelokkaana vastustaja olisi helppo kohde, koska hän saattaisi tehdä hätiköityjä ja epätoivoisia liikkeitä.

Mies jäi paikoilleen kulkuväylään ja seurasi katseellaan toisia. He menivät juttelemaan miehelle. Dasmhon ei välittänyt siitä sen enempää. Hän käveli haltian viereen ja kysyi yhdellä sanalla: "Juomista?" Miehen pää kääntyi vielä maageihin hetkeksi. Nyt he kättelivät miestä, kuin olisivat tehneet loistavat kaupat jostakin. Jotenkin nuo kaksi tuntuivat jossain määrin epäilyttäviltä. Luultavasti se oli vain miehen lievää harhaluuloisuutta. Tuskin he miehen kanssa sekaantuisivat sen enempää. Dasmhon laittoi kätensä taas viitan taakse ja kurotti rahapussiian, jotta voisi valmiiksi laskea rahansa juomaa varten. Jos ylipäätänsä toinen toista ryyppyä myös halaijaisi. Yksin mies ei nyt ainakaan haluaisi juoda. Yleisö jutteli taas jotain. Luultavasti äskeisestä ottelusta.

Kun mies oli laskenut rahansa ja laittanut loput takaisin pussiin, hän käänsi päätänsä taas vaihteeksi maageihin. He olivat kadonneet. Mies ei ollut yllättynyt, koska kuka tahansa olisi voinut tuossa ajassa vaikka kävellä miehen näkökentän ulkopuolelle. Mies asetti rahapussinsa vyölle selän taaksen, niinkuin aina teki.

Ilyavenin täytyi pinnistellä saadakseen selvää miehen viimeisistä sanoista. Haltia erotti ainoastaan sanan kuollut, ja tyytyi nyökyttelemään toiselle. Kuka sitten ikinä olikin kuollut, aisti miehestä että kyseinen henkilö oli mahdollisesti ollut hyvinkin tärkeä hänelle. Sen pitemmälle Ilyaven ei ehtinyt ajatella, kun yritti vilkuilla Dasmhonin olan yli kahta maagia kuitenkaan näkemättä heitä. Hetki sittenhän he vielä olivat puhelemassa miehen kanssa, joka oli myös kadonnut. Ilyaven kohotti huomaamattaan toista kulmaansa ja avasi kätensä puuskasta sivuilleen. Jotain outoa oli tekeillä, mutta mitä. Pelko oli silti tuntematon sana Ilyavenille.

”Juomista?” Dasmhon kysyi ja Ilyaven nosti katseensa maasta suurin piirtein juuri miehen rahapussukan kohdalle. Haltia silmäili kun toinen käsitteli kolikkoja käsissään ja sitten tuli miettineeksi mitä hänen oma rahapussinsa sisältäisi. Muutamia pronssikolikoita, joilla tuskin saisi mitään ostettua. Dasmhonin raha säiliö saattaisi olla mukava lisä Ilyavenin pussissa, mutta haltia lykkäisi sitä vielä.
”Kiitos kyllä.” Ilyaven päästi suustaan yrittäen karistaa samalla kolikon kuvat mielestään. Haltia vetäisi huppuaan korkeammalle niskaansa kohti, kun hänen ohitseen virtasi kuin vuolas joki joukko ihmisiä. Meinasivat tempaista haltian mukaansa, mutta Ilyaven piti jalkansa tiukasti maassa. Hänhän ei lähtisi moisen sakin vetämänä minnekään.

