Kesätunnelmissa

Elysia kuunteli toisten vastauksia.
"Mielenkiintoiset ammatit teillä." Elysia totesi hymyillen.
"Missä paikassa sinä laulat, Delleree? Voisin tulla kuuntelemaan joskus." Elysia kysyi Dellereeltä nopeasti.

Mikäköhän hänellä on taas hätänä? Elysia kuuli Theodorin sanovan.
Hänen katseensa kiersi seurapiirineidoissa. Se jota Andromeda oli mennyt auttamaan oli alkanut itkemään. Elysia katsoi sitä tyttöä, ihmetyksen vallassa. Miksi tuon oli pitänyt ruveta vollottamaan uudestaan?
Seurapiirineito huomasi Elysian tuijotuksen ja tämä mulkoili heitä kiukkuisena.
"Miksiköhän tuo tyttö itkee?" Elysia sanoi hiljaa, tarkentaen Theodorin kysymystä.

Pian ajatukset tytöstä katosivat. Hän siirtyi taas keskustelun pariin.
Hän katsoi seuralaisiaan hymyillen uudelleen. "
Niin, kyllähän se raikastaa.", Elysia sanoi.
Viime sateesta onkin pitkä aika..Elysia kuuli Theodorin sanovan tavallista hiljempaa.
"Niin, siitä onkin yllättävän pitkä aika." Hän sanoi.

Elysia pätti olla hiljaa ja odottaa muiden vastauksia, jotta ei olisi itse kokoajan äänessä.
Mutta ennen sitä hän kuitenkin vastasi Theodorin kysymykseen.
"Ei, minulla ei ole vielä ehdotuksia." Elysia sanoi.

Andromedakin nyökkäsi Dellereen ammatille.
"Sinulla on sitten varmaan kaunis ääni", hän kommentoi, eikä hänen äänestään voinut havaita ivaa. Se vain oli kohteliaisuus, ehkä hieman karkea, mutta kohteliaisuus. Andromeda kun oli hieman ylpeähkö luonne, saattoivat hänen kohteliaisuutensa toisten rinnalla kuulostaa karkealta, mutta se tuli kuitenkin hänen suoraan hänen sydämestään. Tai ei Andromeda oikeastaan ollutkaa niin ylpeä luonne kuin kuvitella saattoi, hänkin vain kuului siihen ihmisryhmään, joka kasvatti kovan kuoren päälleen, peittämään sisäistä tuskaansa, ja omia heikkouksiaan.

Ja mitä Andromedan heikkouksiin tuli, hän piti omina heikkouksinaan tunteellisuutta. Hän uskoi, että jos toiseen kiintyi liikaa, se vain tulisi satuttamaan entistä enemmän, kun toisen jälleen menetti.
Sen hän oli kokenut liian monesti.

Pieni tyytyväisyyden hippunen läikähti hänen rintakehässään, hänen ei luultavasti tarvitsisi ammattiaan muille paljastaa. Ja se olisikin todellin helpotus. Toiset olivat kertoneet ammattinsa, ja ne olivat niin säätyihin sopivat. Delleree oli laulaja, ja tämä ammattihan oli kuin naisille valettu. Ja Theodor vartija, hänkin kuului ammattiin joka koettiin miehille sopivaksi.
Ja mitä Elysiaan tuli, oli hän maagi, ja maagin ammatti oli suvaittu sekä naisille että miehille. Andromeda itse siis tulisi olemaan ryhmän poikkeus, hän harjoitti ammattia, jota harva nainen viitsi aloittaa. Ja ehkäpä sen takia häntä syrjittiin jonkin verran.
Olihan hänellä ystäviä, silkasta kunnioituksesta hänen lahjojaan kohtaan, mutta useimmat eivät halunneet olla naissoturin kanssa sen kummemmin tekemisissä.

Ennen kuin hän oli ollut soturi, olivat monet ihmiset olleet paljon avoimempia häntä kohtaan. Hänet oli aina vastaanotettu hyvin. Mies ehdokkaitakin oli löytynyt runsaasti. Soturin uran alussa, olivat kaikki kaikonneet maanrakoon.
Eikä se johtunut haltianaisen ulkonäöstä, jossa ei ollut sen kummemmin vikaa, se johtui vain yksinkertaisesti siitä että hän oli soturi, ja soturuus teki hänestä monin silmin epänaisellisen.

"Minä jo odotan sadetta. Tulisi jo", hän sanoi pieni kaipuu äänessään, mutta suu hymyssä. "Se tekisi niin hyvää."
Samassa Theodor laski päänsä, ja näytti surlliselta. Hän kertoi että viime sateesta oli niin pitkä aika. Andromeda nyökkäsi.
"Pieni ikuisuus."

"Minullakaan ei ole sen kummoisempia ehdotuksia. Kävelyä puistossa kenties?
Tai voisimme alkaa nauttia kesäisesti puisto päivästä seurapiirin tapaan?", hänen suunsa muotoontui pienelle virnistykselle.