Haltia asteli Dasmhonin vierelle välittämättä siitä mitä toinen saattaisi hänestä ajatella. Ilyaven teeskenteli etsivänsä jotain käännellen päätään, mutta tämän silmät tuijottivat tuota suloista raha pussia miehen vyöllä. Ei hän huomaisi, ei varmasti huomaisi. Ilyaven vilkaisi ettei mies katsoisi häntä, jolloin haltia yritti kurottaa kättään rahoja kohti. Yrityksen kuitenkin pilasi jokin, nuori poika jonka hän oli aikaisemmin passittanut tuoppia itselleen hakemaan. Haltia säpsähti hieman ja vetäisi kätensä nopeasti pois raha pussin luota, kääntyen sitten katsomaan silmät viiruina poikaa.
”Äiti kielsi ottamasta rahaa vierailta.” Nuorukainen ojensi haltian aikaisemmin antamia rahoja takaisin, jotka Ilyaven sieppasi käden heilautuksella itselleen. Poika juoksi salamana pois, koska ei tahtonut joutua enää juoksutettavaksi joka olisi Ilyavenin kohdalla pitänyt paikkaansa. Hän olisi varmasti keksinyt jonkun inhottavan ja turhan asian, jonka olisi sysännyt pojan harteille. Nuorukainen sai olla tyytyväinen ettei jäänyt pidemmäksi aikaa herran eteen seisoskelemaan.

Ilyaven henkäisi syvään ja vetäisi selkäänsä suoristaessaan hupun takaisin päähänsä. Hän ei tahtonut kenenkään kiinnittävän suurempaa huomiota hänen ilmeeseensä, joka oli niin tyrmistynyt pienen epäonnistumisen takia. Haltia olisi niin tahtonut heitellä lantteja käsissään, mutta nulikka oli keskeyttänyt kaiken.
”Satuitko näkemään mihin ne kaksi, maagia, katosivat?” Ilyaven kysyi, painostaen sanaa maagia hyvin vahvasti.

Dasmhon oli menossa ostamaan juomista, mutta mies aisti jotain hämärää. Juuri kun hän oli kääntymäsä hän näki nuoren pojan taas, saman jonka Ilyaven oli laittanut hakemaan juomista. Mies ei sanonut sanaakaan, mutta kuunteli lapsen sanoja. Dasmhon kyllä olisi pitänyt ne rahat silti vaikka kuka olisi kieltänyt ottamasta vierailta rahaa. No ainakin lapsi oli tottelevaista sorttia. "Sait sitten rahasi takaisin." Mies sanoi toiselle odottamatta vastausta. Rel suuntasi kohti paikkaa, josta aikaisemminkin osti juomansa. Ehkä nyt voisi syödäkkin myös. Taistelun jälkeen oli aina nälkä. Sanotaanhan, että liikunta kasvattaa ruokahalua.

Mies tilasi juomansa ja vilkuili haltiaa. Haltia kysyi kerkesikö mies nähdä minne maagit katosivat. Dasmhon pudisteli päätään hieman. Kun mies oli juomansa saanut käteensä, hän mietti, että söisi sittenkin vasta myöhemmin. Kaikkia varoja ei kannattaisi heti tuhlata. Pystyisihän mies vaikka metsästämään ruokansa itse heittotikareilla. "Kuulitko mitään, mitä maagit keskustelivat?" Dasmhon kysäisi Ilyavenilta ennen kuin otti hörpyn juomastaan. Jotenkin maagit olivat alkaneet kiinostamaan miestä. Olisihan tuo hienoa itsekkin osata käyttää magiaa. Vieläkun nuo kaksi maagia olivat hieman mysteerisiä. Hieman miestä värisytti vielä se tunne, jonka toinen maageista varmasti loi hänelle. Ehkä tarkoitus oli pelotella tai sitten kyse oli jostain hieman sairaammanoloisesta vitsistä. Luultavasti sitä mies ei saisi tietää ikinä. Ainakin niin Dasmhon oletti.

Kuului jyrinää. Mies katsoi taivaalle ja samassa alkoi satamaan kaatamalla. "... Äkkiäpä se sää vaihtui.." Dasmhon mainitsi ääneen mitä ajatteli. Sateen lisäksi tosiaan myös alkoi ukkostamaan. Salamat iskivät sinne sun tänne. Yleisö alkoi vähenemään, koska kukaan ei halunnut kastua. Ei kyllä mieskään liiemmin, mutta eipä se loppujen lopuksi pahastikkaan haitannut. Haltia tuskin haluaisi kastua. Sen verran mies yritti ennakoida toisen liikkeitä. "Vaihdetaanko paikkaa?" Rel kysyi istuen vielä paikallaan aivan kuin sadetta ei olisi edes ollut. Sen verran vuosien aikana mies oli tottunut siihen tunteeseen, että välillä taivas repesi niskaan ja välillä saattoi jopa paahtaa melkein hengiltä. Mies otti uuden ryypyn juomastaan. Maku laimeni nopeasti, kun olueen lisättiin vettä, joten olut ei maistunut miehen mielestä enään niin hyvältä, kuin sen pitäisi. "Tästäkin tuli nyt laimeaa litkua..." Mies mutisi hiljaa itsekseen ja työnsi juoman kauemmas itsestään merkiksi siitä, ettei enään joisi sitä.

”Kuulitko mitään, mitä maagit keskustelivat?” Mies kysyi. Ilyaven siemaisi kulauksen oluestaan ja mietti ettei kaataisi tätä erää maahan. Olihan tuoppi sentään toisen tarjoama, mikä syy hänellä siis olisi kaataa sekin maahan. Haltia puristi kolikoita kädessään, lopulta kaivaen viittansa alta pienen pussukan, johon tunki vaivaiset kolikot. Hänelle niistä ei tulisi olemaan hyötyä, ennen kuin saisi lunastettua seuraavan palkkansa. Murhasta, joka olisi pitänyt suorittaa jo aikoja sitten, muttei haltia juossut aika määräysten perässä. Hän tekisi sen silloin kun huvittaisi ja sillä sipuli. Hänen työ ajoistaan ei päättäisi kukaan muu kuin hän itse.
“Itse asiassa en, vaikka voin kyllä myöntää että yritin.” Ilyaven vastasi myhäillen ja hetken hänestä jo ehti tuntua ettei voisi joutua enää mihinkään ongelmiin.

Siitä haltia saikin vain unelmoida, sillä hänen kädelleen putosi muutama pisara. Ilyaven ei ollut veden ystävä, eikä todellakaan pitänyt sateesta. Hän suorastaan vihasi vettä, varmasti enemmän kuin kukaan muu tässä maailmassa. Kävi erittäin lähellä, ettei ilmoille olisi satanut kauheaa manausten sarjaa. Ties mitä olisi käynyt jos haltia tietämättään olisi tietämättään käyttänyt magiaakin siinä välissä. Ilyaven tyytyi kuitenkin kaikesta huolimatta olemaan hiljaa ja manaamaan äänettömästi. Kun sade alkoi hetki hetkeltä voimistumaan ja ukkonen alkoi nousta, Ilyaven sitä vastaan alkoi heilumaan paikallaan kuin väistelläkseen sade pisaroita jossa ei tietenkään menestynyt.
”Vaihdetaanko paikkaa?” Rel kysyi istuen vielä Ilyavenia vastapäätä. Tosin haltiahan ei istunut enää paikallaan, vaan oli vetänyt huppunsa hyvin tiiviisti päähänsä ettei saattanut nähdä hänen kasvojaan ollenkaan.
”Itse en ainakaan jää tähän istuskelemaan.” Haltia tokaisi laskien tuoppinsa pöydälle ja lähti astelemaan pois sateesta.

”Jotain pahaista maagien pelleilyä tietenkin.” Ilyaven murahteli. Ensimmäinen suoja tarjoutui käytävästä, jonka lävitse pääsi sekä ulos, maan alle ase ja väline varastoihin että katsomon puolelle. Haltia ei vaivautunut katsomaan taaksepäin, seurasiko Dasmhon häntä vai ei. Porraskäytävästä, joka vaikutti laskeutuvan maan alle, kuului omituisia kohisevia ääniä. Haltia vilkaisi käytävään, muttei nähnyt mitään erikoista. Ainoastaan ääni oli kumma. Toinen mihin Ilyaven kiinnitti huomiotaan, oli ylemmäs kuin katsomo vievä käytävä, josta hän aisti häilyvän magian tunteen. Ne pahaiset ovat tietenkin asialla. Jos yksikin asettuu tielleni revin siltä raajat irti yksitellen. Ilyavenin mieli pauhasi. Haltia erotti takaansa lähestyviä askelia ja mitä lähemmäs ne tulivat sitä lähemmäs haltian käsi vavahteli miekkansa kahvaa. Yllättäen Ilyaven vetäisi miekkansa tupesta ja kääntyi ympäri, nostaen miekkansa terän takanaan hiiviskelevän leuan alapuolelle. Haltia ei saattanut olla vielä varma, kuka tuo hiiviskelijä oikein oli.