Delleree tunsi pientä kiitollisuutta Theodorin ja Andromedan lausumista kehuntapaisista hänen ammattiaan kohtaan, vaikka jälkimmäisen sanat hieman hänen mieltään askarruttivatkin. Hän vaihtoi vaisusti painoaan jalalta toiselle antaen ilman purkautua huokauksena keuhkoistaan. Hän tunsi huonoa omatuntoa siitä, ettei ollut tekemässä mitään. Vaivaantuneesti hän katsahti taivasta, joka tuntui enteilevän sadetta.
Kummastellen hän tajusi, ettei Andromeda ollut maininnut ammattiaan. Ehkä tämä oli varas, äskeisestä päätellen? Delleree varoi tarkoin vilkaisemasta Andromedaa. Hän ei halunnut vaikuttaa epäilevältä. Hänen teki mieli kokeilla hameeseen ommeltuja salataskuja, olivatko kolikot vielä tallella. Hän kuitenkin tästä halusta pidättäytyi. Eihän nyt Vaanivaras samaan kiltaan kuuluvalta varastaisi?

Delleree sipaisi hiukset pois silmiltä kädensyrjällään. Hänen mielestään keskustelu ei tuntunut kulkevan niin sujuvasti. Hän jättikin kommentoimatta saapuvaa sadetta, yrittäen pohtia jotain tilanteeseen sopivaa puheenaihetta. Theodor kysyi, oliko heillä tälle päivälle mitään ehdouksia.
Omalla vuorollaan Delleree siirsi katseensa mieheen.
''Itse en ole syönyt mitään sitten eilisen. Luulen kohta lähteväni johonkin huokeaan kuppilaan, mutta seura ei olisi pahitteeksi'', hän sanoi tasaisella äänellä hymyillen avoimesti, suunnaten sanansa kaikille paikalla oleville. Tosiaan, hänellä olikin jo nälkä.

Samassa taivas jyrähti ja ensimmäiset, suuret kesäsateen pisarat käänsivät voimallaan lehtipuiden oksat alaviistoon. Puistossa kesäpäivää viettäneiden aatelisten suunnalta kuului ällistyneitä huudahduksia, kun he nopeasti hajaantuivat puiden alle. Puisto alkoi nopeasti tyhjentyä. Dellereen kasvoille kohosi hymy, kun hän suojasi kasvonsa sateelta laittamalla kätensä otsalleen ikään kuin sadelipaksi.

Theodor hymähti huvittuneesti Andromedan ehdotuksille, siitä mitä he voisivat tänään tehdä. Hän kuitenkin jätti kommentoimasta niihin, hymyillen vain veikeästi.
Delleree siirsi katseensa häneen, ja Theodorkin laski katseensa suoraan tapittamaan toisen silmiin.
Nuori haltianeito kertoi ettei ollut syönyt mitään sitten eilisen, ja lähtevänsä kohta johonkin huokeaan kuppilaan, eikä seura tosiaan olisi pahitteeksi.
Theodor virnisti.
"Taitaa asia olla niin, että minunkin vatsani kurnii nälästä, voisin minäkin hilata itseni johonkin tällaiseen mainitsemaasi huokeaan kuppilaan", Theodor ilmoitti, ja antoi virnistyksensä senkuin kasvaa.

Mies antoi katseensa irrottautua Dellereen silmistä, ja kiertää sitten hetken puistossa oleilevassa väkijoukossa. Palauttaen sitten katseensa Dellereen silmiin. Niissä oli jotakin niin tuttua, joka herätti haikeutta ja ihailua samaan aikaan miehen sisässsä. Mitä se mahtoi olla? Niin sen täytyi olla, nainen muistutti häntä Selenasta, hetki hetkeltä enemmän.
Theodor vetäisi jälleen nokkelan virneen kasvoilleen.

"Mikäköhän kuppila olisi tässä lähellä?"

//Pahoittelut viivästyksestä ! //

Elysia kuunteli Andromedan ehdotuksen. Kuten muutkin, Elysia jätti kommentoimatta niihin. Myös Delleree kertoi oman ehdotuksensa, tähän Elysia nyökkäsi vastaukseksi. Hetken kuluttua tulivatkin taivaalta vihdoin ne pitkään odotetut sadepisarat. Ne tippuivat pikkuhiljaa taivaalta maahan. Elysia vilkaisi taivaalle kääntäen sen jälkeen kuitenkin katseensa takaisin seuralaisiinsa. Mikäköhän kuppila olisi tässä lähellä? Theodor kysyi. "En tiedä. En ole käynyt noissa kuppiloissa. Voinko liittyä seuraanne, jahka menette kuppilaan syömään?" Elysia kysyi. Elysia katsoi hymyillen noita seurapiirin ihmisiä, jotka menivät puiden alle suojaan sadetta. Kuului pientä kirkumista, kun pari nuorta seurapiiri neitoa juoksivat läheisen puun alle suojaan. Ikäänkuin he olisivat suuressakin hädässä.

Andromedan valtasi yllättäen kamala pakokauhu, ja hän päätti juosta paikalta karkuun, aivan kämäiseen kotiinsa asti. Siinä se. Loppu.

//Pelasin siis Andron ulos : DD Sori vain, tää peli ei oikein kulkenut! //