Haltia lähti etsimään sadesuojaa. Dasmhonin arvio meni oikein siitä, että toinen ei viipyisi kauaa sateessa. Mies päätti seurata toista, koska jossain määrin heissä oli alkanut tulla jo tuttuja. Matkalla sadesuojaan Ilyaven kirosi maageja. Pystyykö maagit halltsemaan säätäkin? Kuinka rajattomat voimat maagilla voisi olla, jos jopa luonnon huijaaminenkin onnistuu. Mielenkiinto maageihi kasvoi sitä enemmän, mitä enemmän mies niiden voimia ajatteli. Kuinka voimallinen täysin oppinut maagi voisi olla? Mies jäi miettimään sitä juuri ja juuri katoksen alle. Haltia jatkoi pidemmälle, käytävän keskellä olevan alikulun kohdalle. Tai minne tuo reitti ikinä veisikään.

Mies tunsi taas saman oudon tunteen ja kääntyi nopeasti katsomaan taakseen. Aivan kuin kivipaaden päällä olisi seisonut joku tai jokin. Mies tiristi silmiään, aivankuin yrittäisi nähdä sinne tarkemmin. Sade tuntui raskaalta ja se hakkasi kivisen käytävän kattoa. Kovin isoa ääntä se ei päästänyt, koska kvimassaa oli sen verran paljon käytetty käytävän rakentamiseen. Mies hymähti ja kääntyi kävelemään haltian luo. Miehestä haltia näytti hieman levottomalta tai hermostuneelta. Mies otti vielä muutaman askeleen ja sai miekan leukansa alle. "...Terve..." Mies sanoi katsoen toista oikea kulmakarva ylhäällä. Selvästikkin melkein vaistomainen liike itsesuojeluun. Pelkäsikö haltia jotakuta? Outo ääni pisti samassa miehen korvaan. Dasmhon siirsi kädellä miekkaa sivummalle samalla kun käänsi päänsä kohti alasvieviä portaita. Kuin joku manaisi jotain esille.

Mies otti muutaman askeleen kohti portaita ja katsahti Ilyavenia miettien seuraisiko hän. "Katsotaan mitä täällä tapahtuu?" Dasmhon ehdotti toiselle huolettoman kuuloisena. Mies oli varma, että jotain huolia saattaisi vielä tulla. Portaissa äskeleen äänet tulivat takaisin kaikuen alhaalta. Jotenkin se kuulosti kummaliselta. Kun portaat oli kävelty loppuun, näki mies vain ison alueen, jonka seiniä pitkin meni soihdut. Tässä hallimaisessa paikassa oli paljon sota kalustoa. Niitä kait lainattiin areenalla otteleville, jos ne niin halusivat. Oli hiljaista. Mies tavoitteli miekkaana. Se oli turvallisuuden tunnetta, että tiesi miekan olevan nopeasti käyttöön otettavissa. Dasmhon katseli hallin seiniä. Ei mitään erikoista. Ehkä äänet olivat vain peräisin jostain kookkaasta rotasta. Dasmhon kääntyi haltiaan päin ja kysyi: "Tuletko? Voin kyllä mennä itsekkin jos pelkäät." Tällä tavoin Dasmhon pyrki saamaan toisen varvemmin mukaansa. Luulisi sen toimivan Ilyavenin kaltaiseen henkilöön, joka ei halunnut pienintäkään kolhua egoonsa. Tälläisen arvioin mies oli myös toisesta olettanut. Ehkä mies taas arvioi toisia liikaa. Luultavasti. Sitä pitäisi ainakin vähentää nyt.

Ilyaven nosti huppua silmiltään ja näki Dasmhonin. Haltia laski hieman hämmentyneenä miekkansa terän alas, muttei suotta enää asettanut sitä takaisin tuppeensa. Hänellä oli tunne että joutuisi käyttämään sitä mahdollisesti vielä..
“Seuraavalla kerralla älä hiippaile selkäni takana.” Ilyaven ärähti ja heilautti miekkansa terää puolelta toiselle, kuitenkaan yrittämättä mitään. Hänen vain teki mieli kerrankin heilua ylipitkän aseensa kanssa. Alhaalta kuului omituista ääntä, joka pisti myös haltian korviin. Ilyaven erotti sekavia sanoja, jotka eivät olleet mitään hänen tuntemaansa kieltä. Outoa sinänsä, koska kyllähän hänen täytyisi tunnistaa moinen. Ehkä haltia ei vain erottanut puhetta tarpeeksi selvästi vaikka kuinka yrittikin kuunnella.

Haltia seurasi Dashmonia alas käytävään. Soihdut valaisivat pimeää käytävää lähes olemattomasti, mutta riittävästi nähdäkseen eteensä. Mikä täydellinen lymypaikka maagille, mutta turhan vaikea manatakseen jotain esille. Miekan kanssa käytävässä oli hankala liikkua. Lähes jokaisella askeleella sen terä osui joko kiviseen lattiaan tai seinään, jota haltia ei pitänyt hyvänä. Ilyaven nosti miekan terää ja asetteli sen vaivoin ahtaassa käytävässä tuppeensa nostaen puolestaan jousen selästään toiseen käteensä. Sentään sitä olisi helpompi kuljettaa, vaikka kookas olikin.
”Tuletko? Voin kyllä mennä itsekkin jos pelkäät.” Ilyaven huitaisi hupun päästään ja katsoi miestä ihmeissään. Toisaalta haltian olisi tehnyt mieli huitaista toista kuonoon, mutta sitten saattaisi mahdollisesti menettää oman henkensä moisesta.

”Pah.” Haltia murahti eikä jäänyt paikoilleen, vaan asteli varman näköisenä miehen vierelle. Nyt oikeastaan Ilyaven vasta alkoi ajattelemaan tarkemmin. Hänhän oli ollut jo kauan tekemisissä tuon miehen kanssa, joka vaikutti ihmiseltä. Pelkkä ajatus sai hänet puistattelemaan. Ilyaven oli aina väheksynyt muita rotuja, ja nyt vielä tämä. Haltia oli todellakin sekoamassa täysin. Heidän edestään kuului kummallinen narina ja rapina, kuin ovi olisi avattu.
”Kuulitko tuon?” Haltian täytyi varmistaa ettei vain ollut kuullut omiaan ajatustensa keskeltä.

Toinen oli ottanut jousen esille. Jousi oli jotenkuten kookkaampi tavallista jousta. Ilyaven seurasi Dasmhonia alas, missä mies jo oikeastaan itse odotti haltiaa. Alkoi kuulua taas niitä kummallisia ääniä. Ovi narahti ja samassa haltia kysyi kuuliko mies sen. Dasmhon sulki silmänsä tavallista pitemmäksi aikaa, avattuaan hän tarrasi puukkoonsa. "Joku tai jotain tulee.." Mies sanoi hämärän oloisena. Kuului maata hankaavaa ääntä. Sihinää. Yhtäkkiä soihtuja alkoi sammumaan sieltä sun täältä. Damshon pyöri lähes ympyrää yrittäessään paikantaa jotain, jonka olemuksen hän pystyi aistimaan, mutta ei voinut nähnä pimeässä. Dasmhon otti muutaman askeleen eteenpäin ja katsahti Ilyavenia.

Takana kuului taas sihinää. Mies kääntyi. Aivan kuin pimeässä jokin olisi vetäytynyt nopeasti pois. "Näetkö sitä?" Rel kysyi Ilyavenilta. Mies kääntyi nopeasti kohti hallin toista puolta ja viskasi yhden tikareistaan siine. Kuului sihahdus ja kuin jotain nestemäistä olisi tippunut lattialle. Verta. Jokin vetäytyi pois sieltä mistä tulikin. "Ole varuillasi.." Dasmhon varoitti toista. Osaisihan haltia varmasti itsekkin, mutta ei huomautus pahaakaan tekisi. Mies sytytti soihdun ja käveli edemmäs sytyttäen niitä lisää. Yhtäkkiä tuntui kun maa tärisisi. Suuresta ovet pahmahtivat auki ja repeytyivät saranoistaan irti. Suurien ovien edessä seisoi nyt tumma hahmo. Saihdut syttyivät uudelleen. Hallin lattialla oli käärmeitä. Missä välissä nämä ilmestyivät? Mies ihmetteli. Tumma hahmo nosti kättään ja osoitti sormella Dasmhoniin ja Ilyaveniin päin. Punainen valo valaisi koko paikan, mutta jätti vielä hahmon yksityiskohdat piiloon. Toisen oli oltava yksi niistä maageista. Koko huone alkoi kuumeta kuin sauna. Käärmeet lattialla eivät kestäneet sitä vaan kuivuivat lähes hengiltä. "Ilyaven! Juokse!" Mies huusi toiselle. Lie tottelisiko haltia tätä. Dasmhon otti suuren miekkansa esiin ja lähti juoksemaan maagia kohti.

"Vai yrität sinä tappaa meidät!" Damshon karjaisi ollessaan vain muutaman metrin päässä. Mies heilautti miekkaansa, mutta miekka iskeytyi kiveen. "..." Mies ei voinut kuvailla mielessään tapahtunutta. Miekka oli vain mennyt toisen läpi tekemättä minkäänlaista vahinkoa.

Ilyaven aisti myös jonkin olevan tulossa. Haltia kohotti kättään poimiakseen nuoliviinistään yhden nuolen. Hän pyöräytti sitä muutaman kerran sormiensa välissä ja lopulta asetti jouselleen, pidellen sitä muutamalla sormella paikoillaan. Mikä tahansa sitten olikin heitä edessäpäin odottamassa, ei se varmasti ollut mitään hyvää. Sen haltia tiesi liian hyvin, vaikkei nähnytkään vielä mitään. Haltia joutui siristelemään silmiään vähän aikaa, kun Rel sytytteli soihtuja yhä toisensa jälkeen. Pian joku kiemurtelikin hänen jaloissaan. Käärme. Mistä kummasta nämä ilmestyivät?! Haltia mietti ja suuntasi rauhallisesti joustaan alas tuota matelijaa kohti, jännitti sen ja päästi irti. Käärme sihahti kun sen pää lävistettiin, mutta eipähän saanut aikaiseksi mitään vahinkoa.

Käärmeitä alkoi ilmestyä lisää, joka ei hätkähdyttänyt haltiaa. Missä olisi yksi käärme, siellä olisi varmasti toinenkin. Varsinkin jos kyseessä oli paikka kuin tämä hallin tapainen varasto.
”Ilyaven! Juokse!” Mitä, käärmeitä pakoon vai. Ilyavenilta oli jäänyt jotain huomaamatta, nimittäin tumma hahmo jota päin mies juoksi miekka kädessään. Haltiasta alkoi tuntua jotenkin, kuumalta. Ilma heidän ympärillään alkoi lämmetä kuin saunassa eikä se tietäisi hyvää. Vihdoin Ilyavenkin tajusi kääntyä, kun kuuli jonkin iskeytyvän kiveen. Dasmhonin järkälemäinen miekka makasi kiveä vasten joka ei yllättänyt haltiaa yhtään.
”Hölmö.” Ilyaven tuumi ääneen ja heilautti joustaan, poimien samalla yhden nuolen käteensä. Pelkkä typerä illuusio, mutta alkuperäinen ei olisi kaukana. Sen Ilyaven näki erittäin selvästi.

”Siirry hieman vasemmalle.” Ilyaven huusi Relille jottei vahingossakaan osuisi mieheen, vaan siihen mihin tähtäsikin. Maagin haaleaan varjoon, joka leijaili hieman etäämmällä miehestä ja maagin illuusiosta, jonka läpi miekka oli isketty tosin turhaan. Haltia toivoi että toinen ottaisi vinkistä vaarin ja päästi nuolensa lentämään maagin kättä kohti, jossa haalea punainen valo säihkyi. Kuului ääni, kuin lasi olisi mennyt rikki ja punainen valo katosi. Kuumuus katosi, illuusio katosi ja maagi muuttui taas näkyväksi.
”Se voi silti muuttua vielä läpikuultavaksi.” Haltia totesi ajatuksiaan ääneen kuin tarkoituksella ja jäi katsomaan Reliä ja maagia vuoroin.

Ilyaven jännitti jousensa ja käski Dasmhonia vasemmalle. Mies otti kunnon otteen miekastaan ja kierähti vasemmalle sivuttaisella kuperkeikalla. Juuri oikeaan aikaan. Maassa ollessaan selällään ennen täyttä kierähdystä mies näki kun nuoli lensi vain käden kurkottamisen verran kauempana. Kuului räsähdys. Kuumuus hälveni. Illuusio? Oli hyvä, että Ilyaven tiesi magiasta. Muutoin voisi olla paljon hankalempaa taistella maagia vastaan. Tämän jälkeen mieskin osaisi yksinkin taistella maagia vastaan. Niin, jos tästä selviää. ”Se voi silti muuttua vielä läpikuultavaksi.” Huusi haltia. Mihes nyökkäsi ja juoksi nyt näkyvää velhoa kohti miekka sivulla. Seuraava isku voisi jopa katkaista maagin katki.

Yhtäkkiä pimeni miehen mielessä, mutta se oli vain sekunnin murto osa. Dasmhon nauroi kuin mikäkin paholainen. Ensin se oli hekotusta, mutta se vaihtui maagia pilkkaavaksi nauruksi. "On minullakin pientä magiaa..?" Dasmhon sanoi. Tilanne selveni. Maagin varjo oli noussut maasta ja iskenyt miehen mahasta läpi ohuena ja terävä piikkinä. Dasmhon oli ottamassa varjosta kiinni, mutta maagi päästi varjon muodostumaan takaisin normaaliksi. Vaurio miehessä ei ollut paha. Ehkä haltia nyt huomasi miehessä jotain outoa. Dasmhon ei tuntenut tuskaa. Ei minkäänlaista särkyä. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies pyöräitti miekkaansa ja otti muutaman askeleen kohti velhoa, mutta sankka savuverho yllätti. "Uh.." Mies äänähti. Savuverhosta ei voinut nähdä mitään. Mies hyppäsi taakse päin liukuen vielä kivilattiaa pitkin hieman. Miehen silmät suurenivat. Kymmenisen käärmettä lensi suoraan miestä kohti. Dasmhon otti nopeasti tukevan asennon ja heilautti miekkaansa lappeeltaan iskien kaikki käärmeet kerralla seinään. Käärmeiden kallojen halkaemisen ratinan pystyi kuulemaan. Seinälle ei jäänyt kuin veri läikkä.

Mies päätti perääntyä lähemmäs haltiaa. Savu oli hälventynyt ja maagia ei näkynyt. "Se taisi sitten muuntautua läpikuultavaksi?" Mies empi ja yritti nähdä edes pientä värähtelyä ilmassa. Jos maagin temppu olisi sellaneinen, että se saattaisi jättää pientä värähtelyä kun tämä liikkui. "Tämä maagi näyttää pitävän käärmeistä. Mutta entäs se toinen? Missäköhän se on?" Dasmhon mietti ääneen. Jos haltia pystyisi jotenkin paikantamaan maagin, olisi sen tuhoaminen helppoa. Miehen katse kiinnittyi nopeasti seiniin. Niitä pitkin liikkuivat varjot. Aikoiko maagi käyttää taas varjotemppuaan? Mies asetti suuren miekkansa niin, että sillä olisi helppo torjua sivuilta ja edestäpäin tulevia hyökkäyksiä.